Tiibetinspanieli Oliver on hyvää seuraa. "Lemmikin silittely parantaa oloani aina."
Tiibetinspanieli Oliver on hyvää seuraa. "Lemmikin silittely parantaa oloani aina."

Lääkäri ja tutkija Helena Miranda tietää, että potilasta voi sattua silloinkin, kun lääkäri ei löydä kipuun syytä. Oman kipunsa kanssa Helena elää joka päivä. Hän uskoo, että sen juuret löytyvät lapsuudesta.

Helena Miranda löytää isän kuoleman jälkeen tämän pienestä jäämistöstä pinon kalentereja.

Isä, järjestelmällinen diplomi-insinööri, on säilyttänyt niitä vuosia, tehnyt merkintöjä ohuille sivuille loppuun asti. Jotkin huolellisesti kirjoitetuista sanoista osuvat suoraan tyttären sydämeen.

"Lapset tulossa. Ryhdistäydy."

Ja se kaikkein toivottomin sana.

"Putki."

Kalenterissa riittää sillä sanalla merkittyjä sivuja. Päiviä ja viikkoja.

Helena tietää, että niinä päivinä isä on juonut. Silloin ovat unohtuneet sovitut tapaamiset Helenan ja tämän kaksi vuotta vanhemman veljen kanssa. Ei päästy Linnanmäelle, vaikka luvattu oli.

Älykäs ja lämmin mutta epäluotettava ihminen, niin Helena on aina ajatellut isästä.

On pakko istahtaa hetkeksi alas kalenteripino sylissä, hengittää syvään.

Vasta nyt Helena ymmärtää täysin sen kamppailun, jota isä oli vuosia käynyt vaikeaa alkoholiriippuvuutta vastaan.

Kun isä ei juonut, häntä ihanampaa ei ollut.

Kun isä ei juonut, häntä ihanampaa ei ollut. Isä piti sylissä, silitti hiuksia, kutsui taivaan lintuseksi. Isän kodissa Helsingissä Helena sai olla oma itsensä.

Ne muistot kannattelivat toisessa kodissa äidin luona. Siellä Helena koki usein olevansa näkymätön.

Kipu on totta

Lääkäri ja kipututkija Helena Mirandan vastaanotolle tullaan usein silloin, kun kipu jossain kohdassa kehoa on kroonistunut, eivätkä tavalliset hoitokeinot pure.

Migreenikipu tuntuu Helenasta siltä kuin kuuma rautanaula työnnettäisiin silmän läpi niskaan. Kun hän oppi elämään kipujen kanssa, hän päätti kirjoittaa aiheesta kirjan. Se sai nimekseen Ota kipu haltuun.
Migreenikipu tuntuu Helenasta siltä kuin kuuma rautanaula työnnettäisiin silmän läpi niskaan. Kun hän oppi elämään kipujen kanssa, hän päätti kirjoittaa aiheesta kirjan. Se sai nimekseen Ota kipu haltuun.

Hänen mukaansa joka viides aikuinen Suomessa kärsii pitkittyneestä kivusta. Se ajaa ihmisiä sairauslomille ja työkyvyttömyyseläkkeille joka vuosi. Meillä on sairauspoissaoloja kivun vuoksi eniten koko maailmassa.

Nuorena lääkärinä Helena ahdistui, jos ei pystynyt ratkaisemaan kipupotilaan ongelmia lyhyen vastaanottoajan puitteissa.

Joskus hän myös ihmetteli oireita. Potilastyössä tuli vastaan tilanteita, jollaisista opiskeluaikana ei ollut puhuttu mitään.

Miten ihmistä voi sattua, jos syytä kipuun ei löydy?

Nyt 48-vuotiaana kokeneena lääkärinä Helena tietää kroonisesta kivusta ja sitä potevista ihmisistä paljon enemmän.

"Jokaisen ihmisen kokemus kivusta on todellinen. 2000-luvun suurin mullistus kipututkimuksessa on ollut se, että kipureaktiota voidaan mitata objektiivisesti aivokuvausmenetelmillä. Aivokuvista näkee, että potilas tuntee aidosti kivun, josta puhuu."

"Iloitsen kroppani jokaisesta kohdasta, jota ei särje."

"Enää en epäile yhdenkään potilaan kipua."

Kivun tuntemus saattaa jatkua, vaikka alkuperäinen kudosvaurio olisi jo aikaa sitten parantunut. Aivot ja ylivirittynyt keskushermosto ylläpitävät kipua, eikä siihen silloin auta leikkaus, tulehduskipulääke tai pitkä sairausloma.

"Kroonisen kivun hoidossa lääkkeettömät keinot ovat ensisijaisia. En silti ole lääkevastainen. Äkillistä kipua kannattaa hoitaa särkylääkkeillä, etteivät kipuradat herkisty."
"Kroonisen kivun hoidossa lääkkeettömät keinot ovat ensisijaisia. En silti ole lääkevastainen. Äkillistä kipua kannattaa hoitaa särkylääkkeillä, etteivät kipuradat herkisty."

Krooninen kipu syö ihmisen elämänlaatua. Potilaan mielessä väijyy ainainen pelko kivun uusiutumisesta tai pahenemisesta.

Kipuun perehtynyt terveydenhuollon ammattilainenkaan ei ole taikuri, joka pystyisi hetkessä ratkaisemaan pitkittyneen ongelman. Mutta hän voi olla ymmärtäjä ja kuuntelija.

"Lääkärinä olen oppinut hyväksymään sen, ettei kipua poistavaa ratkaisua välttämättä ole."

Rakkaudettomuus sattuu

Kipupotilaiden kuunteleminen sai Helena Mirandan huomaamaan jotain hämmästyttävää. Monen potilaan elämäntarinassa toistuivat samat teemat.

Usein taustalta löytyi lapsuudenkoti, jossa ei juuri osoitettu rakkautta. Lapselta vaadittiin kiltteyttä ja reippautta, suorittamista, yksin selviytymistä ja perheenjäsenten tarpeiden asettamista omien edelle. Lapsi sai ehkä huomiota vain ollessaan kipeänä.

Helena huomasi myös, että moni tällaisesta taustasta tuleva oli päätynyt hoitoalalle. Siellä on erityisen paljon sairauspoissaoloja kroonisten kipujen takia.

Helena alkoi tutkia asiaa, ahmia kansainvälisiä aivotutkimuksia. Hänelle selvisi, että ihmisillä, jotka eivät lapsuudessa saa riittävästi rakkautta, keskushermoston ja aivojen rakenne alkaa erilaistua jo nuoresta. Heille kehittyy muita suurempi alttius keskushermoston yliherkistymiseen eli kiputuntemuksen jäämiseen päälle. Vaikeista kokemuksista syntyy taustakuormitusta, joka saattaa heijastua myöhempään elämään.

Potilaiden yhteneväiset kertomukset eivät jättäneet Helena Mirandaa rauhaan.

Suorittamisen pakko, yksin selviytyminen, kaipuu syliin. Elämäntyö hoitoalalla, krooniset kivut.

Kukaan ei ole täydellinen, muistuttaa nalle. Helena on ostanut sen itselleen aikuisena.
Kukaan ei ole täydellinen, muistuttaa nalle. Helena on ostanut sen itselleen aikuisena.

"Kaikki nuo asiat olivat hyvin tunnistettavia. Kuin suoraan omasta elämästäni."

Särky tuli ja jäi

On päiviä, jolloin Helena Miranda ei poistu kotoa ja pitää verhot tiukasti kiinni. Häntä 14-vuotiaasta saakka riivannut migreeni saattaa lyödä päälle pienestäkin ärsykkeestä. Kohtauksen voi laukaista lasi valkoviiniä tai mausteinen ruoka.

Kipu tuntuu siltä kuin kuuma rautanaula työnnettäisiin silmän läpi niskaan.

"En halua rasittaa ystäviäni tai lapsiani puhumalla vaivoistani jatkuvasti. Kipu on kuitenkin aina jollakin lailla läsnä elämässäni", Helena sanoo.

"Etsin vuosia äitini hyväksyntää."

Migreeni on vain yksi sen aiheuttajista. Kolmekymppisenä Helenan polvia ja lonkkia alkoi kolottaa. Hän oli nuoruusvuosinaan harrastanut intohimoisesti käsipalloa. Urheiluharrastus oli yksi keino päästä pois kotoa. Maalivahdin hommaan kuuluivat toistuvat heittäytymiset ja tömähdykset lattiaan, mikä kulutti niveliä.

Sitten Helena huomasi, ettei pysty suoristamaan kunnolla kaikkia sormiaan. Nivelrikko eteni. Siihen ei ole parantavaa eikä hidastavaa hoitoa.

Kuusi vuotta sitten alkoi hänen kivuistaan vaikein. Hermoja pitkin oikeaan jalkaan säteilevä iskiaskipu pakottaa Helenan ontumaan.

Hän hoiti kipupotilaita, muttei suostunut vuosiin myöntämään olevansa itse sellainen.

"Lääkärin on vaikea siirtyä potilaan rooliin. Mielestämme emme ole koskaan sairaita", Helena hymähtää.

Hän söi kourakaupalla särkylääkkeitä, teki pitkiä työpäiviä ja odotti pääsyä selkäleikkaukseen, joka veisi mennessään jalan kivun.

Potilailleen Helena kyllä puhui lääkkeettömistä kivunhallintakeinoista kuten joogasta, mutta koki itse olevansa liian kiireinen moiseen.

Leikkaus tuli ja meni, kipu jäi. Iskiashermo oli vaurioitunut pysyvästi.

"Aluksi oli todella vaikea hyväksyä, että kipu oli tullut jäädäkseen."

Koiran rapsutus auttaa

Helenan hermovaurio oireilee jatkuvana puutumisen tunteena oikean säären ulkosyrjällä. Jalkaterän uloimmat varpaat ovat tunnottomat. Tylppään, jomottavaan peruskipuun sekoittuu pulsseina tuntuva, neulanpistomainen äkkikipu. Särkylääkkeistä ei juuri ole apua. Nukkuminen on usein hankalaa.

"On parempia ja huonompia vaiheita. Iloitsen kroppani jokaisesta kohdasta, jota ei särje."

Juuri nyt on menossa ikävämpi kausi, sillä kostea, kolea vuodenaika pahentaa oloa.

Kivun takia Helena tekee nelipäiväistä työviikkoa. Yhden päivän viikosta hän pyrkii keskittymään kipujensa hoitamiseen. Keinot ovat yksinkertaisia: oloa parantavat kosketukset kuten hieronta, läheisten halaaminen ja koiran rapsuttelu. Myös pilates, vesijuoksu, pyöräily, meditointi ja akupunktio auttavat.

"Lohdullista on, että koska voimme vaikuttaa ajatuksiimme ja tunteisiimme, voimme vaikuttaa myös kipuihimme. Oloaan voi parantaa omalla suhtautumistavallaan."

On päiviä, jolloin Helena ei poistu kotoa ja pitää verhot kiinni.

Helena kuvaa asiaa näin:

"Jos olet iloisella mielellä ja satutat varpaasi, kipu unohtuu yleensä nopeasti. Jos taas on muutenkin huono päivä ja apea mieli, koet saman kivun suurempana. Kipupotilaan kannattaa siis tehdä asioita, jotka tuntuvat itsestä mielekkäiltä."

Viime keväänä ilmestyi Helenan kirja Ota kipu haltuun. Hän kirjoitti sen paitsi lääkärinä ja tutkijana myös kipupotilaana.

"Mietin, laitanko kirjaan kokemuksiani. Viekö uskottavuutta, etten pysty hallitsemaan edes omaa kipuani? Lopulta päätin, että kerron myös siitä."

Hän kertoo siirtyneensä hyväksymisvaiheeseen.

"Olen oppinut elämään kipujeni kanssa."

Rakkautta oppimassa

Yhteinen ystävä esitteli vuosituhannen vaihteessa toisilleen Helenan ja tummasilmäisen amerikkalaismiehen, jonka suvun juuret olivat Puerto Ricossa Karibianmerellä.

Pian heistä tuli aviopari. Helena sai uuden sukunimen, espanjalaisperäisen Mirandan.

Puolison latinalaisamerikkalaisen perheen tunneilmasto oli täysin erilainen kuin se, jossa Helena oli kasvanut. Isossa ja äänekkäässä perheessä halattiin, suukotettiin ja toisteltiin I love youta.

"Tajusin, että minun on oman hyvinvointinikin takia opeteltava tunteiden osoittamista. Kiitos mieheni perheen, olen kehittynyt siinä paljon."

Suhteessa omiin poikiinsa Helena ei ole säästellyt tunteitaan. Siitä hetkestä, kun hän sai tummasilmäiset vauvat syliinsä, hän on rakastanut heitä kiihkeästi ja ilman ehtoja.

"Hellin poikiani paljon. Haluan heidän tietävän varmasti, että äiti rakastaa. Sanon sen heille joka ainoa päivä."

Helenan avioliitto päättyi eroon 2008. Hän on edelleen hyvissä väleissä lastensa isän kanssa. Jaettua vanhemmuutta helpottaa se, että entinen puoliso asuu Suomessa.

Suhtautumista lastensa kipuun Helena on miettinyt paljon. Hänestä lapsen kipua ei kannata dramatisoida, mutta se pitää kohdata myötätuntoisesti.

"Tule syliin. Halataan. Katsotaan yhdessä kivaa kirjaa tai elokuvaa. Äiti puhaltaa kivun pois."

Saa tuntua

Vuodet ovat opettaneet Helenan näyttämään rakkautta, mutta negatiivisten tunteiden ilmaiseminen on hänelle yhä vaikeaa.

"Minun on täytynyt opetella luottamaan siihen, ettei toinen ihminen raivostu, hylkää tai tule silmille, jos suutun, pahoitan mieleni tai sanon ei."

"Sellaiseksi ihminen kasvaa, jos lapsena kotona joutuu olemaan varpaillaan ja arvailemaan, mistä päin tänään tuulee."

Helena Miranda suosittelee kroonista kipua poteville aktiivista elämäntapaa. "Kun ihmisen huomio kiinnittyy mielekkääseen tekemiseen, hän ajattelee kipua vähemmän."
Helena Miranda suosittelee kroonista kipua poteville aktiivista elämäntapaa. "Kun ihmisen huomio kiinnittyy mielekkääseen tekemiseen, hän ajattelee kipua vähemmän."

Menneisyyttään Helena on käsitellyt terapiassa, joka alkoi kaksi vuotta sitten. Isän kuolemasta on seitsemäntoista vuotta. Välit äitiin ovat etäiset.

"Etsin vuosia äitini hyväksyntää urheiluharrastuksilla, opiskelumenestyksellä ja lääkäriksi valmistumisella. Silti koin, etten koskaan saanut sitä."

Hiljalleen Helena on oppinut tunnistamaan ja käsittelemään kipeitä tunteitaan ja hyväksynyt, ettei niiden lakaiseminen maton alle auta. Hän ajattelee, että jos vaikeita tunteita ei kohtaa, ne hiipivät aikanaan pintaan suruna, yksinäisyytenä, katkeruutena, päihdeongelmina - tai fyysisinä kipuoireina.

"Tunteiden käsitteleminen on elämän mittainen matka."

"Tunteiden käsitteleminen on elämän mittainen matka, jossa ihminen ei ole koskaan valmis."

Syyllisyys on tunne, jonka Helena on jo käsitellyt.

"Lapsuuteni tapahtumat kuten isän alkoholismi ja äidin ja minun vaikea suhde, eivät olleet minun vikani. Vei vuosia, ennen kuin todella ymmärsin sen ja opin armahtamaan itseni."

Uuden puolison kanssa kaikkien tunteiden näyttäminen on Helenalle helpompaa kuin nuorena. Kolmen yhteisen vuoden jälkeen kumppani tietää ilman sanojakin, koska Helenan kivut ovat päällä ja mikä niihin parhaiten auttaa.

"Läheisyys ja hellyys."

Helena Miranda on 48-vuotias lääkäri. Hän työskentelee yksityisellä lääkäriasemalla ja Suomen suurimmassa työterveyshuollossa Helsingin kaupungilla. Siellä hän kehittää kivunhoitoa. Hän asuu Helsingissä 12- ja 14-vuotiaiden poikiensa kanssa. Perheeseen kuuluu tiibetinspanieli Oliver.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 23/2016.

Crps2 :den riivaama

Lääkäri Helena Miranda: Kipujen juuret ovat usein lapsuudessa

Minulle tehtiin iso selkäleikkaus jonka yhteydessä meni hermoja poikki. Crps2 oli tuloksena sekä myöhemmin fibromyalgia. Crps2 on pahimpia hermosairauksia. Ilman lääkkeitä ei oikeasti selviäisi. Käytössäni on lääkkeettömiä hoitokeinoja, kuntoutusta, paras lääkäri mitä Suomesta löytyy, ihanaa vertaistukea sekä stimulaattori. Näistä syntyy kokonaisuus joka pitää minut hengissä ja luulen, että kirjoitan nyt monen muunkin ajatuksin. Minua niin kuin muitakin kaltaisiani siipirikkoja harmittaa tuo...
Lue kommentti

Arja Tiili ei suostu häpeämään eroaan, kiusatuksi tulemista, särkyneitä unelmia. "Haluan katkaista häpeän ketjun. Erokin voi olla joskus lapsen etu, sillä lapsi vaistoaa heti, jos vanhemmat eivät rakasta toisiaan." 

Lapselle on puhuttava erosta suoraan ja selkeästi.

Niin Arja Tiiliä oli neuvottu eroseminaarissa, ja niin hän myös oli päättänyt tehdä.

Sitten tuli päivä, jolloin viisivuotias Pinka-tytär alkoi kysellä.

"Miks te isän kanssa erositte?" Pinka kysyi.

"Koska emme osanneet ratkaista meidän ongelmia", Arja vastasi suoraan ja selkeästi.

"Miks te ette osanneet ratkaista teidän ongelmia?" Pinka jatkoi.

"Joskus asiat vain ovat niin monimutkaisia, etteivät ne ratkea, vaikka kuinka yrittäisi. Ja sitten on parempi erota, niin ei ole riitaa", Arja vastasi ja tunsi, kuinka suoruus ja selkeys olivat vaivihkaa haihtumassa.

"Miks te sitten riitelitte? Miks ette vaikka halanneet?"

"Kyllä me halattiinkin."

"Miks ette vaan pyytäneet toisiltanne anteeksi?"

"Kyllä me pyydettiinkin."

"Olisitte sopineet. Miks ette vaan sopineet?"

Mitä kuuluu, kaikki hyvin? Arja haki Pinkan Montessori-päiväkodista Herttoniemestä.
Mitä kuuluu, kaikki hyvin? Arja haki Pinkan Montessori-päiväkodista Herttoniemestä.

Joskus vain käy niin

Niinpä, Arja mietti. Miksi emme vain sopineet?

Niinhän lapsiakin aina käsketään tekemään.

Mieleen tuli vain yksi vastaus: koska joskus elämässä vain käy niin.

Joskus juuri ero tekee perheestä ehjän.

Joskus vain käy niin, että äiti ja isä ovat onnellisempia eri kodeissa.

Joskus asiat vain menevät eri tavalla kuin toivoo, ja sitten on surtava hetki ja mietittävä, mikä on seuraavaksi paras vaihtoehto.

Mieluummin Arja olisi toki luvannut: kyllä lapseni, kaikki ongelmat ratkeavat aina. Mutta hän ei halunnut valehdella.

Sen sijaan hän selitti, että myös ne asiat, jotka eivät ratkea ikinä, voi oppia hyväksymään. Hyväksyä voi eronkin, sillä joskus juuri ero tekee perheestä ehjän.

"Lapsi vaistoaa heti, jos vanhemmat eivät rakasta toisiaan, ja alkaa kantaa siitä syyllisyyttä."

"Niin käy vain silloin, jos vanhemmat ovat sinut eronsa kanssa. Lapsen on nähtävä omin silmin, että äiti ja isä voivat paremmin erillään kuin yhdessä", Arja sanoo.

"Jos vanhemmat häpeilevät eroaan tai potevat siitä loputonta syyllisyyttä, häpeä siirtyy lapseen. Sen ketjun olen halunnut katkaista."

Siksi Arja on alusta asti puhunut avoimesti Pinkan ja tämän ystävien kanssa siitä, että Pinkalla on kaksi kivaa ja rakasta kotia: toinen äidin luona Vuosaaressa, toinen isän luona Töölössä.

Arja on halunnut tehdä lapselleen selväksi, että perhe, jossa vanhemmat asuvat eri kodeissa, on yhä perhe. Ihan yhtä hyvä ja oikea kuin muutkin perheet.

"Joskus ero voi olla lapsen etu. Lapsi vaistoaa heti, jos vanhemmat eivät rakasta toisiaan, ja alkaa kantaa siitä syyllisyyttä. Niin minäkin pienenä aloin."

Viihtykää, vanhemmat!

Kertaakaan isä ei sanonut rakastavansa Arjaa. Mutta joka aamu hän herätti Arjan koputtamalla tämän oveen ja laulamalla: Makeasti oravainen makaa sammalhuoneessansa.

Aamupuuron isä oli kattanut pöytään valmiiksi.

Isän ääni oli tumma ja pehmeä, tangoääni. Tangolaulajan urasta hän oli haaveillut, mutta postinlajittelija hänestä oli tullut.
Isä puhui harvoin, tunteista ei koskaan.

"Päätin yhdistää vanhempani, olla iloinen liima heidän välillään." 

"Sota oli jättänyt isään jälkensä. Hän nieli pahaa oloa niin paljon, että sai lopulta omituisia raivokohtauksia. Päättelin, että kotona saa puhua, kunhan ei puhu mistään hankalasta."

Isä, äiti, Arja ja kolme isosisarusta asuivat Itä-Helsingissä Myllypuron pahamaineisessa kerrostalolähiössä, jonka piha kuhisi kavereita.
Arjan syntyessä vanhemmat olivat yli nelikymppisiä, hänestä ikivanhoja.

"Häpeilin sitä, että vanhempani eivät tuntuneet rakastavalta parilta. En nähnyt heidän halaavan tai tekevän mitään yhdessä", Arja sanoo.

"Päätin yhdistää vanhempani, olla iloinen liima heidän välillään. Minusta tuli viihdyttäjä, joka tanssi telkkarin edessä, kun muut yrittivät katsoa uutisia. Kuvittelin, että jos olen tosi helppo ja hauska, iloni tarttuu äitiin ja isään."

Itä-Helsingin Myllypurossa, lapsuusmaisemissa, olo tuntuu kotoisalta.
Itä-Helsingin Myllypurossa, lapsuusmaisemissa, olo tuntuu kotoisalta.

Arja ei ole vieläkään varma, mikä hänen syvin toiveensa oli. Se, että äiti ja isä pysyisivät aina yhdessä? Vai se, että he voisivat hyvin?

"Vaikka joskus toivoin heidän eroaan, olisin todennäköisesti surrut sitäkin. Vaikeimmalta tuntui puhumattomuus. Vaistosin, että jokin oli pielessä, mutta en tiennyt mikä."

"Jos yksi unelma särkyy, keksin uuden unelman. Menen aina eteenpäin."

Äiti työskenteli nuorena tyttönä piikana, myöhemmin siivoojana ja myyjänä. Hänellä oli kaksi elämänohjetta. Ensimmäinen oli tämä: Kyllä elämä opettaa, jos ei muuta, niin hitaasti kävelemään.

Se tarkoittaa, että aina kannattaa ottaa edes pieni askel eteenpäin.

Toinen ohje oli tämä: Kaatunutta maitoa on turha jäädä miettimään.

"Vasta aikuisena olen tajunnut, kuinka viisaita ohjeet olivat. Huomaamattani olen myös noudattanut niitä. Jos yksi unelma särkyy, keksin uuden unelman. Menen aina eteenpäin."

Rohkea hiiri

Päähänsä Arja painoi knallihatun. Ylleen hän puki miesten mustan puvuntakin, johon kiinnitetyssä pinssissä luki "Ei ydinvoimalle".

Sitten hän lähti kouluun.

Joka aamu häntä pelotti. Kiusaajat tulisivat, se oli varmaa, mutta tulisivatko ne tuon vai tämän nurkan takaa, matikantunnin jälkeen vai sitä ennen, huutelisivatko tänään läskiksi vai huoraksi, löisivätkö.

Kiusaajat olivat pari vuotta vanhempia tyttöjä. Heidän katseensa oli tyhjä ja kova, heitä pelkäsi koko Myllypuron yläaste. Sellaisille tytöille ei sanota vastaan.

"Juoksin pakoon niin lujaa kuin pystyin. Muuta en voinut. Olin kuin nurkkaan ajettu hiiri, joka odotti seuraavaa lyöntiä."

Ehkä Arja oli hiiri, mutta hän oli knallihattupäinen hiiri.

"Tajusin koko ajan, että minussa ei ole mitään vikaa. Ajattelin vain, että kiusaajillani oli tosi paha olla."

Nurkassakin hän piti hatustaan ja puvuntakistaan kiinni kuin olisi pitänyt kiinni itsestään, eikä edes harkinnut niistä luopumista.

"Uskalsin erottua massasta. Olin myös itsepäinen. Olin päättänyt, etten jää yhtenäkään kouluaamuna kotiin, enkä jäänyt", Arja sanoo.

"Tajusin koko ajan, että minussa ei ole mitään vikaa. Ajattelin vain, että kiusaajillani oli tosi paha olla."

Kiusaajat yrittivät saada Arjan pelkäämään. Siinä he onnistuivat.

He yrittivät saada Arjan häpeämään, mutta siinä he epäonnistuivat.

Se vei pohjan kiusaamiselta. On niin tylsää yrittää murtaa jotakuta, jolla ei ole aikomustakaan murtua. Kolme vuotta kiusaajat yrittivät, sitten he luovuttivat.

"Sain voimani siitä, että omat kaverini eivät koskaan jättäneet minua. Hekään eivät uskaltaneet sanoa kiusaajille vastaan mutta he seisoivat koko ajan vieressäni. Se riitti. Mutta suurin pelastukseni oli tanssi."

Vuonna 1992 Arja tanssi Svenska Balettskolanissa.
Vuonna 1992 Arja tanssi Svenska Balettskolanissa.

Turvassa lavalla

Arjan jalassa on punaiset kärkitossut. Punaisessa puvussa sädehtii kultainen lieska.

Esityksen nimi on Punainen liekki.

Kyseessä on 15-vuotiaalle Arjalle varta vasten tehty variaatio, jossa on kaikki mahdolliset klassisen baletin temput: fouettepiruetit, maneesipiruetit, hyppyjä ja vauhtia.

Arja on nopea ja hyvä pirueteissa. Esiintymistä hän rakastaa.

"Lavalla tuntui kuin jokin suurempi voima olisi liikutellut minua. Sain olla hyväksyvän katseen kohteena ja tehdä sitä, mitä rakastin. Samaa tunnetta en ole saanut mistään muusta."

15-vuotiaana Arja tanssi koreografian Punainen liekki.
15-vuotiaana Arja tanssi koreografian Punainen liekki.

Arja oli aloittanut balettitunnit Helsingin tanssiopistossa vasta 12-vuotiaana. Sitä ennen hän oli tanssinut vain jazztanssia, mutta oli ollut siinä niin hyvä, että opettaja oli patistanut hakemaan opiston vapaaoppilasluokalle.

Arja haki ja pääsi. Hän oli muita jäljessä, mutta halusi heti kärkitossut.

"Kehityin nopeasti. Yhtäkkiä pystyin tekemään tuplapiruetin sijasta triplapiruetin ja pian voitin suomenmestaruuksia. Tanssista tuli turvapaikka, johon pakenin kiusaamista."

"Vain kerran tungin sormet kurkkuun. Vedin ne heti pois, sillä ajatuskin oksentamisesta ällötti."

17-vuotiaana Arja aloitti tanssiopinnot Tukholmassa, Svenska Balettskolanissa. Treenejä oli aamukahdeksasta iltaseitsemään kuutena päivänä viikossa. Aikaa baareissa notkumiseen ei ollut.

Kun kerran oli kotibileet, lopputulos oli, että yksi balettitanssija roikkui parvekkeen kaiteesta, toinen repi verhotangot alas ja kolmas nukahti vessaan.

"Rutiini puuttui", Arja selittää.

Kämppäkavereina oli kolme tanssijatyttöä. Yksi sairasti anoreksiaa, toinen bulimiaa. Arja jatkoi syömistä, vaikka ystävät ympärillä kuihtuivat.

"Se oli ehkä äitini ansiota. Hän oli hoivannut meitä kokkaamalla joka päivä terveellistä kotiruokaa, lihapatoja ja laatikoita. Syödä pitää, äiti tolkutti, ja minä söin. Vaikka pidin duunarivanhempiani silloin toivottoman vanhanaikaisina, he antoivat elämääni terveen pohjan."

Arja laihdutti, kun opettaja käski, mutta hoiti homman kuin hampaidenpesun moittimatta itseään.

Vain kerran Arja oli vähällä lipsahtaa. Hän oli Tukholmassa asuvan tätinsä luona syömässä ihania pihvejä ja söi muutaman liikaa.

"Ajattelin, että apua, nyt lihoin. Päätin kokeilla oksennustaktiikkaa, sitähän kaverinikin käyttivät. Tungin sormet kurkkuun, mutta vedin ne heti pois. Ajatuskin oksentamisesta ällötti. Päätin mieluummin lihoa."

Arja ei hävennyt kehoaan, vaikka tanssinopettaja tokaisi usein, että laihdutapas kolme kiloa. Hän kyllä laihdutti, kun opettaja käski, mutta hoiti homman kuin hampaidenpesun moittimatta itseään.

Kerran kotona käydessään hän oli kutistunut niin, että isä pelästyi.

"Olet laihtunut. Käytätkö sinä huumeita?" isä kysyi.

Arja tuijotti isää, posket lommolla ja nuttura kireällä.

"Oot sä tosissas? Mä oon ihan hirveessä kilpakunnossa", hän tiuskaisi.

Tanssinäytöksiä vanhemmat kävivät katsomassa harvoin, mutta kun isä vuonna 2008 kuoli, Arja löysi hänen kätköistään pienen puulaatikon.

"Laatikko oli täynnä lehtiartikkeleita minusta ja balettikilpailuistani. Isä taisi olla minusta aika ylpeä."

Takaisin kouluun

Arja valmistui balettitanssijaksi, mutta prima ballerinaa hänestä ei tullut.

"En jäänyt vatvomaan, miksi niin kävi, vaan päätin ryhtyä nykytanssijaksi."

Nyt Arja tunnetaan paitsi nykytanssijana, myös palkittuna koreografina ja Arja Tiili Dance Company -tanssiryhmän taiteellisena johtajana.

Tällä hetkellä hänen pääprojektinsa on Suomen kouluja kiertävä Break the Fight -hanke, joka sisältää työpajatoimintaa, breakdance-esityksiä, räppiä ja keskustelua koulukiusaamisesta.

"Kehon muuttuminen on minulle ehkä kovempi pala kuin myönnänkään. Mutta näin on hyvä."

Työpajan alussa Arja ja ryhmään kuuluvat räppärit ja tanssijat kertovat omista kiusaamiskokemuksistaan. Joka luokalla on aina vähintään yksi oppilas, joka pysyy koko keskustelun hiljaa, mutta jonka silmistä heijastuvan surun Arja tunnistaa.

"Hienointa on, kun nuori tulee kiittämään ja sanomaan, ettei ole koskaan ennen jutellut näin avoimesti kiusaamisesta."

Työpajan aikana opetellaan myös muutama breakdance-liike. Itse Arja ei ole tanssinut seitsemään vuoteen. Vatsan hermotukset vaurioituivat keisarileikkauksessa pahasti, ja toipuminen kesti vuosia.

"Kehon muuttuminen on minulle ehkä kovempi pala kuin myönnänkään. Olin lapsena pullea, nuorena kilpaurheilijamaisen timmi ja nyt taas pullea. Mutta näin on hyvä. Elämän kuuluukin muuttua. Nyt intohimoni on suunnitella esityksiä muille."

Antaa roikkua

Aamuisin Arja herättää Pinkan. Oravalaulua hän ei laula. Mieluummin hän halaa, kutsuu kullaksi, sanoo että rakastaa.

"Haluan sanoa sen ääneen. Vaikka tiesin minäkin pienenä, että minua rakastettiin, vanhempani vain eivät sanoneet sitä."

Jos Pinka saa päättää, illalla syödään muusia ja kalapuikkoja.

Kotiruokaa sen olla pitää, Arja huomaa ajattelevansa, ja pystyy juuri ja juuri tarjoilemaan kalapuikkoja, vaikka ne ovat melkein eineksiä eikä äitikään niitä 1980-luvulla tarjoillut.

Yhdeksältä Arja ja Pinka menevät vierekkäin nukkumaan.

Sillä viikolla kun Pinka on isän luona, Arja valvoo myöhään ja katsoo telkkaria. Lempiohjelmia ovat Vain elämää, Idols ja muut tosi-tv-kisailut.

"Totuus on, että balettia käyn katsomassa nykyään harvoin. Sen sijaan minua kiehtovat ohjelmat, joissa taviksesta voi tulla tähti", Arja sanoo.

"Kun kuuntelin Saara Aallon laulavan X Factorissa Abbaa, minä vain itkin. Hänen laulunsa ovat minulle taide-elämyksiä. Ne herättävät minussa tunteita, yhtä suuria kuin jokin hieno nykytanssi- tai teatteriesitys. Saaraa fanitan siksikin, että hän on ollut altavastaaja ja kiusattu."

Olohuoneen sohvalla makoillessaan Arjan katse osuu usein telkkarin johtoihin. Ne roikkuvat rumasti seinällä. Ovat roikkuneet jo kaksi vuotta, erosta asti.

"Olisi ihanaa, jos olisin saanut laitettua johdot nätisti piiloon sellaiseen putkeen. Mutta en ole. Antaa niiden siis roikkua. Kaikki on koko ajan vähän epätäydellistä, ja se on minusta ihan fine."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 13/2017.

"Kiusattu ei jaksa loputtomiin, eikä kenenkään kuulu pelätä", Jonna sanoo. Hänen nettikiusaamisensa päättyi vasta, kun poliisi puuttui asiaan.

Me ei lopeteta ennenkö makaat toinen jalka haudassa.

Niin blogin kommenteissa luki. Haukkumisviestejä oli alkanut tulla pari viikkoa aikaisemmin.

Lutka. Huora. Tekopyhä. Kaikki toivovat sinun kuolevan.

Jonna Reijonen oli pyytänyt lopettamaan, tämä oli vastaus. Jonna oli 17-vuotias.

Blogi oli ihan tavallinen, sellainen joita 17-vuotiaat pitävät.

”Sanomisiani vääristeltiin ja vanhemmistani leviteltiin juoruja. Alussa en puhunut viesteistä kenellekään, vaan yritin miettiä, kuka niitä kirjoitti.”

Välillä ajattelin, etten välitä. Sitten tuli olo, että ne ovat ihan oikeassa.

Lopulta selvisi, että kirjoittaja oli entinen kaveri, tutun porukan jäsen. Ennen riitoja yhdessä oli juteltu ja naurettu.

”Kun sain tietää kirjoittajan kavereineen, itketti joka aamu ja ilta. Välillä ajattelin, etten välitä. Sitten tuli olo, että ne ovat ihan oikeassa.”

Jonna makasi sängyssä ja kuunteli musiikkia. Lempikappaleessa laulettiin: Kuka siitä sanoikaan, et tuu mitään olemaan, matkaan kohti unelmaa, en välitä vaik puhutaan...

”Yritin vielä ajatella positiivisesti. Kuvittelin, että tämä on tavallista teiniriitaa.”

Peilissä näkyvä tyttö oli vieras

Kun viestejä oli tullut pari kuukautta, Jonna otti puhelimen käteen suunnilleen maailmanpyörän vaiheilla. Hän oli luokkaretkellä Helsingissä ja uskalsi vihdoin soittaa tädilleen.

”Kerroin, mitä on tapahtunut ja että pelkään mennä kouluun. Täti oli ihana ja auttoi ja kuunteli, mutta uhkailut ja blogiin tulevat viestit jatkuivat.”

Viestejä tuli vähintään yksi päivässä.

Hirtä ittes. Sulla ei ole tässä maailmassa mitään ja ansaitset kaiken pahan.

Viestejä tuli vähintään yksi päivässä.

Aamulla Jonna katsoi peiliin. Hän näki siellä vieraan tytön. Sellaisen, joka ansaitsee jokaisen ilkeän sanan eikä mitään muuta.

Sitten puhelin taas kilahti.

Kiusaaminen levisi netistä kouluun

Yksikään paikka maailmassa ei ollut turvallinen. Netti oli kaikkialla kaiken aikaa, ja kiusaaminen levisi myös Jonnan käymään ammattikouluun. Tilanteeseen yritettiin puuttua.

Koulukuraattorin oven edessä tuntui jotenkin nololta odottaa. Kiusaajakin oli kutsuttu omaan keskusteluunsa.

”Muistan vieläkin, kun kuulin askeleet rapuissa ja ajattelin, että nyt se tulee.”

Haluutko, et tapan sut tähän heti ja nyt?

Niin kiusaaja sanoi.

Koulussa ei kuuluisi itkeä, vaan opiskella.

”Nostin kädet ylös ja sanoin, että anna mennä, en jaksa enää.”

Sitten Jonna alkoi itkeä.

”Vaikka ei koulussa kuuluisi itkeä. Siellä kuuluisi opiskella ja olla kavereiden kanssa.”

Kuraattorin kanssa käydyt keskustelut eivät auttaneet.

Julkisilla paikoilla liikkuminen alkoi pelottaa

Viedään asia poliisille, Jonnan täti ehdotti. Jotain pitäisi tehdä, ei 17-vuotiaan elämä voi olla tällaista, ei kenenkään.

”Yritin vastustella poliisijuttua ja sanoa, ettei ole mitään hätää, mutta asia eteni.”

Jonna kävi koulussa enää harvoin.

Hän alkoi pelätä julkisilla paikoilla liikkumista. Jos joku huutaa jotakin, käy kimppuun? Lääkäri määräsi paniikkioireisiin lääkityksen ja myöhemmin rauhoittavan lääkityksen.

Hän lakkasi hymyilemästä.

Hän ei luottanut enää kavereihin. Tutustuminen oli vaikeaa.

Kaikille olisi parempi, jos kuolisin.

”Minusta tuli niin vainoharhainen."

Jonna ajatteli, että kaikille olisi parempi, jos hän kuolisi.

”Sitä on vaikea selittää, mutta jokainen askel tuntui kamalan raskaalta. Jo se, että olisi pitänyt siirtää jalkaa eteenpäin.”

Lopulta kiusaaja pyysi anteeksi

Sinä päivänä satoi. Jonnan ja kiusaajan välinen sovittelutilaisuus pidettiin rikos- ja riita-asioiden sovittelutoimistossa. Jonnaa pelotti.

”Muistan parhaiten, miten paljon sydämeni hakkasi. Se ei ollut ikinä ennen hakannut samalla tavalla. Olin aivan yksin, kiusaajalla oli äiti mukanaan.”

Kiusaaja sanoi, että jos paikalla olisivat kaikki, jotka Jonnaa vihaavat, he eivät mahtuisi yhden pöydän ääreen, vaikka pöytä olisi suuri.

Raha ei voi korvata sitä, miten kamalalta minusta on tuntunut.

Mutta lopulta kiusaaja pyysi anteeksi. Jonnan mielestä hän tuntui olevan aidosti pahoillaan.

”Sen takia alensin korvausvaatimuksiakin. Ajattelin, että raha ei voi korvata sitä, miten kamalalta minusta on tuntunut ja että on väärin laittaa vain yksi ihminen maksamaan siitä.”

Kun Jonna käveli poliisitalolta kotiin päin, maisema näytti vähän erilaiselta kuin ennen. Huomenna kaikki on paremmin, hän ajatteli. Voin jatkaa koulua ja nostaa numeroita.

Tuntui helpoimmalta jäädä kotiin

Hiusalan opinnot kestivät kolme kuukautta.

”Sitten alkoi oksettaa aina kun oli hetki ajatella. Mieleen tulivat kaikki puheet ja sanat, vaikka järki sanoi, että kiusaaminen on mennyttä.”

Hävetti kertoa, että pelkään taas, vaikka kaikki on hyvin.

Tuntui helpommalta jäädä kotiin, vetää peitto pään yli. Vaikkei Jonna olisi halunnut mitään muuta enemmän kuin olla taas iloinen ja tavallinen.

”En voinut ajatuksilleni mitään. Sanontahan on, että anteeksi voi antaa, mutta ei unohtaa.”

”Muille sanoin lopettaneeni koulun sen takia, että asunnossani oli sisäilmaongelmia. Hävetti kertoa, että pelkään taas, vaikka kaikki on hyvin.”

Uudet tilanteet ahdistavat Jonnaa. Mitä tuo oikeasti ajattelee? Kelpaanko, osaanko? Mitä on hymyn takana?

Ennen olin ihminen, joka tutustui toisiin ihan tuosta  vain.

”Olen huomannut, että yritän miellyttää muita. Jos jään jonkun tuntemattoman ihmisen kanssa kahdestaan, sydän alkaa tykyttää varsinkin, jos kyseessä on nainen.”

Kun kaupan kassalla pitää maksaa, Jonnan kädet usein tärisevät, jos lähellä oli paljon vieraita.

”Ennen olin ihminen, joka tutustui toisiin ihan tuosta vain ilman mitään ongelmia. Muutuin araksi.”

Uudessa kaupungissa tuntuu turvalliselta

Jonna muutti uuteen kaupunkiin vähän aikaa sitten. Uusien katujen ja talojen keskellä tuntuu vähän helpommalta.

”Hymyilen jo aika paljon.”

Ympärilläni on rakastavia ihmisiä, joiden kainalossa voin itkeä.

”Osaan käsitellä ahdistusta ja ennakoida, koska se tulee. Silloin osaan hakeutua tilanteista pois ja mennä rauhoittumaan.”

Jonnalla on avopuoliso ja kaveriporukka, läheisiäkin ystäviä, Johanna ja Suvi.

Kun Jonna pilkkoo salaattia lemmikkipupulleen Veikko Kurjalalle ja tietää, että illalla tulee muutama ystävä kylään katsomaan telkkaria, hänen olonsa on turvallinen.

Aamulla töihin, illalla poikaystävän viereen nukkumaan, sitä ennen lenkki koiran kanssa. Arki on hyvää.

”Vanhalle paikkakunnalle palaaminen tuntuu pelottavalta puhumattakaan siitä, että aloittaisin koulun. Mutta pystyn käymään töissä ja ympärilläni on rakastavia ihmisiä, joiden kainalossa voin itkeä.”

Hymy ja haaveet tulivat vihdoin takaisin

Ennen nukahtamista Jonna miettii usein: Kenenkään ei kuulu pelätä. Jokainen tekee virheitä, mutta niitä voi pyytää anteeksi ja oppia.

”Jos näet, että jotakuta kiusataan, puutu peliin. Jos et uskalla, sano asiasta jollekin. Älä katso vierestä, koska pahimmassa tapauksessa se saattaa olla viikon päästä myöhäistä.”

Jonkun pitää sanoa, että kiusaaminen ei käy.

Kiusattu ei jaksa loputtomiin. Siksi muiden pitää joskus puhua niiden puolesta, joita kiusataan juuri nyt.

”Jonkun pitää sanoa, että kiusaaminen ei käy. Vaikka nykyään taas höpötän aika paljon, oman tarinan kertominen ei todellakaan ole helppoa.”

Hetken tuntuu, että on taas se sama 17-vuotias, jonka jokainen puhelimen piippaus saa säpsähtämään. Joka uskoo, ettei ole mitään eikä mikään koskaan muutu.

Jonna on nyt 22-vuotias. Hän haaveilee ammatista, jossa voisi olla nuorten kanssa tekemisissä. Ehkä auttaa heitä, omien kokemusten jälkeen. Rivitalosta, muutamasta lapsesta, joskus viiden vuoden päästä.

Hänellä on taas unelmia. Unelmat tuntuvat sellaisilta, että ne voi saavuttaa.