”Minulla on vamma, kuulostan oudolta, toivottavasti se ei häiritse.” Ne lauseet CP-vammainen Victoria Webster kertoo kymmeniä kertoja viikossa, parituhatta kertaa vuodessa. Sen jälkeen hän ompelee potilaan haavat unelmatyössään lääkärinä.

Ahaa, se tapahtui taas, Victoria ehti ajatella. Vasta sitten alkoi sattua, polviin tai kämmeniin tai molempiin. Oli 1970-luku, alku tai loppu, ei sen väliä. Victoria Websteriä kampattiin koulussa kumoon vuosikymmenen alusta loppuun.

Kamppaaminen oli helppoa. Victorian tasapaino oli huono. Jos luokkakaverit eivät muuta keksineet, aina saattoi työntää jalan Victorian eteen.

Usein he keksivät muuta. Niin kuin sen ”leikin”, jossa Victoria saarrettiin luokassa pulpeteilla, joita alettiin työntää yhä tiukemmin hänen ympärilleen, kunnes Victorian oli puristuksesta päästäkseen ryömittävä jonkin pulpetin alta. Tai sitten he ohimennen potkaisivat Victoriaa. Ainakin he sanoivat ne kaksi sanaa: Saatanan CP!

"13-vuotiaaksi asti ajattelin, että minulla nyt on tällainen lempinimi kuin saatanan CP. En päästänyt sitä ihon alle, koska kielsin koko vammani."

Enää Victoria ei vammaansa kiellä. Sen sijaan hän ottaa sen puheeksi pari tuhatta kertaa vuodessa.

Lauseissa koko elämä

Maanantaiaamu Haartmanin sairaalan päivystyksessä Helsingissä on vilkas. Kesäviikonlopun jälkeen päivystyksessä on vanhuksia, jotka ovat juoneet liian vähän. Sitten on niitä päivystykseen tulleita, jotka ovat juoneet liian paljon.

Tasan kello kahdeksan Victoria Webster, 48, sanoo lauseensa päivän ensimmäisen kerran.

”Hei, olen Victoria Webster, osastonlääkäri. Minulla on synnynnäinen vamma, joka kuulostaa ja näyttää oudolta. Toivottavasti se ei häiritse.”

Sen jälkeen Victoria miettii, laittaisiko tipan vai antaisiko antibioottia. Sitten hän siirtyy päivystyshuoneen toisen sängyn viereen, seuraavan potilaan luo.

”Hei, olen Victoria Webster, osastonlääkäri. Minulla on synnynnäinen vamma, joka kuulostaa ja näyttää oudolta. Toivottavasti se ei häiritse.”

Victorian puhe on vähän hidasta ja takeltelevaa ja hengästynyttä. Juuri koskaan se ei häiritse potilaita.

"Lauseeni kertovat potilaille hirveän paljon. Lauseilla kerron, että olen itse tietoinen vammastani ja että minut on palkattu töihin tämän vamman kanssa. Ja että jos potilaat haluavat, he saavat kysyä enemmän."

Eivät he kysy. Ja jotakin Victoria jättää kertomatta. Ikinä hän ei sano, että hänellä on CP-vamma. Niin monen mielessä se yhdistyy aina älylliseen vammaan.

Kömpelö, kömpelömpi

Victoria Webster syntyi toisenlaiseen perheeseen. Hänen vanhempansa Diana ja Michael Webster olivat Suomessa asuvia englantilaisia. 1960-luvun puolivälin Helsingissä se riitti tekemään perheestä toisenlaisen.

Victoria syntyi huhtikuussa 1965 hieman liian aikaisin ja hieman liian myöhään. Liian aikaisin siksi, että laskettuun aikaan oli vielä muutama viikko. Liian myöhään siksi, että pitkittyneen synnytyksen vuoksi hän kärsi hapenpuutteesta. Kukaan ei tiennyt, mitä se tulisi merkitsemään.

Diana ja Michael seurasivat esikoisensa kehitystä vielä tarkemmin kuin tuoreet vanhemmat yleensä. Vauva oppi katsomaan äitiyspakkauslaatikon yläpuolella heiluvaa mobilea – hän siis näki. Kun puhelin soi, vauva käänsi päätään sen suuntaan – hän selvästikin kuuli.

Oppitunnit menivät hyvin. Välitunnit eivät.

Victoria teki kaiken kuin kirjojen mallivauva, oppi hymyilemään ja istumaan ja nousemaan. Mutta kun hän nousi, hän alkoi myös kaatuilla. Hän nousi ja kaatui, nousi ja kompastui, eikä se mennyt iän myötä ohi. Ei ollut sattumaa, että kerrostalon lapsilauma pisti Victorian jääkiekkoa pelatessa maalivahdiksi.

"Olin joka tapauksessa enemmän pitkin pituuttani kuin pystyssä", Victoria nauraa.

Leikki-ikäisenä diagnoosi oli selvä: Victoria oli saanut synnytyksessä aivovaurion, ja hänellä oli lievä CP-vamma. Se näkyi vaikka niin, että hän oli kehno piirtämisessä ja mahdoton naruhyppelyssä. CP-vamma myös kuului. Kaupan kassa kysyi kolme kertaa, mitä Victoria tahtoo, vaikka hän sanoi vain ”päivää”.

Toisaalta Victoria osasi lukea ja laskea. Kun oli aika mennä kouluun, vanhemmille oli selvä, että tytär kuuluisi tavalliseen luokkaan, ei erityiskouluun. Tuttavan ehdottamaa ruotsinkielistä steinerkoulua he kuitenkin empivät. Suomi oli jo ollut Victorialle uusi kieli, ja ruotsia hän ei osannut sanaakaan. Opettaja vakuutti, että se ei olisi ongelma.

Ei ollutkaan. Victoria oppi englannin ja suomen jatkoksi ruotsin. Oppitunnit menivät hyvin. Välitunnit eivät.

Kotona kaikki hyvin

Koulukiusaaminen alkoi ensimmäisellä luokalla ja kesti kahdeksan vuotta. Victoria ei kertonut siitä kenellekään. Paitsi yhdelle: mielikuvitusystävälle, omalle kaksoisolennolleen.

”Ei se kaatuminen oikeastaan sattunut”, Victoria sanoi toiselle Victorialle, kun taas huomasi olevansa polvillaan maassa koulun pihassa. Kaksoisolento oli ihan samaa mieltä.

"Puhuin kaksoisolennolleni kuin parhaalle ystävälle, jota minulla ei ollut. Yhdessä päätimme, että ei tämä kiusaaminen ole niin vaarallista. Että ei sanota opettajalle mitään ja eihän me mennä kertomaan vanhemmille."

Eivätkä he kertoneet. Kun Victoria tuli kotiin, kaikki muuttui hyväksi. Kouluruotsi vaihtui kotienglantiin, ”saatanan CP” -haukkumanimi lempinimeen Spratty. Leikkikaverina oli kaksi vuotta nuorempi pikkuveli John, ja lisäksi pihassa odotti oma poikajengi, naapuruston kaverit ja suomen kieli.

Kokonaan piiloon kiusaaminen ei jäänyt. Joskus äiti näki, kuinka joku kulki tyttären perässä koulun pihassa ja matki tämän huojuvaa kävelyä. Toisinaan Victoria paljasti vahingossa liikaa – niin kuin silloin, kun iloitsi äidille parin pojan potkaisevan häntä niin hiljaa, että he taitavat oikeasti vähän pitää hänestä.

"Kieltäydyin uskomasta, että olin erilainen."

Mutta jos äiti kysyi kiusaamisesta, Victoria sanoi kaiken olevan ihan hyvin.

"Minä pelkäsin, että kiusaaminen olisi kahta pahempaa, jos menisin kantelemaan. Edelleenkään en tiedä, mikä olisi ollut oikea ratkaisu."

1970-luvulla ratkaisu oli se, että kiusaamisesta ei puhuttu. Victorian äiti suree sitä vieläkin.

Vammainen ja vielä pahempaa

Tietysti Victoria tiesi, mitä saatanan CP tarkoittaa. Hän vain ei tahtonut ymmärtää. Se oli hyvä, hän sanoo nyt.

"Kieltäydyin uskomasta, että olin erilainen. Sen ansiosta jaksoin harjoitella pyörällä ajoa ja hiihtämistä niin sinnikkäästi."

Sitten tuli se päivä. 13-vuotias Victoria oli lähdössä hammaslääkäristä bussilla kotiin ja huomasi vasta kyytiin noustessaan, että hänellä ei ollut rahaa. Kuljettaja katsoi pitkään ja sanoi, että mene vain istumaan. Kun bussi tuli päätepysäkille Helsingin keskustaan, Victoria meni vielä kiittämään kuljettajaa. Kuljettaja kertoi, että ei voi päästää Victoriaa lähtemään.

Victoria yritti selittää. Hän kävelisi tästä isän työpaikalle yliopistolle hakemaan rahaa ja jatkaisi sitten toisella bussilla kotiin. Mitä enemmän hän selitti, sitä puuromaisemmaksi puhe meni ja sitä kovemmin hänen piti ponnistella saadakseen sanat edes jotenkin suusta ulos.

Bussikuski ei uskonut Victoriaa. Hän soitti Victorian opettajalle, puhui erikseen kouluterveydenhoitajankin kanssa. He sanoivat Victorian pärjäävän varmasti. Kuljettaja ei uskonut heitäkään. Hän ei päästäisi näin vammaista lasta yksin minnekään.

"Muistan ihan tarkkaan ne hetket bussissa 35 vuotta sitten. Tuijotin ulos ikkunasta ja sadattelin mielessäni, miksi olinkaan mennyt vielä kiittämään kuskia. Tilanteessa ei ollut mitään uhkaavaa, mutta se oli hyvin nöyryyttävä."

Lopulta kuljettajan kutsumat sosiaaliviranomaiset tulivat ja veivät Victorian yliopistolle. Isä tarjosi limsaa ja antoi bussirahat.

Sinä iltana kotona Victoria suri, että oli vammainen. Hän päätti, että jos vammalle voi tehdä jotakin, hän tekee.

"Kuljettaja varmaankin ajatteli tehneensä kelpo teon. Hän vain oli aivan liian avulias ja ennakkoluuloinen. Mutta jotain hyvääkin siitä seurasi."

"Kiusaaminen loppui isän kuolemaan."

Victoria aloitti puheterapian. Vähitellen puheesta tuli selvempää, falsetti jäi pois ja hengitys helpottui.

Lopulta myös kiusaaminen loppui. Se ei päättynyt puheen paranemiseen vaan paljon pahempaan.

Viikkoa ennen joulua 1979 Victorian isä oli kantamassa muuttolaatikoita autoon, kun hän sai aivoverenvuodon. Kaksi päivää myöhemmin hän kuoli. Victoria oli 14-vuotias.

"Kiusaaminen loppui isän kuolemaan. Ehkä kiusaajat viimein osasivat ajatella, miltä minusta tuntui. Heillä ei ollut vammaa, mutta heilläkin oli isä."

Sen joulun äiti, Victoria ja pikkuveli John olivat vielä kerrostalokodissa. Joulun jälkeen he tekivät niin kuin isän kanssa oli pitänyt tehdä: muuttivat rintamamiestaloon Espooseen.

Unelmasta kiinni

Päivystykseen tulleella miehellä on kaksi haavaa otsassa. Victoria Webster ompelee ne: seitsemän tikkiä. Taskussa soi konsulttipuhelin, nuorempi kollega soittaa. ”Anna yksi ampulli sydänlääkettä, sen pitäisi laskea sykettä”, Victoria neuvoo.

11-vuotiaana Victoria päätti, että hänestä tulee lääkäri. Kaikki uskoivat hänen mielensä muuttuvan. Myöhemmin monet toivoivat mielen muuttuvan.

"Opinto-ohjaaja pyysi minua ajattelemaan, kuinka onnelliseksi teen jonkun antamalla opiskelupaikkani hänelle."

Victoria aloitti lääketieteelliseen pyrkimisen ylioppilaskeväänä. Hän pyrki yliopistoihin Suomessa, Ruotsissa ja Englannissa. Kun ei päässyt, hän oli töissä vanhainkodissa, sitten sairaalassa. Ruotsiin saattoi pyrkiä kaksi kertaa vuodessa, ja viidennellä kerralla Victoria pääsi sisään Tukholman Karoliiniseen instituuttiin.

"Sinä päivänä äiti ja minä itkimme ja nauroimme ja joimme samppanjaa."

Loppukesällä 1987 Victoria muutti Tukholmaan. Pääsykoepapereissa ei lukenut vammasta mitään, joten kolmantena opiskelupäivänä hän meni puhumaan siitä opinto-ohjaajalle.

"Halusin kertoa, että vammastani voi puhua avoimesti. Tahdoin myös varoittaa ennakolta, että käsialani on aika huonoa. Mutta lääkärithän ovat tunnettuja sotkuisesta käsialastaan, vitsailin."

Opinto-ohjaaja kiitti Victoriaa, että hän oli tullut juttelemaan. Sitten hän kiitti, että Victoria oli hakenut lääketieteelliseen. Ohjaajan mielestä Victoria oli sisäänpääsyllään osoittanut, että pääsykoejärjestelmä on pielessä, ”koska sinun kaltaisesi on päässyt sisään”.

"Opinto-ohjaaja sanoi, että potilaat eivät koskaan luottaisi minuun vaan pelkäisivät minua. Että kun lopetan opiskelun heti alkuunsa, tilalleni voidaan ottaa joku sellainen, josta oikeasti voi tulla lääkäri. Hän pyysi minua ajattelemaan, kuinka onnelliseksi teen jonkun muun antamalla opiskelupaikkani hänelle."

Victoria ei ajatellut sitä. Hänen mielessään takoi vain, että nyt ei ole se päivä, jolloin hän luovuttaa. Jos hän ei pärjäisi opinnoissaan, jos potilaat todella pelkäisivät – silloin voisi olla. Mutta ei nyt.

Sen jälkeen kaikilla kursseilla kolmen vuoden ajan moni opettaja yritti saada Victorian luopumaan lääkärihaaveista.

Hetkittäin Victoria empi. Opiskelu oli vaikeaa, kemia melkein liikaa. Mutta sitten tuli taas kliinisen työn harjoittelu ja potilaat. Se oli työtä, jota Victoria rakasti.

Lääkäriksi valmistumisesta on nyt 19 vuotta, sisätautien erikoislääkäriksi pätevöitymisestä kymmenen. Työssään Victoria on ommellut haavoja ja porannut metallisiruja pois silmistä. Käytännön työ käy aluksi ehkä kollegoja hitaammin, mutta ei huonommin.

"En pystyisi olemaan kirurgi. Ehkä en pystyisi olemaan myöskään keskosia hoitava lastenlääkäri – keskosilla kaikki on niin pientä. Mutta kaiken muun luultavasti pystyisin opettelemaan."

Joka päivä alusta

”Hei, olen Victoria Webster, osastonlääkäri. Minulla on synnynnäinen vamma, joka kuulostaa ja näyttää oudolta. Toivottavasti se ei häiritse.”

Kaikkein parasta Victoriasta olisi, jos niitä lauseita ei tarvitsisi sanoa. Haavemaailmassa ihmiset olisivat niin suvaitsevaisia ja avarakatseisia, että vammoihin ei kiinnitettäisi huomiota.

Välillä Victoria yritti sitä, oli kertomatta vammastaan potilaille. Se ei toiminut.

"Potilaat eivät varsinaisesti sano mitään, mutta keskustelu on nihkeää. He miettivät, mikä tota vaivaa, kun se puhuu noin. Onko se sairastunut vai humalassa", Victoria sanoo.

"Kun ideaalimaailmaa ei ole, vammasta kertominen ei häiritse minua ollenkaan. Usein huomaan, että potilaiden on helppo puhua minulle, kun minullakin on joku vika, en ole täydellinen lääkäri."

Vähemmälläkin selittämisellä Victoria voisi päästä. Hän voisi tehdä työtä lääkärinä, jolla olisi tuttuja ja pitkäaikaisia potilaita, jotka tietäisivät vamman entuudestaan.

Sen sijaan Victoriasta tuli 2007 Pohjoismaiden ensimmäinen päivystyslääketieteeseen erikoistunut lääkäri. Hän haluaa nimenomaan olla päivystyksessä, jossa potilaat vaihtuvat koko ajan.

"Luonteeseeni ei kuulu, että yrittäisin päästä vähällä. Päivystyksessä joudun lunastamaan uusien potilaiden luottamuksen joka päivä monta kertaa. Mutta juuri siitä tästä työssä tykkään: että ei ole aavistustakaan, ketä ja mitä tunnin päästä on edessä."

Vamma joka unohtuu

Vapaa-ajallaan Victoria ei ajattele vammaansa. Ei ajattele, koska ei muista sitä.

Melkein joka viikonloppu hän kyläilee lapsuudenkodissaan rintamamiestalossa äidin luona. Viikonloppuisin hän tapaa myös veljeään ja tämän perhettä. Silloin Spratty-täti pelaa veljenpoikien kanssa ristiseiskaa ja kasinoa. Arkena töiden jälkeen Victoria käy kävelyllä ja lukee. Yhdessä äitinsä kanssa hän on myös kirjoittanut: Niin monta Mount Everestiä -kirja kertoo Victorian tarinaa.

Victoriasta paras tapa rentoutua on kuunnella klassista musiikkia. Helsingin kaupunginorkesterin kausikortti syksyksi on jo ostettu, musiikkitalon akustiikka on hieno.

"En sure vammaani yhtään. Mutta lapsettomuus -  se on ollut vaikea asia."

Välillä Victoria hämmästyy, kun hänelle kahvilan kassalla puhutaan hyvin hitaasti tai turhan kovaa. Joskus taksikeskus lähettää tavallisen taksin sijasta invataksin ja vieras ihminen kysyy, osaako Victoria lukea. Silloin hän muistaa; ai niin, vammani.

"Näen, että minua ihmetellään. En enää kauhistu sitä vaan pidän mahdollisuutena. Jos voin muuttaa jonkun ajatusmaailmaa edes ihan vähän, vamma ei ole turha."

Niin kävi luokkakokouksessa muutama vuosi sitten. Siellä Victoria puhui ja kiusaajat kuuntelivat. Sitten muutama heistä puhui ja Victoria kuunteli, myös anteeksipyynnön. Se oli hyvä ilta.

Koskaan Victoria ei mieti, millaista olisi olla vammaton. Sitä hän on miettinyt, millaista olisi olla äiti.

"En sure vammaani yhtään. Mutta lapsettomuus – se on ollut vaikea asia."

Senkin hän on hyväksynyt. Kaikkea ei voi saada. Hän on liikkunut työn ja opiskelun perässä niin paljon, että pysyvän parisuhteen löytäminen on ollut vaikeaa. Nyt se kävisi jo hyvin.

"Olen yrittänyt tutustumista netin kautta, mutta olen aika ujo siinä. Koen, että minun on kerrottava vammastani, koska muuten olen epärehellinen. Siinä vaiheessa miehet vetäytyvät. Jos minut tapaa kasvokkain, vamma on paljon vähäisempi."

Niin on. Enää pitkään aikaan en ole kuullut, miten hän puhuu. Vain sen, mitä hän puhuu.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2013.

 

Tässä on lasteni äiti, tiesi Hau Pham heti Lienin nähtyään. Lienin suurin rakkauden teko on miehensä vanhempien hoitaminen kaukana kotimaastaan.

Hau: Kun näin Lienin, tiesin heti, että siinä on tulevien lasteni äiti. Tapasimme vuonna 1994. Olin tullut Suomesta lomalle entiseen kotimaahani Vietnamiin ja menin hankkimaan paitoja Lienin perheen ompelimosta.

Lien: Olin vasta 17-vuotias ja ihan hirveän ujo. Hau pyysi vanhemmiltani lupaa viedä minut syömään.

Olin käynyt ulkona syömässä vain sukulaisteni kanssa. Minulla oli ollut muitakin kosijoita, mutta vanhempani eivät olleet hyväksyneet heitä. Vietnamissa perhe päättää tyttären avioliitosta.

Hau: Lien haluaisi päättää meidänkin tyttäremme tulevasta miehestä, kun taas minun mielestäni hänen kuuluu saada valita itse. Ehkä minä näen tämän asian suomalaisittain, koska olen asunut täällä 9-vuotiaasta asti. Suomalaisittain myös toimimme. Tytär saa valita itse.

Lien: Kuka voisi tietää äitiä paremmin, mikä on tyttärelle parasta? Ei kukaan.

"Menimme kihloihin kaksi viikkoa ensitapaamisen jälkeen."

Hau: Minä tiesin aina, että kun tapaan sen oikean, olen hänen kanssaan loppuelämäni. Menimme kihloihin kaksi viikkoa ensitapaamisen jälkeen ja vuotta myöhemmin naimisiin. En ole koskaan halunnut irtosuhteita enkä loukata ketään, vähiten itseäni. Oli minulla ollut joitain suhteita ennen Lieniä, mutta ei niitä voi verrata tähän. Lien on kohtaloni. Samalla tavalla kun kengälle on oikea pari, hän on parini.

Lien: Kun menet ulos ja tapaat muita naisia, rukoilen, että sinä olisit oikea mies ainoastaan minulle.

Hau: Olet turhaan mustasukkainen etkä pidä siitä, että olen muille naisille ystävällinen. Se on yksi parisuhteemme haasteista.

Lien: Koskaan ei voi olla liian varma. Sydän on niin ihmeellinen, ja sydämesi on vain sinun. Sitä ei pysty pakottamaan.

Hau: Pelon takia Lien on halunnut pitää oman pankkitilin ja asunnon siitä huolimatta, että minun omaisuuteni kuuluu molemmille.

Lien: Haluan varmistaa, että jos jotain tapahtuu, en jää puille paljaille.

Hau: Järjestely sopii minulle. Olen aina ollut rehellinen. Kerroin jo kosiessani, etten ole rikas mies, mutta olen ahkera. Lupasin pitää Lienistä ja tulevista lapsistamme hyvää huolta. Kerroin myös, että tulevan vaimoni olisi hyväksyttävä se, että vanhempani tulevat osaksi perhettämme. Isäni oli jo silloin sairas.

Lien: Vuosi tapaamisemme jälkeen tulin Suomeen ja menimme saman tien naimisiin.

Lien Nguyen ja Hau Pham pyörittävät marketin salaattibaaria ja kahvilaa Helsingissä.
Lien Nguyen ja Hau Pham pyörittävät marketin salaattibaaria ja kahvilaa Helsingissä.

Hau: Järjestin Lienin töihin samaan ruokakauppaan, jossa itse työskentelin. Siitä lähtien olemme tehneet töitä yhdessä. Olen esimies, mutta molemmilla on yhtä paljon päätäntävaltaa. En halunnut itselleni työntekijää vaan vaimon ja elämänkumppanin.

Lien: Sanon aina, että sinä haaveilet liikaa, mutta olen usein väärässä. Monet unelmistamme ovat toteutuneet.

Hau: Esimerkiksi kotimme. Kävelimme usein iltakävelyllä tietyn rivitalon ohi. Sen pihalla aviopari teki yhdessä puutarhatöitä. Minä sanoin Lienille, että kuules vaimo, tuo tulee olemaan meidän kotimme.

"Äidistäni tuli suhteemme kovin koettelemus."

Lien: Vuotta myöhemmin muutimme siihen taloon.

Hau: Kaksikerroksinen koti oli suuri helpotus. Vanhempani saivat toisen kerroksen. Silti äidistäni tuli suhteemme tähän asti suurin koettelemus. Hän oli niin mustasukkainen vaimostani.

Lien: Se oli raskasta aikaa.

Hau: Lien kertoi, että kun en ollut paikalla, äitini haukkui häntä isälleni. Aluksi sitä oli vaikea uskoa, mutta tiesin, ettei Lien valehdellut. Ja kuulinhan minä haukut loppujen lopuksi itsekin, kun jäin kerran kotiin salakuuntelemaan.

Lien: Yritin laittaa kaikki sanat sisälleni piiloon ja ajattelin, ettei niitä ole. En voinut puolustautua ja sanoa vastaan. Minut on kasvatettu niin.

Hau: Tilanne kärjistyi niin, että Lien pyysi minua hankkimaan itselleen asunnon, jotta suhteemme kestäisi. Tein niin. Lien muutti, ja lapset jäivät asumaan minun ja vanhempieni luokse. Kun isäni teki kuolemaa, pyysin Lieniä palaamaan kotiin.

Lien: Anopille oli puhjennut dementia, eikä hän muistanut mitään aiemmista ilkeyksistä. Yhtäkkiä hänestä oli tullut kiltti, vanha nainen.

"Miksi juuri minä sain vanhemmat hoidettavakseni?"

Hau: Silti hänen hoitamisensa on välillä raskasta. Kun työpäivän jälkeen haistan jo ovella, että äitini on pissannut ja kakannut ties minne, on vaikea olla tuntematta katkeruutta. Miksi meistä sisaruksista juuri minä sain vanhemmat hoidettavakseni? Lähes aina katkeruus kuitenkin häviää, kun näen vaimoni ja lapseni. Meillä on hyvä perhe.

Lien: Tähän asti olemme pystyneet puhumaan ja selviämään haasteista.

Hau: Toisin kuin monet tuntemani ihmiset, jotka ovat tiistaina rakastuneita ja torstaina eroavat.

Lien: Meillä on ollut alusta asti sopimus, että jommankumman pitää ottaa riidassa lepyttäjän rooli. Molemmat eivät voi olla yhtä aikaa vihaisia. Opin sen vanhemmiltani. Joskus, kun Hau on ihan raivona, käsken häntä katsomaan peilistä, miten typerältä hän näyttää.

Hau: Töissä esimiehen pitää olla myös tiukka ja näyttää siltä.

Lien: Teemme pitkiä työpäiviä. Välillä olen hirveän väsynyt. Silloin menen lenkille tai jumppaan kotona.

Hau: Me teemme lasten kanssa kotitöitä sillä aikaa.

Lien: Hyvä mies hoitaa kotityöt.

Hau: En tee kaikkea, mutta mielestäni riittävästi. Minulle perheen ja parisuhteen hyvinvointi tulee ykkösenä, toisin kuin monella suomalaisella pariskunnalla. Tuntuu, ettei suhteissa osata sitoutua ja antaa anteeksi.

Lien: Ehkä elämä on liian helppoa täällä?

Hau: Sen takia ihmiset ehkä kuvittelevat, että vaihtamalla paranee, mutta jäävät loppujen lopuksi yksin. Minä ajattelen, että rakkaus on yhteisen elämän rakentamista ja vaikeuksista yli pääsemistä. Anteeksi antaminen ja saaminen ovat minulle sitä suurta rakkautta, josta kaikki koko ajan puhuvat.

Lien: Minä en osaa puhua rakkaudesta. Olen liian vanhanaikainen sellaiseen. En kerro rakastavani, mutta luotan, että Hau tietää sen. Minähän olen tullut tänne, synnyttänyt kaksi lasta ja jaan elämäni Haun kanssa.

Hau: Lien on myös hyvä äiti. Sekin on suuri rakkaudenteko.

Lien: Suurin rakkaudentekoni on Haun vanhempien hoitaminen.

"Olemme jo aika vanhoja romantiikkaan."

Hau: Mutta kyllä sinä välillä toivoisit minun olevan romanttisempi. Pitäisi olla kuin katsomiesi korealaisten rakkauselokuvien päähenkilö. Mielikuvitushahmo, joka oikeassa elämässä kuitenkin pettää naista.

Lien: Ehkä välillä kaipaisin enemmän romantiikkaa nyt, kun lapset ovat jo isompia, mutta toisaalta me olemme jo aika vanhoja.

Hau: Osaan minä nykyisin jo halata sinua. Olet opettanut sen minulle. Mutta rakkaudesta puhuminen on meille molemmille vaikeaa.

Lien: Jo sen sanomisen ajatteleminen tuntuu sydämessä kipuna.

Hau: Lapselle pystyn sanomaan, että rakastan sinua.

Lien: Minä katson sinua ja ajattelen niin, mutta en saa sitä ulos suustani. En tiedä, mitä tapahtuisi, jos sanoisin sen.

Hau: Ehkä me vielä saamme sen toisillemme sanottua. Kunhan tässä nyt vielä hetki hioudutaan yhdessä.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 9/2017.

Pienet rakkauden teot

Lien: Hau saa tavata ystäviään ja entisiä työkavereitaan, vaikka minusta olisi kiva olla vain perheen kesken.

Hau: Tunnemme toisemme niin hyvin, että tiedän, jos Lienillä on jokin hätänä, vaikka hän ei sitä suoraan sanoisikaan. Yritän aina korjata asian. Annan Lienin myös nukkua rauhassa.

Johannes ja Hanna Brotherus

Tanssija ja koreografi Hanna Brotherus halusi antaa lapsilleen kaiken: hoitaa heidät kotona, tehdä itse lastenruuat ja vaatteet. Kun lapset kasvoivat murrosikäisiksi, väsymys tuli vaivihkaa. 

"Minulla oli voimakas tarve suoda lapsilleni aito lapsuus, jossa soitetaan, leikitään ja leivotaan aamuisin voimaleipää. Halusin antaa heille kaiken hyvän, minkä olen saanut ja myös todella nähdä heistä jokaisen", koreografi ja tanssija Hanna Brotherus, 49, sanoo.

Hannalla on neljä lasta, Robert, Johannes, Amos ja Elsa, muusikko äänisuunnittelija Antti Ikosen kanssa. Nyt Hanna asuu Helsingin Töölössä ja on kihloissa muusikko Mikko Kuustosen kanssa.

Kun lapset olivat pieniä, Hanna ompeli lapsille eläinasuja, kuljetti heitä soittotunneille ja otti heidät mukaansa tanssiharjoituksiin.

"Se, että lapset ovat esiintyneet teoksissani pienestä asti, oli minulle myös sellainen ’ota heidät mukaan tai kuole’ -tyyppinen ratkaisu. En halunnut laittaa heitä alle 4-vuotiaina päiväkotiin, eivätkä lasten hoitopäivät voineet olla niin pitkiä kuin taiteilijan työpäivät."

"Jatkuvasti kuljimme kodin ja musiikkiopiston väliä. Johannes ja Elsa soittivat viulua, Robert kitaraa ja Amos selloa. Jokaisella oli kaksi omaa soittotuntia viikossa ja lisäksi ryhmätunti. Suzuki-menetelmään kuului vielä se, että joka päivä harjoitellaan aikuisen kanssa kotona ja aikuinen on mukana tunneilla. Sitten poljin fillarilla toiselle puolelle kaupunkia hakemaan luomuavokadoa, koska halusin tehdä kaikki lastenruuat itse ja piti olla kotona tehtyä leipää ja kotona tehdyt vaatteet, siis silitetyt vaatteet! Aika hullua."

Vähitellen iski väsymys.

"Tuli lasten murrosiät, ero lasten isästä, olivat rankat vuodet, jolloin lisäksi pikkusiskoni kuoli. Silloin joogasin ja ajattelin, että minulla on vain tämän yhden maton verran sitä, mitä voin kontrolloida. Johannes otti kantaakseen sisarustensakin huolia. Perheen toisena lapsena hänellä on sovittelijan rooli. Hänen kanssaan on myös helppo olla, sillä hän ei yritä muuttaa toista. Hän kuuntelee."

Lue lisää Hanna Brotheruksesta ja hänen pojastaan muusikko Johannes Brotheruksesta Kodin Kuvalehdestä 16/17.