”Minulla on vamma, kuulostan oudolta, toivottavasti se ei häiritse.” Ne lauseet CP-vammainen Victoria Webster kertoo kymmeniä kertoja viikossa, parituhatta kertaa vuodessa. Sen jälkeen hän ompelee potilaan haavat unelmatyössään lääkärinä.

Ahaa, se tapahtui taas, Victoria ehti ajatella. Vasta sitten alkoi sattua, polviin tai kämmeniin tai molempiin. Oli 1970-luku, alku tai loppu, ei sen väliä. Victoria Websteriä kampattiin koulussa kumoon vuosikymmenen alusta loppuun.

Kamppaaminen oli helppoa. Victorian tasapaino oli huono. Jos luokkakaverit eivät muuta keksineet, aina saattoi työntää jalan Victorian eteen.

Usein he keksivät muuta. Niin kuin sen ”leikin”, jossa Victoria saarrettiin luokassa pulpeteilla, joita alettiin työntää yhä tiukemmin hänen ympärilleen, kunnes Victorian oli puristuksesta päästäkseen ryömittävä jonkin pulpetin alta. Tai sitten he ohimennen potkaisivat Victoriaa. Ainakin he sanoivat ne kaksi sanaa: Saatanan CP!

"13-vuotiaaksi asti ajattelin, että minulla nyt on tällainen lempinimi kuin saatanan CP. En päästänyt sitä ihon alle, koska kielsin koko vammani."

Enää Victoria ei vammaansa kiellä. Sen sijaan hän ottaa sen puheeksi pari tuhatta kertaa vuodessa.

Lauseissa koko elämä

Maanantaiaamu Haartmanin sairaalan päivystyksessä Helsingissä on vilkas. Kesäviikonlopun jälkeen päivystyksessä on vanhuksia, jotka ovat juoneet liian vähän. Sitten on niitä päivystykseen tulleita, jotka ovat juoneet liian paljon.

Tasan kello kahdeksan Victoria Webster, 48, sanoo lauseensa päivän ensimmäisen kerran.

”Hei, olen Victoria Webster, osastonlääkäri. Minulla on synnynnäinen vamma, joka kuulostaa ja näyttää oudolta. Toivottavasti se ei häiritse.”

Sen jälkeen Victoria miettii, laittaisiko tipan vai antaisiko antibioottia. Sitten hän siirtyy päivystyshuoneen toisen sängyn viereen, seuraavan potilaan luo.

”Hei, olen Victoria Webster, osastonlääkäri. Minulla on synnynnäinen vamma, joka kuulostaa ja näyttää oudolta. Toivottavasti se ei häiritse.”

Victorian puhe on vähän hidasta ja takeltelevaa ja hengästynyttä. Juuri koskaan se ei häiritse potilaita.

"Lauseeni kertovat potilaille hirveän paljon. Lauseilla kerron, että olen itse tietoinen vammastani ja että minut on palkattu töihin tämän vamman kanssa. Ja että jos potilaat haluavat, he saavat kysyä enemmän."

Eivät he kysy. Ja jotakin Victoria jättää kertomatta. Ikinä hän ei sano, että hänellä on CP-vamma. Niin monen mielessä se yhdistyy aina älylliseen vammaan.

Kömpelö, kömpelömpi

Victoria Webster syntyi toisenlaiseen perheeseen. Hänen vanhempansa Diana ja Michael Webster olivat Suomessa asuvia englantilaisia. 1960-luvun puolivälin Helsingissä se riitti tekemään perheestä toisenlaisen.

Victoria syntyi huhtikuussa 1965 hieman liian aikaisin ja hieman liian myöhään. Liian aikaisin siksi, että laskettuun aikaan oli vielä muutama viikko. Liian myöhään siksi, että pitkittyneen synnytyksen vuoksi hän kärsi hapenpuutteesta. Kukaan ei tiennyt, mitä se tulisi merkitsemään.

Diana ja Michael seurasivat esikoisensa kehitystä vielä tarkemmin kuin tuoreet vanhemmat yleensä. Vauva oppi katsomaan äitiyspakkauslaatikon yläpuolella heiluvaa mobilea – hän siis näki. Kun puhelin soi, vauva käänsi päätään sen suuntaan – hän selvästikin kuuli.

Oppitunnit menivät hyvin. Välitunnit eivät.

Victoria teki kaiken kuin kirjojen mallivauva, oppi hymyilemään ja istumaan ja nousemaan. Mutta kun hän nousi, hän alkoi myös kaatuilla. Hän nousi ja kaatui, nousi ja kompastui, eikä se mennyt iän myötä ohi. Ei ollut sattumaa, että kerrostalon lapsilauma pisti Victorian jääkiekkoa pelatessa maalivahdiksi.

"Olin joka tapauksessa enemmän pitkin pituuttani kuin pystyssä", Victoria nauraa.

Leikki-ikäisenä diagnoosi oli selvä: Victoria oli saanut synnytyksessä aivovaurion, ja hänellä oli lievä CP-vamma. Se näkyi vaikka niin, että hän oli kehno piirtämisessä ja mahdoton naruhyppelyssä. CP-vamma myös kuului. Kaupan kassa kysyi kolme kertaa, mitä Victoria tahtoo, vaikka hän sanoi vain ”päivää”.

Toisaalta Victoria osasi lukea ja laskea. Kun oli aika mennä kouluun, vanhemmille oli selvä, että tytär kuuluisi tavalliseen luokkaan, ei erityiskouluun. Tuttavan ehdottamaa ruotsinkielistä steinerkoulua he kuitenkin empivät. Suomi oli jo ollut Victorialle uusi kieli, ja ruotsia hän ei osannut sanaakaan. Opettaja vakuutti, että se ei olisi ongelma.

Ei ollutkaan. Victoria oppi englannin ja suomen jatkoksi ruotsin. Oppitunnit menivät hyvin. Välitunnit eivät.

Kotona kaikki hyvin

Koulukiusaaminen alkoi ensimmäisellä luokalla ja kesti kahdeksan vuotta. Victoria ei kertonut siitä kenellekään. Paitsi yhdelle: mielikuvitusystävälle, omalle kaksoisolennolleen.

”Ei se kaatuminen oikeastaan sattunut”, Victoria sanoi toiselle Victorialle, kun taas huomasi olevansa polvillaan maassa koulun pihassa. Kaksoisolento oli ihan samaa mieltä.

"Puhuin kaksoisolennolleni kuin parhaalle ystävälle, jota minulla ei ollut. Yhdessä päätimme, että ei tämä kiusaaminen ole niin vaarallista. Että ei sanota opettajalle mitään ja eihän me mennä kertomaan vanhemmille."

Eivätkä he kertoneet. Kun Victoria tuli kotiin, kaikki muuttui hyväksi. Kouluruotsi vaihtui kotienglantiin, ”saatanan CP” -haukkumanimi lempinimeen Spratty. Leikkikaverina oli kaksi vuotta nuorempi pikkuveli John, ja lisäksi pihassa odotti oma poikajengi, naapuruston kaverit ja suomen kieli.

Kokonaan piiloon kiusaaminen ei jäänyt. Joskus äiti näki, kuinka joku kulki tyttären perässä koulun pihassa ja matki tämän huojuvaa kävelyä. Toisinaan Victoria paljasti vahingossa liikaa – niin kuin silloin, kun iloitsi äidille parin pojan potkaisevan häntä niin hiljaa, että he taitavat oikeasti vähän pitää hänestä.

"Kieltäydyin uskomasta, että olin erilainen."

Mutta jos äiti kysyi kiusaamisesta, Victoria sanoi kaiken olevan ihan hyvin.

"Minä pelkäsin, että kiusaaminen olisi kahta pahempaa, jos menisin kantelemaan. Edelleenkään en tiedä, mikä olisi ollut oikea ratkaisu."

1970-luvulla ratkaisu oli se, että kiusaamisesta ei puhuttu. Victorian äiti suree sitä vieläkin.

Vammainen ja vielä pahempaa

Tietysti Victoria tiesi, mitä saatanan CP tarkoittaa. Hän vain ei tahtonut ymmärtää. Se oli hyvä, hän sanoo nyt.

"Kieltäydyin uskomasta, että olin erilainen. Sen ansiosta jaksoin harjoitella pyörällä ajoa ja hiihtämistä niin sinnikkäästi."

Sitten tuli se päivä. 13-vuotias Victoria oli lähdössä hammaslääkäristä bussilla kotiin ja huomasi vasta kyytiin noustessaan, että hänellä ei ollut rahaa. Kuljettaja katsoi pitkään ja sanoi, että mene vain istumaan. Kun bussi tuli päätepysäkille Helsingin keskustaan, Victoria meni vielä kiittämään kuljettajaa. Kuljettaja kertoi, että ei voi päästää Victoriaa lähtemään.

Victoria yritti selittää. Hän kävelisi tästä isän työpaikalle yliopistolle hakemaan rahaa ja jatkaisi sitten toisella bussilla kotiin. Mitä enemmän hän selitti, sitä puuromaisemmaksi puhe meni ja sitä kovemmin hänen piti ponnistella saadakseen sanat edes jotenkin suusta ulos.

Bussikuski ei uskonut Victoriaa. Hän soitti Victorian opettajalle, puhui erikseen kouluterveydenhoitajankin kanssa. He sanoivat Victorian pärjäävän varmasti. Kuljettaja ei uskonut heitäkään. Hän ei päästäisi näin vammaista lasta yksin minnekään.

"Muistan ihan tarkkaan ne hetket bussissa 35 vuotta sitten. Tuijotin ulos ikkunasta ja sadattelin mielessäni, miksi olinkaan mennyt vielä kiittämään kuskia. Tilanteessa ei ollut mitään uhkaavaa, mutta se oli hyvin nöyryyttävä."

Lopulta kuljettajan kutsumat sosiaaliviranomaiset tulivat ja veivät Victorian yliopistolle. Isä tarjosi limsaa ja antoi bussirahat.

Sinä iltana kotona Victoria suri, että oli vammainen. Hän päätti, että jos vammalle voi tehdä jotakin, hän tekee.

"Kuljettaja varmaankin ajatteli tehneensä kelpo teon. Hän vain oli aivan liian avulias ja ennakkoluuloinen. Mutta jotain hyvääkin siitä seurasi."

"Kiusaaminen loppui isän kuolemaan."

Victoria aloitti puheterapian. Vähitellen puheesta tuli selvempää, falsetti jäi pois ja hengitys helpottui.

Lopulta myös kiusaaminen loppui. Se ei päättynyt puheen paranemiseen vaan paljon pahempaan.

Viikkoa ennen joulua 1979 Victorian isä oli kantamassa muuttolaatikoita autoon, kun hän sai aivoverenvuodon. Kaksi päivää myöhemmin hän kuoli. Victoria oli 14-vuotias.

"Kiusaaminen loppui isän kuolemaan. Ehkä kiusaajat viimein osasivat ajatella, miltä minusta tuntui. Heillä ei ollut vammaa, mutta heilläkin oli isä."

Sen joulun äiti, Victoria ja pikkuveli John olivat vielä kerrostalokodissa. Joulun jälkeen he tekivät niin kuin isän kanssa oli pitänyt tehdä: muuttivat rintamamiestaloon Espooseen.

Unelmasta kiinni

Päivystykseen tulleella miehellä on kaksi haavaa otsassa. Victoria Webster ompelee ne: seitsemän tikkiä. Taskussa soi konsulttipuhelin, nuorempi kollega soittaa. ”Anna yksi ampulli sydänlääkettä, sen pitäisi laskea sykettä”, Victoria neuvoo.

11-vuotiaana Victoria päätti, että hänestä tulee lääkäri. Kaikki uskoivat hänen mielensä muuttuvan. Myöhemmin monet toivoivat mielen muuttuvan.

"Opinto-ohjaaja pyysi minua ajattelemaan, kuinka onnelliseksi teen jonkun antamalla opiskelupaikkani hänelle."

Victoria aloitti lääketieteelliseen pyrkimisen ylioppilaskeväänä. Hän pyrki yliopistoihin Suomessa, Ruotsissa ja Englannissa. Kun ei päässyt, hän oli töissä vanhainkodissa, sitten sairaalassa. Ruotsiin saattoi pyrkiä kaksi kertaa vuodessa, ja viidennellä kerralla Victoria pääsi sisään Tukholman Karoliiniseen instituuttiin.

"Sinä päivänä äiti ja minä itkimme ja nauroimme ja joimme samppanjaa."

Loppukesällä 1987 Victoria muutti Tukholmaan. Pääsykoepapereissa ei lukenut vammasta mitään, joten kolmantena opiskelupäivänä hän meni puhumaan siitä opinto-ohjaajalle.

"Halusin kertoa, että vammastani voi puhua avoimesti. Tahdoin myös varoittaa ennakolta, että käsialani on aika huonoa. Mutta lääkärithän ovat tunnettuja sotkuisesta käsialastaan, vitsailin."

Opinto-ohjaaja kiitti Victoriaa, että hän oli tullut juttelemaan. Sitten hän kiitti, että Victoria oli hakenut lääketieteelliseen. Ohjaajan mielestä Victoria oli sisäänpääsyllään osoittanut, että pääsykoejärjestelmä on pielessä, ”koska sinun kaltaisesi on päässyt sisään”.

"Opinto-ohjaaja sanoi, että potilaat eivät koskaan luottaisi minuun vaan pelkäisivät minua. Että kun lopetan opiskelun heti alkuunsa, tilalleni voidaan ottaa joku sellainen, josta oikeasti voi tulla lääkäri. Hän pyysi minua ajattelemaan, kuinka onnelliseksi teen jonkun muun antamalla opiskelupaikkani hänelle."

Victoria ei ajatellut sitä. Hänen mielessään takoi vain, että nyt ei ole se päivä, jolloin hän luovuttaa. Jos hän ei pärjäisi opinnoissaan, jos potilaat todella pelkäisivät – silloin voisi olla. Mutta ei nyt.

Sen jälkeen kaikilla kursseilla kolmen vuoden ajan moni opettaja yritti saada Victorian luopumaan lääkärihaaveista.

Hetkittäin Victoria empi. Opiskelu oli vaikeaa, kemia melkein liikaa. Mutta sitten tuli taas kliinisen työn harjoittelu ja potilaat. Se oli työtä, jota Victoria rakasti.

Lääkäriksi valmistumisesta on nyt 19 vuotta, sisätautien erikoislääkäriksi pätevöitymisestä kymmenen. Työssään Victoria on ommellut haavoja ja porannut metallisiruja pois silmistä. Käytännön työ käy aluksi ehkä kollegoja hitaammin, mutta ei huonommin.

"En pystyisi olemaan kirurgi. Ehkä en pystyisi olemaan myöskään keskosia hoitava lastenlääkäri – keskosilla kaikki on niin pientä. Mutta kaiken muun luultavasti pystyisin opettelemaan."

Joka päivä alusta

”Hei, olen Victoria Webster, osastonlääkäri. Minulla on synnynnäinen vamma, joka kuulostaa ja näyttää oudolta. Toivottavasti se ei häiritse.”

Kaikkein parasta Victoriasta olisi, jos niitä lauseita ei tarvitsisi sanoa. Haavemaailmassa ihmiset olisivat niin suvaitsevaisia ja avarakatseisia, että vammoihin ei kiinnitettäisi huomiota.

Välillä Victoria yritti sitä, oli kertomatta vammastaan potilaille. Se ei toiminut.

"Potilaat eivät varsinaisesti sano mitään, mutta keskustelu on nihkeää. He miettivät, mikä tota vaivaa, kun se puhuu noin. Onko se sairastunut vai humalassa", Victoria sanoo.

"Kun ideaalimaailmaa ei ole, vammasta kertominen ei häiritse minua ollenkaan. Usein huomaan, että potilaiden on helppo puhua minulle, kun minullakin on joku vika, en ole täydellinen lääkäri."

Vähemmälläkin selittämisellä Victoria voisi päästä. Hän voisi tehdä työtä lääkärinä, jolla olisi tuttuja ja pitkäaikaisia potilaita, jotka tietäisivät vamman entuudestaan.

Sen sijaan Victoriasta tuli 2007 Pohjoismaiden ensimmäinen päivystyslääketieteeseen erikoistunut lääkäri. Hän haluaa nimenomaan olla päivystyksessä, jossa potilaat vaihtuvat koko ajan.

"Luonteeseeni ei kuulu, että yrittäisin päästä vähällä. Päivystyksessä joudun lunastamaan uusien potilaiden luottamuksen joka päivä monta kertaa. Mutta juuri siitä tästä työssä tykkään: että ei ole aavistustakaan, ketä ja mitä tunnin päästä on edessä."

Vamma joka unohtuu

Vapaa-ajallaan Victoria ei ajattele vammaansa. Ei ajattele, koska ei muista sitä.

Melkein joka viikonloppu hän kyläilee lapsuudenkodissaan rintamamiestalossa äidin luona. Viikonloppuisin hän tapaa myös veljeään ja tämän perhettä. Silloin Spratty-täti pelaa veljenpoikien kanssa ristiseiskaa ja kasinoa. Arkena töiden jälkeen Victoria käy kävelyllä ja lukee. Yhdessä äitinsä kanssa hän on myös kirjoittanut: Niin monta Mount Everestiä -kirja kertoo Victorian tarinaa.

Victoriasta paras tapa rentoutua on kuunnella klassista musiikkia. Helsingin kaupunginorkesterin kausikortti syksyksi on jo ostettu, musiikkitalon akustiikka on hieno.

"En sure vammaani yhtään. Mutta lapsettomuus -  se on ollut vaikea asia."

Välillä Victoria hämmästyy, kun hänelle kahvilan kassalla puhutaan hyvin hitaasti tai turhan kovaa. Joskus taksikeskus lähettää tavallisen taksin sijasta invataksin ja vieras ihminen kysyy, osaako Victoria lukea. Silloin hän muistaa; ai niin, vammani.

"Näen, että minua ihmetellään. En enää kauhistu sitä vaan pidän mahdollisuutena. Jos voin muuttaa jonkun ajatusmaailmaa edes ihan vähän, vamma ei ole turha."

Niin kävi luokkakokouksessa muutama vuosi sitten. Siellä Victoria puhui ja kiusaajat kuuntelivat. Sitten muutama heistä puhui ja Victoria kuunteli, myös anteeksipyynnön. Se oli hyvä ilta.

Koskaan Victoria ei mieti, millaista olisi olla vammaton. Sitä hän on miettinyt, millaista olisi olla äiti.

"En sure vammaani yhtään. Mutta lapsettomuus – se on ollut vaikea asia."

Senkin hän on hyväksynyt. Kaikkea ei voi saada. Hän on liikkunut työn ja opiskelun perässä niin paljon, että pysyvän parisuhteen löytäminen on ollut vaikeaa. Nyt se kävisi jo hyvin.

"Olen yrittänyt tutustumista netin kautta, mutta olen aika ujo siinä. Koen, että minun on kerrottava vammastani, koska muuten olen epärehellinen. Siinä vaiheessa miehet vetäytyvät. Jos minut tapaa kasvokkain, vamma on paljon vähäisempi."

Niin on. Enää pitkään aikaan en ole kuullut, miten hän puhuu. Vain sen, mitä hän puhuu.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2013.

 

Ari Tommiska on niin koukussa vanhoihin tietokoneisiin, että on sisustanut niillä koko kotinsa.

Ari Tommiska, miksi keräät vanhoja tietokoneita?

"Olin 14-vuotias, kun näin kaverin luona Commodoren. Painoin nappulaa, ja ruutuun tuli tekstiä!

Se oli 1980-luvun alussa sanoinkuvaamaton tunne. Jokin muljahti aivoissani.

Sama tapahtuu edelleen, kun käynnistän vanhan tietokoneen. En ole huumeita käyttänyt, mutta ehkä tässä on jotain yhtä koukuttavaa.

Aloitin keräilyn vakavammin 2000-luvun alussa, sillä halusin hankkia vanhat laitteet takaisin ja alkaa leikkiä niillä."

Ari Tommiska on Klaukkalassa asuva 50-vuotias IT-alan kehityspäällikkö, joka pitää vanhaa tietotekniikkaa nostalgisena antiikkina.
Ari Tommiska on Klaukkalassa asuva 50-vuotias IT-alan kehityspäällikkö, joka pitää vanhaa tietotekniikkaa nostalgisena antiikkina.

Mikä saa sydämesi tykyttämään eniten?

"Vanhat kotitietokoneet ja Macit. Minulla on myös pelikoneita, yhteensä 870 laitetta. Pelaamalla lapsuuden pelejä saan olla hetken se Ari, joka olin pienenä poikana."

Missä metsästät?

"Ennen löysin koneita kirppareilta. Enää ei tahdo löytyä mitään, mitä haluaisin, koska minulla on jo niin paljon koneita.

Välillä ostan ystäväni Rikun kanssa kokoelmia, kun joku keräilijä kyllästyy omiinsa."

Mihin löytösi mahtuvat?

"Olen luovuttanut koko omakotitaloni harrastukselle. Koneita ja laitteita on joka huoneessa keittiötä myöten. Sisustan niillä. Ne ovat nykyantiikkia. Taloni on pyhitetty koneille."
Miten läheisesi suhtautuvat riippuvuuteesi?

"Asun oman taloni naapurissa avovaimoni Sadun kanssa, sillä olen niin pedantti, ettei minun ja koneideni kanssa voi kukaan asua. Asuinkumppani voisi vaikka siirtää jonkin laitteen väärään paikkaan!

Sadun talossa elämme Sadun ja kolmen kultaisennoutajan ehdoilla."

Mitä vielä tavoittelet?

"Kaikkea, mitä kokoelmastani puuttuu. Haaveilen esimerkiksi Applen edesmenneen toimitusjohtajan Steve Jobsin Next-tietokoneesta. Olen valmis maksamaan hyvin paljon Applen ensimmäisestä Apple 1 -koneesta vuodelta 1976, mutta sitä ei saa mistään.

Haluaisin perustaa ison tietokonemuseon. Pieni museo minulla jo on Helsingissä."

Sykähdyttävätkö uudet tietokoneet?

"Olen työskennellyt tietokoneiden parissa 30 vuotta. Nykytietokoneisiin minulla ei ole mitään tunnesidettä. Niiden tehot ovat järjettömän suuret, ja siksi on raskasta omaksua jatkuvasti uutta. Tulee ähky.

Retrokoneissa käyttäjällä säilyy aina hallinnan tunne."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 19/2016.

"Hyvät tunteet käyvät kauneushoidosta", huomasi kirjailija Veera Salmi. 

Yksi kirjailijan tärkeimmistä taidoista lienee kyky eläytyä keksimiensä mielikuvituskavereiden elämään. Eikä eläytymiskyvystä noin muutenkaan elämässä haittaa ole.

Miltä tuntuu lentää? Miltä tuntuu menettää kaksossisar? Miltä tuntuu saada kädekseen rautaproteesi? Miltä tuntuu puhua elämänsä ainoan kerran? Miltä tuntuu olla pulu? Miltä tuntuu munia?

Mietin jatkuvasti paitsi muiden tuntemuksia myös omiani. Tuon tuosta tulen kysyneeksi itseltäni, olenko tyytyväinen, olenko tarpeeksi iloinen.

YMMÄRTÄÄKSENI TUNTEITA paremmin tarvitsen vihkon ja keltaisen taulun. Vihkoon kirjoitan kaiken huomionarvoisen (maanantai: hymyt 130 kpl, naurut 18 kpl).

Taulun pitäisi muistuttaa minua ilosta. Minulla on jo tumma taulu, jossa on nainen. No ok, se ei ole taulu vaan postikortti Schjerfbeckin taulusta, mutta se on ihana ja muistuttaa minua surusta.

Tunteet vapauttavat tai sitovat energiaa. Ne näkyvät kasvoilla. 

Se on makuuhuoneen suurella seinällä, yksinäinen pieni kortti. Kuvittelen seinän metsäksi. Tyttö ei viihdy metsässä. Hän on yksinäinen.

No, nyt minua jo itkettää. Hyvä! Merkitsen vihkooni liikutuksen, jonka aiheuttajana oli taide. Vai oliko se sittenkin tuo tarina, jonka juuri kehitin?

TUNTEET SAAVAT aikaan muutoksia elimistössä.

Sydämen lyöntitiheys kasvaa, tulee hiki, kädet vapisevat, tulee huono olo, hyvä olo. Tunteet vapauttavat tai sitovat energiaa. Ne näkyvät kasvoilla.

Ajatelkaas! Hyvät tunteet käyvät kauneushoidosta ja huono fiilis paistaa meikkivoiteen läpi kuin ajovalo kuraisesta auton etulampusta.

LENTOKONE LASKEUTUU tömähtäen Kittilän lumimaalle. Sisälläni on jokin tunne. Haukon happea, kyynel putoaa silmäkulmasta, jokin täyttää kurkkuni. Viisivuotias tyttäreni Frida huutaa: "Lappi! Äiti, kato Lappi!"

Minä haukon kuin vastanostettu lahna.

"Äiti, ku sä meet illalla nukkuun, ni laitaksä suun hymyyn vai paatko sä sen lupottamaan?"

Mikä sai aikaan tunteen? Onko minulla lentopelko? Ei. Kun kone tärähtää epätahtisesti maahan, tajuntaani tömähtää, että koneen on tehnyt ihminen. Joku osasi, joku käytti kapasiteettinsa, jotta minä voisin lentää taivaalla kuin lintu.

Se koskettaa.

Ja nyt päästään hyväksikäyttöön. Voisiko kielekkeeltä hyppääjä kirjassani tuntea sen, mitä minä koin laskeutuessani? Kyllä, jos alastulo olisi onnistunut.

Panen tunteen silti pululle, kirjoittamani lastenkirjan päähenkilölle. Onnistunut laskeutuminen saa varmasti kyynelet sen, korjaan, hänen pieniin silmiinsä. Kiitos, Leonardo da Vinci & co.

Entäs se muniminen? No, hitot siitä.

FRIDA ESITTI eilen ruokapöydässä kysymyksen: "Äiti, ku sä meet illalla nukkuun, ni laitaksä suun hymyyn vai paatko sä sen lupottamaan?"

Räjähdimme nauramaan, me kaikki.

On tärkeää kysyä: millä mielellä menet nukkumaan? Oletko tyytyväinen päivään?

Minä nauroin kekseliästä sanontaa "laittaa suu lupottamaan".

Severi, 12, nauroi siskon ilmeelle.

Mies riemastui kysymyksen yllätyksellisyydestä ja Frida itse siitä, että muilla oli hauskaa.

Samalla kuitenkin ymmärsin, ettei Fridalla ollut tarkoitus ilahduttaa meitä vaan esittää tärkeä kysymys. Hän halusi tietää, millä mielellä menen nukkumaan, olenko tyytyväinen päivään.

Me maalasimme yhdessä sen keltaisen taulun. Ei siitä tullut sellaista kuin piti. Ei siitä tullut edes keltaista. Siksi se juuri ilahduttaakin. Hölmö taulu.

Laitan sen makuuhuoneen seinälle Schjerfbeckin tilalle. Kun sitä katsoo, ei tarvitse laittaa suuta lupottamaan. 

Veera Salmi on kirjailija, lastentarhanopettaja ja kahden lapsen äiti. Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 6/2016.
 

Kun isä oli sillä tuulella, Kimmo Ohtonen karkasi metsään ja muuttui näkymättömäksi. Aikuisena hänestä tuli mies, joka kuvasi jääkarhuja ja sukelsi tiikerihain kanssa. Jossain välissä hän lakkasi pelkäämästä edes isäänsä.

Jos laitan kengät jalkaan, isä herää. Menen metsään paljain jaloin. On yö. Jätän oven raolleen, ettei se loksahda. Kuljen kuusten luo ja katson taakseni. Ikkunoissa ei pala valo.

Päivällä olen kantanut hirsiä ja harkkoja isän apuna. Kesämökin rakentaminen on kesken. 

Kun urakka on valmis, saat mennä uimaan, isä lupasi.

Vasta iltapäivällä olin liian hidas, tai ehkä häsläsin. Isä löi nyrkillä olkapäähän.

Äiti tiskasi rannassa kattilaa, jossa oli keittänyt uusia perunoita.

Metsässä kävelen kauas. Poimin kourallisen mustikoita. Minulla on siniset sormet, kun menen kuusen alle nukkumaan.

Olen hyvä tekemään petejä metsään, kerään sammalta alleni.

En pelkää. Olen näkymätön.

Aamulla herään siihen, että palelee. Kävelen takaisin.

Äiti ja isä juovat kuistilla kahvia. Routa ajoi porsaan kotiin, isä sanoo. Enempää ei puhuta. Vasta seuraavana päivänä isä rankaisee minua kepillä.

Tämän Kimmo Ohtonen muistaa kesästä 1990. Hän oli silloin yhdeksänvuotias.

Se toinen lapsuusmuisto

Näinkin lapsuuden voi muistaa:

On punainen paritalo Keravalla, takapihalla lintulauta, vanhemmilla vesisänky, lapsilla yhteinen huone. Viikonloppuisin käydään isovanhemmilla syömässä karjalanpaistia. Koulun jälkeen juodaan kylmää kaakaota.

Isä on pätevä ja arvostettu insinööri. Sellainen jämpti mies, joka tekee mitä lupaa, sanovat ihmiset.

Äiti on sosiaalityöntekijä. Aina pienen ihmisen puolella, sanovat asiakkaat.

Kimmo pelaa jalkapalloa, treenit ovat viisi kertaa viikossa. Isoveli on kaksi vuotta vanhempi.

Kimmon sängyn yläpuolella seinällä on supersankari Hulkin juliste.

12-vuotias Kimmo alkaa vain joskus itkeä kesken matematiikantunnin. Muuten ollaan kuten naapuritkin eikä tehdä olemisesta numeroa.

"Todellisuudessa isä oli julman väkivaltainen henkisesti ja fyysisesti monta kertaa viikossa. Vuodesta toiseen ja alusta alkaen", Kimmo sanoo.

Olet hirveä paska, säheltäjä, sinusta ei koskaan tule mitään.

Jalka vain vähän kipeä

Ensimmäisessä lapsuusmuistossa Kimmo on niin pieni, että osaa vasta istua. Isä retuuttaa äitiä. Sitten hän kävelee Kimmoa kohti. Pelottaa. Äiti ei uskalla sanoa isälle vastaan, mutta yrittää lohduttaa Kimmoa katseellaan. Silmät sanovat, että yritä kestää, olet rakas.

Mikä tahansa saattaa suututtaa isän.

Jos maitotölkki jää tiskipöydälle, isä jahtaa Kimmon kylpyhuoneeseen.

Jos ovi on lukossa, isä irrottaa sen saranoiltaan.

Olet hirveä paska, säheltäjä, sinusta ei koskaan tule mitään, isä huutaa. Sitten hän lyö.

Tosipaikan tullen metsässä voisi ehkä elää erakkona.

Kun Kimmo ei voi jalkapallotreeneissä heittäytyä pallon perään, kuten maalivahdin kuuluu, hän sanoo: mulla on vain vähän jalka kipeä.

"Lapset suojelevat vanhempiaan viimeiseen saakka."

Kesämökin metsä oli Keski-Suomessa, mutta Keravallakin oli metsä. Yhden kiven alle Kimmo piilottaa pussukan: linkkuveitsi, tulitikkuja, onkivehkeet. Tosipaikan tullen metsässä voisi ehkä elää erakkona.

Siihen saakka metsään voi mennä hetkeksi turvaan, kiivetä puuhun ja kuvitella olevansa karhu.

"Jokainen lapsi tarvitsee lähelleen ainakin yhden turvallisen aikuisen", Kimmo sanoo.
"Jokainen lapsi tarvitsee lähelleen ainakin yhden turvallisen aikuisen", Kimmo sanoo.

Ei äitiä sittenkään voi auttaa

Lähikirjastossa on metreittäin kirjoja. Jostain, ehkä palautuskärrystä sattumalta, löytyy Ben Furmanin Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus.

Jouluaattoyönä viisitoistavuotias Kimmo lukee sen kokonaan.

"Se oli taas niitä jouluja, jolloin parketti täyttyi särkyneistä lasinsirpaleista. Kun kirja oli lopussa, oivalsin, että muillakin voi olla samanlaista kuin meillä. Että ehkä vika ei ole minussa, ainakaan pelkästään."

Joulukuusessa on valot, kinkku folion alla jääkaapissa, ajatus jatkuu: jos lakaisen kaiken maton alle, muutun samanlaiseksi kuin isä. 

On parempi mennä väliin kuin katsoa, miten äidin toinen silmä on musta.

Kun isän raivokohtaus on laantunut, siitä ei keskustella. Kun Kimmo joskus uskaltaa kysyä äidiltä, miksei tämä ota lapsia ja lähde, äiti sanoo ettei pysty.

Ystäviä tai ensimmäistä tyttöystävää Kimmo ei kehtaa pyytää kotiin. Miten heille voisi kertoa? Isoveli asuu jo tyttöystävänsä vanhempien luona.

Kimmokin haluaisi lähteä. Mutta silloin äiti jäisi yksin ja kaikki isän viha osuisi äitiin. On parempi mennä väliin kuin katsoa, miten äidin toinen silmä on musta, miten äiti itkee.

Kimmo lähtee vasta 21-vuotiaana. Englanti on tarpeeksi kaukana kotoa.

Ei äitiä voi auttaa.

Manchesterissa voi puhua, viimeinkin

Manchesterissa ei ole oikeaa metsää, mutta ehkä uudet ystävät muodostavat metsän, turvalliset puut, joihin nojata. 

Uusi koti on vanhassa puuvillatehtaassa, eikä siellä tarvitse olla yksin. Dominic asuu naapurihuoneessa ja Tom kulman takana. Kimmon yöpöydällä on korvatulpat ja Salman Rushdien Saatanalliset säkeet.

Päivät ovat pitkiä. Yliopistolla opetetaan kaikki mahdollinen dokumenttielokuvien tekemisestä. Ystävien kanssa tehdään töitä samassa televisioyhtiössä ja sunnuntaina ruokaa.

Ja keskustellaan.

"Kaikki vuodet Suomessa olin salaillut kotiolojani, uudessa ympäristössä olin yhtäkkiä valmis puhumaan. Kerroin tarinani. Se oli valtava helpotus."

On minun syyni, että lapsuutesi oli helvetti.

Kertominen ei enää hävetä Kimmoa. Kaikki on muuttunut.

Lomalla vanhempien luona mikään ei ole muuttunut.

Aikuinen iltahetki lapsuuskodissa: Kimmo on antanut äidille tuliaiseksi englantilaista toffeeta, istutaan keittiössä ja puhutaan kirjoista. Isä tulee huoneeseen, kurkistaa kaappiin, paiskaa oven, menee, tulee, alkaa huutaa äidille tiskaamattomista tiskeistä. Äiti lepyttelee isää.

Tämän kuvion olen nähnyt, Kimmo ajattelee ja palaa Manchesteriin.

Sinun puolestasi suren, äiti.

Kerran viikossa äiti lähettää kirjeen postissa. Kimmo kulta, hän aloittää kirjeensä. Sitten hän kertoo, mitä mieltä oli Saatanallisista säkeistä. Kun molemmat ovat lukeneet kaikki 558 sivua, he siirtyvät seuraavaan kirjaan ja keskustelevat siitä.

Äiti kirjoittaa tämänkin: Anteeksi. On minun syyni, että lapsuutesi oli helvetti. En vain osannut olla ilman isääsi. En tiedä, miksi.

Kimmo vastaa: Ei sinun tarvitse selittää. Pärjään kyllä. Sinun puolestasi suren, äiti. Olisit ansainnut ihmisen, joka kunnioittaa ja rakastaa sinua.

Yhtenä sateisena iltana kirjeen sijaan tulee puhelu. Äidin toinen rinta on jouduttu poistamaan. Pian selviää, että syöpä on levinnyt toiseenkin rintaan.

Lähes neljä vuotta myöhemmin Kimmo pitää sairaalassa äitiä kädestä viimeistä kertaa.

Voiko äitiä surra näin paljon?

Suomessa kuusien väri on sellainen vihreä, jota ei voi kuvailla muille kuin toisille suomalaisille. Silloin riittää, kun sanoo, että kuusenvihreä.

Kimmo aloittaa terapian äidin kuoleman jälkeen ja jatkaa sitä palattuaan Suomeen 28-vuotiaana. Hänestä on tullut luontotoimittaja ja -valokuvaaja, mutta työpäivän jälkeen metsässä hän ei ajattele kuvakulmia vaan äitiä.

On kamala ikävä. Ei ole oikeastaan mitään, mikä jäi sanomatta, mutta olisi valtavasti sanottavaa.

"Ystävät ojensivat haarukan ja muistuttivat, etten ole koskaan yksin."

Pari vuotta aikaisemmin äiti kävi Kimmon luona Englannissa ja Kimmo vei äidin Sydämen asialla -televisiosarjan kuvauspaikalle. Se oli äidin suosikkiohjelma.

Nyt äitiä ei ole. Ruoka ei maistu.

"Ystävät tulivat Englannista, istuttivat pöydän ääreen, tilasivat pastaa, ojensivat haarukan ja muistuttivat, etten ole koskaan yksin."

Sitten ystävät kuuntelevat. Onko normaalia, että aikuinen mies suree äitiä näin paljon? Mutta ehkä äiti tuntuu niin läheiseltä, koska isä tuntuu niin kaukaiselta?

Vuoden kuluttua laulaa västäräkki

Lapsuus on vaikuttanut kaikkeen. Monet seurustelusuhteet ovat kariutuneet. Kimmo on ollut liian kiltti, arka kertomaan, mitä itse haluaa. Ettei kukaan pahoittaisi mieltään tai suuttuisi.

Kuluu vuosi ennen kuin Kimmo kuulee metsässä västäräkin laulun.

”Siihen saakka ajattelin, että saa tapahtua ihan mitä tahansa, en välitä eikä kiinnosta, kun ei äitiä ole. Maailma meni usvaksi.”

Västäräkki laulaa keväällä. Kimmo huomaa puron ja pajupensaan ja nauraa.

"Elämä oli yhtäkkiä valtavan lähellä taas. Oli mustaa maata, mutta siitä kasvoi uutta. Hassuja taimia, joista ei oikein vielä ottanut selvää, mitä niistä tulee."

"Seuratessani äidin taistelua syöpää vastaan tajusin, miten vimmatusti taistelemme elämämme puolesta."
"Seuratessani äidin taistelua syöpää vastaan tajusin, miten vimmatusti taistelemme elämämme puolesta."

Kaikki pitää muistaa ja käydä läpi

Saimaan vesi on kylmää, kun Kimmo kauhoo Savonlinnasta Lappeenrantaan. Vene ajaa viereen, ihmiset tahtovat morjenstaa ja kehua.

Vuonna 2012 Kimmo päättää uida 140 kilometriä kerätäkseen rahaa saimaannorppien suojelemiseksi. Matka taittuu 11 päivässä, sitä ennen piti harjoitella oikeaa vapaauintitekniikkaa 13 kuukautta.

Toisinaan, syvässä vedessä uidessaan, Kimmo käy mielessään läpi tuttuja elokuvia alusta loppuun. Toisinaan hän muistelee äidin lisäksi isää.

"En usko isän tietoisesti ajatelleen, että murskaanpa lasteni itsetunnon ja identiteetin. Hän taisteli omia demoneitaan vastaan ja hävisi. Minusta ei tule samanlaista miestä."

On tarvittu monta vuotta, että Kimmo voi ajatella näin. Terapeutti on muistuttanut: Sinun pitää tehdä töitä itsesi vuoksi samalla tavalla kuin ihmiset tekevät töitä uransa hyväksi tai taloa rakentaessaan. Enemmän vain.

"Kun on käynyt läpi kipeän lapsuuden, ei pidä aikuisena mitään itsestään selvänä."

Kaikki on pitänyt muistaa ja kaikki käydä läpi. Vasta sitten on voinut huomata hyvän.

Ystävät, jotka laittavat viestin: Olemme täällä kiinalaisessa ravintolassa Lontoossa ja toivomme, että olisit tuossa vastapäätä.

Toiset ystävät, jotka kaatavat illalla Helsingissä viinilasillisen olohuoneessaan.

Työn, joka kuljettaa Keniaan, Huippuvuorille ja Intiaan.

Veljen, joka on ollut rakas ja hiljaisen viisas lapsuudesta lähtien.

"Elämä on alkanut tuntua lahjalta, vaikka se onkin vähän klisee. Kun on käynyt läpi kipeän lapsuuden, ei pidä aikuisena mitään itsestään selvänä", Kimmo sanoo. 

"Välillä on surullinen olo, kun joku muisto tulee mieleen. Se pitää kohdata. Sitten se ei palaa kolkuttelemaan."

Hymypatsas pirstaleina

Paperi kuoreen, osoite päälle. Kimmo kirjoittaa isälleen kirjeen: On parempi, ettemme enää ole tekemisissä, vaan keskitymme omaan elämäämme.

Satunnaiset tapaamiset eivät ole sujuneet hyvin.

Isä vastaä: Selvä juttu, tehdään näin. Jos tulee käytännön asioita, selvitetään ne sähköpostilla.

Hetken tuntuu tyhjältä. Siitä on nyt kaksi vuotta.

"Ainakin yritin. En toivo isälle mitään pahaa. Onneksi kenenkään kanssa ei ole pakko olla yhteydessä vain sen takia, että hän on sukua."

Ihan kuin meillä 20 vuotta sitten. Ihan kuin meillä nyt.

Isän sijaan Kimmo on yhteydessä muihin. Kun hän kertoo osan tarinastaan karhuaiheisessa valokuvakirjassaan, sähköposti täyttyy viesteistä: Ihan kuin meillä 20 vuotta sitten. Ihan kuin meillä nyt. Kiitos, että kerroit, minä en uskalla kertoa.

Viestit ovat pitkiä.

Kimmo yrittää vastata jokaiselle. Alma-koira painaa leuan tassuihin, kun hän naputtelee vastauksia. Kello on melkein puoli kaksi yöllä, pitäisi löytää oikeat sanat.

"Suuri osa perheväkivallasta tapahtuu niin sanotuissa hyvissä perheissä, muilta piilossa. Kaikki hakkaaminen ei liity alkoholiin, työttömyyteen ja muuhun huono-osaisuuteen."

Perheissä huudetaan myös pianon päälle asetettujen hymypoikapatsaiden vieressä. Joskus ne napataan käteen ja heitetään palasiksi lattialle.

Kun Kimmon lapsuuskaverit saavat kuulla, millainen hänen lapsuutensa oikeasti oli, he hämmästyvät: Sinähän olit aina niin iloinen. Teillähän oli aina niin siistiä.

Metsässä Kimmo oppi, että menneisyydelle pitää antaa rauha. On aika päästää lähelle, on aika päästää irti.
Metsässä Kimmo oppi, että menneisyydelle pitää antaa rauha. On aika päästää lähelle, on aika päästää irti.

Karhu ja hengitys, lapsuuden metsä

Tämän Kimmo Ohtonen muistaa viime kesästä. Hän oli silloin 35-vuotias.

Menen metsään saappaat jalassa. On yö. Metsä on vanha korpimetsä Kainuussa, maassa tupasvillamättäitä, suuria mäntyjä taivasta kohti.

Astun sisään kuvauskojuun. Tällaisia maastoon sulautuvia piilopaikkoja ihmiset voivat vuokrata vuorokaudeksi tai pariksi. Matalassa rakennuksessa ei mahdu seisomaan, sisällä on sänky ja pöytä. Ovi pitää lukita.

Asetan kameran käyttövalmiiksi ja suuntaan linssiin ikkunasta. Odotan.

Vihdoin jokin vilahtaa sadan metrin päässä.

Kun menee metsään, kuulee ajatuksensa. Missään muualla en voi hengittää yhtä syvään. 

Karhu saapuu. Se painaa ainakin 300 kiloa. Jos en olisi turvassa kojussa, yksi hyppäys riittäisi.

En halua häiritä. Otan vain kuvia. Kuulen, kuinka karhu hengittää.

En pelkää. 

Aikaisemmin menin metsään isää piiloon, nyt piiloudun vain karhulta.

Metsä riisuu roolit ja lohduttaa. Kun menee metsään, kuulee ajatuksensa. Missään muualla ei voi hengittää yhtä syvään. 

Huomenna pakkaan kameran ja saappaat ja palaan kotiin. Ensimmäiseksi halaan avovaimoa. Hän ymmärtää katseesta kaiken. Viemme koiran pitkälle lenkille. 

Ennen nukahtamista ajattelen lapsuuden metsää Hollolassa.

Kun pari vuotta sitten kävin siellä, huomasin, ettei metsä ollutkaan suuri. Vierekkäin oli viisi kuusta, ei enempää. Ehkä muistin väärin, kun kuvittelin löytäväni tiheän kuusikon. Tai sitten olin vain kasvanut aikuiseksi.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2016.

Kimmo Ohtosen valokuvakirja Karhu – Voimaeläin (Docendo 2016) kertoo hänen elämästään ja kohtaamisista karhujen kanssa.

 

Kun Laura Niemi luopui turhista tavaroista, mieli keveni ja parisuhde parani. "Luulin järjesteleväni kotia. Oikeasti kävinkin läpi lapsuuttani."

Helsingin Pasilassa sijaitsevassa kerrostalokodissa ei ole yhtään sotkuista kaappia. Julkaisukoordinaattori Laura Niemi kävelee keittiössä ja availee ovia.

Katso! Pieni kaappi kynttilöille, ihanaa. Käsipyyhkeet pystyyn viikattuna korissa, lautaset pystyssä kuivauskaapissa. Oma kaappi jopa kahville.

Aiemmin Lauran aikaa kului tavaroiden siirtelyyn. Kantamiseen, etsimiseen, raivaamiseen.

"Ihan kamalaa ajan tuhlausta", hän sanoo ja istuutuu pyöreään pöytään.

Muutto tähän uuteen kotiin muutti hänen arkensa. Tai oikeastaan hänen elämänsä.

Tavara teki kärttyiseksi

Ennen muuttoa Laura ja hänen miehensä Emppu olivat sotkukierteessä. Lauantaisin siivottiin viisikin tuntia, mutta viikon aikana koti valui takaisin kaaokseen. Oli retropeltipurkkeja ja purnukoita, valtavasti vaatteita ja hamstrattuja kirjoja.

"Olin kärttyinen. Keskityin arvostelemaan Emppua siitä, mitä kaikkea hän ei ollut siivonnut", Laura Niemi sanoo.

Kotona oli vaikeaa rentoutua muulloin kuin lauantaisiivouksen jälkeen. Koti ei ollut koti vaan kämppä.

Sitten Laura sai ystävältään inspiraation ja luki japanilaisen ammattijärjestäjän Marie Kondon kirjan Konmari - siivouksen elämän mullistava taika.

Laura innostui.

Laura luopui yli 200 kirjasta ja palautti äidilleen yli 20 muumimukia.

Koti piti raivata kerralla kunnolla, ei huone kerrallaan vaan esineet ryhmittäin. Tuli säilyttää vain esineet, jotka tuottivat iloa.

Laura ja hänen miehensä olivat juuri muuttamassa. Hetki oli täydellinen.

Ensin Laura kävi läpi vaatekaappinsa. Hän antoi pois kymmeniä mekkoja ja laskosti vaatteet koreihin Konmari-menetelmän mukaan pystyasentoon. Silloin vaatteet näkee yhdellä silmäyksellä ja ne on helppo ottaa esille.

Hän raivasi viisimetrisen kirjahyllynsä ja luopui yli 200 kirjasta. Lähteä saivat jopa mummin vanhat kirjat, kun Laura tajusi, ettei niistä luopuminen veisi pois hyviä muistoja.

Äidilleen Laura palautti yli 20 muumimukia, jotka tämä otti vastaan suuttumatta.

Viisi farmariautollista tavaraa lähti

Siivotessaan Laura alkoi miettiä, ketkä kaikki heillä majailivat tavaroiden kautta. Epämukavaa oloa aiheuttaneet tuliaisesineet saivat lähteä.

Pois menevää tavaraa kertyi viisi farmariautollista.

Luopuminen oli yllättävän helppoa. Raivaaminen tuntui henkisesti puhdistavalta.

Kun Laura heitti pois turhat tavarat, parisuhdekin parani.

"Saa ottaa, hae ilmaiseksi", oli hetken ajan Lauran yleisin lause ystäville ja tuttaville.

Laura huomasi voivansa paremmin. Hän jaksoi taas lukea kirjoja ja tehdä ruokaa entistä useammin. Hän järjesti aikaa levolle viikolla ja tapasi ystäviä viikonloppuisin.

Kas, parisuhdekin voi paremmin.

Miehensä tavaroihin Laura yritti olla puuttumatta, mutta yhtenä päivänä Empulta tuli tekstiviesti: Heitit sitten roskiin pankkikorttini.

Laura oli heittänyt pois rikkinäiset housut, joiden taskussa kortit olivat. Ne löytyivät onneksi vielä roskalaatikosta.

Siivotessa kävin läpi lapsuuttani 

Yllättävän moneen tavaraan liittyi ahdistusta. Yhtä piti korjata, toista lukea. Rikkinäinen Poni-pyörän runko sai lähteä kellarista.

"Luulin järjesteleväni kotia, mutta oikeasti kävin läpi lapsuuttanikin."

Lauralla oli ollut myöhäisessä teini-iässä syömishäiriö ja masennus, joiden takia hän kävi kolme vuotta psykoterapiassa.

"Vanhoja tavaroita läpi käydessäni huomasin, että syömishäiriö ja masennus olivat enää vain osa historiaani. Niillä ei ole merkitystä nykypäivässä."

Laura mietti, miksi Marie Kondon sanoma kolahti juuri häneen. Siksikö, että hän havainnoi herkästi ympäristöään? Sen vuoksi ärsykkeet - esimerkiksi sotku - saattavat joskus stressata.

Kyse ei ollutkaan järjestelemisestä ja siivoamisesta vaan elämänhallinnasta.

"Kodista tuli paikka, jossa voin rentoutua. Nyt ympärilläni on vain mielihyvää tuottavia esineitä."

Uudet ostokset: mankeli ja keinutuoli

Turhista tavaroista luopumisen jälkeen Laura osti itselleen kauan haaveilemansa kunnon mankelin, keinutuolin ja vinyylilevysoittimen.

"Saatoin ostaa muutaman kalliimman tavaran, koska en enää ostellut koko ajan kaikenlaista pientä. Suhde ostamiseen muuttui."

Nyt järjestelyprojekti on takana. Lauraa inspiroi jo toinen kirja, Henna-Kaisa Sivosen Mummoillen, joka muistuttaa häntä omasta mummosta. Mummon luona oli aina siistiä, vaikka mummo ei ikinä siivonnut.

"Sellaisen elämäntyylin koen osin saavuttaneenikin", Laura sanoo.

Nyt hänellä on aikaa tehdä asioita, joita hän on aina halunnut: ommella, lukea, mankeloida vaikka koko illan.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2016.