Miia sairastui autismiin puolitoistavuotiaana. Nyt hän on 24-vuotias.

Taina Joki-Sipilä sai uskomattomat voimat, kun toinen hänen kaksosistaan sairastui autismiin. Siitä sai alkunsa perheyritys, hoitokoti, jossa tukea saavat muutkin autistit.

"Tyttäremme Miia oli puolitoistavuotias, kun hän alkoi oksentaa. Välillä oli muutama päivä väliä, sitten oksentelu taas jatkui. Kummastelin sitä, sillä Miialla ei ollut kuumetta tai muita oireita. Kaksossisar Moona pysyi terveenä.

Siihen asti olimme eläneet tavallista, kiireistä lapsiperheen elämää. Olin töissä vastasyntyneiden teholla eli keskolassa ja tein hoitovapaallani välillä sinne keikkoja. Mieheni oli metsäkoneyrittäjä.

"Janita, Jasmiina, Moona ja Miia. Kaksoset ovat puolivuotiaita."
"Janita, Jasmiina, Moona ja Miia. Kaksoset ovat puolivuotiaita."

Siihen aikaan meillä oli neljä alle nelivuotiasta lasta. Kotielämä oli tasapainottelua unen ja valveen rajamailla.

ALUKSI EPÄILIN, että Miialla oli allergia. Korvasin maidon soijalla ja kokeilimme erilaisia ruokavalioita. Mikään ei tuntunut auttavan.

Oksentelu jatkui viikkoja ja laantui. Sitten huomasin, että Miian käytös alkoi muuttua. Hän halusi olla vain yksikseen eikä tuntunut katsovan silmiin, vaikka yritimme saada häneen kontaktia.

Mieheni kanssa nimesimme Miian Lonely rideriksi, yksinäiseksi ratsastajaksi. Hän tuntui helpolta lapselta, ei tarvinnut mitään ja oleili vain itsekseen.

Vähän ennen Miian ja Moonan 2-vuotissyntymäpäivää äitini alkoi epäillä, että Miiasta oli tullut kuuro. Tein testin. Menin toiseen päähän taloa ja rapistelin karkkipaperia. Miia kuuli sen heti. Kuulossa ei siis ollut mitään vikaa.

Miian käytös muuttui. Lapsi katosi johonkin.

Vähitellen Miian käyttäytymisen muutos paheni. Ennen hän ja Moona tekivät asioita yhdessä, nuolivat astianpesukoneesta lusikoita ja touhusivat keittiössä kaikenlaista pikkupuuhaa. Vauhtia riitti.

Nyt Miia saattoi pyöritellä käsissään jotain tavaraa, ja jos häntä kutsui selän takaa, hän ei kääntynyt katsomaan. Sanat jäivät pois. Aluksi Miia oli osannut jopa enemmän sanoja kuin sisarensa.

Olin varma, että jotain on pahasti pielessä. Etsin epätoivoisesti tietoa netistä. Epäilin dysfasiaa, MBD:tä tai autismia.

Neuvolassa minua ei uskottu, kun kerroin Miian oudosta käytöksestä. Lopulta päätin tilata kotiin psykologin. Hänen kanssaan täytin autismin arviointilomakkeen, ja hänen arvionsa oli sama, mitä olin itsekin epäillyt ja pelännyt.

Menin neurologille mukanani psykologin tekemä arvio. Siellä se vahvistettiin todeksi. Miialla diagnosoitiin autismikirjon häiriö.

MIIALLE TEHTIIN paljon tutkimuksia. Ilmeni, että hänellä on mahdollisesti geneettinen alttius autismiin.

Lapsi katosi johonkin. Hän ei oppinut puhumaan eikä kehittynyt ikätovereidensa lailla.

"Moona ja Miia kehittyivät samaan tahtiin 1,5-vuotiaiksi saakka."
"Moona ja Miia kehittyivät samaan tahtiin 1,5-vuotiaiksi saakka."

Jokainen autistilapsi on oma persoonansa. Yhteistä heille on aistiyliherkkyys. Kirkkaat valot ja kovat äänet stressaavat lapsia ja voivat saada heidät pois tolaltaan. Suihkussa pelkkä veden ääni sai Miian panemaan kädet korvilleen ja vajoamaan polvilleen.

Minussa heräsi valtava taistelutahto lapseni puolesta. Etsin väsymättä tietoa autismista ja yritin epätoivoisesti saada Miian pois sen syövereistä. Kannoin häntä sylissä, lauloin hänelle, pidin katsekontaktissa ja yritin harjoituttaa hänen taitojaan. Jos hän oppi pienimmänkin asian, annoin suuret fanfaarit.

Keskitin kaiken huomioni Miiaan. Kaksossisar Moona kehittyi normaalisti ja jäi siksi vähemmälle huomiolle, samoin muut sisarukset. He tunsivat välillä miltei vihaa siitä, että yksi lapsi määräsi tahdin ja kaikki tehtiin hänen mukaansa.

Koko perheestämme tuli tavallaan autisti, sillä autistilapsen kanssa on erittäin vaikea mennä minnekään. Kylään emme viitsineet lähteä, sillä vierailuilla Miian perässä sai juosta koko ajan. Muuten hän purki vaate- ja jääkaapit. Myös kotona häntä piti vahtia. Rakensimme tonttimme reunaan aidan ja portin, mutta ne eivät pidelleet Miiaa. Olimme väsyneitä, sillä lapsi myös nukkui huonosti.

Kerran kuukaudessa saimme Miialle hoitopaikan viikonlopuksi. Silloin vain makoilimme sohvalla.

Miialle ei löytynyt hoitopaikkaa, johon hänet olisi voinut huoletta viedä. Osaamista ja tietoa autismista ei ollut riittävästi. Kun kerran kuukaudessa saimme Miialle hoitopaikan viikonlopuksi, nautimme siitä, että saimme vain makoilla sohvalla. Ei tarvinnutkaan koko ajan valvoa yhtä lasta ja pelätä, että hän karkaa ja joutuu vaaraan.

SITTEN SAIN AJATUKSEN. Minä perustaisin autistikodin. Työskentelisin siellä ja pystyisin olemaan Miian elämässä mukana. Samalla muutkin autistit pääsisivät hoitoon. Rakentaisin paikan, jossa otettaisiin kaikessa huomioon autistit ja heidän tarpeensa.

Vuonna 2011 päätin irtisanoutua Liedon terveyskeskuksesta, jossa työskentelin sairaanhoitajana. Vaikka mieheni toimii yrittäjänä, en itse tiennyt yrittämisestä sen kummempaa. Aloin kuitenkin tehdä yrityssuunnitelmaa. Hain koulutukseen ja suoritin yrittäjän ammattitutkinnon.

Osakeyhtiö tuntui sopivalta, ja sen perustaminen vaati 2 500 euron sijoituksen. S-kaupan bonustilillä oli vähän rahaa, ja loput nostin Visa-kortilla. Sitten piti hankkia vielä rahat yrityksen perustamiseen.

Mies naureskeli, että en saisi mistään tarvitsemaani summaa. Minä uskoin vahvasti, että onnistun. Ensimmäinen pankki ei myöntänyt lainaa. Toinen pankki sen sijaan uskoi heti ideaani ja myönsi lainan. Ehtona oli, että Finnvera takaa puolet summasta.

Ensimmäinen neuvottelu Finnveran kanssa oli tiukka ja kylmäkiskoinen. Hoitosuunnitelmani ei kiinnostanut heitä. Minua taas eivät kiinnostaneet numerot. Ajattelin, että teen töitä sydämellä, en bisnesmielessä.

Sitten päätin, että odottakaapa, minä vielä näytän. Seuraavaa neuvottelua varten laskin mieheni kirjanpitäjän kanssa tarkat numerot, joita minulta vaadittiin. Saimme kuin saimmekin Finnveralta myönteisen päätöksen, ja pankki myönsi lainan.

Tein hoitokodin piirustukset ruutupaperille.

TEIN ITSE hoitokodin piirustukset ruutupaperille, ja arkkitehti muutti ne viralliseen muotoon. Otimme rungot talopakettina. Olin pääsuunnittelija, työskentelin rakennuksella, siivosin työmaata ja suoritin sosiaali- ja terveydenhoitoalan johtajakoulutuksen Turun yliopistossa. Tein palo- ja pelastussuunnitelmat, riskikartoitukset ja turvallisuusselvitykset.

Koko omaisuutemme kiinnitettiin lainojen vakuudeksi. Olin valmis menettämään kaiken ja muuttamaan vaikka vuokra-asuntoon. Tärkeintä minulle oli se, että olin päässyt kiinni elämäntehtävääni.

Jälkeenpäin olen ihmetellyt, miten selvisin kaikesta. Ehkä maailma antaa hyvää, kun siihen suhtautuu myönteisesti. Kun Miia Matilda Koti avattiin 2013, sen kaikki 12 paikkaa tulivat heti täyteen.

OLEN ONNELLINEN siitä, että tyttärelläni on nyt hyvä olla. Työskentelen palveluvastaavana Miia Matilda Kodissa ja olen Miia Matilda -osakeyhtiön toimitusjohtaja. Hoitokodissa työskentelee 15 autismiin perehtynyttä henkilöä.

Taina on viiden aikuisen lapsen äiti, joka nauttii puutarhanhoidosta.
Taina on viiden aikuisen lapsen äiti, joka nauttii puutarhanhoidosta.

Miian kaksossisko Moona valmistui kokiksi ja työskentelee hoitokodissamme. Esikoisemme Janita on päivätoiminnan vastuuhenkilö ja autismikonsultti, toinen lapsemme Jasmiina on vammaistyöhön suuntautunut sosionomi, tekee työvuorolistat ja sijaistaa minua.

Jesse-kuopuksemme oli vartija. Hän vaihtoi alaa ja halusi tänne ohjaajaksi. Nyt hän suorittaa oppisopimuksella lähihoitajan pätevyyttä. Mieheni huolehtii kiinteistönhuollosta.

Toisinaan on vaativaa olla lapsilleen sekä äiti että pomo. Minun on pitänyt opetella uusi työrooli lasteni kanssa. Lasten on pitänyt oppia, ettei esimiehelle puhuta niin kuin äidille. Lasten pyynnöstä pyrin kotona olemaan puhumatta työasioita. Töissä saan olla pomo mutta kotona vain äiti.

Kaikki lapsemme ovat vapaasta tahdostaan tulleet töihin Miia Matilda Kotiin.

Minua ilahduttaa, että kaikki lapsemme ovat vapaasta tahdostaan tulleet töihin Miia Matilda Kotiin, vaikka jossain vaiheessa he olivat väsyneitä siihen, miten paljon autistinen sisar vaikutti perhe-elämäämme.

Kun siirryn sivuun, lapset jatkavat yritystä. Moni ulkopuolinen on jo halunnut ostaa yritykseni, mutta en missään nimessä myy sitä. Pian alamme rakentaa autismiosaamiskeskus PikkuMiaa. Sinne vanhemmat voivat tuoda alle 18-vuotiaat autistilapsensa ja vaikeasti kehitysvammaiset lapsensa tilapäishoitoon ja asumisharjoitteluun.

Meillä käy paljon vieraita oppimassa, sillä hoitokoti on ainoa laatuaan Suomessa. Lapsilleni olen sanonut, että kun Miiasta joskus aika jättää, he saavat tehdä tälle talolle mitä haluavat. Siihen saakka pidämme tämän omana perheyrityksenä.

HOITOKODISSA JOKAINEN päivä on tarkasti rakennettu. Päivän kulku on visualisoitu asukkaille kuvakorteilla, ja illalla tiedetään, mistä seuraava päivä koostuu. Jos suunnitelmiin tulee muutos, se ilmoitetaan muutoskortilla. Kaikki asukkaat tietävät koko ajan, mitä tekevät, kenen kanssa ja miten kauan. Se luo levollisuutta. Aistiyliherkkyys on otettu huomioon rakennusmateriaaleissa, jotka vähentävät kaikua. Valaistus on epäsuora, jotta se ei häikäisisi.

Miia on muuttanut elämäni. Ilman häntä ja hänen autismiaan olisin jäänyt työhöni sairaalaan, pelkästään mukavuusalueelleni.

"Vuonna 1986 työskentelin kehitysvammalaitoksella. Näitä kahta lasta rakastin valtavasti."
"Vuonna 1986 työskentelin kehitysvammalaitoksella. Näitä kahta lasta rakastin valtavasti."

On kyse ehkä sielunsopimuksesta tyttäreni ja minun välillä, yhteisestä matkastamme. Lakkasin suremasta Miian kohtaloa, kun oivalsin, että kyseessä on hänen elämänsä juuri sellaisena kuin hän on nyt. Aiemmin surin sitä, ettei hän saa poikaystävää, ei voi kokea rakkautta parisuhteessa eikä voi mennä töihin. Sitten tajusin, että ei Miia niitä ajattele. Olin siirtänyt omat haaveeni Miiaan ja surin niiden toteutumattomuutta.

Miia ajattelee hyvää ruokaa ja mukavaa oloa. Hänellä ei ole rahahuolia eikä särkynyttä sydäntä. Sen oivallettuani oloni helpottui.

Miian ja muiden hoitokotimme autistien elämä on täällä. He ovat tyytyväisiä, kunhan saavat olla omanlaisiaan."

Taina Joki-Sipilä on 52-vuotias sairaanhoitaja. Hän perusti Lietoon autistien kuntoutus- ja hoivakoti Miia Matildan, jossa myös hänen tyttärensä Miia asuu. 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 23/2016.

Kirje ystävältä

Rakas Taina

Olet koskettanut minua hyvin syvästi, kuten varmasti monia muitakin erityislasten vanhempia. Sinun autistilapsesi on jo täysi-ikäinen, minun vasta muutaman vuoden.

Minusta tuntuu, että tunnistat minussa omaa itseäsi aikaisemmista elämänvaiheistasi. Olet kohdannut erityislapsen vanhempana kaikki ne vaiheet, joita minä vasta pikkuhiljaa käyn läpi: huolen lapsen tulevaisuudesta ja siitä, kuka häntä hoitaa, kun meitä ei enää ole.

Sinussa on valtavasti rakkautta kaikkea elollista kohtaan. En osaa edes kuvitella työmäärää, jonka olet tehnyt luodaksesi Miia Matildasta paikan, jossa autistiasukkailla on hyvä olla. Siitä asti, kun tutustuin sinuun ja hoitokotisi periaatteisiin, on sydämessäni uinunut toive, että jonain päivänä lapseni saa elää siellä.

Olet ensimmäisiä ihmisiä, joiden kautta olen alkanut luottaa lapseni tulevaisuuteen. Saan sinulta valtavasti toivoa. Luotat ja tiedät, että asiat järjestyvät, kunhan jaksamme uskoa sydämemme voimalla unelmiin ja luoda todeksi sen, mistä haaveilemme.

Rakkaudella Emilia

Anne Mikkola huolehti yrittäjänä kaikesta niin, että alkoi kuvitella olevansa korvaamaton. Sitten tuli pyöräkolari, joka sekoitti muistin mutta opetti, mikä on tärkeintä.

On heinäkuun ilta vuonna 2015. Istun ravintolamme patiolla untuvatakki päällä ja villasukat jalassa, myyn lippuja Jonna Tervomaan keikalle. Tämä on ainoa muisto, joka minulla on kolaria edeltävältä päivältä.

Mieheni Jari on kertonut minulle, että Tervomaan keikkaa seuraava päivä meni näin: Oli torstai ja olin iloinen, kun minulla oli keskellä viikkoa vapaapäivä. Harvinaista herkkua ravintoloitsijalle heinäkuussa. Olimme ostaneet Jarin kanssa alkukesästä uudet maastopyörät ja päätimme lähteä 30 kilometrin pyöräretkelle Oulusta Yli-Kiiminkiin.

Kännykästäni löytyy siltä päivältä kuva, jossa minulla on pyöräilykypärä päässä ja Jari pussaa minua poskelle. Seuraava kuva on otettu sairaalassa.

OLIMME POLKENEET asvalttipätkää vasta alle kymmenen kilometriä. Pidin toisessa kädessäni juomapulloa, toinen käsi oli pyörän tangolla. Vauhtimme oli aika hiljainen.

Minä pyöräilin edellä, Jari perässä. Yhtäkkiä vasemmalta tuli auto, ja olen ilmeisesti painanut liian äkäisesti pelkkää etujarrua. Lensin päälleni asvalttiin ja menin sokkiin.

Jari soitti ambulanssin. Joku nainen pysäytti autonsa ja tuli auttamaan, hätisti samalla katselijoita ja kännykällä kuvia ottavia pois. Etuhampaani oli irronnut ja haljennut, Jari nappasi tyngän kadulta. Ambulanssissa se laitettiin maitolasiin, ja heti ensiavussa tynkä istutettiin suuhuni. Myöhemmin sen päälle rakennettiin uusi hammas.

Oikea puoli kasvoistani oli ruvella huulesta silmäkulmaan ja hampaita oli vaurioitunut. Huuli oli haljennut, joten se piti ommella kiinni. Pyöräilykypärän etuosan styroksi oli mennyt lyttyyn.

Ilman pyöräilykypärää en todennäköisesti  olisi enää elossa.

Lääkäri sanoi, että ilman kypärää en todennäköisesti olisi enää elossa tai ainakin olisin vammautunut hyvin vakavasti. Se on pysäyttävä ajatus.

NOUSUKAUSI OLI Oulussa kiivaimmillaan 1990-luvun lopulla. Olin silloin reilu kolmekymppinen kolmen lapsen äiti: Eetu oli 11-vuotias, Emmi kahdeksan ja kuopuksemme Olga kaksivuotias. Olin ammatiltani kokki ja erittäin kiinnostunut järjestämään tilaisuuksia isoillekin seurueille.

Sana kiiri nopeasti, ja aloin saada firmoilta yhteydenottoja. Järjestin Nokian tuhansien ihmisten pikkujoulut, sitten yritysten virkistysmatkoja, joissa ajettiin moottorikelkoilla Venäjän puolelle Venehjärvelle suomenkieliseen kylään. Päätin perustaa yhden naisen yrityksen, joka tuotti sekä catering- että ohjelmapalveluja.

Vuoden päästä minulla oli viisi työntekijää ja kolme ravintolaa Oulun seudulla. Työtahti ja kasvuyrityksen paine oli kova. Jari jatkoi omassa työssään terveydenhuoltoalan apuvälineteknikkona, mutta auttoi, minkä ehti.

"Pienestä pitäen olen tykännyt ulkoilla. Potkukelkka luisti kotona Keminmaalla."
"Pienestä pitäen olen tykännyt ulkoilla. Potkukelkka luisti kotona Keminmaalla."

Yrittäjänä pystyin vaikuttamaan aikatauluihin niin, että olin aamut lasten kanssa kotona. Tein meille aamupalaa ja kuskasin lapset kouluun ja hoitoon.

Kävimme koko perhe tutustumassa matkailukohteisiin Suomessa ja Venäjällä. Teimme autolla reissuja Ruotsiin, Norjaan ja Saksaan ja etsimme matkoilla uusia ideoita omaan yritykseemme. Lasten mielipiteistä oli paljon hyötyä jo silloin.

LAMA ALKOI vuonna 2008. Oulun seudulla se tarkoitti sitä, että Nokian ja muiden vahvojen it-alan yritysten toiminta supistui huomattavasti. Asiakaskuntani oli muodostunut vain yrityksistä, joten myös yritykseni myynti romahti.

Päätin myydä kaikki muut liiketoiminnat ja keskittyä vain yhteen ravintolaan. Suuntasin myynnin nyt yritysten sijaan yksittäisille asiakkaille. Tilausravintolana tunnettu Rauhala muuttui lounasravintolaksi. Jännitin, miten uudistus otettaisiin vastaan Oulussa ja tulisiko vähän keskustan ulkopuolella sijaitsevaan ravintolaan asiakkaita. Olin valtavan huojentunut, kun tuli.

Nykyisin tärkeintä on, että kaikki voivat hyvin ja töissäkin on hauskaa.

Kolme vuotta sitten uskalsin avata samaan pihapiiriin toisen lounasravintolan. Siellä näkyy ekologisuus. Pöydät, tuolit ja kahvimukit ovat kaikki erilaisia, sillä ne on hankittu kierrätyskeskuksesta ja kirpputoreilta.

Taantuman vuodet ovat olleet hyvin työläitä ja taloudellisesti isoja riskejä. Työntekijäni olivat melko nuoria, ja olin kuin kanaemo. Minulla oli aina viimeinen sana, vastuu kaikesta ja kaikista. Hoidin yrityksen taloushallinnon, suunnittelin viikoittaiset ruokalistat, tilasin tavarat ja hain ne tukusta. Tein lehti-ilmoitukset tapahtumistamme, hankin esiintyjät, olin aina paikalla jokaisessa tilaisuudessa.

Huomaamattani aloin kuvitella olevani yli-ihminen ja korvaamaton.

MITÄ ON TAPAHTUNUT? Missä minä olen? Nämä olivat ensimmäiset kysymykseni, kun heräsin pyöräonnettomuuden jälkeisenä aamuyönä sairaalassa.

Kännykkäni oli yöpöydällä, ja soitin Jarille. Häneltä kuulin, että olin toistanut samoja kysymyksiä jo koko illan, ja siksi tyttäremme Olga oli jättänyt yöpöydälle lapun.

Se lappu on yhä tallella. Siinä lukee: "Olet ollut pyöräkolarissa. Pyörä on ehjä. Töissä kaikki hyvin. Nyt on 17.7.2015. Ei tarvitse huolehtia, kaikki hoituu. Nyt lepää rauhassa."

Ymmärsin, ja lopetimme puhelun. Kahden minuutin kuluttua soitin Jarille uudestaan ja kysyin samoja asioita.

Ja jälleen kahden minuutin kuluttua.

Pääsin sairaalasta kotiin toipumaan heti onnettomuuden jälkeisenä päivänä. Viikon päästä halusin palata töihinkin, vaikka naamani näytti hurjalta ja syöminen oli hankalaa.

Ne olivat kuitenkin pieniä murheita sen rinnalla, että lähimuistini ei toiminut kunnolla.

Tuntui, että muistini oli pistetty palasiksi hattuun. Sieltä nostin aina palan, jota yritin sovittaa oikeaan kohtaan aikajanalla.

Tuntui, että muistini oli pistetty palasiksi hattuun. Sieltä nostin aina palan, jota yritin sovittaa oikeaan kohtaan aikajanalla. Valokuvat olivat iso apu. Selasin myös molempien ravintoloideni Facebook-sivuja ja aloin hahmottaa asioita niiden kautta.

Jari näytti minulle kuvia lomamatkastamme Mikkelissä. Loma yhdessä sisareni perheen kanssa oli ollut juhannuksen jälkeen, ja kuvissa näytän onnelliselta. En edelleenkään muista matkasta mitään mutta uskon, että meillä on ollut mukava reissu.

OLEN MUUTTUNUT pyöräkolarin jälkeen herkemmäksi. Olen kuullut, että ihmisillä, joilla on aivovamma, saattaa olla normaalia voimakkaammat tunnereaktiot. Minullakin on. Kävin kolarin jälkeen neuropsykologisessa testissä, jossa todettiin, että oireeni viittaavat aivovamman aiheuttamaan muistihäiriöön.

Nykyään minun on vaikea pidätellä tunteitani. Varsinkin alussa minun oli vaikea kertoa onnettomuudesta. Puhe ryöpsähti hillittömäksi itkuksi. Se nolotti. Tuntui, että olisi pitänyt pyytää anteeksi hallitsematonta käytöstä. Yllätyin, kun monet tulivatkin jälkeenpäin kertomaan omista rankoista kokemuksistaan ja kiittivät, että kerroin.

Nyt, puolentoista vuoden totuttelun jälkeen, en enää mieti tunnereaktioitani paljon. Jos alan itkeä jotain asiaa, niin sitten alan. Reagoin herkästi erityisesti siihen, jos tutulle ihmiselle on tapahtunut jotakin ikävää.

Kiitollisuus on kasvanut. Nyt tajuan senkin, että yksin en ole mitään.

Moni sanoo, ettei minusta huomaa, mitä olen joutunut käymään läpi. Se on tarkoitettu kohteliaisuudeksi mutta minusta tuntuu välillä raskaalta, koska tajuan, miten paljon olen muuttunut.

MUISTINI EI OLE PALANNUT entiselleen. Tekemiseni näyttää tehokkaalta, mutta teen kovasti töistä sen eteen, että asiat pysyvät päässäni.

Joudun kirjoittamaan kaiken ylös. Ravintolassa pikkujoulu- ja kesäsesonkien vetäminen on onnettomuuden jälkeen aiempaa rankempaa sekä fyysisesti että henkisesti.

Asioiden järjestäminen vaatii minulta nyt äärimmäistä keskittymistä ja huolellisuutta. Tuntuu, että muistini on 110-prosenttisesti käytössä. Se kuormittaa ja väsyttää mieltä. Stressinsietokykyni on tämän vuoksi heikompi kuin ennen. Jos on kova kiire ja olen sopinut itselleni liian tiukan aikataulun, minua masentaa, harmittaa ja itkettää.

KIITOLLISUUS ELÄMÄÄ, läheisiäni ja työkavereitani kohtaan on suurempi kuin koskaan ennen. Tajuan, että en ole yksin mitään, kukaan ei ole. Olen aina ollut suorapuheinen, mutta kolarin jälkeen sanon aiempaa enemmän positiivisia asioita. Viimeksi kiitin nuorta kokkiamme siitä, miten hyvin hän hoitaa homman kiireessäkin.

Jarin kanssa puhumme nykyään usein, miten kiitollisia olemme, että meillä on edelleen toisemme, terveys on hyvällä mallilla ja kolme lastamme ovat läheisiä sekä keskenään että meidän kanssamme.

"Olin mieheni Jarin kanssa Kuusamossa patikoimassa ja melomassa. Se oli ihana reissu syksyllä 2014."
"Olin mieheni Jarin kanssa Kuusamossa patikoimassa ja melomassa. Se oli ihana reissu syksyllä 2014."

Olen joutunut opettelemaan vastuun jakamista ja luottamaan, että toiset pärjäävät töissä ilman valvovaa silmää. He pärjäävät. Aiemmin olin aina mukana, jos ravintolassa oli jokin tapahtuma. Nykyään olen paikalla vain, jos siitä erikseen sovitaan.

Kaikki lapsemme ovat mukana ravintolabisneksessämme. Eetu vastaa IT-asioista ja hoitaa keikoilla ääni- ja valotekniikan. Emmi on ottanut vastuun markkinoinnista. Olga opiskelee ravintoloissamme oppisopimuksella taloushallintoa.

OLEN OPPINUT ARMOLLISUUTTA. Joskus saan sähköpostiini aamulla tarjouspyynnön häistä tai syntymäpäiväjuhlista, ja jos en ole vastannut iltapäivään mennessä, asiakas on kiukkuinen. Onko meillä oikeasti niin kiire?

Ennen kolaria soimasin itseäni kovasti, jos en pysynyt joka hetki tiukassa työtahdissa kiinni. Nyt teen parhaani, ja sen täytyy riittää.

Ennen tein viittä asiaa yhtä aikaa, nykyään yhden asian kerrallaan alusta loppuun.

Ennen tein viittä asiaa yhtä aikaa, nykyään yhden asian kerrallaan alusta loppuun. Tällaisen tavan olisin voinut opetella ilman onnettomuuttakin.

LEVON MERKITYKSEN ymmärrän ihan eri tavoin kuin ennen onnettomuutta. Päähän kohdistuvissa iskuissa lepo on tärkeää toipumisessa.

Onneksi voin itse vaikuttaa työaikatauluihini. Harvoin sovin aikaiseksi aamuksi mitään, jotta voin nukkua aamulla vähän pidempään, vaikka yhdeksään. Päivän tärkeimmät työt hoidan aamupalan jälkeen kotoa. Hyvin nukutun yön jälkeen aamupäivän tunnit ovat tehokkaimpia työtunteja. Muistinikin pelaa silloin parhaiten.

Varaan kalenteriini etukäteen viikon liikuntahetket.

Varaan kalenteriini etukäteen viikon liikuntahetket. Harrastan kestävyysurheilulajeja kuten juoksua, hiihtoa ja pyöräilyä.

Pyöräilemään lähdin taas Jarin kanssa pian onnettomuuden jälkeen. Kuljen neljän kilometrin työmatkani pyörällä, mutta onnettomuuden jälkeen en ole vielä uskaltanut tehdä pitkiä pyörälenkkejä yksin. Talvella en pyöräile ollenkaan.

KOLARIN TÄRKEIN OPETUS on ollut kyky pysähtyä. Onnettomuuden jälkeen niin oli pakko tehdä. Nyt ymmärrän, että tarvitsin sen pysähtymisen taidon.

Lapseni elivät 20 vuotta niin, että äiti saattoi lähteä töihin lähes koska tahansa. Vapaapäivä saattoi vaihtua työpäiväksi. Siinä mielessä minuun ei voinut luottaa.

Nykyään perhe menee aina töiden edelle. Yhteisen ajan merkitys on kasvanut entisestään, samoin traditioiden. Kaikki lapset ovat jo muuttaneet pois kotoa, mutta vietämme perheen kesken saunailtoja tai kokkaamme yhdessä vaikka sushia tai leivomme sämpylöitä. Jos emme näe, ainakin soittelen kaikkien lasteni kanssa päivittäin.

OLEN KYSYNYT LAPSILTA, harmittaako heitä, että tein niin paljon töitä heidän ollessaan pieniä. He sanovat, etteivät ole koskaan ajatelleet asiaa sillä tavalla. Kotona oli aina jompikumpi vanhemmista. Lisäksi lapsista oli hauskaa reissata yhdessä eri matkailukohteissa. Siinä yhdistyivät huvi ja työ.

"Tuorepastaa tekemässä kotona tyttäreni Emmin kanssa."
"Tuorepastaa tekemässä kotona tyttäreni Emmin kanssa."

Menneitä on turha jäädä jossittelemaan. Jokainen tekee valintoja sen hetken tietojen ja olosuhteiden mukaan ja yrittää tehdä oikein. Kun tilanteet muuttuvat, voi tehdä toisin.

Murehtiminen ei auta mitään eikä haikailu kuulu tyyliini. Menetin kolarissa jotakin, mutta sain muuta tilalle. Elämästä löytyy aina paljon asioita, joista voi olla kiitollinen.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 3/17.

Kirje lapsilta

Hei äiti,

toivottavasti tiedät, kuinka paljon arvostamme sinua. Vaikka olet ollut omistautunut työllesi, olet aina tukenut meitä ja antanut aikaasi. Työsi on ollut perheemme yhteinen asia: me lapset olemme saaneet olla ravintoloissasi kokkina, tiskaajana, siivoojana, roudarina, lipunmyyjänä - eri-ikäisinä erilaisissa hommissa. Se on ollut arvokasta oppia työelämään.

Yksi perhettämme yhteen nivonut asia on ollut ruoka. Vaikka nyt aikuisina olemme asuneet eri kaupungeissa, olemme silti kokoontuneet koko perhe saman pöydän ääreen.

Eräs ruokatraditio on erityisen tärkeä. Ravintola-alalla pikkujoulukausi on vilkas, joten joulun tullessa olet varmasti ollut aina aivan poikki. Silti joka ikinen joulu jokainen meistä on saanut toivoa sinulta, mitä haluaa jouluna syödä. Olga toivoi monta vuotta peräkkäin "nakkipottuja", iskä tietysti kinkkua. Kaikkien toiveet toteutuivat, ja ravintoloitsijan kotona joulupöydässä syötiin nakkikeittoa.

Vielä yksi tärkeä asia: Kiitos äiti!

Emmi, Eetu ja Olga

Kodin Kuvalehdellä on nyt mahtavat 50 000 Facebook-kaveria! Juhlaviikon kunniaksi esittelemme ulkosuomalaisia lukijoitamme ja heidän ruokatottumuksiaan. Tällä kertaa esittäytyy Australian Melbournessa asuva Airi Repetti.

Airi Repetti, miten päädyit Melbourneen?

"Olen asunut Australiassa jo 23 vuotta, sillä mieheni on syntyperäinen melbournelainen.

Tyttäremme Laura, 22, on jo työelämässä, ja Sonja, 20, opiskelee Melbournen yliopistossa. Laura ja Sonja ovat sekä Australian että Suomen kansalaisia ja puhuvat englannin lisäksi myös suomea. Molemmat asuvat vielä kotona."

"Suomesta kaipaan paistettuja silakoita ja rahkapiirakkaa." 

Millaista ruokaa syötte arkena?

"Perheemme ruokakulttuuri on muovautunut sekoitukseksi suomalaista, italialaista ja australialaista keittiötä.

Aamiaiseksi syön yleensä kaurapuuroa ja mustikoita. Syön sitä monena aamuna viikossa."

"Käymme joka vuosi keräämässä mustikoita läheisellä mustikkatilalla, ja pari vuotta sitten minua haastateltiinkin marjojen keruusta täkäläiseen The Age -lehteen."

Airi Repetti antoi australialaislehteen suomalaisen mustikkapiirakkaohjeen.
Airi Repetti antoi australialaislehteen suomalaisen mustikkapiirakkaohjeen.

"Torstaisin meillä syödään yleensä lasagnea, jonka minä valmistan - vuosia sitten suomalaislehdestä talteenotetun ohjeen mukaan. Se on koko perheen suosikkiruoka."

Lasagnea suomalaisohjeella.
Lasagnea suomalaisohjeella.

Mitä ruokaa kaipaat Suomesta?

"Kaipaan paistettuja silakoita ja rahkapiirakkaa. Nykyään kaupoista saa jo erikoisempiakin aineksia, mutta valmiin ruoan maku ei aina ole se muistojen herkku, milloin mistäkin syystä.

Myös täkäläisen kaasu-uunin käyttö vaikuttaa makuun, vaikka olen kyllä sitä mieltä, että pullasta tulee siinä paljon mehevämpää! Kesti aikansa ennen kuin totuin kaasun käyttöön, mutta nyt en kyllä enää vaihtaisi sähköhellaan.

Täytekakkuja täällä ei osata leipoa. Ne ovat yleensä tosi kuivia, ja leipomoistakin ostetut kauniit luomukset varsin mauttomia ja ylimakeita."

Naistenviikolla nimipäiviään viettävät sisarukset Leena-Maija, Saara, Reetta ja Johanna tietävät, että sisarussuhde kestää kaikki elämän myrskyt. Nimipäivät vietettiin kesäisin perheen kotipaikalla maalla, johon kutsuttiin niin naapureita kuin sukulaisiakin.

Sisarukset Saara Karttunen, 37, Reetta Oksanen, 35, Johanna Manninen, 31 ja Leena-Maija Karttunen, 29, juhlivat nimipäiviään naistenviikolla ikäjärjestyksessä, peräkkäisinä päivinä. Nimipäivänsankareiden vanhemmat kovasti väittävät, että kyseessä on sattuma.  

"Luulen, että ehkä kolme ensimäistä nimeä on valittu sattumalta, neljännes on jo jatkettu tarkoituksella", Saara arvelee. 

Neljä sisarusta kasvoivat maatilalla Tervon Talluskylässä, jossa heidän kotipitäjänsä tunnetaan nimellä Väärän tila.

Lapsuuden nimipäiväjuhliin kuului äidin leipoma mansikkakakku.

Perheessä nimipäiviä juhlittiin koko perheen, joskus jopa lähisukulaisten ja naapureiden voimin. Naiset muistavat, että lapsuuden nimipäiväjuhliin kuului äidin leipoma mansikkakakku, pieniä lahjoja ja pionit, jotka äiti antoi ottaa kukkapenkistä talteen.  

"Nimipäivät olivat meillä varmaan siksikin niin iso juttu, kun maaseudulla virikkeitä on vähemmän verrattuna kaupunkiin. On kiva kutsua ystäviä kylään, juoda kahvia ja syödä kakkua yhdessä", Saara miettii. 

Maatilatöitä ja lapsuudenleikkejä

Lapsuuden kesiä muistellessa kaikkia naurattaa, sillä lypsykarjatilan hoitamiseen liittyy paljon hauskoja muistoja. Sisarusten kesäloma alkoi joka vuosi niin, että pelloilta kerättiin kivet ja tehtiin perunaa.

"Muistan vieläkin, kun tehtiin yhteisiä kesälomareissuja ja katseltiin muiden peltoja miettien, että tuolla asuu onnellisia lapsia, kun ei näy pelloilla kiviä", Reetta nauraa. Johanna vielä jatkaa, että vaikka lapset tekivätkin osansa tilan eteen, pakko ei koskaan ollut. Isää ja äitiä autettiin maatilatöissä mielellään.  

"Aika nuorena jo siskojen kanssa ymmärrettiin, että jos me ei auteta vanhempia, niin he joutuvat tekemään työt kahdestaan yötä myöten", Leena-Maija kertoo.

"Halusin auttaa vanhempia maatilan hoidossa niin paljon, että rippikouluikäisenä suunnittelin kesän rippileirinkin niin, että pääsisin kotiin heinäntekoon", Johanna tunnustaa.

Kerran teimme Johannan kanssa sopimuksen, että samalla, kun hän kitkee kasvimaata, minä luen hänelle ääneen Harry Potter -kirjaa. - Leena-Maija Karttunen

"Myönnän, että joskus keksin keinoja laistaa maatilatöistä. Kerran teimme Johannan kanssa sopimuksen, että samalla, kun hän kitkee kasvimaata, minä luen hänelle ääneen Harry Potter -kirjaa. Johannalle se sopi hyvin, sillä hän taas ei välittänyt lukemisesta ja oli ahkera", Leena-Maija kertoo.  

Maatilan kesiin kuului myös paljon tyttöjen yhteisiä leikkejä. Kerran tytöt tekivät sahajauhokasasta kirkon ja leikkivät häitä. Reetta oli urkuri, Saara pappi, Johanna morsian ja Leena-Maija sulhanen.  

"Silloin meidän äiti jopa ajoi 40 kilometrin päähän Pielavedelle ja osti meille häälahjan", Reetta nauraa.

 Äiti lähti usein mukaan lastensa leikkeihin ja tällä kertaa kuvasi tyttärien häät. Hääleikissä Johanna oli morsiamena ja Leena-Maija sulhasena.
Äiti lähti usein mukaan lastensa leikkeihin ja tällä kertaa kuvasi tyttärien häät. Hääleikissä Johanna oli morsiamena ja Leena-Maija sulhasena.

Äidillä oli tapana lähteä mukaan tyttärien leikkeihin. Siskot muistelevat kertaa, jolloin äiti suostui heille hammaslääkärileikkiin potilaaksi. 

"Leikki tosin loppui lyhyeen, kun äiti sattui kesken kaiken kysymään, että kenenköhän suussa hammaslääkärin välineitä oli käytetty viimeksi. Reetta ja Saara vastasivat, että kissan", Leena-Maija kikattaa. 

Sisarussuhde kuin omenapuu

Väärän sisarukset ovat tiimi, jossa voi tukeutua toinen toiseensa tilanteessa kuin tilanteessa. 

"Olen joskus kuvaillut meitä omenapuuna, jossa on jalostettuja oksia. Yksi oksa kasvattaa tiettyä omenaa, ja toinen kasvattaa toista, mutta runko on sama", Reetta kuvailee.  

Oma sisko on sellainen PMMP:n sanojen mukainen paskapäinen paras kaveri, jolle suuttuu kaikkein eniten, mutta kaikkein tiukimmassa tilanteessa siskot ovat heitä, joihin voi aina tukeutua. - Johanna Manninen

"Oma sisko on sellainen PMMP:n sanojen mukainen paskapäinen paras kaveri, jolle suuttuu kaikkein eniten, mutta kaikkein tiukimmassa tilanteessa siskot ovat heitä, joihin voi aina tukeutua", Johanna luonnehtii. Hän jatkaa, että silloin, kun hän masentui, siskoista sai kaikkein tärkeimmän tuen. 

"Olen puhunut Reetan kanssa satoja tunteja puhelimessa ja kaikkein tiukimpana hetkenä Leena-Maija tuli luokseni hoitamaan lapsia", Johanna kertoo. 

Sittemmin elämä on vienyt tyttöjä eri suuntiin. Sisarukset ovat asuneet jo pitkään eri paikkakunnilla, mutta kauimmaksi lähti Saara, joka tekee tällä hetkellä lähetystyötä Siperiassa.  

Siskoa ymmärtää puolesta sanastakin. - Saara Karttunen

"Siskoa ymmärtää puolesta sanastakin. On hassua, mutta tuntuu, että etäisyys on lähentänyt meitä. Onneksi nykyisin on netti ja WhatsApp, joten pidämme yhteyttä, vaikka asunkin kaukana", Saara kertoo.

Leena-Maija, Johanna, Reetta ja Saara näkevät toisiaan nykyisin koko porukalla kerran tai pari vuodessa.
Leena-Maija, Johanna, Reetta ja Saara näkevät toisiaan nykyisin koko porukalla kerran tai pari vuodessa.

"Myönnetään tosin, että kun yhdelle soittaa, kuulee kaikkien kuulumiset samalla. Tarina saattaa tosin matkalla muuttua vähän", Leena-Maija nauraa. 

Pitkän etäisyyden vuoksi siskot näkevät nykyisin koko porukalla kerran tai pari vuodessa. Tänä kesänä yhteisesti tavataan taas nimipäivien merkeissä, Väärällä. Leena-Maija vakuuttaa, että mansikkakakkua on taas tiedossa.

"Ja haetaan pionit kukkapenkistä. Tosin ehkä nyt meidän lapset käyvät poimimassa ne meille äidin kukkapenkistä. Luvan kanssa tietenkin", Johanna toteaa. 

Kodin Kuvalehdellä on nyt mahtavat 50 000 Facebook-kaveria! Juhlaviikon kunniaksi esittelemme ulkosuomalaisia lukijoitamme ja heidän ruokatottumuksiaan. Nyt esittäytyy Anu Besson Australian Perthista.

Anu Besson, milloin muutit Perthiin?

"Olen asunut Perthissä, Australian länsirannikolla, kesäkuusta 2011 asti. Perthiä kutsutaan maailman eristyneimmäksi kaupungiksi, sillä täältä on yli 2 000 kilometriä lähimpään isoon kaupunkiin Adelaideen. Asun täällä ranskalaismieheni kanssa." 

Millainen on tyypillinen arkiruokasi?

"Se vaihtelee. Mieheni on ranskalainen ja tällä hetkellä syömme anopin kokkaamia ruokia, koska hän on kylässä. Tyypilliset ruuat ovat erilaisia salaatteja ja proteiinia, kuten grillikanaa, kananmaksaa, lampaankyljyksiä tai munakasta."

Lounassalaatti australialaiseen tyyliin. Toisessa annoksessa graavilohta, avokadoa, juureksia ja vihanneksia; toisessa grillattua paprikaa, kesäkurpitsaa, tomaattia ja vuohenjuustoa. Kastikkeena maustettu majoneesi.
Lounassalaatti australialaiseen tyyliin. Toisessa annoksessa graavilohta, avokadoa, juureksia ja vihanneksia; toisessa grillattua paprikaa, kesäkurpitsaa, tomaattia ja vuohenjuustoa. Kastikkeena maustettu majoneesi.

"Kun olemme kaksin, ostamme arkena usein takeawayta: intialaista, japanilaista, thaimaalaista tai vietnamilaista ruokaa. Nämä ovat tyypillisesti erilaisia mausteisia riisi- tai nuudeliannoksia kanan kera.

Australialainen ruokavalio on hyvin vaihteleva, koska maassa asuu rikas kirjo eri kulttuureja. Aussit tykkäävät grillata, myös gourmet-purilaiset ovat suosittuja."

Mitä suomalaisia ruokia teet siellä?

"En juuri tee suomalaisia ruokia, ellei lihapullia lasketa. Syön lounaaksi ostosalaatteja tai take away -annoksia, ja illalla kokkaamme usein salaattia ja lihaa.

Täältä ei saa yhtä laajaa valikoimaa jugurtteja, viilejä, ruokakermoja tai piimää kuin Suomesta, enkä kaipaa perunapohjaisia ruokia."

Anu suosii salaatteja. Herkullisia ja tuoreita raaka-aineita on Perthistä helppo löytää.
Anu suosii salaatteja. Herkullisia ja tuoreita raaka-aineita on Perthistä helppo löytää.

"Ruisleipää leivon itse Ikean valmisjauhoista. Annan taikinan kohota yli yön uunissa, jolloin siihen tulee hapan vivahde oikean ruisleivän tapaan.

Suomalaisruokia syön lähinnä suomalaisten juhlissa, kuten jouluna ja juhannuksena Perthin Suomi-talolla: itsetehdyt suomiherkut katoavat aina parempiin suihin hetkessä ja keräämme näin varoja Suomi-talon toimintaan."

Mitä australaisessa ruokakulttuurissa ihailet tai ihmettelet?

"Aussit syövät paljon avokadoja ja punajuuria, etenkin aamiaisella, lounaalla ja brunssilla. Äskettäin eräs ministeri jopa väitti, että nuoret tuhlaavat rahansa avokadoihin asuntolainojen sijasta!

Australia on kahvilakulttuurin mekka, ja pizzerian tai pubin sijaan lähes joka lähiössä on suosittu kahvila tai useampi, joissa perheet ja kaverit kokoontuvat viikonloppuisin. Aussit rakastavat kahvia, ja se onkin täällä ensiluokkaista: jokainen kuppi tehdään kahvilassa tilauksesta, vastajauhetuista pavuista, sitä ei koskaan kaadeta kahvipannusta.

Läpi vuoden jatkuva kesäinen sää kannustaa yhteisölliseen terassi-, piknik-, ja grillauskulttuuriin."

 Pavlova eli marenkitorttu suosittu jälkiruoka Australiassa erityisesti jouluna.
 Pavlova eli marenkitorttu suosittu jälkiruoka Australiassa erityisesti jouluna.