Lastenpsykoterapeutti Mirjam Kallandin oma lapsuus:

Lastenpsykoterapeutti Mirjam Kalland haluaa jokaisen tietävän, miten yksinäisyys vaikuttaa lapseen. Siihen vaikuttavat hänen omat kokemuksensa.

TUKEHDUIN MAAPÄHKINÄÄN kun olin puolitoistavuotias. Lakkasin hengittämästä ja sydämeni pysähtyi. Minut kiidätettiin sairaalaan.

Hengitystieni avattiin, pähkinä imuroitiin pois ja aloin hengittää. Selvisin täpärästi. Jälkitautina sain keuhkokuumeen ja jouduin jäämään kuukaudeksi sairaalaan.

Vanhemmilleni suositeltiin, etteivät he tulisi katsomaan minua. Muuten hätääntyisin ja letkuni menisivät itkusta tukkoon.

Kun vanhempani tulivat kuukauden päästä hakemaan minua, käännyin pois ja kävelin takaisin sairaanhoitajan syliin. Olin ehtinyt jo kadottaa mielikuvan vanhemmistani, ja he tuntuivat minusta vierailta.

Kuukausi on pienen lapsen elämässä hirveän pitkä aika. Varsinkin, jos ei osaa puhua ja siten pitää yllä muistoja vanhemmistaan.

Sairaala-ajan muistot tulivat nelivuotiaan Mirjamin mieleen­ vain öisin.
Sairaala-ajan muistot tulivat nelivuotiaan Mirjamin mieleen­ vain öisin.

 
EN MUISTA SAIRAALASTA mitään. Vuosia uskoin, ettei se jättänyt minuun sen kummempaa jälkeä.

Vasta kun kouluttauduin nelikymppisenä lasten psykoterapeutiksi, muistoni alkoivat purkautua.

Koulutus­ohjelmaani kuului terapia. Kun kävin kolme kertaa viikossa terapeutilla, aloin tajuta, että näin joka yö samaa painajaista. Olin nähnyt sitä jo vuosia, mutta en koskaan muistanut sen juonta aamulla. 

Terapian aikana painajaiseni täsmentyi ja yhtenä aamuna muistin sen valokuvantarkasti: Olin pieni. Makasin sängyssä, jossa oli kalterit. Jouduin pyörteeseen enkä pystynyt hengittämään.

Vasta silloin oivalsin, mistä uneni kertoi. Olin paketoinut sairaalatraumani aivoihini vuosikymmeniksi ja käsitellyt sitä vain nukkuessani.

Kun puhuin muistoistani ääneen, painajaiseni katosi. Sen jälkeen en ole nähnyt sitä kertaakaan. 

Jos lapsi hylätään, hänen aivoihinsa jää jälki.

LAPSEN ELOONJÄÄMISEN ehto on se, että hän pysyy fyysisesti lähellä vanhempiaan. Jos lapsi hylätään, hänen pieniin aivoihinsa jää jälki.  

Ei ole sattumaa, että kiinnostuin nuorena kasvatustieteilijänä nimenomaan lapsen ja vanhemman kiintymyssuhteesta. Vaikka oma suhteeni katkesi vain kuukaudeksi, paha uneni jatkui 40 vuotta. 

Kun minusta tuli äiti, en halunnut olla erossa lapsistani. Olin kotona, kunnes nuorempi tyttäristäni oli kolmevuotias.

Ratkaisu ei sovi kaikille, mutta minulle se sopi. Vanhempien tarve olla lastensa lähellä on biologinen fakta, jota helposti väheksytään.

Ylin arvo on aikuisten työ.

SUREN SITÄ, ETTEI nykyvanhemmilla ole paikkaa, jossa heidän olisi hyvä olla. Jos he ovat kotona, heistä tuntuu, että pitäisi olla työelämässä. Jos he ovat töissä, heidän pitäisi olla kotona. 

Vanhemmat, olkaa rohkeampia! Teillä on oikeus määritellä itse, millaista elämää haluatte elää. Älkää pitäkö työelämää pyhänä. Olkaa lastenne kanssa niin paljon kuin pystytte.

Tämä on aikuisten maailma. Ylin arvo on aikuisten työ. Siksi lapsen mieli on niin helppo ohittaa. 

Me suomalaiset uskomme sitkeästi, että lapsi pärjää yksin.

 
ME AIKUISET takerrumme liian helposti lapsen käytökseen emmekä mieti, mitä hän käytöksellään yrittää ilmaista.
Jos lapsi kieltäytyy syömästä päiväkodissa, se on murhe, josta aikuisen kuuluu kiinnostua, ei rangaista.

Aikuisen on ihmeteltävä lapsen kanssa, miksi ruoka ei maistu. Sattuuko vatsaan? Onko ikävä?

Me suomalaiset uskomme sitkeästi, että lapsi pärjää yksin. Mietimme tosissamme, voiko kuusivuotias viettää iltapäivänsä yksin kotona, kun se on niin reipaskin. Ei voi. Lapsi tarvitsee aikuista.

Suomalaislapsille sattuu enemmän tapaturmia kuin muille.

Tutkimukset todistavat, että mitä enemmän alle 18-vuotias viettää aikaansa yksin, sitä enemmän hän käyttää päihteitä ja kärsii masennuksesta. 

Jos ikätoverini nyt puuskahtavat, että kyllähän mekin 1960-luvulla pärjäsimme yksin, vastaan: Ei muuten pärjätty. Lasten tapaturmaiset kuolemat olivat silloin paljon yleisempiä kuin nykyisin.

Vieläkin suomalaislapsille tapahtuu enemmän tapaturmia kuin muille eurooppalaislapsille. Jotakin se meistä aikuisista paljastaa.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 9/2015.

Mirjam Kalland

Mirjam Kalland, 53, on kasvatustieteen tohtori, lastenpsykoterapeutti sekä sosiaalityön ja perhetutkimuksen dosentti. Hän on toiminut Mannerheimin Lastensuojeluliiton pääsihteerinä, mutta on tällä hetkellä toimivapaalla.

Tässä on lasteni äiti, tiesi Hau Pham heti Lienin nähtyään. Lienin suurin rakkauden teko on miehensä vanhempien hoitaminen kaukana kotimaastaan.

Hau: Kun näin Lienin, tiesin heti, että siinä on tulevien lasteni äiti. Tapasimme vuonna 1994. Olin tullut Suomesta lomalle entiseen kotimaahani Vietnamiin ja menin hankkimaan paitoja Lienin perheen ompelimosta.

Lien: Olin vasta 17-vuotias ja ihan hirveän ujo. Hau pyysi vanhemmiltani lupaa viedä minut syömään.

Olin käynyt ulkona syömässä vain sukulaisteni kanssa. Minulla oli ollut muitakin kosijoita, mutta vanhempani eivät olleet hyväksyneet heitä. Vietnamissa perhe päättää tyttären avioliitosta.

Hau: Lien haluaisi päättää meidänkin tyttäremme tulevasta miehestä, kun taas minun mielestäni hänen kuuluu saada valita itse. Ehkä minä näen tämän asian suomalaisittain, koska olen asunut täällä 9-vuotiaasta asti. Suomalaisittain myös toimimme. Tytär saa valita itse.

Lien: Kuka voisi tietää äitiä paremmin, mikä on tyttärelle parasta? Ei kukaan.

"Menimme kihloihin kaksi viikkoa ensitapaamisen jälkeen."

Hau: Minä tiesin aina, että kun tapaan sen oikean, olen hänen kanssaan loppuelämäni. Menimme kihloihin kaksi viikkoa ensitapaamisen jälkeen ja vuotta myöhemmin naimisiin. En ole koskaan halunnut irtosuhteita enkä loukata ketään, vähiten itseäni. Oli minulla ollut joitain suhteita ennen Lieniä, mutta ei niitä voi verrata tähän. Lien on kohtaloni. Samalla tavalla kun kengälle on oikea pari, hän on parini.

Lien: Kun menet ulos ja tapaat muita naisia, rukoilen, että sinä olisit oikea mies ainoastaan minulle.

Hau: Olet turhaan mustasukkainen etkä pidä siitä, että olen muille naisille ystävällinen. Se on yksi parisuhteemme haasteista.

Lien: Koskaan ei voi olla liian varma. Sydän on niin ihmeellinen, ja sydämesi on vain sinun. Sitä ei pysty pakottamaan.

Hau: Pelon takia Lien on halunnut pitää oman pankkitilin ja asunnon siitä huolimatta, että minun omaisuuteni kuuluu molemmille.

Lien: Haluan varmistaa, että jos jotain tapahtuu, en jää puille paljaille.

Hau: Järjestely sopii minulle. Olen aina ollut rehellinen. Kerroin jo kosiessani, etten ole rikas mies, mutta olen ahkera. Lupasin pitää Lienistä ja tulevista lapsistamme hyvää huolta. Kerroin myös, että tulevan vaimoni olisi hyväksyttävä se, että vanhempani tulevat osaksi perhettämme. Isäni oli jo silloin sairas.

Lien: Vuosi tapaamisemme jälkeen tulin Suomeen ja menimme saman tien naimisiin.

Lien Nguyen ja Hau Pham pyörittävät marketin salaattibaaria ja kahvilaa Helsingissä.
Lien Nguyen ja Hau Pham pyörittävät marketin salaattibaaria ja kahvilaa Helsingissä.

Hau: Järjestin Lienin töihin samaan ruokakauppaan, jossa itse työskentelin. Siitä lähtien olemme tehneet töitä yhdessä. Olen esimies, mutta molemmilla on yhtä paljon päätäntävaltaa. En halunnut itselleni työntekijää vaan vaimon ja elämänkumppanin.

Lien: Sanon aina, että sinä haaveilet liikaa, mutta olen usein väärässä. Monet unelmistamme ovat toteutuneet.

Hau: Esimerkiksi kotimme. Kävelimme usein iltakävelyllä tietyn rivitalon ohi. Sen pihalla aviopari teki yhdessä puutarhatöitä. Minä sanoin Lienille, että kuules vaimo, tuo tulee olemaan meidän kotimme.

"Äidistäni tuli suhteemme kovin koettelemus."

Lien: Vuotta myöhemmin muutimme siihen taloon.

Hau: Kaksikerroksinen koti oli suuri helpotus. Vanhempani saivat toisen kerroksen. Silti äidistäni tuli suhteemme tähän asti suurin koettelemus. Hän oli niin mustasukkainen vaimostani.

Lien: Se oli raskasta aikaa.

Hau: Lien kertoi, että kun en ollut paikalla, äitini haukkui häntä isälleni. Aluksi sitä oli vaikea uskoa, mutta tiesin, ettei Lien valehdellut. Ja kuulinhan minä haukut loppujen lopuksi itsekin, kun jäin kerran kotiin salakuuntelemaan.

Lien: Yritin laittaa kaikki sanat sisälleni piiloon ja ajattelin, ettei niitä ole. En voinut puolustautua ja sanoa vastaan. Minut on kasvatettu niin.

Hau: Tilanne kärjistyi niin, että Lien pyysi minua hankkimaan itselleen asunnon, jotta suhteemme kestäisi. Tein niin. Lien muutti, ja lapset jäivät asumaan minun ja vanhempieni luokse. Kun isäni teki kuolemaa, pyysin Lieniä palaamaan kotiin.

Lien: Anopille oli puhjennut dementia, eikä hän muistanut mitään aiemmista ilkeyksistä. Yhtäkkiä hänestä oli tullut kiltti, vanha nainen.

"Miksi juuri minä sain vanhemmat hoidettavakseni?"

Hau: Silti hänen hoitamisensa on välillä raskasta. Kun työpäivän jälkeen haistan jo ovella, että äitini on pissannut ja kakannut ties minne, on vaikea olla tuntematta katkeruutta. Miksi meistä sisaruksista juuri minä sain vanhemmat hoidettavakseni? Lähes aina katkeruus kuitenkin häviää, kun näen vaimoni ja lapseni. Meillä on hyvä perhe.

Lien: Tähän asti olemme pystyneet puhumaan ja selviämään haasteista.

Hau: Toisin kuin monet tuntemani ihmiset, jotka ovat tiistaina rakastuneita ja torstaina eroavat.

Lien: Meillä on ollut alusta asti sopimus, että jommankumman pitää ottaa riidassa lepyttäjän rooli. Molemmat eivät voi olla yhtä aikaa vihaisia. Opin sen vanhemmiltani. Joskus, kun Hau on ihan raivona, käsken häntä katsomaan peilistä, miten typerältä hän näyttää.

Hau: Töissä esimiehen pitää olla myös tiukka ja näyttää siltä.

Lien: Teemme pitkiä työpäiviä. Välillä olen hirveän väsynyt. Silloin menen lenkille tai jumppaan kotona.

Hau: Me teemme lasten kanssa kotitöitä sillä aikaa.

Lien: Hyvä mies hoitaa kotityöt.

Hau: En tee kaikkea, mutta mielestäni riittävästi. Minulle perheen ja parisuhteen hyvinvointi tulee ykkösenä, toisin kuin monella suomalaisella pariskunnalla. Tuntuu, ettei suhteissa osata sitoutua ja antaa anteeksi.

Lien: Ehkä elämä on liian helppoa täällä?

Hau: Sen takia ihmiset ehkä kuvittelevat, että vaihtamalla paranee, mutta jäävät loppujen lopuksi yksin. Minä ajattelen, että rakkaus on yhteisen elämän rakentamista ja vaikeuksista yli pääsemistä. Anteeksi antaminen ja saaminen ovat minulle sitä suurta rakkautta, josta kaikki koko ajan puhuvat.

Lien: Minä en osaa puhua rakkaudesta. Olen liian vanhanaikainen sellaiseen. En kerro rakastavani, mutta luotan, että Hau tietää sen. Minähän olen tullut tänne, synnyttänyt kaksi lasta ja jaan elämäni Haun kanssa.

Hau: Lien on myös hyvä äiti. Sekin on suuri rakkaudenteko.

Lien: Suurin rakkaudentekoni on Haun vanhempien hoitaminen.

"Olemme jo aika vanhoja romantiikkaan."

Hau: Mutta kyllä sinä välillä toivoisit minun olevan romanttisempi. Pitäisi olla kuin katsomiesi korealaisten rakkauselokuvien päähenkilö. Mielikuvitushahmo, joka oikeassa elämässä kuitenkin pettää naista.

Lien: Ehkä välillä kaipaisin enemmän romantiikkaa nyt, kun lapset ovat jo isompia, mutta toisaalta me olemme jo aika vanhoja.

Hau: Osaan minä nykyisin jo halata sinua. Olet opettanut sen minulle. Mutta rakkaudesta puhuminen on meille molemmille vaikeaa.

Lien: Jo sen sanomisen ajatteleminen tuntuu sydämessä kipuna.

Hau: Lapselle pystyn sanomaan, että rakastan sinua.

Lien: Minä katson sinua ja ajattelen niin, mutta en saa sitä ulos suustani. En tiedä, mitä tapahtuisi, jos sanoisin sen.

Hau: Ehkä me vielä saamme sen toisillemme sanottua. Kunhan tässä nyt vielä hetki hioudutaan yhdessä.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 9/2017.

Pienet rakkauden teot

Lien: Hau saa tavata ystäviään ja entisiä työkavereitaan, vaikka minusta olisi kiva olla vain perheen kesken.

Hau: Tunnemme toisemme niin hyvin, että tiedän, jos Lienillä on jokin hätänä, vaikka hän ei sitä suoraan sanoisikaan. Yritän aina korjata asian. Annan Lienin myös nukkua rauhassa.

Johannes ja Hanna Brotherus

Tanssija ja koreografi Hanna Brotherus halusi antaa lapsilleen kaiken: hoitaa heidät kotona, tehdä itse lastenruuat ja vaatteet. Kun lapset kasvoivat murrosikäisiksi, väsymys tuli vaivihkaa. 

"Minulla oli voimakas tarve suoda lapsilleni aito lapsuus, jossa soitetaan, leikitään ja leivotaan aamuisin voimaleipää. Halusin antaa heille kaiken hyvän, minkä olen saanut ja myös todella nähdä heistä jokaisen", koreografi ja tanssija Hanna Brotherus, 49, sanoo.

Hannalla on neljä lasta, Robert, Johannes, Amos ja Elsa, muusikko äänisuunnittelija Antti Ikosen kanssa. Nyt Hanna asuu Helsingin Töölössä ja on kihloissa muusikko Mikko Kuustosen kanssa.

Kun lapset olivat pieniä, Hanna ompeli lapsille eläinasuja, kuljetti heitä soittotunneille ja otti heidät mukaansa tanssiharjoituksiin.

"Se, että lapset ovat esiintyneet teoksissani pienestä asti, oli minulle myös sellainen ’ota heidät mukaan tai kuole’ -tyyppinen ratkaisu. En halunnut laittaa heitä alle 4-vuotiaina päiväkotiin, eivätkä lasten hoitopäivät voineet olla niin pitkiä kuin taiteilijan työpäivät."

"Jatkuvasti kuljimme kodin ja musiikkiopiston väliä. Johannes ja Elsa soittivat viulua, Robert kitaraa ja Amos selloa. Jokaisella oli kaksi omaa soittotuntia viikossa ja lisäksi ryhmätunti. Suzuki-menetelmään kuului vielä se, että joka päivä harjoitellaan aikuisen kanssa kotona ja aikuinen on mukana tunneilla. Sitten poljin fillarilla toiselle puolelle kaupunkia hakemaan luomuavokadoa, koska halusin tehdä kaikki lastenruuat itse ja piti olla kotona tehtyä leipää ja kotona tehdyt vaatteet, siis silitetyt vaatteet! Aika hullua."

Vähitellen iski väsymys.

"Tuli lasten murrosiät, ero lasten isästä, olivat rankat vuodet, jolloin lisäksi pikkusiskoni kuoli. Silloin joogasin ja ajattelin, että minulla on vain tämän yhden maton verran sitä, mitä voin kontrolloida. Johannes otti kantaakseen sisarustensakin huolia. Perheen toisena lapsena hänellä on sovittelijan rooli. Hänen kanssaan on myös helppo olla, sillä hän ei yritä muuttaa toista. Hän kuuntelee."

Lue lisää Hanna Brotheruksesta ja hänen pojastaan muusikko Johannes Brotheruksesta Kodin Kuvalehdestä 16/17.