Sarjassa tutut ihmiset kertovat elämänsä tärkeistä sanoista.

"Suuresti ihailemani mies on Tapani Suonto, One Way Mission -liikkeen perustaja. Hän on tehnyt pitkään tärkeää, uraauurtavaa työtä nuorison ja syrjäytyneiden parissa niin kotimaassa kuin ulkomaillakin.

Suonto lausuu eräässä kirjassaan ajattoman ja samalla yllättävän ajankohtaisen ajatuksen, joka on painunut mieleeni, vaikka kirjan nimen olenkin unohtanut: ’Onnellinen ei ole se, jolla on paljon, vaan se, jolta ei puutu mitään.’

Lause ei kaipaa selittämistä, mutta opettelemista siinä on."

Julkaistu Kodin Kuvalehdessä 21/2012.

Noora Sallinen oli 23-vuotias yksinhuoltaja, kun hän otti luokseen myös kaksi velipuoltaan. Aluksi Eetu ei suostunut edes hyvänyönsuukkoon.

Olen elänyt ensimmäisen vuoteni lastenkodissa. Äitini oli minut saadessaan vasta 17-vuotias. Kolme vuotta aiemmin hän oli lähtenyt kotoaan, ja syntymäni aikaankin hän oli koditon. Siksi äiti ja hänen vanhempansa päättivät, että minut laitetaan lastenkotiin. Isovanhemmilleni avioliiton ulkopuolinen lapsi oli häpeä. 

Äiti kävi katsomassa minua säännöllisesti, mutta lastenkodin sääntöjen mukaan hän sai vain leikkiä kanssani. Edes vaipan vaihtoa ei sallittu.

Vuoden kuluttua äiti haki minut pois ja sai mukaansa ”Nooran käyttöohjeet” hoitamistani varten. Niissä ­kerrottiin muun muassa, mitä syön ja miten haluan nukkua.

”Poliisit vierailivat meillä aina välillä. Joskus he veivät äidin ja isäpuolen mukanaan.”

Asuimme ensin vuoden isäni vanhempien luona ja muutimme sitten omillemme. Kun olin kaksi, sain pikkuveljen. Pian hänen syntymänsä jälkeen vanhempieni tiet erkanivat ja molemmat löysivät uudet puolisot.

Äitini ja isäpuoleni käyttivät huumeita, ja poliisit vierailivat meillä aina välillä huumerikoksiin liittyvien asioiden takia. Joskus he veivät äidin ja isäpuolen mukanaan.

Kun heitä taas kerran vietiin, istuin rappusilla neljä­vuotias pikkuveljeni sylissäni ja lupasin, että pidän hänestä aina huolta. Olin kuusi vuotta vanha.

 

Äiti opiskeli verhoilijaksi ja oli välillä työtön. ­Jouduimme ajoittain nipistämään jopa ruuasta. En ­vieläkään pidä sipulikeitosta, koska saatoimme syödä sitä viikkoja.

Äiti oli kuitenkin vahva nainen. Hän ratkaisi ongelmat voivottelematta ja rakasti meitä lapsia ehdoitta, samoin isäpuoleni. Tiesin, että voin puhua äidin kanssa kaikesta. 

Äidin rakkaus valoi vankan pohjan elämälleni ja itsetunnolleni. Ilman sitä minulle olisi varmaan käynyt toisin. Äiti opetti minut uskomaan, että kaikkeen on ratkaisu, kun vain yrittää. Vaikka elämämme oli sekavaa, en muista koskaan tunteneeni turvattomuutta. En tiennyt muunlaisesta elämästä.

 

Päätin muuttaa isäni luo asumaan, kun olin 12-vuotias. Isä ja hänen uusi puolisonsa Maija (nimi on muutettu) saivat Iiron, ja Maija ryhtyi perhepäivähoitajaksi. Se oli ensimmäinen kerta, kun näin normaalia perhe-elämää. Se houkutteli minua niin, että halusin olla osa sitä.

Päätökseni oli äidille raskas. Hän ei edes pystynyt olemaan kotona, kun isä haki minut. Vuoden päästä myös pikkuveljeni muutti isämme luokse.

Suhde velipuoleeni Iiroon muodostui läheiseksi. Vain pari viikkoa syntymän jälkeen hoidin häntä itsenäisesti kokonaisen vuorokauden. En muista, missä Maija ja isä olivat, mutta yölliset syötöt ja röyhtäytykset muistan hyvin.

Hiljalleen elämä muuttui. Isä ja Maija riitelivät paljon, mikä vaikutti koko perheeseen. Isä huokaili usein, miten paljon muistutan äitiäni. En tiennyt, oliko se kehu vai moite.

Kesäkuussa 1991 menin rippileirille. Kuvan on ottanut hyvä ystäväni Suvi.
Kesäkuussa 1991 menin rippileirille. Kuvan on ottanut hyvä ystäväni Suvi.

 

16-vuotiaana lähdin opiskelemaan Vihdin käsi- ja taideteolliseen kouluun ja muutin sen asuntolaan. Kotona Iiro tarrautui jalkoihini itkien ja aneli minua jäämään. Sydäntäni raastoi, kun hän kysyi, mitä pahaa hän oli tehnyt, kun halusin pois. 

 

 

Olin raskaana, kun valmistuin artesaaniksi vuonna 1995. En saanut heti asuntoa, joten kuljin rinkka selässä kaverilta toiselle ja haaveilin vapaaehtoistyöstä Intiassa. Siitä haaveesta luovuin raskauden takia, ­mutta sain tilalle käärön, jota rakastin täydestä sydämestäni.

Kerensan syntyessä olin 19. Olin eronnut hänen isästään jo ennen kuin tiesin olevani raskaana. Synnytyksessä oli mukana rakas ystäväni.

Olin saanut pienen asunnon Järvenpäästä pari kuukautta ennen synnytystä. Asuin siellä tyttäreni kanssa kahdestaan ilman puhelinta tai pesukonetta. Olin jämäkkä äiti. Pidin tiukasti kiinni rutiineista ja olin tarkka tuttipulloista ja tutin käytöstä. Elämä tuntui jännittävältä seikkailulta.

Minä ja kolmen viikkoa vanha Kerensa juuri ennen ristiäisiä 1995.
Minä ja kolmen viikkoa vanha Kerensa juuri ennen ristiäisiä 1995.

 

Lähennyin niihin aikoihin myös äitipuoleni Maijan kanssa: olihan meillä lähes samanikäiset lapset. Nuorempi velipuoleni Eetu oli syntynyt alle vuotta ennen kuin tyttäreni.

Maija ja isä erosivat, palasivat ­yhteen ja erosivat taas, mutta ­pojat asuivat aina äidillään. Sitten, vuoden 1999 heinäkuussa Maija kuoli yllättäen aivoverenvuotoon. Iiro ja Eetu muuttivat isän luo. ­Kävin siellä katsomassa heitä.

 

 

Meno isän luona oli hurjaa. Kerran käydessäni en enää kestänyt, vaan nappasin pojat mukaani.

Jostakin syystä neljävuotias Eetu ei pitänyt minusta ja teki sen selväksi hyvin äänekkäästi. Emme olleet koskaan asuneet yhdessä emmekä juuri tunteneet toisiamme. 11-vuotias Iiro suri äitiään hiljaa.

”Halusin sijaisvanhemmaksi, vaikka olin neljävuotiaan yksinhuoltaja ja asuin kaksiossa.”

Selvisi, että pojat otetaan mahdollisesti huostaan ­ja pahimmassa tapauksessa erotetaan toisistaan. Se tuntui minusta kohtuuttomalta. Äidinkin ansiosta ­minuun oli vahvasti iskostunut ajatus siitä, että me ­läheiset pidämme huolta toisistamme. 

Pyysin isää ja muita sukulaisia puoltamaan sitä, että ryhdyn molempien poikien sijaisvanhemmaksi.

Tammikuussa 2000 istuin poikien silloisen kotikunnan Mäntsälän sosiaalivirastossa. Huoneessa oli isovanhempia, enoja ja tätejä. Esitin viranomaisille toiveeni poikien sijaisvanhemmuudesta. Sosiaalivirkailija hymähti ajatukselle, eikä ihme: tein osa-aikatöitä kahvilassa, olin neljävuotiaan lapsen yksinhuoltaja ja asuin kaksiossa.

Pitkän keskustelun jälkeen virkailija kuitenkin suostui puolen vuoden koeaikaan. Siinä hetkessä tunsin, että näin elämän pitää mennä. Olin helpottunut, mutta myös peloissani.

 

Sänkyjä tarvitsimme heti lisää. Koska kolmikerroksista sänkyä ei löytynyt, ostin pojille tavallisen kerrossängyn ja sen alle lelulaatikon. Siitä tuli tyttä­reni Kerensan peti.

Se lelulaatikkopeti taisi olla ensimmäinen asia, jolle nauroimme yhdessä. Joka ilta peittelin lapset nukkumaan ja annoin hyvänyönsuukot. Viiden viikon ajan Eetu kieltäytyi suukosta. Sitten yhtenä iltana hän käänsi minulle yllättäen poskensa ja sanoi, että tuohon voit antaa. Silloin tiesin, että rakkaus kantaa meitä sittenkin.

Siitä lähtien Eetu halusi myös, että kerron joka ilta tarinan Maijasta. Niin teinkin, vuosien ajan.

Yritin myös pari kertaa hyräillä pojille Sinistä unta, jota Maija oli heille laulanut. Parin kerran jälkeen Eetu tuumasi, ettei tarvitse. Yhtenä iltana neljän vuoden kuluttua hän sanoi, ettei enää muista, miltä äidin ääni kuulosti. Hänen silmissään oli kyyneliä.

Se painui mieleeni. Oivalsin, että muistotkin muuttavat muotoaan, halusimme tai emme.

 

Iiro pelkäsi uuden perheensä menettämistä ja oireili voimakkaasti. Hän sai raivokohtauksia, heräili yöllä ja herätti muutkin tavaroita heittelemällä. Hän soitteli yökylästä kavereiltaan, halusi minun tuovan pizzaa ja esitti muitakin outoja vaatimuksia.

Uskon, että kaikki johtui siitä, että hän pelkäsi joutuvansa lähtemään. Hän halusi testata minua: pys­tynkö antamaan turvan ja asettamaan rajat niin kuin aikuisen kuuluu.

”Iiro vaati lupaamaan, että mitä tahansa tapahtuu, en saa päästää heitä pois.”

Viikko ennen koeajan päättymistä Iiro sai taas raivokohtauksen. Jälkeenpäin istuimme olohuoneessa ja ­puhuimme asiasta. Eetu ja Kerensa leikkivät vieressä. Yhtäkkiä Iiro lysähti syliini, takertui minuun ja vaati lupaamaan, että mitä tahansa sosiaalivirastossa tapahtuu, en saa päästää heitä pois. Lupasin.

 

Piilouduin vessaan itkemään monta kertaa sinä keväänä. Pelkäsin tulevaisuutta ja jaksamistani. Minua kalvoi pelko epäonnistumisesta. 

Mietin usein, olinko ollut itsekäs ottaessani pojat luokseni. Olinko ottanut liian suuren riskin? Miten poikien käy, jos en onnistu kasvattajana?

Kesäkuussa vahvistettiin, että pojat saavat jäädä. Sosiaaliviranomaisten toiveesta jätin työni kahvilassa ja keskityin vain lapsiin. Minulle alettiin maksaa normaalia sijaisperheelle kuuluvaa korvausta.

Myös oma lapseni totutteli uuteen elämään. Kerensa oli pitkään ollut ainut ja tärkein. Yhtäkkiä perheessä oli kaksi puolituntematonta lasta, joihin piti yrittää suhtautua kuin perheenjäseniin. Luulen, että Kerensaa auttoi se, että hän oli ainoa tyttö. 

Kerran kuussa vietin kokonaisen päivän vuorollaan kunkin lapsen kanssa. Teimme mitä hän halusi.

Sosiaalivirasto järjesti minulle henkilökohtaisen työnohjaajan. Hilpi oli itse toiminut vuosia sijaisvanhempana. Tapasin häntä kahdesti kuukaudessa viiden vuoden ajan, ja tutustuimme toisiimme perusteelli­sesti. Hänen kysymystensä ansiosta opin pohtimaan asioita uusista näkökulmista.

Kerran Hilpi kysyi, miltä äidistäni oli mahtanut tuntua, kun otin hänen ex-miehensä ja tämän uuden puolison lapset luokseni asumaan. En ollut koskaan edes ajatellut asiaa.

Kun sitten kysyin sitä äidiltä, hän purskahti itkuun. Äiti sanoi, että oli minusta valtavan ylpeä. Hän myös tunnusti pelänneensä, että uhraisin oman elämäni.

 

Äidin ja minun välit paranivat vuosi vuodelta. Hän jätti päihteet pian sen jälkeen kun Iiro ja Eetu olivat muuttaneet luokseni ja sai töitä tuetun asumisen hoitolaitoksesta. Sen jälkeen hän on ollut tiivis osa perhettämme. Äiti hoiti lapsia säännöllisesti, ja lapset viihtyivät hänen luonaan. Pojat saivat äidistäni yhden mummin lisää.

"En ole nähnyt isää moneen vuoteen. En ole silti katkera."

Isään katkaisin lopulta välit kokonaan. Tein selväksi, että yhteydenpito onnistuu vain, jos hän raitistuu. 

En ole nähnyt isää moneen vuoteen. En silti ole vihainen tai katkera. Uskon, että hän oli niin hyvä isä kuin pystyi. Hän on elänyt niillä resursseilla, joita hänellä on ollut, ja sydämessäni on myös hyviä muistoja.

Isän ja Maijan sukulaisiin pidämme tiiviisti yhteyttä. Poikien sedät ja enot ovat kulkeneet mukana ja auttaneet myös taloudellisesti.

Vuosituhannen vaihteessa tapasin miehen, jonka kanssa menin naimisiin vuonna 2005. Samana vuonna syntyi Jolanda.

Sitten aloin opiskella palkanlaskijaksi, vaikken osannut käyttää edes tietokonetta. Minulle tuli ilmeisesti tarve näyttää itselleni, että suoriudun jostain ­lähes mahdottomasta.

Kun valmistuin, pääsin opiskelemaan sosionomiksi Järvenpään diakonia-ammattikorkeakouluun. 

Samoihin aikoihin löysin liikunnan. Kävin ahkerasti jumppatunneilla ja kouluttauduin ensin lasten- ja nuorten liikunnanohjaukseen ja myöhemmin aikuisten liikuntaan.

Sosionomin opintoni olivat yhä kesken, joten monena päivänä poljin aikaisin kouluun, sieltä töihin lastenkotiin ja vielä illaksi ohjaamaan ryhmäliikuntaa. Aikatauluni oli niin tiukka, että kun valmistumisen jälkeen katsoin kalenteria taaksepäin, minulta pääsi itku.

Nyt ajatus hengästyttävästä tahdista hymyilyttää. Se oli määrätietoista ja järjestelmällistä menoa, enkä olisi suoriutunut kaikesta ilman mieheni tukea. Olemme nyt eronneet, mutta hän on yhä tärkeä osa lasten elämää.

 

Olen oppinut kuuntelemaan sydämeni ääntä, vaikka se tie ei aina olisi helpoin. 

Oman taustani ja lastenkodissa tekemäni työn ­ansiosta tiedän, miten paljon ihmisen elämään vaikuttavat läheisten teot. Silti uskon, että myös oma asenne ratkaisee paljon. Ihmisen pitäisi tehdä joka päivä henkilökohtaisia valintoja onnensa eteen. Sitä ei voi siirtää toisten vastuulle.

Olen yrittänyt opettaa lapsille tämän: voit surra ja käyttää energiaa asioihin, joihin et voi vaikuttaa, tai voit keskittää voimasi tähän hetkeen ja ympärillä oleviin ihmisiin. 

 

Minua ja velipuoltani Iiroa yhdistää lii­kunta. Toisinaan ohjaamme BodyCombat-tunnin yhdessä.
Minua ja velipuoltani Iiroa yhdistää lii­kunta. Toisinaan ohjaamme BodyCombat-tunnin yhdessä.

Elämä on arvokasta mutta ei vakavaa. 

Saan voimaa naurusta ja huumorista. Iloitsen siitä, miten hyvin lapset ovat pärjänneet elämässä. Eetu valmistui putkimieheksi ja on nyt armeijassa, Iiro luki ­itsensä ensin datanomiksi ja sitten liikunnanohjaa­jaksi, ja nyt olemme työkavereita liikuntakeskuk­sessa. Kerensa valmistuu kokiksi keväällä.

Olen kaikista lapsista ylpeä.

Sijaisvanhemmuus on ollut yksi elämäni parhaimmista ja vaikuttavimmista teoista, mutta kun nyt ajattelen itseäni 23-vuotiaana, en voi kuin hämmästellä rohkeuttani. Enää tuskin uskaltaisin pyytää poikien huoltajuutta, mutta olen onnellinen siitä, että silloin oli toisin.

Olen ylpeä pelottomasta pikku-Noorasta.

 

 

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14/2014.

37-vuotias sosionomi ja liikunnanohjaaja asuu Keravalla. Hän uskoo, että onnen eteen on tehtävä valintoja. 

 

 

 

 

Mitä yhteistä on Kasper Strömmanilla ja banaanilla? Molemmat ovat pitkiä ja murehtivat harvoin, ja kumpikin elää epätavallisen epädramaattista elämää. Jännintä esimerkiksi Kasperin tässä aamussa oli se, että hän astui koiran kakkaan. 

Mies tulee kahvilaan ja sanoo:

"Yksi kahvi, kiitos."

"Saako olla muuta?" myyjä kysyy.

"Banaani."

"Ei ole banaania. Käykö hedelmäsalaatti?"

"Ei. Haluaisin jotain keltaista ja pitkulaista."

Äskeinen ei ole huono vitsi vaan Kasper Strömman, 42, joka saapuu haastatteluun ja yrittää tilata banaania. Hän on helsinkiläinen bloggaaja, graafikko, 191-senttinen ja kolmen pienen lapsen isä.

Kuuluisa hän on siitä, että on keskivertoihmistä hauskempi. Itse hän ei asiaa myönnä.

"Ihmiset, jotka ovat omasta mielestään hauskoja, ovat yleensä rasittavimpia ja ei-hauskimpia", Kasper sanoo ja vakuuttaa, ettei ole hauska edes vaimonsa tai lastensa mielestä.

Vuonna 2016 hänen humoristinen Kasper Diem -bloginsa valittiin Vuoden blogiksi. Vaikka fanit eivät vielä seuraile häntä kahvilaan, heitä todistettavasti on: joka kuukausi blogi kerää noin 100 000 lukijaa.

Kasperin mielestä hauskaksi ei synnytä vaan opetellaan.

"Kuinka moni on synnynnäisesti farmaseutti? Yhtä hyvin kuka tahansa voi päättää, että ryhtyy hauskaksi."

Pitää vain harjoitella.

Kasper lupaa kertoa, miten.

Tavallisen tylsä lapsi

Kuusivuotiaana Kasper lensi lomamatkalle Romaniaan.

Lentokoneessa jälkiruuaksi tarjoiltiin muffinssi. Kasperin ei tehnyt sitä mieli, joten hän antoi sen isälleen.

Se oli virhe. Hetken päästä hänen nimittäin tekikin mieli muffinssia.

"Vielä tänäkin päivänä minua kaduttaa, etten syönyt sitä muffinssia. Siitä lähtien olen aina syönyt jälkiruuan."

Tuo on Kasperin traagisin lapsuusmuisto. Toiseksi traagisin on se, että hän muistaa ehkä kerran seisoneensa pienenä pihalla niin, että lunta oli liikaa, polviin asti.

Toisin sanoen lapsuus oli onnellinen.

"Ei alkoholismia eikä kuolemaa", hän kiteyttää, hiukan pahoitellen.

"Toivotaan, että jotain pahaa sattuu vielä tänään, niin saisit vetävämmän jutun."

Banaanipuku on joululahja Kasperin puolison siskolta. "Ajattelin, että on hyvä pukeutua värikkäästi, kun tänään on niin harmaa päivä."
Banaanipuku on joululahja Kasperin puolison siskolta. "Ajattelin, että on hyvä pukeutua värikkäästi, kun tänään on niin harmaa päivä."

Kasper syntyi vuonna 1974 suomenruotsalaisten vanhempiensa esikoiseksi Turun ylioppilaskylään. Äidistä tuli valmistuessaan englannin- ja ruotsinopettaja, isästä shampootehtaan kemisti. Myöhemmin syntyi kaksi siskoa.

Iltaisin äiti korjasi kokeita. Isä tuijotti sohvalta jalkapalloa ja heitteli satunnaisia puujalkavitsejä. Kasper piirsi. Jalkapallo näytti hänestä telkkariruudussa niin ärsyttävän pieneltä, ettei häntä huvittanut katsoa sitä.

Kasper ei ollut luokan pelle vaan tarkkailija. Hän kävi kuvataidekerhossa ja pianotunneilla ja oli niin rauhallinen, ettei äiti viitsinyt antaa hänelle kotiintuloaikaa vaan sanoi, että tule kotiin kun alkaa väsyttää.

"Kun etenee pikkulapsivaiheeseen, tuntuu kuin etenisi Super Mario -pelin korkeimmalle tasolle."

Kasper arvelee siis vaikuttaneensa tylsältä lapselta. Itsekseen hän kuitenkin harjoitteli hauskuutta.

"Opettelin lapsesta asti, miten hyvä tarina rakentuu."

Hän opetteli sitä piirtämällä sarjakuvia. Ala-asteella hän laski koko matematiikankirjan usein puolessa vuodessa ja sai opettajalta luvan piirtää loppuvuoden sarjakuvia.

Hän katsoi televisiosta Alf-sarjaa ja Seinfeldia ja kirjoitti osuvimmat repliikit ylös.

Hän kuvasi kavereittensa kanssa toimintaelokuvia, joissa muovipussillinen Kauppahallista ostettua sianverta räjäytettiin uudenvuoden jämäpaukuilla.

"Kaikesta opin."

Sama lounas joka päivä

Vuonna 2013 Kasper valittiin Vuoden graafikoksi. Samana vuonna hän aloitti bloginsa, koska halusi kokeilla, osaisiko kirjoittaa hauskasti.

Ei osannut.

Hän yritti parodioida elämänhallintaoppaita ja esitellä enkelihoitoja, mutta tekstit eivät naurattaneet.

"Jos ei tiedä enkelihoidoista tarpeeksi, ei voi vitsailla niistä", Kasper sanoo.

Vasta kun hän alkoi kirjoittaa aiheista, joista tajusi jotain, blogista tuli hitti.

Lounaaksi Kasper syö mieluiten joka päivä saman kana-annoksen samassa kiinalaisravintolassa, koska "syöväthän ihmiset aina saman aamiaisenkin".

Yhdessä suosituimmista blogiteksteistään Kasper tenttaa itseltään tiukkoja rasismikysymyksiä: Miksi rasistit ovat niin usein nuoria terveitä miehiä? Miten selität sen, että näin rasistilla älypuhelimen? Miksi rasisteja ei auteta heidän omalla kotipaikkakunnallaan?

Kirjoittaa hän mistä tahansa, tyyli on niin ystävällisen vinksahtanut, etteivät edes vihamiehet viitsi lähettää vihapostia.

"Saan todella vähän kirjepommeja."

"Kun etenee pikkulapsivaiheeseen, tuntuu kuin etenisi Super Mario -pelin korkeimmalle tasolle."

Kasperin elämä on muutenkin hyvin epädramaattista. Jännintä esimerkiksi tässä aamussa on ollut se, että hän astui koirankakkaan. Lounaaksi hän syö mieluiten joka päivä saman kana-annoksen samassa kiinalaisravintolassa, koska "syöväthän ihmiset aina saman aamiaisenkin".

Puolet viikosta Kasper hoitaa Atlasta kotona. "Aika ei kulu missään hitaammin kuin puolityhjässä leikkipuistossa lapsen kanssa, joka ei osaa puhua. Se on hienoa."
Puolet viikosta Kasper hoitaa Atlasta kotona. "Aika ei kulu missään hitaammin kuin puolityhjässä leikkipuistossa lapsen kanssa, joka ei osaa puhua. Se on hienoa."

Kasperin avovaimo on Marimekon tekstiilisuunnittelija Maija Louekari. Lapsia on kolme: Stella, 8, Kosmo, 5, ja puolitoistavuotias Atlas, jota Kasper ja Maija hoitavat vuoropäivin kotona Helsingin Vallilassa.

Ruuhkavuosia Kasper ei kuitenkaan elä, sillä hänestä olisi outoa elää ruuhkassa.

"Onko ruuhkassa mitään hyvää? Meneekö joku sinne vapaaehtoisesti? Ei. Mutta perhe-elämä on vapaaehtoista. Kun etenee pikkulapsivaiheeseen, tuntuu kuin etenisi Super Mario -pelin korkeimmalle tasolle. Peli vaikeutuu ja kiihtyy, mutta kuka hullu haluaisi palata alimmalle tasolle?"

Ei ainakaan Kasper. Siksi hän ei kutsu elämänvaihettaan ruuhkaksi vaan pienuusvuosiksi.

Kyllä perheellä pitää olla auto

"No nytkö te ostatte sen auton?" kysyi Kasperin äiti toiveikkaana, kun kuuli parin odottavan toista lasta.

"Emme. Meillä on kuormapyörä", Kasper vastasi.

"Kyllähän perheellä pitää olla auto!" äiti parahti.

Kyllähän perheellä pitää olla auto on yksi perhe-elämän myyteistä, jonka Kasper haluaa rikkoa. Toinen on se, että lapset kasvavat nopeasti.

"Stella on ollut olemassa kahdeksan vuotta, mutta aika tuntuu sadalta vuodelta. Hänen syntyessään kukaan ei tiennyt edes mikä on hashtag!"

"Jostain syystä en tunne tarvetta löytää ongelmia tai kieriskellä niissä."

Kolmas myytti on se, että lapset ovat pieniä stand up -koomikoita, jotka laukovat tauotta nokkeluuksia.

Eivät lauo.

"Useimmat lapset sanovat koko ajan ihan tavallisia asioita."

Vaikka lapset pysäyttävät ajankulun ja puhuvat tavallisia, Kasper nauttii pienuusvuosistaan.

Joka toinen päivä hän keinuttaa Atlasta leikkipuistossa, tylsistyy hiukan, lukee lapsille ruotsiksi iltasadun (esimerkiksi Min pappa säger att din pappa sitter i fängelse -kirjan) ja tuntee itsensä onnelliseksi.

Joka toinen päivä hän kävelee työhuoneelleen Kallioon, piirtää uutta sarjakuva-albumia, kirjoittaa blogia ja tuntee itsensä onnelliseksi.

Kaikki on hyvin. On ollut aina.

"Taloni ei ole palanut eikä polkupyörääni varastettu. Taideteolliseen korkeakouluun en aikoinaan päässyt. Lasketaanko se vastoinkäymiseksi? Paitsi ettei sekään haitannut, koska lähdin Lontooseen opiskelemaan."

"Muistutan isääni. Hänkin uskoo, että mikään ei ole kovin hankalaa ja kaikki järjestyy aina."
"Muistutan isääni. Hänkin uskoo, että mikään ei ole kovin hankalaa ja kaikki järjestyy aina."

Tietenkin murheita on ollut. Kasper ei vain ole tottunut keskittymään niihin.

"Jostain syystä en tunne tarvetta löytää ongelmia tai kieriskellä niissä."

Myönteisyytensä hän epäilee perineensä isältään.

"Isälle mikään ei tunnu olevan vaikeaa. Hän selittää aina, että kaikki on mennyt niin hyvin. Sitten kysyn, että entäs se vaihe, kun olit työtön? Ai se, sehän kesti vain pari vuotta, hän vastaa."

Kuorit banaanisi oikein

Kasper on siis epätavallisen valoisa, kuten isänsä.

Sitten on Maija.

Kun lapset oksentavat yöllä ja on alettava putsata lattiaa, Kasper tuntee äreytensä nousevan.

Maija ei. Hän pitää tunnelman katossa silloinkin.

"Maija näkee hyvällä tavalla ihan kaiken. Toivon, että lapsemmekin oppivat saman asenteen. On Maijallakin ollut vastoinkäymisiä, mutta hän ei anna niiden häiritä. Hän on paljon positiivisempi kuin minä."

Vielä positiivisempi?

"Kyllä. Eiks olekin hirvittävää? Maija on myös paljon hauskempi."

"Useimmat kuorivat banaanin oikein koko elämänsä ajan. Sitä hehkutetaan aivan liian vähän."

Pari tutustui vuonna 2005 yhteisten ystävien kautta.

"Suhde ei alkanut niin, että silmämme olisivat lukkiutuneet yhteen eivätkä koskaan enää irronneet. Mutta meillä oli mukavaa yhdessä. On yhä."

Kasper haluaa särkeä senkin myytin, että me nykyihmiset teemme muka kaiken väärin.

Hoidamme parisuhdetta väärin. Kasvatamme lapset väärin. Syömme väärin. Istumme väärin. Viimeksi hän luki Helsingin Sanomista uutisen siitä, että käytämme sähköpostia väärin.

"Miksei puhelinta saisi korvata sähköpostilla? Sehän on superkätevää! Käytämme sähköpostia just oikein!"

Luovaksi tulee vain, jos uskaltaa tehdä ensin tosi paljon huonosti.

Kasperin vastateesi kuuluukin: Ihminen, olet tehnyt kaiken koko ajan oikein.

"Useimmat esimerkiksi kuorivat banaanin oikein koko elämänsä ajan. Sitä hehkutetaan aivan liian vähän."

Treenaa 10 000 tuntia

Kasper uskoo, että jokainen on lapsena yhtä hyvä piirtäjä. Jotkut vain lakkaavat piirtämästä. Ne jotka jatkavat, kehittyvät automaattisesti.

"Harjoittelu tekee ihmisestä lahjakkaan", hän sanoo.

Hän uskoo myös kanadalaisen Malcolm Gladwellin sääntöön. Sen mukaan ihminen oppii minkä tahansa taidon, jos harjoittelee sitä 10 000 tuntia. Jopa hauskuuden.

"Pitää vain pikkuisen googlettaa, lukea luovuuskirjoja ja treenata."

Kasper muistuttaa surkimuspyramidista. Harva on kuullut siitä, mutta sellainenkin on: Sneferun pyramidi.

Se on vino. Kaltevuus vaihtuu kesken kaiken 54 asteesta 43:een, ja yksi kulma on romahtanut.

"Kaikki keskittyvät ihailemaan Gazan täydellisiä pyramideja ja unohtavat, että ensin jonkun piti rakentaa huono versio, jotta hyvät pääsivät syntymään."

Sama pätee luovuuteen. Luovaksi tulee vain, jos uskaltaa tehdä ensin tosi paljon huonosti.

Kasper väittää myös, että useimmat asiat ovat helpompia kuin miltä ne näyttävät.

Nuku silmälasit päässä. Se on epämukavaa, mutta säästät sekunteja, kun et joudu etsimään aamuhämärässä lasejasi.

"Uskon, että esimerkiksi lääkäreillä on tosi helppoa, koska useimmat vaivat paranevat itsestään. Okei, aivokirurgia vaatii harjoittelua, mutta sekin on vain harjoittelua. Tästä saan varmaan kuulla, mutta väitän silti, että erityistä lahjakkuutta ei tarvita siihenkään."

Viime aikoina Kasper on hiukan kyllästynyt freelance-graafikon hommiin. Koska asiat ovat helppoja, hän harkitsee vaihtavansa alaa.

"Seuraavaksi olen ajatellut ryhtyä muusikoksi."

Osaatko laulaa?

"Tarvitseeko? Eikös Leonard Cohenkin vain mumissut? Kyllä minä opin. Sitä paitsi biisien rakennetta voi opetella analysoimaan kuten tarinan rakennetta. Pitää vain ruveta tekemään. Kyllä se siitä."

Tee kevyt yömeikki

Oletko miettinyt, miten voisit säästää aamuisin aikaa? Niin on Kasperkin. Hän on myös keksinyt ratkaisut:

Nuku silmälasit päässä. Se on epämukavaa, mutta säästät sekunteja, kun et joudu etsimään aamuhämärässä lasejasi. Tee kevyt yömeikki. Ei välttämättä parasta iholle, mutta mieti: voit kävellä peiton alta suoraan töihin. Nuku lattialla, niin sattuu selkään ja tekee mieli nousta nopeammin.

Järjetöntä liioittelua. Sekin on keino naurattaa.

Kuten myös yllättäminen. Kun työkaveri kysyy kahviautomaatilla, mitä kuuluu, älä vastaa "mitäs tässä, väsyttää", vaan: "Olen viettänyt viikonlopun syömällä eksoottisia hedelmiä."

"Kun välttää ilmeisimpiä fraaseja, pääsee hauskuudessa jo pitkälle", Kasper sanoo.

Kasper ennustaa seuraavaksi ruokatrendiksi ravintolaa, jossa tarjoillaan pelkkää laktoosia.

Miksi pitäisi olla hauska?

Ei pidäkään. Ei se ole Kasperinkaan tavoite.

"Mieluummin olisin mielenkiintoinen", hän sanoo.

Mutta on sellaisen vieressä kevyempi elää, joka osaa nähdä maailman hassuna.

Huumorintaju on nimittäin kykyä ajatella. Tehdä havainto, jota kukaan ei ole tehnyt. Katsoa asioita näkökulmasta, josta kukaan ei ole ennen keksinyt katsoa.

"En kuvittele muuttavani maailmaa vitsailemalla blogissani. Mutta jos esitän mielipiteeni kepeästi, ehkä joku tulee vahingossa ajatelleeksi jotakin."
"En kuvittele muuttavani maailmaa vitsailemalla blogissani. Mutta jos esitän mielipiteeni kepeästi, ehkä joku tulee vahingossa ajatelleeksi jotakin."

Hauskuus on taitoa saada toinen tuntemaan, edes sekunniksi, että ei tämä niin vakavaa ole. Maailman synkkyyksiä voi muovailla vaikkapa näin:

Lokakuussa uutisissa kerrottiin Venäjän loukanneen Suomen ilmatilaa. Epäiltiin, että venäläishävittäjä olisi käväissyt Suomen ilmatilassa minuutin verran Porvoon edustalla.

Kasper päätti selvittää totuuden ja kysyä Suomen ilmatilalta, oliko tämä loukkaantunut. Blogissa julkaistu haastattelu sujui näin:

"Suomen ilmatila, miltä nyt tuntuu?"

"Tosi hyvältä. Miksi ei tuntuisi? Jos Venäjä haluaa käydä ilmatilassani, se on meidän kahden välinen asia", Suomen ilmatila vastasi ja korosti olevansa aikuinen ilmatila, joka tekee omat päätöksensä.

Tämä on Kasperin lempinauratuskeino: keikauttaa asiat päälaelleen.

"Artisti nimeltään Musta Patejärvi on hauskempi kuin Pate Mustajärvi", hän sanoo ja ennustaa seuraavaksi ruokatrendiksi ravintolaa, jossa tarjoillaan pelkkää laktoosia.

On hänellä yksi elämänohjekin.

"Hankkikaa lentokapteenin puku. Kun kuljette se päällä, kaikki ovet avautuvat. Sisäinen lentokapteenin pukukin käy."

Banaanipuvusta hän ei puhu vielä mitään.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 3/2017.

Syöpään sairastuneesta Emiliasta kirjoittanut Päivi Lukkarila joutui miettimään, pystyykö hän raskaaseen urakkaan.

Päivi Lukkarila, kirjasi En ikinä luovuta kertoo syöpää sairastaneen Emilian tarinan. Miten päädyit tositarinan kirjoittajaksi?

"Idea lähti Emilian läheisiltä. Emilia oli henkeen ja vereen hevostyttö, ja kirjoittajankin oli hyvä tuntea hevosia. Olen kirjoittanut useita hevoskirjoja, joten parin mutkan jälkeen työtä ehdotettiin minulle.

Jouduin todella miettimään, voinko ryhtyä näin raskaaseen urakkaan. Emilia oli samanikäinen kuin oma tyttäreni, ja he ratsastivat samanlaisilla poneilla. Tarina tuli todella lähelle."

Haastattelit kirjaa varten Emilian läheisiä. Miltä se tuntui?

"Olin varautunut kysymään kysymyksiä, mutta niitä ei juuri tarvittu. Läheisillä oli paljon lämpimiä muistoja, ja he puhuivat avoimesti. Tapasin Emilian äidin, mummin ja parhaan ystävän. Lisäksi haastattelin sairaalakoulun opettajaa ja Emiliaa hoitanutta lääkäriä."

Kirjan pohjana on myös Emilian omia kirjoituksia. Mitä ajatuksia ne herättivät?

"Emilia menehtyi 14-vuotiaana. Kirjoituksista ymmärsin, että hän kävi läpi samoja teini-iän kupruja kuin muutkin, vain sairaalasta käsin. Hän kirjoitti, miltä tuntuu, kun muut tekevät kaikkea kivaa ja itse on sairaalassa. Nuorenahan tulee usein tunne, että jää asioista ulkopuolelle. Emilialle se tunne oli todellinen."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 12/2017.

Tässä sarjassa esitellään Kodin Kuvalehden lukijabloggaajia. 365 esinettä kevyempi elämä -blogia kirjoittaa Hanna, joka haluaa luopua joka päivä vähintään yhdestä tavarasta.

Hei Hanna, kerro jotain itsestäsi!

Olen Hanna Lahtinen, paikallislehden toimittaja Höytiän kylästä Keski-Suomesta. Olen asunut Höytiällä koko elämäni, vaikka nuorena en muuta halunnutkaan kuin muuttaa pois. Nyt olen oppinut viihtymään täällä, enkä haluaisi lähteä, vaikka voisinkin.

Asun yhdessä mieheni (esiintyy blogissa nimellä Insinööri), 8-vuotiaan tyttäreni sekä Urho-kissan kanssa. Kolme lasta edellisestä liitosta asuvat jo omillaan.

Harrastan yhdistystoimintaa ja olen hankevetäjänä paikallisen MLL:n Aikuisten oikeesti -hyvinvointihankkeessa. Hanke on tarkoitettu ruuhkavuosien kiireessä rämpiville vanhemmille.

Blogisi kertoo projektista, jossa luovut päivittäin yhdestä esineestä. Mistä moinen idea?

Idea syntyi lokakuussa 2015, kun tyhjensin äitini taloa tulevien vuokralaisten tieltä. Samalla äiti teki kuolemaa. 

Vuonna 1931 syntynyt äitini ei ollut hamsteri pahimmasta päästä, mutta silti tavaraa oli paljon, ja kun melkein jokaiseen tavaraan liittyi jokin muisto tai mielleyhtymä, oli kaiken läpikäyminen melkoinen prosessi. Lopulta talo oli tyhjä: keittiön pöydällä oli vain pullo äidin lääkekonjakkia ja kaapissa Suomen lippu. 

Sisareni soitti illalla sairaalasta ja kertoi, että äiti nukkuu ja hengittää pinnallisesti. Sanoin meneväni seuraavana aamuna katsomaan. Yöllä tuli puhelu, jossa hoitaja ilmoitti äidin kuolleen. Aamulla menin äidin talolle, vedin lipun puolitankoon ja konjakista siivut. Myöhemmin olen ajatellut, että samalla kun tyhjensin taloa, tein surutyötä äidin kuolemasta.

Miten päädyit bloggariksi?

Aiheesta syntyi blogi, koska halusin tutustua blogimaailmaan jonkin rajatun aiheen kautta. Työskentelen printtimediassa, joka on jollain tapaa auringonlaskun ala. Tulevaisuudessa voisin kirjoittaa jotain blogia aktiivisemmin, nyt postaaminen on jäänyt usein muiden kiireiden alle.

Mistä tavaroista luopuminen on ollut vaikeinta?

Vaikeinta on luopua huonekaluista, jotka isäni, pappani tai isopappani ovat tehneet. Vielä sitä ei onneksi tarvitse tehdä, mutta senkin aika on joskus.

Toivon, että joku lapsistani ottaisi itselleen esimerkiksi Niklapapan sivustavedettävän, joka toimii meillä tv-tasona. Sänky on niin lyhyt, että siinä ei voi nukkua, vaikka aikoinaan siinä on ilmeisesti tehty 14 lasta – tai kaksi toista tusinaa, kuten isäni sanoi. Tarina tulisi kaupan päälle.

Olet vähentänyt jo yli 200 tavaraa. Mihin ne kaikki ovat päätyneet?

Kirppari ja roskalavaryhmät ovat olleet parhaita. Odotan kesää ja peräkonttikirppiksiä, joissa olen ollut jonkinlaisena organisaattorina.

Projekti on vaikuttanut ostokäyttäytymiseeni, sillä ostan nykyään paljon harkitummin ja laadukkaampaa tavaraa. Karsiminen jatkuu, mutta uuden hankkiminen pysyy minimissä. Ostan mieluummin elämyksiä.

Vuoden mittainen projektisi on pian päättymässä. Mitä aiot seuraavaksi?

Olen miettinyt uutta blogia. Sain työn kautta tutustua erääseen menestyneeseen bloggariin ja opin paljon. 365 esinettä kevyempi elämä on ollut lähinnä terapiablogi itselleni, mutta seuraavan blogini osaan suunnitella paremmin. Sen aika on tosin vasta sitten kun aikaa on hiukan enemmän.

Mistä unelmoit?

Matkoista unelmoin aina. Insinööri on varannut elokuulle synttärimatkan, mutta en tiedä minne. Tärkeintä on lähteminen.