Näyttelijä Lotta Lehtikaria ja hänen Pekka-isäänsä yhdistävät rakkaus ja suru. He kertovat suhteestaan KK:n Perhekuvioita-sarjassa.


LOTTA LEHTIKARI, 40, on helsinkiläinen free­lance-näyttelijä ja 8-vuotiaan pojan äiti. Hän opiskelee Rosen-terapiaa.

"Isä on aina lähtenyt mukaan juttuihini. Seiskaluokalla päätimme kavereiden kanssa, että haluamme­ Legolandiin asuntovaunulla. Kaikki tahtoivat minun isäni kuskiksi, ja Pekkahan suostui.

Niin sitä mentiin Tanskaan että hujahti – aurinko paistoi, me prinsessat komensimme takapenkillä, isä ajoi ja maksoi viulut.

Sellainen Pekka on, aina valmis auttamaan. Sen hän on opettanut minullekin.­

Isä on aina luottanut siihen, että pärjään. Hän antoi vapautta eikä toppuutellut edes silloin, kun 15-vuotiaana halusin­ interrailille tai kun kaksi vuotta myöhemmin lähdin Argentiinaan vaihto-oppilaaksi. 

Ilman isää en olisi kasvanut ihmiseksi, joka olen nyt.

Pipsa haki äidin hyväksyntää, minä en.

LAPSUUDENKOTINI KULISSIT olivat kunnossa. Isä oli yrittäjä ja äiti hammaslääkäri, jolla oli oma praktiikka. Isosiskoni ja minä olimme hyväkäytöksisiä, pärjäsimme koulussa ja monissa harrastuksissa. 

Kulissien takana elämämme oli arvaamatonta. Äidillä oli vaikeita mielenterveysongelmia. Hän ei suostunut myöntämään, että jokin oli vialla, saati hakemaan apua. Hänen teräksinen tahtonsa hallitsi perheemme elämää. 

Isosiskoni Pipsa haki äidin hyväksyntää, minä en. Uhma oli suojani, haarniskani. 

Isä oli kiltti ja herkkä mies, joka ei pystynyt panemaan äidille hanttiin. Hän pakeni perheemme tilannetta töihin ja paiski ympäripyöreitä päiviä.  

Meidän perheessä isä itki usein, äiti ei koskaan.

Olin salaa ylpeä isän herkkyydestä. Hän oli erilainen kuin muut isät.

Kävimme­ usein yhdessä elokuvissa. Muistan, kuinka koskettavissa kohdissa käännyin aina katsomaan isää, jonka poskilla kyyneleet valuivat pimeässä.

Meidän perheessä isä itki usein, äiti ei koskaan.

VASTA AIKUISENA ymmärsin, millaisia taakkoja vanhempani kantoivat. Isäni perheessä esimerkiksi sodan tuoma suru piilotettiin.

Äitini puolella kulki alttius psyykkiseen sairauteen. Äidinäitiäni varoitettiin nuorena vaaristani, että älä tuota ota, se on heikkohermoista sukua. Sen kummemmin asiasta ei puhuttu. Siitäkään ei puhuttu, että äitini oli ollut sotalapsena Ruotsissa. Häpeä sulki suut.

Teininä aloin painostaa isää avioeroon.

Suvussani olen nähnyt, mitä vaikeneminen aiheuttaa. Traumat lankeavat seuraavien sukupolvien kannettaviksi.

Teininä aloin painostaa isää avioeroon. Siitä tuli vihdoin totta, kun olin 16. Selvää oli, että minä ja sisko lähdemme isän mukaan.

Muistan mielettömän helpotuksen ja vapauden tunteen. Uusi elämä tuntui ihanalta, vaikka tyhjässä asunnossa oli aluksi vain patjat lattialla. 

Näyttelijänurastani isä on aina ollut innoissaan. Hän on halunnut nähdä kaikki teatteriesitykseni ja elokuvani.

Muistan yhden mökkireissun teatteri­koulun­ kurssikavereiden kanssa. Juna pysähtyi vartiksi Kouvolan asemalla. Kukapa mukaan oli siellä vastassa kuin Pekka, joka oli selvittänyt, missä junassa olimme ja loihtinut asemalaiturille retkipöydän valkoviini- ja cocktailtikkutarjoiluineen. Hihkuin, että­ kaikki ulos, mun isä on tuolla!

Tervetuloa Kouvolaan, toivotti Pekka.  

YHTEINEN SURUMME on se, että yhdeksän­ vuotta sitten sisareni sai diagnoosin kaksisuuntaisesta mielialahäi­riöstä. Teimme isän kanssa kaikkemme auttaaksemme häntä. Huonoissa vaiheissa asuimme vuorotellen siskoni luona ja haimme hänelle apua kaikin voimin.

Yritin turhaan saada itsetuhoista Pipsaa sisään sairaalaan. Hän ei kestänyt ajatusta edesmenneen äitimme kohtalon elämisestä uudelleen. Lääkärin mielestä avohoito kuitenkin riitti. 

Pipsa teki itsemurhan.

Minä menetin isosiskoni, isä lapsensa. 

Minua auttoivat lapseni syntymä ja Rosen-terapia.

Pipsan kuoleman jälkeen olimme isän kanssa tuki toisillemme, tiimi, joka­ hoiti käytännön asiat. Suru on kuitenkin yksityinen asia, yksinäinen tie.

Minua­ auttoivat lapseni syntymä ja Rosen-terapia. Siellä pääsin käsittelemään traumaan liittyviä tunteita, avaamaan lapsuuteni lukkoja ja ymmärtämään omia suojautumismekanismejani. 

Tiedän, että menetyksen jättämä haava on isässä yhä paljon avonaisempi, kipeämpi. Toivon sydämestäni, että hän saisi rauhan näiden asioiden kanssa.

Isä on elämäni peruskallio. Päällä on ehkä sammalta ja kerroksia, mutta niiden alta löytyy aina se vankkumaton rakkaus."

Ekonomi Pekka Lehtikari, 73, on eläkeläinen ja Suomi–Algarve-seuran puheenjohtaja. Hän ajaa joka kevät Portugalin Quarteirasta Järvenpäähän nais­ystävänsä kanssa.

"Lotalla oli tahto pienestä pitäen. Juoksukilpailuissa Saimaan saaressa oli paljon lapsia, mutta Lotta päätti voittaa. Hän pinkoi isompiensa ohi polkkatukka heiluen.

Ne hiukset muistan hyvin, samoin Lotan hymykuopat. Usein töistä tullessani se pikku tappiainen hyppäsi portaista minua vastaan, nappasin hänet lennosta kiinni ja rutistin.­

1970-luvulla Kouvolassa minulla ja vaimollani meni ulkoisesti hyvin. Tuntui tärkeältä olla mukana pikkukaupungin pikkuporvarillisessa elämänmenossa. Vaimoni oli mainio kutsujen emäntä, muistan monet iloiset pihajuhlat. Aikuiset­ kilistelivät, Lotta ja Pipsa kirmasivat muiden lasten mukana.  

Ajattelin, että jään kunnes tytöt vähän kasvavat.

Muuten perhe-elämä oli mitä oli. Työ oli minulle pakopaikka enkä ymmärtänyt, mitä kaikkea kotona tapahtui. 

Vaimoni ei halunnut avioeroa. Se koettiin­ silloin häpeäksi, ja siloinen pinta oli tärkeä. Hänen uhkauksensa oli muuttaa kauas ja viedä lapset mukanaan.

Pelko, etten näkisi tyttöjä enää koskaan, oli todellinen. Ajattelin, että jään, kunnes he vähän kasvavat. 

Suoritimme avioliittoa vuodesta toiseen. Siitä kärsi erityisesti vanhempi tyttäremme. Pipsa yritti vuosia miellyttää äitiään, turhaan.

Lotta taas lakkasi jo varhain odottamasta hyväksyntää siltä suunnalta. Jossittelu on turhaa, mutta totta kai mietin yhä, olisivatko asiat voineet mennä toisin. 

 

VAIMONI OLI USEIN arvaamaton. Välillä asiat olivat niin hyvin, sitten äkkiä taas kovin huonosti. Tajusin vasta vuosikymmeniä myöhemmin, että kyse oli mielen sairaudesta, ei omalaatuisesta persoonallisuudesta. 

Erityisen vaikeita vaimolleni olivat keväät. Kierre alkoi aina valvomisella. Vaimoni ei suostunut keskustelemaan käytöksestään eikä saanut diagnoosia. Ongelma oli muissa, ei koskaan hänessä.

Välillä pelkäsin Lotankin puolesta.

Kun erosta vihdoin tuli totta, yllätyin siitä, että molemmat tytöt halusivat minun­ mukaani.

Elämäni suuri suru on se, että Pipsa peri äitinsä sairauden. Vaikka yritin, en pystynyt auttamaan tyttöäni. Se oli kuin olisi katsellut tynnyrin vääjäämätöntä vierimistä rinnettä alas. 

Välillä pelkäsin Lotankin puolesta, enää en.

Järkytyin, kun sain lukea lehdestä, miten Lotta puhui perheemme elämästä. Nykyään olen ylpeä siitä, että hänellä on ollut rohkeutta tuoda vaikeita asioita julki. Uskon, että siitä voi olla apua niille, jotka elävät vastaavassa tilanteessa.­

Syntymäpäivälahjaksi sain Lotalta lahjakortin Rosen-terapiaan. Sen avulla olen pystynyt päästämään irti­ syyttelyn ja syyllisyyden tunteis­tani.

Pipsan haudalla käyn joka joulu.

SARKASTINEN HUUMORI ON yhteistä minulle ja Lotalle. Joskus hän on jopa­ saanut selittää sanomisiani muille, kun ajatus olisi muuten jäänyt epäselväksi. 

Asun nykyään talvet Portugalissa. Maa on sopiva ympäristö eläkevuosien viettoon.

Kun Lotta ja hänen poikansa ovat kylässä­ luonani Portugalissa, kilvoittelemme leikillämme siitä, kuka ehtii pulahtaa­ mereen ensin. Iltaisin katselemme yhdessä, miten aurinko laskee Atlanttiin. Olen ylpeä ja kiitollinen siitä, että minulle on suotu Lotan kaltainen tytär.  

Pipsan haudalla käyn joka joulu. Se on velvollisuuteni. Tulen aina olemaan myös hänen isänsä."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 15/2015.

 

 

Arja Tiili ei suostu häpeämään eroaan, kiusatuksi tulemista, särkyneitä unelmia. "Haluan katkaista häpeän ketjun. Erokin voi olla joskus lapsen etu, sillä lapsi vaistoaa heti, jos vanhemmat eivät rakasta toisiaan." 

Lapselle on puhuttava erosta suoraan ja selkeästi.

Niin Arja Tiiliä oli neuvottu eroseminaarissa, ja niin hän myös oli päättänyt tehdä.

Sitten tuli päivä, jolloin viisivuotias Pinka-tytär alkoi kysellä.

"Miks te isän kanssa erositte?" Pinka kysyi.

"Koska emme osanneet ratkaista meidän ongelmia", Arja vastasi suoraan ja selkeästi.

"Miks te ette osanneet ratkaista teidän ongelmia?" Pinka jatkoi.

"Joskus asiat vain ovat niin monimutkaisia, etteivät ne ratkea, vaikka kuinka yrittäisi. Ja sitten on parempi erota, niin ei ole riitaa", Arja vastasi ja tunsi, kuinka suoruus ja selkeys olivat vaivihkaa haihtumassa.

"Miks te sitten riitelitte? Miks ette vaikka halanneet?"

"Kyllä me halattiinkin."

"Miks ette vaan pyytäneet toisiltanne anteeksi?"

"Kyllä me pyydettiinkin."

"Olisitte sopineet. Miks ette vaan sopineet?"

Mitä kuuluu, kaikki hyvin? Arja haki Pinkan Montessori-päiväkodista Herttoniemestä.
Mitä kuuluu, kaikki hyvin? Arja haki Pinkan Montessori-päiväkodista Herttoniemestä.

Joskus vain käy niin

Niinpä, Arja mietti. Miksi emme vain sopineet?

Niinhän lapsiakin aina käsketään tekemään.

Mieleen tuli vain yksi vastaus: koska joskus elämässä vain käy niin.

Joskus juuri ero tekee perheestä ehjän.

Joskus vain käy niin, että äiti ja isä ovat onnellisempia eri kodeissa.

Joskus asiat vain menevät eri tavalla kuin toivoo, ja sitten on surtava hetki ja mietittävä, mikä on seuraavaksi paras vaihtoehto.

Mieluummin Arja olisi toki luvannut: kyllä lapseni, kaikki ongelmat ratkeavat aina. Mutta hän ei halunnut valehdella.

Sen sijaan hän selitti, että myös ne asiat, jotka eivät ratkea ikinä, voi oppia hyväksymään. Hyväksyä voi eronkin, sillä joskus juuri ero tekee perheestä ehjän.

"Lapsi vaistoaa heti, jos vanhemmat eivät rakasta toisiaan, ja alkaa kantaa siitä syyllisyyttä."

"Niin käy vain silloin, jos vanhemmat ovat sinut eronsa kanssa. Lapsen on nähtävä omin silmin, että äiti ja isä voivat paremmin erillään kuin yhdessä", Arja sanoo.

"Jos vanhemmat häpeilevät eroaan tai potevat siitä loputonta syyllisyyttä, häpeä siirtyy lapseen. Sen ketjun olen halunnut katkaista."

Siksi Arja on alusta asti puhunut avoimesti Pinkan ja tämän ystävien kanssa siitä, että Pinkalla on kaksi kivaa ja rakasta kotia: toinen äidin luona Vuosaaressa, toinen isän luona Töölössä.

Arja on halunnut tehdä lapselleen selväksi, että perhe, jossa vanhemmat asuvat eri kodeissa, on yhä perhe. Ihan yhtä hyvä ja oikea kuin muutkin perheet.

"Joskus ero voi olla lapsen etu. Lapsi vaistoaa heti, jos vanhemmat eivät rakasta toisiaan, ja alkaa kantaa siitä syyllisyyttä. Niin minäkin pienenä aloin."

Viihtykää, vanhemmat!

Kertaakaan isä ei sanonut rakastavansa Arjaa. Mutta joka aamu hän herätti Arjan koputtamalla tämän oveen ja laulamalla: Makeasti oravainen makaa sammalhuoneessansa.

Aamupuuron isä oli kattanut pöytään valmiiksi.

Isän ääni oli tumma ja pehmeä, tangoääni. Tangolaulajan urasta hän oli haaveillut, mutta postinlajittelija hänestä oli tullut.
Isä puhui harvoin, tunteista ei koskaan.

"Päätin yhdistää vanhempani, olla iloinen liima heidän välillään." 

"Sota oli jättänyt isään jälkensä. Hän nieli pahaa oloa niin paljon, että sai lopulta omituisia raivokohtauksia. Päättelin, että kotona saa puhua, kunhan ei puhu mistään hankalasta."

Isä, äiti, Arja ja kolme isosisarusta asuivat Itä-Helsingissä Myllypuron pahamaineisessa kerrostalolähiössä, jonka piha kuhisi kavereita.
Arjan syntyessä vanhemmat olivat yli nelikymppisiä, hänestä ikivanhoja.

"Häpeilin sitä, että vanhempani eivät tuntuneet rakastavalta parilta. En nähnyt heidän halaavan tai tekevän mitään yhdessä", Arja sanoo.

"Päätin yhdistää vanhempani, olla iloinen liima heidän välillään. Minusta tuli viihdyttäjä, joka tanssi telkkarin edessä, kun muut yrittivät katsoa uutisia. Kuvittelin, että jos olen tosi helppo ja hauska, iloni tarttuu äitiin ja isään."

Itä-Helsingin Myllypurossa, lapsuusmaisemissa, olo tuntuu kotoisalta.
Itä-Helsingin Myllypurossa, lapsuusmaisemissa, olo tuntuu kotoisalta.

Arja ei ole vieläkään varma, mikä hänen syvin toiveensa oli. Se, että äiti ja isä pysyisivät aina yhdessä? Vai se, että he voisivat hyvin?

"Vaikka joskus toivoin heidän eroaan, olisin todennäköisesti surrut sitäkin. Vaikeimmalta tuntui puhumattomuus. Vaistosin, että jokin oli pielessä, mutta en tiennyt mikä."

"Jos yksi unelma särkyy, keksin uuden unelman. Menen aina eteenpäin."

Äiti työskenteli nuorena tyttönä piikana, myöhemmin siivoojana ja myyjänä. Hänellä oli kaksi elämänohjetta. Ensimmäinen oli tämä: Kyllä elämä opettaa, jos ei muuta, niin hitaasti kävelemään.

Se tarkoittaa, että aina kannattaa ottaa edes pieni askel eteenpäin.

Toinen ohje oli tämä: Kaatunutta maitoa on turha jäädä miettimään.

"Vasta aikuisena olen tajunnut, kuinka viisaita ohjeet olivat. Huomaamattani olen myös noudattanut niitä. Jos yksi unelma särkyy, keksin uuden unelman. Menen aina eteenpäin."

Rohkea hiiri

Päähänsä Arja painoi knallihatun. Ylleen hän puki miesten mustan puvuntakin, johon kiinnitetyssä pinssissä luki "Ei ydinvoimalle".

Sitten hän lähti kouluun.

Joka aamu häntä pelotti. Kiusaajat tulisivat, se oli varmaa, mutta tulisivatko ne tuon vai tämän nurkan takaa, matikantunnin jälkeen vai sitä ennen, huutelisivatko tänään läskiksi vai huoraksi, löisivätkö.

Kiusaajat olivat pari vuotta vanhempia tyttöjä. Heidän katseensa oli tyhjä ja kova, heitä pelkäsi koko Myllypuron yläaste. Sellaisille tytöille ei sanota vastaan.

"Juoksin pakoon niin lujaa kuin pystyin. Muuta en voinut. Olin kuin nurkkaan ajettu hiiri, joka odotti seuraavaa lyöntiä."

Ehkä Arja oli hiiri, mutta hän oli knallihattupäinen hiiri.

"Tajusin koko ajan, että minussa ei ole mitään vikaa. Ajattelin vain, että kiusaajillani oli tosi paha olla."

Nurkassakin hän piti hatustaan ja puvuntakistaan kiinni kuin olisi pitänyt kiinni itsestään, eikä edes harkinnut niistä luopumista.

"Uskalsin erottua massasta. Olin myös itsepäinen. Olin päättänyt, etten jää yhtenäkään kouluaamuna kotiin, enkä jäänyt", Arja sanoo.

"Tajusin koko ajan, että minussa ei ole mitään vikaa. Ajattelin vain, että kiusaajillani oli tosi paha olla."

Kiusaajat yrittivät saada Arjan pelkäämään. Siinä he onnistuivat.

He yrittivät saada Arjan häpeämään, mutta siinä he epäonnistuivat.

Se vei pohjan kiusaamiselta. On niin tylsää yrittää murtaa jotakuta, jolla ei ole aikomustakaan murtua. Kolme vuotta kiusaajat yrittivät, sitten he luovuttivat.

"Sain voimani siitä, että omat kaverini eivät koskaan jättäneet minua. Hekään eivät uskaltaneet sanoa kiusaajille vastaan mutta he seisoivat koko ajan vieressäni. Se riitti. Mutta suurin pelastukseni oli tanssi."

Vuonna 1992 Arja tanssi Svenska Balettskolanissa.
Vuonna 1992 Arja tanssi Svenska Balettskolanissa.

Turvassa lavalla

Arjan jalassa on punaiset kärkitossut. Punaisessa puvussa sädehtii kultainen lieska.

Esityksen nimi on Punainen liekki.

Kyseessä on 15-vuotiaalle Arjalle varta vasten tehty variaatio, jossa on kaikki mahdolliset klassisen baletin temput: fouettepiruetit, maneesipiruetit, hyppyjä ja vauhtia.

Arja on nopea ja hyvä pirueteissa. Esiintymistä hän rakastaa.

"Lavalla tuntui kuin jokin suurempi voima olisi liikutellut minua. Sain olla hyväksyvän katseen kohteena ja tehdä sitä, mitä rakastin. Samaa tunnetta en ole saanut mistään muusta."

15-vuotiaana Arja tanssi koreografian Punainen liekki.
15-vuotiaana Arja tanssi koreografian Punainen liekki.

Arja oli aloittanut balettitunnit Helsingin tanssiopistossa vasta 12-vuotiaana. Sitä ennen hän oli tanssinut vain jazztanssia, mutta oli ollut siinä niin hyvä, että opettaja oli patistanut hakemaan opiston vapaaoppilasluokalle.

Arja haki ja pääsi. Hän oli muita jäljessä, mutta halusi heti kärkitossut.

"Kehityin nopeasti. Yhtäkkiä pystyin tekemään tuplapiruetin sijasta triplapiruetin ja pian voitin suomenmestaruuksia. Tanssista tuli turvapaikka, johon pakenin kiusaamista."

"Vain kerran tungin sormet kurkkuun. Vedin ne heti pois, sillä ajatuskin oksentamisesta ällötti."

17-vuotiaana Arja aloitti tanssiopinnot Tukholmassa, Svenska Balettskolanissa. Treenejä oli aamukahdeksasta iltaseitsemään kuutena päivänä viikossa. Aikaa baareissa notkumiseen ei ollut.

Kun kerran oli kotibileet, lopputulos oli, että yksi balettitanssija roikkui parvekkeen kaiteesta, toinen repi verhotangot alas ja kolmas nukahti vessaan.

"Rutiini puuttui", Arja selittää.

Kämppäkavereina oli kolme tanssijatyttöä. Yksi sairasti anoreksiaa, toinen bulimiaa. Arja jatkoi syömistä, vaikka ystävät ympärillä kuihtuivat.

"Se oli ehkä äitini ansiota. Hän oli hoivannut meitä kokkaamalla joka päivä terveellistä kotiruokaa, lihapatoja ja laatikoita. Syödä pitää, äiti tolkutti, ja minä söin. Vaikka pidin duunarivanhempiani silloin toivottoman vanhanaikaisina, he antoivat elämääni terveen pohjan."

Arja laihdutti, kun opettaja käski, mutta hoiti homman kuin hampaidenpesun moittimatta itseään.

Vain kerran Arja oli vähällä lipsahtaa. Hän oli Tukholmassa asuvan tätinsä luona syömässä ihania pihvejä ja söi muutaman liikaa.

"Ajattelin, että apua, nyt lihoin. Päätin kokeilla oksennustaktiikkaa, sitähän kaverinikin käyttivät. Tungin sormet kurkkuun, mutta vedin ne heti pois. Ajatuskin oksentamisesta ällötti. Päätin mieluummin lihoa."

Arja ei hävennyt kehoaan, vaikka tanssinopettaja tokaisi usein, että laihdutapas kolme kiloa. Hän kyllä laihdutti, kun opettaja käski, mutta hoiti homman kuin hampaidenpesun moittimatta itseään.

Kerran kotona käydessään hän oli kutistunut niin, että isä pelästyi.

"Olet laihtunut. Käytätkö sinä huumeita?" isä kysyi.

Arja tuijotti isää, posket lommolla ja nuttura kireällä.

"Oot sä tosissas? Mä oon ihan hirveessä kilpakunnossa", hän tiuskaisi.

Tanssinäytöksiä vanhemmat kävivät katsomassa harvoin, mutta kun isä vuonna 2008 kuoli, Arja löysi hänen kätköistään pienen puulaatikon.

"Laatikko oli täynnä lehtiartikkeleita minusta ja balettikilpailuistani. Isä taisi olla minusta aika ylpeä."

Takaisin kouluun

Arja valmistui balettitanssijaksi, mutta prima ballerinaa hänestä ei tullut.

"En jäänyt vatvomaan, miksi niin kävi, vaan päätin ryhtyä nykytanssijaksi."

Nyt Arja tunnetaan paitsi nykytanssijana, myös palkittuna koreografina ja Arja Tiili Dance Company -tanssiryhmän taiteellisena johtajana.

Tällä hetkellä hänen pääprojektinsa on Suomen kouluja kiertävä Break the Fight -hanke, joka sisältää työpajatoimintaa, breakdance-esityksiä, räppiä ja keskustelua koulukiusaamisesta.

"Kehon muuttuminen on minulle ehkä kovempi pala kuin myönnänkään. Mutta näin on hyvä."

Työpajan alussa Arja ja ryhmään kuuluvat räppärit ja tanssijat kertovat omista kiusaamiskokemuksistaan. Joka luokalla on aina vähintään yksi oppilas, joka pysyy koko keskustelun hiljaa, mutta jonka silmistä heijastuvan surun Arja tunnistaa.

"Hienointa on, kun nuori tulee kiittämään ja sanomaan, ettei ole koskaan ennen jutellut näin avoimesti kiusaamisesta."

Työpajan aikana opetellaan myös muutama breakdance-liike. Itse Arja ei ole tanssinut seitsemään vuoteen. Vatsan hermotukset vaurioituivat keisarileikkauksessa pahasti, ja toipuminen kesti vuosia.

"Kehon muuttuminen on minulle ehkä kovempi pala kuin myönnänkään. Olin lapsena pullea, nuorena kilpaurheilijamaisen timmi ja nyt taas pullea. Mutta näin on hyvä. Elämän kuuluukin muuttua. Nyt intohimoni on suunnitella esityksiä muille."

Antaa roikkua

Aamuisin Arja herättää Pinkan. Oravalaulua hän ei laula. Mieluummin hän halaa, kutsuu kullaksi, sanoo että rakastaa.

"Haluan sanoa sen ääneen. Vaikka tiesin minäkin pienenä, että minua rakastettiin, vanhempani vain eivät sanoneet sitä."

Jos Pinka saa päättää, illalla syödään muusia ja kalapuikkoja.

Kotiruokaa sen olla pitää, Arja huomaa ajattelevansa, ja pystyy juuri ja juuri tarjoilemaan kalapuikkoja, vaikka ne ovat melkein eineksiä eikä äitikään niitä 1980-luvulla tarjoillut.

Yhdeksältä Arja ja Pinka menevät vierekkäin nukkumaan.

Sillä viikolla kun Pinka on isän luona, Arja valvoo myöhään ja katsoo telkkaria. Lempiohjelmia ovat Vain elämää, Idols ja muut tosi-tv-kisailut.

"Totuus on, että balettia käyn katsomassa nykyään harvoin. Sen sijaan minua kiehtovat ohjelmat, joissa taviksesta voi tulla tähti", Arja sanoo.

"Kun kuuntelin Saara Aallon laulavan X Factorissa Abbaa, minä vain itkin. Hänen laulunsa ovat minulle taide-elämyksiä. Ne herättävät minussa tunteita, yhtä suuria kuin jokin hieno nykytanssi- tai teatteriesitys. Saaraa fanitan siksikin, että hän on ollut altavastaaja ja kiusattu."

Olohuoneen sohvalla makoillessaan Arjan katse osuu usein telkkarin johtoihin. Ne roikkuvat rumasti seinällä. Ovat roikkuneet jo kaksi vuotta, erosta asti.

"Olisi ihanaa, jos olisin saanut laitettua johdot nätisti piiloon sellaiseen putkeen. Mutta en ole. Antaa niiden siis roikkua. Kaikki on koko ajan vähän epätäydellistä, ja se on minusta ihan fine."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 13/2017.

"Kiusattu ei jaksa loputtomiin, eikä kenenkään kuulu pelätä", Jonna sanoo. Hänen nettikiusaamisensa päättyi vasta, kun poliisi puuttui asiaan.

Me ei lopeteta ennenkö makaat toinen jalka haudassa.

Niin blogin kommenteissa luki. Haukkumisviestejä oli alkanut tulla pari viikkoa aikaisemmin.

Lutka. Huora. Tekopyhä. Kaikki toivovat sinun kuolevan.

Jonna Reijonen oli pyytänyt lopettamaan, tämä oli vastaus. Jonna oli 17-vuotias.

Blogi oli ihan tavallinen, sellainen joita 17-vuotiaat pitävät.

”Sanomisiani vääristeltiin ja vanhemmistani leviteltiin juoruja. Alussa en puhunut viesteistä kenellekään, vaan yritin miettiä, kuka niitä kirjoitti.”

Välillä ajattelin, etten välitä. Sitten tuli olo, että ne ovat ihan oikeassa.

Lopulta selvisi, että kirjoittaja oli entinen kaveri, tutun porukan jäsen. Ennen riitoja yhdessä oli juteltu ja naurettu.

”Kun sain tietää kirjoittajan kavereineen, itketti joka aamu ja ilta. Välillä ajattelin, etten välitä. Sitten tuli olo, että ne ovat ihan oikeassa.”

Jonna makasi sängyssä ja kuunteli musiikkia. Lempikappaleessa laulettiin: Kuka siitä sanoikaan, et tuu mitään olemaan, matkaan kohti unelmaa, en välitä vaik puhutaan...

”Yritin vielä ajatella positiivisesti. Kuvittelin, että tämä on tavallista teiniriitaa.”

Peilissä näkyvä tyttö oli vieras

Kun viestejä oli tullut pari kuukautta, Jonna otti puhelimen käteen suunnilleen maailmanpyörän vaiheilla. Hän oli luokkaretkellä Helsingissä ja uskalsi vihdoin soittaa tädilleen.

”Kerroin, mitä on tapahtunut ja että pelkään mennä kouluun. Täti oli ihana ja auttoi ja kuunteli, mutta uhkailut ja blogiin tulevat viestit jatkuivat.”

Viestejä tuli vähintään yksi päivässä.

Hirtä ittes. Sulla ei ole tässä maailmassa mitään ja ansaitset kaiken pahan.

Viestejä tuli vähintään yksi päivässä.

Aamulla Jonna katsoi peiliin. Hän näki siellä vieraan tytön. Sellaisen, joka ansaitsee jokaisen ilkeän sanan eikä mitään muuta.

Sitten puhelin taas kilahti.

Kiusaaminen levisi netistä kouluun

Yksikään paikka maailmassa ei ollut turvallinen. Netti oli kaikkialla kaiken aikaa, ja kiusaaminen levisi myös Jonnan käymään ammattikouluun. Tilanteeseen yritettiin puuttua.

Koulukuraattorin oven edessä tuntui jotenkin nololta odottaa. Kiusaajakin oli kutsuttu omaan keskusteluunsa.

”Muistan vieläkin, kun kuulin askeleet rapuissa ja ajattelin, että nyt se tulee.”

Haluutko, et tapan sut tähän heti ja nyt?

Niin kiusaaja sanoi.

Koulussa ei kuuluisi itkeä, vaan opiskella.

”Nostin kädet ylös ja sanoin, että anna mennä, en jaksa enää.”

Sitten Jonna alkoi itkeä.

”Vaikka ei koulussa kuuluisi itkeä. Siellä kuuluisi opiskella ja olla kavereiden kanssa.”

Kuraattorin kanssa käydyt keskustelut eivät auttaneet.

Julkisilla paikoilla liikkuminen alkoi pelottaa

Viedään asia poliisille, Jonnan täti ehdotti. Jotain pitäisi tehdä, ei 17-vuotiaan elämä voi olla tällaista, ei kenenkään.

”Yritin vastustella poliisijuttua ja sanoa, ettei ole mitään hätää, mutta asia eteni.”

Jonna kävi koulussa enää harvoin.

Hän alkoi pelätä julkisilla paikoilla liikkumista. Jos joku huutaa jotakin, käy kimppuun? Lääkäri määräsi paniikkioireisiin lääkityksen ja myöhemmin rauhoittavan lääkityksen.

Hän lakkasi hymyilemästä.

Hän ei luottanut enää kavereihin. Tutustuminen oli vaikeaa.

Kaikille olisi parempi, jos kuolisin.

”Minusta tuli niin vainoharhainen."

Jonna ajatteli, että kaikille olisi parempi, jos hän kuolisi.

”Sitä on vaikea selittää, mutta jokainen askel tuntui kamalan raskaalta. Jo se, että olisi pitänyt siirtää jalkaa eteenpäin.”

Lopulta kiusaaja pyysi anteeksi

Sinä päivänä satoi. Jonnan ja kiusaajan välinen sovittelutilaisuus pidettiin rikos- ja riita-asioiden sovittelutoimistossa. Jonnaa pelotti.

”Muistan parhaiten, miten paljon sydämeni hakkasi. Se ei ollut ikinä ennen hakannut samalla tavalla. Olin aivan yksin, kiusaajalla oli äiti mukanaan.”

Kiusaaja sanoi, että jos paikalla olisivat kaikki, jotka Jonnaa vihaavat, he eivät mahtuisi yhden pöydän ääreen, vaikka pöytä olisi suuri.

Raha ei voi korvata sitä, miten kamalalta minusta on tuntunut.

Mutta lopulta kiusaaja pyysi anteeksi. Jonnan mielestä hän tuntui olevan aidosti pahoillaan.

”Sen takia alensin korvausvaatimuksiakin. Ajattelin, että raha ei voi korvata sitä, miten kamalalta minusta on tuntunut ja että on väärin laittaa vain yksi ihminen maksamaan siitä.”

Kun Jonna käveli poliisitalolta kotiin päin, maisema näytti vähän erilaiselta kuin ennen. Huomenna kaikki on paremmin, hän ajatteli. Voin jatkaa koulua ja nostaa numeroita.

Tuntui helpoimmalta jäädä kotiin

Hiusalan opinnot kestivät kolme kuukautta.

”Sitten alkoi oksettaa aina kun oli hetki ajatella. Mieleen tulivat kaikki puheet ja sanat, vaikka järki sanoi, että kiusaaminen on mennyttä.”

Hävetti kertoa, että pelkään taas, vaikka kaikki on hyvin.

Tuntui helpommalta jäädä kotiin, vetää peitto pään yli. Vaikkei Jonna olisi halunnut mitään muuta enemmän kuin olla taas iloinen ja tavallinen.

”En voinut ajatuksilleni mitään. Sanontahan on, että anteeksi voi antaa, mutta ei unohtaa.”

”Muille sanoin lopettaneeni koulun sen takia, että asunnossani oli sisäilmaongelmia. Hävetti kertoa, että pelkään taas, vaikka kaikki on hyvin.”

Uudet tilanteet ahdistavat Jonnaa. Mitä tuo oikeasti ajattelee? Kelpaanko, osaanko? Mitä on hymyn takana?

Ennen olin ihminen, joka tutustui toisiin ihan tuosta  vain.

”Olen huomannut, että yritän miellyttää muita. Jos jään jonkun tuntemattoman ihmisen kanssa kahdestaan, sydän alkaa tykyttää varsinkin, jos kyseessä on nainen.”

Kun kaupan kassalla pitää maksaa, Jonnan kädet usein tärisevät, jos lähellä oli paljon vieraita.

”Ennen olin ihminen, joka tutustui toisiin ihan tuosta vain ilman mitään ongelmia. Muutuin araksi.”

Uudessa kaupungissa tuntuu turvalliselta

Jonna muutti uuteen kaupunkiin vähän aikaa sitten. Uusien katujen ja talojen keskellä tuntuu vähän helpommalta.

”Hymyilen jo aika paljon.”

Ympärilläni on rakastavia ihmisiä, joiden kainalossa voin itkeä.

”Osaan käsitellä ahdistusta ja ennakoida, koska se tulee. Silloin osaan hakeutua tilanteista pois ja mennä rauhoittumaan.”

Jonnalla on avopuoliso ja kaveriporukka, läheisiäkin ystäviä, Johanna ja Suvi.

Kun Jonna pilkkoo salaattia lemmikkipupulleen Veikko Kurjalalle ja tietää, että illalla tulee muutama ystävä kylään katsomaan telkkaria, hänen olonsa on turvallinen.

Aamulla töihin, illalla poikaystävän viereen nukkumaan, sitä ennen lenkki koiran kanssa. Arki on hyvää.

”Vanhalle paikkakunnalle palaaminen tuntuu pelottavalta puhumattakaan siitä, että aloittaisin koulun. Mutta pystyn käymään töissä ja ympärilläni on rakastavia ihmisiä, joiden kainalossa voin itkeä.”

Hymy ja haaveet tulivat vihdoin takaisin

Ennen nukahtamista Jonna miettii usein: Kenenkään ei kuulu pelätä. Jokainen tekee virheitä, mutta niitä voi pyytää anteeksi ja oppia.

”Jos näet, että jotakuta kiusataan, puutu peliin. Jos et uskalla, sano asiasta jollekin. Älä katso vierestä, koska pahimmassa tapauksessa se saattaa olla viikon päästä myöhäistä.”

Jonkun pitää sanoa, että kiusaaminen ei käy.

Kiusattu ei jaksa loputtomiin. Siksi muiden pitää joskus puhua niiden puolesta, joita kiusataan juuri nyt.

”Jonkun pitää sanoa, että kiusaaminen ei käy. Vaikka nykyään taas höpötän aika paljon, oman tarinan kertominen ei todellakaan ole helppoa.”

Hetken tuntuu, että on taas se sama 17-vuotias, jonka jokainen puhelimen piippaus saa säpsähtämään. Joka uskoo, ettei ole mitään eikä mikään koskaan muutu.

Jonna on nyt 22-vuotias. Hän haaveilee ammatista, jossa voisi olla nuorten kanssa tekemisissä. Ehkä auttaa heitä, omien kokemusten jälkeen. Rivitalosta, muutamasta lapsesta, joskus viiden vuoden päästä.

Hänellä on taas unelmia. Unelmat tuntuvat sellaisilta, että ne voi saavuttaa.