Jos ihmisellä on joulutorkkupeitto, joulublogi ja tarve aloittaa seuraavan joulun suunnittelu tapanina, voi jo puhua jonkinlaisesta jouluhurahtamisesta.

Hoitovapaalla oleva opettaja Maria Kesänen, 40:

”Jo heinäkuussa tytär alkaa puhua kirjeestä joulupukille ja rallattaa joululauluja. Itse aloitan juhlavalmistautumisen joulublogin avaamisella syyskuussa. Silloin laitan tulen takkaan ja sytytän kynttilät. Piparkakkuja leivomme lokakuussa ja marraskuussa otamme esille joulutyynyt ja -torkku­peitot. Haen mökiltä havuja ja punon niistä kransseja lahjoiksi ja haudoille vietäväksi.

Jouluun virittävät joulumarkkinat ja lastenkirkossa lauletut kauneimmat joululaulut. Kaivan myös vanhat joululehdet esiin ennen kuin uudet numerot ­ilmestyvät. 

Kaikkea touhua säestää joulumusiikki. Aluksi fiilistelen Diana Krallin ja Michael Bublén joululevyillä. Lähempänä pyhiä kuuntelemme myös hartaampaa kotimaista joulumu­siikkia.

Joulutyynyt Maria ottaa esiin marraskuussa.

 

Joulu tuntuu todelta, kun laulamme ensimmäisenä adventtina lasten kanssa. Sytytämme kynttilän ja avaamme joulukalenterin. Joka sunnuntai kalenterissa on jotain ­koko perhettä ilahduttavaa: peli tai piparimuotteja muistuttamassa, että tänään leivotaan pipareita.

Aatonaattona kaikki on valmista. Juhlaservietit ja -liinat on silitetty ja joululeivät leivottu. Olen hankkinut jokavuotisen jouluruusun ja tilannut kukka-asetelman. ­Aatonaattona ­petaamme vuoteisiin puhtaat petivaatteet: on ihanaa ­pujahtaa punavalkokuviollisiin joululakanoihin.

Aattoaamuna viemme naapureille joulutervehdykset. Varsinainen joulu käynnistyy, kun pöytään katetaan punainen liina ja syömme kello 11 uuniriisipuuroa. Perheemme tradi­tion mukaan mantelin saaja ’pääsee naimisiin’.

Joulukoristeet syntyvät mökiltä haetuista havuista.

 

Joulurauhan alettua lapset katsovat televisiosta Lumiukon, joulusauna lämpiää, ja joulupukki tuo lahjasäkkinsä. Sen matkasta kuitenkin unohtuu aina pari lahjaa, jotka tontut ­illemmalla toimittavat kynttilöillä valaistuun kasvihuoneeseen.

Valitsen joulupöydän astiat kulloisenkin joulun teemavärin ja kukkien mukaan. Aterimina ovat aina pöytähopeat ja jälkiruokakahvit juodaan joko Arabian Valenciasta tai kultalautasellisesta Mira-mokkakupeista.

Vieraiksi tulevat appivanhempani. Anoppi on varsinainen ruokataituri. Appi metsästää, joten pääruuaksi meillä on lämmintä hirven- tai peuranpaistia. Seuraavan päivänä syömme  paistia kylmänä marinadissa.

Maria valitsee joulupöydän astiat juhlan teemavärin ja kukkien mukaan.

 

Illalliselle pukeudumme juhlavaatteisiin. On kauluspaidat, juhlamekot ja korut. Kaikilla muilla on juhlakengät, mutta minä vedän jalkaan itse neulomani villasukat. Teen joka vuosi jouluksi uudet sukat.

Joulupäivänä saa kulkea yöpuvussa ja syödä suklaata, mutta tapanina pukeudumme uudestaan hienosti, kun lasten isoisovanhemmat tulevat kylään. Vaihdamme itse tehtyjä lahjoja, ja tyttärellä on usein laulu-, tanssi- tai musiikkiesitys isomummulle ja -ukille.

Kun talo tapaninpäivän iltana tyhjenee vieraista, alan ideoida seuraavaa joulua.”

Joulupiparkakku-joulublogin lisäksi Maria Kesänen pitää Kanelia ja kardemummaa -blogia.

 

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2014.

Maarit Jantunen, 39, halusi olla täydellinen kaikessa. Vasta vakava uupumus ja oma yritys opettivat hänelle, että töitä kannattaa tehdä omien voimien mukaan.

Itkuisuus hiipi elämääni vähitellen. Näennäisesti kaikki oli hyvin.

Minulla oli arvostettu, hyvin palkattu työ tutkimusjohtajana ja mukavan haastavia asiakkaita. Työn ohessa suoritin MBA-tutkintoa, koska halusin kehittyä edelleen. Kun esittelin asiakkaille tutkimustuloksia, elin unelmaani.

Tein liikaa töitä, aluksi kunnianhimosta mutta vähitellen myös paetakseni ahdistavia kotioloja. Unelmaani kuului paitsi täydellinen työ myös täydellinen avioliitto. Sitä minulla vain ei enää ollut.

OMAKSUIN JO LAPSENA kilpailuhenkisen maailmankatsomuksen. Koulussa tein paljon töitä ja saavutin ysejä, mutta olisin halunnut olla kympin tyttö.

Lukiossa valitsin pitkän fysiikan vain siksi, että saatoin näyttää pystyväni siihen. Oppiaineena fysiikka ei juuri kiinnostanut minua.

Ylioppilaskokeissa olin jo unohtanut kaiken pänttäämäni, enkä osannut vastata edes lyhyen fysiikan kysymyksiin.

Koulussa sain ysejä, mutta se ei riittänyt.

Työelämässä jatkoin samalla linjalla. Halusin koko ajan enemmän. Tein yli 60-tuntista työviikkoa. Käytännössä elämääni kuului vain töitä ja unta.

Kun avioliittoni alkoi rakoilla, yöt menivät pyöriessä. Päivisin rintaa puristi ja itkua riitti. Töissä pystyin skarppaamaan mutta tajusin, että unenpuutteen vuoksi tarvitsisin lomaa. Niinpä sovin esimieheni kanssa, että otan kesäloman jatkoksi pari viikkoa palkatonta vapaata.

"Kestätkö kesälomaan asti?" esimies kysyi.

Kommentti paljasti, etten ollut täysin pystynyt salaamaan huonoa oloani. Silti jatkoin kuin ei mitään. Otin jopa yhden uuden asiakkuuden hoitooni.

Koska oloni oli jatkuvasti huono, päätin käydä työterveyslääkärillä. Vastaanotolla itkustani ei tahtonut tulla loppua.

Työpaikalla kerroin esimiehelleni, että lepään viikon ja seuraavana maanantaina palaan taas pirteänä töihin. Samalla vannotin häntä, ettei sairauslomastani saa kertoa kuin niille kollegoille, joille on pakko. Minua hirvitti, mitä minusta ajatellaan.

4-vuotispäivänäni sain olla prinsessa, kuten aina synttäripäivinä. Muistan, miltä mekon kreppikangas tuntui.
4-vuotispäivänäni sain olla prinsessa, kuten aina synttäripäivinä. Muistan, miltä mekon kreppikangas tuntui.

SAIRAUSLOMAVIIKON SHOPPAILIN ja istuin terasseilla. Minulla ei ollut pienintäkään käsitystä, että olin polttanut itseni loppuun.

Viikon päästä maanantaina olin edelleen itkuinen, ja lääkäri kirjoitti kaksi viikkoa lisää sairauslomaa. En voinut käsittää, miksen voisi palata töihin. Miten minulle saattoi käydä näin? Tällaista tapahtui heikoille, mutta minähän olin vahva!

Sairauslomaa jatkettiin lopulta kesälomaan asti. Minulla oli hyvää aikaa itkeä vuorokaudet putkeen ja miettiä, miten tähän oli tultu. En keksinyt muuta syytä kuin avioliiton, koska vikahan ei voinut olla minussa.

Ilmoittauduin pariterapiaan - yksin. Siellä kerroin, että aion erota, mutta en ole vielä valmis sanomaan sitä miehelleni. Neljän terapiakerran jälkeen olin valmis. Mies muutti pois yhteisestä asunnostamme.

Ajoitus oli osittain laskelmointia. Halusin jättää itselleni tarpeeksi aikaa palautua, jotta olisin hyvässä iskussa elokuussa töihin palatessani. Työ meni arvoasteikossani kaiken muun edelle.

Mietin avioeroni ajankohdan niin, ettei se häirinnyt liikaa töitä.

TÖISSÄ SAIN HUOMATA, että minulle ei suostuttu antamaan enää projekteja samalla tavalla kuin ennen. Työkaverit jarruttelivat, ja olin siitä heille vihainen. Mielestäni muut olivat kummallisia ja minä ainut normaali.

Koska työ oli ollut pakopaikkani aiemmin, jatkoin samaa rataa. Olin ylilojaali asiakkaille ja venyin mihin tahansa heidän toiveidensa mukaan. Jos kollegat eivät antaneet minulle töitä, haalin niitä itse lisää.

Helmikuuhun mennessä työtahtini oli kiihtynyt niin, että joskus olin tehnyt viikon työtunnit täyteen jo keskiviikkona. Loppuviikon tein ylitöitä. Toisaalta olin myös niin väsynyt, että työtahtini hidastui.

Raskainta oli, ettei asemani ollut enää sama. Esimiehet olivat vaihtuneet ja jouduin perustelemaan heille työtapojani. Ylettömällä työnteolla yritin lunastaa paikkaani takaisin. Näennäisesti menestyinkin. Sinä keväänä tulin kolmanneksi työpaikan omassa myyntikilpailussa.

Jos työkaverit eivät antaneet minulle töitä, haalin niitä itse lisää.

Seuraavana syksynä olin niin itkuinen, että saatoin itkeä myös töissä. Vapaalla tein MBA-tutkinnon lopputyötä ja itkin silloinkin.

Masennuslääkkeistä tuli minulle arkipäivää, ja illalla sain unen päästä kiinni ainoastaan nukahtamislääkkeiden avulla. Terapiassa kävin joka viikko.

Varsinaisen lääkityksen lisäksi harrastin itselääkintää. Ruokatunneilla ja kahvitunneilla kävin shoppailemassa. Palkkani oli hyvä, mutta se oli hetkessä höylätty kauniisiin vaatteisiin ja kenkiin.

Ostelu äityi niin hurjaksi, että en itsekään kestänyt nähdä, mitä olin hankkinut. Piilotin ostoskassit vaatekaapin perälle, josta saatoin kaivaa ne esiin sitten, kun syyllisyys oli hälventynyt.

Tämän kuvan aikaan yritykseni oli vajaan vuoden vanha ja masennukseni pahimmillaan. Halusin ottaa tuskasta lomaa ja juhlia 30-vuotispäivääni kuin Sinkkuelämän Carrie Bradshaw.
Tämän kuvan aikaan yritykseni oli vajaan vuoden vanha ja masennukseni pahimmillaan. Halusin ottaa tuskasta lomaa ja juhlia 30-vuotispäivääni kuin Sinkkuelämän Carrie Bradshaw.

Masennukseni näkyi yhä selvemmin. Minulle vihjailtiin, että minun kannattaisi irtisanoutua tai hakeutua hoitoon. Olin ailahtelevainen ja ärtyessäni melkein aggressiivinen. Jos minua kritisoitiin, hyökkäsin takaisin. Se on jälkikäteen hävettänyt.

Jäin taas sairauslomalle. Kuin vaivihkaa elämäni tärkeimmästä asiasta oli tullut painajainen. Työ, joka oli ollut elämäni sisältö, oli alkanut ahdistaa.

Ajattelin, että ratkaisu löytyy vaihtamalla työpaikkaa. En tiennyt, mitä minun pitäisi tulevaisuudessa tehdä, mutta vanhaan työhöni en tahtonut palata.

Yhtenä sunnuntaina kävin tyhjentämässä työpöytäni ja seuraavalla viikolla Diapamin voimalla irtisanoutumassa.

Minusta tuntui kuin olisin luopunut identiteetistäni. Jos en ollut se vahva Maarit, joka on jotain suurta ja merkittävää ja josta tulee vielä suurempaa ja merkittävämpää, niin kuka minä sitten olen?

Irtisanoutumiseni jälkeen makasin sohvalla ja itkin. Pääni oli täysin tyhjä.

MONI LÄÄKÄRI on jälkeenpäin ihmetellyt, kuka ihme päästi minut siinä kunnossa yrittäjäksi. No, kukaan ei kysy aloittavalta yrittäjältä lääkärintodistusta.

Ehkä päätös johtui kasvatuksesta: en vain pitänyt mahdollisena, että yhteiskunta elättäisi minua. Olin myös haaveillut yrittäjyydestä, mutta aiemmin en ollut halunnut luopua hyvästä palkasta ja haastavista tehtävistä. Osansa oli myös sattumalla ja unelmilla.

Olen aina rakastanut kauniita vaatteita ja kenkiä. Jos osaisin piirtää, olisin varmasti opiskellut muotisuunnittelijaksi.

Tyylikkyyden arvostaminen tulee perintönä isovanhemmiltani. Mummilla oli oma vaateliike ja ompelimo. Kun ukki lähti lääkäriin, hänellä oli hattu, mahonkinen kävelykeppi ja takki laadukkaasta villakankaasta. Kun mummi vei minut puistoon leikkimään, hän puki aina jalkaansa korkokengät.

Lääkitsin pahaa oloani ostelemalla. Ostokset kätkin kaapin perälle.

Irtisanouduttuani päätin osallistua stylisti-kurssille. Osana kurssia pääsimme muotinäytöksen takahuoneeseen avustajiksi. En enää pitänyt presentaatioita johtoryhmille vaan teippasin mallien kengänpohjia. Muutos oli hurja, mutta minä nautin.

Olin hyvä teippaaja, ja tapahtumajärjestäjä sanoi, että hänellä on minulle muitakin tapahtuma-assistentin töitä. Sitä varten minun piti vain perustaa oma toiminimi.

Ajattelin, että tämä on minun hetkeni. Jätän ikävät työmuistot taakseni ja teen intohimostani ammatin.

Vaikka minusta ei tulisi muotisuunnittelijaa, niin muodin ammattilainen kuitenkin.

Maarit osaa nyt pitää lepopäivän, jos tuntee sitä tarvitsevansa. Ennen hän saattoi tehdä viikon työtunnit keskiviikkoon mennessä.
Maarit osaa nyt pitää lepopäivän, jos tuntee sitä tarvitsevansa. Ennen hän saattoi tehdä viikon työtunnit keskiviikkoon mennessä.

OLIN LUKENUT artikkelin, jossa kerrottiin, että New Yorkissa uranaiset käyttivät personal shoppereita. Nämä tyylin ammattilaiset tuntevat liikkeiden tarjonnan, vaatemerkkien kaavat ja eri vartalotyyppejä edullisimmin pukevat leikkaukset. He auttavat asiakkaitaan löytämään sopivat vaatteet.

Tällaisia tyylikonsultteja ei vielä silloin ollut Suomessa kovin monia. Päätin ryhtyä sellaiseksi.

Perustin yrityksen ja sain asiakkaitakin. Kuvittelin voivani paremmin, mutta todellisuudessa uudet haasteet estivät minua keskittymästä siihen, miltä minusta todella tuntui. Luottokortit mahdollistivat mukavan elintason, vaikka töitä oli vaihtelevasti.

Vapaa-ajalla biletin ja shoppasin. Kävin mieluummin ostamassa mekon kuin maksoin sähkölaskun. Tein mitä tahansa, mistä tuli hyvä olo.

Sitten talous petti. Muutama asiakas jätti laskunsa maksamatta, ja luottokorteista loppui luotto. Laskuja alkoi kertyä. Lopulta en enää avannut niitä. Itkuisuus palasi, enkä voinut tavata asiakkaita.

Päätin etsiä lääkärin, joka ymmärtäisi minua, eikä kuittaisi kaikkea sanomaani uudella reseptillä. Löysinkin uuden psykiatrin. Hän sanoi minulle suorat sanat: "Sinä et tee tänä vuonna enää yhtään töitä."

Se oli hirvittävä isku. Minulla oli unelmieni työ, jota en kyennyt tekemään ja monen tonnin luottokorttivelat.

Lääkärin tuomion jälkeen päivät seurasivat toisiaan, ja kulutin ne makaamalla kotona. Liikkumattomuus ja masennuslääkkeet saivat minut turpoamaan ja lihomaan. Tuntui kuin kehostani olisi kadonnut kaikki voima.

Tienaan vähemmän kuin ennen, mutta elämään on tullut uudenlaista sisältöä.

Jos minun piti mennä Helsingin keskustaan, tein lähtöä aamusta asti mutta vasta neljältä pääsin perille. En voinut käsittää, mihin tunnit katosivat. Kaikki oli harmaata, tahmeaa ja muuttumatonta.

Sitten postiluukusta kolahti Kelan kirje, jossa kerrottiin, että sairauslomani oli jatkunut niin pitkään, että voisin jäädä saman tien määräaikaiselle sairauseläkkeelle.

Se oli kuin pommi. Ei vielä, ajattelin ja revin kirjeen.

Minun oli päätettävä, annanko masennuksen ja loppuun palamisen määrittää elämäni vai määrittelenkö sen itse.

PÄÄTIN KOHDATA HÄPEÄN. Annoin äitini selvittää avaamattomat laskut. Elämäni saisi olla köyhempää, mutta eläkeläiseksi en rupeaisi.

Minulla oli onneksi omistusasunto, jonka saatoin myydä. Muutin edullisempaan asuntoon ja maksoin välisummalla luottokorttivelat pois. Se oli uusi alku.

Toipuminen ei tapahtunut sormia napsauttamalla, vaan siihen meni vuosia. Sain alusta asti ammattilaisten apua, ja hyödyin etenkin ratkaisukeskeisestä terapiasta.

Kaikesta huolimatta jatkoin yrittäjänä, vaikka moni sanoi, että olen hullu. Yrittäjänä pystyin suunnittelemaan päiväni voimieni mukaan. Saatoin tehdä kaksi päivää töitä ja levätä yhden.

Jos olin itkuinen, en vastannut puhelimeen, vaan luotin siihen, että asiakkaat ottavat uudellen yhteyttä. Jonkun asiakkaan varmasti menetin, mutta moni jäi.

Pitkä sairausloma opetti minulle paljon itsestäni. Ymmärsin, ettei kympin tavoittelu tee minulle hyvää.

"Uskon, että juoksu pelasti minut monelta."
"Uskon, että juoksu pelasti minut monelta."

Rakastan edelleen kauniita vaatteita. Tyylikonsulttina voin toteuttaa tätä puolta itsestäni. Teen myös paljon muuta: koulutan yrittäjiä, järjestän tapahtumia ja ompelen. Kaikkea teen omaan tahtiini ja kaikkea rakastan.

Uskon, että tapahtuneella on tarkoituksensa. Sairastuin, koska minulla on keinot kertoa siitä eteenpäin. Käyn puhumassa työssä jaksamisesta tilaisuuksissa ja käytän luennoissa itseäni esimerkkinä. En enää häpeä.

Tienaan vähemmän kuin tutkimusjohtajana. En voi shoppailla samaan malliin, en matkustella ja joskus joudun kieltäytymään ystävien illalliskutsusta ravintolaan. Niiden sijaan olen saanut elämääni uudenlaista sisältöä.

Olen hurahtanut juoksuun. Takana on yksi maraton ja ensi keväänä Pariisissa toinen. Juoksu pelasti minut monelta. Se tarjosi terveen kanavan suorittamisen tarpeelleni.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2016.

Kirje ystävältä

Rakas Maarit,

Teini-ikäisenä kutsuimme toisiamme siskoiksi, mutta opiskeluaikoina tiemme erkanivat. Noin yhdeksän vuotta sitten otit yhteyttä pitkästä aikaa. Olit irtisanoutunut työstäsi ja puuhasit uutta uraa yrittäjänä.

Meistä tuli nopeasti läheisiä. Kerroit itkuisuudestasi ja terapiasta, sitten masennuksesta.

Minun oli välillä vaikea uskoa sitä. Sinäkö, energinen ja ideoita pulppuava nainen, olit masentunut? Hiljalleen masennuksen monet kasvot tulivat minulle tutuiksi, koska olit niin avoin.

Minäkin olen suorittanut liikaa ja uupunut. Minäkään en tunnistanut masennusta itsessäni. Kun meinasin eristäytyä liikaa, latasit minuun uskoa olla avoin.

Ystävyytemme on usein kiperien kysymysten asettamista. Olemme toisillemme kaunistelemattomia peilejä ja armottomia kyseenalaistajia, mutta pysymme vakaasti liki.

Olet vahva nainen, olen sanonut sen sinulle usein. Tunnistat haasteesi ja kipeät kohtasi ja uskallat kohdata ne. Tunnet rajasi, mutta heittäydyt rohkeasti uuteen.

Kiitos ystävyydestäsi. Kiitos, että olet.

Heidi

Dermatomyosiitti

Maarit Jantunen ymmärsi, että aina ei tarvitse olla kympin tyttö

Sairaseläkeläisyys ei ole monellekaan valinta, vaan vakavan sairauden, tai onnettomuuksien seurausta. En usko, että Maarit on vieläkään terve, kun on tarvetta halveksia eläkeläisiä. Kaikki vanhenevat, kuka tahansa voi sairastua niin vakavasti, ettei ole vaihtoehtoa töihin vai eläkkeelle. Eläkeläisten, tai eläkeläisyyden solvaaminen, tuntuu olevan ikävän yleistä Suomessa.
Lue kommentti
Näyttelijä Maria Ylipään voimalause:

Sarjassa tutut ihmiset paljastavat tärkeän lauseensa.

"Virheitä ei lasketa.

Kuulin lauseen kollegalta, ja minusta se pätee hyvin luovaan työhön ja elämään yleensä. Se on armollinen ajatus.

Meillä ihmisillä on taipumus ajatella, että kaikessa pitäisi aina onnistua. Se johtaa siihen, että samaa alkaa odottaa myös toisilta. Kun oppii suhtautumaan omiin virheisiinsä armollisesti, on helpompaa olla armollinen muitakin kohtaan.

Luovassa työssä moka lahja. Se voi viedä poluille, jonne ei tietoisesti löytäisi. Siitä muistutan itseäni, jos jokin asia elämässä tai esityksessä menee huonosti. Virhe saa helposti turhan ison painoarvon omassa mielessä, vaikka yleensä yleisö ei edes huomaa koko juttua.

Virhe ravistelee ja tuo tähän hetkeen. Meidät näyttelijät se saa olemaan lavalla hereillä ja aistit valppaina. Lupa virheisiin antaa vapautta tekemiseen, itselle ja muille."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 8/2017.