Omaishoitaja Heidi Tujunen, 37, ja mäyräkoira-kääpiöpinseri Daisy, 3, Lappeenrannasta. Heidi ja hänen poikansa Veeti ovat vuodattaneet Daisyn turkkiin monta kyyneltä. Koira ei ole kysellyt, miksi.

Kun Heidi Tujusen 9-vuotias poika sairastui masennukseen, tuntematon äiti ehdotti koiran hankkimista. Se oli hyvä neuvo.

"En voi mennä kouluun, en voi syödä, en saa hengitettyä, tukehdun. Syksyllä 2011 esikoiseni Veeti vaikeroi sängyssä, minä silitin pojan hikistä tukkaa otsalta.

Lapseni oli yhdeksänvuotias. Hänellä oli todettu masennus.

Minäkin itkin, kun kirjoitin erityistarpeisten lasten äitien, Leijonaemojen, Facebook-ryhmään ja kerroin Veetistä. Oletteko harkinneet koiran hankkimista,vastasi eräs tuntematon äiti. Voisiko koira lohduttaa Veetiä, tuoda iloa? Emme olleet. Aloimme harkita.

Kun ehdotin asiaa Veetille, hän vähän hymyili. Muutaman päivän kuluttua haimme Daisyn kotiin.

"Kun pieni poika hautautui sohvalle lohduttomana, Daisy työnsi kuononsa viltin alle ja nuuskutti."

Jos pikkusiskot telmivät koiran kanssa, tämä juoksi pallon perässä häntä heiluen. Mutta kun pieni poika hautautui sohvalle lohduttomana, Daisy työnsi kuononsa viltin alle ja nuuskutti. Ei ollut levoton. Oli läsnä.

Koira halusi lohduttaa poikaa ja tehdä hänet taas iloiseksi. Siinä hän onnistui, kerran toisensa jälkeen.

Seuraavana talvena Veeti joutui lastenpsykiatriselle osastolle hoitoon. Viikonloppuisin hän pääsi kotiin. Silloin Daisy vikisi onnesta.

Kun Veeti oli sairaalassa, minä odotin kotona. Tuntui kuin olisin pudonnut syvään kuiluun. Putosin ja itkin ja putosin lisää. Olin ylipainoinen ja surullinen.

"Koira ei vaatinut, puhunut tai kysellyt. Hän halusi vain olla lähelläni."

Iltaisin Daisy tuli viereeni nukkumaan. Se tuntui turvalliselta. Koira ei vaatinut, puhunut tai kysellyt. Hän halusi vain olla lähelläni.

Veeti on masentunut edelleen, mutta elämä alkaa voittaa. Vuosi sitten päätin, että minäkin voin muuttua. Lähdin koiran kanssa lenkille.

Se oli tuskaa, fyysisesti ja henkisesti. Tuntui, että kaikki vastaantulijat katsovat nenänvartta pitkin, kun lyllerrän lenkkipolulla kiloineni. Ensimmäisillä
kerroilla jaksoin kilometrin.

"Kun koira oli mukana, kenenkään ei tarvinnut tietää, että olen pudottamassa painoa."

Ilman Daisya en olisi lähtenyt. Kun koira oli mukana, kenenkään ei tarvinnut tietää, että olen pudottamassa painoa. Olin vain tuntematon nainen ulkoiluttamassa lemmikkiään. Vähitellen jaksoin enemmän.

Kun nykyään tulen lenkiltä kotiin, saatan vilkaista peiliin. Vartalo näyttää erilaiselta, mutta ennen kaikkea katse. Silmissä on ehkä onnea.

Aika usein Veeti tulee silloin huoneestaan, rapsuttaa Daisya korvan takaa niskasta ja sanoo: äiti, elämä on oikeastaan aika kivaa."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 12/2015.

Muutamia huomioita?

Masennusta sairastavan pojan äiti: "Daisy lohduttaa meitä surullisia"

Onko tutkittu ettei pojalla ole esimerkiksi hajuste-allergiaa ("en voi hengittää") ja onko hänen ruokavalionsa lisäaineeton? Olen itse voimakkaasti hajusteallerginen, tiloissa joissa on erilaisia kemiallisia lemuja kuten pyykinpesuaineet, uuden sohvan palonestoaineiden lemu, tietokoneista lähtevät käryt ym. tulen kirjaimellisesti sairaaksi. Tuntuu ettei saa henkeä, oksettaa, päätä alkaa särkeä, ja jos on pakko olla tällaisissa tiloissa tulen äkäiseksi. Sama on myös esimerkiksi aspartamiinin...
Lue kommentti

Kun Ulrika Jakobsson sairastui rintasyöpään, samban rytmi ja kimallus lohduttivat.

"Kun parikymmentä vuotta sitten osallistuin ensimmäistä kertaa sambakarnevaaleihin Helsingin keskustassa, en osannut vielä juuri mitään. Lajissa kiehtoivat samat asiat kuin nyt: liike ja glamour, kimallus, sulat ja irtoripset.

Parasta sambassa on, että siinä voi kehittyä koko ajan. Tanssija ei ole koskaan valmis.

Kymmenen vuotta sitten sain mahdollisuuden liittyä tanssikoulu Sambicin aikuisten naisten esiintyvään ryhmään Grupo Super-Eleganteen. Nyt käyn kolmella sambatunnilla joka viikko ja esiinnyn erilaisissa tilaisuuksissa.

Ryhmämme on tiivis, ja olemme ystäviä tuntien ulkopuolellakin. Laji ei katso ikää eikä kokoa. Samban perusajatus on, että kaikilla on oikeus pitää hauskaa. Nuorimmat ryhmästämme ovat noin 35-vuotiaita, vanhin on jo täyttänyt 60. Jotkut ovat reheviä naisia, toiset hentoja tyttösiä.

Toisinaan käymme kimpassa Tallinnassa ostamassa sambatanssijan varaosia kuten irtoripsiä, hiuslisäkkeitä, toppauksia ja glitteriä. Siellä valikoima on suurempi ja hinnat halvemmat kuin Helsingissä.

Lääkäri painotti, etten saa jäädä kotiin säälimään itseäni. Syksyllä palasin sambatreeneihin.

Sisätossuilla ja verkkareilla pääsee treeneissä pitkälle, mutta esiintyminen vaatii panostusta asuun. Nykyisen fantasiapukuni tein alusta asti itse. Rahaa projekti nieli yli kolmesataa euroa, ja aikaa kului puoli vuotta. Jotta sain tehtyä päähineen ja rinkan tukirangan, opettelin hitsaamaan metallilankaa. Pikkuruiset paljetit ompelin kiinni asuun yksitellen.

Samba auttoi minua paljon, kun sairastuin rintasyöpään keväällä 2014. Onneksi sairaus huomattiin aikaisessa vaiheessa ja pääsin nopeasti leikkaukseen ja hoitoihin.

Tanssikaverit olivat perheen ohella ensimmäiset ihmiset, joille kerroin syöpädiagnoosista. He tukivat minua läpi sairauden.

Pikkujouluaikaan laitoin peruukin ja sulkapäähineen kaljuun päähäni ja nousin lavalle.

Lääkäri painotti minulle, etten saa jäädä kotiin makaamaan ja säälimään itseäni. Otin neuvosta vaarin, ulkoilin kesän mittaan paljon kavereitteni kanssa ja syksyllä palasin sambatreeneihin.

Pikkujouluaikaan laitoin peruukin ja sulkapäähineen solumyrkkyjen kaljuksi jättämään päähäni ja nousin lavalle toisten mukana. Katsojat eivät nähneet tilanteessa mitään epätavallista, mutta minulle se oli iso juttu.

Uskon, että samba auttoi minua ylläpitämään toivoa ja valoisaa asennetta. Tanssi vei ajatukset hetkeksi pois murehtimisesta, ahdistuksesta ja kuolemanpelosta.

Samba on antanut minulle uskoa siihen, että kaikesta selviää."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 20/2016.

Jaani Vilkkilä on 44-vuotias pappi. Hän asuu Helsingissä, harrastaa balettia ja on neljän lapsen isä.

"Baletti ei ole poikien harrastus. Niin joku tokaisi minulle 1970-luvun lopulla vantaalaisessa lähiössä. Minä uskoin, vaikka olisin halunnut kokeilla.

Luokallani oli tyttö, joka harrasti balettia. Nähtyäni hänen tanssivan ajattelin, että tuohon minäkin pystyisin. Sen sijaan aloin harrastaa yleisurheilua. Huomasin, että olen motorisesti lahjakas ja koordinaationi pelaa.

Koulun discoissa välttelin tanssimista. Minusta oli kauhea ajatus, että olisin tanssilattialla katseiden kohteena, joku näkisi liikkeeni ja pitäisi niitä väärinä.

Vasta kolmikymppisenä löysin tarpeeksi rohkeutta ja aloin harrastaa nykytanssia. Tykkäsin siitä, mutta harrastus jäi, kun muutin toiselle paikkakunnalle.

Voinko tulla, vaikka en osaa mitään? Juuri sinun kaltaisillesi tämä ryhmä on, vastasi opettaja.

Pari vuotta sitten löysin Vapaan Tanssikoulun miesten balettiryhmän, koska lapseni harrastavat samassa rakennuksessa. Syksyllä 2014 otin härkää sarvista ja soitin ryhmän vetäjälle. Voinko tulla, vaikka en osaa mitään? Juuri sinun kaltaisillesi tämä ryhmä on, vastasi opettaja.

Meitä on ryhmässä seitsemän miestä, ja tanssimme keran viikossa puolitoista tuntia. Harjoittelemme oikeaa balettia niin puhtaasti kuin liikkuvuus antaa periksi. Olemme tosissamme mutta emme jäykkäniskaisia. Fiilis ryhmässä on hyvä. Jotkut meistä ovat laiheliineja, toiset enemmänkin tynnyrivatsaista painonnostajatyyppiä. Ruumiinrakenteella ei ole väliä. Pääasia on, että me kaikki tanssimme.

Meillä on balettitossut, miesten mallia, ei kärkitossuja. Tossujen hankkiminen kasvatti itsetuntoa, sillä niistä tuli oikean tanssijan olo. Niitä lukuun ottamatta meininki tanssisalilla on kuin missä tahansa liikuntaharrastuksessa. Minä pistelen menemään juoksutrikoissa ja t-paidassa.

Kun teen liikesarjoja, näen mielessäni itseni kevyempänä ja notkeampana kuin olenkaan. Silmäys peiliin kertoo karun totuuden. Betonipossuko se siellä hyppii?

Olen ylpeä siitä, että uskalsin keski-iässä lähteä toteuttamaan lapsuuteni unelmaa.

Omien rajojen yli meneminen on ollut hieno kokemus. Baletin myötä minusta on tullut enemmän minä. Olen ylpeä siitä, että uskalsin keski-iässä lähteä toteuttamaan lapsuuteni unelmaa.

Enää en mieti, olisiko minusta voinut tulla ammattitanssija, jos olisin aloittanut oikeassa iässä. Otan kropastani irti sen, minkä vielä voin. Olen iloinen, että jalka yhä nousee ja intoa riittää. Haaveilen, että vielä jonain päivänä venyn spagaattiin.

Nykyisin voisin hyvin mennä tanssimaan villisti discon keskilattialle. Ihan sama, jos joku katselisi. Antaisin palaa vain."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 20/2016.

Sarjassa tutut ihmiset paljastavat tärkeän lauseensa.

”Muutama vuosi sitten kirjoitin lyhytelokuvaa ystäväni Miina Maasolan kanssa. En ollut koskaan aiemmin kirjoittanut, olin vain näytellyt. Koko ajan Miina hoki minulle, että minun pitää uskoa haaveisiin, niin ne toteutuvat.

Käsikirjoitus oli tuotantoyhtiöllä, kun Miina vuonna 2014 menehtyi auto-onnettomuudessa. Päätin, että uskallan tehdä projektin loppuun, vaikka Miinan oli pitänyt liidata kaikki. Opin valtavasti elokuvan tekemisestä ja käsikirjoittamisesta. Sain Miinalta paljon viestikapuloita, tämän elämänohjeenkin.

Putous oli tv-ohjelma, jonne tiesin haluavani. Koekuvauksissa ajattelin taas Miinan sanoja. Uskalsin toivoa, ja haaveeni toteutui.

 

Anne-Maarit Koivuniemestä, kapinallisesta teinistä, kasvoi huolehtiva aikuinen tytär. Kaiken muutti Alzheimerin tauti. Siihen sairastuivat sekä isä että äiti.

LIKAA IKKUNOISSA, pölyä lattioilla. Murrettuja lukkoja. Nippukaupalla lehtiä kaikkialla, komeroissa ja vaatehuoneiden lattioilla.

Kun katselin ympärilleni vanhempieni kodissa syksyllä 2009, ymmärsin vihdoin, miksi he olivat menneinä kuukausina eristäytyneet sinne keskenään ja pitäneet meidät lapset matkan päässä. Edellisenä jouluna he eivät olleet kiinnostuneita näkemään minua tai kolmea sisarustani ollenkaan.

Äidin ja isän kanssa jouluna 1970. Taisin saada lahjaksi äidin tekemän nuken.
Äidin ja isän kanssa jouluna 1970. Taisin saada lahjaksi äidin tekemän nuken.

Arki oli lipsahtanut heidän otteestaan.

Avaimet olivat aina hukassa, minkä vuoksi lukot piti särkeä. Imuria ei ollut käytetty aikoihin, ikkunoiden pesusta puhumattakaan. Lehtiä he olivat tilanneet aina vain lisää, yhteensä 22 erilaista. Tilauksia he eivät enää osanneet lopettaa.

Me lapset olimme alkaneet saada outoja puheluita. Sama asia kerrottiin kahteen kertaan tai jankutettiin kadonneista avaimista. Isä, joka oli aina ollut hyväkäytöksinen mies, oli muuttunut kireäksi. Hän hermoili auton huolloista ja veropapereista ja saattoi tiuskia pikkujutuista.

Yhteistuumin me sisarukset otimme vaikean asian puheeksi vanhempiemme kanssa: Haluamme, että muistinne tutkitaan. Meillä on teistä huoli.

Isä ja äiti vaikuttivat helpottuneilta siitä, että joku otti tilanteesta vastuuta.

Ei tullut huutoa, ei ongelman kiistämistä. Isä ja äiti vaikuttivat helpottuneilta siitä, että joku otti tilanteesta vastuuta. He suostuivat laajoihin tutkimuksiin.

Pitkästä aikaa pääsimme astumaan lapsuudenkotimme, 70-luvulla rakennetun omakotitalon kynnyksen yli. Epäjärjestys pisti silmään heti.

Teimme talossa suursiivouksen ja varasimme ajat muistihoitajan ja lääkärin tutkimuksiin. Isä oli täyttänyt 70, äiti oli 69-vuotias. Fyysisesti molemmat olivat hyvässä kunnossa.

Tammikuussa 2010 he saivat saman diagnoosin samana päivänä. Menimme vastaanotolle yhdessä. Lääkärin puhuessa pitelin äitiä kädestä.

Molemmilla oli todettu Alzheimerin tauti.

TEINI-IÄSSÄ OLIN HANKALA. Huusin, kapinoin ja paiskoin ovia.

Perusasiat perheessämme olivat kunnossa. Isä työskenteli Huittisissa kaupungininsinöörinä, äiti oli aluksi kotirouva, myöhemmin perhepäivähoitaja. Olin lapsista toiseksi vanhin. Koulussa pärjäsin mukavasti. Luin ja kirjoitin paljon, soitin viulua ja kävin laulutunneilla.

Kodin ankarat säännöt ja tiukat kotiintuloajat kuitenkin ahdistivat. Minulla oli paljon kavereita, joiden kanssa olisin halunnut mennä vapaammin. Lukiossa kuuluin tiiviiseen neljän tytön ryhmään. Kuuntelimme fiftarimusiikkia, kuten Eddie Cochrania ja Elvistä, kampasimme tukat poninhännälle ja halveksimme paikallisia punkkareita. Univormuumme kuuluivat leveät valkoiset housut ja punaiset villatakit.

Kirjoitin ylioppilaaksi keväällä 1983. Samana vuonna minut valittiin Maito ja Terveys -yhdistyksen Maitotytöksi. Hakemuksen kilpailuun äiti lähetti minulta salaa. Työ maitotyttönä mahdollisti muuton pois kotoa Helsinkiin. Jaoin Kontulassa kaksion kämppiksen kanssa.

Maitotyttönä pääsin kiertämään maata. Tässä tervehdin isäntiä maatalousnäyttelyssä 1983.
Maitotyttönä pääsin kiertämään maata. Tässä tervehdin isäntiä maatalousnäyttelyssä 1983.

Kiersin pitkin maata markkinoimassa maitotuotteita, puhuin terveistä elämäntavoista marketeissa, messuilla ja kouluissa. Nautin vapaudestani suunnattomasti. Kotoa päästyäni minulla oli olo, että nyt kaikki on mahdollista.

ETÄÄNNYIN VANHEMMISTANI. Ajattelin, että he ovat jäykkiä ja konservatiivisia eivätkä ymmärrä minua.

Asuin eri puolilla Suomea, kävin talouskoulun Porissa, opiskelin apuhoitajaksi Helsingissä ja työskentelin pääkaupunkiseudulla päiväkodissa ja kotisairaanhoidossa.

Lähelle lapsuudenkotia palasin vuonna 1990, kun pääsin Poriin opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Ainoa lapseni, ihana poikani Robert, syntyi lyhyeksi jääneestä liitostani vuonna 1993. Vasta kun minusta itsestäni tuli äiti, aloin ymmärtää vanhempiani paremmin. Kapinani lakkasi. Isä ja äiti toivottivat tervetulleiksi perhejuhliin niin minut, poikani kuin ex-miehenikin, jonka kanssa välini säilyivät hyvinä.

Poikani Robertin kanssa olemme aina olleet läheiset.
Poikani Robertin kanssa olemme aina olleet läheiset.

Käytännössä olin yksinhuoltaja. Kaikki apu tuli tarpeeseen, etenkin kun pojan vähän kasvettua aloin tehdä vuorotyötä sairaanhoitajana Satakunnan keskussairaalassa.

Nyt jälkeenpäin tuntuu, että lapsi varttui hetkessä.

TIETO VANHEMPIEN SAIRAUDESTA oli meille sisaruksille järkytys, mutta myös helpotus. Oudot oireet ja muuttunut käytös saivat vihdoin selityksen. Sekä isä että äiti saivat heti lääkityksen, joka hidastaa Alzheimerin taudin etenemistä.

Diagnoosi oli kova paikka erityisesti isälle. Hän ei pitänyt siitä, että aiheesta puhuttiin. Äitikään ei osannut käsitellä asiaa.

Tajusimme, että he tarvitsevat apua kotiin. Kaupungilta saimme järjestymään niin kotisairaanhoidon käynnit kuin ateriapalvelunkin. Helppoa se ei ollut, sillä isä pisti kampoihin kaikessa. Hän peruutti ateriapalvelun kahdesti, minä pyysin sen takaisin.

Me pärjäämme kyllä, isä jankutti. Ette pärjää.

Me pärjäämme kyllä, isä jankutti. Ette pärjää. Ette enää, me selitimme uudelleen ja uudelleen, ja pikkuhiljaa isä ja äiti myöntyivät ottamaan avun vastaan. Hyvä niin, sillä lääkityksestä huolimatta etenkin isän tila huononi nopeasti.

Pikkuveljeni ryhtyi vanhempiemme taloudelliseksi edunvalvojaksi ja minusta tuli isän ja äidin etäomaishoitaja. Vuorollamme kävimme talolla leikkaamassa ruohon ja tekemässä lumityöt.

Tuntui luonnolliselta, että suurin osa uuteen tilanteeseen liittyvästä vastuusta lankesi minulle. Ammattini takia tiesin sairaudesta eniten. Lisäksi sisaruksillani oli kotona pieniä lapsia, minun poikani oli jo aikuinen.

Välillä myös riitelimme. Kun puhutaan vanhempien sairastamisesta ja pärjäämisestä, pelissä ovat suuret tunteet.

ÄIDIN JA ISÄN tilanne sai uuden käänteen, kun isä talvella kävelylenkillä liukastui ja katkaisi kätensä kahdesta kohdasta. Käsi leikattiin ja se parani, mutta me lapset ymmärsimme, etteivät isä ja äiti pärjää enää kaksin kotona. Ilahduimme, kun kaupunki tarjosi heille pariskuntapaikkaa dementiakodista.

Paikka oli kuitenkin pettymys. Muut siellä asuvat olivat paljon huonommassa kunnossa kuin vanhempamme. Äidille ei ollut juttuseuraa, ja vanhemmillani oli käytössä vain pikkuinen huone. Ikänsä suuressa talossa asuneille ihmisille sellaiseen ahtautuminen oli järkytys.

Kaupungin virkailijoiden ilmeiseksi yllätykseksi kieltäydyimme pysyvästä paikasta. Oli keksittävä muuta.

Minusta tuli vanhempieni omaishoitaja.

Hain ja sain virkavapaata työstäni sairaalassa. Helmikuussa 2015 muutin kimpsuineni ja kissoineni isän ja äidin luokse, huoneeseen, josta olin muuttanut pois yli kolmekymmentä vuotta aiemmin. Taloon, jossa en koskaan enää olisi uskonut asuvani. Minusta tuli vanhempieni omaishoitaja.

KUKA TUO NAINEN ON, kyseli isäni välillä ja katseli epäluuloisesti äitiäni. "Sun vaimos. Oon ollut jo yli viiskytä vuotta!" vastasi äiti topakasti. Jälkeenpäin lohduttelin häntä ja selitin, ettei isä tarkoita pahaa. Sairaus siinä vain puhui.

Välillä isä havahtui, alkoi vimmaisesti kiirehtiä kouluun tai työmaalle. Joskus hän pyysi minua etsimään kanssaan kotia, koska talo, jossa olimme, tuntui niin vieraalta.

Kärsivällisyyteni kasvoi. Huomasin, ettei muistisairaan kanssa kannata kinata. On parempi nyökkäillä, rauhoitella ja olla vain lähellä. Samojen asioiden jankkaamisesta ei pidä hermostua. Välillä voi vastata itse vähän eri sanoilla kuin edellisellä kierroksella. Tärkeintä on, että tunnelma säilyy mukavana.

Silti pinnani paloi joskus. Saatoin sanoa isälle ja äidille hyvinkin vihaisesti. Suuttuminen on inhimillistä, asia joka omaishoitajalle täytyy välillä suoda. Riita ei riko muistisairasta. Todennäköisesti hän ei enää hetken päästä muista koko juttua.

Jaksoin, koska tiesin, ettei tämä ole ikuista. Virkavapaani kesti puolisen vuotta. Sinä aikana etsimme ja löysimme isälle ja äidille hyvän pariskuntapaikan hoitokodista Huittisten naapurikunnasta Sastamalasta. He muuttivat sinne syksyllä 2015.

Lupasin äidille vuosia sitten, ettei häntä ja isää eroteta toisistaan. Sen lupauksen olen pitänyt.

Hoitokodissa vanhemmillani on oma pieni huoneisto, jossa on erillinen sisäänkäynti. On makuuhuone, olohuone ja keittosyvennys. On talon omassa keittiössä valmistettu ruoka ja tehostettu hoito sekä pieni ylimääräinen makuuhuone, johon tarvittaessa saa sairaalasängyn.

Sastamala-kodissa voi olla loppuun asti. Lupasin äidille vuosia sitten, ettei häntä ja isää eroteta toisistaan. Sen lupauksen olen pitänyt.

Muistisairaille ei ole paratiisia maan päällä. En odota vanhemmilleni mitään erityistä. Hyväksyn tavallisuuden ja ymmärrän henkilökunnan ajoittaisen kiireen. Tärkeintä on, että isällä ja äidillä on nyt turvallinen olo ja rauhallinen mieli.

En mieti sitä, sairastunko kenties itse samaan sairauteen jonain päivänä. Etukäteen sellaista ei kannata surra.

TAPAAN VANHEMPIANI lähes joka viikonloppu ja soittelemme päivittäin. Isän ja äidin huoneessa palvelutalossa on vihko, johon voi kirjata kuulumisia. Äidin kaunis käsiala on muuttunut horjuvaksi mutta on yhä ymmärrettävää. Hän kirjoittaa usein vihkoon saman lauseen: kova ikävä lapsia, odotamme, koska joku tulisi.

Tahdon pitää vanhempani arjessa mukana ja elämässä kiinni. Usein vien heidät käymään lapsuudenkodissani tai rakkaalla Kiikoisten mökillä. Äidille on tärkeää päästä katsomaan tuttuja paikkoja.

Päällimmäinen tunteeni vanhempiani kohtaan on nyt rakkaus.

Isä ei niitä tunnista. Hän kävelee enää vain tuettuna eikä juuri puhele. Joskus hän silti yllättää. Mökkimatkoilla käymme ABC:llä syömässä. Isä saattaa katsella jotakuta ruokailijaa ja tokaista yhtäkkiä kovalla äänellä, että tonkaan ei kannattaisi kyllä enää mitään syödä. Siinä ei auta kuin hymyillä pahoittelevasti.

Päällimmäinen tunteeni vanhempiani kohtaan on nyt rakkaus. Riidat ja vänkäämiset ovat loppuneet. Kaikki menneet asiat on pyydetty ja annettu anteeksi.

LÄHEISEN OSA on ollut minulle kasvun paikka. Muistan, miten vuosia sitten sanoin sisaruksilleni, että takapuolia en pese, siinä menee minun rajani. Sen rajan olen ylittänyt monta kertaa. Kummallista on, ettei se edes tunnu erikoiselta.

"Olen aina ollut kiinnostunut toisten auttamisesta. Heikommat ja väärinkohdellut ovat sydäntäni lähellä", Anne-Maarit sanoo.
"Olen aina ollut kiinnostunut toisten auttamisesta. Heikommat ja väärinkohdellut ovat sydäntäni lähellä", Anne-Maarit sanoo.

Olimme vanhempieni kanssa pitkään etäisiä, mutta tämä yhteinen aika on korvannut sen. Olen saanut takaisin jotakin tuttua varhaislapsuudesta. Muistan, miten isä otti minut mukaan työmailleen, jutteli projekteistaan, luotti minuun. Se oli meidän juttumme. Nykyhetkessä on jotain samaa. Pidän vanhemmistani huolta, koska haluan tehdä niin. Menen katsomaan heitä, koska minulla on ikävä.

Välillämme on paljon lämpöä, huumoriakin. Isä ja äiti ovat oppineet näyttämään tunteitaan ja halaavat ja suukottavat minua usein. Toisiaan he ottavat kädestä kiinni, kun menevät nukkumaan.

TAVALLINEN ARKI riittää vanhemmilleni. Uutisiin tai dokumentteihin isä ei enää jaksa keskittyä, mutta valokuvien katselusta vanhempani saavat paljon iloa. Mökillä isä ja äiti katselevat, kun leikkaan nurmikkoa tai käyn uimassa.

Toisinaan vien isänikin järveen. Hän nauttii vedessä olemisesta, vaikka ei enää muista, miten uidaan. Onneksi ranta on matala ja minä neuvon vieressä.

Kumarru. Käänny. Mene seljälles. Rentoudu.

Kaikki hyvin, isä.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 18/2016.

Rakas äiti

Olet ihminen, joka ei koskaan kieltäydy auttamasta muita, huolehtivainen ja ihana. Minun elämässäni olet ollut turva ja tuki. Muistan, että lapsuudessani meillä oli välillä rahallisesti tosi tiukkaa. Silti pidit aina huolta, että minulla oli kaikkea, mitä tarvitsin.

Huolenpitosi jatkuu edelleen, vaikka olen jo aikuinen. Kutsut minua saunaan ja syömään ja laitat viestejä, joissa kyselet, miten minulla menee tai toivotat hyvää yötä.

Välillä mietin, miten jaksat opiskella, tehdä töitä ja hoitaa mummua ja pappaa. Vain harvoin sanot, että väsyttää. Asetat muut ihmiset itsesi edelle. Yritän auttaa sinua pienillä asioilla, kuten neuvomalla tietokoneen ja älypuhelimen käytössä.

Muistan, että papasta tuli kärttyisä, kun hän sairastui. Oli kamala kuunnella, miten ilkeä hän välillä oli sinulle. Olisin halunnut suojella sinua siltä kiukulta. Oli helpotus, kun sairaus lopulta sai nimen.

Nykyään pappa on leppynyt. Hän saattaa herkistyä ja alkaa itkeä, kun ei muista jotain. Silloin sinä lohdutat.

En olisi voinut toivoa parempaa äitiä. Kun tulet vanhaksi, aion parhaani mukaan pitää sinusta huolta.

Rakkaudella poikasi Robert