Kun Petri Riikonen lopetti tanssimisen, hän aloitti piirtämisen. Enää hän ei piirrä, koska se vie liikaa voimia.

Petri Riikonen on mikrobiologi, tiedetoimittaja ja entinen kilpatanssija, joka sairastaa MS-tautia ja fanittaa hahtuvapilviä. Parantumattoman sairautensa hän on hyväksynyt. Ikävä tanssiparketille ei vain hellitä.

Katsotaan ensin videonpätkä. Kuva on hieman rakeinen, mutta älkää antako sen häiritä.

Kuvassa näkyy kilpatanssija Petri Riikonen parinsa Marjan kanssa. On vuoden 2002 vakiotanssien SM-kisat. Parketti hohtaa paljettimekoista, parit odottavat hievahtamatta.

Ennen tanssilattialle astumista Petri on ravistellut naamansa rennoksi. Typerännäköistä, mutta toimii. Kun kasvolihakset ovat rennot, koko mies on rento.

Musiikki alkaa. Tai oikeastaan se siirtyy Petriin. Kun hän tanssii, musiikki täyttää hänet niin, että hän tuntee itsensä soittimeksi.

Kuulostaa hämärältä. Mutta kun treenaa kilpatanssia 19 vuotta, alkaa tuntea kehossaan ihmeitä.

Valssin aikana Petri ei liikuta jalkojaan. Jalat liikuttavat häntä. Jokin ulkopuolinen voima työntää häntä eteenpäin, hän nauttii, on vain kyydissä, kuin pyörivällä alustalla. Petri vie Marjaa, Marja vie Petriä, ei väliä kumpi vie, ei väliä kaadutaanko, nyt mennään.

Tässä liitelee mikrobiologi Petri Riikonen, entinen biolääketieteen tutkija ja nykyinen tiedetoimittaja, joka rakastaa ajattelemista. Vain tanssiessaan hän ei ajattele. Askeleet hoitaa alitajunta. Hetken kaikki on automaattista, pelkkää iloa. Se on tunne, jota ilman on vaikea elää.

Mitä siitä, että jalat eivät enää tottele. Että niillä ei enää koskaan juosta eikä hypitä.

Siksi Petri katsoo tätä kasettia harvoin. Suru tulee vieläkin. Se tulee ennen kuin videonauha alkaa pyöriä, ja se tulee heti kun nauha lakkaa pyörimästä.

Mutta silloin kun nauha pyörii, suru on poissa. Jalat muistavat yhä jokaisen askelkuvion. Kun Petri katsoo tanssiaan, hän pystyy yhä tuntemaan jokaisen liikkeensä.

Mitä siitä, että jalat eivät enää tottele. Että niillä ei enää koskaan juosta eikä hypitä.

Kun on Petri Riikosen mieli, voi tanssia silti.

Ei pilvi, vaan hahtuvapilvi

4 000 askelta päivässä. Se on tavoite. Kyse ei ole sambasta eikä rumbasta, vaan hitaasta köpöttelystä. Jotta Petri saisi kasaan päivittäisen kävelyannoksensa, hänen on köpöteltävä kymmeniä kertoja kerrostaloasuntonsa ympäri.

Kävelykeppiin Petri turvautuu vain ulkona. Kotona kädessä on iPad-laite. Siitä hän lukee köpötellessään sähkökirjoja tai päivittää Facebookia.

Nykytekniikka on taivaan lahja, tapa säilyttää sosiaalinen elämä.

Nykytekniikka on hänestä taivaan lahja, tapa säilyttää sosiaalinen elämä. Jalat vaikuttavat jopa ihmissuhteisiin. Kun ne väsyvät helposti, kyläilemään tai kaupungille jaksaa lähteä harvoin.

Petri Riikonen, 50, sairastaa MS-tautia. Sairauden vuoksi hänen puolustusjärjestelmänsä ei toimi, vaan hyökkäilee omaa hermostoaan vastaan. Hermot vaurioituvat, mutta niiden rapistumistahtia on mahdoton ennustaa. Näkö, nielemiskyky ja kävelykyky saattavat vähitellen kadota kokonaan – tai sitten eivät. Toistaiseksi Petrin ylävartalo toimii normaalisti, ja sairaus tuntuu vain jaloissa. Parannuskeinoa tautiin ei ole.

IPad-lenkillä. Petri kävelee kotinsa ympäri, jotta kävelykyky säilyisi.
IPad-lenkillä. Petri kävelee kotinsa ympäri, jotta kävelykyky säilyisi.

Oireilu alkoi keväällä 2004, kun Petrin vasen jalka puutui. Diagnoosin hän sai puoli vuotta myöhemmin.

"Päällimmäinen tunne oli helpotus. Olin niin varma, että minulla on tappava aivokasvain. MS-tauti puhkeaa yleensä 20–40-vuotiaana, ja minä olin ehtinyt jo nelikymppiseksi. Tunsin itseni hirveän onnekkaaksi."

Aamuisin potuttaa aina. Kipuja ei ole, mutta nivelet ovat jumissa.

On Petri myös pelännyt. Ja aamuisin potuttaa aina. Kipuja ei ole, mutta nivelet ovat jumissa. Ne on venyteltävä jo sängyssä, ja uudelleen heti kun on noussut sängystä. Aamujumpastaan ja kotikävelyistään Petri ei tingi. Hän hoitaa treeninsä, kuten entisen kilpatanssijan kuuluu. Muuten hän ei kävele.

Bussissa Petri ei pysy enää pystyssä. Jalat ovat niin heiveröiset, että ei auta, vaikka tankoon tarrautuisi kahdella kädellä. Kun bussi jarruttaa, hän lennähtää selälleen. Kaksi viime vuotta Petri on kulkenut työpaikalleen Tiede-lehteen taksilla.

Ennen Petri oli joka ilta treeneissä. Lomansa hän matkusteli Leena-vaimonsa kanssa. Nyt Petri on joka ilta kotona Espoossa, eikä matkusta mihinkään.

Karttapalloja Petrillä on kymmenen.
Karttapalloja Petrillä on kymmenen.

Siitä huolimatta hänen maailmansa ei ole kutistunut. Ei sellainen maailma voi kutistua, joka elää ja kehittyy ihmisen päässä.

Kun Petri istuu kotisohvallaan ja tuijottaa ikkunasta, saattaa näyttää siltä, että hän vain istuu kotisohvallaan ja tuijottaa ikkunasta. Mutta oikeasti hän ihailee hahtuvapilviä. Ne ovat hänen lempipilviään, sillä ne värjäytyvät  auringonlaskussa kauniisti, kunkin hahtuvan valo- ja varjopuoli omaan pastellisävyynsä. Petrille pilvi ei ole pilvi. Se on hahtuvapilvi, untuvapilvi, kumpupilvi tai joku muu kymmenestä eri pilvilajista.

"Minulla on muistoni, ja voin elää niitä uudelleen. Maailma on nyt pääni sisällä."

Tiedetoimittaja janoaa tietoa. Kun hän innostuu, hän lukee aiheesta kaiken. Ja hän innostuu kaikesta: muodin historiasta, Disneyn piirretyistä, renessanssikauden maalaustaiteesta, Rillit huurussa –sarjasta, kivistä. Autot ovat ainut asia, joka häntä ei tässä universumissa kiinnosta.

"Ei minua harmita edes se, etten voi enää matkustaa. Olen nähnyt maailmaa jo tarpeeksi. Minulla on muistoni, ja voin elää niitä uudelleen. Maailma on nyt pääni sisällä."

Kompastelu vaimon kanssa

Jos Leena Liesirova olisi mustasukkaista sorttia, elämä Petrin kanssa olisi ollut painajaista.

26 yhteisen vuoden aikana Petri on tanssinut kilpaa 11 eri naisen kanssa. Naisten, jotka pukeutuvat niukkoihin sambahörhötyksiin ja hallitsevat lantionheilautuksensa. Petri kilpaili amatöörisarjassa, ja nousi pareineen lopulta senioreiden SM-mitalistien joukkoon.

"Olin illat aina poissa. Vaikka olemme olleet 22 vuotta naimisissa, meillä on ollut myös oma, erillinen elämämme. Se on toiminut hyvin. Nyt minä olen vuorostani kotona, ja Leenaa on vienyt maailmalle maratonharrastus."

Kun pari tutustui, Petri työskenteli tutkijana ja Leena laboranttina. Samalla Petrin elämään ilmestyi kaksi pikkuihmistä, lapset Leenan edellisestä liitosta.

Herra Luuranko, tuttavallisemmin Ben, on 50-vuotislahja työpaikalta.
Herra Luuranko, tuttavallisemmin Ben, on 50-vuotislahja työpaikalta.

Harrastukseksi Petri ei kilpatanssia kutsunut. Se oli tapa kehittyä, olla olemassa, muuttua musiikiksi.

"Yhdessä tanssiminen on myös tehokas ihmissuhdekoulu. On kasvettava diplomaatiksi, jotta pärjää erilaisten parien kanssa."

Jossain vaiheessa Petri keksi huonon idean: mitä jos alettaisiin tanssia yhdessä? Avioparista tuli tanssipari. Petri oli tanssinut pidempään, ja tasoero oli hurja.

Kriisihän siitä seurasi.

"Päsmäröin, eikä Leenan ollut helppo ottaa neuvoja vastaan. Riidat seurasivat kotiin. Siitä toipuminen kesti pitkään."

Kun Petriä kiusattiin koulussa, järkeili hän senkin: jos sattuu olemaan lihava ja tykkäämään lukemisesta, kuuluu tulla kiusatuksi.

Rakkaus tanssiin syttyi, kun Petri kutsuttiin 15-vuotiaana vieraaksi maalaishäihin. Moni neito maanitteli häntä humppaamaan, mutta poikaparka joutui kieltäytymään. Ei hän osannut viedä, ei tosin seuratakaan.

Hän oli mummonsa mussukka. Äiti työskenteli käsinpostittajana ja isä varastomiehenä, ja Petri asui 8-vuotiaaksi asti mummon luona. Ei hän sitä kummastellut, sillä hän tiesi, ettei vanhemmilla ollut alkuvuosina varaa isompaan asuntoon. Kun Petriä kiusattiin koulussa, järkeili hän senkin: jos sattuu olemaan lihava ja tykkäämään lukemisesta, kuuluu tulla kiusatuksi, ja sen pituinen se. Vain mummo, entinen kotiapulainen, oli yhtä hulluna kirjoihin kuin Petri.

Häiden jälkeen Petri ilmoittautui paritanssikurssille, ja parikymppisenä hänet suostuteltiin ensimmäisiin kilpailuihin. Se oli liian myöhään. Koskaan hänestä ei tullut yhtä notkeaa kuin ammattilaisista, jotka olivat aloittaneet uransa jo lapsena.

"Suhteeni tanssiin oli kuin riippuvuus. Yritin lopettaa monta kertaa."

"Olen pohjimmiltani mietiskelijä. Tanssilattialla vaaditaan näyttelijän taitoja, jotka minulta puuttuivat. Halusin silti jatkaa. Minun oli saatava selville, missä rajani ovat."

Petri ei malttanut lopettaa, vaikka törmäili jo rajoihinsa. Mitä vähemmän hän tanssista nautti, sitä kiihkeämmin hän kurotti joka suuntaan: opetti, suunnitteli valmennusohjelmia, kirjoitti kilpatanssikirjan.

"Suhteeni tanssiin oli kuin riippuvuus. Yritin lopettaa monta kertaa, mutta veto parketille oli liian kova."

Keväällä 2002 Petri tanssi viimeiset kilpailunsa. Suru lopettamisen jälkeen ei ollut niin murskaava kuin Petri oli ajatellut. Se oli murskaavampi.

Heikkona Ruususeen

Kun tanssi katosi, katosivat myös tunteet. Elämä ei tuntunut hyvältä eikä pahalta. Ei miltään.

"Masennuin syvästi. Minulla oli tanssijan identiteetti, ja yhtäkkiä tilalla oli valtava tyhjiö. Työni jaksoin hoitaa, mutta vapaa-aikanani olin täysin kyvytön. Tanssin lopettaminen on ollut rankin psyykkinen kriisini. Rankempi kuin MS-tautiin sopeutuminen.

Pari seuraavaa vuotta olivat harmaita. Jokainen aamu oli harmaa, ja jokainen ilta oli harmaa. Tunnit niiden välissä olivat erityisen harmaita.

Joku ystäväseurueesta kysyi: koska sinulla on viimeksi ollut hauskaa? Petri ei pystynyt vastaamaan.

Kun Petri ja Leena lähtivät kerran iltaa istumaan, joku ystäväseurueesta kysyi: koska sinulla on viimeksi ollut hauskaa? Koska viimeksi nauroit ääneen?

Petri ei pystynyt vastaamaan.

"Se pysäytti minut. Päätin ruveta etsimään tietoisesti asioita, jotka saisivat minut tuntemaan iloa."

Leena keksi hyvän ensiavun: sisustamisen. Pari oli juuri ostanut kerrostaloasunnon Espoosta, ja vaimo päätti antaa Petrille vapaat kädet remontointiin.

Lopputuloksena on viisi huonetta, joita vilkaisemalla voi kurkistaa suoraan Petri Riikosen sieluun. On eteinen, jonka turkoosi vie meren tyrskyihin. Ja on auringonkeltainen Disney-huone, jonka Aku Ankka -kokoelmaa vartioi pehmo-Dumbo. Tässä huoneessa yökyläilevät myös Leenan viisi lastenlasta.

"Minussa asuu pieni romantikko. Yksi lempielokuvistani on Disney-animaatio Prinsessa Ruusunen. Se on visuaalisesti niin komea. Keskiaikaista, tyyliteltyä geometriaa."

Disney-huone on täynnä aarteita, kuten Aku Ankkoja vuodelta 1952. "Ihailen Akun elämänasennetta: nokka pystyssä kohti uusia epäonnistumisia."
Disney-huone on täynnä aarteita, kuten Aku Ankkoja vuodelta 1952. "Ihailen Akun elämänasennetta: nokka pystyssä kohti uusia epäonnistumisia."

Keittiön vieressä nojailee piirustusteline. Telineessä on Petrin hiilipiirustus, alastonmallin hahmotelma.

Piirustus on tarkka ja herkkä, kuin ammattilaisen kynästä. Mutta enää Petri ei uskalla piirtää. Hän pelkää, että innostuu taas liikaa. Alkaa kehittää taitoaan äärimmilleen, ja lopulta uupuu.

"Olen fyysisesti niin heikossa kunnossa, että enää minulla ei ole varaa väsyä. Siksi on parempi, että en piirrä."

Luovu, mutta älä luovuta

Kun Petri ajelee töihin, hän tuijottaa taksin ikkunasta. Silmät ahmivat yksityiskohtia: ontuvan punatulkun, käkkyrämännyn, oranssin auringonnousun.

Jokainen pikkulintu tuntuu merkitykselliseltä. Surkeinkin sittiäinen kuuluu johonkin lajiin, mikään ei ole pelkkää kaaosta. Luonnon kummastelusta Petri saa syvintä mielihyvää. Vaikka jalat eivät enää kanna metsään asti, hän ottaa luonnon haltuunsa vaikka taksin ikkunasta.

"Jos näin ennen kauniin lumisen oksan, mietin heti, miten sen piirtäisin tai valokuvaisin. Halusin kehittää ja hyödyntää kaiken. Nykyään ajattelen, että oksa on valmis taide-elämys sellaisenaan. Sitä ei tarvitse ikuistaa tai jalostaa, vaan riittää kun huomaan sen."

Makuuhuoneessaan Petri selailee eläinkuvastoaan vuodelta 1950. Opus sytytti pikkupojan aikoinaan niin, että hän päätti ruveta eläintieteilijäksi.
Makuuhuoneessaan Petri selailee eläinkuvastoaan vuodelta 1950. Opus sytytti pikkupojan aikoinaan niin, että hän päätti ruveta eläintieteilijäksi.

Tanssin lopettaminen oli luopumisen alku. Petri oivalsi, että tästähän elämässä on muutenkin kyse: on opittava luopumaan hyvin. On juhlittava sitä, että on omistanut jotain niin arvokasta, että siitä luopuminen sattuu.

"Tiesin, että kun lopetan 19 vuoden treeniputken, en enää koskaan tule liikkumaan samalla tavalla. Alkaisin väistämättä heikentyä. Kun sain diagnoosin MS-taudista, olin ehtinyt jo hyväksyä, että ruumiini rappeutuu. Siihen ajatukseen jokaisen meistä on aikanaan sopeuduttava."

MS-tautiaan Petri ei voi hallita. Hän ei voi tietää, miten sairaus etenee. Hän voi halvaantua, päätyä pyörätuoliin tai pysyä yhtä hyväkuntoisena kuin nyt. Mutta mieltään Petri hallitsee.

Jos alakulo uhkaa, hän miettii, onko tunteesta hyötyä. Kannattaisiko perehtyä vellomisen sijaan tervapääskyn talvehtimistapoihin? Tai romanttiseen musikaaliin?

"Epävarmuus ei pelota minua, vaan antaa mielenrauhan."

Onnekkaaksi Petri tuntee itsensä vieläkin. Että sattuikin niin, että juuri hänellä on tausta sekä tanssijana että mikrobiologina. Tanssijana hän osaa huoltaa heikentyvää kroppaansa. Tiedemies hänessä ymmärtää, että jos tutkijat eivät ole vielä keksineet parantavaa lääkettä, sellaista on turha etsiä muualtakaan.

"Elämä on aina epävarmaa, olipa ihminen terve tai sairas. Epävarmuus ei pelota minua, vaan antaa mielenrauhan."

Vaikka keho joutuu taipumaan sairauteensa, ei se unohda mennyttä. Sen Petri tajusi seuratessaan syksyllä Tanssii tähtien kanssa -kilpailua.

"Pystyin yhä eläytymään muiden tanssiin. Erityisen vakuuttava oli Antonio Flores. Hänellä on kyky, joka yleensä on vain hyvin edistyneillä tanssijoilla: vaikka hän on paikallaan, liike jatkuu hänessä silti."

Siihen pystyy vain todellinen tanssija.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 3/2013.

Anne Mikkola huolehti yrittäjänä kaikesta niin, että alkoi kuvitella olevansa korvaamaton. Sitten tuli pyöräkolari, joka sekoitti muistin mutta opetti, mikä on tärkeintä.

On heinäkuun ilta vuonna 2015. Istun ravintolamme patiolla untuvatakki päällä ja villasukat jalassa, myyn lippuja Jonna Tervomaan keikalle. Tämä on ainoa muisto, joka minulla on kolaria edeltävältä päivältä.

Mieheni Jari on kertonut minulle, että Tervomaan keikkaa seuraava päivä meni näin: Oli torstai ja olin iloinen, kun minulla oli keskellä viikkoa vapaapäivä. Harvinaista herkkua ravintoloitsijalle heinäkuussa. Olimme ostaneet Jarin kanssa alkukesästä uudet maastopyörät ja päätimme lähteä 30 kilometrin pyöräretkelle Oulusta Yli-Kiiminkiin.

Kännykästäni löytyy siltä päivältä kuva, jossa minulla on pyöräilykypärä päässä ja Jari pussaa minua poskelle. Seuraava kuva on otettu sairaalassa.

OLIMME POLKENEET asvalttipätkää vasta alle kymmenen kilometriä. Pidin toisessa kädessäni juomapulloa, toinen käsi oli pyörän tangolla. Vauhtimme oli aika hiljainen.

Minä pyöräilin edellä, Jari perässä. Yhtäkkiä vasemmalta tuli auto, ja olen ilmeisesti painanut liian äkäisesti pelkkää etujarrua. Lensin päälleni asvalttiin ja menin sokkiin.

Jari soitti ambulanssin. Joku nainen pysäytti autonsa ja tuli auttamaan, hätisti samalla katselijoita ja kännykällä kuvia ottavia pois. Etuhampaani oli irronnut ja haljennut, Jari nappasi tyngän kadulta. Ambulanssissa se laitettiin maitolasiin, ja heti ensiavussa tynkä istutettiin suuhuni. Myöhemmin sen päälle rakennettiin uusi hammas.

Oikea puoli kasvoistani oli ruvella huulesta silmäkulmaan ja hampaita oli vaurioitunut. Huuli oli haljennut, joten se piti ommella kiinni. Pyöräilykypärän etuosan styroksi oli mennyt lyttyyn.

Ilman pyöräilykypärää en todennäköisesti  olisi enää elossa.

Lääkäri sanoi, että ilman kypärää en todennäköisesti olisi enää elossa tai ainakin olisin vammautunut hyvin vakavasti. Se on pysäyttävä ajatus.

NOUSUKAUSI OLI Oulussa kiivaimmillaan 1990-luvun lopulla. Olin silloin reilu kolmekymppinen kolmen lapsen äiti: Eetu oli 11-vuotias, Emmi kahdeksan ja kuopuksemme Olga kaksivuotias. Olin ammatiltani kokki ja erittäin kiinnostunut järjestämään tilaisuuksia isoillekin seurueille.

Sana kiiri nopeasti, ja aloin saada firmoilta yhteydenottoja. Järjestin Nokian tuhansien ihmisten pikkujoulut, sitten yritysten virkistysmatkoja, joissa ajettiin moottorikelkoilla Venäjän puolelle Venehjärvelle suomenkieliseen kylään. Päätin perustaa yhden naisen yrityksen, joka tuotti sekä catering- että ohjelmapalveluja.

Vuoden päästä minulla oli viisi työntekijää ja kolme ravintolaa Oulun seudulla. Työtahti ja kasvuyrityksen paine oli kova. Jari jatkoi omassa työssään terveydenhuoltoalan apuvälineteknikkona, mutta auttoi, minkä ehti.

"Pienestä pitäen olen tykännyt ulkoilla. Potkukelkka luisti kotona Keminmaalla."
"Pienestä pitäen olen tykännyt ulkoilla. Potkukelkka luisti kotona Keminmaalla."

Yrittäjänä pystyin vaikuttamaan aikatauluihin niin, että olin aamut lasten kanssa kotona. Tein meille aamupalaa ja kuskasin lapset kouluun ja hoitoon.

Kävimme koko perhe tutustumassa matkailukohteisiin Suomessa ja Venäjällä. Teimme autolla reissuja Ruotsiin, Norjaan ja Saksaan ja etsimme matkoilla uusia ideoita omaan yritykseemme. Lasten mielipiteistä oli paljon hyötyä jo silloin.

LAMA ALKOI vuonna 2008. Oulun seudulla se tarkoitti sitä, että Nokian ja muiden vahvojen it-alan yritysten toiminta supistui huomattavasti. Asiakaskuntani oli muodostunut vain yrityksistä, joten myös yritykseni myynti romahti.

Päätin myydä kaikki muut liiketoiminnat ja keskittyä vain yhteen ravintolaan. Suuntasin myynnin nyt yritysten sijaan yksittäisille asiakkaille. Tilausravintolana tunnettu Rauhala muuttui lounasravintolaksi. Jännitin, miten uudistus otettaisiin vastaan Oulussa ja tulisiko vähän keskustan ulkopuolella sijaitsevaan ravintolaan asiakkaita. Olin valtavan huojentunut, kun tuli.

Nykyisin tärkeintä on, että kaikki voivat hyvin ja töissäkin on hauskaa.

Kolme vuotta sitten uskalsin avata samaan pihapiiriin toisen lounasravintolan. Siellä näkyy ekologisuus. Pöydät, tuolit ja kahvimukit ovat kaikki erilaisia, sillä ne on hankittu kierrätyskeskuksesta ja kirpputoreilta.

Taantuman vuodet ovat olleet hyvin työläitä ja taloudellisesti isoja riskejä. Työntekijäni olivat melko nuoria, ja olin kuin kanaemo. Minulla oli aina viimeinen sana, vastuu kaikesta ja kaikista. Hoidin yrityksen taloushallinnon, suunnittelin viikoittaiset ruokalistat, tilasin tavarat ja hain ne tukusta. Tein lehti-ilmoitukset tapahtumistamme, hankin esiintyjät, olin aina paikalla jokaisessa tilaisuudessa.

Huomaamattani aloin kuvitella olevani yli-ihminen ja korvaamaton.

MITÄ ON TAPAHTUNUT? Missä minä olen? Nämä olivat ensimmäiset kysymykseni, kun heräsin pyöräonnettomuuden jälkeisenä aamuyönä sairaalassa.

Kännykkäni oli yöpöydällä, ja soitin Jarille. Häneltä kuulin, että olin toistanut samoja kysymyksiä jo koko illan, ja siksi tyttäremme Olga oli jättänyt yöpöydälle lapun.

Se lappu on yhä tallella. Siinä lukee: "Olet ollut pyöräkolarissa. Pyörä on ehjä. Töissä kaikki hyvin. Nyt on 17.7.2015. Ei tarvitse huolehtia, kaikki hoituu. Nyt lepää rauhassa."

Ymmärsin, ja lopetimme puhelun. Kahden minuutin kuluttua soitin Jarille uudestaan ja kysyin samoja asioita.

Ja jälleen kahden minuutin kuluttua.

Pääsin sairaalasta kotiin toipumaan heti onnettomuuden jälkeisenä päivänä. Viikon päästä halusin palata töihinkin, vaikka naamani näytti hurjalta ja syöminen oli hankalaa.

Ne olivat kuitenkin pieniä murheita sen rinnalla, että lähimuistini ei toiminut kunnolla.

Tuntui, että muistini oli pistetty palasiksi hattuun. Sieltä nostin aina palan, jota yritin sovittaa oikeaan kohtaan aikajanalla.

Tuntui, että muistini oli pistetty palasiksi hattuun. Sieltä nostin aina palan, jota yritin sovittaa oikeaan kohtaan aikajanalla. Valokuvat olivat iso apu. Selasin myös molempien ravintoloideni Facebook-sivuja ja aloin hahmottaa asioita niiden kautta.

Jari näytti minulle kuvia lomamatkastamme Mikkelissä. Loma yhdessä sisareni perheen kanssa oli ollut juhannuksen jälkeen, ja kuvissa näytän onnelliselta. En edelleenkään muista matkasta mitään mutta uskon, että meillä on ollut mukava reissu.

OLEN MUUTTUNUT pyöräkolarin jälkeen herkemmäksi. Olen kuullut, että ihmisillä, joilla on aivovamma, saattaa olla normaalia voimakkaammat tunnereaktiot. Minullakin on. Kävin kolarin jälkeen neuropsykologisessa testissä, jossa todettiin, että oireeni viittaavat aivovamman aiheuttamaan muistihäiriöön.

Nykyään minun on vaikea pidätellä tunteitani. Varsinkin alussa minun oli vaikea kertoa onnettomuudesta. Puhe ryöpsähti hillittömäksi itkuksi. Se nolotti. Tuntui, että olisi pitänyt pyytää anteeksi hallitsematonta käytöstä. Yllätyin, kun monet tulivatkin jälkeenpäin kertomaan omista rankoista kokemuksistaan ja kiittivät, että kerroin.

Nyt, puolentoista vuoden totuttelun jälkeen, en enää mieti tunnereaktioitani paljon. Jos alan itkeä jotain asiaa, niin sitten alan. Reagoin herkästi erityisesti siihen, jos tutulle ihmiselle on tapahtunut jotakin ikävää.

Kiitollisuus on kasvanut. Nyt tajuan senkin, että yksin en ole mitään.

Moni sanoo, ettei minusta huomaa, mitä olen joutunut käymään läpi. Se on tarkoitettu kohteliaisuudeksi mutta minusta tuntuu välillä raskaalta, koska tajuan, miten paljon olen muuttunut.

MUISTINI EI OLE PALANNUT entiselleen. Tekemiseni näyttää tehokkaalta, mutta teen kovasti töistä sen eteen, että asiat pysyvät päässäni.

Joudun kirjoittamaan kaiken ylös. Ravintolassa pikkujoulu- ja kesäsesonkien vetäminen on onnettomuuden jälkeen aiempaa rankempaa sekä fyysisesti että henkisesti.

Asioiden järjestäminen vaatii minulta nyt äärimmäistä keskittymistä ja huolellisuutta. Tuntuu, että muistini on 110-prosenttisesti käytössä. Se kuormittaa ja väsyttää mieltä. Stressinsietokykyni on tämän vuoksi heikompi kuin ennen. Jos on kova kiire ja olen sopinut itselleni liian tiukan aikataulun, minua masentaa, harmittaa ja itkettää.

KIITOLLISUUS ELÄMÄÄ, läheisiäni ja työkavereitani kohtaan on suurempi kuin koskaan ennen. Tajuan, että en ole yksin mitään, kukaan ei ole. Olen aina ollut suorapuheinen, mutta kolarin jälkeen sanon aiempaa enemmän positiivisia asioita. Viimeksi kiitin nuorta kokkiamme siitä, miten hyvin hän hoitaa homman kiireessäkin.

Jarin kanssa puhumme nykyään usein, miten kiitollisia olemme, että meillä on edelleen toisemme, terveys on hyvällä mallilla ja kolme lastamme ovat läheisiä sekä keskenään että meidän kanssamme.

"Olin mieheni Jarin kanssa Kuusamossa patikoimassa ja melomassa. Se oli ihana reissu syksyllä 2014."
"Olin mieheni Jarin kanssa Kuusamossa patikoimassa ja melomassa. Se oli ihana reissu syksyllä 2014."

Olen joutunut opettelemaan vastuun jakamista ja luottamaan, että toiset pärjäävät töissä ilman valvovaa silmää. He pärjäävät. Aiemmin olin aina mukana, jos ravintolassa oli jokin tapahtuma. Nykyään olen paikalla vain, jos siitä erikseen sovitaan.

Kaikki lapsemme ovat mukana ravintolabisneksessämme. Eetu vastaa IT-asioista ja hoitaa keikoilla ääni- ja valotekniikan. Emmi on ottanut vastuun markkinoinnista. Olga opiskelee ravintoloissamme oppisopimuksella taloushallintoa.

OLEN OPPINUT ARMOLLISUUTTA. Joskus saan sähköpostiini aamulla tarjouspyynnön häistä tai syntymäpäiväjuhlista, ja jos en ole vastannut iltapäivään mennessä, asiakas on kiukkuinen. Onko meillä oikeasti niin kiire?

Ennen kolaria soimasin itseäni kovasti, jos en pysynyt joka hetki tiukassa työtahdissa kiinni. Nyt teen parhaani, ja sen täytyy riittää.

Ennen tein viittä asiaa yhtä aikaa, nykyään yhden asian kerrallaan alusta loppuun.

Ennen tein viittä asiaa yhtä aikaa, nykyään yhden asian kerrallaan alusta loppuun. Tällaisen tavan olisin voinut opetella ilman onnettomuuttakin.

LEVON MERKITYKSEN ymmärrän ihan eri tavoin kuin ennen onnettomuutta. Päähän kohdistuvissa iskuissa lepo on tärkeää toipumisessa.

Onneksi voin itse vaikuttaa työaikatauluihini. Harvoin sovin aikaiseksi aamuksi mitään, jotta voin nukkua aamulla vähän pidempään, vaikka yhdeksään. Päivän tärkeimmät työt hoidan aamupalan jälkeen kotoa. Hyvin nukutun yön jälkeen aamupäivän tunnit ovat tehokkaimpia työtunteja. Muistinikin pelaa silloin parhaiten.

Varaan kalenteriini etukäteen viikon liikuntahetket.

Varaan kalenteriini etukäteen viikon liikuntahetket. Harrastan kestävyysurheilulajeja kuten juoksua, hiihtoa ja pyöräilyä.

Pyöräilemään lähdin taas Jarin kanssa pian onnettomuuden jälkeen. Kuljen neljän kilometrin työmatkani pyörällä, mutta onnettomuuden jälkeen en ole vielä uskaltanut tehdä pitkiä pyörälenkkejä yksin. Talvella en pyöräile ollenkaan.

KOLARIN TÄRKEIN OPETUS on ollut kyky pysähtyä. Onnettomuuden jälkeen niin oli pakko tehdä. Nyt ymmärrän, että tarvitsin sen pysähtymisen taidon.

Lapseni elivät 20 vuotta niin, että äiti saattoi lähteä töihin lähes koska tahansa. Vapaapäivä saattoi vaihtua työpäiväksi. Siinä mielessä minuun ei voinut luottaa.

Nykyään perhe menee aina töiden edelle. Yhteisen ajan merkitys on kasvanut entisestään, samoin traditioiden. Kaikki lapset ovat jo muuttaneet pois kotoa, mutta vietämme perheen kesken saunailtoja tai kokkaamme yhdessä vaikka sushia tai leivomme sämpylöitä. Jos emme näe, ainakin soittelen kaikkien lasteni kanssa päivittäin.

OLEN KYSYNYT LAPSILTA, harmittaako heitä, että tein niin paljon töitä heidän ollessaan pieniä. He sanovat, etteivät ole koskaan ajatelleet asiaa sillä tavalla. Kotona oli aina jompikumpi vanhemmista. Lisäksi lapsista oli hauskaa reissata yhdessä eri matkailukohteissa. Siinä yhdistyivät huvi ja työ.

"Tuorepastaa tekemässä kotona tyttäreni Emmin kanssa."
"Tuorepastaa tekemässä kotona tyttäreni Emmin kanssa."

Menneitä on turha jäädä jossittelemaan. Jokainen tekee valintoja sen hetken tietojen ja olosuhteiden mukaan ja yrittää tehdä oikein. Kun tilanteet muuttuvat, voi tehdä toisin.

Murehtiminen ei auta mitään eikä haikailu kuulu tyyliini. Menetin kolarissa jotakin, mutta sain muuta tilalle. Elämästä löytyy aina paljon asioita, joista voi olla kiitollinen.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 3/17.

Kirje lapsilta

Hei äiti,

toivottavasti tiedät, kuinka paljon arvostamme sinua. Vaikka olet ollut omistautunut työllesi, olet aina tukenut meitä ja antanut aikaasi. Työsi on ollut perheemme yhteinen asia: me lapset olemme saaneet olla ravintoloissasi kokkina, tiskaajana, siivoojana, roudarina, lipunmyyjänä - eri-ikäisinä erilaisissa hommissa. Se on ollut arvokasta oppia työelämään.

Yksi perhettämme yhteen nivonut asia on ollut ruoka. Vaikka nyt aikuisina olemme asuneet eri kaupungeissa, olemme silti kokoontuneet koko perhe saman pöydän ääreen.

Eräs ruokatraditio on erityisen tärkeä. Ravintola-alalla pikkujoulukausi on vilkas, joten joulun tullessa olet varmasti ollut aina aivan poikki. Silti joka ikinen joulu jokainen meistä on saanut toivoa sinulta, mitä haluaa jouluna syödä. Olga toivoi monta vuotta peräkkäin "nakkipottuja", iskä tietysti kinkkua. Kaikkien toiveet toteutuivat, ja ravintoloitsijan kotona joulupöydässä syötiin nakkikeittoa.

Vielä yksi tärkeä asia: Kiitos äiti!

Emmi, Eetu ja Olga

Kodin Kuvalehdellä on nyt mahtavat 50 000 Facebook-kaveria! Juhlaviikon kunniaksi esittelemme ulkosuomalaisia lukijoitamme ja heidän ruokatottumuksiaan. Tällä kertaa esittäytyy Australian Melbournessa asuva Airi Repetti.

Airi Repetti, miten päädyit Melbourneen?

"Olen asunut Australiassa jo 23 vuotta, sillä mieheni on syntyperäinen melbournelainen.

Tyttäremme Laura, 22, on jo työelämässä, ja Sonja, 20, opiskelee Melbournen yliopistossa. Laura ja Sonja ovat sekä Australian että Suomen kansalaisia ja puhuvat englannin lisäksi myös suomea. Molemmat asuvat vielä kotona."

"Suomesta kaipaan paistettuja silakoita ja rahkapiirakkaa." 

Millaista ruokaa syötte arkena?

"Perheemme ruokakulttuuri on muovautunut sekoitukseksi suomalaista, italialaista ja australialaista keittiötä.

Aamiaiseksi syön yleensä kaurapuuroa ja mustikoita. Syön sitä monena aamuna viikossa."

"Käymme joka vuosi keräämässä mustikoita läheisellä mustikkatilalla, ja pari vuotta sitten minua haastateltiinkin marjojen keruusta täkäläiseen The Age -lehteen."

Airi Repetti antoi australialaislehteen suomalaisen mustikkapiirakkaohjeen.
Airi Repetti antoi australialaislehteen suomalaisen mustikkapiirakkaohjeen.

"Torstaisin meillä syödään yleensä lasagnea, jonka minä valmistan - vuosia sitten suomalaislehdestä talteenotetun ohjeen mukaan. Se on koko perheen suosikkiruoka."

Lasagnea suomalaisohjeella.
Lasagnea suomalaisohjeella.

Mitä ruokaa kaipaat Suomesta?

"Kaipaan paistettuja silakoita ja rahkapiirakkaa. Nykyään kaupoista saa jo erikoisempiakin aineksia, mutta valmiin ruoan maku ei aina ole se muistojen herkku, milloin mistäkin syystä.

Myös täkäläisen kaasu-uunin käyttö vaikuttaa makuun, vaikka olen kyllä sitä mieltä, että pullasta tulee siinä paljon mehevämpää! Kesti aikansa ennen kuin totuin kaasun käyttöön, mutta nyt en kyllä enää vaihtaisi sähköhellaan.

Täytekakkuja täällä ei osata leipoa. Ne ovat yleensä tosi kuivia, ja leipomoistakin ostetut kauniit luomukset varsin mauttomia ja ylimakeita."

Naistenviikolla nimipäiviään viettävät sisarukset Leena-Maija, Saara, Reetta ja Johanna tietävät, että sisarussuhde kestää kaikki elämän myrskyt. Nimipäivät vietettiin kesäisin perheen kotipaikalla maalla, johon kutsuttiin niin naapureita kuin sukulaisiakin.

Sisarukset Saara Karttunen, 37, Reetta Oksanen, 35, Johanna Manninen, 31 ja Leena-Maija Karttunen, 29, juhlivat nimipäiviään naistenviikolla ikäjärjestyksessä, peräkkäisinä päivinä. Nimipäivänsankareiden vanhemmat kovasti väittävät, että kyseessä on sattuma.  

"Luulen, että ehkä kolme ensimäistä nimeä on valittu sattumalta, neljännes on jo jatkettu tarkoituksella", Saara arvelee. 

Neljä sisarusta kasvoivat maatilalla Tervon Talluskylässä, jossa heidän kotipitäjänsä tunnetaan nimellä Väärän tila.

Lapsuuden nimipäiväjuhliin kuului äidin leipoma mansikkakakku.

Perheessä nimipäiviä juhlittiin koko perheen, joskus jopa lähisukulaisten ja naapureiden voimin. Naiset muistavat, että lapsuuden nimipäiväjuhliin kuului äidin leipoma mansikkakakku, pieniä lahjoja ja pionit, jotka äiti antoi ottaa kukkapenkistä talteen.  

"Nimipäivät olivat meillä varmaan siksikin niin iso juttu, kun maaseudulla virikkeitä on vähemmän verrattuna kaupunkiin. On kiva kutsua ystäviä kylään, juoda kahvia ja syödä kakkua yhdessä", Saara miettii. 

Maatilatöitä ja lapsuudenleikkejä

Lapsuuden kesiä muistellessa kaikkia naurattaa, sillä lypsykarjatilan hoitamiseen liittyy paljon hauskoja muistoja. Sisarusten kesäloma alkoi joka vuosi niin, että pelloilta kerättiin kivet ja tehtiin perunaa.

"Muistan vieläkin, kun tehtiin yhteisiä kesälomareissuja ja katseltiin muiden peltoja miettien, että tuolla asuu onnellisia lapsia, kun ei näy pelloilla kiviä", Reetta nauraa. Johanna vielä jatkaa, että vaikka lapset tekivätkin osansa tilan eteen, pakko ei koskaan ollut. Isää ja äitiä autettiin maatilatöissä mielellään.  

"Aika nuorena jo siskojen kanssa ymmärrettiin, että jos me ei auteta vanhempia, niin he joutuvat tekemään työt kahdestaan yötä myöten", Leena-Maija kertoo.

"Halusin auttaa vanhempia maatilan hoidossa niin paljon, että rippikouluikäisenä suunnittelin kesän rippileirinkin niin, että pääsisin kotiin heinäntekoon", Johanna tunnustaa.

Kerran teimme Johannan kanssa sopimuksen, että samalla, kun hän kitkee kasvimaata, minä luen hänelle ääneen Harry Potter -kirjaa. - Leena-Maija Karttunen

"Myönnän, että joskus keksin keinoja laistaa maatilatöistä. Kerran teimme Johannan kanssa sopimuksen, että samalla, kun hän kitkee kasvimaata, minä luen hänelle ääneen Harry Potter -kirjaa. Johannalle se sopi hyvin, sillä hän taas ei välittänyt lukemisesta ja oli ahkera", Leena-Maija kertoo.  

Maatilan kesiin kuului myös paljon tyttöjen yhteisiä leikkejä. Kerran tytöt tekivät sahajauhokasasta kirkon ja leikkivät häitä. Reetta oli urkuri, Saara pappi, Johanna morsian ja Leena-Maija sulhanen.  

"Silloin meidän äiti jopa ajoi 40 kilometrin päähän Pielavedelle ja osti meille häälahjan", Reetta nauraa.

 Äiti lähti usein mukaan lastensa leikkeihin ja tällä kertaa kuvasi tyttärien häät. Hääleikissä Johanna oli morsiamena ja Leena-Maija sulhasena.
Äiti lähti usein mukaan lastensa leikkeihin ja tällä kertaa kuvasi tyttärien häät. Hääleikissä Johanna oli morsiamena ja Leena-Maija sulhasena.

Äidillä oli tapana lähteä mukaan tyttärien leikkeihin. Siskot muistelevat kertaa, jolloin äiti suostui heille hammaslääkärileikkiin potilaaksi. 

"Leikki tosin loppui lyhyeen, kun äiti sattui kesken kaiken kysymään, että kenenköhän suussa hammaslääkärin välineitä oli käytetty viimeksi. Reetta ja Saara vastasivat, että kissan", Leena-Maija kikattaa. 

Sisarussuhde kuin omenapuu

Väärän sisarukset ovat tiimi, jossa voi tukeutua toinen toiseensa tilanteessa kuin tilanteessa. 

"Olen joskus kuvaillut meitä omenapuuna, jossa on jalostettuja oksia. Yksi oksa kasvattaa tiettyä omenaa, ja toinen kasvattaa toista, mutta runko on sama", Reetta kuvailee.  

Oma sisko on sellainen PMMP:n sanojen mukainen paskapäinen paras kaveri, jolle suuttuu kaikkein eniten, mutta kaikkein tiukimmassa tilanteessa siskot ovat heitä, joihin voi aina tukeutua. - Johanna Manninen

"Oma sisko on sellainen PMMP:n sanojen mukainen paskapäinen paras kaveri, jolle suuttuu kaikkein eniten, mutta kaikkein tiukimmassa tilanteessa siskot ovat heitä, joihin voi aina tukeutua", Johanna luonnehtii. Hän jatkaa, että silloin, kun hän masentui, siskoista sai kaikkein tärkeimmän tuen. 

"Olen puhunut Reetan kanssa satoja tunteja puhelimessa ja kaikkein tiukimpana hetkenä Leena-Maija tuli luokseni hoitamaan lapsia", Johanna kertoo. 

Sittemmin elämä on vienyt tyttöjä eri suuntiin. Sisarukset ovat asuneet jo pitkään eri paikkakunnilla, mutta kauimmaksi lähti Saara, joka tekee tällä hetkellä lähetystyötä Siperiassa.  

Siskoa ymmärtää puolesta sanastakin. - Saara Karttunen

"Siskoa ymmärtää puolesta sanastakin. On hassua, mutta tuntuu, että etäisyys on lähentänyt meitä. Onneksi nykyisin on netti ja WhatsApp, joten pidämme yhteyttä, vaikka asunkin kaukana", Saara kertoo.

Leena-Maija, Johanna, Reetta ja Saara näkevät toisiaan nykyisin koko porukalla kerran tai pari vuodessa.
Leena-Maija, Johanna, Reetta ja Saara näkevät toisiaan nykyisin koko porukalla kerran tai pari vuodessa.

"Myönnetään tosin, että kun yhdelle soittaa, kuulee kaikkien kuulumiset samalla. Tarina saattaa tosin matkalla muuttua vähän", Leena-Maija nauraa. 

Pitkän etäisyyden vuoksi siskot näkevät nykyisin koko porukalla kerran tai pari vuodessa. Tänä kesänä yhteisesti tavataan taas nimipäivien merkeissä, Väärällä. Leena-Maija vakuuttaa, että mansikkakakkua on taas tiedossa.

"Ja haetaan pionit kukkapenkistä. Tosin ehkä nyt meidän lapset käyvät poimimassa ne meille äidin kukkapenkistä. Luvan kanssa tietenkin", Johanna toteaa. 

Kodin Kuvalehdellä on nyt mahtavat 50 000 Facebook-kaveria! Juhlaviikon kunniaksi esittelemme ulkosuomalaisia lukijoitamme ja heidän ruokatottumuksiaan. Nyt esittäytyy Anu Besson Australian Perthista.

Anu Besson, milloin muutit Perthiin?

"Olen asunut Perthissä, Australian länsirannikolla, kesäkuusta 2011 asti. Perthiä kutsutaan maailman eristyneimmäksi kaupungiksi, sillä täältä on yli 2 000 kilometriä lähimpään isoon kaupunkiin Adelaideen. Asun täällä ranskalaismieheni kanssa." 

Millainen on tyypillinen arkiruokasi?

"Se vaihtelee. Mieheni on ranskalainen ja tällä hetkellä syömme anopin kokkaamia ruokia, koska hän on kylässä. Tyypilliset ruuat ovat erilaisia salaatteja ja proteiinia, kuten grillikanaa, kananmaksaa, lampaankyljyksiä tai munakasta."

Lounassalaatti australialaiseen tyyliin. Toisessa annoksessa graavilohta, avokadoa, juureksia ja vihanneksia; toisessa grillattua paprikaa, kesäkurpitsaa, tomaattia ja vuohenjuustoa. Kastikkeena maustettu majoneesi.
Lounassalaatti australialaiseen tyyliin. Toisessa annoksessa graavilohta, avokadoa, juureksia ja vihanneksia; toisessa grillattua paprikaa, kesäkurpitsaa, tomaattia ja vuohenjuustoa. Kastikkeena maustettu majoneesi.

"Kun olemme kaksin, ostamme arkena usein takeawayta: intialaista, japanilaista, thaimaalaista tai vietnamilaista ruokaa. Nämä ovat tyypillisesti erilaisia mausteisia riisi- tai nuudeliannoksia kanan kera.

Australialainen ruokavalio on hyvin vaihteleva, koska maassa asuu rikas kirjo eri kulttuureja. Aussit tykkäävät grillata, myös gourmet-purilaiset ovat suosittuja."

Mitä suomalaisia ruokia teet siellä?

"En juuri tee suomalaisia ruokia, ellei lihapullia lasketa. Syön lounaaksi ostosalaatteja tai take away -annoksia, ja illalla kokkaamme usein salaattia ja lihaa.

Täältä ei saa yhtä laajaa valikoimaa jugurtteja, viilejä, ruokakermoja tai piimää kuin Suomesta, enkä kaipaa perunapohjaisia ruokia."

Anu suosii salaatteja. Herkullisia ja tuoreita raaka-aineita on Perthistä helppo löytää.
Anu suosii salaatteja. Herkullisia ja tuoreita raaka-aineita on Perthistä helppo löytää.

"Ruisleipää leivon itse Ikean valmisjauhoista. Annan taikinan kohota yli yön uunissa, jolloin siihen tulee hapan vivahde oikean ruisleivän tapaan.

Suomalaisruokia syön lähinnä suomalaisten juhlissa, kuten jouluna ja juhannuksena Perthin Suomi-talolla: itsetehdyt suomiherkut katoavat aina parempiin suihin hetkessä ja keräämme näin varoja Suomi-talon toimintaan."

Mitä australaisessa ruokakulttuurissa ihailet tai ihmettelet?

"Aussit syövät paljon avokadoja ja punajuuria, etenkin aamiaisella, lounaalla ja brunssilla. Äskettäin eräs ministeri jopa väitti, että nuoret tuhlaavat rahansa avokadoihin asuntolainojen sijasta!

Australia on kahvilakulttuurin mekka, ja pizzerian tai pubin sijaan lähes joka lähiössä on suosittu kahvila tai useampi, joissa perheet ja kaverit kokoontuvat viikonloppuisin. Aussit rakastavat kahvia, ja se onkin täällä ensiluokkaista: jokainen kuppi tehdään kahvilassa tilauksesta, vastajauhetuista pavuista, sitä ei koskaan kaadeta kahvipannusta.

Läpi vuoden jatkuva kesäinen sää kannustaa yhteisölliseen terassi-, piknik-, ja grillauskulttuuriin."

 Pavlova eli marenkitorttu suosittu jälkiruoka Australiassa erityisesti jouluna.
 Pavlova eli marenkitorttu suosittu jälkiruoka Australiassa erityisesti jouluna.