Kun Petri Riikonen lopetti tanssimisen, hän aloitti piirtämisen. Enää hän ei piirrä, koska se vie liikaa voimia.

Petri Riikonen on mikrobiologi, tiedetoimittaja ja entinen kilpatanssija, joka sairastaa MS-tautia ja fanittaa hahtuvapilviä. Parantumattoman sairautensa hän on hyväksynyt. Ikävä tanssiparketille ei vain hellitä.

Katsotaan ensin videonpätkä. Kuva on hieman rakeinen, mutta älkää antako sen häiritä.

Kuvassa näkyy kilpatanssija Petri Riikonen parinsa Marjan kanssa. On vuoden 2002 vakiotanssien SM-kisat. Parketti hohtaa paljettimekoista, parit odottavat hievahtamatta.

Ennen tanssilattialle astumista Petri on ravistellut naamansa rennoksi. Typerännäköistä, mutta toimii. Kun kasvolihakset ovat rennot, koko mies on rento.

Musiikki alkaa. Tai oikeastaan se siirtyy Petriin. Kun hän tanssii, musiikki täyttää hänet niin, että hän tuntee itsensä soittimeksi.

Kuulostaa hämärältä. Mutta kun treenaa kilpatanssia 19 vuotta, alkaa tuntea kehossaan ihmeitä.

Valssin aikana Petri ei liikuta jalkojaan. Jalat liikuttavat häntä. Jokin ulkopuolinen voima työntää häntä eteenpäin, hän nauttii, on vain kyydissä, kuin pyörivällä alustalla. Petri vie Marjaa, Marja vie Petriä, ei väliä kumpi vie, ei väliä kaadutaanko, nyt mennään.

Tässä liitelee mikrobiologi Petri Riikonen, entinen biolääketieteen tutkija ja nykyinen tiedetoimittaja, joka rakastaa ajattelemista. Vain tanssiessaan hän ei ajattele. Askeleet hoitaa alitajunta. Hetken kaikki on automaattista, pelkkää iloa. Se on tunne, jota ilman on vaikea elää.

Mitä siitä, että jalat eivät enää tottele. Että niillä ei enää koskaan juosta eikä hypitä.

Siksi Petri katsoo tätä kasettia harvoin. Suru tulee vieläkin. Se tulee ennen kuin videonauha alkaa pyöriä, ja se tulee heti kun nauha lakkaa pyörimästä.

Mutta silloin kun nauha pyörii, suru on poissa. Jalat muistavat yhä jokaisen askelkuvion. Kun Petri katsoo tanssiaan, hän pystyy yhä tuntemaan jokaisen liikkeensä.

Mitä siitä, että jalat eivät enää tottele. Että niillä ei enää koskaan juosta eikä hypitä.

Kun on Petri Riikosen mieli, voi tanssia silti.

Ei pilvi, vaan hahtuvapilvi

4 000 askelta päivässä. Se on tavoite. Kyse ei ole sambasta eikä rumbasta, vaan hitaasta köpöttelystä. Jotta Petri saisi kasaan päivittäisen kävelyannoksensa, hänen on köpöteltävä kymmeniä kertoja kerrostaloasuntonsa ympäri.

Kävelykeppiin Petri turvautuu vain ulkona. Kotona kädessä on iPad-laite. Siitä hän lukee köpötellessään sähkökirjoja tai päivittää Facebookia.

Nykytekniikka on taivaan lahja, tapa säilyttää sosiaalinen elämä.

Nykytekniikka on hänestä taivaan lahja, tapa säilyttää sosiaalinen elämä. Jalat vaikuttavat jopa ihmissuhteisiin. Kun ne väsyvät helposti, kyläilemään tai kaupungille jaksaa lähteä harvoin.

Petri Riikonen, 50, sairastaa MS-tautia. Sairauden vuoksi hänen puolustusjärjestelmänsä ei toimi, vaan hyökkäilee omaa hermostoaan vastaan. Hermot vaurioituvat, mutta niiden rapistumistahtia on mahdoton ennustaa. Näkö, nielemiskyky ja kävelykyky saattavat vähitellen kadota kokonaan – tai sitten eivät. Toistaiseksi Petrin ylävartalo toimii normaalisti, ja sairaus tuntuu vain jaloissa. Parannuskeinoa tautiin ei ole.

IPad-lenkillä. Petri kävelee kotinsa ympäri, jotta kävelykyky säilyisi.
IPad-lenkillä. Petri kävelee kotinsa ympäri, jotta kävelykyky säilyisi.

Oireilu alkoi keväällä 2004, kun Petrin vasen jalka puutui. Diagnoosin hän sai puoli vuotta myöhemmin.

"Päällimmäinen tunne oli helpotus. Olin niin varma, että minulla on tappava aivokasvain. MS-tauti puhkeaa yleensä 20–40-vuotiaana, ja minä olin ehtinyt jo nelikymppiseksi. Tunsin itseni hirveän onnekkaaksi."

Aamuisin potuttaa aina. Kipuja ei ole, mutta nivelet ovat jumissa.

On Petri myös pelännyt. Ja aamuisin potuttaa aina. Kipuja ei ole, mutta nivelet ovat jumissa. Ne on venyteltävä jo sängyssä, ja uudelleen heti kun on noussut sängystä. Aamujumpastaan ja kotikävelyistään Petri ei tingi. Hän hoitaa treeninsä, kuten entisen kilpatanssijan kuuluu. Muuten hän ei kävele.

Bussissa Petri ei pysy enää pystyssä. Jalat ovat niin heiveröiset, että ei auta, vaikka tankoon tarrautuisi kahdella kädellä. Kun bussi jarruttaa, hän lennähtää selälleen. Kaksi viime vuotta Petri on kulkenut työpaikalleen Tiede-lehteen taksilla.

Ennen Petri oli joka ilta treeneissä. Lomansa hän matkusteli Leena-vaimonsa kanssa. Nyt Petri on joka ilta kotona Espoossa, eikä matkusta mihinkään.

Karttapalloja Petrillä on kymmenen.
Karttapalloja Petrillä on kymmenen.

Siitä huolimatta hänen maailmansa ei ole kutistunut. Ei sellainen maailma voi kutistua, joka elää ja kehittyy ihmisen päässä.

Kun Petri istuu kotisohvallaan ja tuijottaa ikkunasta, saattaa näyttää siltä, että hän vain istuu kotisohvallaan ja tuijottaa ikkunasta. Mutta oikeasti hän ihailee hahtuvapilviä. Ne ovat hänen lempipilviään, sillä ne värjäytyvät  auringonlaskussa kauniisti, kunkin hahtuvan valo- ja varjopuoli omaan pastellisävyynsä. Petrille pilvi ei ole pilvi. Se on hahtuvapilvi, untuvapilvi, kumpupilvi tai joku muu kymmenestä eri pilvilajista.

"Minulla on muistoni, ja voin elää niitä uudelleen. Maailma on nyt pääni sisällä."

Tiedetoimittaja janoaa tietoa. Kun hän innostuu, hän lukee aiheesta kaiken. Ja hän innostuu kaikesta: muodin historiasta, Disneyn piirretyistä, renessanssikauden maalaustaiteesta, Rillit huurussa –sarjasta, kivistä. Autot ovat ainut asia, joka häntä ei tässä universumissa kiinnosta.

"Ei minua harmita edes se, etten voi enää matkustaa. Olen nähnyt maailmaa jo tarpeeksi. Minulla on muistoni, ja voin elää niitä uudelleen. Maailma on nyt pääni sisällä."

Kompastelu vaimon kanssa

Jos Leena Liesirova olisi mustasukkaista sorttia, elämä Petrin kanssa olisi ollut painajaista.

26 yhteisen vuoden aikana Petri on tanssinut kilpaa 11 eri naisen kanssa. Naisten, jotka pukeutuvat niukkoihin sambahörhötyksiin ja hallitsevat lantionheilautuksensa. Petri kilpaili amatöörisarjassa, ja nousi pareineen lopulta senioreiden SM-mitalistien joukkoon.

"Olin illat aina poissa. Vaikka olemme olleet 22 vuotta naimisissa, meillä on ollut myös oma, erillinen elämämme. Se on toiminut hyvin. Nyt minä olen vuorostani kotona, ja Leenaa on vienyt maailmalle maratonharrastus."

Kun pari tutustui, Petri työskenteli tutkijana ja Leena laboranttina. Samalla Petrin elämään ilmestyi kaksi pikkuihmistä, lapset Leenan edellisestä liitosta.

Herra Luuranko, tuttavallisemmin Ben, on 50-vuotislahja työpaikalta.
Herra Luuranko, tuttavallisemmin Ben, on 50-vuotislahja työpaikalta.

Harrastukseksi Petri ei kilpatanssia kutsunut. Se oli tapa kehittyä, olla olemassa, muuttua musiikiksi.

"Yhdessä tanssiminen on myös tehokas ihmissuhdekoulu. On kasvettava diplomaatiksi, jotta pärjää erilaisten parien kanssa."

Jossain vaiheessa Petri keksi huonon idean: mitä jos alettaisiin tanssia yhdessä? Avioparista tuli tanssipari. Petri oli tanssinut pidempään, ja tasoero oli hurja.

Kriisihän siitä seurasi.

"Päsmäröin, eikä Leenan ollut helppo ottaa neuvoja vastaan. Riidat seurasivat kotiin. Siitä toipuminen kesti pitkään."

Kun Petriä kiusattiin koulussa, järkeili hän senkin: jos sattuu olemaan lihava ja tykkäämään lukemisesta, kuuluu tulla kiusatuksi.

Rakkaus tanssiin syttyi, kun Petri kutsuttiin 15-vuotiaana vieraaksi maalaishäihin. Moni neito maanitteli häntä humppaamaan, mutta poikaparka joutui kieltäytymään. Ei hän osannut viedä, ei tosin seuratakaan.

Hän oli mummonsa mussukka. Äiti työskenteli käsinpostittajana ja isä varastomiehenä, ja Petri asui 8-vuotiaaksi asti mummon luona. Ei hän sitä kummastellut, sillä hän tiesi, ettei vanhemmilla ollut alkuvuosina varaa isompaan asuntoon. Kun Petriä kiusattiin koulussa, järkeili hän senkin: jos sattuu olemaan lihava ja tykkäämään lukemisesta, kuuluu tulla kiusatuksi, ja sen pituinen se. Vain mummo, entinen kotiapulainen, oli yhtä hulluna kirjoihin kuin Petri.

Häiden jälkeen Petri ilmoittautui paritanssikurssille, ja parikymppisenä hänet suostuteltiin ensimmäisiin kilpailuihin. Se oli liian myöhään. Koskaan hänestä ei tullut yhtä notkeaa kuin ammattilaisista, jotka olivat aloittaneet uransa jo lapsena.

"Suhteeni tanssiin oli kuin riippuvuus. Yritin lopettaa monta kertaa."

"Olen pohjimmiltani mietiskelijä. Tanssilattialla vaaditaan näyttelijän taitoja, jotka minulta puuttuivat. Halusin silti jatkaa. Minun oli saatava selville, missä rajani ovat."

Petri ei malttanut lopettaa, vaikka törmäili jo rajoihinsa. Mitä vähemmän hän tanssista nautti, sitä kiihkeämmin hän kurotti joka suuntaan: opetti, suunnitteli valmennusohjelmia, kirjoitti kilpatanssikirjan.

"Suhteeni tanssiin oli kuin riippuvuus. Yritin lopettaa monta kertaa, mutta veto parketille oli liian kova."

Keväällä 2002 Petri tanssi viimeiset kilpailunsa. Suru lopettamisen jälkeen ei ollut niin murskaava kuin Petri oli ajatellut. Se oli murskaavampi.

Heikkona Ruususeen

Kun tanssi katosi, katosivat myös tunteet. Elämä ei tuntunut hyvältä eikä pahalta. Ei miltään.

"Masennuin syvästi. Minulla oli tanssijan identiteetti, ja yhtäkkiä tilalla oli valtava tyhjiö. Työni jaksoin hoitaa, mutta vapaa-aikanani olin täysin kyvytön. Tanssin lopettaminen on ollut rankin psyykkinen kriisini. Rankempi kuin MS-tautiin sopeutuminen.

Pari seuraavaa vuotta olivat harmaita. Jokainen aamu oli harmaa, ja jokainen ilta oli harmaa. Tunnit niiden välissä olivat erityisen harmaita.

Joku ystäväseurueesta kysyi: koska sinulla on viimeksi ollut hauskaa? Petri ei pystynyt vastaamaan.

Kun Petri ja Leena lähtivät kerran iltaa istumaan, joku ystäväseurueesta kysyi: koska sinulla on viimeksi ollut hauskaa? Koska viimeksi nauroit ääneen?

Petri ei pystynyt vastaamaan.

"Se pysäytti minut. Päätin ruveta etsimään tietoisesti asioita, jotka saisivat minut tuntemaan iloa."

Leena keksi hyvän ensiavun: sisustamisen. Pari oli juuri ostanut kerrostaloasunnon Espoosta, ja vaimo päätti antaa Petrille vapaat kädet remontointiin.

Lopputuloksena on viisi huonetta, joita vilkaisemalla voi kurkistaa suoraan Petri Riikosen sieluun. On eteinen, jonka turkoosi vie meren tyrskyihin. Ja on auringonkeltainen Disney-huone, jonka Aku Ankka -kokoelmaa vartioi pehmo-Dumbo. Tässä huoneessa yökyläilevät myös Leenan viisi lastenlasta.

"Minussa asuu pieni romantikko. Yksi lempielokuvistani on Disney-animaatio Prinsessa Ruusunen. Se on visuaalisesti niin komea. Keskiaikaista, tyyliteltyä geometriaa."

Disney-huone on täynnä aarteita, kuten Aku Ankkoja vuodelta 1952. "Ihailen Akun elämänasennetta: nokka pystyssä kohti uusia epäonnistumisia."
Disney-huone on täynnä aarteita, kuten Aku Ankkoja vuodelta 1952. "Ihailen Akun elämänasennetta: nokka pystyssä kohti uusia epäonnistumisia."

Keittiön vieressä nojailee piirustusteline. Telineessä on Petrin hiilipiirustus, alastonmallin hahmotelma.

Piirustus on tarkka ja herkkä, kuin ammattilaisen kynästä. Mutta enää Petri ei uskalla piirtää. Hän pelkää, että innostuu taas liikaa. Alkaa kehittää taitoaan äärimmilleen, ja lopulta uupuu.

"Olen fyysisesti niin heikossa kunnossa, että enää minulla ei ole varaa väsyä. Siksi on parempi, että en piirrä."

Luovu, mutta älä luovuta

Kun Petri ajelee töihin, hän tuijottaa taksin ikkunasta. Silmät ahmivat yksityiskohtia: ontuvan punatulkun, käkkyrämännyn, oranssin auringonnousun.

Jokainen pikkulintu tuntuu merkitykselliseltä. Surkeinkin sittiäinen kuuluu johonkin lajiin, mikään ei ole pelkkää kaaosta. Luonnon kummastelusta Petri saa syvintä mielihyvää. Vaikka jalat eivät enää kanna metsään asti, hän ottaa luonnon haltuunsa vaikka taksin ikkunasta.

"Jos näin ennen kauniin lumisen oksan, mietin heti, miten sen piirtäisin tai valokuvaisin. Halusin kehittää ja hyödyntää kaiken. Nykyään ajattelen, että oksa on valmis taide-elämys sellaisenaan. Sitä ei tarvitse ikuistaa tai jalostaa, vaan riittää kun huomaan sen."

Makuuhuoneessaan Petri selailee eläinkuvastoaan vuodelta 1950. Opus sytytti pikkupojan aikoinaan niin, että hän päätti ruveta eläintieteilijäksi.
Makuuhuoneessaan Petri selailee eläinkuvastoaan vuodelta 1950. Opus sytytti pikkupojan aikoinaan niin, että hän päätti ruveta eläintieteilijäksi.

Tanssin lopettaminen oli luopumisen alku. Petri oivalsi, että tästähän elämässä on muutenkin kyse: on opittava luopumaan hyvin. On juhlittava sitä, että on omistanut jotain niin arvokasta, että siitä luopuminen sattuu.

"Tiesin, että kun lopetan 19 vuoden treeniputken, en enää koskaan tule liikkumaan samalla tavalla. Alkaisin väistämättä heikentyä. Kun sain diagnoosin MS-taudista, olin ehtinyt jo hyväksyä, että ruumiini rappeutuu. Siihen ajatukseen jokaisen meistä on aikanaan sopeuduttava."

MS-tautiaan Petri ei voi hallita. Hän ei voi tietää, miten sairaus etenee. Hän voi halvaantua, päätyä pyörätuoliin tai pysyä yhtä hyväkuntoisena kuin nyt. Mutta mieltään Petri hallitsee.

Jos alakulo uhkaa, hän miettii, onko tunteesta hyötyä. Kannattaisiko perehtyä vellomisen sijaan tervapääskyn talvehtimistapoihin? Tai romanttiseen musikaaliin?

"Epävarmuus ei pelota minua, vaan antaa mielenrauhan."

Onnekkaaksi Petri tuntee itsensä vieläkin. Että sattuikin niin, että juuri hänellä on tausta sekä tanssijana että mikrobiologina. Tanssijana hän osaa huoltaa heikentyvää kroppaansa. Tiedemies hänessä ymmärtää, että jos tutkijat eivät ole vielä keksineet parantavaa lääkettä, sellaista on turha etsiä muualtakaan.

"Elämä on aina epävarmaa, olipa ihminen terve tai sairas. Epävarmuus ei pelota minua, vaan antaa mielenrauhan."

Vaikka keho joutuu taipumaan sairauteensa, ei se unohda mennyttä. Sen Petri tajusi seuratessaan syksyllä Tanssii tähtien kanssa -kilpailua.

"Pystyin yhä eläytymään muiden tanssiin. Erityisen vakuuttava oli Antonio Flores. Hänellä on kyky, joka yleensä on vain hyvin edistyneillä tanssijoilla: vaikka hän on paikallaan, liike jatkuu hänessä silti."

Siihen pystyy vain todellinen tanssija.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 3/2013.