Joona Marjakangas asuu Espoossa ja opiskelee Aalto-yliopistossa tietotekniikkaa. Hän on Suomen ensimmäinen kansainvälinen muistimestari ja osallistunut kaksiin lajin maailmanmestaruuskisoihin. Joona harrastaa shakkia ja pianonsoittoa.
Joona Marjakangas asuu Espoossa ja opiskelee Aalto-yliopistossa tietotekniikkaa. Hän on Suomen ensimmäinen kansainvälinen muistimestari ja osallistunut kaksiin lajin maailmanmestaruuskisoihin. Joona harrastaa shakkia ja pianonsoittoa.

Joona Marjakangas oppii tunnissa ulkoa tuhannen numeron numerosarjan. Hän haluaa päästä maailman kymmenen parhaan muistajan joukkoon.

Joona Marjakangas, 20:

"Yhdeksännellä luokalla peruskoulussa löin luokkakavereideni kanssa vetoa, että opin seuraavaan päivään mennessä piin likiarvosta sata ensimmäistä desimaalia. Harrastin silloin rahapelejä ja olin veloissa. Vetoon osallistuneet eivät uskoneet, että kykenen muistamaan numerot.

Opin numerot kotona kolmessa vartissa. Vedolla sain velat kuitattua.

Seuraavana päivänä koulussa luettelin sarjan sujuvasti ääneen. Sain luetella sen vielä useamman kerran, koska muidenkin luokkien oppilaat halusivat kuulla temppuni. Matematiikanopettaja antoi minulle tuntiaktiivisuudesta plussan.

"Sovelsin muistiharjoituksia, kun valmistauduin tentteihin. Kirjoitin viisi laudaturia."

Muistini ei ole mielestäni mitenkään poikkeuksellinen, korkeintaan vähän keskimääräistä parempi. Vedonlyöntini jälkeen etsin netistä ja kirjoista tietoa muistitekniikoista. Paras löytö oli norjalaisen Oddbjørn Byn kirjoittama Memo. Kirjassa oli hyvin yksinkertaisia ja selkeitä harjoituksia. Sovelsin niitä, kun valmistauduin lukiossa tentteihin. Hyvin pian selvisin vähemmällä lukemisella ja sain parempia arvosanoja. Kirjoitin viisi laudaturia.

Lyhyesti kuvattuna muistamistekniikat perustuvat visualisointiin. Konkreettiset asiat voi visualisoida sellaisenaan ja abstraktimmat, kuten nimet, paikat ja vuosiluvut, voi painaa mieleen symbolien tai assosiaatioiden avulla.

"Pysyn painamaan mieleeni kerralla kahdeksan numeroa."

Harjoittelen muistamista nykyisin lähes päivittäin. Etenkin numerosarjojen mieleen painamisessa olen kehittynyt huimasti. Aloitin harjoittelun siten, että opettelin ajattelemaan numeroita kirjaimina, joista muodostin tiettyä logiikkaa käyttämällä sanoja. Alussa painoin numerot mieleen yksi kerrallaan, mikä oli hyvin hidasta. Nyt pystyn painamaan mieleeni kerralla kahdeksan numeroa.

Luon numerosarjasta kolmessa sekunnissa tarinallisen kuvan. Sarjan kolme ensimmäistä numeroa visualisoin tarkoittamaan henkilöä, kaksi seuraavaa henkilön tekemistä ja kolme viimeistä objektia, johon tekeminen kohdistuu. Mielikuva voi olla esimerkiksi "Jyrki Katainen raivoaa kahvinkeittimelle", joka vastaa numerosarjaa 99988444.

Muistettavat asiat sijoitan niin sanottuun muistipalatsiin, esimerkiksi kotikaupunkini kaduille. Kun haluan palauttaa muistettavan asian mieleeni, kuljen mielessäsi saman reitin ja katson, mitä tutuille paikoille on sijoitettu. Näin pystyn opettelemaan tunnissa yli tuhannen numeron numerosarjan.

"Muistitekniikat auttavat ihmisten kohtaamisessa. Muistan nykyään ihmisten nimet paremmin."

Tavoitteeni on päästä maailman kymmenen parhaan muistajan joukkoon. En pidä maailmanmestaruuden voittamistakaan mahdottomana, mutta en tiedä, jaksanko treenata niin paljon kuin siihen vaaditaan. Saatan jo nyt vapaapäivänä harjoitella jopa 12 tuntia päivässä.

En usko, että tästä tulee minulle ammattia, koska tällä ei rikastu. Keskityn siksi myös insinööriopintoihin Aalto-yliopistolla. Niissä minulle ei juuri ole hyötyä muistitekniikoista – humanistisissa aineissa ja kielissä pystyisin paremmin loistamaan. Koodatessa voi aina käyttää Googlea.

"Luennolla en tee muistiinpanoja paperille vaan muistiini."

Muistitekniikoista on hyötyä myös arjessa, koska ne auttavat ihmisten kohtaamisissa. Olin ennen huono muistamaan nimiä ja kasvoja. Opettelin siksi koko nimipäiväkalenterin ulkoa ja annoin jokaiselle nimelle valmiin kuvallisen assosiaation. Minna on esimerkiksi pinnasänky ja Arttu on miekka kivessä. Nyt keskustelukumppanin nimi on helpompi painaa mieleen.

Pystyn myös painamaan mieleen käymäni keskustelut, jos haluan. Luennolla en tee muistiinpanoja paperille vaan muistiini.

Mutta kyllä minullakin pätkii. Viime kuussa unohdin ystäväni puhelinnumeron. Se oli hankalaa, koska en talleta puhelinnumeroita muualle kuin muistiini."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2015.

Joonan tavallinen päivä

13.00 Herään.

13.30 Käyn hakemassa Subwaysta aamupalan.

14.00 Aloitan muistitreenin. Harjoittelen nuemrosarjojen muuttamista mielikuviksi.

18.00 Pidän pienen tauon ja haen viereisestä pizzeriasta ruokaa.

19.00 Jatkan harjoittelua.

02.00 Menen nukkumaan.

"Et sä mulle mikään taakka ole. Tyyppi. Heppuli", Anu Panula sanoo puolisolleen Hannu Kahiluodolle.

Anu Panula haluaa hoitaa Alzheimeria sairastavaa puolisoaan itse, vaikka hermot välillä koetuksella ovatkin. "Olen ajatellut, että pidän Hannun kotona niin kauan kuin hän muistaa minut."

Tämä on totta ja tapahtunutta, vaikka tuntuukin teatterilta.

Paikka: Teatteri La Stradan kahvio Tampereella.

Kohtaus: Teatterin taiteellinen johtaja Anu Panula istuu pöydän ääressä ja maistaa mukista kahvia. Anun puoliso Hannu Kahiluoto istuu isossa plyysipintaisessa nojatuolissa. Hän katsoo eteensä koko kohtauksen ajan.

ANU: "Sä et muista, minkä ikäinen sun isäsi oli, kun kuoli?"

HANNU: "En."

ANU: "Olisiko ollut 84? Hänelläkin oli Alzheimer, mutta ei me sitä sulla osattu epäillä. Tyhmät."

Anu pyyhkäisee silmiään. Kahvion tiskin takaa kuuluu tiskauksen kolinaa.

ANU: "Entä minkä ikäinen sinä olet?"

HANNU: "En minä muista."

ANU (tiukasti): "Muistat!"

HANNU: "Seitsemänkymmentä suunnilleen."

ANU: "Joo, 71."

Kaksi La Stradan kehitysvammaista näyttelijää kävelee ohi. He juttelevat iloisesti keskenään.

ANU: "Mä olen niin rakastunut kehitysvammaisiin! He tekevät innoissaan jokaista näytelmää."

HANNU: "Elämä on pelkkää näytelmää."

ANU (nauraa): "No meillä on, täytyy sanoa."

Kohtauksen loppu.

Anu lukee teatterilla käsikirjoitusta, Hannu on aina lähellä.
Anu lukee teatterilla käsikirjoitusta, Hannu on aina lähellä.

Aamun järjestykset

Hannun kasvot ovat sileät ja hengitys rauhallista. Hän ei kuule eikä huomaa, että Anu kierähtää ylös parisängyn puoliskolta.

Yhdeksältä aamulla alkaa Anun paras työaika. Silloin kukaan ei keskeytä eikä kysele samaa asiaa koko ajan uudestaan.

Anu ottaa esille revyyn käsikirjoituksen ja jatkaa koreografian suunnittelua. Tässä kohdassa näytöstä kaksi näyttelijää nojaa lavastesillan kaiteeseen. Tuossa yksi heistä istahtaa lavan reunalle.

Revyy on teatteri La Stradan tämän kevään näytös, ja La Strada on Anun ja Hannun toinen koti. Anu perusti teatterin vuonna 2009. Suurin osa sen näyttelijöistä on kehitysvammaisia.

Puolen päivän aikaan Hannu herää ja menee vessaan. Hän osaa panna yöllä kastuneen vaipan jätesäkkiin, mutta suihkussa Anu tulee avuksi. Hannun niskassa ja selässä on ammattimuusikon vaivoja. Nikamat kuluivat, kun joutuivat kannattelemaan trumpettia joka päivä 40 vuoden ajan.

Olohuoneessa odottaa Hannun rakas kiikkustuoli. Kotona oltaessa hän enimmäkseen istuu. Toiselle tuolille Anu on pinonnut päivän vaatteet: paidan, housut ja sukat. Hän on pannut ne pukemisjärjestykseen.

Anu istui Hannun vieressä, kun lääkäri ensimmäistä kertaa sanoi nimen Alzheimer. Itku pääsi.

Kahvia, pari juusto-kinkku-tomaattileipää, lasillinen monivitamiinimehua. Anu tekee aamiaisen niin kuin on aina tehnyt. Siinä ei ole mitään uutta eikä vaivalloista.

Tässä sen sijaan on: Joka aamu Anu liimaa Alzheimer-lääkelaastarin Hannun selkään ja kumoaa hänen kouraansa kasan erikokoisia lääketabletteja. Joka aamu Hannu vastustaa.

"Minä en usko mihinkään laastareihin! Mitä pillereitä sinä minulle taas syötät? Minä vihaan pillereitä!"

Anu selittää, perustelee, maanittelee ja suuttuu. Vähän aikaa kumpikin huutaa toiselle niin lujaa kuin jaksaa.

Sitten aamurutiinit on suoritettu.

Yllätysvieras Alzheimer

Eteisen lattialla oli punainen lammikko. Hannun hiukset ja paita olivat veressä, mies itse sekava. Oli elokuu 2014, ja Anu oli juuri tullut kotiin teatterilta. Hän soitti ambulanssin.

Hannu oli kaatunut. Kaatumisen oli aiheuttanut alkoholi, puoli vuotta jatkunut humala.

Mikä viikonpäivä tänään on? Monesko päivä ja mitä kuuta?

"Sanoin lääkärille, että älkää päästäkö häntä kotiin, ennen kuin hän selviää kunnolla. Muuten juominen alkaa taas", Anu kertoo.

Hannu viipyi sairaalassa yli kolme kuukautta. Anu kuuli, että jo rankasta juomaputkesta vieroittuminen veisi aikaa, mutta oli siinä muutakin. Lääkäri lähetti Hannun muistitestiin.

Mikä viikonpäivä tänään on? Monesko päivä ja mitä kuuta? Mikä on tämä paikka, jossa olet?

Hannu ei pärjännyt testissä erityisen hyvin, mutta Anun mielestä siinä ei ollut mitään kummallista. Sairaalan rutiinit toistuivat samanlaisina, ja mies oli pumpattu täyteen rauhoittavia lääkkeitä. Ihmekös, jos päivät menivät sekaisin.

Kotonakaan Anu ei ollut kiinnittänyt huomiota Hannun muistamattomuuteen. Varmaan muisti pätki, mutta niin se tekee, jos ihmisellä on alkoholiongelma.

Joulukuussa 2014 Hannun aivoista otettiin magneettikuva. Sen jälkeen selityksiä oli enää yksi.

Anu istui Hannun vieressä, kun lääkäri ensimmäistä kertaa sanoi nimen Alzheimer.

"Itku pääsi", Anu sanoo.

"Minä en muista siitä mitään", sanoo Hannu.

 Anu, 60, on koulutukseltaan tanssija, näyttelijä ja koreografi. Hannu, 71, soitti trumpettia muun muassa Tampere Filharmoniassa.
Anu, 60, on koulutukseltaan tanssija, näyttelijä ja koreografi. Hannu, 71, soitti trumpettia muun muassa Tampere Filharmoniassa.

Tuttu hahmo tiskillä

Syksyllä 1966 Anu ja Hannu tapasivat ensimmäistä kertaa, eikä se ollut rakkautta ensi silmäyksellä.

Hannu oli 21-vuotias muusikko ja soitti trumpettia Kansallisoopperan bändissä. Anu oli 10-vuotias ja tuli oopperaan balettikoululaiseksi - balettirotaksi, niin kuin siellä sanottiin. Balettirotat niiasivat kaikille vanhemmille ihmisille, jotka tulivat koululla heitä vastaan, myös bändiläisille. Niin oopperassa oli tapana.

"Rakastan edelleen Hannun huumorintajua. Saan nauraa joka päivä."

1970-luvun lopussa Anu oli ammattitanssija ja esiintyi Savonlinnan oopperajuhlien Viimeiset kiusaukset -oopperassa. Esitysten jälkeen tanssijat kokoontuivat baariin, ja yhtenä iltana Hannu oli siellä.

Anu huomasi tutun hahmon tiskin luona. Komea nuori mies, samannäköinen kuin Anun isä, kapellimestari Jorma Panula nuorena. Anu oli aina ollut isän tyttö.

"En minä tarkkaan tiedä, mihin minä Hannussa rakastuin. Kun kolisee, niin kolisee."

Katseiden tasolle se silloin jäi. Hannu oli naimisissa.

Kesällä 1992 Pyynikin kesäteatterissa esitettiin Kesäillan valssi ja Tampereen Komediateatterissa Jääkärin morsian. Anu oli mukana kesäillassa, Hannu jääkärissä, ja yhtenä iltana teatterit haastoivat toisensa jalkapallo-otteluun. Siellä Anu sai kuulla, että Hannu oli juuri eronnut.

Yhteen muutettiin 1994. Seuraavana vuonna vietettiin häitä ja Hannun 50-vuotispäiviä, ja jouluaattona syntyi tytär Joseppiina.

"Giuseppe Verdi on meidän lempisäveltäjä, ja hänen vaimonsa nimi oli Giuseppina. Suomeksi Jooseppi ja Joseppiina", Anu kertoo nimivalinnasta.

Naimisiinmenosta on yli kaksi vuosikymmentä, mutta yksi ei ole muuttunut.

"Rakastan edelleen Hannun huumorintajua. Saan nauraa joka päivä", Anu sanoo.

"Vanhaa sotilashuumoria", sanoo Hannu.

Yhdessä 24 tuntia

Ja kummallakin sykki sydämessä sykki sellainen pieni trallalla, lemmenkipinä toisilleen, jaa.

Tekniikan porukka on käynnistänyt levyn. Tapio Rautavaaran ääni täyttää La Stradan teatterisalin.

Lavalla seisovat näyttelijät käsi kädessä. He laulavat levyn mukana ja muistavat katsoa toisiaan silmiin aina, kun Anu muistuttaa. Työn alla on kuplettimestari Alfred Tannerin lauluista koostettu revyy. Ensi-ilta on sitten, kun näyttelijät ovat oppineet laulujen sanat.

"Kakaroita he minulle ovat. Minun toinen perheeni", Anu sanoo.

Vuosia La Strada harjoitteli pienissä, väliaikaisissa tiloissa. Kun vanha elokuvateatteri Pirkankadulla tuli vuokralle 2015, Anu otti henkilökohtaisen lainan ja remontoi tilat La Stradan käyttöön. Ystävät tulivat talkoisiin.

Talkooväkeä on tarvittu sen jälkeenkin. Tytär Joseppiina on soittanut viulua ja näytellyt melkein jokaisessa produktiossa. Isä Jorma Panula on säveltänyt ja sovittanut näytelmiin musiikkia. Veli Sami Panula on teatterin säveltäjä-kapellimestari.

"Köyhän teatterin pitää käyttää hyväksi kaikki sukulaiset. He eivät ilkeä pyytää korvausta."

Mukana on myös ammattinäyttelijöitä, hekin ilmaiseksi, eikä palkkaa saa Anukaan. Hänen toimenkuvaansa kuuluu muun muassa teatterin taiteellinen johtajuus, koreografia, ohjaaminen, näytteleminen, laulaminen, siivoaminen, lippujen myynti ja apuraha-anomusten laatiminen.

"Juuri sain tietää, että Taiteen edistämiskeskus on myöntänyt minulle puolen vuoden työskentelyapurahan. Kahdeksan talkoovuoden jälkeen!" Anu riemuitsee.

Myös Hannulle on teatterissa vakituinen tehtävä. Hän istuu kahviossa tai katsomossa, seuraa harjoituksia ja ottaa välillä nokoset.

Minne Anu menee, sinne menee myös Hannu.

Teatteriharjoitukset kehitysvammaisten näyttelijöiden kanssa ovat hulppeita. ”Näyttelijöiden innostus on mieletön. Se auttaa jaksamaan myös kotona."
Teatteriharjoitukset kehitysvammaisten näyttelijöiden kanssa ovat hulppeita. ”Näyttelijöiden innostus on mieletön. Se auttaa jaksamaan myös kotona."

Viimeinen huvi elämässä

"Onko tämä heppuli teidän?"

Anu ei tajua kysymystä. Ei hän tajua tilannettakaan. Hän on hätkähtänyt hereille omasta vuoteestaan. Kello on seitsemän, ulkona sysipimeä pakkasaamu ja sängyn vieressä kaksi poliisia.

Poliisit tarkoittavat heppulilla Hannua, sen Anu oivaltaa nopeasti. Mies seisoo ovella ja näyttää eksyneeltä.

Ohikulkija oli hälyttänyt apua, kun oli huomannut rappukäytävässä harhailevan puolialastoman miehen. Onneksi Hannu osasi kertoa poliiseille nimensä. Seurue pääsi sisälle, koska Hannu oli jättänyt oven raolleen lähtiessään.

"Se oli todella pelottavaa", Anu sanoo.

Hannun harhailut alkoivat noin vuosi sitten ensimmäisen kouristuskohtauksen jälkeen. Se vasta pelottava olikin. Hannu istui kaikessa rauhassa kiikkustuolissaan ja katseli televisiota, kun kohtaus tuli. Hänen vartalonsa jäykistyi tiukkaan lukkoon. Suupielestä tuli vaahtoa.

"Eikä hän ollut ottanut pisaraakaan alkoholia. Kerroin sen ensihoitajillekin."

Hannu sai epilepsialääkityksen, joka osoittautui liian rajuksi. Hän alkoi eksyillä.

Kun Anu pistäytyi lähikaupassa, Hannu lähti perään eikä löytänyt takaisin. Kerran hän ilmestyi kantakapakan ovelle, kun Anu oli teatterin kenraaliharjoituksissa. Tuttu tarjoilija soitti Anulle: Mitä tehdään, ulkona on hirveän kylmä ja miehellä vain takki, kengät ja alushousut?

"Onneksi se lääkitys saatiin purettua", Anu sanoo.

"Se teki kyllä täysin sekopääksi", Hannu sanoo.

Enää Anu ei jätä Hannua yksin.

Kaksi tai kolme kertaa viikossa Anu ja Hannu kävelevät kotoa teatterille ja harjoitusten jälkeen takaisin kotiin. Kotimatkalla saatetaan poiketa kantapaikassa ottamassa yhdet oluet. Anu pitää huolen, että Hannun lasissa on korkeintaan ykköstä. Se on lääkärin määräys.

"Mutta kun minua eivät lääkärit määrää. Se on asia sillä tavalla. Minä olen sen ikäinen ihminen, että pystyn päättämään itse asioista", Hannu sanoo ja painottaa jokaista lausetta.

Anu ei raaski kertoa, että oikeastaan lääkäri ei sallisi edes ykkösolutta. Sekin altistaa epilepsiakohtauksille, jos sitä juo suuria määriä.

"Mutta mitä se olisi, jos vietäisiin sekin huvi, mikä elämässä on jäljellä? Meille tulisi vain isommat tappelut", Anu sanoo.

Niin kauan kuin muistaa

"Käypäs muuten kohta vessassa."

"Joo, täytyy kattoo."

"Ei kun vessa on tuossa."

"Tiedän, missä vessa on."

"Niin, mutta kun et aina muista. Vaikka sanot, että just kävit, tiedän, että et käynyt."

Kotona on 12 laatikollista aikuisten vaippoja. Ne kustantaa kaupunki.

"En hae päivätoimintapaikkaa, koska en halua. Hannu ei tuntisi siellä ketään ja kyselisi minua koko ajan."

Kun lähdetään teatterille, Anu ottaa kassiin vaihtovaatteet. Istuimille Hannun alle Anu sujauttaa muovisuojan.

Joskus Anu pesee kolme pesukoneellista pyykkiä päivässä. Joskus pitää vaihtaa märät sänkyvaatteet ja avata ikkunat tuuletusasentoon kesken yön.

Kun mies lähtee yöllä viereltä, Anu havahtuu. Meneehän hän vessaan eikä ulko-ovelle? Iltaisin Anu panee oven takalukkoon ja rakentaa vetolaukusta ansan sen eteen.

Jotenkin kaikkeen tottuu. Kyllä se menee näinkin.

"Tuntuu tärkeältä auttaa, kun rakastaa. Niin yksinkertaista se on", Anu selittää.

Hän tietää, että voisi hakea Hannulle päivätoimintapaikkaa. Hän voisi viedä Hannun sinne muutamaksi tunniksi ja hoitaa rauhassa omia asioitaan.

"En hae, koska en halua. Hannu ei tuntisi siellä ketään ja kyselisi minua koko ajan. Olen ajatellut, että pidän Hannun kotona niin kauan kuin hän muistaa minut."

”Kyllä siinä ajatukset pimenivät”, Joseppiina Kahiluoto kertoo hetkestä, jolloin sai kuulla isän Alzheimerista.
”Kyllä siinä ajatukset pimenivät”, Joseppiina Kahiluoto kertoo hetkestä, jolloin sai kuulla isän Alzheimerista.

"Nyt ei jaksa yhtään!"

Tänäkin kesänä Anu ja Hannu lähtevät kuukaudeksi Italiaan. Anu piirtää ilmaan Sisilian ääriviivat ja tökkää sormellaan sen länsireunaan. Siellä on tuttu Trapanin kaupunki.

"Kuin kotio menisi", Hannu sanoo.

"Älä muuta sano. Täytyy vain ensin ryöstää pankki. Visa vinkuu taas", Anu vastaa.

"Joseppiina sanoo, että sinun, äiti, täytyy tehdä ratkaisuja. Minä vastaan, että enkä tee."

Viime kesän reissulla oli mukana myös Joseppiina. Anun riemuksi tytär lupasi lähteä matkaan nytkin.

"Reissu oli Joseppiinalle rankka. Hän ei ole tottunut minun normielämääni. Trapanissa minä välillä sysäsin hommia hänelle, että vie sinä tuo vaipparoskis."

Joskus Anu soittaa Joseppiinalle, että nyt hän repeää.

Hän ei jaksa enää yhtään kertaa kertoa Hannulle, missä ollaan (kotona) ja onko tuo kello oikeassa (on) ja onko nyt päivä vai ilta (päivä).

Hän ei jaksa tapella lääkkeistä joka herran aamu. Taas hän ja Hannu ovat huutaneet toisilleen kuin rantapirut.

"Joseppiina sanoo, että sinun, äiti, täytyy tehdä ratkaisuja. Minä vastaan, että enkä tee."

Hannu tuntee hänet vielä.

Vielä yksi kohtaus

Paikka: La Strada -teatterin kahvio.

Kohtaus: Hannu istuu nojatuolissa ja katsoo eteensä. Anu puhuu hiukan kiihtyneenä.

"Et sä mulle mikään taakka ole. Tyyppi. Heppuli."

ANU: "Kaikki kysyvät, että tarviinko minä lepoa, miten minä jaksan. En minä mitään lepoa tarvitse! Sun auttaminen on minun tehtävä. Ihan yhtä raskasta on tehdä töitä kehitysvammaisten kanssa, ja silti heiltäkin saa hurjasti voimaa."

HANNU: "Jos työstänsä saa jotain, niin se on jo paljon. Mä en saanut Tiivisteteollisuudesta mitään."

ANU: "Se olikin sun eka työpaikka, varmaan 50 vuotta sitten. Olit ihan kakara silloin."

HANNU: "Joo, niin olin, mutta kun siellä piti laittaa kirjaan vessassa käynnitkin."

Molemmat vaikenevat. Taustalta kuuluu näyttelijöiden naurua.

ANU (ääni särkyen): "Toiseen kiintyy koko ajan enemmän. Tiedät sä, kun toiseen iskee sairaus, se vain lujittuu se suhde."

Anu pysähtyy katsomaan Hannua. Hänen huulensa ovat pienessä hymyssä. Hannun asento ei muutu.

ANU: "Et sä mulle mikään taakka ole. Tyyppi. Heppuli."

Hannu vilkaisee Anun kasvoja ja hymyilee takaisin. Sitten hän kääntyy taas katsomaan eteensä.

Kohtauksen loppu.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 12/2017.

 

Arja Tiili ei suostu häpeämään eroaan, kiusatuksi tulemista, särkyneitä unelmia. "Haluan katkaista häpeän ketjun. Erokin voi olla joskus lapsen etu, sillä lapsi vaistoaa heti, jos vanhemmat eivät rakasta toisiaan." 

Lapselle on puhuttava erosta suoraan ja selkeästi.

Niin Arja Tiiliä oli neuvottu eroseminaarissa, ja niin hän myös oli päättänyt tehdä.

Sitten tuli päivä, jolloin viisivuotias Pinka-tytär alkoi kysellä.

"Miks te isän kanssa erositte?" Pinka kysyi.

"Koska emme osanneet ratkaista meidän ongelmia", Arja vastasi suoraan ja selkeästi.

"Miks te ette osanneet ratkaista teidän ongelmia?" Pinka jatkoi.

"Joskus asiat vain ovat niin monimutkaisia, etteivät ne ratkea, vaikka kuinka yrittäisi. Ja sitten on parempi erota, niin ei ole riitaa", Arja vastasi ja tunsi, kuinka suoruus ja selkeys olivat vaivihkaa haihtumassa.

"Miks te sitten riitelitte? Miks ette vaikka halanneet?"

"Kyllä me halattiinkin."

"Miks ette vaan pyytäneet toisiltanne anteeksi?"

"Kyllä me pyydettiinkin."

"Olisitte sopineet. Miks ette vaan sopineet?"

Mitä kuuluu, kaikki hyvin? Arja haki Pinkan Montessori-päiväkodista Herttoniemestä.
Mitä kuuluu, kaikki hyvin? Arja haki Pinkan Montessori-päiväkodista Herttoniemestä.

Joskus vain käy niin

Niinpä, Arja mietti. Miksi emme vain sopineet?

Niinhän lapsiakin aina käsketään tekemään.

Mieleen tuli vain yksi vastaus: koska joskus elämässä vain käy niin.

Joskus juuri ero tekee perheestä ehjän.

Joskus vain käy niin, että äiti ja isä ovat onnellisempia eri kodeissa.

Joskus asiat vain menevät eri tavalla kuin toivoo, ja sitten on surtava hetki ja mietittävä, mikä on seuraavaksi paras vaihtoehto.

Mieluummin Arja olisi toki luvannut: kyllä lapseni, kaikki ongelmat ratkeavat aina. Mutta hän ei halunnut valehdella.

Sen sijaan hän selitti, että myös ne asiat, jotka eivät ratkea ikinä, voi oppia hyväksymään. Hyväksyä voi eronkin, sillä joskus juuri ero tekee perheestä ehjän.

"Lapsi vaistoaa heti, jos vanhemmat eivät rakasta toisiaan, ja alkaa kantaa siitä syyllisyyttä."

"Niin käy vain silloin, jos vanhemmat ovat sinut eronsa kanssa. Lapsen on nähtävä omin silmin, että äiti ja isä voivat paremmin erillään kuin yhdessä", Arja sanoo.

"Jos vanhemmat häpeilevät eroaan tai potevat siitä loputonta syyllisyyttä, häpeä siirtyy lapseen. Sen ketjun olen halunnut katkaista."

Siksi Arja on alusta asti puhunut avoimesti Pinkan ja tämän ystävien kanssa siitä, että Pinkalla on kaksi kivaa ja rakasta kotia: toinen äidin luona Vuosaaressa, toinen isän luona Töölössä.

Arja on halunnut tehdä lapselleen selväksi, että perhe, jossa vanhemmat asuvat eri kodeissa, on yhä perhe. Ihan yhtä hyvä ja oikea kuin muutkin perheet.

"Joskus ero voi olla lapsen etu. Lapsi vaistoaa heti, jos vanhemmat eivät rakasta toisiaan, ja alkaa kantaa siitä syyllisyyttä. Niin minäkin pienenä aloin."

Viihtykää, vanhemmat!

Kertaakaan isä ei sanonut rakastavansa Arjaa. Mutta joka aamu hän herätti Arjan koputtamalla tämän oveen ja laulamalla: Makeasti oravainen makaa sammalhuoneessansa.

Aamupuuron isä oli kattanut pöytään valmiiksi.

Isän ääni oli tumma ja pehmeä, tangoääni. Tangolaulajan urasta hän oli haaveillut, mutta postinlajittelija hänestä oli tullut.
Isä puhui harvoin, tunteista ei koskaan.

"Päätin yhdistää vanhempani, olla iloinen liima heidän välillään." 

"Sota oli jättänyt isään jälkensä. Hän nieli pahaa oloa niin paljon, että sai lopulta omituisia raivokohtauksia. Päättelin, että kotona saa puhua, kunhan ei puhu mistään hankalasta."

Isä, äiti, Arja ja kolme isosisarusta asuivat Itä-Helsingissä Myllypuron pahamaineisessa kerrostalolähiössä, jonka piha kuhisi kavereita.
Arjan syntyessä vanhemmat olivat yli nelikymppisiä, hänestä ikivanhoja.

"Häpeilin sitä, että vanhempani eivät tuntuneet rakastavalta parilta. En nähnyt heidän halaavan tai tekevän mitään yhdessä", Arja sanoo.

"Päätin yhdistää vanhempani, olla iloinen liima heidän välillään. Minusta tuli viihdyttäjä, joka tanssi telkkarin edessä, kun muut yrittivät katsoa uutisia. Kuvittelin, että jos olen tosi helppo ja hauska, iloni tarttuu äitiin ja isään."

Itä-Helsingin Myllypurossa, lapsuusmaisemissa, olo tuntuu kotoisalta.
Itä-Helsingin Myllypurossa, lapsuusmaisemissa, olo tuntuu kotoisalta.

Arja ei ole vieläkään varma, mikä hänen syvin toiveensa oli. Se, että äiti ja isä pysyisivät aina yhdessä? Vai se, että he voisivat hyvin?

"Vaikka joskus toivoin heidän eroaan, olisin todennäköisesti surrut sitäkin. Vaikeimmalta tuntui puhumattomuus. Vaistosin, että jokin oli pielessä, mutta en tiennyt mikä."

"Jos yksi unelma särkyy, keksin uuden unelman. Menen aina eteenpäin."

Äiti työskenteli nuorena tyttönä piikana, myöhemmin siivoojana ja myyjänä. Hänellä oli kaksi elämänohjetta. Ensimmäinen oli tämä: Kyllä elämä opettaa, jos ei muuta, niin hitaasti kävelemään.

Se tarkoittaa, että aina kannattaa ottaa edes pieni askel eteenpäin.

Toinen ohje oli tämä: Kaatunutta maitoa on turha jäädä miettimään.

"Vasta aikuisena olen tajunnut, kuinka viisaita ohjeet olivat. Huomaamattani olen myös noudattanut niitä. Jos yksi unelma särkyy, keksin uuden unelman. Menen aina eteenpäin."

Rohkea hiiri

Päähänsä Arja painoi knallihatun. Ylleen hän puki miesten mustan puvuntakin, johon kiinnitetyssä pinssissä luki "Ei ydinvoimalle".

Sitten hän lähti kouluun.

Joka aamu häntä pelotti. Kiusaajat tulisivat, se oli varmaa, mutta tulisivatko ne tuon vai tämän nurkan takaa, matikantunnin jälkeen vai sitä ennen, huutelisivatko tänään läskiksi vai huoraksi, löisivätkö.

Kiusaajat olivat pari vuotta vanhempia tyttöjä. Heidän katseensa oli tyhjä ja kova, heitä pelkäsi koko Myllypuron yläaste. Sellaisille tytöille ei sanota vastaan.

"Juoksin pakoon niin lujaa kuin pystyin. Muuta en voinut. Olin kuin nurkkaan ajettu hiiri, joka odotti seuraavaa lyöntiä."

Ehkä Arja oli hiiri, mutta hän oli knallihattupäinen hiiri.

"Tajusin koko ajan, että minussa ei ole mitään vikaa. Ajattelin vain, että kiusaajillani oli tosi paha olla."

Nurkassakin hän piti hatustaan ja puvuntakistaan kiinni kuin olisi pitänyt kiinni itsestään, eikä edes harkinnut niistä luopumista.

"Uskalsin erottua massasta. Olin myös itsepäinen. Olin päättänyt, etten jää yhtenäkään kouluaamuna kotiin, enkä jäänyt", Arja sanoo.

"Tajusin koko ajan, että minussa ei ole mitään vikaa. Ajattelin vain, että kiusaajillani oli tosi paha olla."

Kiusaajat yrittivät saada Arjan pelkäämään. Siinä he onnistuivat.

He yrittivät saada Arjan häpeämään, mutta siinä he epäonnistuivat.

Se vei pohjan kiusaamiselta. On niin tylsää yrittää murtaa jotakuta, jolla ei ole aikomustakaan murtua. Kolme vuotta kiusaajat yrittivät, sitten he luovuttivat.

"Sain voimani siitä, että omat kaverini eivät koskaan jättäneet minua. Hekään eivät uskaltaneet sanoa kiusaajille vastaan mutta he seisoivat koko ajan vieressäni. Se riitti. Mutta suurin pelastukseni oli tanssi."

Vuonna 1992 Arja tanssi Svenska Balettskolanissa.
Vuonna 1992 Arja tanssi Svenska Balettskolanissa.

Turvassa lavalla

Arjan jalassa on punaiset kärkitossut. Punaisessa puvussa sädehtii kultainen lieska.

Esityksen nimi on Punainen liekki.

Kyseessä on 15-vuotiaalle Arjalle varta vasten tehty variaatio, jossa on kaikki mahdolliset klassisen baletin temput: fouettepiruetit, maneesipiruetit, hyppyjä ja vauhtia.

Arja on nopea ja hyvä pirueteissa. Esiintymistä hän rakastaa.

"Lavalla tuntui kuin jokin suurempi voima olisi liikutellut minua. Sain olla hyväksyvän katseen kohteena ja tehdä sitä, mitä rakastin. Samaa tunnetta en ole saanut mistään muusta."

15-vuotiaana Arja tanssi koreografian Punainen liekki.
15-vuotiaana Arja tanssi koreografian Punainen liekki.

Arja oli aloittanut balettitunnit Helsingin tanssiopistossa vasta 12-vuotiaana. Sitä ennen hän oli tanssinut vain jazztanssia, mutta oli ollut siinä niin hyvä, että opettaja oli patistanut hakemaan opiston vapaaoppilasluokalle.

Arja haki ja pääsi. Hän oli muita jäljessä, mutta halusi heti kärkitossut.

"Kehityin nopeasti. Yhtäkkiä pystyin tekemään tuplapiruetin sijasta triplapiruetin ja pian voitin suomenmestaruuksia. Tanssista tuli turvapaikka, johon pakenin kiusaamista."

"Vain kerran tungin sormet kurkkuun. Vedin ne heti pois, sillä ajatuskin oksentamisesta ällötti."

17-vuotiaana Arja aloitti tanssiopinnot Tukholmassa, Svenska Balettskolanissa. Treenejä oli aamukahdeksasta iltaseitsemään kuutena päivänä viikossa. Aikaa baareissa notkumiseen ei ollut.

Kun kerran oli kotibileet, lopputulos oli, että yksi balettitanssija roikkui parvekkeen kaiteesta, toinen repi verhotangot alas ja kolmas nukahti vessaan.

"Rutiini puuttui", Arja selittää.

Kämppäkavereina oli kolme tanssijatyttöä. Yksi sairasti anoreksiaa, toinen bulimiaa. Arja jatkoi syömistä, vaikka ystävät ympärillä kuihtuivat.

"Se oli ehkä äitini ansiota. Hän oli hoivannut meitä kokkaamalla joka päivä terveellistä kotiruokaa, lihapatoja ja laatikoita. Syödä pitää, äiti tolkutti, ja minä söin. Vaikka pidin duunarivanhempiani silloin toivottoman vanhanaikaisina, he antoivat elämääni terveen pohjan."

Arja laihdutti, kun opettaja käski, mutta hoiti homman kuin hampaidenpesun moittimatta itseään.

Vain kerran Arja oli vähällä lipsahtaa. Hän oli Tukholmassa asuvan tätinsä luona syömässä ihania pihvejä ja söi muutaman liikaa.

"Ajattelin, että apua, nyt lihoin. Päätin kokeilla oksennustaktiikkaa, sitähän kaverinikin käyttivät. Tungin sormet kurkkuun, mutta vedin ne heti pois. Ajatuskin oksentamisesta ällötti. Päätin mieluummin lihoa."

Arja ei hävennyt kehoaan, vaikka tanssinopettaja tokaisi usein, että laihdutapas kolme kiloa. Hän kyllä laihdutti, kun opettaja käski, mutta hoiti homman kuin hampaidenpesun moittimatta itseään.

Kerran kotona käydessään hän oli kutistunut niin, että isä pelästyi.

"Olet laihtunut. Käytätkö sinä huumeita?" isä kysyi.

Arja tuijotti isää, posket lommolla ja nuttura kireällä.

"Oot sä tosissas? Mä oon ihan hirveessä kilpakunnossa", hän tiuskaisi.

Tanssinäytöksiä vanhemmat kävivät katsomassa harvoin, mutta kun isä vuonna 2008 kuoli, Arja löysi hänen kätköistään pienen puulaatikon.

"Laatikko oli täynnä lehtiartikkeleita minusta ja balettikilpailuistani. Isä taisi olla minusta aika ylpeä."

Takaisin kouluun

Arja valmistui balettitanssijaksi, mutta prima ballerinaa hänestä ei tullut.

"En jäänyt vatvomaan, miksi niin kävi, vaan päätin ryhtyä nykytanssijaksi."

Nyt Arja tunnetaan paitsi nykytanssijana, myös palkittuna koreografina ja Arja Tiili Dance Company -tanssiryhmän taiteellisena johtajana.

Tällä hetkellä hänen pääprojektinsa on Suomen kouluja kiertävä Break the Fight -hanke, joka sisältää työpajatoimintaa, breakdance-esityksiä, räppiä ja keskustelua koulukiusaamisesta.

"Kehon muuttuminen on minulle ehkä kovempi pala kuin myönnänkään. Mutta näin on hyvä."

Työpajan alussa Arja ja ryhmään kuuluvat räppärit ja tanssijat kertovat omista kiusaamiskokemuksistaan. Joka luokalla on aina vähintään yksi oppilas, joka pysyy koko keskustelun hiljaa, mutta jonka silmistä heijastuvan surun Arja tunnistaa.

"Hienointa on, kun nuori tulee kiittämään ja sanomaan, ettei ole koskaan ennen jutellut näin avoimesti kiusaamisesta."

Työpajan aikana opetellaan myös muutama breakdance-liike. Itse Arja ei ole tanssinut seitsemään vuoteen. Vatsan hermotukset vaurioituivat keisarileikkauksessa pahasti, ja toipuminen kesti vuosia.

"Kehon muuttuminen on minulle ehkä kovempi pala kuin myönnänkään. Olin lapsena pullea, nuorena kilpaurheilijamaisen timmi ja nyt taas pullea. Mutta näin on hyvä. Elämän kuuluukin muuttua. Nyt intohimoni on suunnitella esityksiä muille."

Antaa roikkua

Aamuisin Arja herättää Pinkan. Oravalaulua hän ei laula. Mieluummin hän halaa, kutsuu kullaksi, sanoo että rakastaa.

"Haluan sanoa sen ääneen. Vaikka tiesin minäkin pienenä, että minua rakastettiin, vanhempani vain eivät sanoneet sitä."

Jos Pinka saa päättää, illalla syödään muusia ja kalapuikkoja.

Kotiruokaa sen olla pitää, Arja huomaa ajattelevansa, ja pystyy juuri ja juuri tarjoilemaan kalapuikkoja, vaikka ne ovat melkein eineksiä eikä äitikään niitä 1980-luvulla tarjoillut.

Yhdeksältä Arja ja Pinka menevät vierekkäin nukkumaan.

Sillä viikolla kun Pinka on isän luona, Arja valvoo myöhään ja katsoo telkkaria. Lempiohjelmia ovat Vain elämää, Idols ja muut tosi-tv-kisailut.

"Totuus on, että balettia käyn katsomassa nykyään harvoin. Sen sijaan minua kiehtovat ohjelmat, joissa taviksesta voi tulla tähti", Arja sanoo.

"Kun kuuntelin Saara Aallon laulavan X Factorissa Abbaa, minä vain itkin. Hänen laulunsa ovat minulle taide-elämyksiä. Ne herättävät minussa tunteita, yhtä suuria kuin jokin hieno nykytanssi- tai teatteriesitys. Saaraa fanitan siksikin, että hän on ollut altavastaaja ja kiusattu."

Olohuoneen sohvalla makoillessaan Arjan katse osuu usein telkkarin johtoihin. Ne roikkuvat rumasti seinällä. Ovat roikkuneet jo kaksi vuotta, erosta asti.

"Olisi ihanaa, jos olisin saanut laitettua johdot nätisti piiloon sellaiseen putkeen. Mutta en ole. Antaa niiden siis roikkua. Kaikki on koko ajan vähän epätäydellistä, ja se on minusta ihan fine."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 13/2017.