Nelliina tapasi Myssyfarmilla tilan isäntäparin Anne ja Janne Rauhansuun sekä myssymummo Terttu Kallion.

Tällainen on mainio myssymummo Terttu Kallio, jonka bloggaajamme Nelliina tapasi Myssyfarmilla elokuussa.

Kil kil kil kil. Äänestä ei voi erehtyä. Neulepuikot siellä kilisevät, mutta jestas sentään, mihin tahtiin! Eikö tuossa jo lanka kuumene?

"Tänään on valmistunut viisi myssyä", toteaa Terttu Kallio, 71, ääni kilinän takaa.

Viisi myssyä. Ja kello on juuri ja juuri kaksi iltapäivällä. Kutomisen lisäksi Terttu on tietysti laittanut ruuat miehelle ja itselleen ja ottanut vastaan neljä koulusta palaavaa lapsenlasta.

Eikä tämä edes ole ennätys.

"Kyllä myssyjä syntyy kymmenenkin päivässä. Riippuu vähän mallista. Jos myssy on oikein kirjava, siinä on aina se langanvaihto", Terttu jatkaa.

Myssymummojen neuletalli

Terttu Kallio on aito myssymummo. Hän kuuluu pöytyäläisen Myssyfarmin neulontatalliin, jossa bloggaajamme Nelliina vieraili elokuun lopussa. Farmi myy suomenlampaan luomuvillasta kudottuja myssyjä, kravatteja ja kaulureita verkossa ja useiden jälleenmyyjien kautta.

Tallin tehonyrkin muodostaa seitsemän myssymummoa, jotka hankkivat lisätuloa myssyjä neulomalla. Heitä yhdistää pöytyäläisyys ja se, että jokainen on oikeasti isoäiti.

Niin, ja jokainen on tietysti myös intohimoinen kutoja.

Kaikki kahdeksan lapsenlasta saavat joka joulu pukinkontista ainakin yhdet käsinkudotut sukat.

"Minä harrastan tätä", Terttu sanoo; ei se sen kummempaa ole.

Terttu muistelee kutoneensa Myssyfarmille kolmen tai neljän vuoden ajan. Sitä hän ei osaa sanoa, montako myssyä hänen käsiensä kautta on jo syntynyt. Satoja. Vähintään.

"Ja ehdin minä kutoa paljon muutakin myssyjen lisäksi. Kaikki kahdeksan lapsenlasta saavat joka joulu pukinkontista ainakin yhdet käsinkudotut sukat."

Villapaitoja lättähatussa

Tertun äiti kutoi aina. Terttu muistaa, miten tämä istui vielä 90-vuotiaana keinustuolissa antoi tulla sukkia koko suvulle.

Terttukin on tehnyt paljon käsillään. Aina.

Ennen avioitumistaan, 18-kesäisenä, Terttu kävi töissä Turussa. Monena aamuna hän seisoi lättähattujunan eteisessä muiden työhön matkaavien naisten kanssa. Kaikilla kilisivät puikot ja virkkuukoukut.

"Lättähatulta vei tunnin puksuttaa Kyrön ja Turun väliä. Virkkasin niillä matkoilla sängynpeittoja ja kudoin suuret villapaidatkin miehelle ja itselleni."

"Joskus vielä surffaan"

Luomulangat myssyjä varten tulevat vyyhteinä. Terttu pujottaa ne vyyhti kerrallaan keinutuolin selkänojan ympärille ja kerii langat keriksi.

"Siinä ei kauan kestä. Mies ei ole vielä koskaan joutunut pitelemään minulle vyyhteä", Terttu sanoo.

Kun kerät ovat valmiina, Terttu luo puikoille 40 silmukkaa. Sitten sormet alkavat vilistä.

Kaksi oikein, kaksi nurin. Valkoharmaata, oranssia, sinistä, keltaista, vaaleanpunaista.  Työn alla on päivän kuudes myssy. Malli on nimeltään Levi ja se on värikäs kuin revontulet.

"Jos joskus surffaan, on ainakin tarpeeksi myssyjä valmiina."

Kaksivärisiä surffimyssyjäkin on Tertun tehtaalta tulossa. Niistä Terttu aikoinaan aloitti myssymummon hommat: viisi riviä luomuväristä villalankaa, viisi riviä värjättyä, ja taas alusta.

"Olen ajatellut, että joskus kyllä vielä surffaan itsekin. On ainakin tarpeeksi myssyjä valmiina", Terttu sanoo ja nauraa.

Kesällä hän oli jo vähällä kokeilla SUP-lautaa. Tiedättehän, surffilaudan näköistä vehjettä, jota melotaan laudan päällä seisten.

"Tuli vain niin kylmä ilma, etten arvannut lähteä. Olisin kumminkin pudonnut laudalta. Vaikka ei se minua lämpimällä kelillä haittaa. Kyllä vanha uimari sieltä ylös pääsee."

Tyyny selän taakse ja töihin

Uiminen tekee hyvää hartioille. Neulominen kun vetää olkapäitä väkisin suppuun.

"Ei kutominen oikeastaan ota hartioihini. Välillä vähän kävelen ja jumppaan, ettei koko päivä mene lysyssä istuessa. Tai käyn ulkona roikkumassa rekkitangossa, se tekee hyvää."

Tertulla on muitakin koeteltuja ja hyväksi havaittuja keinoja, joilla neuloja pysyy terveenä ja ryhdikkäänä. Ykkönen on tyyny selän takana.

"Hyvä selkänoja ja tyyny ristiselän tueksi. Silloin ei muutu ihan kyttyräseläksi", Terttu vinkkaa.

Rasvainen luomuvilla hoivaa kutojan käsiä.

Käsien iho pysyy kunnossa, koska lampaanvilla on värjäämätöntä ja käsin pestyä. Siinä on tallella lanoliini eli villan rasva, joka tekee langasta pehmeää ja voitelee kutojan kädet.

"Tekee se senkin, että myssy pitää vähän sadetta. Olen huomannut, että ruskean lampaan villa on erityisen rasvaista. Sellaisen myssyn sisälle eivät lumihiutaleet pääse", Terttu kertoo.

Mitä jännempi ohjelma, sitä useampi myssy

Vaan entäpä henkinen puoli? Eikö myssymummon maailma kavennu ikävästi, kun hän tuijottaa päivästä toiseen vain kudintaan?

No ei, koska tehokutojan ei tietenkään tarvitse pitää katsetta kutimessa. 

Tertun harmiksi televisiosta loppuivat mestarietsivä Poirotin seikkailut, mutta aina sieltä jotain jännitystä tulee. Tosin niin myöhään illalla, ettei aina huomaa nukkumaan mennä.

"Mutta myssyjä syntyy. Mitä jännempi ohjelma, sitä nopeammin minä kudon."
 

Kodin Kuvalehden lukijabloggaaja Seija Erkkonen on koukussa postikortteihin.

Kuka olet ja mistä tulet?

Nimeni on Seija Erkkonen, olen 56-vuotias ja työskentelen taloushallintoalalla. Olen naimisissa Tapanin kanssa ja meillä on kaksi lasta, Henrik ja Katarina, jotka ovat jo muuttaneet kotoa.

Olen kotoisin Pohjois-Suomesta. Kun pääsin lukiosta 1979, lähdin kolmeksi kuukaudeksi kesätöihin tänne Ruotsiin, Boråsiin.

Pidensin oleskelua vuodella, ja sinä aikana tapasin tulevan mieheni. Tänä vuonna vietämme 35-vuotishääpäivää.

Miehenikin on Suomesta, hän muutti viisivuotiaana perheensä kanssa Oulusta Ruotsiin. Kotikielenä meillä on suomi. Molemmat lapsemmekin oppivat sen ensimmäisenä kielenään, joten isovanhempien eläessä ei tullut kielivaikeuksia.

Miten innostuit bloggaamisesta?

Olen kirjoittanut pienestä pitäen. Kun näin Kodin Kuvalehdessä jutun lukijablogin kirjoittamisesta, ajattelin kokeilla, olisiko minusta siihen. Ja kun lehtenne järjesti vielä kivan kurssinkin, innostukseni sen kuin kasvoi.

Blogisi nimi on "Kirjoita postikorttiin". Mistä nimi syntyi?

Olen aina tykännyt postikorteista. Kun liityin Postcrossingiin eli kansainväliseen postikorttirinkiin, jonka ideana on lähettää kortteja postikorttiharrastajille ympäri maailmaa, mieleeni tuli, että postikorttitarinoistani voisivat iloita muutkin.

Sitä paitsi olen sitä ikäluokkaa, että Muskan Kirjoita postikorttiin soi mielessä vieläkin. Parempaa nimeä ei siis voinut olla.

Kirjoitat blogisi osittain ruotsiksi. Miksi?

Jotta innostaisin suomalaisia lukemaan ja kuuntelemaan enemmän ruotsia. Kouluruotsikin on meille suomalaisille rikkaus. Sama pätee toisinkin päin: myös ruotsalaiset, suomenruotsalaiset ja ruotsinsuomalaisetkin rikastuisivat suomalaisesta kulttuurista. 

Mitä teet mieluiten lauantai-iltaisin?

Saunon, luen tai kirjoitan mökillä.

Mistä ilahdut? Entä suutut?

Ilahdun yllättävistä hellyydenosoituksista.

Tulen harvoin vihaiseksi, mutta suutun, jos ihmiset kieroilevat.

Mikä on tärkein oppi, jonka äidiltäsi olet saanut?

Äiti oli aina iloinen ja piti ihmisiä hyvällä mielellä. Yritän samaa.

Mikä on rakkain paikkasi kotona?

Kotiakin tärkeämpi on metsä. Sinne voi aina mennä purkamaan huolia ja suruja.

 

Lääkäri ja tutkija Helena Miranda tietää, että potilasta voi sattua silloinkin, kun lääkäri ei löydä kipuun syytä. Oman kipunsa kanssa Helena elää joka päivä. Hän uskoo, että sen juuret löytyvät lapsuudesta.

Helena Miranda löytää isän kuoleman jälkeen tämän pienestä jäämistöstä pinon kalentereja.

Isä, järjestelmällinen diplomi-insinööri, on säilyttänyt niitä vuosia, tehnyt merkintöjä ohuille sivuille loppuun asti. Jotkin huolellisesti kirjoitetuista sanoista osuvat suoraan tyttären sydämeen.

"Lapset tulossa. Ryhdistäydy."

Ja se kaikkein toivottomin sana.

"Putki."

Kalenterissa riittää sillä sanalla merkittyjä sivuja. Päiviä ja viikkoja.

Helena tietää, että niinä päivinä isä on juonut. Silloin ovat unohtuneet sovitut tapaamiset Helenan ja tämän kaksi vuotta vanhemman veljen kanssa. Ei päästy Linnanmäelle, vaikka luvattu oli.

Älykäs ja lämmin mutta epäluotettava ihminen, niin Helena on aina ajatellut isästä.

On pakko istahtaa hetkeksi alas kalenteripino sylissä, hengittää syvään.

Vasta nyt Helena ymmärtää täysin sen kamppailun, jota isä oli vuosia käynyt vaikeaa alkoholiriippuvuutta vastaan.

Kun isä ei juonut, häntä ihanampaa ei ollut.

Kun isä ei juonut, häntä ihanampaa ei ollut. Isä piti sylissä, silitti hiuksia, kutsui taivaan lintuseksi. Isän kodissa Helsingissä Helena sai olla oma itsensä.

Ne muistot kannattelivat toisessa kodissa äidin luona. Siellä Helena koki usein olevansa näkymätön.

Kipu on totta

Lääkäri ja kipututkija Helena Mirandan vastaanotolle tullaan usein silloin, kun kipu jossain kohdassa kehoa on kroonistunut, eivätkä tavalliset hoitokeinot pure.

Migreenikipu tuntuu Helenasta siltä kuin kuuma rautanaula työnnettäisiin silmän läpi niskaan. Kun hän oppi elämään kipujen kanssa, hän päätti kirjoittaa aiheesta kirjan. Se sai nimekseen Ota kipu haltuun.
Migreenikipu tuntuu Helenasta siltä kuin kuuma rautanaula työnnettäisiin silmän läpi niskaan. Kun hän oppi elämään kipujen kanssa, hän päätti kirjoittaa aiheesta kirjan. Se sai nimekseen Ota kipu haltuun.

Hänen mukaansa joka viides aikuinen Suomessa kärsii pitkittyneestä kivusta. Se ajaa ihmisiä sairauslomille ja työkyvyttömyyseläkkeille joka vuosi. Meillä on sairauspoissaoloja kivun vuoksi eniten koko maailmassa.

Nuorena lääkärinä Helena ahdistui, jos ei pystynyt ratkaisemaan kipupotilaan ongelmia lyhyen vastaanottoajan puitteissa.

Joskus hän myös ihmetteli oireita. Potilastyössä tuli vastaan tilanteita, jollaisista opiskeluaikana ei ollut puhuttu mitään.

Miten ihmistä voi sattua, jos syytä kipuun ei löydy?

Nyt 48-vuotiaana kokeneena lääkärinä Helena tietää kroonisesta kivusta ja sitä potevista ihmisistä paljon enemmän.

"Jokaisen ihmisen kokemus kivusta on todellinen. 2000-luvun suurin mullistus kipututkimuksessa on ollut se, että kipureaktiota voidaan mitata objektiivisesti aivokuvausmenetelmillä. Aivokuvista näkee, että potilas tuntee aidosti kivun, josta puhuu."

"Iloitsen kroppani jokaisesta kohdasta, jota ei särje."

"Enää en epäile yhdenkään potilaan kipua."

Kivun tuntemus saattaa jatkua, vaikka alkuperäinen kudosvaurio olisi jo aikaa sitten parantunut. Aivot ja ylivirittynyt keskushermosto ylläpitävät kipua, eikä siihen silloin auta leikkaus, tulehduskipulääke tai pitkä sairausloma.

"Kroonisen kivun hoidossa lääkkeettömät keinot ovat ensisijaisia. En silti ole lääkevastainen. Äkillistä kipua kannattaa hoitaa särkylääkkeillä, etteivät kipuradat herkisty."
"Kroonisen kivun hoidossa lääkkeettömät keinot ovat ensisijaisia. En silti ole lääkevastainen. Äkillistä kipua kannattaa hoitaa särkylääkkeillä, etteivät kipuradat herkisty."

Krooninen kipu syö ihmisen elämänlaatua. Potilaan mielessä väijyy ainainen pelko kivun uusiutumisesta tai pahenemisesta.

Kipuun perehtynyt terveydenhuollon ammattilainenkaan ei ole taikuri, joka pystyisi hetkessä ratkaisemaan pitkittyneen ongelman. Mutta hän voi olla ymmärtäjä ja kuuntelija.

"Lääkärinä olen oppinut hyväksymään sen, ettei kipua poistavaa ratkaisua välttämättä ole."

Rakkaudettomuus sattuu

Kipupotilaiden kuunteleminen sai Helena Mirandan huomaamaan jotain hämmästyttävää. Monen potilaan elämäntarinassa toistuivat samat teemat.

Usein taustalta löytyi lapsuudenkoti, jossa ei juuri osoitettu rakkautta. Lapselta vaadittiin kiltteyttä ja reippautta, suorittamista, yksin selviytymistä ja perheenjäsenten tarpeiden asettamista omien edelle. Lapsi sai ehkä huomiota vain ollessaan kipeänä.

Helena huomasi myös, että moni tällaisesta taustasta tuleva oli päätynyt hoitoalalle. Siellä on erityisen paljon sairauspoissaoloja kroonisten kipujen takia.

Helena alkoi tutkia asiaa, ahmia kansainvälisiä aivotutkimuksia. Hänelle selvisi, että ihmisillä, jotka eivät lapsuudessa saa riittävästi rakkautta, keskushermoston ja aivojen rakenne alkaa erilaistua jo nuoresta. Heille kehittyy muita suurempi alttius keskushermoston yliherkistymiseen eli kiputuntemuksen jäämiseen päälle. Vaikeista kokemuksista syntyy taustakuormitusta, joka saattaa heijastua myöhempään elämään.

Potilaiden yhteneväiset kertomukset eivät jättäneet Helena Mirandaa rauhaan.

Suorittamisen pakko, yksin selviytyminen, kaipuu syliin. Elämäntyö hoitoalalla, krooniset kivut.

Kukaan ei ole täydellinen, muistuttaa nalle. Helena on ostanut sen itselleen aikuisena.
Kukaan ei ole täydellinen, muistuttaa nalle. Helena on ostanut sen itselleen aikuisena.

"Kaikki nuo asiat olivat hyvin tunnistettavia. Kuin suoraan omasta elämästäni."

Särky tuli ja jäi

On päiviä, jolloin Helena Miranda ei poistu kotoa ja pitää verhot tiukasti kiinni. Häntä 14-vuotiaasta saakka riivannut migreeni saattaa lyödä päälle pienestäkin ärsykkeestä. Kohtauksen voi laukaista lasi valkoviiniä tai mausteinen ruoka.

Kipu tuntuu siltä kuin kuuma rautanaula työnnettäisiin silmän läpi niskaan.

"En halua rasittaa ystäviäni tai lapsiani puhumalla vaivoistani jatkuvasti. Kipu on kuitenkin aina jollakin lailla läsnä elämässäni", Helena sanoo.

"Etsin vuosia äitini hyväksyntää."

Migreeni on vain yksi sen aiheuttajista. Kolmekymppisenä Helenan polvia ja lonkkia alkoi kolottaa. Hän oli nuoruusvuosinaan harrastanut intohimoisesti käsipalloa. Urheiluharrastus oli yksi keino päästä pois kotoa. Maalivahdin hommaan kuuluivat toistuvat heittäytymiset ja tömähdykset lattiaan, mikä kulutti niveliä.

Sitten Helena huomasi, ettei pysty suoristamaan kunnolla kaikkia sormiaan. Nivelrikko eteni. Siihen ei ole parantavaa eikä hidastavaa hoitoa.

Kuusi vuotta sitten alkoi hänen kivuistaan vaikein. Hermoja pitkin oikeaan jalkaan säteilevä iskiaskipu pakottaa Helenan ontumaan.

Hän hoiti kipupotilaita, muttei suostunut vuosiin myöntämään olevansa itse sellainen.

"Lääkärin on vaikea siirtyä potilaan rooliin. Mielestämme emme ole koskaan sairaita", Helena hymähtää.

Hän söi kourakaupalla särkylääkkeitä, teki pitkiä työpäiviä ja odotti pääsyä selkäleikkaukseen, joka veisi mennessään jalan kivun.

Potilailleen Helena kyllä puhui lääkkeettömistä kivunhallintakeinoista kuten joogasta, mutta koki itse olevansa liian kiireinen moiseen.

Leikkaus tuli ja meni, kipu jäi. Iskiashermo oli vaurioitunut pysyvästi.

"Aluksi oli todella vaikea hyväksyä, että kipu oli tullut jäädäkseen."

Koiran rapsutus auttaa

Helenan hermovaurio oireilee jatkuvana puutumisen tunteena oikean säären ulkosyrjällä. Jalkaterän uloimmat varpaat ovat tunnottomat. Tylppään, jomottavaan peruskipuun sekoittuu pulsseina tuntuva, neulanpistomainen äkkikipu. Särkylääkkeistä ei juuri ole apua. Nukkuminen on usein hankalaa.

"On parempia ja huonompia vaiheita. Iloitsen kroppani jokaisesta kohdasta, jota ei särje."

Juuri nyt on menossa ikävämpi kausi, sillä kostea, kolea vuodenaika pahentaa oloa.

Kivun takia Helena tekee nelipäiväistä työviikkoa. Yhden päivän viikosta hän pyrkii keskittymään kipujensa hoitamiseen. Keinot ovat yksinkertaisia: oloa parantavat kosketukset kuten hieronta, läheisten halaaminen ja koiran rapsuttelu. Myös pilates, vesijuoksu, pyöräily, meditointi ja akupunktio auttavat.

"Lohdullista on, että koska voimme vaikuttaa ajatuksiimme ja tunteisiimme, voimme vaikuttaa myös kipuihimme. Oloaan voi parantaa omalla suhtautumistavallaan."

On päiviä, jolloin Helena ei poistu kotoa ja pitää verhot kiinni.

Helena kuvaa asiaa näin:

"Jos olet iloisella mielellä ja satutat varpaasi, kipu unohtuu yleensä nopeasti. Jos taas on muutenkin huono päivä ja apea mieli, koet saman kivun suurempana. Kipupotilaan kannattaa siis tehdä asioita, jotka tuntuvat itsestä mielekkäiltä."

Viime keväänä ilmestyi Helenan kirja Ota kipu haltuun. Hän kirjoitti sen paitsi lääkärinä ja tutkijana myös kipupotilaana.

"Mietin, laitanko kirjaan kokemuksiani. Viekö uskottavuutta, etten pysty hallitsemaan edes omaa kipuani? Lopulta päätin, että kerron myös siitä."

Hän kertoo siirtyneensä hyväksymisvaiheeseen.

"Olen oppinut elämään kipujeni kanssa."

Rakkautta oppimassa

Yhteinen ystävä esitteli vuosituhannen vaihteessa toisilleen Helenan ja tummasilmäisen amerikkalaismiehen, jonka suvun juuret olivat Puerto Ricossa Karibianmerellä.

Pian heistä tuli aviopari. Helena sai uuden sukunimen, espanjalaisperäisen Mirandan.

Puolison latinalaisamerikkalaisen perheen tunneilmasto oli täysin erilainen kuin se, jossa Helena oli kasvanut. Isossa ja äänekkäässä perheessä halattiin, suukotettiin ja toisteltiin I love youta.

"Tajusin, että minun on oman hyvinvointinikin takia opeteltava tunteiden osoittamista. Kiitos mieheni perheen, olen kehittynyt siinä paljon."

Suhteessa omiin poikiinsa Helena ei ole säästellyt tunteitaan. Siitä hetkestä, kun hän sai tummasilmäiset vauvat syliinsä, hän on rakastanut heitä kiihkeästi ja ilman ehtoja.

"Hellin poikiani paljon. Haluan heidän tietävän varmasti, että äiti rakastaa. Sanon sen heille joka ainoa päivä."

Helenan avioliitto päättyi eroon 2008. Hän on edelleen hyvissä väleissä lastensa isän kanssa. Jaettua vanhemmuutta helpottaa se, että entinen puoliso asuu Suomessa.

Suhtautumista lastensa kipuun Helena on miettinyt paljon. Hänestä lapsen kipua ei kannata dramatisoida, mutta se pitää kohdata myötätuntoisesti.

"Tule syliin. Halataan. Katsotaan yhdessä kivaa kirjaa tai elokuvaa. Äiti puhaltaa kivun pois."

Saa tuntua

Vuodet ovat opettaneet Helenan näyttämään rakkautta, mutta negatiivisten tunteiden ilmaiseminen on hänelle yhä vaikeaa.

"Minun on täytynyt opetella luottamaan siihen, ettei toinen ihminen raivostu, hylkää tai tule silmille, jos suutun, pahoitan mieleni tai sanon ei."

"Sellaiseksi ihminen kasvaa, jos lapsena kotona joutuu olemaan varpaillaan ja arvailemaan, mistä päin tänään tuulee."

Helena Miranda suosittelee kroonista kipua poteville aktiivista elämäntapaa. "Kun ihmisen huomio kiinnittyy mielekkääseen tekemiseen, hän ajattelee kipua vähemmän."
Helena Miranda suosittelee kroonista kipua poteville aktiivista elämäntapaa. "Kun ihmisen huomio kiinnittyy mielekkääseen tekemiseen, hän ajattelee kipua vähemmän."

Menneisyyttään Helena on käsitellyt terapiassa, joka alkoi kaksi vuotta sitten. Isän kuolemasta on seitsemäntoista vuotta. Välit äitiin ovat etäiset.

"Etsin vuosia äitini hyväksyntää urheiluharrastuksilla, opiskelumenestyksellä ja lääkäriksi valmistumisella. Silti koin, etten koskaan saanut sitä."

Hiljalleen Helena on oppinut tunnistamaan ja käsittelemään kipeitä tunteitaan ja hyväksynyt, ettei niiden lakaiseminen maton alle auta. Hän ajattelee, että jos vaikeita tunteita ei kohtaa, ne hiipivät aikanaan pintaan suruna, yksinäisyytenä, katkeruutena, päihdeongelmina - tai fyysisinä kipuoireina.

"Tunteiden käsitteleminen on elämän mittainen matka."

"Tunteiden käsitteleminen on elämän mittainen matka, jossa ihminen ei ole koskaan valmis."

Syyllisyys on tunne, jonka Helena on jo käsitellyt.

"Lapsuuteni tapahtumat kuten isän alkoholismi ja äidin ja minun vaikea suhde, eivät olleet minun vikani. Vei vuosia, ennen kuin todella ymmärsin sen ja opin armahtamaan itseni."

Uuden puolison kanssa kaikkien tunteiden näyttäminen on Helenalle helpompaa kuin nuorena. Kolmen yhteisen vuoden jälkeen kumppani tietää ilman sanojakin, koska Helenan kivut ovat päällä ja mikä niihin parhaiten auttaa.

"Läheisyys ja hellyys."

Helena Miranda on 48-vuotias lääkäri. Hän työskentelee yksityisellä lääkäriasemalla ja Suomen suurimmassa työterveyshuollossa Helsingin kaupungilla. Siellä hän kehittää kivunhoitoa. Hän asuu Helsingissä 12- ja 14-vuotiaiden poikiensa kanssa. Perheeseen kuuluu tiibetinspanieli Oliver.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 23/2016.

 

hellu

Lääkäri Helena Miranda: Kipujen juuret ovat usein lapsuudessa

Voi kuinka hienoa lukea Helena Mirandan juttu, kun nuo ovat niin tuttuja rakkaudettoman kokemuksia ja tuokin, että aivorakenne ja keskushermosto erilaistuvat jo nuorena. Veljeni esitti tuota teoriaa monta vuotta sitten ja minä suorastaan loukkaannuin! Hän oli oikeassa siitä miten paljon voi jäädä toimimattomaksi juuri tuon takia. Voimia ja siunausta Helenalle ja ymmärrystä kotivammaisille monessa polvessa, tai hyvissä ajoin katkaistuna.
Lue kommentti

Laulaja harrasti köyhän miehen joogaa ja ikävöi tyttäriään. Lue Tuure Kilpeläisen päivästä.

"Missasin aamupalan, koska nukuin edellisillan keikan jälkeen pitkään. Herätessä nälkä oli kova. Otin hotellin Jopon ja poljin porilaiseen katukahvilaan, jossa nautin lattekahvin ja lohileivän.

Syötyäni rentouduin maauimalassa köyhän miehen joogalla. Se tarkoittaa pientä venyttelyä. Siitä päivä lähti hyvin käyntiin.

Keikkamatkoilla käyn usein uimahalleissa. Jatkan muusikko Pelle Miljoonan perinnettä. Hän käy yleisissä saunoissa.

Yritin annostella sopivassa suhteessa liikuntaa, lepoa ja ruokaa. Kun tasapaino niiden välillä on hyvä, olen täynnä energiaa puoli yhden aikaan yöllä Kaihon karavaani -yhtyeemme keikan alkaessa. Päivällä söin thai-ruokaa, koska siitä tulee hyvä olo.

Ilahduin, kun kitaristimme Rocka Merilahti löysi kirpputorilta kympillä minulle täydellisesti sopivan Turon sinisen liivipuvun. Harrastamme toistemme stailausta.

Kitaristi löysi minulle täydellisen puvun.
Kitaristi löysi minulle täydellisen puvun.

Uusi puku on niin hieno, etten voi tuhota sitä keikoilla hikoilemalla. Puvussa täytyy mennä naimisiin tai laadukkaille treffeille.

Ajoimme bändin kanssa pikkubussilla kohti seuraavaa etappiamme, Parkanoa ja Käenkosken tanssilavaa. Pysähdyimme Naantalin kylpylään, jossa viettäisimme yön keikan jälkeen. Otin kunnon päiväunet. Sen jälkeen pelasimme rantalentistä ja saunoimme ja uimme taas.

Illalla eksyimme matkalla Käenkoskelle. Pienen sekoilun jälkeen löysimme oikean hiekkatien. Jo kilometrejä ennen tanssilavaa tien reunat olivat täynnä parkkeerattuja autoja. Se lupasi hyvää: ainakin meillä olisi kunnolla yleisöä.

Hattu, huivi ja vanhat kengät. Näistä en luovu!
Hattu, huivi ja vanhat kengät. Näistä en luovu!

Perillä tuntui kuin olisimme astuneet vanhaan Suomi-filmiin. Maitomaisen lämpöisessä illassa eteemme lipui jostain jokilaiva, jossa soitettiin Simon & Garfunkelia. Siellä täällä paloivat kynttilät ja lyhdyt. Räiskyvä ilotulitus valaisi hämärtyvän taivaan hetkittäin.

Juuri ennen keikkaa otin tapani mukaan pienen tilkan rommia. Räjähtävän energian annostelu toimi. Olimme skarppeina koko bändi ja vedimme yhden kiertueen parhaista keikoista.

Samalla keikalla kanssamme esiintyi 70-luvun lopulla perustettu Agents. Olin 13, kun näin heidät Heinolassa ja ajattelin, että ehkä joskus olen vielä tuolla lavalla. Nyt jaoimme takahuoneen.

Olipa hyvä keikka! Yleisö oli selvästi tullut kuuntelemaan musiikkia. Sen huomasi odottavasta hiljaisuudesta aplodien jälkeen.
Olipa hyvä keikka! Yleisö oli selvästi tullut kuuntelemaan musiikkia. Sen huomasi odottavasta hiljaisuudesta aplodien jälkeen.

Ajattelin tyttäriäni ennen nukahtamista hotellilla Naantalissa. Tiesin, että he tulisivat luokseni seuraavaksi viikoksi.

Välillä pitkillä keikkareissuilla minulle tulee haikea olo, jota en heti tunnista. Se on ikävää tyttöjeni luo.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 19/2016.

46-vuotias muusikko, laulaja ja lauluntekijä asuu Helsingissä vuoroviikoin yksin ja 9- ja 12-vuotiaiden tyttäriensä kanssa. Vuodesta 2010 Tuure on esiintynyt Kaihon karavaani -yhtyeensä kanssa. Bändi kutsuu tyylilajiaan nimellä kaihomarei.

Arkiaamuihin totutteleva mieli on vielä vähän hidas, kirjoittaa Veera Salmi kolumnissaan.

MINÄ, YLÖS! Sotkeudun lattialla lojuneeseen päiväpeittoon, vaatteisiin, ne kietoutuvat jalkani ympärille, yritän kahlata eteenpäin, sillä eteenpäin on päästävä.

Kadunlakaisukone ja jäteauto, ne ovat jo pihalla hommissa, lokit levittävät kirkuen roskia pitkin katua, siellä ne ihmiset jo kävelevät reippaina, aamuratikka kolisee kiskoillaan, minä revin klimppisiä hiuksia silmiltä, raavin hyttysen pureman jäänteitä nilkassa, eteenpäin on päästävä, suihkuun. Arki on alkanut!

Istun kylpyammeessa, kylmä vesi saa selkärankani uskomattomalle kaarelle, järkytyksen jälkeen muistan postiluukusta pudonneen ilmoituksen lämminvesikatkosta, jonnekin se ilmoitus hautautui, matkalaukkujen ja uimalelujen alle.

Terveellistä on oltava nyt, kun on taas arki, lapset ylös!

ETEENPÄIN. Kahvia ja puuroa. Smoothiekone jyrisee kuin katupora. Terveellistä on oltava nyt, kun on taas arki, lapset ylös!

Siristelen silmiäni kalenterin edessä, yritän saada selvää sen rytmistä. Aamun lehti, radio, ei sittenkään, korvat eivät vielä ole valmiit vastaanottamaan sävelmiä ja sanoja, kahvikupissa tumma pinta aaltoilee kevyesti, aamulamppu heijastuu sinne kuin keskipäivän aurinko.

Ja arkiaamuun totutteleva mieli rentoutuu hetkeksi.

Mieli muistaa vielä, kuinka vain hetki sitten sai maata laiturilla ja katsoa pilviä, jotka heijastuivat erämaajärven tummaan pintaan. Sai maata ja ihmetellä hiljaista maailmaa. Jokin lintu äänteli samalla lailla kuin äänettömällä tärisevä kännykkä.

Mieli muistaa vielä ison meren aaltojen lakkaamattoman kohinan, kaupunkimökin kesähälinän ja rauhan rajamaan, auringon polttaman nurmikon tuoksun, futismatsin kännykän näytöllä, paarmaa kirkuvan lapsen, grillissä kärähtäneen maissin, rantakalliolla kytevän edellisillan nuotion, aamun ensimmäisen metron äänettömän liu'un, uuden kaupunginosan rakennustyömaalta nousevan siluetin.

Mieli muistaa käden kaaren ilmassa, sen hyttystä nopeamman liikkeen yössä, sen joka sai ininän hiljenemään.

Mieli muistaa loman pienet yksityiskohdat. Hyttysen siipien iskun aiheuttama ilmavirta poskella on nyt muuttunut pääomaksi.

Loma on vielä niin lähellä, että se kurottaa itsensä arkiaamuiseen kahvikuppiin.

Loma on vielä niin lähellä, että se kurottaa itsensä arkiaamuiseen kahvikuppiin.

Loma. Pääoma. Ilma. Maailma. Aalto. Aurinko. Sade.

Kaikki ne ovat nyt kahvikupissani, jos vain muistan antaa niille hetken. Ne ovat laukun pohjalta löytyvä rypistynyt museolippu, kengänpohjiin kuivunut savi, koivunlehti, hioutunut lasinpala.

Lattialla on kasa matkalaukussa kulkeutunutta rantahiekkaa. Istahdan hetkeksi matolle ja painan kämmenen hiekkaan.

JA SITTEN: imuri esiin, lapset ylös, tänään on treenit, tarvitaan eväät, tapaaminen kolmelta, kirjoittamista, lastenkirjan esittelyä, uudet tanssitossut kaupungista, ihana kamala arki on taas tässä, mutta onneksi loma löytyy vielä pitkään vähän joka paikasta.

Veera Salmi on kirjailija, lastentarhanopettaja ja kahden lapsen äiti.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2016.