Kodin Kuvalehden suosikkibloggaaja Nelliina on lukemattomien kirjoitustensa myötä oppinut paljon bloggauksesta.

Jos sinäkin olet bloggaaja tai suunnittelet sellaiseksi ryhtyväsi, tee itsellesi nämä kuusi Nelliinan kysymystä.

1. Miksi bloggaisin?

Mieti, millaista blogia haluat kirjoittaa. Onko sinulla jokin tavoite, esimerkiksi ammatillinen kehittyminen, työnäyte vai pidätkö blogia vain harrastuksena? Haluan kannustaa ihmisiä pitämään perinteisten harrastusblogien lisäksi myös asiantuntijablogeja, sillä henkilöbrändäys on ujuttautunut myös työelämään. Kannattaa heittäytyä rohkeasti mukaan kehityksen kelkkaan.

2. Mistä aiheesta bloggaisin?

Pääasia on, että sinulla on aito palo blogin aihepiiriä kohtaan. Silloin kirjoittaminen sujuu kuin luonnostaan. Intohimo ei sulje pois tavoitteellista bloggaamista vaan oikeastaan päinvastoin.

3. Uskallanko kirjoittaa?

Me suomalaiset olemme usein turhan itsekriittisiä. Enkä tarkoita tällä sitä, että omasta elämästä pitäisi kertoa kaikki, se on ihan toinen asia. Itsekriittisyys estää meitä ylipäätään julkaisemasta. Jos omien kirjoitusten ja valokuvien julkaisu jännittää, luetuta niitä ensin kollegoilla, kumppanilla ja ystävillä, ja pyydä palautetta. Lähipiirille esiintyminen on usein vielä jännittävämpää kuin kasvottomalle suurelle yleisölle, joten tämä on hyvä keino päästää irti ramppikuumeesta.

4. Mitä kaikkea henkilökohtaisessa blogissa uskaltaa kertoa?

Meitä ihmisiä on niin monenlaisia, että yhtä totuutta ei ole. Toiselle tiskaamattomista tiskeistä kertominen on liian henkilökohtaista, toiselle se on ihan luontevaa. Yksi hyvä keino on miettiä esimerkiksi sitä, voisitko kertoa saman asian itsestäsi ventovieraalle bussipysäkillä. Jos kokisit sen vaivaannuttavaksi, mieti vielä julkaisua. Asiantuntijabloggaajalle on todennäköisesti luontevampaa pitää tiukempaa asialinjaa verrattuna lifestyle-bloggaajaan.

5. Miten saan lukijoita?

Osallistu keskusteluihin muiden blogien kommenttibokseissa ja jätä aina linkki omaan blogiisi sille varattuun kenttään. Ole aktiivinen, mutta älä kuitenkaan spämmää. Se, että perehdyt aidosti toisen bloggaajan kirjoitukseen ja jätät siihen yksilöidyn kommentin, on parempi tapa kuin käytä kuittaamassa jokaiseen Suomen suosituimpaan blogiin ”kiva blogi” -kommentti.

Monesti blogin aihepiirin ympärillä voi olla myös erilaisia foorumeja, joissa keskustelua käydään. Jos kirjoitat tekniikasta, hakeudu saman aihepiirin foorumeille ja hyppää mukaan keskusteluihin. Jaa kirjoituksiasi alan Facebook-ryhmissä, jos se on ryhmän säännöissä sallittua. Esimerkiksi käsityöläisillä on aktiiviset FB-ryhmät, joissa ideoita ja vinkkejä jaetaan koko ajan.

6. Miten suhtautua negatiivisiin kommentteihin?

Laita kommenttien esimoderointi päälle, se on hyvä tapa estää trollaaminen. Älä julkaise yhtäkään sellaista kommenttia, joka on täysin asiaton, pahantahtoinen tai selvästi kiusaamistarkoituksessa jätetty. Sinun ei kannata tuhlata aikaasi nettikiusaajan kanssa. Vihapuheeseen ei kannata koskaan lähteä mukaan. Blogisi on sinun, joten sinä määrittelet itse, mitä julkaiset.

Muista kuitenkin, että jos kirjoitat mielipidekirjoituksia tai kysyt mielipiteitä, saatat saada aiheeseen liittyvää kritiikkiä ja joku voi olla kanssasi eri mieltä. Tämä ei ole kiusaamista vaan johtaa parhaimmillaan hyvään keskusteluun, kunhan pysyy asialinjalla. Omalla käytökselläsi näytät esimerkkiä, joten älä provosoidu.

Monika Parer syntyi Pohjanmaalla, mutta muutti kielitaidottomien vanhempiensa kanssa Australiaan viisivuotiaana. Tunne suomalaisista juurista on yhä vahva.

Lapsuudestani Suomessa muistan vain välähdyksiä. Kirkkain niistä on pyörällä ajamisen opettelu viisivuotiaana ladon kulmalla parhaan ystäväni Kirsin kanssa.

Asuin Pohjanmaalla Teuvan Riipinkylässä yhdessä isoveljieni Antin ja Juhan ja vanhempieni Eilan ja Simon kanssa. Oli vanha sukutalo, isän synnyinkoti. Oli 30 hehtaaria maata, metsää ja peltoa sekä lypsylehmiä.

Vanhoista kuvista olen nähnyt, että lapsuuteni oli hyvin suomalainen. Me sisarukset hiihdimme, rakensimme lumiukkoja, jännitimme joulupukkia ja pääsimme mukaan heinätöihin.

Äitini oli tyytyväinen elämäämme, mutta isäni, taitava puuseppä, halusi muuta. Hän oli syntynyt suureen perheeseen, toiseksi nuorimmaksi kuudestatoista sisaruksesta. Veljistä kaksi, Juho ja Martti, olivat muuttaneet Australian koillisosaan Queenslandiin 1960-luvun alussa.

"Tule tänne. Täällä tarvitaan ammattitaitoista väkeä. Australian valtio maksaa osan matkakustannuksista", he houkuttelivat lähettämissään kirjeissä. Isän kaukokaipuu vahvistui.

 Setäni otti tämän kuvan minusta, kun asuimme vielä Suomessa.
Setäni otti tämän kuvan minusta, kun asuimme vielä Suomessa.

1950-70-luvuilla tuhannet suomalaiset lähtivät Australiaan pakoon työttömyyttä ja korkeita veroja. Vähäväkinen Australia taas halusi siirtolaisia ja auttoi siksi matkakustannuksissa.

"Isä ja äiti eivät osanneet sanaakaan englantia."

Lopulta äitikin myöntyi. Lähdimme siirtolaisiksi syksyllä 1974. Minä olin viisivuotias, Juha seitsemän ja Antti kahdentoista. Vanhempani olivat reilusti yli kolmekymppisiä eivätkä osanneet sanaakaan englantia.

MATKA KESTI kaksi yötä ja kolme päivää. Me lapset nukuimme lentoasemien sohvilla, leikimme odotustiloissa, olimme malttamattomia ja innoissamme. Minulla oli oranssi lippalakki ja vaalea pörrötukka. Luonteeltani olin villi poikatyttö, tottunut menemään isoveljieni vanavedessä.

Australian Cairnsissa, Korallimeren rannalla, Juho-setä oli meitä vastassa lentokentällä.

Alkoi uusi elämämme. Isä sai töitä Juhon tupakkafarmilta. Suomalaisilla oli seudulla maine hyvinä työmiehinä.

Farmilla asuimme karussa, ahtaassa parakissa. Ensimmäisen jouluateriamme uudessa maassa söimme parakissa uimahoususillamme. Australian kesä on kuumimmillaan vuodenvaihteen tienoilla, eikä meillä ollut ilmastointia.

Pian opimme tropiikissa elämisen pelisäännöt. Jos unohtaa kengät lojumaan pihalle, niiden sisään voi ryömiä purevia hämähäkkejä tai pieniä myrkkysammakoita. Mitään makeaa ei saa jättää esiin, koska pienet ahneet muurahaiset löytävät kaiken hetkessä. Paahtavaa aurinkoa täytyy varoa aina.

Ensimmäisenä syksynä Australiassa retkeilimme eukalyptusmetsässä.
Ensimmäisenä syksynä Australiassa retkeilimme eukalyptusmetsässä.

Kerran erehdyimme uimaan meressä väärään aikaan vuodesta. Meduusa poltti veljeäni Juhaa, joka oli teho-osastolla kolme päivää ja sairaalassa kymmenen. Tapahtuman jälkeen hän ei uinut meressä vuosiin.

Koulunkäynti oli aluksi vaikeaa. Koska en osannut englantia, en saanut sanotuksi opettajalle, että minun täytyy päästä vessaan. Housuthan siinä kastuivat.

Minä ja veljeni opimme kielen kuitenkin nopeasti koulussa ja uusilta kavereiltamme. Vanhempani taas kävivät maahanmuuttajille tarkoitettuja kielikursseja. Äidille kieli jäi paremmin päähän kuin isälle. Kielitaitonsa ansiosta äiti sai paikallisia ystäviäkin, mutta töihin hän ei koskaan mennyt.

PÄÄSIMME muuttamaan pois parakkikodista, kun isä sai uuden työpaikan neljänsadan kilometrin päästä Townsvillesta. Siellä asui hänen toinen veljensä Martti.

"Suurelle tontille kohosi uusi talo, sauna ja jopa omatekoinen golfkenttä."

Teuvan kotimme myynnistä saadut rahat isä sijoitti suureen tonttiin vähän kaupungin ulkopuolella Alligator Creekissä. Sinne kohosi uusi kotitalo, pian myös sauna ja jopa omatekoinen golfkenttä. Isä teki sen huvikseen, koska maata riitti.

1970- ja 1980-luvuilla Townsvillen suomalaisyhteisö oli vilkas. Pelasimme lentopalloa, retkeilimme ja söimme yhteisiä sunnuntaipäivällisiä pitkissä pöydissä. Kotonamme kävi paljon vieraita. Kyläilyt huipentuivat saunomiseen ja joskus myös siihen, että miehet ottivat iloisesti kuppia. Suomalaiset juomatavat tulivat monella mukana uuteen kotimaahan.

Nykyään Townsvillen suomalaisyhteisö on hajonnut. Monet ovat kuolleet, jotkut palanneet Suomeen, toiset muuttaneet isompiin kaupunkeihin kuten Brisbaneen.

Kun elintaso ja työllisyystilanne Suomessa koheni, tulijoiden määrä väheni. Meidän lisäksemme Townsvillessa on jäljellä enää vain muutama suomalaistaustainen perhe.

LUKION LOPPUUN mennessä minusta oli tullut enemmän aussi kuin suomalainen. Ymmärsin vanhempieni puhetta, mutta itse en enää juuri puhunut suomea.

Lukion jälkeen opiskelin liiketaloutta ja bisnestä ja valmistuin kirjanpitäjäksi. Aviomeheni Dave Parerin tapasin 1987. Kun hän tuli ensimmäistä kertaa meille kylään, isä suomalaiskavereineen oli saunomassa. Tuleva appiukko tuli punakkana pyyhe lanteilla kättelemään, ja hänen kaverinsa hyppivät taustalla uima-altaaseen ja vitsailivat suomeksi.

Mieheni Dave työskentelee kaivosalalla.
Mieheni Dave työskentelee kaivosalalla.

Onneksi Dave ei pienistä pelästynyt, vaan kosi pian. Tyttäremme Kiala ja Anita syntyivät 1996 ja 1999. Vanhempani hoitivat heitä pieninä ja puhuivat heille pelkkää suomea. Tytöt eivät kuitenkaan oppineet kieltä muutamaa fraasia lukuun ottamatta.

"Meitä ei ymmärretty, kun yritimme tehdä Kauppatorilla ostoksia suomeksi."

VUONNA 2004 minä, veljeni ja äitini matkustimme yhdessä Suomeen. Minulle ja Juhalle kerta oli ensimmäinen sitten lapsuuden. Yllätys oli suuri, kun yritin Helsingin Kauppatorilla tehdä ostoksia suomeksi. Nuori myyjä ei ymmärtänyt meitä. Parhaiten asiointi sujui kaikkialla englanniksi.

Hämmästyimme, miten paljon Suomi oli kansainvälistynyt niinä vuosikymmeninä, kun olimme olleet poissa. Oli outoa törmätä tummaihoisiin myyjiin ja tarjoilijoihin, jotka puhuivat paljon parempaa suomea kuin me.

Teuvalta en muistanut juuri mitään. Synnyinkotimme oli päässyt pahasti rapistumaan. Kävimme myös kirkkomaalla, jossa lepäsi pitkä rivi Rintaloita. Isän ja äidin sisarukset muistivat meidät lapsina, mutta eivät enää tunnistaneet.

Jos emme olisi aikanaan lähteneet siirtolaisiksi, asuisin varmaan yhä Teuvalla. Perhe on aina ollut minulle niin tärkeä, etten luultavasti olisi halunnut muuttaa kauas heistä.

Tunne suomalaisista juurista oli hämmästyttävän vahva. Ensimmäisestä vierailusta jäi halu matkustaa uudelleen Suomeen ja nähdä lisää synnyinmaata.

Neljän vuoden kuluttua tulimme takaisin isolla porukalla ja vietimme joulun pohjoisessa Suomessa. Kävimme laskettelemassa ja koiravaljakkoajeluilla ja maistelimme poroa. Se oli hieno matka. Kiala ja Anita ihastuivat Suomeen syvästi.

Meistä eniten Suomeen on kaivannut äitini Eila, jolta jäi Pohjanmaalle kuusi siskoa. Heistä vain yksi on vuosikymmenten mittaan käynyt Australiassa.

Kolmen sukupolven naiset. Keskellä Eila ja Monika, äiti ja tytär. Reunoilla Monikan tyttäret Kiala ja Anita.
Kolmen sukupolven naiset. Keskellä Eila ja Monika, äiti ja tytär. Reunoilla Monikan tyttäret Kiala ja Anita.

Äiti on nyt 77-vuotias. Viime vierailullaan Suomeen vuonna 2013 hän sairastui ja joutui viettämään päiviä sairaalassa. Sittemmin hän ei ole tahtonut lentää niin kauas. Äiti on sanonut, ettei hän palaa Suomeen enää milloinkaan.

"Perheellämme ei enää ole täydellistä yhteistä kieltä."

Äidin muisti pätkii välillä muissa asioissa, mutta synnyinmaansa ja äidinkielensä hän muistaa kirkkaasti. Englanti sen sijaan on iän myötä kadonnut. Täydellistä yhteistä kieltä perheellämme ei enää ole.

Onneksi perinteet elävät. Äidiltäni olen oppinut leipomaan korvapuusteja ja paistamaan joulupipareita. Tyttäreni Kialan ystävät pyytävät usein meillä käydessään minua leipomaan tiger caken, tiikerikakun. Kotiamme koristavat puiset suomalaiset pannunaluset ja poronsarvesta tehdyt kynttilänjalat.

Veljelläni Antilla on täällä Townsvillessa uima-altaansa reunalla oikea sauna. Siellä otamme kunnon löylyjä. Perheemme aussijäsenet, minun aviomieheni ja Antin vaimo, ilkeävät tulla kuumuuteen vain toviksi. Välillä he katselevat minun, Antin ja Juhan löylyttelyä ja uimista ja pyörittelevät silmiään: crazy Finns!

ELÄMÄNI AUSTRALIASSA muuttuu pian. Townsville jää taakse, sillä mieheni Daven työpaikka siirtyy tuhansien kilometrien päähän täältä, länsirannikolle Perthiin. Minä ja tytöt muutamme hänen mukanaan, äitini ja veljeni jäävät tänne.

Tilanne on saanut minut miettimään uudella tavalla valintaa, jonka äitini joutui 1970-luvulla tekemään. Hän jätti läheiset sisaruksensa ja synnyinmaansa tukeakseen isäni unelmaa. He halusivat rakentaa lapsilleen paremman tulevaisuuden uudessa kotimaassa.

Toivon, että elämä Perthissä tarjoaa kiinnostavia mahdollisuuksia omille tyttärilleni.

HAAVEILEN SIITÄ, että voisin joskus asua Suomessa kokonaisen vuoden ja kokea neljä vuodenaikaa. Onneksi Dave pitää Suomesta ja jakaa unelmani. Ehkäpä sitten joskus eläkkeellä.

Kesällä 2015 perheeni mökkeili joitain päiviä Vimpelissä. Eräänä iltana menin siellä yksin saunaan. Sen verran aussi minusta on tullut, että pidin päälläni bikinit. Sen verran suomalaista minussa on jäljellä, että nautin rantasaunan hiljaisuudesta.

Hämärässä lämmössä aloin hyräillä laulua, jonka opin lapsena äidiltäni. Sitä en unohda koskaan: Hämä-hämä-häkki kiipes langalle, tuli sade rankka...

Tässä sarjassa ihmiset kertovat, miten jaksavat paremmin. Vinskin hoitaminen antoi Varpu Hietaniemelle itsevarmuutta ja syyn lähteä ulos.

1. Muutos on omissa käsissäni.

Jos en olisi itse hakeutunut kuntouttavaan työtoimintaan, olisin varmaan vieläkin kotona.

Olen kärsinyt masennuksesta ja paniikkihäiriöstä. Neljä vuotta sitten valmistuin tekstiiliartesaaniksi, mutta en juuri pystynyt tekemään töitä. Olin vuosikaudet kotona. Jos en lähtenyt aamulla johonkin, en lähtenyt koko päivänä.

Onneksi sain elämääni hevoset. Ne kiskovat minut neljän seinän sisältä.

Kun TE-toimisto ehdotti minulle kuntouttavaa tallityötä, vastasin heti kyllä. Aloitin muutamalla tunnilla viikossa. Nyt teen sekalaisia tallitöitä kolmena päivänä viikossa aina neljä tuntia kerrallaan. Töitä lisätään kuntoutumiseni mukaan.

2. Väsymys on hyvästä.

Olen ehkä outo, koska tykkään talikoida jätöksiä. Työpäiväni tallilla alkaa lannanluonnilla. Siinä jotenkin sielu lepää.

Meillä kaikilla kuntoutujilla on omat hoitohevoset. Minun hoidokkini on 8-vuotias suomenhevonen Vinski. Tulen aina iloiseksi, kun näen Vinskin.

Tallilla en tunne oloani taakaksi vaan koen että minusta on oikeasti hyötyä. Tallityöt ovat selkeitä ja mielekkäitä. Päivät kuluvat nopeasti. Työpäivän jälkeen olen fyysisesti väsynyt, mutta minulla on hyvä tekemisen vire.

3.  Hei, minä pystyn!

Hevosia pitää kunnioittaa. Jos hevonen säikähtää, se saattaa potkia tai nousta takajaloilleen.

Joskus voi olla turvallisempaa päästää narusta irti kuin roikkua väkisin mukana.

Eläimiä hoitaessani olen tullut entistä varmemmaksi. Pari kertaa iso hevonen on saanut talutuksessani hepulit, mutta olen selvinnyt siitä enkä enää hermoile turhia.

Oppiminen on tapahtunut kuin huomaamatta, kivuttomasti vähitellen. Samaa varmuutta voin ehkä vielä joskus hyödyntää normaalissa työelämässä.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 23/2016.

Näyttelijä Vuokko Hovatta heräsi ennen aikojaan ja hoiti muistiaan torkkumalla. Olipa päivä -sarjassa tutut ihmiset kertovat, miten päivä sujui.

HERÄSIN AAMULLA raivostuttavaan, jurnuttavaan ääneen. Ääni tuntui tulevan viereisen talon työmaalta rakenteita pitkin sänkyyni asti. Miksi rakennustyöt pitää aloittaa kuudelta?

Unet jäivät turhan lyhyiksi, sillä illalla tulin laulukeikalta kotiin vasta kymmenen jälkeen. Työni takia en koskaan pääse aikaisin nukkumaan.

VAATTEET OLIN VALINNUT jo edellisenä iltana. Pukeuduin lempiasuuni mekkoon ja tein seitsemän minuutin pikameikin.

AAMIAISEKSI SÖIN luomukananmunan, rahkaa, oman siirtolapuutarhamökkini omenoista keitettyä hilloa, siemeniä, tyrnimehua ja kahvia.

Söin yksin, sillä tyttäreni oli tänään isällään. Hän asuu luonani vuoroviikoin.

KATSON AINA aamu-tv:tä, kun syön aamupalaa. Parhaimmillaan kuulen kuudet uutiset aamun aikana.

"Isä-näytelmän lavasteisiin kuuluu kuvia esittämästäni tyttärestä."
"Isä-näytelmän lavasteisiin kuuluu kuvia esittämästäni tyttärestä."

SAIN YSTÄVÄLTÄ KYYDIN töihin Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilaan. Matkalla ehdin harjata takkuisen tukkani.

Harjoittelimme näytelmää, joka kertoo muistisairaasta isästä. Minä näyttelen tytärtä, ja isää näyttelee ystäväni Jari Pehkonen. Suosittelen näytelmää kaikille muistisairautta kohdanneille. Omalla isoäidilläni oli Alzheimerin tauti.

NÄYTTELIJÄT EIVÄT yleensä sairasta, mutta nyt kaksi kollegaa oli kotona. Jos flunssa iskee, harjoituksista on tärkeä olla pois, ettei tartuta muita.

"Näyttämö on vino, ja välillä pitää lepuuttaa selkää. Taustalla Sesa Lehto."
"Näyttämö on vino, ja välillä pitää lepuuttaa selkää. Taustalla Sesa Lehto."

TREENIEN JÄLKEEN lähdin Helsingin keskustaan tekemään mainosspiikkiä. Junassa teinipojat pakoilivat lipuntarkastajia ja suloinen pikkutyttö katsoi pelokkaasti touhua viulu selässään.

SAIN VIESTIN siskoltani, joka on reissussa. Hän kertoi työmatkansa sujuvan hyvin ja kyseli kuulumisiani.

TULIN RATIKALLA KOTIIN vähän yli neljä. Söin ostamani thaipikaruuan ja katsoin hetken tabletilta tv-sarjaa The Crown. Pesin nopeasti villapyykkiä ja ripustin sen kuivumaan.

SUOSIN PÄIVÄUNIA, ja nyt torkuin vartin verran. Se kuulemma tekee muistille hyvää. Kello soi 17.30, jotta ehdin takaisin töihin, Komisario Palmun erehdys -esitykseen. Pian vaihdoin jo teatterilla jumppavaatteita.

Kollegani kanssa teemme aina ennen esitystä puolen tunnin kehonhuollon. Näyttelijän työ on fyysistä, iän myötä sen huomaa.

Näytös meni hyvin. Kotona söin Gambas Pil-Piliä eli tulisia katkarapuja ja puhuin ystävän kanssa lohdullisen puhelun. Aiheena oli tuleva yhteinen matkamme, jota odotamme innolla.

"Ennen kuin yleisö tulee saliin, pidän kehonhuoltohetken."
"Ennen kuin yleisö tulee saliin, pidän kehonhuoltohetken."

VIIMEISEKSI ILLALLA ajattelin edessä häämöttävää lomaa. Nukahdin puoliltaöin rauhallisin mielin. Tämä oli vaiherikas ja hyväntuulinen päivä.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 2/2017.

Kirjailija pohti lapsensa kanssa rakkausasioita.

Auttaisivatko appelsiinit muistamaan ensirakkauden?

Olen pohtinut rakkausasioita. Mietintäni saavuttivat huipentumansa eräänä sateisena aamuna, kun sain tilaisuuden puida tyttäreni kanssa matojen rakkauselämää. Kerron siitä tuonnempana lisää, mutta pahoittelen, matojutussa ei ole onnellista loppua.

Kirjailijantyöni vuoksi joudun ajattelemaan useinkin epämääräisiä juttuja, omia rakkaudenhetkiäni unohtamatta.

VASTIKÄÄN KIRJOITIN erästä tarinaa, jonka takia minun oli palattava ensirakastumisen päiviin. Muistin, että ensirakastunut on sekaisin. Ensi-rakastunut ei elä ruualla eikä juomalla. Ensirakastunut ei tarvitse juuri mitään. Omiin hetkiini kuuluivat appelsiinit, joten juoksin Alepaan ostamaan kilon appelsiineja.

Kirjoitin tarinaani ja söin appelsiineja puoli päivää. Niiden voimalla yritin mielikuvitella tarinaani imelän lopun. Eihän siitä hyvä tullut.

"Ensirakkauden harhaa on juuri se, ettei muka tarvitse mitään. Haha. Tarvitseepas!"

Ensirakkauden harhaa on juuri se, ettei muka tarvitse mitään. Haha. Tarvitseepas! Jotain suolaista! Oliiveja! Suolakurkkuja!

Mielikuvittelin myös lasten romanssikesän Pasilan betoniviidakossa. Oma esiteinini ei juurikaan suostunut auttamaan. Hänen näkyvin rakkautensa suuntautuu tällä hetkellä kännykkään.

MUTTA NYT KOHTI luvattuja matoja.

Kaupunkilaislasteni suhtautuminen hyönteisiin noudattaa hienoa kaarta: viha, epäluulo, tutustuminen, kiinnostus, ihastus, rakkaus - ja syksyn tullen kaipuu.

Aina alkukesästä sekä iso että pieni lapsi kirkuvat kauhusta kaikille lähelle tuleville pienillekin hyönteisille banaanikärpäsistä lähtien. Hitaasti pelko muuttuu epäluuloksi, jonka jälkeen rakkausläpimurto on yleensä lähellä.

Loppukesästä:

"Ooh, kato äiti, tosi iso kärpänen. Ihana. Mä haluun sen kotieläimeksi! Pliis!"

TÄNÄ VUONNA RAKASTUMINEN alkoi päiväkotimatkalla pelastaessamme kastematoja, jotka hukkumiskuoleman pelossa olivat nousseet asfaltille haukkaamaan happea. Me päätimme pelastaa ne kaikki.

Sitten yksi mato katkesi.

Tytär alkoi järkyttyneenä itkeä. Minä jaoin lohtua:

"Ei kuule mitään hätää, sillä katso."

Nostin kämmennelleni madon kaksi puolikasta. Ja kas, nehän mönkivät oikein terhakkaasti molemmat.

"Siitä meinasi tulla sadistinen loppumatka. Tytär olisi halunnut pätkiä kaikki madot."

"What?" ihmetteli tytär. Itku katkesi. Ei meinannut tällainen matomeininki mahtua hänen maailmankuvaansa.

"Siis rakastuuko noi?" hän kysyi, enkä totta puhuen tiedä, oliko äänessä iloa vai järkytystä.

"Ehkä", sanoin vähän varauksella. "Ainakin ne voivat nyt mönkiä yhtä matkaa maan alle."

Siitä meinasi tulla sadistinen loppumatka. Tytär olisi halunnut pätkiä kaikki madot.

ILLALLA TARKISTELIN vähän matotietouttani, eikä madonpätkien tarina päättynyt kovinkaan romanttisesti. Katkaistujen kastematojen osat vain näyttävät jäävän eloon. Todellisuudessa madon etu- ja takapää eivät voi tulla toimeen ilman toisiaan.

Joka tapauksessa juuri nyt kesäilma on täynnä rakkautta, moniäänistä, monen näköistä. On lentävää rakkautta ja mönkivää rakkautta. On appelsiinin tuoksuista imelää ihastusta ja merisuolaista, oliivipuita humisuttavaa huumaa. On teinin piippaileva kännykkä ja sinne tuleva ensi-ihastumista enteilevä pieni viesti.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 12/2016.