Tässä sarjassa tavataan kirjailijoita. Kristiina Vuori uskaltautui aikuisena uudelle uralle.

Tutkijat ovat kiitelleet historiallisten romaaniesi tarkkuutta. Miten teet taustatyösi, Kristiina Vuori?

"Luen aikakauteen liittyviä väitöskirjoja, graduja ja artikkeleja ja katson dokumentteja. Otan yhteyttä museoihin ja teen kävelykierroksen tarinani tapahtumapaikoilla, esimerkiksi Turun linnassa. Taustatyö vie vähintään kolme kuukautta. Lopuksi luetutan tekstini historian dosentti Anu Lahtisella. Hän kommentoi, jos jokin käänne ei tunnu uskottavalta."

Uusimman romaanisi Kaarnatuulen päähenkilö on Valpuri Innamaa. Miksi kiinnostuit hänestä?

"Valpuri oli 1500-luvun Turun menestynein porvari, älykäs bisnesnainen. Tuohon aikaan nainen oli lain mukaan aina miehensä holhouksessa, mutta jäätyään leskeksi Valpuri pyöritti kauppahuonettaan itse. Naimisiin hän toki meni uudestaan, peräti kolme kertaa. Uusista aviomiehistään huolimatta Valpuri pysyi kauppahuoneensa johtajana."

Haaveilit romaanin kirjoittamisesta 30 vuotta. Mistä sait sysäyksen tarttua toimeen?

"Kaikki alkoi neljänkympin kriisistä. Olin työskennellyt tiedottajana, mutta yhtäkkiä tajusin, että seuraavat 25 vuotta haluan tehdä jotain muuta. Silmiini osui ilmoitus kurssista. Siinä luki: Kirjoita kirja. Pelko pois! Jos kurssin nimestä olisi puuttunut tuo 'Pelko pois!', en olisi uskaltautunut mukaan."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 13 / 2016.
 

Kun Juuso Erjanko ei voinut enää pelata jalkapalloa, intohimo vaihtui täytekakkuihin. Kahta samanlaista kakkua hän ei ole tehnyt.

Miten innostuit täytekakuista?

Olen aina tykännyt leipoa, mutta siihen ei ole ollut paljon aikaa. Halusin ammattifutariksi, mutta kolme vuotta sitten pelatessa murtuivat reisiluu ja lonkkanivel. Jouduin sairaalaan viikoksi.

Huoneessa oli iso telkkari, mutta siitä näkyi vain jenkkikanava, jolta tuli kakkuohjelmia. Kakkuja katsoessa syttyi kipinä: vau, tuollaistakin voisi tehdä!

Helppo koristelu syntyy valkoisesta sokerimassasta ja printatusta syötävästä valokuvasta.
Helppo koristelu syntyy valkoisesta sokerimassasta ja printatusta syötävästä valokuvasta.

Mikä sai sinut koukkuun?

Huomasin, miten erilaisia kakut voivat olla. Päätin kokeilla, mihin omat taidot riittäisivät. En alkuun tiennyt, millaisia kakkuja alkaisin tehdä.

Kun näen netissä hienon kakun, haluan tehdä samanlaisen, mutta vielä upeamman. Lopulta ideoin kakun aina alusta loppuun itse.

Myös maku on tärkeä. Haluan kakun täytteeksi jotain raikasta, joka sopii yhteen koristelussa käytettävän sokerimassan kanssa.

Montako kakkua olet tehnyt?

Pelkkiä kakkuja on syntynyt ainakin kolmekymmentä parin viime vuoden aikana. Kääretorttuja ja muffinsseja olen valmistanut vähintäänkin tuplasti. Kahta samanlaista kakkua en ole tehnyt, enkä varmaan teekään. Haluan aina uutta ja erilaista.

Jokaisesta Juuson tekemästä kakusta on muistona valokuva.
Jokaisesta Juuson tekemästä kakusta on muistona valokuva.

Mikä on suosikkityövaiheesi?

Syömistä tuskin lasketaan, joten koristelu on suosikkini. Se vaatii huolellisuutta, pitkää pinnaa ja kärsivällisyyttä.
Koristelen kakut lähes aina sokerimassalla. Siihen voi piirtää elintarviketussilla, ja massaa on helpompi muotoilla kuin marsipaania.

Olen harjaantunut taitavaksi massan käsittelijäksi. Mitä tasaisempaa massa on, sitä helpompi koristeita on tehdä.

Ideat koristeluihin vain tulevat. Viime kesänä tein pallogrillin muotoisen kakun, johon näpersin lihavartaat sokerimassasta. Ihan ensimmäinen kakkuni oli valtava lippalakki. Siskolleni tein syntymäpäiväksi käsilaukun, pomolle jättidonitsin ja tuttavalle tohtorinhatun.

Nappulakenkäkakun koristelussa vierähti lähes neljä tuntia.
Nappulakenkäkakun koristelussa vierähti lähes neljä tuntia.

Mistä joudut luopumaan täytekakkujen takia?

En ehdi olla paljon kavereiden kanssa. Kakkuihin menee valtavasti aikaa, jopa päiviä.

Perhe kannustaa kakkujen tekoon, ja vanhemmat kustantavat raaka-aineet. Tuttavatkin taitavat tykätä, koska olen saanut jo oikeita tilauksia. Ja kaverit tulevat mielellään syömään luomuksiani.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 17/2016.

Juuson vinkit aloittelijoille

1. Varaa aikaa. Kakun koristeluun kuluu helposti tunteja, jopa päivä, jos tehtävänä on paljon yksityiskohtia. Koristeiden tekemistä kannattaa harjoitella.
2. Käytä kääretorttupohjaa. Isosta levystä on helppo muotoilla kappaleita.
3. Tee varasuunnitelma. Kukaan ei tiedä, millaisen kakun olit aikonut tehdä, joten voit muuttaa suunnitelmaa. Kerran korvasin kesken loppuneen sokerimassan hedelmillä.

Sarjassa tutut ihmiset paljastavat tärkeän lauseensa.

”Elämällä on tapana tuoda mukanaan suruja. Surut eivät kuitenkaan saa värjätä kaikkea mustaksi. Mitä enemmän kohtaamme ikäviä asioita, sitä ahkerammin meidän pitäisi viljellä iloa ja etsiä uusia ilon lähteitä.

Voimalauseeni on ensimmäisestä romaanistani Suden Vuosi. Olen kirjoittanut sen itse, mutta ajatus on peräisin suosikkifilosofiltani Michel de Montaignelta. Montaigne koki elämässään paljon ikäviä asioita, mutta oli siitä huolimatta loputtoman iloinen ja utelias.

Elämässä on väistämättä paitsi valoja myös varjoja. Ilman varjoja emme erottaisi valoisia kohtia.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2017.

Kodin Kuvalehti täyttää 50 vuotta. Tässä juttusarjassa esittelemme ihmisiä, joihin liittyy luku viisikymmentä. Mustosten kolmas poika on nyt 50-senttinen. Hänestä kaivataan sählykaveria.

J-kirjaimella se alkaa, tämän 50-senttisen ihmisen nimi. Sen verran tiedetään, kun vanhemmat ovat nimeltään Jonna ja Janne ja isoveljet Joona ja Jasper.

Jonna ja Janne Mustosen kolmas poika syntyi Pohjois-Karjalan keskussairaalassa Joensuussa.

Etukäteen isoveli Joona, 8, toivoi, että vauva on söpö ja että hänestä tulee sählykaveri. Toinen toiveista on jo toteutunut. Joonan mielestä vauvan kädet ovat erityisen suloiset.

”Minä haluan laittaa oman sormen sen pienen nyrkin sisälle.”

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2017.

Henry Vistbacka soittaa ja laulaa kaduilla jopa 50 tuntia viikossa.

"Aloitin katusoittajana 11 vuotta sitten. Kaikki alkoi hetken mielijohteesta. Olin utelias kokeilemaan, miltä kadulla soittaminen tuntuu.

Alussa rämpytin vain 15:tä eri kappaletta. Olen ottanut jonkin verran laulu- ja soittotunteja, mutta pääosin olen itseoppinut muusikko.

Suomalaiset ovat melko ujoja, ja heillä on kynnys pysähtyä kuuntelemaan. Mutta jos yksikin ohikulkija pysähtyy, toisen ja kolmannenkin on helpompi pysähtyä.

Soitan 10–50 tuntia viikossa ja tienaan sen verran, että pärjään. Joskus saan 50 sentin kolikkoja, joskus 50 euron seteleitä. Keikkailen ja levytän useiden bändien kanssa ja toimin kansalaisjärjestöissä, mutta katusoitto on pääelinkeinoni.

Joskus saan 50 sentin kolikkoja, joskus 50 euron seteleitä.

Helsingissä Stockmannin nurkilla kolikoita antavat hyvinpukeutuneet suomenruotsalaisrouvat, Sörnäisissä taas laitapuolen kulkijat. Toisinaan rahaa antavat romanikerjäläiset. Ihmisen sosiaalinen asema ei määritä myötätunnon määrää.

Kerran soittoani pysähtyi kuuntelemaan mies, joka oli juuri päässyt vankilasta. Vaistosin, että hän oli jotenkin tosi sydän auki, ja päädyin tarjoamaan hänelle yösijan. Pidämme yhä yhteyttä, ja tavatessamme halaamme.

On myös ohikulkijoita, joihin kiinnitän huomiota vuodesta toiseen, mutta joiden kanssa en koskaan puhu. Ajan mittaan huomaan luonnostelevani heille elämäntarinoita. Mietin: mitä tuo ihminen on elämässään tehnyt ja kokenut?

Yksi mieleenpainuvimmista hahmoista on eräs viisikymppinen mies, joka pukeutuu aina kiiltäviin housuihin. Kerran näin, kuinka häntä vastaan käveli nuori nainen, joka oli myös pukeutunut kiiltäviin housuihin. Mies kääntyi katsomaan naisen perään. Jäin miettimään, kokikohan hän tunnistaneensa hengenheimolaisensa.”

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2017.