Tässä sarjassa tavataan kirjailijoita. Kristiina Vuori uskaltautui aikuisena uudelle uralle.

Tutkijat ovat kiitelleet historiallisten romaaniesi tarkkuutta. Miten teet taustatyösi, Kristiina Vuori?

"Luen aikakauteen liittyviä väitöskirjoja, graduja ja artikkeleja ja katson dokumentteja. Otan yhteyttä museoihin ja teen kävelykierroksen tarinani tapahtumapaikoilla, esimerkiksi Turun linnassa. Taustatyö vie vähintään kolme kuukautta. Lopuksi luetutan tekstini historian dosentti Anu Lahtisella. Hän kommentoi, jos jokin käänne ei tunnu uskottavalta."

Uusimman romaanisi Kaarnatuulen päähenkilö on Valpuri Innamaa. Miksi kiinnostuit hänestä?

"Valpuri oli 1500-luvun Turun menestynein porvari, älykäs bisnesnainen. Tuohon aikaan nainen oli lain mukaan aina miehensä holhouksessa, mutta jäätyään leskeksi Valpuri pyöritti kauppahuonettaan itse. Naimisiin hän toki meni uudestaan, peräti kolme kertaa. Uusista aviomiehistään huolimatta Valpuri pysyi kauppahuoneensa johtajana."

Haaveilit romaanin kirjoittamisesta 30 vuotta. Mistä sait sysäyksen tarttua toimeen?

"Kaikki alkoi neljänkympin kriisistä. Olin työskennellyt tiedottajana, mutta yhtäkkiä tajusin, että seuraavat 25 vuotta haluan tehdä jotain muuta. Silmiini osui ilmoitus kurssista. Siinä luki: Kirjoita kirja. Pelko pois! Jos kurssin nimestä olisi puuttunut tuo 'Pelko pois!', en olisi uskaltautunut mukaan."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 13 / 2016.
 

Kirjailija Anna Krogerus kuuli kaverinsa suusta sammakon, jota on ollut vaikea unohtaa.

"Olet harmain henkilö, jonka koskaan olen tavannut."

Opiskelutoverin sanoissa ei ole ilkeyttä, se on vilpitön havainto.

En ehdi letkauttaa takaisin mitään nasevaa. Kuten: "Säkin olet mun mielestä aina ollut aika beige."

Ei tule myöskään kysyttyä, mitä harmaa hänelle merkitsee tai näkeekö hän ihmiset noin yleensäkin väreinä. Sujahdan lounaslinjastolle ja keskityn vihannesten noukkimiseen.

"Harmain henkilö, jonka koskaan olen tavannut."

Ei tuosta nyt ainakaan kovin täräyttävää mainosta teokselleen saisi. "Näe harmaimman koskaan kohtaamasi kirjailijan uutuus!" "Ratkihauska komedia harmaudesta."

No, siinä on jo jotain, se kuuluisa ristiriita ainakin. Vai tarkoittiko kaveri sittenkin vain päivän vaatekertaa ja harmaita hiuksiani?

KAIKKIA LAUSEITA EI vain unohda. Usein ne ovat sellaisia, joilla joku pyrkii määrittelemään minut. Astuu rajan yli kysymättä lupaa.

Miksi en sitten vetänyt rajaa? Miksi en vastannut niin kuin asia oli:

"Tuo mitä sanoit ei tuntunut hyvältä. Olen hämmentynyt. Mitä tarkoitat?"

Luultavasti olisi syntynyt kiinnostava keskustelu. Kuolematon sammakko olisi haihtunut savuna ilmaan yhdessä häpeäni kanssa, enkä istuisi tässä kuuden vuoden kuluttua kirjoittamassa siitä kolumnia. Miksi on niin vaikeaa puhua totta?

Täydellinen vastaus välähtää mieleen juuri sillä hetkellä, kun tilanne on ohi. Joskus vasta vuoden kuluttua. Tai kuuden vuoden.

Ensimmäinen mieleeni nouseva vastaus on, että totta puhuessani asetan itseni alttiiksi, tulen haavoittuvaksi. Totuudelleni voidaan nauraa, ja sille voidaan kääntää selkä. Se pelottaa, vaikka kokemuksesta tiedän, että totta puhuessani olen turvassa. Silloin maailma asettuu kohdalleen ja toisten ihmisten reaktiot kertovat heistä, eivät minusta. Totuus tekee vapaaksi.

TODEN PUHUMINEN ei itse asiassa ole ollenkaan vaikeaa. Sehän on ihanaa. Tuntuu helpottavalta tietää, mikä on minulle totta, ja ilmaista se.

Totuuden voi sanoa aivan rauhassa. Se ei ole hyökkäys, puolustus tai väistö. Tyhjän täyttämistä se ei myöskään ole. Eikä hyväksynnän hakemista. Totuus on aina yksinkertainen, kun sinne asti pääsee. Vaikeaa on totuuden tavoittaminen.

Arkipäivän lukuisat tilanteet vilahtelevat ohi, niiltä suojaavat puolustusreaktiot pamahtelevat tottumuksen voimasta päälle. Usein on mahdotonta ehtiä kokea mitään totuudestaan.

Sanat jättävät jälkiä maailmaan. Myös sanat ovat tekoja.

Lisäksi ihminen on monimutkainen. Kun tavoittaa sisältään jotain, sen alta alkaa kuultaa jotain aivan muuta, ja sen alla häämöttää vielä jotakin, ja vielä...

Miten kaiken sisällään kuohuvan ehtisi kohdata, saati saada sanoiksi? Täydellinen vastaus välähtää mieleen juuri sillä hetkellä, kun tilanne on ohi. Joskus vasta vuoden kuluttua. Tai kuuden vuoden.

Entäpä jos ottaisi tavaksi tietoisesti muistella niitä hyviä asioita, joita on saanut kanssaihmisiltään kuulla?

Ketään suomalaista ei liene viisasta yllyttää puhumattomuuteen. Kaiken avautumisen, päivittämisen ja jakamisen keskellä tuntuu kuitenkin tärkeältä muistaa myös vaitiolo, sanomatta jättäminen, sanojen alla liikahtelevan totuuden kuulostelu. Sanat jättävät jälkiä maailmaan. Myös sanat ovat tekoja.

Entäpä jos ottaisi tavaksi tietoisesti muistella niitä hyviä asioita, joita on saanut kanssaihmisiltään kuulla? Entä jos ihan oikeasti ottaisi vastaan myös hyvän, ehkä jopa laittaisi sen eteenpäin?

Mitäs sammakot siihen sanoisivat?

 

Virpi Haataisen tytär sairastui 13-vuotiaana anoreksiaan. Monta vuotta Virpi maanitteli, riiteli ja lohdutti. Lopulta tuli päivä, jolloin koko perhe taas nauroi.

Uskoin pitkään kaiken, mitä 13-vuotias tyttäreni sanoi.

Syön tänään iltapalan omassa huoneessani samalla kun luen englannin kokeeseen. Söin koulussa niin paljon, että olen ihan ähky. Söin jo kaverilla.

Selvä, vastasin. Meillä oli aina ollut hyvät välit. Tytär oli kertonut, jos jokin harmitti tai hermostutti.

Joskus hän oli seissyt aamulla peilin edessä ja kysellyt, näyttävätkö jalat kamalan läskeiltä. Niinhän kaikki tuossa iässä kyselevät, ajattelin. Minäkin nuorena.

Katsoin tytärtäni, joka näytti valtavan laihalta ja ahdistuneelta.

Huomasin hänen hätänsä vasta, kun palasin lomamatkalta kotiin. Olimme käyneet nuoremman lapsen kanssa Espanjassa. Isosisko jäi isänsä kanssa kotiin, koska kävi koulua.

Katsoin eteisessä tytärtä, joka näytti valtavan laihalta ja ahdistuneelta. Ehkä näin hänet uusin silmin, koska olin ollut hetken poissa. Arjessa asioita on vaikea huomata.

Kysyin tyttäreltä, onko kaikki kunnossa. Hän vastasi, että ihan hyvin menee.

Pari viikkoa myöhemmin hän pyysi huoneeseensa ja sanoi: "Voin tosi huonosti, olen laihduttanut ainakin puoli vuotta. Voitko äiti auttaa?"

Osasin vastata oikein. Sanoin, että hieno juttu, että kerroit, ryhdytään selvittämään tätä yhdessä. Tytär istui sängyllään pehmolelu vieressä, seinällä oli punk-juliste.

Ajattelin, että tämä on nuorelle yksi tapa hakea erillisyyttä vanhemmista. Vakavaa, mutta hoidettavissa. Elämä on vain nyt tilapäisesti luiskahtanut väärään suuntaan.

Tytär sai lääkäriltä lähetteen nuorisopsykiatriselle poliklinikalle, ja terapia aloitettiin. Hän kävi siellä kaksi tai kolme kertaa viikossa, ihan mielellään.

Olimme miehen kanssa helpottuneita, että huh, nyt asiat alkavat selkiytyä. Mutta eihän se mennytkään niin. Sairaus oli edennyt liian pitkälle.

Alkoi tyttären itsepetosaika. Hän oli älykäs ja osasi sanoa sen, mitä me halusimme kuulla.

Terapeutille tytär sanoi: Teen kaikkeni, että parantuisin. Ajattelen jo asioista aivan eri tavalla. Tietysti opettelen syömään järkevästi. Ei, sairaalahoidolle ei ole tarvetta.

Tytär valehteli päin naamaa. En enää tuntenut häntä.

Meille vanhemmille tytär sanoi: Olipa hyvä keskustelu terapeutin kanssa tänään.

Paino laski. Tytär valehteli itselleen ja kaikille muille. Sen ymmärtäminen oli kovempi paikka kuin lapsen ensimmäinen avunpyyntö. Silloin vielä ajattelin, että kaikki selviää, kun alamme toimia. Nyt ajattelin, että minun täytyy alkaa taistella omaa lastani vastaan.

Katsoin tytärtäni, jonka jokainen piirre oli tuttu. Miten hän saattoi katsoa minua silmiin ja väittää, että söi näkkileivän, vaikka löysin sen roskiksesta? Miksi hän sanoi, että paino tuntuu nousseen, mutta pukeutui kolmeen huppariin päällekkäin?

Tyttärellä oli aina selitys valmiina. Välillä hän itki ja katui ja sanoi yrittävänsä. Me vanhemmat tiesimme, että hän kyllä katui ja yritti.

”Kesällä 1996 matkustimme esikoisen kanssa laivalla Vaasasta Uumajaan. Aurinko paistoi.
”Kesällä 1996 matkustimme esikoisen kanssa laivalla Vaasasta Uumajaan. Aurinko paistoi.

Meillä riideltiin paljon. Elämä alkoi olla sellaista, että ruokailu kesti kolme tuntia. Ota yksi haukkaus, maanittelin ja istuin tytärtä vastapäätä.

Jääkaapin ovessa oli magneetteja matkoilta, punainen puhelinkoppi muistutti minun ja tyttären yhteisestä Lontoon-reissusta. Silloin hän vielä söi. Nyt tytär huusi:"Olet laittanut tähän salaa voita! Lihaliemikuution!"

Kun tytär valehteli, hänen isänsä vetosi järkeen ja sanoi suoraan, että tuo ei ole totta, kohta menet kuitenkin huoneeseesi salaa jumppaamaan. Minä suostuttelin, sovittelin ja keskustelin. Ymmärsin ja ymmärsin.

Sitten riitelimme mieheni kanssa siitä, kumpi reagointitapa on oikea.

Silloin emme vielä ymmärtäneet, että molemmat tavat voivat olla ihan oikeita. Että emme voi reagoida aivan samoin, koska olemme erilaisia ihmisiä.

Kun keittiössä huudettiin, pikkusisko, ekaluokkalainen, katsoi hetken ja meni sitten omaan huoneeseensa. Hän veti oven kiinni ja laittoi Muumi-DVD:n soimaan niin lujaa, ettei varmasti kuulisi mitään.

Lapseni halusi käydä koulua. Olimme kertoneet opettajille syömishäiriöstä, ja he olivat ymmärtäväisiä.

Vein tyttären aamulla kouluun. Omat työprojektini olin joutunut lopettamaan, koska en pystynyt tekemään mitään. Ei ollut aikaa eikä ollut mahdollista ajatella. Olin tavallaan tyttären omaishoitaja, mutta kukaan ei koskaan kertonut, että siitä voisi saada korvausta.

Tytär itki, ettei voi mennä ruokalaan, koska siellä haisee pasta.

Riitelimme puolison kanssa rahastakin. Talous meni sekaisin, kun piti pärjätä yhden ihmisen palkalla eikä kukaan tiennyt, kuinka kauan tilanne jatkuisi.

Kun lapset olivat koulussa ja puoliso töissä, kävelin keittiöstä olohuoneeseen, edestakaisin. Yritin nukkua, sillä öisin en saanut unta. Olin koko ajan hälytystilassa. Tytär soitti koulun vessasta puolentoista tunnin puheluita, joissa itki, ettei voi mennä ruokalaan, koska siellä haisee pasta.

Hänen äänensä kaikui. Minä vastasin rauhallisesti ja yritin etsiä sopivia ratkaisuja. Kun tulet kotiin, jutellaan, sanoin. Samalla mietin, mitä enää osaan sanoa.

Ajattelin, että saatan menettää lapseni. Vain, koska hän ei osaa syödä. Mietin, kuinka syötin häntä vauva-aikoina. Suu auki, mansikkasosetta! Nyt se ei enää onnistunut.

Itkin salaa öisin. Menin kodin kauimmaiseen huoneeseen, ettei kukaan kuulisi. En halunnut miehenikään tietävän. Hän ei saanut ajatella, että kohta vaimokin romahtaa. Silloin hän ei olisi jaksanut.

Tunsin olevani ihmeellisessä mustassa pussissa: missään ei näkynyt valoa eikä mistään saanut otetta.

Miksi juuri minun tyttäreni sairastui? En tiedä.

Luin paljon, yritin saada sairaudesta selkoa. 1980-luvulta peräisin olevissa kirjoissa ainoa syyllinen anoreksialle tuntui olevan sairastuneen äiti. Liian dominoiva, liian poissaoleva, liian kylmä, milloin mitäkin.

Tietysti syyllistin itseäni, joka päivä. Osan vanhentuneesta tutkimustiedosta pystyin suodattamaan mielestäni, mutta silti mietin koko ajan, mitä olen tehnyt väärin.

Vaikeinta oli pelätä, että teen virheitä juuri nyt. Oli helpompi hyväksyä, että olen ehkä tehnyt niitä tyttären lapsuudessa, vaikken oikein keksinytkään, mitä virheitä. Mutta entä jos mokaan äitinä juuri tässä hetkessä peruuttamattomalla tavalla?

Omaa terapiaa en ajatellut. Miten siihen olisi ollut aikaa, kun koko ajan piti olla valmiina auttamaan tytärtä. Menimme eteenpäin yhden minuutin tai tunnin kerrallaan.

Kun asiat menevät sellaiseksi, että pelkää lapsensa kuolevan nälkään, omat tunteet on laitettava syrjään. Tyttären hiukset lähtivät päästä aliravitsemuksen vuoksi. Lapsena hänellä oli ollut ihana, paksu pehko.

”Näyttelijöiden lapsena esikoinen tottui jo pienenä olemaan teatterissa kuin kotonaan.”
”Näyttelijöiden lapsena esikoinen tottui jo pienenä olemaan teatterissa kuin kotonaan.”

Purkauduin mustakantiselle päiväkirjalle. Minulla oli sellainen olo, että asiat täytyy kirjata, koska muuten en voi uskoa niitä jälkeenpäin.

Samaan aikaan tytär kirjoitti omaan päiväkirjaansa omassa huoneessaan. Myöhemmin hän näytti, mitä oli silloin kirjoittanut. Käskyjä oli paljon. Jokainen päättyi huutomerkkiin. Ei riitä! Juokse kouluun! Muutos on tehtävä!

Tytär punnittiin lääkärissä joskus monta kertaa viikossa, joskus parin viikon välein, mutta hänelle ei kerrottu lukemia. Parin vuoden punnitsemisen jälkeen paino alkoi nousta. Tytär otti asian melko rauhallisesti. Ehkä siksi, että tilanne ei ollut dramaattinen: ylöspäin mentiin sata grammaa kerrallaan.

Takapakkia tuli välillä.

Tuli ilta, jolloin nauroimme kaikki yhdessä. Se tuntui juhlalta.

Ei ollut yhtä paranemisen hetkeä. Oli vain hetki, jolloin huomasin nukkuneeni koko yön heräilemättä. Ja ilta, jolloin istuimme koko perhe syömässä eikä kukaan riidellyt, vaan puhuimme koulusta, kuvataiteesta ja kirjoista. Kun nauroimme yhdessä ensimmäistä kertaa, tuntui juhlalta.

Tytär alkoi soitella ystävilleen. Hän alkoi harrastaa kitaransoittoa, nuorten toimittajakoulutusta ja tanssia, muttei tanssinut liikaa. Aloin varovasti uskoa, että ihan tavallinen perhe-elämä voisi vielä joskus olla mahdollista.

Ajattelen, että ravintoterapeutti, jonka luona tytär kävi vuosia, sai järjen hitusia tyttären aivoihin. Terapiasta hän ei kokenut saavansa syömishäiriön akuutissa vaiheessa apua, mutta ravintoterapeutti herätti luottamuksen. Hän pystyi perustelemaan järjellä ja lempeästi, kuinka paljon pitää syödä.

Ravintoterapeutti ja tytär etsivät yhdessä sopivia vaihtoehtoja. Kasvissosekeittoa, hedelmäsalaattia. Aluksi melkein mitä tahansa, kunhan jotakin.

Vähitellen syöminen helpottui, syöksykierteestä lähdettiin nousemaan ylös.

Siinä vaiheessa minä masennuin. Kun valoa vihdoin näkyi, uskalsin antaa periksi. Kun olin lähettänyt lapset aamulla kouluun, saatoin nukkua koko päivän sohvalla sinisen viltin alla.

Sain oikeasti surra sitä, mikä oli tapahtunut. Surin koko perhettä.

”Ylpeä isosisko huolehtii lomareissulla Hangossa, että vauvasiskolla on kaikki hyvin.”
”Ylpeä isosisko huolehtii lomareissulla Hangossa, että vauvasiskolla on kaikki hyvin.”

Pikkusisko on nyt melkein saman ikäinen kuin esikoinen oli sairastuessaan. Kauheimpina vuosina hoimme puolison kanssa hänelle, että isosiskolla on nyt vaikeaa, mutta kaikki järjestyy. Oikein muuta emme jaksaneet. Tunnen siitä yhä syyllisyyttä.

Joskus toinen meistä yritti tehdä hänen kanssaan jotakin kivaa, viedä elokuviin, HopLopiin tai pulkkamäkeen. Mutta olimme niin väsyneitä. Kuopus oli paljon kavereillaan.

Olemme myöhemmin puhuneet paljon siitä, mitä silloin tapahtui. Pikkusisko on kertonut, kuinka pahalta hänestä tuntui isosiskon puolesta. Hän muistaa ajatelleensa, että aina meillä riidellään.

Anoreksia on kuin musta lintu, joka istuu olkapäällä.

Olen kertonut hänelle tärkeästä ajatuksesta, jonka luin jostakin. Sen mukaan anoreksia on kuin musta lintu, joka istui isosiskon olkapäällä. Lintu käski sanoa ja käyttäytyä sairaudelle tyypilliseen tapaan, valehdella ja riidellä. Isosiskon todellinen, ihana luonne oli olemassa silloinkin. Lintu vain otti sen valtaansa.

Tietysti sairaus on vaikuttanut meihin kaikkiin ja vaikuttaa koko loppuelämän. Sen ei kuitenkaan tarvitse vaikuttaa niin, että elämä olisi lopullisesti pilalla.

Tytär muutti kotoa 19-vuotiaana, heti lukion jälkeen, toiseen kaupunkiin opiskelemaan. Soittelemme melkein joka viikko ja tapaamme usein. Kun tytär tulee kotiin, hän katsoo pikkusiskon kanssa elokuvia. Juomme kahvia ja vaihdamme kuulumisia.

En ole huolissani tyttären terveyden vuoksi, mutta tarkkailen kuitenkin. Olemme rehellisiä toisillemme, joten myös ikävämpien asioiden sanominen on helpompaa. Olen joutunut sanomaan sellaisiakin pari kertaa.

Jos tyttärellä on stressiä, hän alkaa helposti kiristää tahtia sen sijaan, että höllentäisi ja lepäisi.

Ajatus siitä, että asiat ratkeavat tehokkuudella ja ulkonäköä muokkaamalla, on yhä olemassa tyttären mielessä. Hänen tapaisilleen ihmisille, joissa on perfektionistin piirteitä, nyky-yhteiskunnassa eläminen ei ole helppoa. Tavat, jotka ovat hänelle vaarallisia, ovat usein niitä, joita muut ihmiset ihailevat.

Muutama vuosi sitten minua pyydettiin kirjoittamaan näytelmä, selviytymistarina syömishäiriöstä. Myös tytär kävi katsomassa näytelmän. Sen päätyttyä hän meni ja halasi äidin osan esittäjää pitkään.

Sain esitysten jälkeen paljon kirjeitä vanhemmilta, jotka olivat kokeneet ja tunteneet samoja asioita kuin minä. Ei ole vain yhdenlaista sairastunutta, yhdenlaista perhettä tai yhdenlaista tapaa toipua.

Tytär kävi toipumisvaiheessa kolme vuotta hahmoterapiassa ja piti siitä kovasti. Ajattelemme molemmat, ettei selvää vastausta sille, miksi juuri hän sairastui, löydy koskaan.

Ehkä yksi syy sairastumiseen on se, että tytärtä kiusattiin ekaluokalla. Tai sitten se ei ole syy. On monta osatekijää, joiden summana mielessä ja kropassa alkaa tapahtua pahoja juttuja.

Jälkeenpäin tyttäreni on kysynyt minulta, miten oikein kestin. Vastaan: Tietysti kestin, ei ollut muuta mahdollisuutta. Jos olisin voinut, olisin syönyt ja hengittänytkin puolestasi. Sellaisia äidit ovat.

52-vuotias dramaturgi ja näyttelijä Virpi Haatainen asuu Porvoossa puolisonsa ja 14-vuotiaan tyttärensä kanssa. Vanhempi tytär, 22, on muuttanut pois kotoa opiskelemaan.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 6/2017.

Hei!
Kun kuulin kummityttäreni sairastuneen, en ollut uskoa. Tuskin kukaan uskoi. Se tapahtui niin salakavalasti ja nopeasti.
Perheenne käpertyi sisäänpäin. Me ystävät halusimme auttaa, mutta emme ehkä osanneet. Emme pystyneet ymmärtämään, mitä koette.
Yritin olla paljon kanssasi. Muistan, miten mustimpina hetkinä teillä ollessamme vahdimme, kuuluuko yläkerrasta imuroinnin tai kuntopyörän ääntä. Jos kuului, hyökkäsimme hätiin. Sellaiset arkiset asiat olivat vaarassa viedä tyttäreltäsi hengen.
Muistan myös tyttäresi rippijuhlat. Muille teinitytöille se oli ilon juhla. Me täytimme voileipäkakut kyynelillä.
Pikkuhiljaa, askel askeleelta saitte sairaudesta otteen ja palasitte meidän muiden pariin. Eräänä päivänä tyttö otti ohi mennen perunalastun ja laittoi suuhunsa. Voi sitä onnen hetkeä!
Jaksoit puurtaa lannistumatta. Tiesit, ettei ollut pikavoittoja. Oli vain elämä, jota elettiin joka päivä niin hyvin kuin voitiin.
Olen kiitollinen, että tyttärelläsi on juuri sinut äitinään, tärkeimpänä tukenaan. Olet hänelle yhä se olkapää, johon turvautua maailman heitellessä.
Laura

Vaasalainen Maarit Jakobsson on yksi ensimmäisistä suomalaisista, jotka ovat päässeet viettämään palkallista, työpaikan myöntämää isovanhempainvapaata. Viikko kului lastenlasten perässä juostessa ja saunaa lämmitellessä.

Maarit Jakobssonilla, 54, on yhdeksän lastenlasta, mutta vasta tänä keväänä syntyneen pikku-Mimmin kanssa hän pääsi viettämään ensimmäistä virallista isovanhempainvapaataan.

Maarit työskentelee Vaasan DNA:n puhelinpalvelukeskuksen toimistopäällikkönä. Vuoden alusta asti hänen työnantajansa on osallistunut Väestöliiton Perheystävällinen työpaikka -pilottihankkeeseen ja tarjonnut työntekijöilleen mahdollisuuden jäädä viikon palkalliselle isovanhempainvapaalle.

"Olen itsekin vielä melko nuori ja arkena töissäni tiukasti kiinni. En pysty viettämään lastenlasteni kanssa niin paljon aikaa kuin haluaisin, ja tunnen siitä välillä huonoa omaatuntoa", Maarit sanoo.

"Oli siis selvää, että käytän mummiloman. On mahtava etuoikeus, että saa olla läsnä ja apuna kun vauva on ihan pieni."

Maarit vietti mummilomansa sukumökillä Alahärmässä. Mukana olivat Nora-tytär ja tämän kolme lasta: Mimmi-vauva, Iivo, 3, ja Aku, 6. 

Mummin kullat: Iivo, Mimmi ja Aku.
Mummin kullat: Iivo, Mimmi ja Aku.

"Autoin Noraa koko viikon niin paljon kuin pystyin. Mimmi-vauva on vielä kovin kiinni äidissään, joten eniten taisin olla hyödyksi, kun juoksin isoveljien Akun ja Iivon perässä. Sen ajan Nora pystyi keskittymään rauhassa Mimmiin", Maarit sanoo.

"Lämmitin joka ilta poikien kanssa puusaunan, heille se oli tosi iso juttu. Kuusivuotias Aku halusi koko ajan lisäillä pää punaisena pesään puita. Pojat ravasivat nakupelleinä pitkin pihaa, minä perässä."

Ennen uiskentelua piti kerätä voimia.
Ennen uiskentelua piti kerätä voimia.

Noran perhe asuu muutaman kilometrin päässä Maaritin kotoa. Arkisin Maarit tapaa heitä vähintään pari kertaa kuussa, mutta lyhyitä kyläilyjä ei voi verrata isovanhempainvapaaseen.

Parasta mummilomassa Maaritin mielestä olikin se, että hän pääsi näkemään lastenlastensa arkea niin pitkään niin lähietäisyydeltä.

"Nautin hirveästi siitä, että saimme olla koko viikon keskenämme ja keskittyä vain toisiimme", Maarit sanoo.

"Oli ihana saada seurata niin läheltä sitä, miten hellästi ja rakastavasti tyttäreni lapsiaan hoitaa. Olisi ymmärrettävää, jos kolmen pienen lapsen äiti olisi välillä hermona ja kärttyinen, mutta Nora ei ollut. Hän pysyi rauhallisena koko ajan. Tuntui tosi hyvältä huomata se."

Nora-tytär ja tämän lapset Iivo, Mimmi ja Aku.
Nora-tytär ja tämän lapset Iivo, Mimmi ja Aku.

"Hyvä mieli tuli esimerkiksi siitäkin, kun huomasin, että Nora laulaa lapsilleen samaa Nuku nuku nurmilintu -unilaulua kuin minäkin aikoinaan lauloin hänelle. Tuollaiset pienet asiat huomaa vain, kun saa elää yhdessä yötäpäivää."

Muistipa Maarit mummilomansa aikana toisenkin asian: sen, että lastenhoito ei ole maailman kevyintä hommaa. Saman havainnon hän teki viimeksi äitiyslomallaan, kun neljä omaa lasta olivat aikoinaan pieniä.

"Pienten lasten hoitaminen on ihanaa mutta raskasta työtä. Vaikka meitä oli kaksi aikuista hoitamassa, olimme koko ajan täystyöllistettyjä. Iltayhdeksältä olimme itsekin jo ihan loppu ja valmiita nukkumaan", Maarit sanoo.

"Joka ilta, kun olin nukuttanut Iivon ja Akukin oli mennyt jo nukkumaan, söimme Noran kanssa kahdestaan iltapalaa ja juttelimme. Sen jälkeen hoitelin Mimmiä sen aikaa, että Nora sai käydä rauhassa yksin saunassa. Tuollaisia yhteisiä iltahetkiä on arjen keskellä mahdoton järjestää."  

Allas valmiina pulikointiin.
Allas valmiina pulikointiin.

Mökin lattialla mönki Mimmi.
Mökin lattialla mönki Mimmi.

Vanhin Maaritin yhdeksästä lapsenlapsesta pääsee tänä kesänä ripille. Kahden vanhimman lapsenlapsensa kanssa hän kävi alkukesästä viikon mittaisella, yhteisellä Turkin-lomalla.

"Tykkään muutenkin touhuta lastenlasteni kanssa, viedä heitä rannalle tai ulos syömään. Vaikka työelämä vaatii paljon, yritän ehtiä tavata tasapuolisesti kaikkia lastenlapsiani", Maarit sanoo.

"En ole mikään perinteinen sukkaa kutova mummi, vaan pikemminkin vauhtimummi." 

Mimmi ja Mimmin mummi.
Mimmi ja Mimmin mummi.

Kun Elina Penttinen muutti Mosambikin Maputoon, hän pääsi maistamaan kypsää mangoa ja uskaltautui syömään hummeria. "Koti on siellä, missä syön hyvin."

Maputolaisen ravintolan pöytään pysähtyy jatkuvasti joku vaihtamaan poskipusuja ja kuulumisia. Elina Penttinen vastaa kaikille iloisesti portugaliksi.

Kun Elina muutti Mosambikiin 2011, hän tiesi eteläisen Afrikan maasta vain vähän ja tunsi sieltä yhden ihmisen. Nyt hän on osa paikallisten suomalaisten tiivistä porukkaa.

"Mosambikissa ihmisiin tutustuminen on helppoa. Ihmiset ovat avoimia, ja huumori on herkässä. Parhaat ystäväni olen saanut töiden ja harrastusten kautta."

Vapaa-ajallaan Elina tanssii tangoa ja kizombaa, laulaa jazzia ja kokkaa.

Suomessa Elinan syömistä rajoittivat allergiat. Mosambikissa ne katosivat.

Ruokaihminen hänestä tuli vasta Mosambikissa. Suomessa syömistä rajoittivat allergiat.

Viisivuotiaana saamansa rajun allergiakohtauksen takia Elina ajatteli, ettei voi syödä mereneläviä. Mosambikissa hän katseli kadehtien runsaita kala- ja äyriäislautasia, joista maa on kuuluisa.

Bataatti-aprikoosi-kookoskalapata on yksi Elinan lempiruuista.
Bataatti-aprikoosi-kookoskalapata on yksi Elinan lempiruuista.

Annoskateus voitti varovaisuuden, ja pikkuhiljaa Elina alkoi maistella eksoottisia kaloja, lihavia katkarapuja ja hummeria kookosriisin kanssa. Allergiaoireita ei tullutkaan, ja yhtäkkiä Elina oli uusien makujen ja ruokavaihtoehtojen ympäröimä.

"Raaka-aineet ovat ihania ja tuoreita. Olen syönyt täällä ensimmäistä kertaa kunnolla kypsän, lihaisan mangon."

Mosambikilainen ruoka on monikulttuurista. Afrikkalaisesta keittiöstä ovat peräisin maissipuuro ja maapähkinät. Intialaisen vähemmistön ansiosta Mosambikissa syödään samosa-piirakoita ja mausteisia curryja. Myös arabikauppiaat ovat tuoneet makuja mukanaan.

Siirtomaavallan aikaa ei Mosambikissa haikailla, mutta ruoka on jäänyt. Maputon portugalilaisissa ravintoloissa tarjoillaan pastel de nata -leivoksia, turskaa ja tonnikalalevitettä.

Maputoa reunustaa valkoinen rantaviiva. Rannalta Elina voi katsella, kun kalastajat lähtevät töihin.
Maputoa reunustaa valkoinen rantaviiva. Rannalta Elina voi katsella, kun kalastajat lähtevät töihin.

Pari vuotta sitten Elina innostui tekemään keittokirjan Piripiri! Makuja Mosambikista. Nimensä kirja sai chiliseokselta, jota käytetään maan tunnetuimman ruuan, kokonaisena kokattavan piripirikanan maustamiseen.

Mosambikilaisessa keittiössä tärkeää on kiireettömyys. Puolivalmisteita ja pakasteita käytetään vähän.

Elina oppi paljon mosambikilaisesta ruuasta kokkaamalla yhdessä taloudenhoitajansa Maria de Céu Fumon kanssa. Mosambikissa taloudenhoitajan palkkaaminen on yleistä.

"Maassa, jossa vain harvalla on varaa kouluttautua pitkälle, on hyvä tarjota töitä, joihin ei tarvita pitkää koulutusta. On lohdullista ajatella, että voimme tukea Céuta ja siten tarjota hänen tyttärelleen paremman mahdollisuuden koulutukseen", Elina pohtii.

Mosambikilaisessa keittiössä tärkeää on kiireettömyys. Ruuanlaittoon ja ruuasta nauttimiseen käytetään rauhassa aikaa. Puolivalmisteita ja pakasteita käytetään vähän. Tätä Elina arvostaa.

"Kiireessä ei kannata tehdä yhtään mitään. Hyvä ruoka vaatii aikaa ja raaka-aineiden oikeanlaista kemiaa."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 3/2017.