”Vesi on elementtini. Voitan ainakin ne, jotka eivät ole altaassa”, Noora sanoo.

Intohimonsa löytää joskus vasta aikuisena. Noora hankki pari vuotta sitten uimavalmentajan. Nyt hän kilpailee tosissaan.

"Vielä pari vuotta sitten olin nollakunnossa. Vatsani ja suolistoni oireilivat niin, että pahimmillaan painoin vain nelisenkymmentä kiloa. Kunnonkohotusohjelmani alkoi, kun makasin vatsavaivojen takia sairaalassa. Mietin, miten voisin auttaa itseäni kuntoutumaan.

Opin uimaan alle 5-vuotiaana. Äiti sai noukkia minut vedestä väkisin, kun mökillä en mitään muuta olisi tehnyt kuin uinut. Teini-ikäisenä piipahdin uimaseurassakin, mutta muut riennot kiinnostivat enemmän. Nyt se vähän harmittaa.

"Ennen uintia täytin aikani työllä, opiskelulla ja lukemisella."

En koskaan ole samalla viivalla niiden kanssa, jotka aloittivat harjoittelun lapsena. Se täytyy vain hyväksyä.

Ennen uintia täytin aikani työllä, opiskelulla ja lukemisella. Oikea aika uinnin aloittamiselle löytyi pari vuotta sitten, ja olen siitä valtavan onnellinen.

HALUSIN OPPIA uimaan oikein ja hankin heti uimavalmentajan. Hyvin pian hommasta tuli tavoitteellista. Minua motivoi halu ymmärtää, miten ihminen liikkuu vedessä, miten voisi liikkua vielä tehokkaammin ja miten saisi itsestään enemmän irti.

"Sain kadonneet lihakseni takaisin."

Kunnon koheneminen ja tulosten näkeminen innostivat. Kehityin, sain lisää voimaa ja kadonneet lihakseni takaisin.

Tein ensimmäisen kausisuunnitelmani valmentajani kanssa vuosi sitten kesällä. Tavoitteeksi asetimme mitalin seuraavan viiden vuoden sisään.

OLEN AINA JÄNNITTÄNYT suoritustilanteita. Mitali merkitsee minulle ennen kaikkea itseni voittamista. Mutta minä tein sen, saavutin tavoitteeni etuajassa viime maaliskuussa. Osallistuin kilpailuun, keskityin ja onnistuin. Voitin aikuisuimarien masterskisoissa sadan metrin rintauinnissa SM-pronssia!

Olen aloittanut myös valmentamisen. Nautin siitä, kun saan opettaa ihmisiä uimaan paremmin.

"Tekniikkaa voi aina parantaa."

Sulava uinti näyttää helpolta, mutta on äärimmäisen vaativaa. Tässä lajissa tekniikkaa voi aina parantaa. Tunnen vetoa valmentamiseen, mutta uinti on intohimoni. Vielä on kilpailuja voitettavana.

Harjoittelen lajivalmentajani kanssa kerran viikossa. Pyrin myös tapaamaan fysiikkavalmentajaani viikoittain. Ohjattujen treenien lisäksi teen voimaharjoittelua ja venyttelyjä sekä tietenkin omat yksilölliset uimatreenini.

SUOMALAISTEN uimahallietiketissä olisi parantamisen varaa. Meillä ei ole tapana antaa tilaa takaa tuleville uimareille. Monet pitävät itseään nopeampina kuin oikeasti ovat, ja seurauksena on kaaos. Toisaalta on siinäkin oma opetuksensa. Haaveilen avovesikisoista. Siellä pitää tottua tungokseen ja siihen, että suussa on edellisen uimarin kantapää.

Unelmieni uintipäivänä paistaa aurinko ja edessäni on puolityhjä uimastadion tai tyyni järvenselkä. Kaikki päivät eivät tietenkään ole täydellisen idyllisiä, mutta missään en ole niin mielelläni kuin vedessä.

Uiminen on minulle kuin hampaidenpesu tai kahvinjuonti: ilman en vain voi olla."

Noora Valkonen

40-vuotias vanhempi viestintäkonsultti asuu Helsingissä miehensä kanssa. Noora kirjoittaa Uimamaisteri-blogia ja ihailee nelikymppisenä olympiamitalin voittanutta yhdysvaltalaisuimaria Dara Torresia.

Noora Västinen keskittyy unelmiin, nauruun ja siihen, mitä voi tehdä. Hän kouluttaa muitakin ajattelemaan samoin.

Kotona laukkua purkaessaan Noora Västinen mietti, ettei enää menisi vammaisjärjestöjen kesäleirille. Hän oli viihtynyt leirillä hyvin mutta myös ymmärtänyt ­jotain: hän ei halunnut muiden kertovan, mitä voi tehdä. Hän oli 12 vuotta vanha ja päätti keskittyä ongelmien sijasta unelmiin.

Nyt Noora istuu kotonaan ja juo kahvia. Hän juo kahvia usein ja istuu melkein aina. Kotona hän on harvoin. Niin harvoin, että tapaamisen sovittaminen on minuuttipeliä: Keskiviikkona opiskelun jälkeen ennen kontakti-improvisaatiota. Torstai-iltana fysioterapian ja varjoteatterin välissä.

Noora Västinen on 24-vuotias, 80 senttiä pitkä ja paljon muuta.

Naura joka päivä

Seinätarrat näkyvät sänkyyn. Naura ­joka päivä, Noora lukee ­aamulla ensimmäiseksi. Silloin kello on 6.30 ­eikä häntä naurata yhtään.

"Aamuisin olen koomassa."

Noora sammuttaa kännykän herätyksen ja painaa yöpöydällä olevaa kutsunappia. Hän asuu Helsingin Lauttasaaressa kerrostalossa, jonka kaikki asukkaat ovat opiskelijoita, osa liikuntarajoitteisia. Heitä varten talossa on ympärivuorokautinen asumispalvelu.

 

Nooran kotona ei ole kelloja eikä televisiota mutta siellä on aurinko. ”En haluaisi olla koko ajan kiinni ajassa.”

 

Joka aamu joku asumispalvelun 17 avustajasta tulee ja nostaa Nooran sängystä pyörätuoliin ja pyörätuolista vessaan ja vessasta taas pyörätuoliin. Pirtelökone on raskas, joten avustaja auttaa, kun Noora latoo pirtelökoneeseen tuore­mehua, omenaa, banaania ja mummilan tyrni­puskan tyrnejä.

"Joskus laitan smoothien sekaan ­superfoodeja, gingseng-jauhetta tai maca­juurta. Mutta nyt on niin paljon marjoja, että ne ovat superruokaa."

Taksi hakee Nooran kymmentä yli kahdeksan. Avustaja nostaa Nooran taka­penkille. Hänellä oli tapana istua edessä, kunnes eräs taksikuski kertoi, että siinä istuvat maalaiset. Noora halusi olla kaupunkilainen.

Alkumatkalla Noora katsoo kirkastuvaa taivasta ja Helsingin keskustassa ­ratikkapysäkeillä seisovia ihmisiä. Sitten hän nukahtaa vielä hetkeksi.

Murtunut ja ehjä

Maalle Noora syntyi. Tai oikeastaan koti oli aluksi Jämsän keskustassa. Nooran synnyttyä vain oli selvää, että kaksikerroksisesta rivitalosta on muutettava.

Nooran sairaus oli kaikille yllätys. Se huomattiin ehkä ensimmäiseksi kasvonpiirteistä, tai ehkä vastasyntyneen vauvan murtuneista luista. Joka tapauksessa sairaus oli vanhemmille valtava järkytys.

"Äiti ja isä olivat 24-vuotiaita. Kenties nuoruus auttoi. He eivät osanneet pelätä joka asiaa, vaan päättivät, että kaikesta selvitään."

Pari päivää syntymän jälkeen var­mistui, mikä vauvalla oli: osteogenesis imper­fecta eli synnynnäinen luustonhauraussairaus. Nooran luut olisivat ­aina hauraat eivätkä kasvaisi kunnolla. Noora ei kävelisi koskaan. Vartalon mittasuhteista tulisi omanlaiset.

"Koulun hiihtokilpailuissa en miettinyt, etten voi hiihtää. Mietin, että voin uida."

Se on osa Nooraa, vanhemmat ajattelivat.

Se on osa minua, Noora oppi ajattelemaan.

"Ei lapsuudessani ollut draamaa. Murtumia tuli kyllä kymmeniä. Joskus ­aivastus aiheutti hiusmurtuman. Mutta emme tehneet tai jättäneet tekemättä mitään sairauteni vuoksi."

Tietysti tapahtui ikäviä asioita. Väärään ­aikaan yli lentänyt lentokone sai hevo­sen pillastumaan niin, että Noora putosi ja katkaisi molemmat jalkansa. Siihen loppui ratsastus, ja se suretti yhdeksän­vuotiasta Nooraa.

Enimmäkseen elämä oli kuitenkin ihan ­tavallista. Kaverit kävivät Nooralla yö­kylässä ja Noora kokkikerhossa eikä kukaan kiusannut. Partiossa Noora oppi tähti­kuviot ja solmut niin, että osaa merimiessolmun ja paalusolmun vieläkin. Isän kanssa he kävivät pilkillä Päijänteellä.

"Joskus kun isä komensi minua kauppa­reissulla, vieras ihminen kauhistui, ­että ei sille voi sanoa noin. Isä vastasi, ­että eihän lapsi mene säännöistä rikki."

 

Liitutaulutarroissa on tärkeät sanat.

 

Silloin Västisen perhe asui jo yksitasoisessa omakotitalossa järven ran­nalla. Vesi oli Nooralle tärkeää.

"Koulun hiihtokilpailuissa istuin pakkasessa kannustamassa. En miettinyt, etten voi hiihtää. Mietin, että voin uida."

Vesi on ainoa paikka, jossa Noora käve­lee. Hienointa on, kun jaloissa ei tunnu uima-altaan sileä kaakeli vaan pistelevä hiekka.

Omegakolmosia, ole hyvä

Matka Lauttasaaresta Jollakseen kestää kolme varttia, vaikka taksi ajaa bussikaistoja. Perillä koulupäivien vakioavustaja nostaa Nooran pyörätuoliin.

Noora opiskelee Snellman-korkeakoulussa. Se on Suomen ainoa koulu, ­jossa voi opiskella steinerkoulun opettajaksi.

Aamutunneilla on kasvatuspedagogiikkaa, iltapäivällä käsillä tekemistä. Nyt menossa on kulttuurihistorian jakso. Noora muovailee savesta intialaisen miehen päätä, tekee lopuksi patsaan taakse auringonsäteet.

Nooran opinnoissa on menossa viimeinen vuosi. Hänellä on kesken lopputyö murrosikäisistä ja heidän ajattelunsa tukemisesta.

Toisinkin Noora olisi voinut valita. ­Kelan toimistossa häneltä kysyttiin, ­haluaako hän hakea vammaiseläkettä.

Noora oli 16-vuotias.

"Vastasin, että oletko tosissasi. Että jäisin peruskoulun jälkeen eläkkeelle? ­Itse olin miettinyt, menisinkö lukioon vai kauppaoppilaitokseen."

Noora meni aluksi molempiin, jatkoi sitten vain kauppaoppilaitoksessa. Toisena vuonna hän pohti, minne menisi työharjoitteluun ja keksi, että itselleen. Syntyi toiminimi Noora Västinen. Hän oli 17.

Noorasta tuli Herbalife-myyjä. Hän myi ravintolisiä ja vitamiineja, ihonhoito­tuotteita ja sampoita, pirtelöjauheita ja vihreää teetä. Pian Nooran verkostossa oli viisi hänen hankkimaansa jälleenmyyjää, sitten viisi heidän hankkimaansa ja lopulta kaikkiaan 63 myyjää.

 

Hidasta. Sitä Noora Västinen hokee itselleen ja siitä hän muistuttaa muita.

 

Noora tienasi verkostomarkkinoinnilla parhaimmillaan yli parituhatta euroa kuukaudessa. Hän pääsi koulutukseen Los Angelesiin, Dubliniin ja Barcelonaan. Valtakunnallisilla seminaaripäivillä hän oli usein kouluttajana ja puhui 500 kuulijalle. Joka kerta hän jännitti niin, että kävi oksentamassa ensin. Sitten hän rullasi lavalle kertomaan hyvinvoinnista.

Noora uskoi tuotteisiin ja ravinnon merkitykseen. Lähipiirille se oli vähän raskasta.

"Minulta lähti kaveriporukassa nauha helposti pyörimään: Muistathan kaksi litraa vettä ja puoli kiloa kasviksia ja omegakolmoset joka päivä, Noora sanoo."

"Tai sitten kysyin, mikä on sinun pro­teiinitarpeesi? Ai et tiedä? Mitataanpas! Siihen oli laskutikku. Huh."

Valitse itse

Kuusi vuotta sitten Noora valmistui merkonomiksi, oli 18-vuotias eikä pelännyt mitään.

Niinpä hän perusti hyvinvointitila ­Balanssin Jämsän keskustaan musiikkiliikkeen ja kampaamon naapuriin. Avajaisissa tarjoiltiin viherpirtelöitä ja vih­reää teetä. Liikkeen seinä, tuolit ja verhot olivat Herbalifen tunnusvärin mukaan ­limenvihreää.

Noora veti yrityksessään painonhal­lintaryhmiä. Hän toimi hyvinvointi- ja ravin­tokouluttajana, teki kehonkartoituksia, piti ihonhoitokutsuja ja suunnitteli ruokavalioita.

"Aluksi mietin, millä lihaksilla minä parikymppinen neuvoin viisikymppisiä. Sitten ymmärsin, että voin tietää ravitsemuksesta enemmän kuin he."

Vähitellen Noora oppi myös muusta. Kun hän kysyi asiakkailtaan syömisestä, nämä kertoivat yksinäisyydestä, pet­ty­myksistä ja ilon katoamisesta. Noora ­ymmärsi, ettei seitsemän eriväristä kasvista lautasella riitä.

Oli löydettävä jotakin enemmän. Hän aloitti etsimisen Googlesta.

 

Barcelonassa oli kuumaa, mutta Nooraa ja Veaa se ei haitannut.

 

”Iloa arkeen”, Noora kirjoitti tieto­koneen hakukoneeseen.

Sitten ”hyvää oloa”.

Lopuksi ”naurua ja iloa”.

Löytyi naurujooga.

Naurujoogaohjaajan koulutus kesti yhden viikonlopun.

"Pätevyys tuli vasta kokemuksen kautta, mutta heti koulutusviikonlopun jälkeen aloin buukkailla naurujoogakeikkoja."

"Kun Jämsä kävi pieneksi, muutin Helsinkiin."

Ajatus ei ole kaunis mutta tulee mieleen. On Noorakin sitä miettinyt.

Hän ei kuitenkaan usko, että on saanut töitä säälipisteiden vuoksi. Töitä on riittänyt, koska hän on ollut itse niin innostunut ja ­innostus on tarttunut.

"Mutta on minua myös aina kuunneltu. Kun on tarpeeksi pieni, ei huku massaan."

Syksyllä 2009 Noora perusti Jämsään nauruklubin. Joka tiistai kaupungin liikuntatiloihin kokoontui eri-ikäisiä jämsäläisiä nauramaan Nooran kanssa.

Samaan aikaan hän julkaisi omakustanteena kaksi lastenkirjaa. Miksi kirjoittaisi vain pöytälaatikkoon?

"Koulutin muita toteuttamaan haaveitaan ja toteutin omiani. Kun Jämsä ­kävi pieneksi, muutin Helsinkiin."

Helsingissä Noora opiskeli elämän­taidonvalmentajaksi. Valmennus jatkoi ­sitä, minkä Noora oli 12-vuotiaana kesäleirin jälkeen ymmärtänyt.

"Älä valita, ala valita. Ellet voi muuttaa tilannetta, muuta asennetta. Se on minusta ihan mieletön viisaus."

 

Noora ja Vea kirjoittivat matkapäiväkirjaa maatilalla Saksan Freiburgissa.

 

Elämä liikennemerkkinä

Nykyisin Nooran väri on keltainen. ­Kotona keltaisia ovat lipasto, jalkalamppu ja pastakattila. Hetken Noora ajatteli ­rajan menevän keltaisessa repussa.

"Sanoin iskälle, että tekisi mieli ostaa keltainen reppu, mutta onkohan se vähän liikaa liikennemerkki. Iskä kuittasi, että niin kuin et muuten olisi."

Tänään lauantaina ei ole kiire opiskelemaan. Noora pukee keltaisen hameen, ja ystävä Vea Vainio nostaa hänet soh­valle. Kahvin jälkeen lähdetään ulos.

Noora ja Vea ovat interreilanneet pitkin Eurooppaa. Pariisissa he myöhästyivät yöjunasta, Portugalissa Noora nukkui  asuntoauton hattuhyllyllä. Kaikesta selvittiin.

Viime aikoina Noora ja Vea ovat matkustaneet Suomessa, pysäyttäneet ihmisiä ja pyytäneet maalaamaan sitä, mitä aisteista mieleen tulee. Helsinkiläiset ovat maalanneet tuntoaistia, oululaiset näköä, vaasalaiset hajua ja turkulaiset makua.

"Keksimme proggiksen huvik­semme. Kun keräämme tamperelaisten maalaukset kuulosta, ehkä niistä tulee näyttely."

Lauttasaaressa tuulee niin kuin vain meren lähellä voi. Liikennevaloissa odottaessa Noora kuulee, mitä lapset kysyvät.

Kysymys on tuttu.

Noora yrittää aina ­ehtiä vastata siihen ennen lasten vanhempia.

"Yleensä sanon, että kuljen tällaisella pyörätuolilla, koska en pysty kävelemään ja nämä pyörät ovat kuin jalat. Vanhempien vakiovastaus lapsilleen on, että puhu­taan autossa. Tai että ei saa katsoa tai ei saa kysyä. Totta kai saa."

Noora toivoo vielä joskus saavansa oman perheen. Hän ei mieti, voiko saada lapsia. Hän ajattelee, että miksei voisi.

 

Noora ja Vea Nooran kotikaduilla Lauttasaaressa. ”Kunhan valmistun opettajaksi, voin mennä minne vain. Olisi kiva asua vähän aikaa ulkomailla.”

 

Luustonhauraus saattaa periytyä tai olla periytymättä, Nooralle sillä ei ole ­väliä.

"Vauvashoppailua en ymmärrä. ­Jokaisella elämällä on yhtä suuri arvo ja tarkoitus. Ehkä minusta on tullut aika vahva tyyppi juuri sairauden vuoksi."

Melkein joka päivä Noora myös nauraa, kunhan aamusta selviää. Jos hän ei parina päivänä naura, hän valitsee toisin: laittaa kellon soimaan jo 6.25 ja pitää naurukuurin.

Aluksi se tuntuu hölmöltä. Nousta ­aamulla ylös tavallista aiemmin nauramaan. Sanoa väsyneelle peilikuvalleen väkinäisesti hah hah, monta minuuttia.

"Fake it until you make it. Teesken­tele, kunnes naurat oikeasti. Keho ei tiedä onko nauru aitoa. Hyvänolonhormonit lähtevät liikkeelle joka tapauksessa."

Parin aamun jälkeen helpottaa aina.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 1/2014.

Lue lisää hyvästä mielestä:

Viisi tapaa nauraa enemmän

Kokeile nauramista! Voit entistä paremmin

 

miikula

80 senttiä pitkä Noora Västinen: "Kun on tarpeeksi pieni, ei huku massaan"

Olipas ihana juttu! Itse asiassa olen yksi niistä äideistä joka meni lukkoon kun viisivuotias poikani näki Nooran ja oli tietysti heti täynnä kysymyksiä. Noora hoiti tilanteen hienosti. Mietin vain itse sitä miten rasittavaa täytyy olla kun on jaksettava aina selittää ulkopuolisille vaikka kesken kaverin kanssa kahvittelun. Minut on kasvatettu siten, että muita ihmisiä ei saa vaivata ja poikani tungettelevuus vaivaannutti. Tähän kohtaamiseen on palattu nyt melkein seitsenvuotiaan pojan kanssa...
Lue kommentti

Noora Sallinen oli 23-vuotias yksinhuoltaja, kun hän otti luokseen myös kaksi velipuoltaan. Aluksi Eetu ei suostunut edes hyvänyönsuukkoon.

Olen elänyt ensimmäisen vuoteni lastenkodissa. Äitini oli minut saadessaan vasta 17-vuotias. Kolme vuotta aiemmin hän oli lähtenyt kotoaan, ja syntymäni aikaankin hän oli koditon. Siksi äiti ja hänen vanhempansa päättivät, että minut laitetaan lastenkotiin. Isovanhemmilleni avioliiton ulkopuolinen lapsi oli häpeä. 

Äiti kävi katsomassa minua säännöllisesti, mutta lastenkodin sääntöjen mukaan hän sai vain leikkiä kanssani. Edes vaipan vaihtoa ei sallittu.

Vuoden kuluttua äiti haki minut pois ja sai mukaansa ”Nooran käyttöohjeet” hoitamistani varten. Niissä ­kerrottiin muun muassa, mitä syön ja miten haluan nukkua.

”Poliisit vierailivat meillä aina välillä. Joskus he veivät äidin ja isäpuolen mukanaan.”

Asuimme ensin vuoden isäni vanhempien luona ja muutimme sitten omillemme. Kun olin kaksi, sain pikkuveljen. Pian hänen syntymänsä jälkeen vanhempieni tiet erkanivat ja molemmat löysivät uudet puolisot.

Äitini ja isäpuoleni käyttivät huumeita, ja poliisit vierailivat meillä aina välillä huumerikoksiin liittyvien asioiden takia. Joskus he veivät äidin ja isäpuolen mukanaan.

Kun heitä taas kerran vietiin, istuin rappusilla neljä­vuotias pikkuveljeni sylissäni ja lupasin, että pidän hänestä aina huolta. Olin kuusi vuotta vanha.

 

Äiti opiskeli verhoilijaksi ja oli välillä työtön. ­Jouduimme ajoittain nipistämään jopa ruuasta. En ­vieläkään pidä sipulikeitosta, koska saatoimme syödä sitä viikkoja.

Äiti oli kuitenkin vahva nainen. Hän ratkaisi ongelmat voivottelematta ja rakasti meitä lapsia ehdoitta, samoin isäpuoleni. Tiesin, että voin puhua äidin kanssa kaikesta. 

Äidin rakkaus valoi vankan pohjan elämälleni ja itsetunnolleni. Ilman sitä minulle olisi varmaan käynyt toisin. Äiti opetti minut uskomaan, että kaikkeen on ratkaisu, kun vain yrittää. Vaikka elämämme oli sekavaa, en muista koskaan tunteneeni turvattomuutta. En tiennyt muunlaisesta elämästä.

 

Päätin muuttaa isäni luo asumaan, kun olin 12-vuotias. Isä ja hänen uusi puolisonsa Maija (nimi on muutettu) saivat Iiron, ja Maija ryhtyi perhepäivähoitajaksi. Se oli ensimmäinen kerta, kun näin normaalia perhe-elämää. Se houkutteli minua niin, että halusin olla osa sitä.

Päätökseni oli äidille raskas. Hän ei edes pystynyt olemaan kotona, kun isä haki minut. Vuoden päästä myös pikkuveljeni muutti isämme luokse.

Suhde velipuoleeni Iiroon muodostui läheiseksi. Vain pari viikkoa syntymän jälkeen hoidin häntä itsenäisesti kokonaisen vuorokauden. En muista, missä Maija ja isä olivat, mutta yölliset syötöt ja röyhtäytykset muistan hyvin.

Hiljalleen elämä muuttui. Isä ja Maija riitelivät paljon, mikä vaikutti koko perheeseen. Isä huokaili usein, miten paljon muistutan äitiäni. En tiennyt, oliko se kehu vai moite.

Kesäkuussa 1991 menin rippileirille. Kuvan on ottanut hyvä ystäväni Suvi.
Kesäkuussa 1991 menin rippileirille. Kuvan on ottanut hyvä ystäväni Suvi.

 

16-vuotiaana lähdin opiskelemaan Vihdin käsi- ja taideteolliseen kouluun ja muutin sen asuntolaan. Kotona Iiro tarrautui jalkoihini itkien ja aneli minua jäämään. Sydäntäni raastoi, kun hän kysyi, mitä pahaa hän oli tehnyt, kun halusin pois. 

 

 

Olin raskaana, kun valmistuin artesaaniksi vuonna 1995. En saanut heti asuntoa, joten kuljin rinkka selässä kaverilta toiselle ja haaveilin vapaaehtoistyöstä Intiassa. Siitä haaveesta luovuin raskauden takia, ­mutta sain tilalle käärön, jota rakastin täydestä sydämestäni.

Kerensan syntyessä olin 19. Olin eronnut hänen isästään jo ennen kuin tiesin olevani raskaana. Synnytyksessä oli mukana rakas ystäväni.

Olin saanut pienen asunnon Järvenpäästä pari kuukautta ennen synnytystä. Asuin siellä tyttäreni kanssa kahdestaan ilman puhelinta tai pesukonetta. Olin jämäkkä äiti. Pidin tiukasti kiinni rutiineista ja olin tarkka tuttipulloista ja tutin käytöstä. Elämä tuntui jännittävältä seikkailulta.

Minä ja kolmen viikkoa vanha Kerensa juuri ennen ristiäisiä 1995.
Minä ja kolmen viikkoa vanha Kerensa juuri ennen ristiäisiä 1995.

 

Lähennyin niihin aikoihin myös äitipuoleni Maijan kanssa: olihan meillä lähes samanikäiset lapset. Nuorempi velipuoleni Eetu oli syntynyt alle vuotta ennen kuin tyttäreni.

Maija ja isä erosivat, palasivat ­yhteen ja erosivat taas, mutta ­pojat asuivat aina äidillään. Sitten, vuoden 1999 heinäkuussa Maija kuoli yllättäen aivoverenvuotoon. Iiro ja Eetu muuttivat isän luo. ­Kävin siellä katsomassa heitä.

 

 

Meno isän luona oli hurjaa. Kerran käydessäni en enää kestänyt, vaan nappasin pojat mukaani.

Jostakin syystä neljävuotias Eetu ei pitänyt minusta ja teki sen selväksi hyvin äänekkäästi. Emme olleet koskaan asuneet yhdessä emmekä juuri tunteneet toisiamme. 11-vuotias Iiro suri äitiään hiljaa.

”Halusin sijaisvanhemmaksi, vaikka olin neljävuotiaan yksinhuoltaja ja asuin kaksiossa.”

Selvisi, että pojat otetaan mahdollisesti huostaan ­ja pahimmassa tapauksessa erotetaan toisistaan. Se tuntui minusta kohtuuttomalta. Äidinkin ansiosta ­minuun oli vahvasti iskostunut ajatus siitä, että me ­läheiset pidämme huolta toisistamme. 

Pyysin isää ja muita sukulaisia puoltamaan sitä, että ryhdyn molempien poikien sijaisvanhemmaksi.

Tammikuussa 2000 istuin poikien silloisen kotikunnan Mäntsälän sosiaalivirastossa. Huoneessa oli isovanhempia, enoja ja tätejä. Esitin viranomaisille toiveeni poikien sijaisvanhemmuudesta. Sosiaalivirkailija hymähti ajatukselle, eikä ihme: tein osa-aikatöitä kahvilassa, olin neljävuotiaan lapsen yksinhuoltaja ja asuin kaksiossa.

Pitkän keskustelun jälkeen virkailija kuitenkin suostui puolen vuoden koeaikaan. Siinä hetkessä tunsin, että näin elämän pitää mennä. Olin helpottunut, mutta myös peloissani.

 

Sänkyjä tarvitsimme heti lisää. Koska kolmikerroksista sänkyä ei löytynyt, ostin pojille tavallisen kerrossängyn ja sen alle lelulaatikon. Siitä tuli tyttä­reni Kerensan peti.

Se lelulaatikkopeti taisi olla ensimmäinen asia, jolle nauroimme yhdessä. Joka ilta peittelin lapset nukkumaan ja annoin hyvänyönsuukot. Viiden viikon ajan Eetu kieltäytyi suukosta. Sitten yhtenä iltana hän käänsi minulle yllättäen poskensa ja sanoi, että tuohon voit antaa. Silloin tiesin, että rakkaus kantaa meitä sittenkin.

Siitä lähtien Eetu halusi myös, että kerron joka ilta tarinan Maijasta. Niin teinkin, vuosien ajan.

Yritin myös pari kertaa hyräillä pojille Sinistä unta, jota Maija oli heille laulanut. Parin kerran jälkeen Eetu tuumasi, ettei tarvitse. Yhtenä iltana neljän vuoden kuluttua hän sanoi, ettei enää muista, miltä äidin ääni kuulosti. Hänen silmissään oli kyyneliä.

Se painui mieleeni. Oivalsin, että muistotkin muuttavat muotoaan, halusimme tai emme.

 

Iiro pelkäsi uuden perheensä menettämistä ja oireili voimakkaasti. Hän sai raivokohtauksia, heräili yöllä ja herätti muutkin tavaroita heittelemällä. Hän soitteli yökylästä kavereiltaan, halusi minun tuovan pizzaa ja esitti muitakin outoja vaatimuksia.

Uskon, että kaikki johtui siitä, että hän pelkäsi joutuvansa lähtemään. Hän halusi testata minua: pys­tynkö antamaan turvan ja asettamaan rajat niin kuin aikuisen kuuluu.

”Iiro vaati lupaamaan, että mitä tahansa tapahtuu, en saa päästää heitä pois.”

Viikko ennen koeajan päättymistä Iiro sai taas raivokohtauksen. Jälkeenpäin istuimme olohuoneessa ja ­puhuimme asiasta. Eetu ja Kerensa leikkivät vieressä. Yhtäkkiä Iiro lysähti syliini, takertui minuun ja vaati lupaamaan, että mitä tahansa sosiaalivirastossa tapahtuu, en saa päästää heitä pois. Lupasin.

 

Piilouduin vessaan itkemään monta kertaa sinä keväänä. Pelkäsin tulevaisuutta ja jaksamistani. Minua kalvoi pelko epäonnistumisesta. 

Mietin usein, olinko ollut itsekäs ottaessani pojat luokseni. Olinko ottanut liian suuren riskin? Miten poikien käy, jos en onnistu kasvattajana?

Kesäkuussa vahvistettiin, että pojat saavat jäädä. Sosiaaliviranomaisten toiveesta jätin työni kahvilassa ja keskityin vain lapsiin. Minulle alettiin maksaa normaalia sijaisperheelle kuuluvaa korvausta.

Myös oma lapseni totutteli uuteen elämään. Kerensa oli pitkään ollut ainut ja tärkein. Yhtäkkiä perheessä oli kaksi puolituntematonta lasta, joihin piti yrittää suhtautua kuin perheenjäseniin. Luulen, että Kerensaa auttoi se, että hän oli ainoa tyttö. 

Kerran kuussa vietin kokonaisen päivän vuorollaan kunkin lapsen kanssa. Teimme mitä hän halusi.

Sosiaalivirasto järjesti minulle henkilökohtaisen työnohjaajan. Hilpi oli itse toiminut vuosia sijaisvanhempana. Tapasin häntä kahdesti kuukaudessa viiden vuoden ajan, ja tutustuimme toisiimme perusteelli­sesti. Hänen kysymystensä ansiosta opin pohtimaan asioita uusista näkökulmista.

Kerran Hilpi kysyi, miltä äidistäni oli mahtanut tuntua, kun otin hänen ex-miehensä ja tämän uuden puolison lapset luokseni asumaan. En ollut koskaan edes ajatellut asiaa.

Kun sitten kysyin sitä äidiltä, hän purskahti itkuun. Äiti sanoi, että oli minusta valtavan ylpeä. Hän myös tunnusti pelänneensä, että uhraisin oman elämäni.

 

Äidin ja minun välit paranivat vuosi vuodelta. Hän jätti päihteet pian sen jälkeen kun Iiro ja Eetu olivat muuttaneet luokseni ja sai töitä tuetun asumisen hoitolaitoksesta. Sen jälkeen hän on ollut tiivis osa perhettämme. Äiti hoiti lapsia säännöllisesti, ja lapset viihtyivät hänen luonaan. Pojat saivat äidistäni yhden mummin lisää.

"En ole nähnyt isää moneen vuoteen. En ole silti katkera."

Isään katkaisin lopulta välit kokonaan. Tein selväksi, että yhteydenpito onnistuu vain, jos hän raitistuu. 

En ole nähnyt isää moneen vuoteen. En silti ole vihainen tai katkera. Uskon, että hän oli niin hyvä isä kuin pystyi. Hän on elänyt niillä resursseilla, joita hänellä on ollut, ja sydämessäni on myös hyviä muistoja.

Isän ja Maijan sukulaisiin pidämme tiiviisti yhteyttä. Poikien sedät ja enot ovat kulkeneet mukana ja auttaneet myös taloudellisesti.

Vuosituhannen vaihteessa tapasin miehen, jonka kanssa menin naimisiin vuonna 2005. Samana vuonna syntyi Jolanda.

Sitten aloin opiskella palkanlaskijaksi, vaikken osannut käyttää edes tietokonetta. Minulle tuli ilmeisesti tarve näyttää itselleni, että suoriudun jostain ­lähes mahdottomasta.

Kun valmistuin, pääsin opiskelemaan sosionomiksi Järvenpään diakonia-ammattikorkeakouluun. 

Samoihin aikoihin löysin liikunnan. Kävin ahkerasti jumppatunneilla ja kouluttauduin ensin lasten- ja nuorten liikunnanohjaukseen ja myöhemmin aikuisten liikuntaan.

Sosionomin opintoni olivat yhä kesken, joten monena päivänä poljin aikaisin kouluun, sieltä töihin lastenkotiin ja vielä illaksi ohjaamaan ryhmäliikuntaa. Aikatauluni oli niin tiukka, että kun valmistumisen jälkeen katsoin kalenteria taaksepäin, minulta pääsi itku.

Nyt ajatus hengästyttävästä tahdista hymyilyttää. Se oli määrätietoista ja järjestelmällistä menoa, enkä olisi suoriutunut kaikesta ilman mieheni tukea. Olemme nyt eronneet, mutta hän on yhä tärkeä osa lasten elämää.

 

Olen oppinut kuuntelemaan sydämeni ääntä, vaikka se tie ei aina olisi helpoin. 

Oman taustani ja lastenkodissa tekemäni työn ­ansiosta tiedän, miten paljon ihmisen elämään vaikuttavat läheisten teot. Silti uskon, että myös oma asenne ratkaisee paljon. Ihmisen pitäisi tehdä joka päivä henkilökohtaisia valintoja onnensa eteen. Sitä ei voi siirtää toisten vastuulle.

Olen yrittänyt opettaa lapsille tämän: voit surra ja käyttää energiaa asioihin, joihin et voi vaikuttaa, tai voit keskittää voimasi tähän hetkeen ja ympärillä oleviin ihmisiin. 

 

Minua ja velipuoltani Iiroa yhdistää lii­kunta. Toisinaan ohjaamme BodyCombat-tunnin yhdessä.
Minua ja velipuoltani Iiroa yhdistää lii­kunta. Toisinaan ohjaamme BodyCombat-tunnin yhdessä.

Elämä on arvokasta mutta ei vakavaa. 

Saan voimaa naurusta ja huumorista. Iloitsen siitä, miten hyvin lapset ovat pärjänneet elämässä. Eetu valmistui putkimieheksi ja on nyt armeijassa, Iiro luki ­itsensä ensin datanomiksi ja sitten liikunnanohjaa­jaksi, ja nyt olemme työkavereita liikuntakeskuk­sessa. Kerensa valmistuu kokiksi keväällä.

Olen kaikista lapsista ylpeä.

Sijaisvanhemmuus on ollut yksi elämäni parhaimmista ja vaikuttavimmista teoista, mutta kun nyt ajattelen itseäni 23-vuotiaana, en voi kuin hämmästellä rohkeuttani. Enää tuskin uskaltaisin pyytää poikien huoltajuutta, mutta olen onnellinen siitä, että silloin oli toisin.

Olen ylpeä pelottomasta pikku-Noorasta.

 

 

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14/2014.

37-vuotias sosionomi ja liikunnanohjaaja asuu Keravalla. Hän uskoo, että onnen eteen on tehtävä valintoja. 

 

 

 

 

Mitä yhteistä on Kasper Strömmanilla ja banaanilla? Molemmat ovat pitkiä ja murehtivat harvoin, ja kumpikin elää epätavallisen epädramaattista elämää. Jännintä esimerkiksi Kasperin tässä aamussa oli se, että hän astui koiran kakkaan. 

Mies tulee kahvilaan ja sanoo:

"Yksi kahvi, kiitos."

"Saako olla muuta?" myyjä kysyy.

"Banaani."

"Ei ole banaania. Käykö hedelmäsalaatti?"

"Ei. Haluaisin jotain keltaista ja pitkulaista."

Äskeinen ei ole huono vitsi vaan Kasper Strömman, 42, joka saapuu haastatteluun ja yrittää tilata banaania. Hän on helsinkiläinen bloggaaja, graafikko, 191-senttinen ja kolmen pienen lapsen isä.

Kuuluisa hän on siitä, että on keskivertoihmistä hauskempi. Itse hän ei asiaa myönnä.

"Ihmiset, jotka ovat omasta mielestään hauskoja, ovat yleensä rasittavimpia ja ei-hauskimpia", Kasper sanoo ja vakuuttaa, ettei ole hauska edes vaimonsa tai lastensa mielestä.

Vuonna 2016 hänen humoristinen Kasper Diem -bloginsa valittiin Vuoden blogiksi. Vaikka fanit eivät vielä seuraile häntä kahvilaan, heitä todistettavasti on: joka kuukausi blogi kerää noin 100 000 lukijaa.

Kasperin mielestä hauskaksi ei synnytä vaan opetellaan.

"Kuinka moni on synnynnäisesti farmaseutti? Yhtä hyvin kuka tahansa voi päättää, että ryhtyy hauskaksi."

Pitää vain harjoitella.

Kasper lupaa kertoa, miten.

Tavallisen tylsä lapsi

Kuusivuotiaana Kasper lensi lomamatkalle Romaniaan.

Lentokoneessa jälkiruuaksi tarjoiltiin muffinssi. Kasperin ei tehnyt sitä mieli, joten hän antoi sen isälleen.

Se oli virhe. Hetken päästä hänen nimittäin tekikin mieli muffinssia.

"Vielä tänäkin päivänä minua kaduttaa, etten syönyt sitä muffinssia. Siitä lähtien olen aina syönyt jälkiruuan."

Tuo on Kasperin traagisin lapsuusmuisto. Toiseksi traagisin on se, että hän muistaa ehkä kerran seisoneensa pienenä pihalla niin, että lunta oli liikaa, polviin asti.

Toisin sanoen lapsuus oli onnellinen.

"Ei alkoholismia eikä kuolemaa", hän kiteyttää, hiukan pahoitellen.

"Toivotaan, että jotain pahaa sattuu vielä tänään, niin saisit vetävämmän jutun."

Banaanipuku on joululahja Kasperin puolison siskolta. "Ajattelin, että on hyvä pukeutua värikkäästi, kun tänään on niin harmaa päivä."
Banaanipuku on joululahja Kasperin puolison siskolta. "Ajattelin, että on hyvä pukeutua värikkäästi, kun tänään on niin harmaa päivä."

Kasper syntyi vuonna 1974 suomenruotsalaisten vanhempiensa esikoiseksi Turun ylioppilaskylään. Äidistä tuli valmistuessaan englannin- ja ruotsinopettaja, isästä shampootehtaan kemisti. Myöhemmin syntyi kaksi siskoa.

Iltaisin äiti korjasi kokeita. Isä tuijotti sohvalta jalkapalloa ja heitteli satunnaisia puujalkavitsejä. Kasper piirsi. Jalkapallo näytti hänestä telkkariruudussa niin ärsyttävän pieneltä, ettei häntä huvittanut katsoa sitä.

Kasper ei ollut luokan pelle vaan tarkkailija. Hän kävi kuvataidekerhossa ja pianotunneilla ja oli niin rauhallinen, ettei äiti viitsinyt antaa hänelle kotiintuloaikaa vaan sanoi, että tule kotiin kun alkaa väsyttää.

"Kun etenee pikkulapsivaiheeseen, tuntuu kuin etenisi Super Mario -pelin korkeimmalle tasolle."

Kasper arvelee siis vaikuttaneensa tylsältä lapselta. Itsekseen hän kuitenkin harjoitteli hauskuutta.

"Opettelin lapsesta asti, miten hyvä tarina rakentuu."

Hän opetteli sitä piirtämällä sarjakuvia. Ala-asteella hän laski koko matematiikankirjan usein puolessa vuodessa ja sai opettajalta luvan piirtää loppuvuoden sarjakuvia.

Hän katsoi televisiosta Alf-sarjaa ja Seinfeldia ja kirjoitti osuvimmat repliikit ylös.

Hän kuvasi kavereittensa kanssa toimintaelokuvia, joissa muovipussillinen Kauppahallista ostettua sianverta räjäytettiin uudenvuoden jämäpaukuilla.

"Kaikesta opin."

Sama lounas joka päivä

Vuonna 2013 Kasper valittiin Vuoden graafikoksi. Samana vuonna hän aloitti bloginsa, koska halusi kokeilla, osaisiko kirjoittaa hauskasti.

Ei osannut.

Hän yritti parodioida elämänhallintaoppaita ja esitellä enkelihoitoja, mutta tekstit eivät naurattaneet.

"Jos ei tiedä enkelihoidoista tarpeeksi, ei voi vitsailla niistä", Kasper sanoo.

Vasta kun hän alkoi kirjoittaa aiheista, joista tajusi jotain, blogista tuli hitti.

Lounaaksi Kasper syö mieluiten joka päivä saman kana-annoksen samassa kiinalaisravintolassa, koska "syöväthän ihmiset aina saman aamiaisenkin".

Yhdessä suosituimmista blogiteksteistään Kasper tenttaa itseltään tiukkoja rasismikysymyksiä: Miksi rasistit ovat niin usein nuoria terveitä miehiä? Miten selität sen, että näin rasistilla älypuhelimen? Miksi rasisteja ei auteta heidän omalla kotipaikkakunnallaan?

Kirjoittaa hän mistä tahansa, tyyli on niin ystävällisen vinksahtanut, etteivät edes vihamiehet viitsi lähettää vihapostia.

"Saan todella vähän kirjepommeja."

"Kun etenee pikkulapsivaiheeseen, tuntuu kuin etenisi Super Mario -pelin korkeimmalle tasolle."

Kasperin elämä on muutenkin hyvin epädramaattista. Jännintä esimerkiksi tässä aamussa on ollut se, että hän astui koirankakkaan. Lounaaksi hän syö mieluiten joka päivä saman kana-annoksen samassa kiinalaisravintolassa, koska "syöväthän ihmiset aina saman aamiaisenkin".

Puolet viikosta Kasper hoitaa Atlasta kotona. "Aika ei kulu missään hitaammin kuin puolityhjässä leikkipuistossa lapsen kanssa, joka ei osaa puhua. Se on hienoa."
Puolet viikosta Kasper hoitaa Atlasta kotona. "Aika ei kulu missään hitaammin kuin puolityhjässä leikkipuistossa lapsen kanssa, joka ei osaa puhua. Se on hienoa."

Kasperin avovaimo on Marimekon tekstiilisuunnittelija Maija Louekari. Lapsia on kolme: Stella, 8, Kosmo, 5, ja puolitoistavuotias Atlas, jota Kasper ja Maija hoitavat vuoropäivin kotona Helsingin Vallilassa.

Ruuhkavuosia Kasper ei kuitenkaan elä, sillä hänestä olisi outoa elää ruuhkassa.

"Onko ruuhkassa mitään hyvää? Meneekö joku sinne vapaaehtoisesti? Ei. Mutta perhe-elämä on vapaaehtoista. Kun etenee pikkulapsivaiheeseen, tuntuu kuin etenisi Super Mario -pelin korkeimmalle tasolle. Peli vaikeutuu ja kiihtyy, mutta kuka hullu haluaisi palata alimmalle tasolle?"

Ei ainakaan Kasper. Siksi hän ei kutsu elämänvaihettaan ruuhkaksi vaan pienuusvuosiksi.

Kyllä perheellä pitää olla auto

"No nytkö te ostatte sen auton?" kysyi Kasperin äiti toiveikkaana, kun kuuli parin odottavan toista lasta.

"Emme. Meillä on kuormapyörä", Kasper vastasi.

"Kyllähän perheellä pitää olla auto!" äiti parahti.

Kyllähän perheellä pitää olla auto on yksi perhe-elämän myyteistä, jonka Kasper haluaa rikkoa. Toinen on se, että lapset kasvavat nopeasti.

"Stella on ollut olemassa kahdeksan vuotta, mutta aika tuntuu sadalta vuodelta. Hänen syntyessään kukaan ei tiennyt edes mikä on hashtag!"

"Jostain syystä en tunne tarvetta löytää ongelmia tai kieriskellä niissä."

Kolmas myytti on se, että lapset ovat pieniä stand up -koomikoita, jotka laukovat tauotta nokkeluuksia.

Eivät lauo.

"Useimmat lapset sanovat koko ajan ihan tavallisia asioita."

Vaikka lapset pysäyttävät ajankulun ja puhuvat tavallisia, Kasper nauttii pienuusvuosistaan.

Joka toinen päivä hän keinuttaa Atlasta leikkipuistossa, tylsistyy hiukan, lukee lapsille ruotsiksi iltasadun (esimerkiksi Min pappa säger att din pappa sitter i fängelse -kirjan) ja tuntee itsensä onnelliseksi.

Joka toinen päivä hän kävelee työhuoneelleen Kallioon, piirtää uutta sarjakuva-albumia, kirjoittaa blogia ja tuntee itsensä onnelliseksi.

Kaikki on hyvin. On ollut aina.

"Taloni ei ole palanut eikä polkupyörääni varastettu. Taideteolliseen korkeakouluun en aikoinaan päässyt. Lasketaanko se vastoinkäymiseksi? Paitsi ettei sekään haitannut, koska lähdin Lontooseen opiskelemaan."

"Muistutan isääni. Hänkin uskoo, että mikään ei ole kovin hankalaa ja kaikki järjestyy aina."
"Muistutan isääni. Hänkin uskoo, että mikään ei ole kovin hankalaa ja kaikki järjestyy aina."

Tietenkin murheita on ollut. Kasper ei vain ole tottunut keskittymään niihin.

"Jostain syystä en tunne tarvetta löytää ongelmia tai kieriskellä niissä."

Myönteisyytensä hän epäilee perineensä isältään.

"Isälle mikään ei tunnu olevan vaikeaa. Hän selittää aina, että kaikki on mennyt niin hyvin. Sitten kysyn, että entäs se vaihe, kun olit työtön? Ai se, sehän kesti vain pari vuotta, hän vastaa."

Kuorit banaanisi oikein

Kasper on siis epätavallisen valoisa, kuten isänsä.

Sitten on Maija.

Kun lapset oksentavat yöllä ja on alettava putsata lattiaa, Kasper tuntee äreytensä nousevan.

Maija ei. Hän pitää tunnelman katossa silloinkin.

"Maija näkee hyvällä tavalla ihan kaiken. Toivon, että lapsemmekin oppivat saman asenteen. On Maijallakin ollut vastoinkäymisiä, mutta hän ei anna niiden häiritä. Hän on paljon positiivisempi kuin minä."

Vielä positiivisempi?

"Kyllä. Eiks olekin hirvittävää? Maija on myös paljon hauskempi."

"Useimmat kuorivat banaanin oikein koko elämänsä ajan. Sitä hehkutetaan aivan liian vähän."

Pari tutustui vuonna 2005 yhteisten ystävien kautta.

"Suhde ei alkanut niin, että silmämme olisivat lukkiutuneet yhteen eivätkä koskaan enää irronneet. Mutta meillä oli mukavaa yhdessä. On yhä."

Kasper haluaa särkeä senkin myytin, että me nykyihmiset teemme muka kaiken väärin.

Hoidamme parisuhdetta väärin. Kasvatamme lapset väärin. Syömme väärin. Istumme väärin. Viimeksi hän luki Helsingin Sanomista uutisen siitä, että käytämme sähköpostia väärin.

"Miksei puhelinta saisi korvata sähköpostilla? Sehän on superkätevää! Käytämme sähköpostia just oikein!"

Luovaksi tulee vain, jos uskaltaa tehdä ensin tosi paljon huonosti.

Kasperin vastateesi kuuluukin: Ihminen, olet tehnyt kaiken koko ajan oikein.

"Useimmat esimerkiksi kuorivat banaanin oikein koko elämänsä ajan. Sitä hehkutetaan aivan liian vähän."

Treenaa 10 000 tuntia

Kasper uskoo, että jokainen on lapsena yhtä hyvä piirtäjä. Jotkut vain lakkaavat piirtämästä. Ne jotka jatkavat, kehittyvät automaattisesti.

"Harjoittelu tekee ihmisestä lahjakkaan", hän sanoo.

Hän uskoo myös kanadalaisen Malcolm Gladwellin sääntöön. Sen mukaan ihminen oppii minkä tahansa taidon, jos harjoittelee sitä 10 000 tuntia. Jopa hauskuuden.

"Pitää vain pikkuisen googlettaa, lukea luovuuskirjoja ja treenata."

Kasper muistuttaa surkimuspyramidista. Harva on kuullut siitä, mutta sellainenkin on: Sneferun pyramidi.

Se on vino. Kaltevuus vaihtuu kesken kaiken 54 asteesta 43:een, ja yksi kulma on romahtanut.

"Kaikki keskittyvät ihailemaan Gazan täydellisiä pyramideja ja unohtavat, että ensin jonkun piti rakentaa huono versio, jotta hyvät pääsivät syntymään."

Sama pätee luovuuteen. Luovaksi tulee vain, jos uskaltaa tehdä ensin tosi paljon huonosti.

Kasper väittää myös, että useimmat asiat ovat helpompia kuin miltä ne näyttävät.

Nuku silmälasit päässä. Se on epämukavaa, mutta säästät sekunteja, kun et joudu etsimään aamuhämärässä lasejasi.

"Uskon, että esimerkiksi lääkäreillä on tosi helppoa, koska useimmat vaivat paranevat itsestään. Okei, aivokirurgia vaatii harjoittelua, mutta sekin on vain harjoittelua. Tästä saan varmaan kuulla, mutta väitän silti, että erityistä lahjakkuutta ei tarvita siihenkään."

Viime aikoina Kasper on hiukan kyllästynyt freelance-graafikon hommiin. Koska asiat ovat helppoja, hän harkitsee vaihtavansa alaa.

"Seuraavaksi olen ajatellut ryhtyä muusikoksi."

Osaatko laulaa?

"Tarvitseeko? Eikös Leonard Cohenkin vain mumissut? Kyllä minä opin. Sitä paitsi biisien rakennetta voi opetella analysoimaan kuten tarinan rakennetta. Pitää vain ruveta tekemään. Kyllä se siitä."

Tee kevyt yömeikki

Oletko miettinyt, miten voisit säästää aamuisin aikaa? Niin on Kasperkin. Hän on myös keksinyt ratkaisut:

Nuku silmälasit päässä. Se on epämukavaa, mutta säästät sekunteja, kun et joudu etsimään aamuhämärässä lasejasi. Tee kevyt yömeikki. Ei välttämättä parasta iholle, mutta mieti: voit kävellä peiton alta suoraan töihin. Nuku lattialla, niin sattuu selkään ja tekee mieli nousta nopeammin.

Järjetöntä liioittelua. Sekin on keino naurattaa.

Kuten myös yllättäminen. Kun työkaveri kysyy kahviautomaatilla, mitä kuuluu, älä vastaa "mitäs tässä, väsyttää", vaan: "Olen viettänyt viikonlopun syömällä eksoottisia hedelmiä."

"Kun välttää ilmeisimpiä fraaseja, pääsee hauskuudessa jo pitkälle", Kasper sanoo.

Kasper ennustaa seuraavaksi ruokatrendiksi ravintolaa, jossa tarjoillaan pelkkää laktoosia.

Miksi pitäisi olla hauska?

Ei pidäkään. Ei se ole Kasperinkaan tavoite.

"Mieluummin olisin mielenkiintoinen", hän sanoo.

Mutta on sellaisen vieressä kevyempi elää, joka osaa nähdä maailman hassuna.

Huumorintaju on nimittäin kykyä ajatella. Tehdä havainto, jota kukaan ei ole tehnyt. Katsoa asioita näkökulmasta, josta kukaan ei ole ennen keksinyt katsoa.

"En kuvittele muuttavani maailmaa vitsailemalla blogissani. Mutta jos esitän mielipiteeni kepeästi, ehkä joku tulee vahingossa ajatelleeksi jotakin."
"En kuvittele muuttavani maailmaa vitsailemalla blogissani. Mutta jos esitän mielipiteeni kepeästi, ehkä joku tulee vahingossa ajatelleeksi jotakin."

Hauskuus on taitoa saada toinen tuntemaan, edes sekunniksi, että ei tämä niin vakavaa ole. Maailman synkkyyksiä voi muovailla vaikkapa näin:

Lokakuussa uutisissa kerrottiin Venäjän loukanneen Suomen ilmatilaa. Epäiltiin, että venäläishävittäjä olisi käväissyt Suomen ilmatilassa minuutin verran Porvoon edustalla.

Kasper päätti selvittää totuuden ja kysyä Suomen ilmatilalta, oliko tämä loukkaantunut. Blogissa julkaistu haastattelu sujui näin:

"Suomen ilmatila, miltä nyt tuntuu?"

"Tosi hyvältä. Miksi ei tuntuisi? Jos Venäjä haluaa käydä ilmatilassani, se on meidän kahden välinen asia", Suomen ilmatila vastasi ja korosti olevansa aikuinen ilmatila, joka tekee omat päätöksensä.

Tämä on Kasperin lempinauratuskeino: keikauttaa asiat päälaelleen.

"Artisti nimeltään Musta Patejärvi on hauskempi kuin Pate Mustajärvi", hän sanoo ja ennustaa seuraavaksi ruokatrendiksi ravintolaa, jossa tarjoillaan pelkkää laktoosia.

On hänellä yksi elämänohjekin.

"Hankkikaa lentokapteenin puku. Kun kuljette se päällä, kaikki ovet avautuvat. Sisäinen lentokapteenin pukukin käy."

Banaanipuvusta hän ei puhu vielä mitään.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 3/2017.

Syöpään sairastuneesta Emiliasta kirjoittanut Päivi Lukkarila joutui miettimään, pystyykö hän raskaaseen urakkaan.

Päivi Lukkarila, kirjasi En ikinä luovuta kertoo syöpää sairastaneen Emilian tarinan. Miten päädyit tositarinan kirjoittajaksi?

"Idea lähti Emilian läheisiltä. Emilia oli henkeen ja vereen hevostyttö, ja kirjoittajankin oli hyvä tuntea hevosia. Olen kirjoittanut useita hevoskirjoja, joten parin mutkan jälkeen työtä ehdotettiin minulle.

Jouduin todella miettimään, voinko ryhtyä näin raskaaseen urakkaan. Emilia oli samanikäinen kuin oma tyttäreni, ja he ratsastivat samanlaisilla poneilla. Tarina tuli todella lähelle."

Haastattelit kirjaa varten Emilian läheisiä. Miltä se tuntui?

"Olin varautunut kysymään kysymyksiä, mutta niitä ei juuri tarvittu. Läheisillä oli paljon lämpimiä muistoja, ja he puhuivat avoimesti. Tapasin Emilian äidin, mummin ja parhaan ystävän. Lisäksi haastattelin sairaalakoulun opettajaa ja Emiliaa hoitanutta lääkäriä."

Kirjan pohjana on myös Emilian omia kirjoituksia. Mitä ajatuksia ne herättivät?

"Emilia menehtyi 14-vuotiaana. Kirjoituksista ymmärsin, että hän kävi läpi samoja teini-iän kupruja kuin muutkin, vain sairaalasta käsin. Hän kirjoitti, miltä tuntuu, kun muut tekevät kaikkea kivaa ja itse on sairaalassa. Nuorenahan tulee usein tunne, että jää asioista ulkopuolelle. Emilialle se tunne oli todellinen."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 12/2017.