"Kokemukset ovat opettaneet huomaamaan pienet, hyvät asiat ja nauttimaan niistä", Päivi-Maarit Luukkonen sanoo. Sylissä lapsenlapsi Oona.

Päivi-Maarit Luukkosen mies ei koskaan palannut sukellukselta, jonka piti olla vain tavallinen päiväretki ystävien kanssa. Yhtäkkiä täytyi selvitä kaikesta yksin vieraassa maassa kahden pienen lapsen kanssa.

"Seisoin lukemattomat kerrat yksin jalkapallokentän laidalla ja murehdin. Surin sitä, että mieheni jätti minut yksin. Sitä, ettei pojillani ollut isää ja sitä, että olin yksin vastuussa kaikesta. Mutta periksi en antanut, koska se olisi ollut tärkeää myös Omerille, edesmenneelle miehelleni. Hänkin olisi vienyt poikia urheiluharrastuksiin, herännyt viikonloppuaamuisin voitelemaan sämpylöitä jalkapallojoukkueen kahvioon ja tukenut heitä väsymättä. Päätin, että selviän, vaikka sitten hammasta purren.

En voinut korvata pojilleni isää, vaikka olin niin hyvä äiti kuin pystyin. Antero oli neljävuotias ja Alexander vasta 15 kuukautta vanha, kun mieheni Omer tai Omppu, kuten häntä kutsuin, kuoli.

"Elämä jatkuu ja olen sinut kuoleman kanssa, mutten usko, että suru häviää koskaan."

Olen miettinyt usein, että kunpa voisin elää ihan tavallista, tylsää arkea. Mutta uskon korkeampaan suunnitelmaan ja siihen, että kaikella on tarkoituksensa. Minun suurin menetykseni on ollut mieheni kuolema.

En ymmärrä käsitettä ”päästä yli”. Elämä jatkuu ja olen sinut kuoleman kanssa, mutten usko, että suru häviää koskaan.

Nyt suren sitäkin, ettei mieheni koskaan nähnyt ihanaa lapsenlastamme Oonaa.

Lentolippu maailmalle

Vuonna 1984 puristin kädessäni lentolippuja suureen maailmaan. Olin tuore ylioppilas. En saanut opiskelupaikkaa ja takana oli kariutunut parisuhde. Kun ystäväni vinkkasi minulle suomalaista au pairia etsivästä perheestä San Fransiscossa, suunnitelmani oli selvä.

Perheeni ja ystäväni pelkäsivät, että jäisin sille tielleni, mutta vannoin, ettei niin kävisi. Olin feministi henkeen ja vereen – minun päätäni ei kukaan mies kääntäisi.

"Ei kestänyt kuin puolitoista kuukautta, kun olin umpirakastunut komeaan amerikkalaiseen opiskelijapoikaan."

Vannomatta paras. Ei kestänyt kuin puolitoista kuukautta, kun olin umpirakastunut komeaan amerikkalaiseen opiskelijapoikaan.

Omppu kolahti ensi hetkestä. Hän opiskeli Berkeleyn yliopistossa ja minä pidin päivisin huolta au pair -perheen lapsesta. Tapasimme iltaisin ja viikonloppuisin. Kun Omppu polvistui eteeni kahden viikon seurustelun jälkeen, vastasin empimättä: Yes!

Avioparina takaisin

Au pair -vuoteni lopussa sanoin Ompulle, että jos hän on tosissaan kanssani, hänen on lähdettävä tutustumaan kotimaahani. Matkustin Suomeen ja Omppu seurasi muutaman kuukauden kuluttua. Talvella 1986 palasimme Yhdysvaltoihin – avioparina.

Tunsin kotiutuneeni Kaliforniaan, kun aloin nähdä unenikin englanniksi. Omppu valmistui ja minä opiskelin graafisen viestinnän insinööriksi. Aina ei ollut helppoa, mutta viihdyin ja olin onnellinen parisuhteessani.

"Me onnelliset Omerin siskon häissä 1980-90-luvun taitteessa. Minä olin morsiusneitona ja puin kiltisti päälleni morsiamen valitseman puvun."
"Me onnelliset Omerin siskon häissä 1980-90-luvun taitteessa. Minä olin morsiusneitona ja puin kiltisti päälleni morsiamen valitseman puvun."

Olin toivonut isoa perhettä, ja tulin ensimmäistä kertaa äidiksi vuonna 1991. Äitiysloma oli hyvin lyhyt ja koin syyllisyyttä siitä, että Antero meni hoitoon vain nelikuisena. Kun Alex syntyi kolme vuotta myöhemmin, jäin kotiin hoitamaan häntä.

Asuimme pienessä kalifornialaisessa merenrantakaupungissa Lompocissa, kun Omppu sai työtarjouksen Nokian tehtaalta Salosta. Asunto oli myymättä, mutta suunta oli selvä: muuttaisimme Suomeen.

Omppu oli aina ollut seikkailuhenkinen ja harrasti urheilusukeltamista. Elokuisena lauantaina vuonna 1995meidän piti pitää pihakirppis ja myydä pois turhat tavarat. Ompun ystävät pyysivät kuitenkin häntä mukaansa sukeltamaan, ja minä kehotin häntä lähtemään.

Lappu sheriffiltä

Omppu ei ollut palannut, kun tulin illalla kotiin. En osannut huolestua. Menin autotallin kautta suoraan sisään, joten en nähnyt sheriffin ulko-oveen jättämää lappua.

Myöhemmin illalla puhelin soi ja Ompun sukelluskaveri soitti. Hän oli sekaisin ja hoki vain olevansa tosi pahoillaan. Hän puhui niin sekavia, että lopetin puhelun. Ymmärsin kuitenkin, että jotakin vakavaa on sattunut.

"Kokosin itseni. Luin iltasadun ja laitoin lapset nukkumaan. Itkimme ystäväni kanssa koko yön."

Kokosin itseni, sillä lapset olivat vielä hereillä. Luin iltasadun ja laitoin heidät nukkumaan. Sitten soitin ystävälleni ja pyysin hänet luokseni. Sain vielä samana iltana yhteyden sheriffiin, ja hän kertoi, että mieheni oli luultavasti hukkunut. Itkimme ystäväni kanssa koko yön.

Omppu oli jostain syystä joutunut muista eroon ja vajonnut meren pohjaan. Häntä etsittiin vielä seuraavanakin päivänä. Ihmiset yrittivät rohkaista, mutta tiesin, että Omppu ei enää palaa. Hän löytyi hukkuneena. Lääkäri epäili kuolinsyyksi typpinarkoosia. Hänen mukaansa kuolema oli lempeä. Toivon, että hän oli oikeassa.

Naapuriapu kannatteli

Äitini tuli Suomesta luoksemme kolmeksi viikoksi. Amerikkalaisia sanotaan usein tekoystävällisiksi, mutta oma kokemukseni on toisenlainen. Olin onnellinen kaikesta tuesta. Ystäväni lensi maan toiselta puolelta Virginiasta luoksemme. Ompun ystävä vastasi hautajaisjärjestelyistä, ja tutut hoitivat lapsiamme.

Pahinta oli yksinäisyys. Omppu oli ollut paras ystäväni, ja nyt minulta puuttui ihminen, jonka kanssa olisin halunnut jakaa kaiken – myös tämän tragedian.

"Hyvä ystäväni asui 90-luvun lopulla Venetsian lähellä. Leskeksi jäätyäni vierailin siellä usein poikieni kanssa."
"Hyvä ystäväni asui 90-luvun lopulla Venetsian lähellä. Leskeksi jäätyäni vierailin siellä usein poikieni kanssa."

Arki vaati paljon. Lähdin loppusyksystä lasten kanssa Venetsiaan ystäväni luokse, joulun vietimme Suomessa. Palasimme Kaliforniaan enää valmistelemaan muuttoa.

Keväällä 1996 asuin taas Suomessa yli vuosikymmenen poissaolon jälkeen. Byrokratia tuntui raskaalta ja juoksin eri toimistoissa hoitamassa paperiasioita. Lapsetkin väsyivät siihen. Kerrankin 2-vuotias Alex istui vaunuissa ja katsoi minua epäuskoisena: ”Ei Kelaan!”

"Kun minä olin surusta sekaisin, lapset pitivät itsensä koossa, mutta kun aloin selvitä, he alkoivat oirehtia."

Lapset ovat uskomattomia. Kun minä olin surusta sekaisin, he pitivät itsensä koossa, mutta kun aloin selvitä, he alkoivat oirehtia. En voinut sulkea vessan ovea, sillä Antero pelkäsi, että katoaisin niin kuin daddy.

Halusin olla aluksi lasten kanssa kotona, mutta sain elämästä kiinni vasta sitten, kun aloitin työni mainossuunnittelijana. Selviytymistäni auttoivat terapia ja vertaistuki. Nuorilla leskillä on aktiivista toimintaa; keskustelupalsta netissä, juhlia ja vertaistukiryhmiä. On helpottavaa puhua saman kokeneiden kanssa.

Uusi rakkaus

Tapasin Jarin nuorten leskien bileissä vuonna 2003. On aivan tavallista, että keskustelu alkaa kysymyksestä: Mihin puolisosi kuoli? Jari taisi ottaa vähän nokkiinsa avauksestani mutta leppyi, kun pyysin häntä tanssimaan. Tanssimme koko illan. Siitä lähtien puhuimme puhelimessa joka päivä, jopa viisi tai kuusi tuntia.

Jari oli jäänyt leskeksi vasta vuotta aiemmin, mutta tunteet veivät voiton. Kun lähdimme yhteiselle lomalle poikieni ja Jarin kahden tyttären kanssa vain neljän kuukauden seurustelun jälkeen, yhteiset leskiystävämme löivät vetoa, ettemme palaisi pariskuntana – niin harvinaista on, että vertaisryhmässä syntynyt suhde kestää. Mutta suhteemme kesti loman ja on kestänyt paljon muutakin.

"Tuntui ihanalta ja melkein epätodelliselta, että elämässäni oli taas tosi rakkaus."

Yhdeksän kuukauden jälkeen meillä oli yhteinen tontti ja aloimme rakentaa taloa Espooseen. Uusi koti valmistui vuonna 2006, ja vuotta myöhemmin minusta tuli rouva Luukkonen. Tuntui ihanalta ja melkein epätodelliselta, että elämässäni oli taas tosi rakkaus.

Niin meillä aikuisilla kuin lapsillakin oli totuttelemista, mutta olemme selvinneet kaikesta. Paljon on mahtunut vuosikymmeneen, jonka olemme olleet yhdessä. Uuvuin rakennusprojektin aikana, mutta toivuin ystävien ja terapian avulla. Viisi vuotta sitten minusta tuli isoäiti,
kun Jarin tytär sai suloisen Manuel-pojan.

"Ihana yllätyslapsenlapseni Oona syntyi viime vuonna ja täytti juuri vuoden."
"Ihana yllätyslapsenlapseni Oona syntyi viime vuonna ja täytti juuri vuoden."

Viimeisin yllätys ja kriisin paikkakin oli poikani uutinen. Reilu vuosi sitten 17-vuotias poikani ja hänen vuotta nuorempi tyttöystävänsä kertoivat odottavansa lasta. Olin kauhuissani. Ensišokki muuttui pian iloksi, ja nuoret vanhemmat ovat pärjänneet hyvin.

Vietän paljon aikaa Oonan kanssa ja käyn hänen kanssaan vauvauinnissa. Joskus minua luullaan Oonan äidiksi, mutta ei se mitään. Minusta on mukavaa olla nuori isoäiti.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 7/2013.

Kodin Kuvalehdellä on nyt mahtavat 50 000 Facebook-kaveria! Juhlaviikon kunniaksi esittelemme ulkosuomalaisia lukijoitamme ja heidän ruokatottumuksiaan. Tällä kertaa esittäytyy Australian Melbournessa asuva Airi Repetti.

Airi Repetti, miten päädyit Melbourneen?

"Olen asunut Australiassa jo 23 vuotta, sillä mieheni on syntyperäinen melbournelainen.

Tyttäremme Laura, 22, on jo työelämässä, ja Sonja, 20, opiskelee Melbournen yliopistossa. Laura ja Sonja ovat sekä Australian että Suomen kansalaisia ja puhuvat englannin lisäksi myös suomea. Molemmat asuvat vielä kotona."

"Suomesta kaipaan paistettuja silakoita ja rahkapiirakkaa." 

Millaista ruokaa syötte arkena?

"Perheemme ruokakulttuuri on muovautunut sekoitukseksi suomalaista, italialaista ja australialaista keittiötä.

Aamiaiseksi syön yleensä kaurapuuroa ja mustikoita. Syön sitä monena aamuna viikossa."

"Käymme joka vuosi keräämässä mustikoita läheisellä mustikkatilalla, ja pari vuotta sitten minua haastateltiinkin marjojen keruusta täkäläiseen The Age -lehteen."

Airi Repetti antoi australialaislehteen suomalaisen mustikkapiirakkaohjeen.
Airi Repetti antoi australialaislehteen suomalaisen mustikkapiirakkaohjeen.

"Torstaisin meillä syödään yleensä lasagnea, jonka minä valmistan - vuosia sitten suomalaislehdestä talteenotetun ohjeen mukaan. Se on koko perheen suosikkiruoka."

Lasagnea suomalaisohjeella.
Lasagnea suomalaisohjeella.

Mitä ruokaa kaipaat Suomesta?

"Kaipaan paistettuja silakoita ja rahkapiirakkaa. Nykyään kaupoista saa jo erikoisempiakin aineksia, mutta valmiin ruoan maku ei aina ole se muistojen herkku, milloin mistäkin syystä.

Myös täkäläisen kaasu-uunin käyttö vaikuttaa makuun, vaikka olen kyllä sitä mieltä, että pullasta tulee siinä paljon mehevämpää! Kesti aikansa ennen kuin totuin kaasun käyttöön, mutta nyt en kyllä enää vaihtaisi sähköhellaan.

Täytekakkuja täällä ei osata leipoa. Ne ovat yleensä tosi kuivia, ja leipomoistakin ostetut kauniit luomukset varsin mauttomia ja ylimakeita."

Naistenviikolla nimipäiviään viettävät sisarukset Leena-Maija, Saara, Reetta ja Johanna tietävät, että sisarussuhde kestää kaikki elämän myrskyt. Nimipäivät vietettiin kesäisin perheen kotipaikalla maalla, johon kutsuttiin niin naapureita kuin sukulaisiakin.

Sisarukset Saara Karttunen, 37, Reetta Oksanen, 35, Johanna Manninen, 31 ja Leena-Maija Karttunen, 29, juhlivat nimipäiviään naistenviikolla ikäjärjestyksessä, peräkkäisinä päivinä. Nimipäivänsankareiden vanhemmat kovasti väittävät, että kyseessä on sattuma.  

"Luulen, että ehkä kolme ensimäistä nimeä on valittu sattumalta, neljännes on jo jatkettu tarkoituksella", Saara arvelee. 

Neljä sisarusta kasvoivat maatilalla Tervon Talluskylässä, jossa heidän kotipitäjänsä tunnetaan nimellä Väärän tila.

Lapsuuden nimipäiväjuhliin kuului äidin leipoma mansikkakakku.

Perheessä nimipäiviä juhlittiin koko perheen, joskus jopa lähisukulaisten ja naapureiden voimin. Naiset muistavat, että lapsuuden nimipäiväjuhliin kuului äidin leipoma mansikkakakku, pieniä lahjoja ja pionit, jotka äiti antoi ottaa kukkapenkistä talteen.  

"Nimipäivät olivat meillä varmaan siksikin niin iso juttu, kun maaseudulla virikkeitä on vähemmän verrattuna kaupunkiin. On kiva kutsua ystäviä kylään, juoda kahvia ja syödä kakkua yhdessä", Saara miettii. 

Maatilatöitä ja lapsuudenleikkejä

Lapsuuden kesiä muistellessa kaikkia naurattaa, sillä lypsykarjatilan hoitamiseen liittyy paljon hauskoja muistoja. Sisarusten kesäloma alkoi joka vuosi niin, että pelloilta kerättiin kivet ja tehtiin perunaa.

"Muistan vieläkin, kun tehtiin yhteisiä kesälomareissuja ja katseltiin muiden peltoja miettien, että tuolla asuu onnellisia lapsia, kun ei näy pelloilla kiviä", Reetta nauraa. Johanna vielä jatkaa, että vaikka lapset tekivätkin osansa tilan eteen, pakko ei koskaan ollut. Isää ja äitiä autettiin maatilatöissä mielellään.  

"Aika nuorena jo siskojen kanssa ymmärrettiin, että jos me ei auteta vanhempia, niin he joutuvat tekemään työt kahdestaan yötä myöten", Leena-Maija kertoo.

"Halusin auttaa vanhempia maatilan hoidossa niin paljon, että rippikouluikäisenä suunnittelin kesän rippileirinkin niin, että pääsisin kotiin heinäntekoon", Johanna tunnustaa.

Kerran teimme Johannan kanssa sopimuksen, että samalla, kun hän kitkee kasvimaata, minä luen hänelle ääneen Harry Potter -kirjaa. - Leena-Maija Karttunen

"Myönnän, että joskus keksin keinoja laistaa maatilatöistä. Kerran teimme Johannan kanssa sopimuksen, että samalla, kun hän kitkee kasvimaata, minä luen hänelle ääneen Harry Potter -kirjaa. Johannalle se sopi hyvin, sillä hän taas ei välittänyt lukemisesta ja oli ahkera", Leena-Maija kertoo.  

Maatilan kesiin kuului myös paljon tyttöjen yhteisiä leikkejä. Kerran tytöt tekivät sahajauhokasasta kirkon ja leikkivät häitä. Reetta oli urkuri, Saara pappi, Johanna morsian ja Leena-Maija sulhanen.  

"Silloin meidän äiti jopa ajoi 40 kilometrin päähän Pielavedelle ja osti meille häälahjan", Reetta nauraa.

 Äiti lähti usein mukaan lastensa leikkeihin ja tällä kertaa kuvasi tyttärien häät. Hääleikissä Johanna oli morsiamena ja Leena-Maija sulhasena.
Äiti lähti usein mukaan lastensa leikkeihin ja tällä kertaa kuvasi tyttärien häät. Hääleikissä Johanna oli morsiamena ja Leena-Maija sulhasena.

Äidillä oli tapana lähteä mukaan tyttärien leikkeihin. Siskot muistelevat kertaa, jolloin äiti suostui heille hammaslääkärileikkiin potilaaksi. 

"Leikki tosin loppui lyhyeen, kun äiti sattui kesken kaiken kysymään, että kenenköhän suussa hammaslääkärin välineitä oli käytetty viimeksi. Reetta ja Saara vastasivat, että kissan", Leena-Maija kikattaa. 

Sisarussuhde kuin omenapuu

Väärän sisarukset ovat tiimi, jossa voi tukeutua toinen toiseensa tilanteessa kuin tilanteessa. 

"Olen joskus kuvaillut meitä omenapuuna, jossa on jalostettuja oksia. Yksi oksa kasvattaa tiettyä omenaa, ja toinen kasvattaa toista, mutta runko on sama", Reetta kuvailee.  

Oma sisko on sellainen PMMP:n sanojen mukainen paskapäinen paras kaveri, jolle suuttuu kaikkein eniten, mutta kaikkein tiukimmassa tilanteessa siskot ovat heitä, joihin voi aina tukeutua. - Johanna Manninen

"Oma sisko on sellainen PMMP:n sanojen mukainen paskapäinen paras kaveri, jolle suuttuu kaikkein eniten, mutta kaikkein tiukimmassa tilanteessa siskot ovat heitä, joihin voi aina tukeutua", Johanna luonnehtii. Hän jatkaa, että silloin, kun hän masentui, siskoista sai kaikkein tärkeimmän tuen. 

"Olen puhunut Reetan kanssa satoja tunteja puhelimessa ja kaikkein tiukimpana hetkenä Leena-Maija tuli luokseni hoitamaan lapsia", Johanna kertoo. 

Sittemmin elämä on vienyt tyttöjä eri suuntiin. Sisarukset ovat asuneet jo pitkään eri paikkakunnilla, mutta kauimmaksi lähti Saara, joka tekee tällä hetkellä lähetystyötä Siperiassa.  

Siskoa ymmärtää puolesta sanastakin. - Saara Karttunen

"Siskoa ymmärtää puolesta sanastakin. On hassua, mutta tuntuu, että etäisyys on lähentänyt meitä. Onneksi nykyisin on netti ja WhatsApp, joten pidämme yhteyttä, vaikka asunkin kaukana", Saara kertoo.

Leena-Maija, Johanna, Reetta ja Saara näkevät toisiaan nykyisin koko porukalla kerran tai pari vuodessa.
Leena-Maija, Johanna, Reetta ja Saara näkevät toisiaan nykyisin koko porukalla kerran tai pari vuodessa.

"Myönnetään tosin, että kun yhdelle soittaa, kuulee kaikkien kuulumiset samalla. Tarina saattaa tosin matkalla muuttua vähän", Leena-Maija nauraa. 

Pitkän etäisyyden vuoksi siskot näkevät nykyisin koko porukalla kerran tai pari vuodessa. Tänä kesänä yhteisesti tavataan taas nimipäivien merkeissä, Väärällä. Leena-Maija vakuuttaa, että mansikkakakkua on taas tiedossa.

"Ja haetaan pionit kukkapenkistä. Tosin ehkä nyt meidän lapset käyvät poimimassa ne meille äidin kukkapenkistä. Luvan kanssa tietenkin", Johanna toteaa. 

Kodin Kuvalehdellä on nyt mahtavat 50 000 Facebook-kaveria! Juhlaviikon kunniaksi esittelemme ulkosuomalaisia lukijoitamme ja heidän ruokatottumuksiaan. Nyt esittäytyy Anu Besson Australian Perthista.

Anu Besson, milloin muutit Perthiin?

"Olen asunut Perthissä, Australian länsirannikolla, kesäkuusta 2011 asti. Perthiä kutsutaan maailman eristyneimmäksi kaupungiksi, sillä täältä on yli 2 000 kilometriä lähimpään isoon kaupunkiin Adelaideen. Asun täällä ranskalaismieheni kanssa." 

Millainen on tyypillinen arkiruokasi?

"Se vaihtelee. Mieheni on ranskalainen ja tällä hetkellä syömme anopin kokkaamia ruokia, koska hän on kylässä. Tyypilliset ruuat ovat erilaisia salaatteja ja proteiinia, kuten grillikanaa, kananmaksaa, lampaankyljyksiä tai munakasta."

Lounassalaatti australialaiseen tyyliin. Toisessa annoksessa graavilohta, avokadoa, juureksia ja vihanneksia; toisessa grillattua paprikaa, kesäkurpitsaa, tomaattia ja vuohenjuustoa. Kastikkeena maustettu majoneesi.
Lounassalaatti australialaiseen tyyliin. Toisessa annoksessa graavilohta, avokadoa, juureksia ja vihanneksia; toisessa grillattua paprikaa, kesäkurpitsaa, tomaattia ja vuohenjuustoa. Kastikkeena maustettu majoneesi.

"Kun olemme kaksin, ostamme arkena usein takeawayta: intialaista, japanilaista, thaimaalaista tai vietnamilaista ruokaa. Nämä ovat tyypillisesti erilaisia mausteisia riisi- tai nuudeliannoksia kanan kera.

Australialainen ruokavalio on hyvin vaihteleva, koska maassa asuu rikas kirjo eri kulttuureja. Aussit tykkäävät grillata, myös gourmet-purilaiset ovat suosittuja."

Mitä suomalaisia ruokia teet siellä?

"En juuri tee suomalaisia ruokia, ellei lihapullia lasketa. Syön lounaaksi ostosalaatteja tai take away -annoksia, ja illalla kokkaamme usein salaattia ja lihaa.

Täältä ei saa yhtä laajaa valikoimaa jugurtteja, viilejä, ruokakermoja tai piimää kuin Suomesta, enkä kaipaa perunapohjaisia ruokia."

Anu suosii salaatteja. Herkullisia ja tuoreita raaka-aineita on Perthistä helppo löytää.
Anu suosii salaatteja. Herkullisia ja tuoreita raaka-aineita on Perthistä helppo löytää.

"Ruisleipää leivon itse Ikean valmisjauhoista. Annan taikinan kohota yli yön uunissa, jolloin siihen tulee hapan vivahde oikean ruisleivän tapaan.

Suomalaisruokia syön lähinnä suomalaisten juhlissa, kuten jouluna ja juhannuksena Perthin Suomi-talolla: itsetehdyt suomiherkut katoavat aina parempiin suihin hetkessä ja keräämme näin varoja Suomi-talon toimintaan."

Mitä australaisessa ruokakulttuurissa ihailet tai ihmettelet?

"Aussit syövät paljon avokadoja ja punajuuria, etenkin aamiaisella, lounaalla ja brunssilla. Äskettäin eräs ministeri jopa väitti, että nuoret tuhlaavat rahansa avokadoihin asuntolainojen sijasta!

Australia on kahvilakulttuurin mekka, ja pizzerian tai pubin sijaan lähes joka lähiössä on suosittu kahvila tai useampi, joissa perheet ja kaverit kokoontuvat viikonloppuisin. Aussit rakastavat kahvia, ja se onkin täällä ensiluokkaista: jokainen kuppi tehdään kahvilassa tilauksesta, vastajauhetuista pavuista, sitä ei koskaan kaadeta kahvipannusta.

Läpi vuoden jatkuva kesäinen sää kannustaa yhteisölliseen terassi-, piknik-, ja grillauskulttuuriin."

 Pavlova eli marenkitorttu suosittu jälkiruoka Australiassa erityisesti jouluna.
 Pavlova eli marenkitorttu suosittu jälkiruoka Australiassa erityisesti jouluna.

Kodin Kuvalehdellä on nyt mahtavat 50 000 Facebook-kaveria! Juhlaviikon kunniaksi esittelemme ulkosuomalaisia lukijoitamme ja heidän ruokatottumuksiaan. Tällä kertaa esittäytyy Lea Laitinen Espanjan Fuengirolasta.

Lea Laitinen, mitä arkeesi Fuengirolassa kuuluu?

"Muutin tänne kuusi vuotta sitten. Päiväni alkaa yleensä perhoskoirani Unan kanssa lenkillä, ja lenkkiin kuuluvat myös cafe con leche ja croissant eli voisarvi lähikahvilassa.

Muuten päiväni ovat vaihtelevia. Kodin askareiden lisäksi niihin voi kuulua kuntosalia, vaellusta vuorilla, ystävien vierailuja läheltä tai Suomesta sekä Aurinkorannikon suomalaisen seurakunnan vapaaehtoistoimintaa."

Millainen on tyypillinen arkiruokasi?

"Syön lähinnä kasvisruokaa kuten linssipataa, parsakeittoa ja smoothieita. Myös uunissa suolakuoressa paistettu kala maistuu. Vihannekset ja hedelmät saa torilta taatusti tuoreina."

Linssipata on yksi Lean lempiruuista.
Linssipata on yksi Lean lempiruuista.

Mitä suomalaisia ruokia teet siellä?

"Eräässä naistenlehdessä oli 50-luvulla pikaleivosten ohje, jota teen yhä usein. Ohjeessa käytettiin hapanta kermaa, joka emänniltä jäi, kun ei ollut jääkaappeja. Itse laitan kerman tilalle maustamatonta jugurttia. Tarjoan näitä pikaleivoksia yllättäen piipahtaville ystävilleni.

Rekat tuovat viikottain suomalaisia elintarvikkeita Fuengirolaan, joten lähes kaikkea on saatavilla. Kaipaan Suomesta kuitenkin uunissa valmistettua ohrapuuroa ja puolukkakeittoa."

Pikaleivokset syntyvät 1950-luvun reseptillä.
Pikaleivokset syntyvät 1950-luvun reseptillä.

Mikä paikallinen ruoka on herkkuasi?

"Paella. Valmistan sitä yleensä suuren annoksen ja nautin ystävien kanssa."