Pertti Kurikka ei vaadi mahdottomia. Hän haluaa vain vähän kunnioitusta. Hän haluaa, että kehitysvammaiset otetaan­ tosissaan. Ja hän tahtoo päättää itse, koska syö tai keitä kutsuu kylään.

"AAMULLA SAIN AAMUPALA SITTEN REIPPAANA TÖIHIN. PERTTI ELI PERTSA SOITTAA MUSIIKKIA. SAIMME RUOKAA JA KAHVIA JA TAAS ON MUSIIKKIA. PERTSA KOTIIN. NYT ON MUSIIKKIA. PERTSA ON HYVÄ TYYPPI. EN TULE ILTAPALALLE KOSKA KUUNTELEN RADIO SUOMI POP. SAIN JAFFA. SUIHKU ON TÄRKEÄ. HYVÄÄ YÖTÄ IHANIA UNIA. PERTSA ON KIVA JÄTKÄ.”

Joka ilta Pertti Kurikka kirjoittaa mustakantiseen päiväkirjaansa, jotta muistaisi myöhemmin, mitä on tehnyt ja ajatellut.

Joka arkiaamu hän lähtee töihin. Ensin päälle farkkuliivi ja varmistus. Kyllä, kaikki bändipinssit ja rintamerkit ovat paikoillaan: Iron Maiden, Viikate, Naimamaisteri, NHL -95, WWF.

Sitten hattu, hanskat, avaimet ja puhelin, sitten ulos bussiin.  Bussin ikkunasta näkyy aamuinen Helsinki.

Bussissa Pertti tiedustelee viereen istahtaneelta matkustajalta: Mitä kuuluu? Mitä meinaat tehdä viikonloppuna?

Joskus hän saa vastauksen. Jos ei saa, harmittaa.

Paljon kirosanoja

”Ihmisten täytyy juoda aamulla teetä, mutta kun ei anneta. Asuntolan ämmät, saatana. Tämä tilanne niin muuttuu, kun soitan minun sosiaalityöntekijälle.”

Pertti Kurikan nimipäivät -yhtyeen treenit alkavat kehitysvammaisten Lyhty ry:n kulttuurityöpajassa tänäänkin aamuyhdeksältä,­ mutta laulaja Kari Aaltoa ärsyttää. On tullut kiire, aamiainen on jäänyt kesken.

”Aika paljon kirosanoja”, Pertti kommentoi ja katsoo ympärilleen. Hiljenee, alkaa soitto. Pertti koskee kitaraansa hellästi ja taitavasti.

Ensimmäinen kappale, Kari laulaa kiukkuisena: Mä en tarvi paskanjauhajia, enkä myöskään ohjaajia, enkä mitään päällepäsmäreitä, enkä mitään katsojia! Mä en tarvi mitään koska mä en tarvi mitään!

Kari on tehnyt laulun sanat, Pertti sille sävelen.

Sitten poikki kesken kaiken koko kappale. Basisti Sami Helle hermostuu: ”Muista Pertti se sääntö, että jos on biisi menossa, ei ruveta virittämään kitaraa.”

”Aina mä teen jumalauta väärin”, Pertti katuu.

”Se on Pertti ihan sun tapaista. Mutta nyt kundit seuraava biisi”, Sami komentaa.

”Juu juu höpöliini, anteeksi anteeksi”, Pertti vastaa.

Kari huutaa mikkiin: Mä kaipaan vähän kunnioitusta, tasa-arvoa elämään. Mä tarvin vähän kunnioitusta, ihmisarvoa elämään.

Tyypilliset treenit, toteaa Lyhdyn työntekijä Kalle Pajamaa, joka seuraa sivusta.­ Hän sovittaa Pertti Kurikan nimipäivien kappaleet ja auttaa niiden harjoittelussa. Kalle tutustui Perttiin yksitoista vuotta sitten.

”Ajattelin, että koska Pertti tykkää punkista, hänen pitäisi saada bändi, joka soittaa punkia.”

Kalle ei osannut arvata, että nyt, tammikuussa 2015, kokoonpano harjoittelee osallistuakseen Uuden musiikin kilpailuun. Sen voittaja edustaa Suomea Euroviisuissa. Idea osallistumisesta tuli Pertiltä, joka on suuri euroviisufani. Pertti nykäisee farkkuliiviään.

”En sano vielä muuta kuin että jos kansa äänestää meidän bändiä, niin avot! Sitten juhlitaan kunnolla. Se tarkoittaa täytekakkua ja boolia ja kahvia ja leipää ja perunamuusia ja makkaraa.”

Minä määrään asiat

Valkoinen muovinen leikkimatkustajalaiva, jonka kaveri antoi omaksi. Kani, jolla oli pitkät korvat ja jota sai ruokkia. Äiti.

Nämä kolme asiaa Pertti muistaa lapsuudestaan. Hän on nyt 58-vuotias. Viisivuotiaana Pertti muutti lastenkotiin asumaan.

”En ole ihan varma, miksi. Äiti kävi kyllä katsomassa.”

Ensimmäistä lastenkotia seurasi toinen, sitten monta muuta asuntoa. Pertti luettelee yhdeksän ryhmäkotia ja asuntolaa vuosilukuineen.

”Aika paljon niitä on. Aina joku on sanonut, että nyt pitää muuttaa ja mennä toiseen paikkaan ja olen mennyt.”

Olisi ollut kiva päättää itse. Valita, että tuolta on lyhyt matka levykauppaan ja pitseriaan, tuon kaupunginosan tunnen jo etukäteen, tuolla asuu kaveri, tuolla asuu tyhmä tyyppi.

”Yhdessä asuntolassa huudettiin, että nyt ei ole vierailuaika. Kylässä sai käydä vain, jos kello oli kymmenen viiva yksitoista tai neljätoista viiva viisitoista”, Pertti muistelee.

Jos vieras olisi tullut, Pertti olisi tarjonnut vettä mukista tai kahvia kupista ja soittanut musiikkia. Sitten vieras olisi lähtenyt.

”En halua, että muut määrää. Se olen minä, joka määrää minun asiat.”

”Uskon kyllä aika hyvin, jos joku kertoo, että nyt pitää tulla syömään tai nyt työpäivä on loppunut. Mutta hei vähän kunnioitusta!”

Pertin äiti kuoli vuonna 1992.

”Soitin sairaalaan ja sieltä sanottiin, että ai, äitisi on kuollut. Äidin hautajaiset pidettiin, mutta kukaan ei kertonut siitä.”

Pertti näyttää valokuvaa. Hän on mielestään äidin näköinen, molemmilla on samanlainen nenä. Sitten hän laittaa kuvan pois.

”Älä puhu enää mun äidistä. Mulla tulee kyynel silmiin”, Pertti pyytää.

Tämä on yksityisalue

Mamba. Nirvana. Ti-Ti Nalle. Jonna Tervomaa. Beethoven. PMMP. AC/DC. Lauri Tähkä. Rauli Badding Somer­joki. Eläkeläiset. Bryan Adams. Smurffit. Paula Koivuniemi.

Pertin olohuoneessa on satoja kasetteja ja vinyyli- ja cd-levyjä. Jokainen äänite­ on paikallaan siistissä rivissä, läjässä tai pinossa.

Tässä kodissa, yhdeksän miehen ryhmäasunnossa, Pertillä on oma kaksio ja keittonurkkaus. Käytävän varrella päivystää ohjaaja, mutta ei määrää liikaa.

Ulko-ovessa on kuva Pertin farkkuliivistä ja pieni tarra, jossa lukee: Yksityisalue.

”Täällä saa olla, miten tahtoo, kun ei ala paikkoja rikkoa. Kaljaakin saisin juoda, mutta en kovin paljon juo. Kerran viikossa joku käy katsomassa, että kaikki on hyvin.”

Silloin vaihdetaan yhdessä lakanat ja jutellaan. Kukaan ei tule kutsumatta käymään.

Aamulla miehet syövät yhteiskeittiössä aamiaista, ottavat kattilasta puuroa.  Illalla he kokoontuvat iltapalalle ja katsovat Salatut elämät televisiosta. Ohjaajat auttavat virasto- ja paperiasioissa, jos on tarve.

Kun Pertti Kurikan nimipäivät eilen treenasi Avaimet-kappalettaan, Pertti heilui sanojen mukana: Jätän asunto­lan hoitajat, sekä myös asuntolan asukkaat. En kaipaa mä sääliä. En kun­nioi­tusta.­ Enkä niiltä, vittu, mitään muuta­kaan, saatana. Avaimet heitän pellolle.

Se kuuluu punk-asiaan, Pertti sanoo. Että huudetaan, vaikka ei oltaisikaan vihaisia.­ Näytetään keskaria. Pertti viihtyy kotonaan ihan hyvin.

”Mutta kaikki eivät viihdy. Kehitysvammaisia pitää kuunnella. ”

Pertti on hetken hiljaa ja raapii kättä. Sitten hän venyttelee. Sitten huokaisee. Sitten rykäisee.

Hän on miettinyt paljon asiaa, jonka aikoo seuraavaksi sanoa.

”Kehitysvammainen ei näytä kehitysvammaiselta, mutta on sellainen. Kehitysvammainen asuu asuntolassa ja tarvitsee ohjaajia. Sellainen on kehitys-
vammainen. Kehitysvammainen ei ole tyhmä.”

Illalla Pertti lähtee lähikauppaan. Hän ostaa jaffakeksejä ja lettuja.

Sohvan yläpuolelle hän on teipannut ryhmäkodin säännöt: Yhteisissä tiloissa ollaan pukeutuneita päivävaatteisiin. Itsetyydytystä voi harrastaa omassa asunnossa. Muille asukkaille ei huudeta tai kirota. Pahasta mielestä on hyvä puhua ohjaajille.

Yhä punkkarihullu

Ovatko kaikki käyneet tänään pesulla? varmistaa ohjaaja Kalle Pajamaa ennen keikkaa.

Perttikin huolehtii: Rumpukepit? Skeba? Virveli? Bassokitara? Paidat? Levyt? Kaikki mukana?

Keikoille mennään yhdeksän hengen tila-autolla. Tai lentokoneella, jos mennään kauemmas, vaikka Texasiin tai Kosovoon. Pertti Kurikan nimipäivät on tehnyt viime vuosina yli kaksisataa keikkaa festareilla, pubeissa ja klubeilla.

Lavalla Pertti ei ensin katso yleisöä vaan kitaraa. Sitten hän katsoo.

”Jos toisilla on hyvä mieli, minulle tulee hyvä mieli. Mutta jos siellä on tuppisuita, jotka eivät heilu meidän musiikin tahdissa, tulee paha mieli.”

Kalle huokaisee vasta, kun keikka on ohi. Monella bändillä on juomisongelmia, niin myös Pertti Kurikan nimipäivillä. Rumpali Toni Välitalon täytyy aina saada kokista lavalle. Mutta jos sitä on liian vähän tai muki on vääränlainen, hän protestoi soittamalla tahallaan mitä sattuu.

Pertti on ollut punkkari kolmekymmentä vuotta.

”Punkkarihulluus alkoi, kun ostin kaupasta Hurriganesin levyn.”

Erityiskansakoulussa Pertti oppi lukemaan ja kirjoittamaan, seuraavina vuosi­kymmeninä hän pakkasi sähkölaitteita, ompeli saumoja ja kolasi lunta.

Nyt punkin soittaminen on Pertin työ. Hän saa siitä kansaneläkkeen päälle pientä palkkaa, työosuusrahaa.

Sielukas värssy

Eräs asia palaa Pertin mieleen usein. Melkein aina, kun hän katsoo parve­ketta.

”Kerran meinasin heittää itseni parvekkeelta alas. Olin niin vihainen itselleni. Yritin puhua asioita, ja ne eivät tulleet suusta niin kuin piti.”

”Mitä olisi tapahtunut, jos olisin heittänyt? Olisiko tullut kuolema?”

Ajatus alkaa itkettää. Pitää hyräillä vähän iloista laulua vastapainoksi ja rummuttaa sormilla pöytää.

”Hyvä, etten heittänyt. Olisin mennyt hukkaan. Tiedän kaikenlaisia asioita, jotka kuuluvat asiaan.”

Hänen mielestään Pertti Kurikan nimipäivien Päättäjä on pettäjä -kappaleessa sanotaan asiat oikein: Päättäjät sulkevat ihmiset suljettuihin huoneisiin, mutta me ei haluta olla niissä huoneissa niin. Kukaan ei huolehdi meistä, ei tuu edes niihin huoneisiin katsomaan. Miten meidän orpojen niissä huoneissa käy?

”Poliitikkojen pitäisi huolehtia, että asiat ovat hyvin, selvästi ja ihan ookoo.”

Parvekkeen ikkunan turvalliselle puolelle on pinottu Raamattu sekä muutama hengellinen kirja ja elämäntaito-opas.

Lues tuosta sielukas värssy, Pertti pyytää.

Värssy kuuluu: Ihmisen kasvava minä puhuu maailmankaikkeudelle itsensä unohtaen ja alkuperänsä muistaen. Omuuteni kahleista vapautuen tavoitan sinussa oman todellisen olemukseni.

Se oli vähän vaikeatajuista.

”Niin oli”, Pertti myöntää.

Sitten hän hermostuu: Eivätkö nämä levyt pysy kädessä, helvetin huono päivä, Pertti on paskapää, Pertti on kusipää.

”Totta kai uskon Jumalaan ja se on totta. Kirpputorilta olen ostanut raamatullisia kasetteja, joilta voi kuunnella raamatullisia asioita. Niiden päälle ei saa nauhoittaa musiikkia.”

Illalla Pertti rukoilee: Anna rauhallinen sydän ja rauhallinen kroppa ja hyvää yötä.

Unessa on kesä, Pertti makaa pellolla ja joku vetää häntä lahkeesta. Hän ei näe, kuka. Sitten tulee pikkutyttö, joka kutittaa ruoholla leuan alta.
Pertti herää siihen, että nauraa.

Kummallista touhua

Pertti kulauttaa kahvikupillisen kerralla. Ruokailuun riittää kolme minuuttia. Pertti tekee kaiken nopeasti.

”Hän on oikea hotkijamestari. Ja sitten häntä närästää”, bändikaveri Sami sanoo.

Siviilipalvelustaan Lyhdyssä suorittava Sakari Kumpula on samaa mieltä.

”Kerran kutsuin Pertin kylään ja tein sen virheen, että tarjosin kahvia heti ensimmäisenä. Pertti hörppäsi ja lähti. Visiitti kesti korkeintaan vartin.”

Kahden vuoden kuluttua Pertti aikoo kuitenkin hidastaa. Silloin hän täyttää kuusikymmentä.

”Jään eläkkeelle ja sitten loppuu töissä käyminen. En tee mitään. Olen vain ja käyn kaupungilla hummaamassa kirpputoreilla, ostan uusia kasetteja.”

”Ja rakastan.”

Pertti on kihloissa. Hanna asuu samassa talossa kerrosta alempana. Kun Pertti puhuu Hannasta, häntä alkaa hymyilyttää.

”Hanna on ihana ja nainen. Annoin joskus sormuksen ja sanoin, että ole hyvä, tässä on sulle sormus. Kerran kuukaudessa tavataan. Ollaan yhdessä ja istutaan käsikkäin. Rakkaus on ihana asia.”

Oikeastaan elämässä on paljon ihania asioita: Hanna ja musiikki. Se tunne, kun Kalle avaa suuren pahvilaatikon ja sen sisältä paljastuvat levy-yhtiön lähettämät uunituoreet Pertti Kurikan nimipäivät -bändin vinyylialbumit. Sekin tunne, kun keikan jälkeen tyytyväisenä töniskellään ystäviä takahuoneessa. Kesä, pyöräily, tuuli tukassa. 

Pelottavia asioita on vähemmän: krokotiilit ja vihaiset sonnit.

Käsittämättömiä asioita on vain yksi: ilkeys.

”Kerran bussissa humalainen mies otti minua kädestä kiinni ja huusin, että irti,­ irti. Kuski katsoi vain, ei välittänyt. Rouva tuli sitten sanomaan, että päästä irti. Kummallista touhua. Entä jos mies olisi lyönyt naamaan?”

Pertti näyttää taulua seinällään. Siinä lukee: Kehitysvammaisella on oikeus elää omaa elämää, oikeus rakastua ja seurustella, oikeus tehdä omaa elämää koskevia päätöksiä, oikeus kokea epäonnistumisia.

Hän laittaa Dingon ensimmäisen levyn soimaan, Sinä ja minä liikennevaloissa, alkaa tiskata, lorottaa vettä ja kolistelee. Sitten Pertti hiljentää musiikin ja sanoo:

”Ihmisiä en ikinä pelkää, sillä ihminen on hyvä.”

 

Pertti Kurikan nimipäivät -bändi edusti Suomea vuonna 2015 Euroviisuissa, mutta valitettavasti karsiutui jo semifinaalissa.

Lue lisää:
Nämä 7 asiaa voit oppia Pertti Kurikalta
Kuuntele Pertti Kurikkaa, toimitus kokosi soittolistan

lols

Pertti Kurikka: "Idea Euroviisuihin osallistumisesta oli minun"

Vierailija: Toimintaterapeutti 03.03.2015 klo 01:31 "Kurikan nimipäivät on tehnyt viime vuosina yli kaksisataa keikkaa festareilla, pubeissa ja klubeilla." "Nyt punkin soittaminen on Pertin työ. Hän saa siitä kansaneläkkeen päälle pientä palkkaa, työosuusrahaa." Mitä ihmettä, vetääkö joku välistä? Ei kuulosta enää musiikkiterapialta, miksi ei kunnon palkkioita niin kuin muutkin bändit saavat? Johtuisikohan pieni palkka siitä, että ei vaarannu eläke kun keikat voi loppua ihan yhtä hyvin kuin ne...
Lue kommentti
Maria - Kodin Kuvalehti
Seuraa 
Liittynyt8.2.2013

Pertti Kurikka: "Idea Euroviisuihin osallistumisesta oli minun"

Hei Avalonian Vertailun vuoksi: seuraavassa numerossa ilmestyy toimittaja Tarja Hirvasnoron kirjoittama mainio artikkeli kirjailija Risto Isomäestä. Se alkaa näin: "Risto Isomäki puhaltaa keuhkot tyhjiksi. Hän vaihtaa asentoa kuppien ja paperinippujen täyttämän keittiön pöydän ääressä ja huokaisee. Vetää henkeä kuin aikoisi ryhtyä puhumaan, mutta tulee toisiin ajatuksiin." Ystävällisin terveisin, toimituspäällikkö Maria Tuominen
Lue kommentti

Näyttelijä Miitta Sorvalilla oli kuusi isosiskoa ja pappi-isä, jonka kainalossa sai turvan pelätä pimeää. Siitä huolimatta hän ikävöi vielä aikuisenakin sinne, minne oli vaikein päästä.

Kun äiti alkoi halata, Miitta Sorvali tajusi, että kuolema oli lähellä.

Ei tämä estoton pusuttelija ollut hänen äitinsä. Tämä oli Alzheimerin tauti, joka oli kuihduttanut 95-vuotiaasta äidistä taas yhden palan. Rapistanut rakkaat särmät, muuttanut äänen lepertäväksi ja kosketuksen helläksi.

Miitta antoi äidin rutistaa.

Tältä se siis tuntui. Pehmeämmältä kuin hän oli kuvitellut. 

Ennen muistisairauttaan Airi Nortia oli ollut älykkö, aina muita terävämpi. Perheterapeutti, papinrouva, seitsemän tyttären äiti, joka rakastikin terävästi.

Suljetulla osastolla äiti hoivasi muita potilaita.

Kun Airi osoitti nuorena hellyyttä miehelleen Martille, hän pörrötti tämän tukkaa krampinomaisesti ja sanoi: ”Väy”. Kun hän osoitti hellyyttä seitsemälle tyttärelleen, hän tuikkasi näitä sormellaan selkään niin, että lapset säikähtivät.

Nyt äiti asui viidettä vuotta hoitokodissa ja muiski vapautuneemmin kuin koskaan.

Sairautensa äiti kesti hoivaamalla muita, vielä heikompia. Hän hääräsi hoitokodin käytävillä tärkeänä, ylväänä ja hajamielisenä, opasti muita potilaita, niitäkin jotka hokivat vain yhtä sanaa, kävelytti kahville, tarjoutui seuraksi katsomaan Vanhaa kettua.

Äiti halusi olla tarpeellinen. Se piti hänet vahvana jopa muistisairaiden suljetulla osastolla. Lapsuusvuosista asti hän oli julistanut tyttärilleen: ihmisellä on aina oltava tavoite.

– Ketkä selvisivät keskitysleireiltä hengissä? Ne, joilla oli tavoite, äiti opetti.

Vaikka puheet pehmenivät, seasta pulpahteli yhä syvällisiä, äitimäisiä mielipiteitä. Yhtenä iltana äiti ojentautui salaperäisenä Miittaa kohti ja totesi, että keskustelee joka aamu Dalai Laman kanssa.

Hitler oli hyvä tyyppi. Väärin ymmärretty taiteilija, äiti lisäsi.

Miitta olisi halunnut udella, oliko äidillä sisäpiirin tietoa, mutta sulki suunsa. Ei halunnut vahvistaa harhoja.

Miitta oli seitsemästä lapsesta nuorin. Kertaakaan hän ei muista istuneensa pienenä äidin sylissä.

Se ei tarkoita, ettei hän olisi istunut.

Hän ei vain muista.

Rakkaat, vialliset äidit

Nelikymppiseksi asti Miitta Sorvali vietti tyttöjen iltoja seuraavaan tapaan:

Hän suuntasi parhaan ystävänsä Maijan kanssa ravintolaan. Ensin ruokatilaus, lasi viiniä, pikaiset ensijuorut. Sitten tiukka etukeno, itsesäälin ilme ja lempiaiheeseen. Se oli tämä: Äitiemme viat ja epätäydellisyys, erityisesti heidän tekemänsä virheet 1950-luvulla.

– Ensin Maija haukkui omaa äitiään ja sitten minä omaani. Miten rentouttava ja kehittynyt tapa pitää hauskaa, Miitta sanoo ja virnistää.

Kunnes yhtenä iltana juuri kun Miitta taas availi haavoitettua sydäntään, Maija puuskahti: ”Eikö me olla jyystetty tätä teemaa jo aika kauan?”

– Se pysäytti minut, Miitta sanoo.

– Tajusin, miten älytöntä on jumittua 40 vuodeksi siihen, että joku on lapsuudessani tehnyt hiukan virheitä. Olen itsekin kaukana täydellisestä. Miksi en soisi epätäydellisyyttä omalle äidilleni?

Siihen asti Miitta oli ollut kaikesta varma. Totta kai hän tunsi oman historiansa. Totta kai hän muisti lapsuutensa oikein. Hän oli tottunut kertomaan lapsuudestaan tarinaa, joka oli ehjä ja aukoton. Mitä useammin hän oli sitä Maijalle ja siskoilleen jauhanut, sitä ehjemmäksi se oli hänen päässään muuttunut.

Äkkiä Miitta ei ollut varma mistään.

Muistiko hän tapahtumat väärin?

Oliko hän keksinyt ne?

Nyt hän voi vannoa, että on 57-vuotias, 179-senttinen, 33-vuotiaan Siljan ja 30-vuotiaan Juhon äiti, 4-vuotiaan Eeditin isoäiti. Hän tietää, että on näytellyt vähintään 24 televisiosarjassa.

Lapsuutensa yksityiskohdista hän ei ole lainkaan varma.

Miitta nousee sohvalta ja hakee kirjahyllystään mustavalkoisen valokuvan.

– Tässä istun pikkutyttönä äidin sylissä. Tämä on ainut valokuva meistä sylikkäin enkä muista hetkestä mitään. Mitä jos olen vain unohtanut ne muut kerrat?

Vahvat keuhkot

Helmikuussa 1956 Kiteen kirkkoherran perheeseen syntyi seitsemäs lapsi. Tyttö, kuten kuusi edellistäkin. Mariitta lyhentyi isosiskojen suussa Miitaksi.

Miitta laitettiin nukkumaan pappilan perimmäiseen kamariin. Airi-äiti sulki oven.

Miitta alkoi huutaa.

Hän huusi.

Sitten hän huusi lisää.

Päivisin, ehkä öisinkin. Minuutteja, ehkä tunteja. Viikkoja, ehkä kuukausia.

Äiti ei tullut.

Äiti tiesi, että jos itkuun reagoi nopeasti, vauvasta kasvaa onneton aikuinen.

Vai tuliko? Miitta tietää vain sen, mitä muut ovat kertoneet: siskot hätääntyivät ja yrittivät mennä Miitan huoneeseen. Äiti kielsi.

– Huutaminen on hyväksi. Se vahvistaa vauvan keuhkoja, äiti selitti.

Airi tiesi tekevänsä oikein. Arvo Ylppö oli luennoinut, että jos vauvan itkuun reagoi liian nopeasti, vauva oppii, että se saa tahtonsa läpi itkemällä. Sellaisesta lapsesta kasvaisi onneton aikuinen.

Miitan isoäiti oli sitä emotyyppiä, joka vetäytyi huvilan kuistille lukemaan Raamattua tai dekkaria ja antoi apulaisten hoidella lapset.

Airi oli äitinsä tytär. Usein hän jakoi Miitta-vauvan hoitovuorot kuudelle vanhemmalle siskolle ja uppoutui lukemiseen. Kun siskot pesivät ja pussailivat Miittaa, äiti kyykki puutarhassa, koristeli kotia, asetteli ruokapöytään kukkakimppuja, loihti satumaisia jouluja ja ylitsepursuavia pääsiäisiä.

Jälkeenpäin Miitta oivalsi, että kaikki äidin väkertämä kauneus oli yksi tämän tapa rakastaa.

Kun Miitta oli kolme, äiti lähti opiskelemaan perheterapeutiksi Helsinkiin.

Totta kai lähti, Miitta ymmärtää nyt. Tietenkin älykkään, kouluttamattoman äidin piti hankkia ammatti.

Kolmevuotiaana Miitta ei ymmärtänyt. Ja koska Miitalla oli luja ääni ja räiskyvä tahto, äiti päätti luikahtaa ovesta sanomatta sanaakaan.

– Ehkä äiti suojeli itseään, ehkä hän ei kestänyt itkuani. Minulle oli kuitenkin järkytys, että hän vain katosi.

Siitä lähtien Miitta pelkäsi pimeää.

Mietopusu ja räkäpöhkö

Kirkkoherra Martti Nortia letitti tyttärensä tukan. Sitten hän ja Miitta istuivat kuplavolkkariin.

Isä ajoi aina liian lujaa. Kolmevuotias Miitta piteli paperipussia, jotta pystyi oksentamaan kurveissa.

Yhtä turvallista oloa Miitalla ei ollut missään muualla.

Miitta fanittaa Alvar Aaltoa. Koti vaaleanpunaisessa, mansardikattoisessa puutalossa on turvapaikka, jossa pimeää on mukava pelätä.

 

Isä kaahasi läpi Kiteen sysimetsien kohti hartaushetkiä, häitä ja hautajaisia. Niillä reissuilla, joilla isä sattui täräyttämään kolarin, Miitta ei ollut mukana.

Kun hämärä laskeutui, Miitta alkoi pelätä.

Pimeydessä, erityisesti metsissä ja sänkyjen alla, vaanivat murhaajat, jotka listivät lettipäisiä pikkutyttöjä sukkanauhojen nipsuttimilla.

Isä oli turva, Jumalasta seuraava. Isän viereen Miitta kömpi kun pelkäsi maailmanloppua. Siksi Miitta päätti testata autossa, montako sekuntia uskaltaisi tuijottaa ikkunasta pimeään metsään. Kun pelko muuttui sietämättömäksi, hän käänsi päänsä ja katsoi isään.

Pimeyteen.

Isään.

Pimeyteen.

Isään.

Isä rakasti sanaleikkejä ja ihmisten tarkkailua. Kun tiellä sipsutti hienostunut rouva, hän tokaisi Miitalle:

– Kas, neiti Vieno Mietopusu!

Kun isä astui maalaistupaan vetämään hartaushetkeä, hän hurmasi ensin lapset sormi poikki -tempullaan. Hän teeskenteli, että hänen sormensa napsahtaisi katki ja läiski tehosteeksi puolukkahilloa.

Miitta oli pakahtua ylpeydestä. Minun isäni ja noin järkyttävän hauska.

Kun isä puhui hartaita tuntemattomien hautajaisissa, Miitta piteli tämän hattua ja itki kovempaa kuin kukaan.

Miitta kiersi kyliä isän kuplavolkkarissa, koska äiti oli Helsingissä. Äidille Miit­ta kirjoitti kirjeen, jossa luki: ”Mie kutsun äitiä juhliin. Mie kutsun äitiä kottiin.”

Välillä äiti tulikin. Vaikka vanhemmat olivat toistensa vastakohtia, he viihtyivät toistensa seurassa niin, ettei edes Miitta mahtunut aina väliin. Kuten silloin, kun äiti tuli Helsingistä käymään ja lähti isän kanssa kahdestaan veneretkelle.

– Seisoin katkerana rannalla ja huusin äidille kauheimman kirosanan, minkä tiesin: Räkäpöhkö! Kuukausia kärvistelin hirveässä synnintunnossa.

Vieläkään Miitta ei ymmärrä, miksi ikävöi äitiään niin. Olihan hänellä isä ja lauma rakkaita siskoja, joista vanhimpia hän kutsui siskotädeikseen. Miksi isän syli ei riittänyt? 

Vihaiset eläimet

Syksyllä 2013 Miitta Sorvali seisoo helsinkiläisen teatterin lavalla. Näytelmän nimi on Kaikki äitini, kaikki tyttäreni, ja yleisö repeilee. Kun Miitta rypistää kulmakarvojaan, hän on hauska. Kun hän painottaa tiettyä sanaa, hän on vielä hauskempi. Kun hän muuntaa äänensä vieno­mietopusumaisen tärkeileväksi, hän on erityisen hauska.

Ja kun hän romauttaa ryhtinsä sentin lysympään, hän on niin hauska, että nauru vääntyy itkuksi.

Ei itku ainakaan vaimene, kun Miitta aloittaa laulun Äiti pien.

Näyttelijänä Miitta ei pelkää mitään.

Paitsi ennen esitystä.

Miitta jännittää jokaista teatteriesitystä niin paljon, että kieltää muita kertomasta, jos katsomossa istuu tuttuja. Ennen lavalle astumista hän manaa sitä, että valitsi näin sairaan ammatin.

– Suurin pelkoni on, että olen huono eikä yleisö tykkää minusta. Kuvittelen joka kerta, että esiripun takana odottaa eläinlauma, joka vihaa minua.

Äidillä oli tapana käydä katsomassa Miitan esityksiä. Hän oli ylpeä tyttärestään ja kehui tätä kaikille. Paitsi Miitalle.

– Äiti varmaan kuvitteli, että en kaipaisi hänen kehujaan. Kaipasin minä. Joka esityksen jälkeen mietin, tykkäsikö äiti tästä. Muistan, miten tärkeältä tuntui, kun äiti piti syöpäsairaan roolistani Kaupunginteatterissa.

”Katson televisio-ohjelmat mieluiten puolivälistä. Vaikka olisin seurannut leffaa alusta asti, painan telkkarin kiinni juuri ennen loppuratkaisua. Käytökseni on selittämätöntä.”

 

Autoa Miitta ei uskalla ajaa lainkaan surkean suuntavaistonsa ja isän kolarien vuoksi. Pimeääkin hän pelkää yhä. Kun aviomies, näyttelijä Kari Sorvali, on matkoilla, Miitta ei saa unta. Yöksi hän jättää olohuoneeseen valot.

– Murhaajia varten. Tietävät sitten, että tässä talossa on vielä säpinää.

Miitta meni naimisiin 22-vuotiaana, mielestään aika vanhana.

– Olin sentään haaveillut lapsista jo viisivuotiaasta asti. Oikein himoitsin niitä. Kun Silja syntyi, äitiys tuntui ihanalta, kauan kaivatulta.

Vatsakipua ja sakuroita

Kun Miitta sai lapsia, hänen äidistään tuli muumi. Ei muumimamma, vaan Airi-muumi, joka piti lastenlasten juhlissa fiksuja puheita ja luki sohvalla romaania, kun oli lapsenvahtina.

Siitäkin Miitta joskus itsekseen jupisi. Miksei äiti voinut muuttua samanlaiseksi kuin satukirjojen muumit? Sellaiseksi pullanpehmeäksi.

– Ihmettelen vieläkin, miksi äitini halusi seitsemän lasta. Eikö silloin pitäisi olla hillitön emovietti? Äitini oli viiltävän ihana ja viisas, mutta ei mikään emo.

Kun äiti sairastui ja alkoi unohdella asioita, Miitta alkoi muistaa.

Hän muisti äidin elämänohjeen: ”Kukoistakaa kaikin puolin ja riehukaa kohtuudella.”

Äiti ei ollut vitsailija. Vasta nyt kuiva sutkaus huvitti Miittaa.

Miitta muisti, miten äiti oli uskonut häntä joka kerta, kun hän oli koululaisena valitellut vatsakipua. Jää vain kotiin, äiti sanoi, vaikka tiesi, ettei maha ollut oikeasti kipeä.

Se oli äidin viisautta. Perheterapeuttina hän päätteli, että tekaistu kipu tarkoitti tiedostamatonta huomion tarvetta.

Aina kun Miitta huijasi sairastavansa, äiti osti hänelle sakuraliidut, piirustuslehtiön ja banaaneja. Sitten hän otti Miitan kainaloonsa ja luki hänelle kirjaa.

Niinä hetkinä Miitta pääsi äitiin kiinni. Ja äiti Miittaan.

Miitta antoi äidilleen anteeksi, vaikka tämä ei pyytänyt. 

Äiti ei järkähtänyt mistään. Jos joku lapsista vuodatti hänelle huoliaan, hän kesti ne ahdistumatta.

– Joskus sekin, ettei tunteile liikaa, voi olla rakkautta, Miitta sanoo nyt.

Ja kun Miitta lopulta katsoi hoitokodin käytävillä tepsuttavaa äitiään, hän ei muistanut, mistä oli ystävänsä Maijan kanssa jauhanut.

Äidin kanssa hän ei lapsuuden ikävästään puhunut. Ei löytynyt oikeita sanoja eikä oikeaa hetkeä.

– Annoin pikkuhiljaa anteeksi, vaikka äiti ei edes pyytänyt. Tajusin, että olen itse vastuussa siitä, millaiseksi aikuiseksi olen kasvanut. Sen jälkeen katkeruus haihtui ja oloni keveni.

Viime talvena äiti kuoli. Viimeistä toivettaan hän hoki rasittavuuteen asti: ”Järjestäkää sitten hilpeät hautajaiset! Järjestäkää sitten hilpeät hautajaiset!”

Siskokset järjestivät.

Ison äidin lemmikki

Vieläkään Miitta ei ole varma, muistaako lapsuutensa oikein. Enää sillä ei ole väliä.

Nyt hän keskittyy siihen, että löytäisi kalenteristaan illan, jolloin lempi-ihminen Eedit voisi tulla yökylään.

Miitta on Eeditin isoäiti. Hänestä piti tulla mummo, koska mummo on niin kivan rempseä. Sitten hän tajusi, ettei halua olla rempseä.

– Halusin olla isoäiti, mutta pelkäsin, että muista se kuulostaa hienostelevalta. Sitten päätin, että mitä väliä, ehkä minä olen hienosteleva. Sitä paitsi olen isokin.

Kun Eedit tulee yökylään, hän pääsee isoäidin viereen nukkumaan. Silloin Kari saa väistyä.

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2013. 

Kristiina Ekroth

Näyttelijä Miitta Sorvali: "Miksi en soisi epätäydellisyyttä omalle äidilleni?"

Miitta! Muistan äitisi erittäin hyvin. Olin hänen kolleegansa perheasiain neuvottelukeskuksessa Varkaudessa. Airi oli aivan loistava ihminen. Huomioi hyvin lämpimästi kun olin uusi Pnk.n työssä. Hänellä oli aina viisaita ajatuksia. Hän oli lämmin ja äidillinen kolleega uusille työntekijöille. Kaija Siiralan kanssa he kertoivat hauskoja juttuja. T.kristiina
Lue kommentti

Tässä on lasteni äiti, tiesi Hau Pham heti Lienin nähtyään. Lienin suurin rakkauden teko on miehensä vanhempien hoitaminen kaukana kotimaastaan.

Hau: Kun näin Lienin, tiesin heti, että siinä on tulevien lasteni äiti. Tapasimme vuonna 1994. Olin tullut Suomesta lomalle entiseen kotimaahani Vietnamiin ja menin hankkimaan paitoja Lienin perheen ompelimosta.

Lien: Olin vasta 17-vuotias ja ihan hirveän ujo. Hau pyysi vanhemmiltani lupaa viedä minut syömään.

Olin käynyt ulkona syömässä vain sukulaisteni kanssa. Minulla oli ollut muitakin kosijoita, mutta vanhempani eivät olleet hyväksyneet heitä. Vietnamissa perhe päättää tyttären avioliitosta.

Hau: Lien haluaisi päättää meidänkin tyttäremme tulevasta miehestä, kun taas minun mielestäni hänen kuuluu saada valita itse. Ehkä minä näen tämän asian suomalaisittain, koska olen asunut täällä 9-vuotiaasta asti. Suomalaisittain myös toimimme. Tytär saa valita itse.

Lien: Kuka voisi tietää äitiä paremmin, mikä on tyttärelle parasta? Ei kukaan.

"Menimme kihloihin kaksi viikkoa ensitapaamisen jälkeen."

Hau: Minä tiesin aina, että kun tapaan sen oikean, olen hänen kanssaan loppuelämäni. Menimme kihloihin kaksi viikkoa ensitapaamisen jälkeen ja vuotta myöhemmin naimisiin. En ole koskaan halunnut irtosuhteita enkä loukata ketään, vähiten itseäni. Oli minulla ollut joitain suhteita ennen Lieniä, mutta ei niitä voi verrata tähän. Lien on kohtaloni. Samalla tavalla kun kengälle on oikea pari, hän on parini.

Lien: Kun menet ulos ja tapaat muita naisia, rukoilen, että sinä olisit oikea mies ainoastaan minulle.

Hau: Olet turhaan mustasukkainen etkä pidä siitä, että olen muille naisille ystävällinen. Se on yksi parisuhteemme haasteista.

Lien: Koskaan ei voi olla liian varma. Sydän on niin ihmeellinen, ja sydämesi on vain sinun. Sitä ei pysty pakottamaan.

Hau: Pelon takia Lien on halunnut pitää oman pankkitilin ja asunnon siitä huolimatta, että minun omaisuuteni kuuluu molemmille.

Lien: Haluan varmistaa, että jos jotain tapahtuu, en jää puille paljaille.

Hau: Järjestely sopii minulle. Olen aina ollut rehellinen. Kerroin jo kosiessani, etten ole rikas mies, mutta olen ahkera. Lupasin pitää Lienistä ja tulevista lapsistamme hyvää huolta. Kerroin myös, että tulevan vaimoni olisi hyväksyttävä se, että vanhempani tulevat osaksi perhettämme. Isäni oli jo silloin sairas.

Lien: Vuosi tapaamisemme jälkeen tulin Suomeen ja menimme saman tien naimisiin.

Lien Nguyen ja Hau Pham pyörittävät marketin salaattibaaria ja kahvilaa Helsingissä.
Lien Nguyen ja Hau Pham pyörittävät marketin salaattibaaria ja kahvilaa Helsingissä.

Hau: Järjestin Lienin töihin samaan ruokakauppaan, jossa itse työskentelin. Siitä lähtien olemme tehneet töitä yhdessä. Olen esimies, mutta molemmilla on yhtä paljon päätäntävaltaa. En halunnut itselleni työntekijää vaan vaimon ja elämänkumppanin.

Lien: Sanon aina, että sinä haaveilet liikaa, mutta olen usein väärässä. Monet unelmistamme ovat toteutuneet.

Hau: Esimerkiksi kotimme. Kävelimme usein iltakävelyllä tietyn rivitalon ohi. Sen pihalla aviopari teki yhdessä puutarhatöitä. Minä sanoin Lienille, että kuules vaimo, tuo tulee olemaan meidän kotimme.

"Äidistäni tuli suhteemme kovin koettelemus."

Lien: Vuotta myöhemmin muutimme siihen taloon.

Hau: Kaksikerroksinen koti oli suuri helpotus. Vanhempani saivat toisen kerroksen. Silti äidistäni tuli suhteemme tähän asti suurin koettelemus. Hän oli niin mustasukkainen vaimostani.

Lien: Se oli raskasta aikaa.

Hau: Lien kertoi, että kun en ollut paikalla, äitini haukkui häntä isälleni. Aluksi sitä oli vaikea uskoa, mutta tiesin, ettei Lien valehdellut. Ja kuulinhan minä haukut loppujen lopuksi itsekin, kun jäin kerran kotiin salakuuntelemaan.

Lien: Yritin laittaa kaikki sanat sisälleni piiloon ja ajattelin, ettei niitä ole. En voinut puolustautua ja sanoa vastaan. Minut on kasvatettu niin.

Hau: Tilanne kärjistyi niin, että Lien pyysi minua hankkimaan itselleen asunnon, jotta suhteemme kestäisi. Tein niin. Lien muutti, ja lapset jäivät asumaan minun ja vanhempieni luokse. Kun isäni teki kuolemaa, pyysin Lieniä palaamaan kotiin.

Lien: Anopille oli puhjennut dementia, eikä hän muistanut mitään aiemmista ilkeyksistä. Yhtäkkiä hänestä oli tullut kiltti, vanha nainen.

"Miksi juuri minä sain vanhemmat hoidettavakseni?"

Hau: Silti hänen hoitamisensa on välillä raskasta. Kun työpäivän jälkeen haistan jo ovella, että äitini on pissannut ja kakannut ties minne, on vaikea olla tuntematta katkeruutta. Miksi meistä sisaruksista juuri minä sain vanhemmat hoidettavakseni? Lähes aina katkeruus kuitenkin häviää, kun näen vaimoni ja lapseni. Meillä on hyvä perhe.

Lien: Tähän asti olemme pystyneet puhumaan ja selviämään haasteista.

Hau: Toisin kuin monet tuntemani ihmiset, jotka ovat tiistaina rakastuneita ja torstaina eroavat.

Lien: Meillä on ollut alusta asti sopimus, että jommankumman pitää ottaa riidassa lepyttäjän rooli. Molemmat eivät voi olla yhtä aikaa vihaisia. Opin sen vanhemmiltani. Joskus, kun Hau on ihan raivona, käsken häntä katsomaan peilistä, miten typerältä hän näyttää.

Hau: Töissä esimiehen pitää olla myös tiukka ja näyttää siltä.

Lien: Teemme pitkiä työpäiviä. Välillä olen hirveän väsynyt. Silloin menen lenkille tai jumppaan kotona.

Hau: Me teemme lasten kanssa kotitöitä sillä aikaa.

Lien: Hyvä mies hoitaa kotityöt.

Hau: En tee kaikkea, mutta mielestäni riittävästi. Minulle perheen ja parisuhteen hyvinvointi tulee ykkösenä, toisin kuin monella suomalaisella pariskunnalla. Tuntuu, ettei suhteissa osata sitoutua ja antaa anteeksi.

Lien: Ehkä elämä on liian helppoa täällä?

Hau: Sen takia ihmiset ehkä kuvittelevat, että vaihtamalla paranee, mutta jäävät loppujen lopuksi yksin. Minä ajattelen, että rakkaus on yhteisen elämän rakentamista ja vaikeuksista yli pääsemistä. Anteeksi antaminen ja saaminen ovat minulle sitä suurta rakkautta, josta kaikki koko ajan puhuvat.

Lien: Minä en osaa puhua rakkaudesta. Olen liian vanhanaikainen sellaiseen. En kerro rakastavani, mutta luotan, että Hau tietää sen. Minähän olen tullut tänne, synnyttänyt kaksi lasta ja jaan elämäni Haun kanssa.

Hau: Lien on myös hyvä äiti. Sekin on suuri rakkaudenteko.

Lien: Suurin rakkaudentekoni on Haun vanhempien hoitaminen.

"Olemme jo aika vanhoja romantiikkaan."

Hau: Mutta kyllä sinä välillä toivoisit minun olevan romanttisempi. Pitäisi olla kuin katsomiesi korealaisten rakkauselokuvien päähenkilö. Mielikuvitushahmo, joka oikeassa elämässä kuitenkin pettää naista.

Lien: Ehkä välillä kaipaisin enemmän romantiikkaa nyt, kun lapset ovat jo isompia, mutta toisaalta me olemme jo aika vanhoja.

Hau: Osaan minä nykyisin jo halata sinua. Olet opettanut sen minulle. Mutta rakkaudesta puhuminen on meille molemmille vaikeaa.

Lien: Jo sen sanomisen ajatteleminen tuntuu sydämessä kipuna.

Hau: Lapselle pystyn sanomaan, että rakastan sinua.

Lien: Minä katson sinua ja ajattelen niin, mutta en saa sitä ulos suustani. En tiedä, mitä tapahtuisi, jos sanoisin sen.

Hau: Ehkä me vielä saamme sen toisillemme sanottua. Kunhan tässä nyt vielä hetki hioudutaan yhdessä.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 9/2017.

Lien: Hau saa tavata ystäviään ja entisiä työkavereitaan, vaikka minusta olisi kiva olla vain perheen kesken.

Hau: Tunnemme toisemme niin hyvin, että tiedän, jos Lienillä on jokin hätänä, vaikka hän ei sitä suoraan sanoisikaan. Yritän aina korjata asian. Annan Lienin myös nukkua rauhassa.