Pertti Kurikka ei vaadi mahdottomia. Hän haluaa vain vähän kunnioitusta. Hän haluaa, että kehitysvammaiset otetaan­ tosissaan. Ja hän tahtoo päättää itse, koska syö tai keitä kutsuu kylään.

"AAMULLA SAIN AAMUPALA SITTEN REIPPAANA TÖIHIN. PERTTI ELI PERTSA SOITTAA MUSIIKKIA. SAIMME RUOKAA JA KAHVIA JA TAAS ON MUSIIKKIA. PERTSA KOTIIN. NYT ON MUSIIKKIA. PERTSA ON HYVÄ TYYPPI. EN TULE ILTAPALALLE KOSKA KUUNTELEN RADIO SUOMI POP. SAIN JAFFA. SUIHKU ON TÄRKEÄ. HYVÄÄ YÖTÄ IHANIA UNIA. PERTSA ON KIVA JÄTKÄ.”

Joka ilta Pertti Kurikka kirjoittaa mustakantiseen päiväkirjaansa, jotta muistaisi myöhemmin, mitä on tehnyt ja ajatellut.

Joka arkiaamu hän lähtee töihin. Ensin päälle farkkuliivi ja varmistus. Kyllä, kaikki bändipinssit ja rintamerkit ovat paikoillaan: Iron Maiden, Viikate, Naimamaisteri, NHL -95, WWF.

Sitten hattu, hanskat, avaimet ja puhelin, sitten ulos bussiin.  Bussin ikkunasta näkyy aamuinen Helsinki.

Bussissa Pertti tiedustelee viereen istahtaneelta matkustajalta: Mitä kuuluu? Mitä meinaat tehdä viikonloppuna?

Joskus hän saa vastauksen. Jos ei saa, harmittaa.

Paljon kirosanoja

”Ihmisten täytyy juoda aamulla teetä, mutta kun ei anneta. Asuntolan ämmät, saatana. Tämä tilanne niin muuttuu, kun soitan minun sosiaalityöntekijälle.”

Pertti Kurikan nimipäivät -yhtyeen treenit alkavat kehitysvammaisten Lyhty ry:n kulttuurityöpajassa tänäänkin aamuyhdeksältä,­ mutta laulaja Kari Aaltoa ärsyttää. On tullut kiire, aamiainen on jäänyt kesken.

”Aika paljon kirosanoja”, Pertti kommentoi ja katsoo ympärilleen. Hiljenee, alkaa soitto. Pertti koskee kitaraansa hellästi ja taitavasti.

Ensimmäinen kappale, Kari laulaa kiukkuisena: Mä en tarvi paskanjauhajia, enkä myöskään ohjaajia, enkä mitään päällepäsmäreitä, enkä mitään katsojia! Mä en tarvi mitään koska mä en tarvi mitään!

Kari on tehnyt laulun sanat, Pertti sille sävelen.

Sitten poikki kesken kaiken koko kappale. Basisti Sami Helle hermostuu: ”Muista Pertti se sääntö, että jos on biisi menossa, ei ruveta virittämään kitaraa.”

”Aina mä teen jumalauta väärin”, Pertti katuu.

”Se on Pertti ihan sun tapaista. Mutta nyt kundit seuraava biisi”, Sami komentaa.

”Juu juu höpöliini, anteeksi anteeksi”, Pertti vastaa.

Kari huutaa mikkiin: Mä kaipaan vähän kunnioitusta, tasa-arvoa elämään. Mä tarvin vähän kunnioitusta, ihmisarvoa elämään.

Tyypilliset treenit, toteaa Lyhdyn työntekijä Kalle Pajamaa, joka seuraa sivusta.­ Hän sovittaa Pertti Kurikan nimipäivien kappaleet ja auttaa niiden harjoittelussa. Kalle tutustui Perttiin yksitoista vuotta sitten.

”Ajattelin, että koska Pertti tykkää punkista, hänen pitäisi saada bändi, joka soittaa punkia.”

Kalle ei osannut arvata, että nyt, tammikuussa 2015, kokoonpano harjoittelee osallistuakseen Uuden musiikin kilpailuun. Sen voittaja edustaa Suomea Euroviisuissa. Idea osallistumisesta tuli Pertiltä, joka on suuri euroviisufani. Pertti nykäisee farkkuliiviään.

”En sano vielä muuta kuin että jos kansa äänestää meidän bändiä, niin avot! Sitten juhlitaan kunnolla. Se tarkoittaa täytekakkua ja boolia ja kahvia ja leipää ja perunamuusia ja makkaraa.”

Minä määrään asiat

Valkoinen muovinen leikkimatkustajalaiva, jonka kaveri antoi omaksi. Kani, jolla oli pitkät korvat ja jota sai ruokkia. Äiti.

Nämä kolme asiaa Pertti muistaa lapsuudestaan. Hän on nyt 58-vuotias. Viisivuotiaana Pertti muutti lastenkotiin asumaan.

”En ole ihan varma, miksi. Äiti kävi kyllä katsomassa.”

Ensimmäistä lastenkotia seurasi toinen, sitten monta muuta asuntoa. Pertti luettelee yhdeksän ryhmäkotia ja asuntolaa vuosilukuineen.

”Aika paljon niitä on. Aina joku on sanonut, että nyt pitää muuttaa ja mennä toiseen paikkaan ja olen mennyt.”

Olisi ollut kiva päättää itse. Valita, että tuolta on lyhyt matka levykauppaan ja pitseriaan, tuon kaupunginosan tunnen jo etukäteen, tuolla asuu kaveri, tuolla asuu tyhmä tyyppi.

”Yhdessä asuntolassa huudettiin, että nyt ei ole vierailuaika. Kylässä sai käydä vain, jos kello oli kymmenen viiva yksitoista tai neljätoista viiva viisitoista”, Pertti muistelee.

Jos vieras olisi tullut, Pertti olisi tarjonnut vettä mukista tai kahvia kupista ja soittanut musiikkia. Sitten vieras olisi lähtenyt.

”En halua, että muut määrää. Se olen minä, joka määrää minun asiat.”

”Uskon kyllä aika hyvin, jos joku kertoo, että nyt pitää tulla syömään tai nyt työpäivä on loppunut. Mutta hei vähän kunnioitusta!”

Pertin äiti kuoli vuonna 1992.

”Soitin sairaalaan ja sieltä sanottiin, että ai, äitisi on kuollut. Äidin hautajaiset pidettiin, mutta kukaan ei kertonut siitä.”

Pertti näyttää valokuvaa. Hän on mielestään äidin näköinen, molemmilla on samanlainen nenä. Sitten hän laittaa kuvan pois.

”Älä puhu enää mun äidistä. Mulla tulee kyynel silmiin”, Pertti pyytää.

Tämä on yksityisalue

Mamba. Nirvana. Ti-Ti Nalle. Jonna Tervomaa. Beethoven. PMMP. AC/DC. Lauri Tähkä. Rauli Badding Somer­joki. Eläkeläiset. Bryan Adams. Smurffit. Paula Koivuniemi.

Pertin olohuoneessa on satoja kasetteja ja vinyyli- ja cd-levyjä. Jokainen äänite­ on paikallaan siistissä rivissä, läjässä tai pinossa.

Tässä kodissa, yhdeksän miehen ryhmäasunnossa, Pertillä on oma kaksio ja keittonurkkaus. Käytävän varrella päivystää ohjaaja, mutta ei määrää liikaa.

Ulko-ovessa on kuva Pertin farkkuliivistä ja pieni tarra, jossa lukee: Yksityisalue.

”Täällä saa olla, miten tahtoo, kun ei ala paikkoja rikkoa. Kaljaakin saisin juoda, mutta en kovin paljon juo. Kerran viikossa joku käy katsomassa, että kaikki on hyvin.”

Silloin vaihdetaan yhdessä lakanat ja jutellaan. Kukaan ei tule kutsumatta käymään.

Aamulla miehet syövät yhteiskeittiössä aamiaista, ottavat kattilasta puuroa.  Illalla he kokoontuvat iltapalalle ja katsovat Salatut elämät televisiosta. Ohjaajat auttavat virasto- ja paperiasioissa, jos on tarve.

Kun Pertti Kurikan nimipäivät eilen treenasi Avaimet-kappalettaan, Pertti heilui sanojen mukana: Jätän asunto­lan hoitajat, sekä myös asuntolan asukkaat. En kaipaa mä sääliä. En kun­nioi­tusta.­ Enkä niiltä, vittu, mitään muuta­kaan, saatana. Avaimet heitän pellolle.

Se kuuluu punk-asiaan, Pertti sanoo. Että huudetaan, vaikka ei oltaisikaan vihaisia.­ Näytetään keskaria. Pertti viihtyy kotonaan ihan hyvin.

”Mutta kaikki eivät viihdy. Kehitysvammaisia pitää kuunnella. ”

Pertti on hetken hiljaa ja raapii kättä. Sitten hän venyttelee. Sitten huokaisee. Sitten rykäisee.

Hän on miettinyt paljon asiaa, jonka aikoo seuraavaksi sanoa.

”Kehitysvammainen ei näytä kehitysvammaiselta, mutta on sellainen. Kehitysvammainen asuu asuntolassa ja tarvitsee ohjaajia. Sellainen on kehitys-
vammainen. Kehitysvammainen ei ole tyhmä.”

Illalla Pertti lähtee lähikauppaan. Hän ostaa jaffakeksejä ja lettuja.

Sohvan yläpuolelle hän on teipannut ryhmäkodin säännöt: Yhteisissä tiloissa ollaan pukeutuneita päivävaatteisiin. Itsetyydytystä voi harrastaa omassa asunnossa. Muille asukkaille ei huudeta tai kirota. Pahasta mielestä on hyvä puhua ohjaajille.

Yhä punkkarihullu

Ovatko kaikki käyneet tänään pesulla? varmistaa ohjaaja Kalle Pajamaa ennen keikkaa.

Perttikin huolehtii: Rumpukepit? Skeba? Virveli? Bassokitara? Paidat? Levyt? Kaikki mukana?

Keikoille mennään yhdeksän hengen tila-autolla. Tai lentokoneella, jos mennään kauemmas, vaikka Texasiin tai Kosovoon. Pertti Kurikan nimipäivät on tehnyt viime vuosina yli kaksisataa keikkaa festareilla, pubeissa ja klubeilla.

Lavalla Pertti ei ensin katso yleisöä vaan kitaraa. Sitten hän katsoo.

”Jos toisilla on hyvä mieli, minulle tulee hyvä mieli. Mutta jos siellä on tuppisuita, jotka eivät heilu meidän musiikin tahdissa, tulee paha mieli.”

Kalle huokaisee vasta, kun keikka on ohi. Monella bändillä on juomisongelmia, niin myös Pertti Kurikan nimipäivillä. Rumpali Toni Välitalon täytyy aina saada kokista lavalle. Mutta jos sitä on liian vähän tai muki on vääränlainen, hän protestoi soittamalla tahallaan mitä sattuu.

Pertti on ollut punkkari kolmekymmentä vuotta.

”Punkkarihulluus alkoi, kun ostin kaupasta Hurriganesin levyn.”

Erityiskansakoulussa Pertti oppi lukemaan ja kirjoittamaan, seuraavina vuosi­kymmeninä hän pakkasi sähkölaitteita, ompeli saumoja ja kolasi lunta.

Nyt punkin soittaminen on Pertin työ. Hän saa siitä kansaneläkkeen päälle pientä palkkaa, työosuusrahaa.

Sielukas värssy

Eräs asia palaa Pertin mieleen usein. Melkein aina, kun hän katsoo parve­ketta.

”Kerran meinasin heittää itseni parvekkeelta alas. Olin niin vihainen itselleni. Yritin puhua asioita, ja ne eivät tulleet suusta niin kuin piti.”

”Mitä olisi tapahtunut, jos olisin heittänyt? Olisiko tullut kuolema?”

Ajatus alkaa itkettää. Pitää hyräillä vähän iloista laulua vastapainoksi ja rummuttaa sormilla pöytää.

”Hyvä, etten heittänyt. Olisin mennyt hukkaan. Tiedän kaikenlaisia asioita, jotka kuuluvat asiaan.”

Hänen mielestään Pertti Kurikan nimipäivien Päättäjä on pettäjä -kappaleessa sanotaan asiat oikein: Päättäjät sulkevat ihmiset suljettuihin huoneisiin, mutta me ei haluta olla niissä huoneissa niin. Kukaan ei huolehdi meistä, ei tuu edes niihin huoneisiin katsomaan. Miten meidän orpojen niissä huoneissa käy?

”Poliitikkojen pitäisi huolehtia, että asiat ovat hyvin, selvästi ja ihan ookoo.”

Parvekkeen ikkunan turvalliselle puolelle on pinottu Raamattu sekä muutama hengellinen kirja ja elämäntaito-opas.

Lues tuosta sielukas värssy, Pertti pyytää.

Värssy kuuluu: Ihmisen kasvava minä puhuu maailmankaikkeudelle itsensä unohtaen ja alkuperänsä muistaen. Omuuteni kahleista vapautuen tavoitan sinussa oman todellisen olemukseni.

Se oli vähän vaikeatajuista.

”Niin oli”, Pertti myöntää.

Sitten hän hermostuu: Eivätkö nämä levyt pysy kädessä, helvetin huono päivä, Pertti on paskapää, Pertti on kusipää.

”Totta kai uskon Jumalaan ja se on totta. Kirpputorilta olen ostanut raamatullisia kasetteja, joilta voi kuunnella raamatullisia asioita. Niiden päälle ei saa nauhoittaa musiikkia.”

Illalla Pertti rukoilee: Anna rauhallinen sydän ja rauhallinen kroppa ja hyvää yötä.

Unessa on kesä, Pertti makaa pellolla ja joku vetää häntä lahkeesta. Hän ei näe, kuka. Sitten tulee pikkutyttö, joka kutittaa ruoholla leuan alta.
Pertti herää siihen, että nauraa.

Kummallista touhua

Pertti kulauttaa kahvikupillisen kerralla. Ruokailuun riittää kolme minuuttia. Pertti tekee kaiken nopeasti.

”Hän on oikea hotkijamestari. Ja sitten häntä närästää”, bändikaveri Sami sanoo.

Siviilipalvelustaan Lyhdyssä suorittava Sakari Kumpula on samaa mieltä.

”Kerran kutsuin Pertin kylään ja tein sen virheen, että tarjosin kahvia heti ensimmäisenä. Pertti hörppäsi ja lähti. Visiitti kesti korkeintaan vartin.”

Kahden vuoden kuluttua Pertti aikoo kuitenkin hidastaa. Silloin hän täyttää kuusikymmentä.

”Jään eläkkeelle ja sitten loppuu töissä käyminen. En tee mitään. Olen vain ja käyn kaupungilla hummaamassa kirpputoreilla, ostan uusia kasetteja.”

”Ja rakastan.”

Pertti on kihloissa. Hanna asuu samassa talossa kerrosta alempana. Kun Pertti puhuu Hannasta, häntä alkaa hymyilyttää.

”Hanna on ihana ja nainen. Annoin joskus sormuksen ja sanoin, että ole hyvä, tässä on sulle sormus. Kerran kuukaudessa tavataan. Ollaan yhdessä ja istutaan käsikkäin. Rakkaus on ihana asia.”

Oikeastaan elämässä on paljon ihania asioita: Hanna ja musiikki. Se tunne, kun Kalle avaa suuren pahvilaatikon ja sen sisältä paljastuvat levy-yhtiön lähettämät uunituoreet Pertti Kurikan nimipäivät -bändin vinyylialbumit. Sekin tunne, kun keikan jälkeen tyytyväisenä töniskellään ystäviä takahuoneessa. Kesä, pyöräily, tuuli tukassa. 

Pelottavia asioita on vähemmän: krokotiilit ja vihaiset sonnit.

Käsittämättömiä asioita on vain yksi: ilkeys.

”Kerran bussissa humalainen mies otti minua kädestä kiinni ja huusin, että irti,­ irti. Kuski katsoi vain, ei välittänyt. Rouva tuli sitten sanomaan, että päästä irti. Kummallista touhua. Entä jos mies olisi lyönyt naamaan?”

Pertti näyttää taulua seinällään. Siinä lukee: Kehitysvammaisella on oikeus elää omaa elämää, oikeus rakastua ja seurustella, oikeus tehdä omaa elämää koskevia päätöksiä, oikeus kokea epäonnistumisia.

Hän laittaa Dingon ensimmäisen levyn soimaan, Sinä ja minä liikennevaloissa, alkaa tiskata, lorottaa vettä ja kolistelee. Sitten Pertti hiljentää musiikin ja sanoo:

”Ihmisiä en ikinä pelkää, sillä ihminen on hyvä.”

 

Pertti Kurikan nimipäivät -bändi edusti Suomea vuonna 2015 Euroviisuissa, mutta valitettavasti karsiutui jo semifinaalissa.

Lue lisää:
Nämä 7 asiaa voit oppia Pertti Kurikalta
Kuuntele Pertti Kurikkaa, toimitus kokosi soittolistan

lols

Pertti Kurikka: "Idea Euroviisuihin osallistumisesta oli minun"

Vierailija: Toimintaterapeutti 03.03.2015 klo 01:31 "Kurikan nimipäivät on tehnyt viime vuosina yli kaksisataa keikkaa festareilla, pubeissa ja klubeilla." "Nyt punkin soittaminen on Pertin työ. Hän saa siitä kansaneläkkeen päälle pientä palkkaa, työosuusrahaa." Mitä ihmettä, vetääkö joku välistä? Ei kuulosta enää musiikkiterapialta, miksi ei kunnon palkkioita niin kuin muutkin bändit saavat? Johtuisikohan pieni palkka siitä, että ei vaarannu eläke kun keikat voi loppua ihan yhtä hyvin kuin ne...
Lue kommentti
Maria - Kodin Kuvalehti
Seuraa 
Liittynyt8.2.2013

Pertti Kurikka: "Idea Euroviisuihin osallistumisesta oli minun"

Hei Avalonian Vertailun vuoksi: seuraavassa numerossa ilmestyy toimittaja Tarja Hirvasnoron kirjoittama mainio artikkeli kirjailija Risto Isomäestä. Se alkaa näin: "Risto Isomäki puhaltaa keuhkot tyhjiksi. Hän vaihtaa asentoa kuppien ja paperinippujen täyttämän keittiön pöydän ääressä ja huokaisee. Vetää henkeä kuin aikoisi ryhtyä puhumaan, mutta tulee toisiin ajatuksiin." Ystävällisin terveisin, toimituspäällikkö Maria Tuominen
Lue kommentti

Kokki Teresa Välimäki herätti kuopuksen kirkonmenoihin ja ikävöi äitiä. Olipa päivä -sarjassa tutut ihmiset kertovat, miten päivä sujui.

UNIVELKAISENA EN uskaltanut luottaa sisäiseen kellooni, vaan jouduin turvautumaan herätykseen. Kello soi puoli kahdeksalta.

Valmistin aamupalan itselleni sekä miehelleni Lasselle: ruisleipää, raparperikeittoa ja maustamatonta jogurttia, johon sekoitin itse tekemääni nektariini-minttuhilloa.

Kahviini lorautin puolet maitoa kuten aina. Opin juomaan kahvia vasta yli kolmikymppisenä enkä ole vieläkään mieltynyt vahvaan kahviin.

OLIN KUOPUKSENI unilukkari. Kesän rippikoululaisena hänen on osallistuttava jumalanpalveluksiin, mutta teinin vuorokausirytmille kirkonmenot ovat armottoman aikaisin. Minun oli kuskattava hänet kirkkoon, jotta hän ehtisi ajoissa. Nappasin työvaatteet mukaan, sillä jatkoin matkaani juoksemaan ystäväni kanssa ja siitä suoraan iltavuoroon ravintolaani.

SUIHKUN JÄLKEEN SUUNTASIN Super Bowl -kesäravintolaani, joka sijaitsee Helsingissä Hernesaaren rannassa. Rakastan paikan rentoa, lähes ulkomaista tunnelmaa. Kaikki tuntuvat olevan siellä erityisen hyvällä tuulella.

"Pyöritän kesäravintolaa Johanna Lindholmin kanssa."
"Pyöritän kesäravintolaa Johanna Lindholmin kanssa."

TYÖPÄIVÄN PÄÄTYTTYÄ kahdeksalta soitin kotiin ja kyselin ruokatoiveita. Aku pyysi pitsarahaa ja Vilma oli kavereillaan, joten sovimme Lassen kanssa syövämme lohikeittoa, jota oli edellispäiviltä jäljellä.

Kipaisin kaupasta maitoa ja leipää sekä jälkkäriksi jäätelöä. Huolestuin, kun en löytänyt manteli-Magnumia. Toivottavasti lempimakuni valmistusta ei ole lopetettu!

MINULLA ON IKÄVÄ äitiä. Äiti kuoli vuosi sitten, ja kaipaan häntä joka päivä.

Perhe on minulle rakkainta maailmassa. Nyt olen itsenäistymistä opettelevien teinien äiti, ja joskus tuntuu, etten saa olla lasteni kanssa tarpeeksi. Kaverit ja harrastukset vievät heidät kokonaan. Odotan kolmen viikon Amerikan-matkaamme eniten juuri siksi, että saamme olla yhdessä. Tämä matka ei ole teineille palkinto vaan pakko!

Vaikka kaipaan yhdessäoloa lasten kanssa, myös oma aika on minulle tärkeää. Huomaan, että jos laiminlyön itseäni, se näkyy nopeammin kuin nuorempana. Hyvä uni, hyvä ruoka ja hyvät ystävät ovat tärkeämpiä kuin ehkä koskaan.

"Äitiäni kaipaan joka päivä."
"Äitiäni kaipaan joka päivä."

INHOAN ZOMBIE-ELOKUVIA, mutta Lasse pitää niistä. Välttyäkseni näkemästä niitä inhotuksia, pakenin Elle-lehden ihanaan maailmaan. Luen paljon lehtiä ja nimenomaan paperilehtiä. Taidan olla lehtimyyjien toiveasiakas!

KUULOSTELIN PEDISSÄ, koska ulko-ovi kolahtaa.

Kun Aku tuli kotiin, nousin sanomaan hänelle hyvää yötä ja viemään hänelle lahjaksi saamani lämpövyön. Hän on valitellut selkäsärkyä ja toivon, että
lämpö auttaa siihen.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 16/2016.

Toimintaterapeutti Heli Leppäkankaan paras työkaveri, Veeru-hevonen, kopsuttelee mennessään ja rakastaa porkkanaa.

Toimintaterapeutti Heli Leppäkangas näkee työssään joka päivä, miten hyvää eläinten kanssa toimiminen ihmiselle tekee.

Leppäkangas antaa eläinavusteista toimintaterapiaa työkavereinaan Veeru-hevonen, lampaat Väinö ja Lyyli sekä ranskanluppakorvakanit Aatu ja Eeva. Hänen asiakkaansa ovat enimmäkseen lastenpsykiatrian ja lastensuojelun asiakkaita.

"Terapiahevoseni Veeru ei noteeraa ollenkaan vaikkapa ratsastajansa äkillisiä kiljaisuja tai pakkoliikkeitä", Leppäkangas kertoo.

Hän on opiskellut Lapin yliopistossa green carea eli vihreää hoivaa. Sen ajatuksena on kuntouttaa ihmisiä luonnon ja eläinten avulla. 

Lue lisää siitä, miten eläimiä käytetään ihmisten hoitajina Kodin Kuvalehdestä 6/2017.

 

Monika Parer syntyi Pohjanmaalla, mutta muutti kielitaidottomien vanhempiensa kanssa Australiaan viisivuotiaana. Tunne suomalaisista juurista on yhä vahva.

Lapsuudestani Suomessa muistan vain välähdyksiä. Kirkkain niistä on pyörällä ajamisen opettelu viisivuotiaana ladon kulmalla parhaan ystäväni Kirsin kanssa.

Asuin Pohjanmaalla Teuvan Riipinkylässä yhdessä isoveljieni Antin ja Juhan ja vanhempieni Eilan ja Simon kanssa. Oli vanha sukutalo, isän synnyinkoti. Oli 30 hehtaaria maata, metsää ja peltoa sekä lypsylehmiä.

Vanhoista kuvista olen nähnyt, että lapsuuteni oli hyvin suomalainen. Me sisarukset hiihdimme, rakensimme lumiukkoja, jännitimme joulupukkia ja pääsimme mukaan heinätöihin.

Äitini oli tyytyväinen elämäämme, mutta isäni, taitava puuseppä, halusi muuta. Hän oli syntynyt suureen perheeseen, toiseksi nuorimmaksi kuudestatoista sisaruksesta. Veljistä kaksi, Juho ja Martti, olivat muuttaneet Australian koillisosaan Queenslandiin 1960-luvun alussa.

"Tule tänne. Täällä tarvitaan ammattitaitoista väkeä. Australian valtio maksaa osan matkakustannuksista", he houkuttelivat lähettämissään kirjeissä. Isän kaukokaipuu vahvistui.

 Setäni otti tämän kuvan minusta, kun asuimme vielä Suomessa.
Setäni otti tämän kuvan minusta, kun asuimme vielä Suomessa.

1950-70-luvuilla tuhannet suomalaiset lähtivät Australiaan pakoon työttömyyttä ja korkeita veroja. Vähäväkinen Australia taas halusi siirtolaisia ja auttoi siksi matkakustannuksissa.

"Isä ja äiti eivät osanneet sanaakaan englantia."

Lopulta äitikin myöntyi. Lähdimme siirtolaisiksi syksyllä 1974. Minä olin viisivuotias, Juha seitsemän ja Antti kahdentoista. Vanhempani olivat reilusti yli kolmekymppisiä eivätkä osanneet sanaakaan englantia.

MATKA KESTI kaksi yötä ja kolme päivää. Me lapset nukuimme lentoasemien sohvilla, leikimme odotustiloissa, olimme malttamattomia ja innoissamme. Minulla oli oranssi lippalakki ja vaalea pörrötukka. Luonteeltani olin villi poikatyttö, tottunut menemään isoveljieni vanavedessä.

Australian Cairnsissa, Korallimeren rannalla, Juho-setä oli meitä vastassa lentokentällä.

Alkoi uusi elämämme. Isä sai töitä Juhon tupakkafarmilta. Suomalaisilla oli seudulla maine hyvinä työmiehinä.

Farmilla asuimme karussa, ahtaassa parakissa. Ensimmäisen jouluateriamme uudessa maassa söimme parakissa uimahoususillamme. Australian kesä on kuumimmillaan vuodenvaihteen tienoilla, eikä meillä ollut ilmastointia.

Pian opimme tropiikissa elämisen pelisäännöt. Jos unohtaa kengät lojumaan pihalle, niiden sisään voi ryömiä purevia hämähäkkejä tai pieniä myrkkysammakoita. Mitään makeaa ei saa jättää esiin, koska pienet ahneet muurahaiset löytävät kaiken hetkessä. Paahtavaa aurinkoa täytyy varoa aina.

Ensimmäisenä syksynä Australiassa retkeilimme eukalyptusmetsässä.
Ensimmäisenä syksynä Australiassa retkeilimme eukalyptusmetsässä.

Kerran erehdyimme uimaan meressä väärään aikaan vuodesta. Meduusa poltti veljeäni Juhaa, joka oli teho-osastolla kolme päivää ja sairaalassa kymmenen. Tapahtuman jälkeen hän ei uinut meressä vuosiin.

Koulunkäynti oli aluksi vaikeaa. Koska en osannut englantia, en saanut sanotuksi opettajalle, että minun täytyy päästä vessaan. Housuthan siinä kastuivat.

Minä ja veljeni opimme kielen kuitenkin nopeasti koulussa ja uusilta kavereiltamme. Vanhempani taas kävivät maahanmuuttajille tarkoitettuja kielikursseja. Äidille kieli jäi paremmin päähän kuin isälle. Kielitaitonsa ansiosta äiti sai paikallisia ystäviäkin, mutta töihin hän ei koskaan mennyt.

PÄÄSIMME muuttamaan pois parakkikodista, kun isä sai uuden työpaikan neljänsadan kilometrin päästä Townsvillesta. Siellä asui hänen toinen veljensä Martti.

"Suurelle tontille kohosi uusi talo, sauna ja jopa omatekoinen golfkenttä."

Teuvan kotimme myynnistä saadut rahat isä sijoitti suureen tonttiin vähän kaupungin ulkopuolella Alligator Creekissä. Sinne kohosi uusi kotitalo, pian myös sauna ja jopa omatekoinen golfkenttä. Isä teki sen huvikseen, koska maata riitti.

1970- ja 1980-luvuilla Townsvillen suomalaisyhteisö oli vilkas. Pelasimme lentopalloa, retkeilimme ja söimme yhteisiä sunnuntaipäivällisiä pitkissä pöydissä. Kotonamme kävi paljon vieraita. Kyläilyt huipentuivat saunomiseen ja joskus myös siihen, että miehet ottivat iloisesti kuppia. Suomalaiset juomatavat tulivat monella mukana uuteen kotimaahan.

Nykyään Townsvillen suomalaisyhteisö on hajonnut. Monet ovat kuolleet, jotkut palanneet Suomeen, toiset muuttaneet isompiin kaupunkeihin kuten Brisbaneen.

Kun elintaso ja työllisyystilanne Suomessa koheni, tulijoiden määrä väheni. Meidän lisäksemme Townsvillessa on jäljellä enää vain muutama suomalaistaustainen perhe.

LUKION LOPPUUN mennessä minusta oli tullut enemmän aussi kuin suomalainen. Ymmärsin vanhempieni puhetta, mutta itse en enää juuri puhunut suomea.

Lukion jälkeen opiskelin liiketaloutta ja bisnestä ja valmistuin kirjanpitäjäksi. Aviomeheni Dave Parerin tapasin 1987. Kun hän tuli ensimmäistä kertaa meille kylään, isä suomalaiskavereineen oli saunomassa. Tuleva appiukko tuli punakkana pyyhe lanteilla kättelemään, ja hänen kaverinsa hyppivät taustalla uima-altaaseen ja vitsailivat suomeksi.

Mieheni Dave työskentelee kaivosalalla.
Mieheni Dave työskentelee kaivosalalla.

Onneksi Dave ei pienistä pelästynyt, vaan kosi pian. Tyttäremme Kiala ja Anita syntyivät 1996 ja 1999. Vanhempani hoitivat heitä pieninä ja puhuivat heille pelkkää suomea. Tytöt eivät kuitenkaan oppineet kieltä muutamaa fraasia lukuun ottamatta.

"Meitä ei ymmärretty, kun yritimme tehdä Kauppatorilla ostoksia suomeksi."

VUONNA 2004 minä, veljeni ja äitini matkustimme yhdessä Suomeen. Minulle ja Juhalle kerta oli ensimmäinen sitten lapsuuden. Yllätys oli suuri, kun yritin Helsingin Kauppatorilla tehdä ostoksia suomeksi. Nuori myyjä ei ymmärtänyt meitä. Parhaiten asiointi sujui kaikkialla englanniksi.

Hämmästyimme, miten paljon Suomi oli kansainvälistynyt niinä vuosikymmeninä, kun olimme olleet poissa. Oli outoa törmätä tummaihoisiin myyjiin ja tarjoilijoihin, jotka puhuivat paljon parempaa suomea kuin me.

Teuvalta en muistanut juuri mitään. Synnyinkotimme oli päässyt pahasti rapistumaan. Kävimme myös kirkkomaalla, jossa lepäsi pitkä rivi Rintaloita. Isän ja äidin sisarukset muistivat meidät lapsina, mutta eivät enää tunnistaneet.

Jos emme olisi aikanaan lähteneet siirtolaisiksi, asuisin varmaan yhä Teuvalla. Perhe on aina ollut minulle niin tärkeä, etten luultavasti olisi halunnut muuttaa kauas heistä.

Tunne suomalaisista juurista oli hämmästyttävän vahva. Ensimmäisestä vierailusta jäi halu matkustaa uudelleen Suomeen ja nähdä lisää synnyinmaata.

Neljän vuoden kuluttua tulimme takaisin isolla porukalla ja vietimme joulun pohjoisessa Suomessa. Kävimme laskettelemassa ja koiravaljakkoajeluilla ja maistelimme poroa. Se oli hieno matka. Kiala ja Anita ihastuivat Suomeen syvästi.

Meistä eniten Suomeen on kaivannut äitini Eila, jolta jäi Pohjanmaalle kuusi siskoa. Heistä vain yksi on vuosikymmenten mittaan käynyt Australiassa.

Kolmen sukupolven naiset. Keskellä Eila ja Monika, äiti ja tytär. Reunoilla Monikan tyttäret Kiala ja Anita.
Kolmen sukupolven naiset. Keskellä Eila ja Monika, äiti ja tytär. Reunoilla Monikan tyttäret Kiala ja Anita.

Äiti on nyt 77-vuotias. Viime vierailullaan Suomeen vuonna 2013 hän sairastui ja joutui viettämään päiviä sairaalassa. Sittemmin hän ei ole tahtonut lentää niin kauas. Äiti on sanonut, ettei hän palaa Suomeen enää milloinkaan.

"Perheellämme ei enää ole täydellistä yhteistä kieltä."

Äidin muisti pätkii välillä muissa asioissa, mutta synnyinmaansa ja äidinkielensä hän muistaa kirkkaasti. Englanti sen sijaan on iän myötä kadonnut. Täydellistä yhteistä kieltä perheellämme ei enää ole.

Onneksi perinteet elävät. Äidiltäni olen oppinut leipomaan korvapuusteja ja paistamaan joulupipareita. Tyttäreni Kialan ystävät pyytävät usein meillä käydessään minua leipomaan tiger caken, tiikerikakun. Kotiamme koristavat puiset suomalaiset pannunaluset ja poronsarvesta tehdyt kynttilänjalat.

Veljelläni Antilla on täällä Townsvillessa uima-altaansa reunalla oikea sauna. Siellä otamme kunnon löylyjä. Perheemme aussijäsenet, minun aviomieheni ja Antin vaimo, ilkeävät tulla kuumuuteen vain toviksi. Välillä he katselevat minun, Antin ja Juhan löylyttelyä ja uimista ja pyörittelevät silmiään: crazy Finns!

ELÄMÄNI AUSTRALIASSA muuttuu pian. Townsville jää taakse, sillä mieheni Daven työpaikka siirtyy tuhansien kilometrien päähän täältä, länsirannikolle Perthiin. Minä ja tytöt muutamme hänen mukanaan, äitini ja veljeni jäävät tänne.

Tilanne on saanut minut miettimään uudella tavalla valintaa, jonka äitini joutui 1970-luvulla tekemään. Hän jätti läheiset sisaruksensa ja synnyinmaansa tukeakseen isäni unelmaa. He halusivat rakentaa lapsilleen paremman tulevaisuuden uudessa kotimaassa.

Toivon, että elämä Perthissä tarjoaa kiinnostavia mahdollisuuksia omille tyttärilleni.

HAAVEILEN SIITÄ, että voisin joskus asua Suomessa kokonaisen vuoden ja kokea neljä vuodenaikaa. Onneksi Dave pitää Suomesta ja jakaa unelmani. Ehkäpä sitten joskus eläkkeellä.

Kesällä 2015 perheeni mökkeili joitain päiviä Vimpelissä. Eräänä iltana menin siellä yksin saunaan. Sen verran aussi minusta on tullut, että pidin päälläni bikinit. Sen verran suomalaista minussa on jäljellä, että nautin rantasaunan hiljaisuudesta.

Hämärässä lämmössä aloin hyräillä laulua, jonka opin lapsena äidiltäni. Sitä en unohda koskaan: Hämä-hämä-häkki kiipes langalle, tuli sade rankka...

Tässä sarjassa ihmiset kertovat, miten jaksavat paremmin. Vinskin hoitaminen antoi Varpu Hietaniemelle itsevarmuutta ja syyn lähteä ulos.

1. Muutos on omissa käsissäni.

Jos en olisi itse hakeutunut kuntouttavaan työtoimintaan, olisin varmaan vieläkin kotona.

Olen kärsinyt masennuksesta ja paniikkihäiriöstä. Neljä vuotta sitten valmistuin tekstiiliartesaaniksi, mutta en juuri pystynyt tekemään töitä. Olin vuosikaudet kotona. Jos en lähtenyt aamulla johonkin, en lähtenyt koko päivänä.

Onneksi sain elämääni hevoset. Ne kiskovat minut neljän seinän sisältä.

Kun TE-toimisto ehdotti minulle kuntouttavaa tallityötä, vastasin heti kyllä. Aloitin muutamalla tunnilla viikossa. Nyt teen sekalaisia tallitöitä kolmena päivänä viikossa aina neljä tuntia kerrallaan. Töitä lisätään kuntoutumiseni mukaan.

2. Väsymys on hyvästä.

Olen ehkä outo, koska tykkään talikoida jätöksiä. Työpäiväni tallilla alkaa lannanluonnilla. Siinä jotenkin sielu lepää.

Meillä kaikilla kuntoutujilla on omat hoitohevoset. Minun hoidokkini on 8-vuotias suomenhevonen Vinski. Tulen aina iloiseksi, kun näen Vinskin.

Tallilla en tunne oloani taakaksi vaan koen että minusta on oikeasti hyötyä. Tallityöt ovat selkeitä ja mielekkäitä. Päivät kuluvat nopeasti. Työpäivän jälkeen olen fyysisesti väsynyt, mutta minulla on hyvä tekemisen vire.

3.  Hei, minä pystyn!

Hevosia pitää kunnioittaa. Jos hevonen säikähtää, se saattaa potkia tai nousta takajaloilleen.

Joskus voi olla turvallisempaa päästää narusta irti kuin roikkua väkisin mukana.

Eläimiä hoitaessani olen tullut entistä varmemmaksi. Pari kertaa iso hevonen on saanut talutuksessani hepulit, mutta olen selvinnyt siitä enkä enää hermoile turhia.

Oppiminen on tapahtunut kuin huomaamatta, kivuttomasti vähitellen. Samaa varmuutta voin ehkä vielä joskus hyödyntää normaalissa työelämässä.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 23/2016.