"Toivottavasti lasteni ei tarvitse aikanaan kokeilla kaikkea samalla tavalla kuin minun piti", sanoo Serena Boa.
"Toivottavasti lasteni ei tarvitse aikanaan kokeilla kaikkea samalla tavalla kuin minun piti", sanoo Serena Boa.

Kaupunkilaistyttö Venetsian läheltä järkyttyi, kun hän näki ensimmäistä kertaa uuden kotinsa: 300 asukkaan eteläpohjalaiskylän.

"Kun lentokone reilut 12 vuotta sitten laskeutui Helsinki-Vantaan kentälle, kauhistuin. En ollut koskaan nähnyt niin paljon lunta. Oli joulukuu, ja olin lähtenyt Italiasta pelkällä ohuella takilla. Ulkona kylmyys sai sormet ja varpaat kipeiksi. Ensimmäinen ostos uudessa kotimaassani olikin untuvatakki.

Jatkoin Helsingistä Etelä-Pohjanmaalle junalla. Seinäjoen rautatieasemalla vastassani oli mies, jonka takia tänne tulin.

Tunsimme toisemme vain viikon ajalta Rodokselta. Tapasimme, kun työskentelin hotellissa, ja Arto oli saarella lomailemassa. Rakkaus syttyi heti. Nyt hän oli polvillaan ruusupuskan kanssa asemalla. Siitä alkoi uusi elämäni.

Asuin lapsuuteni Trevison kaupungissa lähellä Venetsiaa. Isäni, eläkkeellä oleva kenraali, oli suorittajaluonteinen pomottaja ja vaati minulta ja kuusi vuotta nuoremmalta veljeltäni paljon. Matematiikan opettajana työskennellyt äitini oli melko kylmä ja kova. Kodissamme ei halailtu eikä hellitelty. Tuntui, että minua ei hyväksytty, vaan aina olisi pitänyt olla vähän parempi.

"Ulospäin täytyi näyttää täydelliseltä perheeltä, vaikka hetki aiemmin olisi huudettu naama punaisena."

Joka sunnuntai menimme vanhempien kanssa kirkkoon kauniisti puettuina. Ulospäin täytyi näyttää täydelliseltä perheeltä, vaikka hetki aiemmin olisi huudettu naama punaisena. Siksi pidin uskontoakin suurena näytelmänä.

En saanut kyläillä ystävieni luona, eivätkä he saaneet tulla meille. Teini-ikäisenä aloin valehdella. Sanoin lähteväni kouluun, mutta vaihdoin koulun vessassa ylleni punkkarivaatteet ja menin muualle. Vanhempani halusivat minun olevan nätti ja kiltti katolinen tyttö, itse halusin muuta.

Peruskoulun jälkeen olisin tahtonut taidekouluun, mutta vanhemmat vaativat minua opiskelemaan kunnollisen ammatin. Lähdin opiskelemaan matkailua. Kun valmistumisen jälkeen 19-vuotiaana minulla oli mahdollisuus lähteä töihin tunisialaiseen hotelliin, otin tarjouksen vastaan epäröimättä. Olin viimein vapaa.

"Osallistuimme veljeni kanssa vuosittain italialaiseen karnevaalin pukeutumalla yhteisen teeman mukaisesti. Oli hauska laittaa ylle hassuja vaatteita ja syödä makeisia."
"Osallistuimme veljeni kanssa vuosittain italialaiseen karnevaalin pukeutumalla yhteisen teeman mukaisesti. Oli hauska laittaa ylle hassuja vaatteita ja syödä makeisia."

Rakkaus iskee

Vapaus lähti heti käsistä. Otin ensimmäiset tatuointini ja elin villiä bile-elämää. Tein mitä huvitti, join ja juhlin paljon. Olisin varmasti jäänyt koukkuun alkoholiin ja juhlimiseen, ellen olisi tavannut Artoa.

Kun täytin 20, siirryin töihin rodoslaiseen hotelliin. Eräänä vapaailtanani lähdimme ystäväni kanssa kaupungille. Kadulla vastaamme käveli vaalea pitkähiuksinen mies, ja olin myyty. Sanoin ystävälleni, että haluan tuon muukalaisen kanssa vielä naimisiin. En tiennyt miehestä mitään; en nimeä, en kotimaata. Vain sen, että hän näytti suloiselta.

Samana iltana huomasin miehen baarissa. Keräsin rohkeutta ja menin juttelemaan. Keskustelu oli kankeaa, sillä molempien englannin kieli oli ruosteessa. Päätimme poistua hälyisestä baarista ja kävelimme ulos rannalle. Tuo yö on jäänyt mieleeni lähtemättömästi. En ollut koskaan keskustellut samalla tavalla. Puhuimme kaikesta, myös uskonnosta.

Seuraava viikko meni huumassa. Tein päivät töitä ja yöt vietin Arton kanssa. Onneksi tapasimme jo Arton loman ensimmäisenä iltana, joten meillä oli useita iltoja ja öitä aikaa tutustua.

"Viimeisenä aamunamme itkin, mutta Arto oli varma, että tapaisimme vielä."

En ole koskaan ollut niin virkeä kuin silloin, vaikka nukuin öisin vain muutaman tunnin. Arto ja hänen tapansa puhua uskonnosta menivät sydämeeni. Ymmärsin, että Jumala voi olla ystävä, eikä uskonto ole vain sääntöjen noudattamista.

Viimeisenä aamunamme itkin, mutta Arto oli varma, että tapaisimme vielä. Sovimme pitävämme yhteyttä kirjeitse.

En osannut enää jatkaa vanhaa elämäntapaani. Itkeskelin ja kaduin aiempaa itsekästä elämääni. Kirjoittelimme koko ajan.

Palasin Italiaan ja kerroin vanhemmilleni, että muutan Suomeen. En edes tiennyt, missä maa on. Kun googlasin sitä, näin kuvia lappalaisista. Vanhempani olivat lujasti vastaan, ja välimme menivät lähes poikki.

Epäuskoa kylätiellä

Muutin Suomeen vuonna 2001. Aluksi asuimme Seinäjoella, missä Arto työskenteli toimittajana Radio Deissä. En ollut töissä, joten kiertelin kaupungilla ja tutustuin uuteen ympäristööni. Tuntui kuin olisin ollut lomalla.

Pian kielitaidottomuus ja ystävien puute alkoi masentaa. Olin vapaa mutten itsenäinen, tarvitsin Artoa kaikkeen. Päätin oppia kielen mahdollisimman nopeasti. Menin kursseille ja sain pikkuhiljaa myös omia ystäviä.

Menimme naimisiin vuonna 2003, jonka jälkeen lähdimme interreilaamaan. Jäimme muutamaksi kuukaudeksi Tanskan Hellebaekiin vapaaehtoistyöhön erityiskouluun.

"Ihmettelin, kuinka kukaan voi asua täällä."

Puolen vuoden kuluttua rahat alkoivat loppua, joten palasimme Suomeen ja muutimme Arton äidin luokse Etelä-Pohjanmaalle.

Ensimmäinen automatka Arton lapsuusseudulle pikkuruiseen Soinin Hautakylään oli erikoinen kokemus. Kylässä ei ollut kauppoja, tiet olivat huonokuntoisia ja talojen välimatkat pitkiä. Ihmettelin, kuinka kukaan voi asua täällä.

Saimme molemmat paikalliselta sahalta töitä, ja minä valmistuin oppisopimuksella liimariksi. Muutaman kuukauden päästä olin raskaana.

"Menimme Arton kanssa naimisiin 18.5.2003 anopin kotona. Päivä oli täynnä rakkautta ja kukkaloistoa."
"Menimme Arton kanssa naimisiin 18.5.2003 anopin kotona. Päivä oli täynnä rakkautta ja kukkaloistoa."

Lapsia ja sairautta

Esikoisemme Erica syntyi alkuvuodesta 2008. Vain viikkoa ennen laskettua aikaa Artolta katkesi verisuoni päästä. Hän makasi henkihieverissä sairaalassa, ja minä olin yksin ison mahani kanssa lähes sadan kilometrin päässä lähimmästä synnytyssairaalasta. Katselin letkuissa makaavaa miestäni kauhuissani. Kuinka pärjäisin, jos hän kuolisi?

Erica meni reilusti yliaikaiseksi, ja Arto toipui odotettua nopeammin muutamassa viikossa. Lapsiveteni tulivat lattialle lähes samalla hetkellä, kun hän astui kotiovesta sisään. Heikkovointisena Arto tuli kanssani synnytykseen.

"Vauva-aika ei ollutkaan sitä, mitä olin odottanut. Päätin, etten enää koskaan synnytä."

Ensimmäiset kuukaudet synnytyksen jälkeen valvoin koliikkivauvan kanssa ja kärsin jonkinlaisesta masennuksesta. Vauva-aika ei ollutkaan sitä, mitä olin odottanut. Päätin, etten enää koskaan synnytä.

Yllätys olikin suuri, kun lääkäri kertoi nelisen kuukautta synnytyksen jälkeen minun olevan jälleen raskaana. Toinen raskausaika oli rankka, koska parisuhteessakin oli hankaluuksia.

Hieman ennen laskettua aikaa jysähti taas, kun Arton keuhko puhkesi. Olin viimeisilläni raskaana, kun ambulanssi haki mieheni. Pelkäsin taas jääväni yksin.

Tästäkin Arto toipui, ja Viola syntyi vain vuosi ja viikko Erican jälkeen.

"Minä ja tyttäreni Viola, 5, ja Erica, 4, yhteisellä shoppailureissulla."
"Minä ja tyttäreni Viola, 5, ja Erica, 4, yhteisellä shoppailureissulla."

Uusi suhde vanhempiin

Suhteeni vanhempiini muuttui, kun tulin äidiksi. Isovanhemmuus on pehmentänyt vanhempiani, ja he kyläilevät luonamme lähes joka vuosi. Isäni ja äitini olivat jopa mukana, kun minut kastettiin helluntaiseurakunnan jäseneksi.

Nykyään vanhempani hyväksyvät Arton, vaikka alku oli hankalaa. He tapasivat ensimmäisen kerran Italiassa. Isäni piti Artoa hippinä ja näytti tälle vanhoja sotaelokuvia kaitafilmiltä. Arto joutui nukkumaan paikallisen papin luona, koska emme olleet naimisissa.

Uudessa kotikylässäni minut on otettu vastaan hienosti. Kylän naisten kanssa tapaamme parin viikon välein rukousilloissa. Niistä on tullut minulle henkireikä.

"Olen oppinut nauttimaan hiljaisuudesta ja luonnon läheisyydestä."

Aiemmin masennuin helposti varsinkin talvella ehkä juuri siksi, että minulta puuttui sosiaalinen verkosto. Nykyäänkin talven pimeys ja kylmyys saa minut usein apeaksi.

Olen oppinut nauttimaan hiljaisuudesta ja luonnon läheisyydestä. Tämä on mahtava paikka kasvattaa lapset. He saavat olla kaukana suuren maailman pahuuksista. Ehkä heidän ei tarvitse aikanaan kokeilla kaikkea samalla tavalla kuin minun piti.

Sata paria kenkiä

Välillä kaipaan kaupunkielämää. Nyt kuitenkin riittää se, että ajan päiväksi Seinäjoelle tankkaamaan ihmisvilinää.

Ennen hain kipinää hurjista tempauksista ja muutoksista. Nykyään lähimmäksi tuota kipinää pääsen, kun ostan netistä itselleni kauniit ja kalliit kengät. Minulla on yli sata paria korkokenkiä. Eihän niitä täällä pelloilla voi käyttää, mutta ne muistuttavat minua naiseudestani. Olen muutakin kuin äiti, vaimo ja maaseudun asukas.

Tuntuu, että tämä paikka on merkitty minulle. Luonto on kaunis juuri sellaisena kuin se on. Itse vaadin itseltäni ehkä lapsuuteni vuoksi aina vielä vähän enemmän. Lapsiltakin tulee vaadittua usein liikoja. Se on minulle kasvun paikka.

"Ehkä vielä joskus koko perheemme asuu ulkomailla lähetystyössä."

Olen löytänyt kutsumusammatin vanhusten parista. Menin vanhainkotiin aluksi laulamaan ja lakkaamaan vanhusten kynsiä. Sinne sosiaalisuuteni ja iloisuuteni toi kaivattua väriä. Sain vanhainkodilta töitä sijaisena ja nyt opiskelen lähihoitajaksi.

Arto valmistuu pian Raamattukoulun lähetyslinjalta ja hänet siunattiin juuri evankelistaksi. Ehkä vielä joskus koko perheemme asuu ulkomailla lähetystyössä.

Erilaisuus tuo vapautta

Italialaisuutta meillä edustavat kokkailut, italialainen televisio ja temperamentti. Ulkomaalaisuus näkyy myös pukeutumisessani. Paikalliset voivat mennä kauppaan kumisaappaissa, minä en osaisi.

"Täällä saan olla erilainen."

En halua palata takaisin kotimaahani, vaikka en olekaan luopunut kansalaisuudesta. Siellä olisin tavallinen, täällä saan olla erilainen – italialaisnainen suomalaisessa maalaiskylässä. Tunnen olevani vapaa, kun saan olla tällainen.

En tiedä, ymmärtääkö Artokaan sitä täysin. Hän ehkä toivoisi välillä minun näyttävän tavallisemmalta. Mutta minä en halua enää takaisin siihen vankilaan. Jos en saa olla oma itseni, kadotan sisäisen iloni."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 13/2013.

Tässä on lasteni äiti, tiesi Hau Pham heti Lienin nähtyään. Lienin suurin rakkauden teko on miehensä vanhempien hoitaminen kaukana kotimaastaan.

Hau: Kun näin Lienin, tiesin heti, että siinä on tulevien lasteni äiti. Tapasimme vuonna 1994. Olin tullut Suomesta lomalle entiseen kotimaahani Vietnamiin ja menin hankkimaan paitoja Lienin perheen ompelimosta.

Lien: Olin vasta 17-vuotias ja ihan hirveän ujo. Hau pyysi vanhemmiltani lupaa viedä minut syömään.

Olin käynyt ulkona syömässä vain sukulaisteni kanssa. Minulla oli ollut muitakin kosijoita, mutta vanhempani eivät olleet hyväksyneet heitä. Vietnamissa perhe päättää tyttären avioliitosta.

Hau: Lien haluaisi päättää meidänkin tyttäremme tulevasta miehestä, kun taas minun mielestäni hänen kuuluu saada valita itse. Ehkä minä näen tämän asian suomalaisittain, koska olen asunut täällä 9-vuotiaasta asti. Suomalaisittain myös toimimme. Tytär saa valita itse.

Lien: Kuka voisi tietää äitiä paremmin, mikä on tyttärelle parasta? Ei kukaan.

"Menimme kihloihin kaksi viikkoa ensitapaamisen jälkeen."

Hau: Minä tiesin aina, että kun tapaan sen oikean, olen hänen kanssaan loppuelämäni. Menimme kihloihin kaksi viikkoa ensitapaamisen jälkeen ja vuotta myöhemmin naimisiin. En ole koskaan halunnut irtosuhteita enkä loukata ketään, vähiten itseäni. Oli minulla ollut joitain suhteita ennen Lieniä, mutta ei niitä voi verrata tähän. Lien on kohtaloni. Samalla tavalla kun kengälle on oikea pari, hän on parini.

Lien: Kun menet ulos ja tapaat muita naisia, rukoilen, että sinä olisit oikea mies ainoastaan minulle.

Hau: Olet turhaan mustasukkainen etkä pidä siitä, että olen muille naisille ystävällinen. Se on yksi parisuhteemme haasteista.

Lien: Koskaan ei voi olla liian varma. Sydän on niin ihmeellinen, ja sydämesi on vain sinun. Sitä ei pysty pakottamaan.

Hau: Pelon takia Lien on halunnut pitää oman pankkitilin ja asunnon siitä huolimatta, että minun omaisuuteni kuuluu molemmille.

Lien: Haluan varmistaa, että jos jotain tapahtuu, en jää puille paljaille.

Hau: Järjestely sopii minulle. Olen aina ollut rehellinen. Kerroin jo kosiessani, etten ole rikas mies, mutta olen ahkera. Lupasin pitää Lienistä ja tulevista lapsistamme hyvää huolta. Kerroin myös, että tulevan vaimoni olisi hyväksyttävä se, että vanhempani tulevat osaksi perhettämme. Isäni oli jo silloin sairas.

Lien: Vuosi tapaamisemme jälkeen tulin Suomeen ja menimme saman tien naimisiin.

Lien Nguyen ja Hau Pham pyörittävät marketin salaattibaaria ja kahvilaa Helsingissä.
Lien Nguyen ja Hau Pham pyörittävät marketin salaattibaaria ja kahvilaa Helsingissä.

Hau: Järjestin Lienin töihin samaan ruokakauppaan, jossa itse työskentelin. Siitä lähtien olemme tehneet töitä yhdessä. Olen esimies, mutta molemmilla on yhtä paljon päätäntävaltaa. En halunnut itselleni työntekijää vaan vaimon ja elämänkumppanin.

Lien: Sanon aina, että sinä haaveilet liikaa, mutta olen usein väärässä. Monet unelmistamme ovat toteutuneet.

Hau: Esimerkiksi kotimme. Kävelimme usein iltakävelyllä tietyn rivitalon ohi. Sen pihalla aviopari teki yhdessä puutarhatöitä. Minä sanoin Lienille, että kuules vaimo, tuo tulee olemaan meidän kotimme.

"Äidistäni tuli suhteemme kovin koettelemus."

Lien: Vuotta myöhemmin muutimme siihen taloon.

Hau: Kaksikerroksinen koti oli suuri helpotus. Vanhempani saivat toisen kerroksen. Silti äidistäni tuli suhteemme tähän asti suurin koettelemus. Hän oli niin mustasukkainen vaimostani.

Lien: Se oli raskasta aikaa.

Hau: Lien kertoi, että kun en ollut paikalla, äitini haukkui häntä isälleni. Aluksi sitä oli vaikea uskoa, mutta tiesin, ettei Lien valehdellut. Ja kuulinhan minä haukut loppujen lopuksi itsekin, kun jäin kerran kotiin salakuuntelemaan.

Lien: Yritin laittaa kaikki sanat sisälleni piiloon ja ajattelin, ettei niitä ole. En voinut puolustautua ja sanoa vastaan. Minut on kasvatettu niin.

Hau: Tilanne kärjistyi niin, että Lien pyysi minua hankkimaan itselleen asunnon, jotta suhteemme kestäisi. Tein niin. Lien muutti, ja lapset jäivät asumaan minun ja vanhempieni luokse. Kun isäni teki kuolemaa, pyysin Lieniä palaamaan kotiin.

Lien: Anopille oli puhjennut dementia, eikä hän muistanut mitään aiemmista ilkeyksistä. Yhtäkkiä hänestä oli tullut kiltti, vanha nainen.

"Miksi juuri minä sain vanhemmat hoidettavakseni?"

Hau: Silti hänen hoitamisensa on välillä raskasta. Kun työpäivän jälkeen haistan jo ovella, että äitini on pissannut ja kakannut ties minne, on vaikea olla tuntematta katkeruutta. Miksi meistä sisaruksista juuri minä sain vanhemmat hoidettavakseni? Lähes aina katkeruus kuitenkin häviää, kun näen vaimoni ja lapseni. Meillä on hyvä perhe.

Lien: Tähän asti olemme pystyneet puhumaan ja selviämään haasteista.

Hau: Toisin kuin monet tuntemani ihmiset, jotka ovat tiistaina rakastuneita ja torstaina eroavat.

Lien: Meillä on ollut alusta asti sopimus, että jommankumman pitää ottaa riidassa lepyttäjän rooli. Molemmat eivät voi olla yhtä aikaa vihaisia. Opin sen vanhemmiltani. Joskus, kun Hau on ihan raivona, käsken häntä katsomaan peilistä, miten typerältä hän näyttää.

Hau: Töissä esimiehen pitää olla myös tiukka ja näyttää siltä.

Lien: Teemme pitkiä työpäiviä. Välillä olen hirveän väsynyt. Silloin menen lenkille tai jumppaan kotona.

Hau: Me teemme lasten kanssa kotitöitä sillä aikaa.

Lien: Hyvä mies hoitaa kotityöt.

Hau: En tee kaikkea, mutta mielestäni riittävästi. Minulle perheen ja parisuhteen hyvinvointi tulee ykkösenä, toisin kuin monella suomalaisella pariskunnalla. Tuntuu, ettei suhteissa osata sitoutua ja antaa anteeksi.

Lien: Ehkä elämä on liian helppoa täällä?

Hau: Sen takia ihmiset ehkä kuvittelevat, että vaihtamalla paranee, mutta jäävät loppujen lopuksi yksin. Minä ajattelen, että rakkaus on yhteisen elämän rakentamista ja vaikeuksista yli pääsemistä. Anteeksi antaminen ja saaminen ovat minulle sitä suurta rakkautta, josta kaikki koko ajan puhuvat.

Lien: Minä en osaa puhua rakkaudesta. Olen liian vanhanaikainen sellaiseen. En kerro rakastavani, mutta luotan, että Hau tietää sen. Minähän olen tullut tänne, synnyttänyt kaksi lasta ja jaan elämäni Haun kanssa.

Hau: Lien on myös hyvä äiti. Sekin on suuri rakkaudenteko.

Lien: Suurin rakkaudentekoni on Haun vanhempien hoitaminen.

"Olemme jo aika vanhoja romantiikkaan."

Hau: Mutta kyllä sinä välillä toivoisit minun olevan romanttisempi. Pitäisi olla kuin katsomiesi korealaisten rakkauselokuvien päähenkilö. Mielikuvitushahmo, joka oikeassa elämässä kuitenkin pettää naista.

Lien: Ehkä välillä kaipaisin enemmän romantiikkaa nyt, kun lapset ovat jo isompia, mutta toisaalta me olemme jo aika vanhoja.

Hau: Osaan minä nykyisin jo halata sinua. Olet opettanut sen minulle. Mutta rakkaudesta puhuminen on meille molemmille vaikeaa.

Lien: Jo sen sanomisen ajatteleminen tuntuu sydämessä kipuna.

Hau: Lapselle pystyn sanomaan, että rakastan sinua.

Lien: Minä katson sinua ja ajattelen niin, mutta en saa sitä ulos suustani. En tiedä, mitä tapahtuisi, jos sanoisin sen.

Hau: Ehkä me vielä saamme sen toisillemme sanottua. Kunhan tässä nyt vielä hetki hioudutaan yhdessä.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 9/2017.

Pienet rakkauden teot

Lien: Hau saa tavata ystäviään ja entisiä työkavereitaan, vaikka minusta olisi kiva olla vain perheen kesken.

Hau: Tunnemme toisemme niin hyvin, että tiedän, jos Lienillä on jokin hätänä, vaikka hän ei sitä suoraan sanoisikaan. Yritän aina korjata asian. Annan Lienin myös nukkua rauhassa.

Johannes ja Hanna Brotherus

Tanssija ja koreografi Hanna Brotherus halusi antaa lapsilleen kaiken: hoitaa heidät kotona, tehdä itse lastenruuat ja vaatteet. Kun lapset kasvoivat murrosikäisiksi, väsymys tuli vaivihkaa. 

"Minulla oli voimakas tarve suoda lapsilleni aito lapsuus, jossa soitetaan, leikitään ja leivotaan aamuisin voimaleipää. Halusin antaa heille kaiken hyvän, minkä olen saanut ja myös todella nähdä heistä jokaisen", koreografi ja tanssija Hanna Brotherus, 49, sanoo.

Hannalla on neljä lasta, Robert, Johannes, Amos ja Elsa, muusikko äänisuunnittelija Antti Ikosen kanssa. Nyt Hanna asuu Helsingin Töölössä ja on kihloissa muusikko Mikko Kuustosen kanssa.

Kun lapset olivat pieniä, Hanna ompeli lapsille eläinasuja, kuljetti heitä soittotunneille ja otti heidät mukaansa tanssiharjoituksiin.

"Se, että lapset ovat esiintyneet teoksissani pienestä asti, oli minulle myös sellainen ’ota heidät mukaan tai kuole’ -tyyppinen ratkaisu. En halunnut laittaa heitä alle 4-vuotiaina päiväkotiin, eivätkä lasten hoitopäivät voineet olla niin pitkiä kuin taiteilijan työpäivät."

"Jatkuvasti kuljimme kodin ja musiikkiopiston väliä. Johannes ja Elsa soittivat viulua, Robert kitaraa ja Amos selloa. Jokaisella oli kaksi omaa soittotuntia viikossa ja lisäksi ryhmätunti. Suzuki-menetelmään kuului vielä se, että joka päivä harjoitellaan aikuisen kanssa kotona ja aikuinen on mukana tunneilla. Sitten poljin fillarilla toiselle puolelle kaupunkia hakemaan luomuavokadoa, koska halusin tehdä kaikki lastenruuat itse ja piti olla kotona tehtyä leipää ja kotona tehdyt vaatteet, siis silitetyt vaatteet! Aika hullua."

Vähitellen iski väsymys.

"Tuli lasten murrosiät, ero lasten isästä, olivat rankat vuodet, jolloin lisäksi pikkusiskoni kuoli. Silloin joogasin ja ajattelin, että minulla on vain tämän yhden maton verran sitä, mitä voin kontrolloida. Johannes otti kantaakseen sisarustensakin huolia. Perheen toisena lapsena hänellä on sovittelijan rooli. Hänen kanssaan on myös helppo olla, sillä hän ei yritä muuttaa toista. Hän kuuntelee."

Lue lisää Hanna Brotheruksesta ja hänen pojastaan muusikko Johannes Brotheruksesta Kodin Kuvalehdestä 16/17.