"Toivottavasti lasteni ei tarvitse aikanaan kokeilla kaikkea samalla tavalla kuin minun piti", sanoo Serena Boa.

Kaupunkilaistyttö Venetsian läheltä järkyttyi, kun hän näki ensimmäistä kertaa uuden kotinsa: 300 asukkaan eteläpohjalaiskylän.

"Kun lentokone reilut 12 vuotta sitten laskeutui Helsinki-Vantaan kentälle, kauhistuin. En ollut koskaan nähnyt niin paljon lunta. Oli joulukuu, ja olin lähtenyt Italiasta pelkällä ohuella takilla. Ulkona kylmyys sai sormet ja varpaat kipeiksi. Ensimmäinen ostos uudessa kotimaassani olikin untuvatakki.

Jatkoin Helsingistä Etelä-Pohjanmaalle junalla. Seinäjoen rautatieasemalla vastassani oli mies, jonka takia tänne tulin.

Tunsimme toisemme vain viikon ajalta Rodokselta. Tapasimme, kun työskentelin hotellissa, ja Arto oli saarella lomailemassa. Rakkaus syttyi heti. Nyt hän oli polvillaan ruusupuskan kanssa asemalla. Siitä alkoi uusi elämäni.

Asuin lapsuuteni Trevison kaupungissa lähellä Venetsiaa. Isäni, eläkkeellä oleva kenraali, oli suorittajaluonteinen pomottaja ja vaati minulta ja kuusi vuotta nuoremmalta veljeltäni paljon. Matematiikan opettajana työskennellyt äitini oli melko kylmä ja kova. Kodissamme ei halailtu eikä hellitelty. Tuntui, että minua ei hyväksytty, vaan aina olisi pitänyt olla vähän parempi.

"Ulospäin täytyi näyttää täydelliseltä perheeltä, vaikka hetki aiemmin olisi huudettu naama punaisena."

Joka sunnuntai menimme vanhempien kanssa kirkkoon kauniisti puettuina. Ulospäin täytyi näyttää täydelliseltä perheeltä, vaikka hetki aiemmin olisi huudettu naama punaisena. Siksi pidin uskontoakin suurena näytelmänä.

En saanut kyläillä ystävieni luona, eivätkä he saaneet tulla meille. Teini-ikäisenä aloin valehdella. Sanoin lähteväni kouluun, mutta vaihdoin koulun vessassa ylleni punkkarivaatteet ja menin muualle. Vanhempani halusivat minun olevan nätti ja kiltti katolinen tyttö, itse halusin muuta.

Peruskoulun jälkeen olisin tahtonut taidekouluun, mutta vanhemmat vaativat minua opiskelemaan kunnollisen ammatin. Lähdin opiskelemaan matkailua. Kun valmistumisen jälkeen 19-vuotiaana minulla oli mahdollisuus lähteä töihin tunisialaiseen hotelliin, otin tarjouksen vastaan epäröimättä. Olin viimein vapaa.

"Osallistuimme veljeni kanssa vuosittain italialaiseen karnevaalin pukeutumalla yhteisen teeman mukaisesti. Oli hauska laittaa ylle hassuja vaatteita ja syödä makeisia."
"Osallistuimme veljeni kanssa vuosittain italialaiseen karnevaalin pukeutumalla yhteisen teeman mukaisesti. Oli hauska laittaa ylle hassuja vaatteita ja syödä makeisia."

Rakkaus iskee

Vapaus lähti heti käsistä. Otin ensimmäiset tatuointini ja elin villiä bile-elämää. Tein mitä huvitti, join ja juhlin paljon. Olisin varmasti jäänyt koukkuun alkoholiin ja juhlimiseen, ellen olisi tavannut Artoa.

Kun täytin 20, siirryin töihin rodoslaiseen hotelliin. Eräänä vapaailtanani lähdimme ystäväni kanssa kaupungille. Kadulla vastaamme käveli vaalea pitkähiuksinen mies, ja olin myyty. Sanoin ystävälleni, että haluan tuon muukalaisen kanssa vielä naimisiin. En tiennyt miehestä mitään; en nimeä, en kotimaata. Vain sen, että hän näytti suloiselta.

Samana iltana huomasin miehen baarissa. Keräsin rohkeutta ja menin juttelemaan. Keskustelu oli kankeaa, sillä molempien englannin kieli oli ruosteessa. Päätimme poistua hälyisestä baarista ja kävelimme ulos rannalle. Tuo yö on jäänyt mieleeni lähtemättömästi. En ollut koskaan keskustellut samalla tavalla. Puhuimme kaikesta, myös uskonnosta.

Seuraava viikko meni huumassa. Tein päivät töitä ja yöt vietin Arton kanssa. Onneksi tapasimme jo Arton loman ensimmäisenä iltana, joten meillä oli useita iltoja ja öitä aikaa tutustua.

"Viimeisenä aamunamme itkin, mutta Arto oli varma, että tapaisimme vielä."

En ole koskaan ollut niin virkeä kuin silloin, vaikka nukuin öisin vain muutaman tunnin. Arto ja hänen tapansa puhua uskonnosta menivät sydämeeni. Ymmärsin, että Jumala voi olla ystävä, eikä uskonto ole vain sääntöjen noudattamista.

Viimeisenä aamunamme itkin, mutta Arto oli varma, että tapaisimme vielä. Sovimme pitävämme yhteyttä kirjeitse.

En osannut enää jatkaa vanhaa elämäntapaani. Itkeskelin ja kaduin aiempaa itsekästä elämääni. Kirjoittelimme koko ajan.

Palasin Italiaan ja kerroin vanhemmilleni, että muutan Suomeen. En edes tiennyt, missä maa on. Kun googlasin sitä, näin kuvia lappalaisista. Vanhempani olivat lujasti vastaan, ja välimme menivät lähes poikki.

Epäuskoa kylätiellä

Muutin Suomeen vuonna 2001. Aluksi asuimme Seinäjoella, missä Arto työskenteli toimittajana Radio Deissä. En ollut töissä, joten kiertelin kaupungilla ja tutustuin uuteen ympäristööni. Tuntui kuin olisin ollut lomalla.

Pian kielitaidottomuus ja ystävien puute alkoi masentaa. Olin vapaa mutten itsenäinen, tarvitsin Artoa kaikkeen. Päätin oppia kielen mahdollisimman nopeasti. Menin kursseille ja sain pikkuhiljaa myös omia ystäviä.

Menimme naimisiin vuonna 2003, jonka jälkeen lähdimme interreilaamaan. Jäimme muutamaksi kuukaudeksi Tanskan Hellebaekiin vapaaehtoistyöhön erityiskouluun.

"Ihmettelin, kuinka kukaan voi asua täällä."

Puolen vuoden kuluttua rahat alkoivat loppua, joten palasimme Suomeen ja muutimme Arton äidin luokse Etelä-Pohjanmaalle.

Ensimmäinen automatka Arton lapsuusseudulle pikkuruiseen Soinin Hautakylään oli erikoinen kokemus. Kylässä ei ollut kauppoja, tiet olivat huonokuntoisia ja talojen välimatkat pitkiä. Ihmettelin, kuinka kukaan voi asua täällä.

Saimme molemmat paikalliselta sahalta töitä, ja minä valmistuin oppisopimuksella liimariksi. Muutaman kuukauden päästä olin raskaana.

"Menimme Arton kanssa naimisiin 18.5.2003 anopin kotona. Päivä oli täynnä rakkautta ja kukkaloistoa."
"Menimme Arton kanssa naimisiin 18.5.2003 anopin kotona. Päivä oli täynnä rakkautta ja kukkaloistoa."

Lapsia ja sairautta

Esikoisemme Erica syntyi alkuvuodesta 2008. Vain viikkoa ennen laskettua aikaa Artolta katkesi verisuoni päästä. Hän makasi henkihieverissä sairaalassa, ja minä olin yksin ison mahani kanssa lähes sadan kilometrin päässä lähimmästä synnytyssairaalasta. Katselin letkuissa makaavaa miestäni kauhuissani. Kuinka pärjäisin, jos hän kuolisi?

Erica meni reilusti yliaikaiseksi, ja Arto toipui odotettua nopeammin muutamassa viikossa. Lapsiveteni tulivat lattialle lähes samalla hetkellä, kun hän astui kotiovesta sisään. Heikkovointisena Arto tuli kanssani synnytykseen.

"Vauva-aika ei ollutkaan sitä, mitä olin odottanut. Päätin, etten enää koskaan synnytä."

Ensimmäiset kuukaudet synnytyksen jälkeen valvoin koliikkivauvan kanssa ja kärsin jonkinlaisesta masennuksesta. Vauva-aika ei ollutkaan sitä, mitä olin odottanut. Päätin, etten enää koskaan synnytä.

Yllätys olikin suuri, kun lääkäri kertoi nelisen kuukautta synnytyksen jälkeen minun olevan jälleen raskaana. Toinen raskausaika oli rankka, koska parisuhteessakin oli hankaluuksia.

Hieman ennen laskettua aikaa jysähti taas, kun Arton keuhko puhkesi. Olin viimeisilläni raskaana, kun ambulanssi haki mieheni. Pelkäsin taas jääväni yksin.

Tästäkin Arto toipui, ja Viola syntyi vain vuosi ja viikko Erican jälkeen.

"Minä ja tyttäreni Viola, 5, ja Erica, 4, yhteisellä shoppailureissulla."
"Minä ja tyttäreni Viola, 5, ja Erica, 4, yhteisellä shoppailureissulla."

Uusi suhde vanhempiin

Suhteeni vanhempiini muuttui, kun tulin äidiksi. Isovanhemmuus on pehmentänyt vanhempiani, ja he kyläilevät luonamme lähes joka vuosi. Isäni ja äitini olivat jopa mukana, kun minut kastettiin helluntaiseurakunnan jäseneksi.

Nykyään vanhempani hyväksyvät Arton, vaikka alku oli hankalaa. He tapasivat ensimmäisen kerran Italiassa. Isäni piti Artoa hippinä ja näytti tälle vanhoja sotaelokuvia kaitafilmiltä. Arto joutui nukkumaan paikallisen papin luona, koska emme olleet naimisissa.

Uudessa kotikylässäni minut on otettu vastaan hienosti. Kylän naisten kanssa tapaamme parin viikon välein rukousilloissa. Niistä on tullut minulle henkireikä.

"Olen oppinut nauttimaan hiljaisuudesta ja luonnon läheisyydestä."

Aiemmin masennuin helposti varsinkin talvella ehkä juuri siksi, että minulta puuttui sosiaalinen verkosto. Nykyäänkin talven pimeys ja kylmyys saa minut usein apeaksi.

Olen oppinut nauttimaan hiljaisuudesta ja luonnon läheisyydestä. Tämä on mahtava paikka kasvattaa lapset. He saavat olla kaukana suuren maailman pahuuksista. Ehkä heidän ei tarvitse aikanaan kokeilla kaikkea samalla tavalla kuin minun piti.

Sata paria kenkiä

Välillä kaipaan kaupunkielämää. Nyt kuitenkin riittää se, että ajan päiväksi Seinäjoelle tankkaamaan ihmisvilinää.

Ennen hain kipinää hurjista tempauksista ja muutoksista. Nykyään lähimmäksi tuota kipinää pääsen, kun ostan netistä itselleni kauniit ja kalliit kengät. Minulla on yli sata paria korkokenkiä. Eihän niitä täällä pelloilla voi käyttää, mutta ne muistuttavat minua naiseudestani. Olen muutakin kuin äiti, vaimo ja maaseudun asukas.

Tuntuu, että tämä paikka on merkitty minulle. Luonto on kaunis juuri sellaisena kuin se on. Itse vaadin itseltäni ehkä lapsuuteni vuoksi aina vielä vähän enemmän. Lapsiltakin tulee vaadittua usein liikoja. Se on minulle kasvun paikka.

"Ehkä vielä joskus koko perheemme asuu ulkomailla lähetystyössä."

Olen löytänyt kutsumusammatin vanhusten parista. Menin vanhainkotiin aluksi laulamaan ja lakkaamaan vanhusten kynsiä. Sinne sosiaalisuuteni ja iloisuuteni toi kaivattua väriä. Sain vanhainkodilta töitä sijaisena ja nyt opiskelen lähihoitajaksi.

Arto valmistuu pian Raamattukoulun lähetyslinjalta ja hänet siunattiin juuri evankelistaksi. Ehkä vielä joskus koko perheemme asuu ulkomailla lähetystyössä.

Erilaisuus tuo vapautta

Italialaisuutta meillä edustavat kokkailut, italialainen televisio ja temperamentti. Ulkomaalaisuus näkyy myös pukeutumisessani. Paikalliset voivat mennä kauppaan kumisaappaissa, minä en osaisi.

"Täällä saan olla erilainen."

En halua palata takaisin kotimaahani, vaikka en olekaan luopunut kansalaisuudesta. Siellä olisin tavallinen, täällä saan olla erilainen – italialaisnainen suomalaisessa maalaiskylässä. Tunnen olevani vapaa, kun saan olla tällainen.

En tiedä, ymmärtääkö Artokaan sitä täysin. Hän ehkä toivoisi välillä minun näyttävän tavallisemmalta. Mutta minä en halua enää takaisin siihen vankilaan. Jos en saa olla oma itseni, kadotan sisäisen iloni."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 13/2013.

Tiia Kiiski oli vielä lapsi, kun hänen äitinsä sairastui liikehermoja rappeuttavaan tautiin. Häpeä sairaudesta vaihtui vuosien myötä hyväksymiseen. Äidin hoitaminen tuntui Tiiasta kuin silittäisi omaa sieluaan.

Olen 26-vuotias ja nukun äitini vieressä. Ennen nukkumaan menoa pesen ja syötän hänet. Sitten koetan saada unen päästä kiinni ennen kuin äiti herättää ja haluaa, että käännän hänet kyljeltä toiselle. Mietin, mitä ystäväni mahtavat samaan aikaan tehdä. Kenen vierestä he heräävät?

Tuosta hetkestä vuonna 2001 kului vielä vuosia ennen kuin kapinani äidin hoitamisesta vaihtui hyväksymiseksi. Vähitellen löysin kosketuksen kautta sen äidin, jonka olin lapsena menettänyt.

Olin toisella luokalla koulussa, kun äiti sairastui. Meille lapsille kerrottiin äidin tilanteesta mutta ei siitä, että tautiin menehtyisi. Sairastuminen oli äidille sokki, ja hän itki joka päivä kaksi ensimmäistä vuotta. Kun äiti sulkeutui alakerran makuuhuoneeseen, painoin korvani tiiviisti yläkerran lattiaan ja kuuntelin hänen lohdutonta itkuaan. Isosiskon ja pikkuveljen kanssa odotimme, että isä tulisi kotiin ja rauhoittaisi tilanteen.

Sairaus oli salattu häpeä

Vaikka ALS:iin eli amyotrofiseen lateraaliskleroosiin sairastuneen eliniän ennuste on keskimäärin 3–5 vuotta, äiti sinnitteli hengissä 23 vuotta. Lihasten toimintaa ohjaavia hermosoluja rappeuttava sairaus vei ensin häneltä puhekyvyn, sitten kyvyn liikkua.

 

"Soudamme mökkijärvellämme Päijänteellä isosiskoni ja äitini kanssa. Kuva on otettu vuonna 1981, kun olin 6-vuotias, pari vuotta ennen äidin sairastumista", Tiia kertoo.

Muistan, kuinka häpesin äitiäni. En kertonut sairaudesta kenellekään kuuteen vuoteen. Luulen, että hä­peän tunne johtui siitä, ettei äidin sairaudesta puhuttu perheessämme. En tiennyt, miten suhtautua siihen.

Kerran luokkakaverini soitti meille kotiin niin, että äiti ehti vastata puhelimeen ennen minua. Äidin ääni oli epäselvä ja puhe kuulosti sammaltavalta. Mietin, mahtoiko uusi ystäväni luulla äidin olevan humalassa. Niin tai näin, luokkakaveri ei soittanut minulle koskaan uudestaan.

Opin tunnistamaan herkästi isän ja äidin tunteita.

Äidin sairastuminen muutti suhteeni molempiin vanhempiini. Kun äiti menetti puhekykynsä, hänen persoonansa jäi sairauden varjoon, eikä hän voinut ilmaista itseään samalla tavalla kuin ennen. Muutaman vuoden päästä äiti istui pyörätuolissa ja oli kokonaan muiden avun varassa. Silloin menetin äidin kosketuksen. Hän ei pystynyt omatoimisesti liikuttamaan jäseniään ja hänestä tuli riippuvainen meidän ulkopuolisten kosketuksesta. Myös isään tutustuminen jäi kesken, koska hänen roolinsa vaihtui minun isästäni äidin hoitajaksi.

Minä kannoin vastuuta muiden hyvinvoinnista ja jaksamisesta. Opin tunnistamaan herkästi isän ja äidin tunteita ja toimin tarvittaessa sovittelijana, jotta ristiriitoja ei syntyisi. En usko, että muistoni äidistä olisivat nyt yhtä läheiset, ellei kohtalo olisi puuttunut peliin.

Ensimmäinen halaus isälle

Olin muuttanut omilleni Helsingin Torpparinmäestä Vallilaan, kun isä kerran haki minut autolla käymään vanhempien luona. Autossa oli oudon hiljaista, eikä isä lähtenyt ajamaan. En arvannut, että kuulisin elämäni pahimmat sanat. Isä oli juuri saanut kuulla syyn outoon laihtumiseensa: pitkälle edennyt haimasyöpä. 

Minä kaappasin isän tiukkaan rutistukseen. Se oli ensimmäinen kerta, kun muistan halanneeni häntä. Olin silloin 25-vuotias.

Vain muutaman viikon päästä isä kuoli. Kuolinvuoteellaan hän sanoi rakastavansa meitä lapsiaan ja äitiä. Minä istuin sängyn vieressä ja lauloin tuttuja partiolauluja. Ne pulppusivat minusta vuolaana virtana. Se oli minun tapani puhua isälle, koska sanoja ei enää ollut. Laulussa on ihmeellinen voima: se pystyy kantamaan sisällään niin paljon.

Meillä oli muutama viikko aikaa opetella hoitamaan äitiä.

Isä oli aina hoitanut äitiä nöyrästi ja pitänyt sitä itsestäänselvyytenä. Ulkopuoliset avustajat auttoivat isää, mutta meiltä lapsilta äiti ei suostunut ottamaan apua vastaan. Niin sinnikäs ja itsepäinenkin hän oli. Niinpä isän sairauden selvittyä minulla ja sisaruksillani oli vain muutama viikko aikaa opetella äitimme hoitoa: täytyi harjoitella nostotekniikat, pesemiset ja muut rutiinit. Arjesta oli pakko selvitä. Ei ollut aikaa surra isän kuolemaa.

Äidin siirtäminen kotoa laitokseen ei ollut vaihtoehto. Olimme nähneet, kuinka luontevasti isä oli hoitanut äitiä ja tiesimme, kuinka rakas oma koti äidille oli. Hoidin ensin äitiä yhdessä isosiskoni ja sitten pikkuveljeni kanssa. Nukuin äidin vieressä ja heräsin öisin kääntämään häntä sängyssä.

 

"13-vuotiaana olin lähdössä sukujuhliin perheen kesken. Äidin jalka on murtunut ja siksi kipsattu."

Erityisen tärkeä äidille oli puutarha, jota hän ei pystynyt hoitamaan. Muistan, kuinka paljon minua harmitti, kun äiti halusi minun kitkevän ruusupenkkiä, kun samaan aikaan oma kiireeni yliopiston lopputyön kanssa painoi päälle. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että esteetikkona puutarha oli äidilleni yksi niistä asioista, jotka pitivät hänet kiinni elämässä.

Äidin hoitamisen ensimmäiset vuodet olivat raskaimpia. Siitä huolimatta vuosiin liittyy myös iloisia muistoja. Liikehermoja rappeuttava ALS tekee ihmisistä normaalia herkempiä naurulle ja itkulle. Niinpä saatoimme istua äidin kanssa aamupalapöydässä ja nauraa hekottaa yhdessä puolikin tuntia.

Kapina laantuu hiljalleen

Isäni kuoleman aikaan ystäväni alkoivat seurustella ja perustivat perheitä. Kun kaverini lähtivät juhlimaan, minä poljin pakkasessa pyörällä äidin luokse pesemään vuorollani hänen hiuksiaan ja laittamaan hänet nukkumaan.

Vaikka lähtö äidin luo otti joka ilta koville, alkoi kiukkuni laantua hiljalleen perille päästyäni. Pesin äidin, rasvasin ihon ja hieroin kylmät jalat lämpimiksi. Sitten kampasin äidin permanenttikiharat hänen haluamallaan tavalla. Rituaalit toistuivat viikosta toiseen.

Hetki hetkeltä huomasin nauttivani yhteisistä kokemuksistamme. Opin nopeasti, millaisesta kosketuksesta äiti piti. Tiesin saavani hänelle aikaan hyvän olon ja tavoitin itse saman tunteen. Kosketuksen kautta opin elämään hetkessä. En enää taistellut mielessäni äidin hoitamista vastaan.

 

"Äidin ensimmäinen lapsenlapsi, siskoni tyttö Kaisa, rakasti sähköpyörätuolin välkkyviä valoja ja outoja ääniä", Tiia kertoo. 

Vasta äidin elämän viimeisenä kesänä pystyin vilpittömästi suremaan. Tunsin, että olin antanut kaiken sen, minkä pystyin. En enää ollut katkera siitä, että olin joutunut kasvamaan naiseksi ilman äidin kosketusta ja varsinaista naisen mallia. Asiat olivat menneet niin kuin niiden kuului mennä. Muutoin en olisi se ihminen, joka nyt olen.

”Sinä hoiditkin meitä”

Äidin kuoleman jälkeen etsin omaa tapaani elää ja muutin Helsingistä Kainuuseen. Olen onnellisimmillani, kun hiihdän talvella yksin Säynäjäsuon hangilla ja kuuntelen suksien suhinaa, korppien raakuntaa ja käpylintujen kujerrusta.  Kesäisin vietän aikaa perheemme mökillä ja huolehdin siitä, etteivät myyrät syö äidin istuttamia pioneja. Kun revin kukkapenkistä vuohenputkia, tuntuu joskus kuin äiti seisoisi selkäni takana ja ohjeistaisi minua kiskomaan rikkaruohoja vielä tarkemmin.

Äidin kuoleman jälkeen minulla oli pitkään olo, etten halua hoitaa ketään. Sisarukset, ystävät ja sukulaiset ovat minulle tärkeitä, mutta en pelkää yksinäisyyttä. Äidin hoitaminen opetti minulle, että huonoissa asioissa on usein jotakin hyvää ja ettei vaikeita asioita tulisi pelätä.

On hassua, että suomalaisille läheisten luonteva kosketus on niin vaikeaa. Eihän vauvallekaan ole hyväksi kasvaa ilman sitä. Jos jää ilman kosketusta, voi olla vaikeaa ymmärtää, mitä se voi parhaimmillaan antaa.

Vaikka minun ja äitini roolit kääntyivät nurin äidin sairastumisen takia, löysin kosketuksen kautta aikuisena uudelleen sen äidin, jonka lapsena menetin. Äidin hoitaminen tuntui minusta lopulta siltä kuin olisin silittänyt omaa sieluani. Siinä on sama ajatus, jonka kirjoitin äidin hautajaiskimppuun.

”Luulimme, että me hoidimme sinua, mutta se olitkin sinä, joka hoidit meitä”.

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 14-15/2013. 

16 vuotta naimisissa, ja vielä vain miehen mielestä vaimo maistuu mansikalta. Susanna ja Tomi Tuominen paljastavat, miten parisuhteen saa kestämään.

Sen näkee heti. Tässä parissa on jotain erityistä. Nämä Tuomiset ovat nimittäin umpirakastuneita. Liikuttuvat kyyneliin yhtä aikaa ja nauravat samoille vitseille. Vieläkin, 23 yhteisen vuoden jälkeen.

Tomi Tuomisen mielestä kaikki Susannassa on kaunista. Jopa ääni.

– Vaimo kuorsaakin niin ihanasti. Jos hän ei kuorsaa selkäni takana, oloni on niin orpo että itken.

Tomi ei kutsu vaimoaan Susannaksi. Sen sijaan hän sanoo pikkusuloinen, vaimo, maukas, kultakimpale, kaunis morsian tai rakkaani.

Sillä Susanna on enemmän kuin Susanna. Hän on Tomin elämän perusta. Ja sellaista ihmistä on syytä helliä sanoilla, kutsua vähintään mussukaksi.

– Aijai kun sydäntäni lämmittää jo. Saanko kertoa meidän tarinan kulta? Tomi kysyy.

– No kerro sitten, Susanna myöntyy.

Hemmetin kaunis luonne

Tämä on rakkaustarina. Se alkaa kutituksesta ja päättyy Riihimäelle, tähän Inkilänhovin palvelutalon kaksioon, jonka keittiössä on auringonväriset verhot ja kaapissa vakuuttava pino dvd-sarjoja. Muun muassa David Hasselhoffin koko tuotanto.

– Yleensä tykkään naisista, mutta hei, David on kaksimetrinen jätkä! Laulaakin niin ihanasti, vaikka ryyppyveikoksi on ruvennutkin. Ja entäs Ritari Ässä: mies ja auto rikollisia vastaan, Tomi perustelee.

Tämä on ollut Tuomisten koti jo seitsemän vuotta. Pari tutustui vuonna 1988 Alavuden erityisammattikoulussa. Susanna opiskeli kudontalinjalla, Tomi puusepäksi. Silmäpeli alkoi heti.

Oli Tomi toki ymmärtänyt naisten päälle ennenkin. Nuorena poikana hän piti muun muassa listaa huomattavista kotimaisista naisista. Sirkka-äiti oli listalla sijalla 102.

– Olen aina arvostanut kauniita naisia. Mutta vaimon kanssa tunsin itseni romanttiseksi, niin viehättävä hän oli. Ja ihan hemmetin kaunis luonne, Tomi sanoo.

Kutitusasteelle suhde eteni nopeasti. Käännekohta tapahtui Salpausselän hiihtokisoissa, jonne lähdettiin yhteiselle koulun retkelle. Sillä reissulla Tomi alkoi kutittaa tosissaan.

– Kutitin vaimoa tuonne ja tänne, koko ajan. Vaimo meni toiseen paikkaan ja minä vain kutitin. Siitä se rakkaus syttyi.

Tomi on vilkkusilmäinen tarinaniskijä, Susanna tarkkailija. Mutta kun Susanna puhuu, hän tekee sen varmasti ja suoraan.

– Kun minulta kysyttiin lapsena, mistä unelmoin, vastasin, että omasta perheestä. Unelma on tässä. Rakastan Tomppaa. Elämä on minulle tässä ja nyt.

Susannan silmistä valuvat kyyneleet. Niin käy aina kun hän puhuu miehestään. Tomi nousee halaamaan.

Se yksi kromosomi

Susanna ja Tomi Tuomisella on muutakin yhteistä kuin arvot, joiden kärjessä on parisuhde.

Molemmilla on Downin oireyhtymä. Tuomiset on tiettävästi Suomen ensimmäinen down-pari, joka on mennyt naimisiin.

Downin oireyhtymä on kromosomivaurio, joka aiheuttaa kehitysvammaisuutta. Se tarkoittaa, että Susannalla ja Tomilla on yksi ylimääräinen kromosomi. 46 kromosomin sijasta heillä on siis 47 kromosomia.

Se yksi kromosomi saa aikaan paljon: poikkeavan ulkonäön, hidastuneen kehityksen ja terveysongelmia.

Joka vuosi Suomeen syntyy noin 70 down-lasta. Kehityshäiriön syytä ei tiedetä, mutta todennäköisyys siihen lisääntyy äidin iän myötä. 40-vuotiaalla mahdollisuus saada down-lapsi on yksi sadasta, 20-vuotiaalla yksi 2 000:sta.

Kun Sirkka Tuominen synnytti Tomi-poikansa, hän oli vasta 24-vuotias.

Entä voivatko down-aikuiset saada lapsia? Down-isiä on raportoitu maailmanlaajuisesti vain kolme, down-äitejä muutamia kymmeniä. On todennäköistä, etteivät Susanna ja Tomi voi saada lapsia.

Lapsettomuus ei paria sureta.

– Emme halua lasta, sen hoitamiseen resurssimme eivät riitä. Ja onneksi meillä on tämä Domix Rex Duomix, jota voimme paijata, Tomi sanoo ja hakee makuuhuoneesta jättikokoisen koirapehmolelun, jonka kaulassa roikkuu kravatti.

Äitikulta, lähde jo

Susanna ja Tomi osaavat lukea ja laskeakin hieman. He käyvät kaupassa ja tekevät aamu- ja iltapalansa. Lounaan he syövät töissä, päivällisen palvelutalossa.

Kun he kertovat työstään Rivakan toimintakeskuksessa, kasvoilta paistaa ylpeys. Susanna työskentelee alihankintapuolella, jossa hän kokoaa kortteja, Tomi ompelimossa. Töistä kiidetään harrastuksiin: näytelmäkerhoon, bongorumputreeneihin ja tilkkutyökurssille. Viime kesänä Tomi suoritti golfissa green cardin.

Susanna ja Tomi elävät niin vauhdikasta elämää, että Sirkka-äiti saa maanitella tosissaan, jotta pariskunta malttaisi tulla edes joskus sunnuntaipäivälliselle.

– Pyrin olemaan Susannan ja Tomin tukena, mutta yritän olla holhoamatta liikaa. Joskus on silti vaikea tietää, mikä määrä apua on sopivasti. Onneksi Tomppa osaa vetää itsekin rajoja, jos ei kaipaa neuvojani, Sirkka Tuominen sanoo.

Raja tuli vastaan esimerkiksi silloin, kun nuoripari muutti ensimmäiseen yhteiseen asuntoonsa. Sirkka oli leiponut Tomin syntymäpäiviä varten, kiikuttanut pullat juhlapöytään ja istahtanut sitten tyytyväisenä odottamaan muita vieraita. Jolloin Tomi ilmoitti, että kiitos äiti, nyt voitkin lähteä.

– Kyllä minä loukkaannuin! Mutta jo kotimatkalla autossa tajusin olleeni väärässä. Olinhan juuri edellisviikolla vienyt leipomuksiani tyttäreni juhliin, enkä unissanikaan odottanut, että hän olisi pyytänyt minua jäämään teekkaribileittensä kunniavieraaksi. Miksi ihmeessä Tompan olisi pitänyt? Se tapaus oli minulle hyvä läksy.

On myös asioita, joihin Sirkka on päättänyt olla puuttumatta. Hän antaa Tomin hoitaa itse rakkauselämänsä eikä utele vauvahaaveista. Hän kannustaa paria pitämään itse järjestyksen kodissaan eikä puunaile paikkoja heidän puolestaan. Hän kunnioittaa Tomin musiikkimakua ja poliittisia näkemyksiä, vaikka ne poikkeaisivat hänen omistaan.

Tomi tapaa vanhempiaan viikoittain. Susannalla on tapana lähettää Sirkalle tekstiviestejä, joissa hän kehuu anoppiaan kauniiksi kultakimpaleeksi.

Kirkossa itkivät kaikki

Vuonna 1990 Tomi Tuominen päätti toimia. Hän osti sormuksen, polvistui koulun juhlasalissa Susannan eteen ja kosi.

– Minun oli pakko varata vaimoni, ettei kukaan muu kaappaisi häntä. Muitakin miehiä olisi varmasti ollut tarjolla.

Tomi antoi Susannalle päivän miettimisaikaa. Niin kauan Susanna ei miettinyt. Hän tahtoi Tomin heti.

Sen jälkeen Tomi kirjoitti kirjeet vanhemmilleen ja appivanhemmilleen. Niissä luki: Olen vakavasti rakastunut. Lupaan pitää vaimoani kuin kukkaa kämmenellä ja huolehtia hänestä loppuun asti, niin myötä- kuin vastoinkäymisissä.

Kihlaus oli vanhemmille täydellinen yllätys. Tyttöystäviä Tomilla oli ollut aiemminkin, mutta kosintaan ei ollut varautunut kukaan.

– Ilonkyynelissä me sitä kirjettä luimme. Tosin myönnän, että lähetimme parille valtavan ruusupuskan kauhealla kiireellä, koska arvelimme, ettei kihlaus välttämättä kestä montaa päivää. Mutta sepä on kestänyt jo yli 20 vuotta, Sirkka Tuominen nauraa.

Susanna ja Tomi astuivat avioliittoon 29. heinäkuuta 1995 Riihimäen keskuskirkossa. Kirkossa itkivät kaikki. 111 kutsuvierasta ja ne satakunta muuta, jotka olivat halunneet tulla todistamaan vihkimistä.

Vuolaimmin itki Tomin rakas isosisko Anu.

– Anu parkui varmaan, koska ehdimme naimisiin vuotta ennen häntä, Susanna vitsailee.

Hääjuhlia vietettiin upseerikerholla. Pari sai kaiken haaveilemansa: morsiamenryöstön, Tuttu juttu -leikin ja Metsäkukkia-häävalssin. Perinteitä uhmasi vain hääparin itse kehittelemä, persoonallisen lennokas valssikoreografia.

Ulkona oli 30 asteen helle, mutta Tomi vaati, että hänen Ilkka-isänsä on pukeuduttava paksuun everstiluutnantin pukuun. Isä hikoili kiltisti.

– Häät olivat käännekohta myös meille vanhemmille. Kun Tomi oli lapsi, en ikimaailmassa osannut haaveilla, että hän jonain päivänä hän seisoisi alttarilla, Sirkka Tuominen sanoo.

Vauva vastaan maailma

12. heinäkuuta 1968 Sirkka Tuominen täytti 24 vuotta ja synnytti toisen lapsensa, pojan. Vauva oli suloinen. Se oli myös tavallista sinertävämpi, veltompikin.

Lääkäri tunnisti oireyhtymän heti.

Sirkasta tuntui, että tulevaisuus oli samassa lukkoonlyöty. Asetelma olisi tämä: hän ja vauva vastaan muu maailma.

– Mutta eihän se niin mennyt. Mieheni, sukumme ja ystävät antoivat täyden tukensa heti. Tomi oli hauska lapsi, josta kaikkien oli helppo pitää. Ja hän on aina mennyt elämässään eteenpäin. Oppinut esimerkiksi lukemaan, hitaasti ja hirveän monen vuoden aikana, mutta oppinut kuitenkin.

Tomista on yhä mahtavaa, että hänellä ja äidillä on sama syntymäpäivä. Joka ainut vuosi hän haluaa, että heille järjestetään mahtipontiset yhteissynttärit mökillä. Mukaan on kutsuttava koko suku.

– Minä sanon aina äidille, että ajattele kuinka ihanan synttärilahjan sinä saitkaan, kun sait minut, Tomi sanoo.

Lause koskettaa Sirkka Tuomista syvemmältä kuin poika arvaakaan.

– Tomi on oikeassa, hän on rikastuttanut elämäämme suunnattomasti. Mutta totta kai vammaisen lapsen syntyminen on myös järkytys. Minullakin kesti vuosia, ennen kuin sopeuduin tilanteeseen.

Lapsuusvuotensa Tomi leikki riihimäkeläisen kerrostalon hiekkalaatikolla. Kolmea vuotta vanhempi Anu-sisko piti kavereineen huolta, ettei pikkuveljeä kiusattu. Äiti työskenteli äidinkielen opettajana, isä upseerina.

Tomi oli aurinkoinen lapsi, mutta välillä itsepäinen. Yksi äidin ja pojan kiperimmistä yhteenotoista liittyy makkaraan. Lähinnä HK:n Siniseen. Tomi olisi voinut syödä sitä pakettikaupalla.

– Tomi alkoi himoita makkaraa heti kun vieroittui äidinmaidosta. Koulupoikana hän pyysi jopa luokan hartaushetkessä, että luokkatoverit rukoilisivat yhdessä sen puolesta, että äiti ostaisi hänelle useammin makkaraa, Sirkka Tuominen sanoo.

Makkarakriisi kesti vuosia. Nykyään Tomi on tarkka kiloistaan, ja vain kalkkunanakit kelpaavat.

Otetaanko meidät tosissaan?

Parisuhteessa eläminen on tunnetusti vaikeaa. Eikä se muutu helpommaksi, jos molemmilla on kehitysvamma.

– Olemme mieheni kanssa todella onnellisia Susannasta. Susannan ja Tomin suhteessa on omat ongelmansa, mutta eikö jokaisella parilla ole? Liitto on kestänyt, koska he kunnioittavat niin valtavasti toisiaan, Sirkka Tuominen sanoo.

Suhteella on ollut myös epäilijänsä. On ollut niitä, jotka eivät ole uskoneet, että kehitysvammainen voi sitoutua vakavasti toiseen ihmiseen. Joiden mielestä on sama, asuvatko Susanna ja Tomi yhdessä vai erikseen. Jotka ajattelevat, että heidän avioliittonsa on kuin isojen lasten kotileikki.

Susannaa ja Tomia se hämmentää. Heidän on vaikea ymmärtää, miksi heidän arkensa, jossa herätään töihin, katsotaan Kauniita ja rohkeita ja käydään lauantaisin saunassa, ei olisi yhtä arvokasta kuin muiden.

– On minullakin omat tunteet ja tahto. Olen naimisissa vain, koska itse niin tahdon. Tässä on minun elämäni keskipiste ja tässä minä istun enkä ikinä halua pois, Susanna sanoo.

Minuutin mykkäkoulu

Aina Susanna ja Tomi eivät pärjää kahdestaan. He tarvitsevat yhä apua ruuanlaitossa, tietyissä raha-asioissa ja itseään mutkikkaampien ihmisten ymmärtämisessä.

Mutta suhdettaan he hoitavat poikkeuksellisen fiksusti.

He juhlivat usein ja melkein mitä vain. Hääpäiväänsä, syntymäpäiviään, muiden syntymäpäiviä ja hämeenlinnalaista jääkiekkojoukkuetta. Kun Tomi menee HPK:n peliin, Susanna seuraa tuloksia tiiviisti teksti-tv:stä. Jos HPK voittaa, Susanna laittaa joukkueen tunnusmusiikin valmiiksi cd-soittimeen, ja kun Tomi palaa, he tanssivat yhdessä voitontanssin ja liehuttavat HPK:n lippua.

Eivätkä he satuta sanoilla. Piikit puuttuvat puheesta kokonaan.
Tomi on tosin kova kehumaan muitakin naisia. Susannaa ei pieni flirttailu hetkauta.

– Mitä tunnen Tomin. Hän kehuu kerran, ja se jää aina siihen.

Mökötykseen pari sentään sortuu. Jurotuksen aikana Susanna tuijottaa televisiota sohvan nurkassa, Tomi nojatuolissa. Sitten Susanna kysyy, kumpi on tärkeämpi, minä vai telkkari, mihin mies vastaa, että sinä tietenkin muru.

– Kyllä se alle minuutin menee, Tomi arvioi lauhtumisaikaa.

Tuomiset halailevat yhä herkästi. Eivät vain toisiaan, vaan myös sukulaisiaan, työkavereitaan ja palvelutalon hoitajia. Keskinäinen kutittelu on sen sijaan vähentynyt, kun ikää on karttunut.

– Mutta pussaamista me ei olla ikinä vältetty. Joka ilta kun mennään nukkumaan, pussataan vähän, Tomi sanoo.

Jos hän olisi tavanomainen herra Tuominen, hän lopettaisi lauseen siihen. Mutta hän jatkaa, sillä hän tietää, että tämän pussailuasiankin voi ilmaista kauniimmin.

– Vaimon suu on ihan mansikanmakuinen. Niin ihana, että melkein liiankin makea.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä numero 14-15/2011.