"Toivottavasti lasteni ei tarvitse aikanaan kokeilla kaikkea samalla tavalla kuin minun piti", sanoo Serena Boa.

Kaupunkilaistyttö Venetsian läheltä järkyttyi, kun hän näki ensimmäistä kertaa uuden kotinsa: 300 asukkaan eteläpohjalaiskylän.

"Kun lentokone reilut 12 vuotta sitten laskeutui Helsinki-Vantaan kentälle, kauhistuin. En ollut koskaan nähnyt niin paljon lunta. Oli joulukuu, ja olin lähtenyt Italiasta pelkällä ohuella takilla. Ulkona kylmyys sai sormet ja varpaat kipeiksi. Ensimmäinen ostos uudessa kotimaassani olikin untuvatakki.

Jatkoin Helsingistä Etelä-Pohjanmaalle junalla. Seinäjoen rautatieasemalla vastassani oli mies, jonka takia tänne tulin.

Tunsimme toisemme vain viikon ajalta Rodokselta. Tapasimme, kun työskentelin hotellissa, ja Arto oli saarella lomailemassa. Rakkaus syttyi heti. Nyt hän oli polvillaan ruusupuskan kanssa asemalla. Siitä alkoi uusi elämäni.

Asuin lapsuuteni Trevison kaupungissa lähellä Venetsiaa. Isäni, eläkkeellä oleva kenraali, oli suorittajaluonteinen pomottaja ja vaati minulta ja kuusi vuotta nuoremmalta veljeltäni paljon. Matematiikan opettajana työskennellyt äitini oli melko kylmä ja kova. Kodissamme ei halailtu eikä hellitelty. Tuntui, että minua ei hyväksytty, vaan aina olisi pitänyt olla vähän parempi.

"Ulospäin täytyi näyttää täydelliseltä perheeltä, vaikka hetki aiemmin olisi huudettu naama punaisena."

Joka sunnuntai menimme vanhempien kanssa kirkkoon kauniisti puettuina. Ulospäin täytyi näyttää täydelliseltä perheeltä, vaikka hetki aiemmin olisi huudettu naama punaisena. Siksi pidin uskontoakin suurena näytelmänä.

En saanut kyläillä ystävieni luona, eivätkä he saaneet tulla meille. Teini-ikäisenä aloin valehdella. Sanoin lähteväni kouluun, mutta vaihdoin koulun vessassa ylleni punkkarivaatteet ja menin muualle. Vanhempani halusivat minun olevan nätti ja kiltti katolinen tyttö, itse halusin muuta.

Peruskoulun jälkeen olisin tahtonut taidekouluun, mutta vanhemmat vaativat minua opiskelemaan kunnollisen ammatin. Lähdin opiskelemaan matkailua. Kun valmistumisen jälkeen 19-vuotiaana minulla oli mahdollisuus lähteä töihin tunisialaiseen hotelliin, otin tarjouksen vastaan epäröimättä. Olin viimein vapaa.

"Osallistuimme veljeni kanssa vuosittain italialaiseen karnevaalin pukeutumalla yhteisen teeman mukaisesti. Oli hauska laittaa ylle hassuja vaatteita ja syödä makeisia."
"Osallistuimme veljeni kanssa vuosittain italialaiseen karnevaalin pukeutumalla yhteisen teeman mukaisesti. Oli hauska laittaa ylle hassuja vaatteita ja syödä makeisia."

Rakkaus iskee

Vapaus lähti heti käsistä. Otin ensimmäiset tatuointini ja elin villiä bile-elämää. Tein mitä huvitti, join ja juhlin paljon. Olisin varmasti jäänyt koukkuun alkoholiin ja juhlimiseen, ellen olisi tavannut Artoa.

Kun täytin 20, siirryin töihin rodoslaiseen hotelliin. Eräänä vapaailtanani lähdimme ystäväni kanssa kaupungille. Kadulla vastaamme käveli vaalea pitkähiuksinen mies, ja olin myyty. Sanoin ystävälleni, että haluan tuon muukalaisen kanssa vielä naimisiin. En tiennyt miehestä mitään; en nimeä, en kotimaata. Vain sen, että hän näytti suloiselta.

Samana iltana huomasin miehen baarissa. Keräsin rohkeutta ja menin juttelemaan. Keskustelu oli kankeaa, sillä molempien englannin kieli oli ruosteessa. Päätimme poistua hälyisestä baarista ja kävelimme ulos rannalle. Tuo yö on jäänyt mieleeni lähtemättömästi. En ollut koskaan keskustellut samalla tavalla. Puhuimme kaikesta, myös uskonnosta.

Seuraava viikko meni huumassa. Tein päivät töitä ja yöt vietin Arton kanssa. Onneksi tapasimme jo Arton loman ensimmäisenä iltana, joten meillä oli useita iltoja ja öitä aikaa tutustua.

"Viimeisenä aamunamme itkin, mutta Arto oli varma, että tapaisimme vielä."

En ole koskaan ollut niin virkeä kuin silloin, vaikka nukuin öisin vain muutaman tunnin. Arto ja hänen tapansa puhua uskonnosta menivät sydämeeni. Ymmärsin, että Jumala voi olla ystävä, eikä uskonto ole vain sääntöjen noudattamista.

Viimeisenä aamunamme itkin, mutta Arto oli varma, että tapaisimme vielä. Sovimme pitävämme yhteyttä kirjeitse.

En osannut enää jatkaa vanhaa elämäntapaani. Itkeskelin ja kaduin aiempaa itsekästä elämääni. Kirjoittelimme koko ajan.

Palasin Italiaan ja kerroin vanhemmilleni, että muutan Suomeen. En edes tiennyt, missä maa on. Kun googlasin sitä, näin kuvia lappalaisista. Vanhempani olivat lujasti vastaan, ja välimme menivät lähes poikki.

Epäuskoa kylätiellä

Muutin Suomeen vuonna 2001. Aluksi asuimme Seinäjoella, missä Arto työskenteli toimittajana Radio Deissä. En ollut töissä, joten kiertelin kaupungilla ja tutustuin uuteen ympäristööni. Tuntui kuin olisin ollut lomalla.

Pian kielitaidottomuus ja ystävien puute alkoi masentaa. Olin vapaa mutten itsenäinen, tarvitsin Artoa kaikkeen. Päätin oppia kielen mahdollisimman nopeasti. Menin kursseille ja sain pikkuhiljaa myös omia ystäviä.

Menimme naimisiin vuonna 2003, jonka jälkeen lähdimme interreilaamaan. Jäimme muutamaksi kuukaudeksi Tanskan Hellebaekiin vapaaehtoistyöhön erityiskouluun.

"Ihmettelin, kuinka kukaan voi asua täällä."

Puolen vuoden kuluttua rahat alkoivat loppua, joten palasimme Suomeen ja muutimme Arton äidin luokse Etelä-Pohjanmaalle.

Ensimmäinen automatka Arton lapsuusseudulle pikkuruiseen Soinin Hautakylään oli erikoinen kokemus. Kylässä ei ollut kauppoja, tiet olivat huonokuntoisia ja talojen välimatkat pitkiä. Ihmettelin, kuinka kukaan voi asua täällä.

Saimme molemmat paikalliselta sahalta töitä, ja minä valmistuin oppisopimuksella liimariksi. Muutaman kuukauden päästä olin raskaana.

"Menimme Arton kanssa naimisiin 18.5.2003 anopin kotona. Päivä oli täynnä rakkautta ja kukkaloistoa."
"Menimme Arton kanssa naimisiin 18.5.2003 anopin kotona. Päivä oli täynnä rakkautta ja kukkaloistoa."

Lapsia ja sairautta

Esikoisemme Erica syntyi alkuvuodesta 2008. Vain viikkoa ennen laskettua aikaa Artolta katkesi verisuoni päästä. Hän makasi henkihieverissä sairaalassa, ja minä olin yksin ison mahani kanssa lähes sadan kilometrin päässä lähimmästä synnytyssairaalasta. Katselin letkuissa makaavaa miestäni kauhuissani. Kuinka pärjäisin, jos hän kuolisi?

Erica meni reilusti yliaikaiseksi, ja Arto toipui odotettua nopeammin muutamassa viikossa. Lapsiveteni tulivat lattialle lähes samalla hetkellä, kun hän astui kotiovesta sisään. Heikkovointisena Arto tuli kanssani synnytykseen.

"Vauva-aika ei ollutkaan sitä, mitä olin odottanut. Päätin, etten enää koskaan synnytä."

Ensimmäiset kuukaudet synnytyksen jälkeen valvoin koliikkivauvan kanssa ja kärsin jonkinlaisesta masennuksesta. Vauva-aika ei ollutkaan sitä, mitä olin odottanut. Päätin, etten enää koskaan synnytä.

Yllätys olikin suuri, kun lääkäri kertoi nelisen kuukautta synnytyksen jälkeen minun olevan jälleen raskaana. Toinen raskausaika oli rankka, koska parisuhteessakin oli hankaluuksia.

Hieman ennen laskettua aikaa jysähti taas, kun Arton keuhko puhkesi. Olin viimeisilläni raskaana, kun ambulanssi haki mieheni. Pelkäsin taas jääväni yksin.

Tästäkin Arto toipui, ja Viola syntyi vain vuosi ja viikko Erican jälkeen.

"Minä ja tyttäreni Viola, 5, ja Erica, 4, yhteisellä shoppailureissulla."
"Minä ja tyttäreni Viola, 5, ja Erica, 4, yhteisellä shoppailureissulla."

Uusi suhde vanhempiin

Suhteeni vanhempiini muuttui, kun tulin äidiksi. Isovanhemmuus on pehmentänyt vanhempiani, ja he kyläilevät luonamme lähes joka vuosi. Isäni ja äitini olivat jopa mukana, kun minut kastettiin helluntaiseurakunnan jäseneksi.

Nykyään vanhempani hyväksyvät Arton, vaikka alku oli hankalaa. He tapasivat ensimmäisen kerran Italiassa. Isäni piti Artoa hippinä ja näytti tälle vanhoja sotaelokuvia kaitafilmiltä. Arto joutui nukkumaan paikallisen papin luona, koska emme olleet naimisissa.

Uudessa kotikylässäni minut on otettu vastaan hienosti. Kylän naisten kanssa tapaamme parin viikon välein rukousilloissa. Niistä on tullut minulle henkireikä.

"Olen oppinut nauttimaan hiljaisuudesta ja luonnon läheisyydestä."

Aiemmin masennuin helposti varsinkin talvella ehkä juuri siksi, että minulta puuttui sosiaalinen verkosto. Nykyäänkin talven pimeys ja kylmyys saa minut usein apeaksi.

Olen oppinut nauttimaan hiljaisuudesta ja luonnon läheisyydestä. Tämä on mahtava paikka kasvattaa lapset. He saavat olla kaukana suuren maailman pahuuksista. Ehkä heidän ei tarvitse aikanaan kokeilla kaikkea samalla tavalla kuin minun piti.

Sata paria kenkiä

Välillä kaipaan kaupunkielämää. Nyt kuitenkin riittää se, että ajan päiväksi Seinäjoelle tankkaamaan ihmisvilinää.

Ennen hain kipinää hurjista tempauksista ja muutoksista. Nykyään lähimmäksi tuota kipinää pääsen, kun ostan netistä itselleni kauniit ja kalliit kengät. Minulla on yli sata paria korkokenkiä. Eihän niitä täällä pelloilla voi käyttää, mutta ne muistuttavat minua naiseudestani. Olen muutakin kuin äiti, vaimo ja maaseudun asukas.

Tuntuu, että tämä paikka on merkitty minulle. Luonto on kaunis juuri sellaisena kuin se on. Itse vaadin itseltäni ehkä lapsuuteni vuoksi aina vielä vähän enemmän. Lapsiltakin tulee vaadittua usein liikoja. Se on minulle kasvun paikka.

"Ehkä vielä joskus koko perheemme asuu ulkomailla lähetystyössä."

Olen löytänyt kutsumusammatin vanhusten parista. Menin vanhainkotiin aluksi laulamaan ja lakkaamaan vanhusten kynsiä. Sinne sosiaalisuuteni ja iloisuuteni toi kaivattua väriä. Sain vanhainkodilta töitä sijaisena ja nyt opiskelen lähihoitajaksi.

Arto valmistuu pian Raamattukoulun lähetyslinjalta ja hänet siunattiin juuri evankelistaksi. Ehkä vielä joskus koko perheemme asuu ulkomailla lähetystyössä.

Erilaisuus tuo vapautta

Italialaisuutta meillä edustavat kokkailut, italialainen televisio ja temperamentti. Ulkomaalaisuus näkyy myös pukeutumisessani. Paikalliset voivat mennä kauppaan kumisaappaissa, minä en osaisi.

"Täällä saan olla erilainen."

En halua palata takaisin kotimaahani, vaikka en olekaan luopunut kansalaisuudesta. Siellä olisin tavallinen, täällä saan olla erilainen – italialaisnainen suomalaisessa maalaiskylässä. Tunnen olevani vapaa, kun saan olla tällainen.

En tiedä, ymmärtääkö Artokaan sitä täysin. Hän ehkä toivoisi välillä minun näyttävän tavallisemmalta. Mutta minä en halua enää takaisin siihen vankilaan. Jos en saa olla oma itseni, kadotan sisäisen iloni."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 13/2013.

Kirjailija Niina Repo ei usko rajoihin ja rakkauteen, vaan rajattomaan rakkauteen. "Jos liitto on kestänyt 20 vuotta, siihen mahtuu kaikenlaista. Joka muuta väittää, juksaa."

Tässä jutussa esiintyy kaksi Niinaa.

Ensimmäinen on kirjailija Niina Repo. Hän on ihan oikea ihminen ja istuu nyt vastapäätä minua, kotisohvallaan Turussa, valmiina haastatteluun.

Toinen on akateeminen projektityöntekijä Niina. Hän on Niina Revon uuden Kompleksi-romaanin päähenkilö ja täyttä satua.

Tosin sitä on hiukan vaikea uskoa. Niin paljon Niinat muistuttavat toisiaan.

Molemmilla on kaksi poikaa ja intohimo kirjoittamiseen. Molemmat ovat sairastuneet vakavasti ja parantuneet. Kummankin on vaikea sanoa EI. Molemmilla on taiteilijamies.

Eikä siinä vielä mitään. Vaikea kohta tulee tässä: romaanissa aviomies Tuomas pettää Niinaa. Monta kertaa. Niina suivaantuu niin, että kostaa, ja kostaakin kunnolla. Eikä silti, vihatessaankaan, lakkaa rakastamasta.

Vaikka kuinka yritin olla ylevä ja lukea romaania taiteellisena tuotoksena, mietin kirjan alusta loppuun asti: Entä jos tämä onkin totta. Toivottavasti ei ole. Voi ei, jos onkin.

Voiko rakkaus oikeasti olla niin suurta, että se kestää pettämisen? Vai onko silloin väistämättä kyse sadusta?

Sitä on kysyttävä Niina Revolta.

Kiusaaminen jätti jäljet

Ennen kuin Niina voi paljastaa, onko romaani totta vai ei, on kerrottava hänen oma rakkaustarinansa.

Kaikki alkoi vuonna 1996 tamperelaisesta Falls-ravintolasta. Niina, 25, oli vilkuillut Mikko Koukia Tampereen yössä ja teatterinäyttämöillä jo pitkään, sillä Mikossa oli jotain sellaista, ettei häntä voinut olla vilkuilematta.

Mikko taas oli todennut kaverilleen, että tuo punapää on varmaan se, jonka esikoiskirjaa Pimeä huone kehuttiin lehdissä.

Mikko oli Teatterikoulusta valmistunut näyttelijä, Niina entinen hevari Pirkkalasta.

Äidinkielenopettajaäiti ja insinööri-isä olivat opettaneet Niinalle, että mikä tahansa on mahdollista. Mene Sorbonneen tai ryhdy kirjailijaksi, jos kirjoittamisesta kerran tykkäät, vanhemmat sanoivat, ja Niina päätti ryhtyä kirjailijaksi.

Koulussa Niinaa haukuttiin rumaksi. Itkunsa hän piilotti hymyilemällä.

"Olin kai liikaa kaikkea, ääntä ja epävarmuutta. Kiusaaminen jätti jälkensä. Kesti vuosia, ennen kuin opin pitämään itsestäni."

15-vuotiaana Niina ryhtyi hevariksi, värjäsi hiuksensa sinisiksi ja sen jälkeen vielä noin 200 kertaa, koska etsi täydellistä sävyä, joka tekisi hänestä jonkun toisen kuin hän oli. Sävyä ei löytynyt, mutta hiukset alkoivat putoilla.

"Meillä Tampereen hevareilla ei ollut mitään ideologiaa. Ei ainakaan minulla. Paitsi että on hianoo liftata Provinssirockiin."

Minun juttuni ei ole rajat ja rakkaus, vaan rajaton rakkaus.

Ei siis ihme, että kun Mikko avasi keskustelun analysoimalla Albert Camus'n romaania Sivullinen, muuta ei tarvittu.

"Olin ihan, että onpa fiksu. Mikko vaikutti niin kypsältä. Kypsältä! Eiks oo hyvä!" Niina nauraa.

"Jo silloin Mikosta huokui suorasukaisuus ja vankka usko omaan selviytymiseen. Minä taas kuvittelin jo lapsena, että on olemassa jokin maailmanrako, johon voin pudota. Ihastuimme heti."

Häitä juhlittiin kymmenen kuukauden kuluttua.

Ei kiitos nalkutusta

Vuosi häiden jälkeen syntyi Akseli.

Hetken kaikki oli kirkasta ja selvää. Siinä se tuhisi, elämän tarkoitus, tuijotti Niinaa vaipoissaan. Vauva katsoi hänet kauniiksi, siltä Niinasta tuntui, ja kaikki entinen ja epävarma liukeni pois.

"Heti kun lapseni syntyivät, palvoin heitä. Olin rakkaudessani aivan kohtuuton, ja olen yhä."

Akseli on nyt 18-vuotias, kuopus Toivo kymmenen. Kohtuuttomuuttaan Niinalla ei ole aikomustakaan hillitä.

Voin kävellä monta päivää vaatekasojen yli, enkä kärsi yhtään.

"Tiedäthän rajat ja rakkaus -kasvatusmetodin? Se ei ole minun juttuni. Minun juttuni on rajaton rakkaus. Se pätee kaikkiin ihmissuhteisiini."

Rajattomuus tarkoittaa, ettei Niina usko käskyttämiseen. Hänestä vastuullisuus ja käskyvalta löytyvät jokaisesta itsestään. Siksi hän ei kestä kuunnella nalkutusta eikä sitä, jos vanhempi ohjeistaa lasta syömään kauniisti ja suorassa.

"Ehkä se tuottaa kauniisti ja suorassa syövän ihmisen, mutta minusta puuttuu halu käskyttää."

Lähes rajatonta on myös Niinan luottamus. Hän vaatii lapsiaan tekemään läksyt ja käymään harrastuksissa, mutta esimerkiksi kotiintuloajat ovat olleet melko vapaat.

"En ole hirveästi rajoittanut enkä kieltänyt lapsiani, ja minusta heistä on kasvanut ihan mahtavia tyyppejä. Mutta en väitä, että tapani on oikea. Mikko on kasvatuksessa paljon pedantimpi."

Kuten myös siisteydessä. Niina viihtyy sotkussa ja kaaoksessa. Hänellä on silmät, jotka eivät kerta kaikkiaan näe, jos tiskiallas täyttyy.

"Voin kävellä monta päivää vaatekasojen yli enkä kärsi yhtään. Työssäni taas olen naurettavan pikkutarkka. Olen kahtiajakautunut, ehkä minulla on jopa viisi minää. Eikö kaikilla ole?"

Syöpää ei huvita muistella

Kompleksi-kirja, sivu 44:

"Me selvitään tästä. Kuinka kauan sua on jo hoidettu? Yli puoli vuotta? Pian koko homma on ohi ja voit olla varma, että tapahtuu tulevaisuudessa mitä tahansa, mä pidän pojista huolta", Tuomas lohdutti.

"Varmasti?"

"Ihan varmasti."

"Hyvä. Millään muulla ei ole väliä."

"Voit luottaa muhun. Pojat ovat tärkeintä. Perhe on. Tämä kaikki on kirkastanut sen."

Kompleksi-romaanissa päähenkilö Niina sairastuu rintasyöpään. Niin sairastui aikoinaan myös oikea Niina.

Kokemuksistaan hän kirjoitti omakohtaisen kirjan Arpi. Kirja oli hänelle rakas, mutta enää syövästä ei huvittaisi puhua sanaakaan.

"Kun näen kirjani nyt, se muistuttaa minua liikaa menneestä. En halua muistella sairauttani enää edes haastatteluissa. Haluan jättää sen taakseni kokonaan."

Jätä se mies

Kompleksi-kirja,  sivu 120:

Hän on ihastunut toiseen.

En ole edes vihainen.

Minä vain itken.

Ja hän sanoo: Olisit hauska edes. Että sinun kanssasi olisi joskus kivaa. Ei näitä muita naisia olisi, jos et olisi tuollainen. Jos olisit hauska. Jos meillä olisi kivaa.

Ajatus oli kytenyt Niina Revon mielessä jo pitkään.

Mitä tapahtuisi, jos antaisi romaaninsa päähenkilölle oman nimensä? Päästäisi irti mielikuvitus-Niinan, heittäisi hänet sivuilleen seikkailemaan, tekemään mitä tahansa, etenkin kaikkea mahdotonta ja hullua. Miten kutkuttavaksi se tarinan tekisikään.

Uskottomuuden Niina valitsi teemaksi, koska oli törmännyt siihen enemmän kuin olisi halunnut.

Vuosia sitten niin oli tehnyt muun muassa Kari Hotakainen, joka kirjoitti Klassikko-romaaniinsa tyypin nimeltään Kari Hotakainen.

"Aivan sairaan hauska idea! Rakastin sitä leikkiä, että Kari leikki Karilla. Aloin heti unelmoida, että vielä joskus teen saman."

Niin sai alkunsa Kompleksi, romaani yt-neuvotteluista ja aviokriisistä. Niina päätti revitellä Niinoilla tosissaan ja kirjoitti romaaninsa päähenkilöksi hahmon, joka muistuttaa hämmentävän tarkasti häntä itseään. Kun julkaisupäivä lähestyi, alkoikin jännittää.

"Mielessäni käväisi, oliko hauska todellisuusleikkini sittenkään niin hauska. Onneksi Mikko kannusti."

Lähteminen ei ole aina realistinen vaihtoehto. Miten omasta elämästään voi oikeastaan edes lähteä?

Kirjan Niina on fiksu, mutta luonteeltaan lapanen. Kun aviomies Tuomas pettää, Niina yrittää pysäyttää hänet olemalla aina vain ihanampi. Mutta vasta kun Niina löytää sisältään toisen minänsä, villin kostaja-Tanjan, Tuomas havahtuu.

Uskottomuuden Niina valitsi teemaksi, koska oli törmännyt siihen vuosien mittaan kaikkialla, enemmän kuin olisi halunnut.

Kirjoitustunnelmaan hän virittäytyi muun muassa lukemalla Vauva-lehden keskustelupalstaa. Neuvoa siellä kysyi nainen, joka odotti toista lastaan seitsemännellä kuulla ja oli juuri saanut miehensä kiinni sivusuhteesta.

"Ensimmäisenä kommenttina joku kirjoitti: Jätä se paska. Jätä heti. Sama neuvo toistui tarinasta toiseen, petetyn elämäntilanteesta riippumatta", Niina sanoo.

"Ihmettelen tuollaista mustavalkoisuutta. Lähteminen ei ole aina realistinen vaihtoehto. Miten omasta elämästään voi oikeastaan edes lähteä? Voiko siitä poistua kokonaan ja jos voi, niin mihin?"

Niina uskoo, että minkä tahansa pettymyksen voi käsitellä ja jättää taakseen.

"Minusta vastaus jokaiseen kriisiin löytyy itsestämme. Ulkoiset tapahtumat eivät ratkaise onnellisuutta. Jos on sinut itsensä kanssa, kaikki on hyvin", Niina sanoo.

"Tärkeintä on, ettei heittäydy uhriksi. Jos ei siedä puolisonsa käytöstä, on sanottava se ääneen ja hyväksyttävä, että seurauksena saattaa olla ero."

Onko rakkaudessasi mitään rajaa, jonka ylittämistä et hyväksy?

"Väkivalta. Tai se, jos oloni olisi jostakin syystä liian paha."

Vaikein sana on EI

Niinasta on vaikea sanoa EI. Hän innostuu kaikesta, ja KYLLÄ tulee hänen suustaan, ennen kuin hän ehtii edes kuulla kysymystä.

Kun Akseli oli yhdeksänvuotias ja Toivo alle yksi, aika ei tuntunut riittävän mihinkään. Niinpä Niina piirsi taulukon, johon merkitsi kaikki tekeillä olevat, keskeneräiset puuhansa.

En lopeta mitään, minkä olen aloittanut, paitsi liikunnan.

Lista näytti tältä:

1. Kirjoita nuortenkirja Seita Parkkolan kanssa. 2. Kirjoita loppuun aikuistenromaani. 3. Viimeistele yliopisto-opiskelut ja gradu. 4. Hoida työsi ohjelmakoordinaattorina Turun kirjamessuilla. 5. Kirjoita kolumneja. 6. Hoida pestisi joukkueenjohtajana pojan joukkueessa. 7. Hoida lapset, mies ja koti.
Niina tajusi, että listasta olisi karsittava puolet pois. Muuten hän uupuisi.

"Arvaa karsinko? En. Paitsi messutyöt loppuivat, kun sairastuin."

Kyseistä ominaisuuttaan Niina kutsuu sitkeää sitkeämmäksi sitkeydeksi. Se tarkoittaa, ettei hän lopeta mitään, minkä on kerran aloittanut.

"Sääntö pätee elämässäni kaikkeen paitsi liikuntaan. Erityisesti sitkeys näkyy ihmissuhteissani", Niina sanoo.

"Rakkaitteni ei ole kovin helppoa tehdä sellaisia asioita, jotka saisivat minut katkaisemaan suhteeni heihin. Kun kerran on ystävyyteni tai rakkauteni kohteeksi päätynyt, siinä sitä sitten ollaan."

Rajaton rakkaus ja sitkeys. Piileekö niissä myös pitkän avioliiton salaisuus?

"Jos tietäisin salaisuutemme, eristäisin sen purkkiin, laittaisin purkin hyllyyn ja myisin viisautta pieninä palasina sitä tarvitseville."

Avioliitto on kuin hiekkakakku

Kompleksi-kirja, sivu 142:

Suljin silmäni ja - siinä he tanssivat. Kaikki toiset ja kolmannet naiset, kaikki he, jotka niin huoletta ja pystypäin ylittävät rajan, liiskaavat kantansa alle vaimoja ja lapsia. He eivät ajattele muita, elävät oman tahtonsa mukaan, omien tarpeidensa vietävissä, he kokeilevat, oletko otettavissa, jos olet, he ottavat. Sellaista se on, ei sen rumempaa. Minkä irti saa, sitä voi pitää omanaan. Haluaisin mennä ja kysyä jokaiselta erikseen: Mitä oikein ajattelit? Mitä ajattelit, ihan todella?

Kompleksi on paitsi romaani, myös osa Niina Revon tekeillä olevaa väitöskirjaa. Sen aiheena on "Sanojen voima osana kriisin kokeneiden ihmisten toipumisprosessia".

Minusta asiat eivät ole hyviä tai pahoja. Ne ovat sellaisia, miten niihin suhtautuu.

Mielikuvitusmaailmaansa Niinakin on piipahtanut lepäämään, kun oikea maailma on tuntunut liian rankalta.

"Kirjoittaminen on tapani käsitellä todellisuutta. Sen avulla pääsen toisen ihmisen pään sisään tai vinksautan todellisuuden sellaiseksi kuin haluan."

Niina työskentelee Turun yliopistossa luovan kirjoittamisen opettajana. Hän on vakuuttunut, että sanoissa on taikavoimaa, jonka avulla todellisuutta voi muovailla mieleisekseen.

"Uskon, että maailma alkaa näyttää siltä, millaiseksi sen kuvittelee. Minusta asiat eivät ole hyviä tai pahoja. Ne ovat sellaisia, miten niihin suhtautuu."

Jos kuvittelee maailman kauniimmaksi kuin se on, eikö silloin valehtele itselleen?

"Se vaara on olemassa. Mutta onko sillä oikeastaan väliä?"

Jos liitto on kestänyt 20 vuotta, siihen mahtuu kaikenlaista. Joka muuta väittää, juksaa.

Romaanissa Niinan sydän särkyy, mutta erota hän ei halua. Myös Niina Repo kannattaa pitkiä liittoja.

"Olen onnellisesti naimisissa. Mutta jos liitto on kestänyt 20 vuotta, siihen mahtuu kaikenlaista, niin valoisia kuin synkkiäkin päiviä. Joka muuta väittää, juksaa", Niina sanoo.

"Minusta tuntuu, että olen rakentanut hienoa hiekkakakkua. Se kakku on minun perheeni, eikä sen hajottaminen ole ihan yksinkertaista. Oli hyvä tai huono päivä, juuri tämä on minun elämäni."

Mutta onko Kompleksi-romaani totta?

Kertoisitko jo?

Onko kirja totta?

Niina ei kerro. Hän puhuu kolme tuntia mutta ei paljasta lauseellakaan, mikä romaanissa on totta. Ei sitä, onko häntä petetty, onko hän itsekin joskus ihastunut toiseen tai hautonut kostoa, kuten kirjan Niina.

Sen Niina myöntää, että on tilanteita, joissa perinteistä kostoa ei päihitä mikään. Kuten tarinassa, jossa mies sai takaisin elämänilonsa, kun hän keksi sivellä petturivaimonsa auton ovenkahvat koirankakalla.

Haluaisin uskoa, että rajaton rakkaus on mahdollista. Että yhdessä voi elää niinkin, ettei toista edes yritä omistaa. Mutta miksi haluan niin kovasti tietää, onko kirja totta?

"Totta kai haluat", Niina hymyilee.

"Koko kirjan juju on se, että lukija miettii, mikä on totta ja mikä ei. Jos paljastaisin totuuden, vesittäisin samalla kirjani! Tarinani on villiä satua, mutta seassa on ripaus totuutta. Enempää en kerro."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 4/2016.

Kun Ulrika Jakobsson sairastui rintasyöpään, samban rytmi ja kimallus lohduttivat.

"Kun parikymmentä vuotta sitten osallistuin ensimmäistä kertaa sambakarnevaaleihin Helsingin keskustassa, en osannut vielä juuri mitään. Lajissa kiehtoivat samat asiat kuin nyt: liike ja glamour, kimallus, sulat ja irtoripset.

Parasta sambassa on, että siinä voi kehittyä koko ajan. Tanssija ei ole koskaan valmis.

Kymmenen vuotta sitten sain mahdollisuuden liittyä tanssikoulu Sambicin aikuisten naisten esiintyvään ryhmään Grupo Super-Eleganteen. Nyt käyn kolmella sambatunnilla joka viikko ja esiinnyn erilaisissa tilaisuuksissa.

Ryhmämme on tiivis, ja olemme ystäviä tuntien ulkopuolellakin. Laji ei katso ikää eikä kokoa. Samban perusajatus on, että kaikilla on oikeus pitää hauskaa. Nuorimmat ryhmästämme ovat noin 35-vuotiaita, vanhin on jo täyttänyt 60. Jotkut ovat reheviä naisia, toiset hentoja tyttösiä.

Toisinaan käymme kimpassa Tallinnassa ostamassa sambatanssijan varaosia kuten irtoripsiä, hiuslisäkkeitä, toppauksia ja glitteriä. Siellä valikoima on suurempi ja hinnat halvemmat kuin Helsingissä.

Lääkäri painotti, etten saa jäädä kotiin säälimään itseäni. Syksyllä palasin sambatreeneihin.

Sisätossuilla ja verkkareilla pääsee treeneissä pitkälle, mutta esiintyminen vaatii panostusta asuun. Nykyisen fantasiapukuni tein alusta asti itse. Rahaa projekti nieli yli kolmesataa euroa, ja aikaa kului puoli vuotta. Jotta sain tehtyä päähineen ja rinkan tukirangan, opettelin hitsaamaan metallilankaa. Pikkuruiset paljetit ompelin kiinni asuun yksitellen.

Samba auttoi minua paljon, kun sairastuin rintasyöpään keväällä 2014. Onneksi sairaus huomattiin aikaisessa vaiheessa ja pääsin nopeasti leikkaukseen ja hoitoihin.

Tanssikaverit olivat perheen ohella ensimmäiset ihmiset, joille kerroin syöpädiagnoosista. He tukivat minua läpi sairauden.

Pikkujouluaikaan laitoin peruukin ja sulkapäähineen kaljuun päähäni ja nousin lavalle.

Lääkäri painotti minulle, etten saa jäädä kotiin makaamaan ja säälimään itseäni. Otin neuvosta vaarin, ulkoilin kesän mittaan paljon kavereitteni kanssa ja syksyllä palasin sambatreeneihin.

Pikkujouluaikaan laitoin peruukin ja sulkapäähineen solumyrkkyjen kaljuksi jättämään päähäni ja nousin lavalle toisten mukana. Katsojat eivät nähneet tilanteessa mitään epätavallista, mutta minulle se oli iso juttu.

Uskon, että samba auttoi minua ylläpitämään toivoa ja valoisaa asennetta. Tanssi vei ajatukset hetkeksi pois murehtimisesta, ahdistuksesta ja kuolemanpelosta.

Samba on antanut minulle uskoa siihen, että kaikesta selviää."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 20/2016.

Jaani Vilkkilä on 44-vuotias pappi. Hän asuu Helsingissä, harrastaa balettia ja on neljän lapsen isä.

"Baletti ei ole poikien harrastus. Niin joku tokaisi minulle 1970-luvun lopulla vantaalaisessa lähiössä. Minä uskoin, vaikka olisin halunnut kokeilla.

Luokallani oli tyttö, joka harrasti balettia. Nähtyäni hänen tanssivan ajattelin, että tuohon minäkin pystyisin. Sen sijaan aloin harrastaa yleisurheilua. Huomasin, että olen motorisesti lahjakas ja koordinaationi pelaa.

Koulun discoissa välttelin tanssimista. Minusta oli kauhea ajatus, että olisin tanssilattialla katseiden kohteena, joku näkisi liikkeeni ja pitäisi niitä väärinä.

Vasta kolmikymppisenä löysin tarpeeksi rohkeutta ja aloin harrastaa nykytanssia. Tykkäsin siitä, mutta harrastus jäi, kun muutin toiselle paikkakunnalle.

Voinko tulla, vaikka en osaa mitään? Juuri sinun kaltaisillesi tämä ryhmä on, vastasi opettaja.

Pari vuotta sitten löysin Vapaan Tanssikoulun miesten balettiryhmän, koska lapseni harrastavat samassa rakennuksessa. Syksyllä 2014 otin härkää sarvista ja soitin ryhmän vetäjälle. Voinko tulla, vaikka en osaa mitään? Juuri sinun kaltaisillesi tämä ryhmä on, vastasi opettaja.

Meitä on ryhmässä seitsemän miestä, ja tanssimme keran viikossa puolitoista tuntia. Harjoittelemme oikeaa balettia niin puhtaasti kuin liikkuvuus antaa periksi. Olemme tosissamme mutta emme jäykkäniskaisia. Fiilis ryhmässä on hyvä. Jotkut meistä ovat laiheliineja, toiset enemmänkin tynnyrivatsaista painonnostajatyyppiä. Ruumiinrakenteella ei ole väliä. Pääasia on, että me kaikki tanssimme.

Meillä on balettitossut, miesten mallia, ei kärkitossuja. Tossujen hankkiminen kasvatti itsetuntoa, sillä niistä tuli oikean tanssijan olo. Niitä lukuun ottamatta meininki tanssisalilla on kuin missä tahansa liikuntaharrastuksessa. Minä pistelen menemään juoksutrikoissa ja t-paidassa.

Kun teen liikesarjoja, näen mielessäni itseni kevyempänä ja notkeampana kuin olenkaan. Silmäys peiliin kertoo karun totuuden. Betonipossuko se siellä hyppii?

Olen ylpeä siitä, että uskalsin keski-iässä lähteä toteuttamaan lapsuuteni unelmaa.

Omien rajojen yli meneminen on ollut hieno kokemus. Baletin myötä minusta on tullut enemmän minä. Olen ylpeä siitä, että uskalsin keski-iässä lähteä toteuttamaan lapsuuteni unelmaa.

Enää en mieti, olisiko minusta voinut tulla ammattitanssija, jos olisin aloittanut oikeassa iässä. Otan kropastani irti sen, minkä vielä voin. Olen iloinen, että jalka yhä nousee ja intoa riittää. Haaveilen, että vielä jonain päivänä venyn spagaattiin.

Nykyisin voisin hyvin mennä tanssimaan villisti discon keskilattialle. Ihan sama, jos joku katselisi. Antaisin palaa vain."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 20/2016.

Sarjassa tutut ihmiset paljastavat tärkeän lauseensa.

”Muutama vuosi sitten kirjoitin lyhytelokuvaa ystäväni Miina Maasolan kanssa. En ollut koskaan aiemmin kirjoittanut, olin vain näytellyt. Koko ajan Miina hoki minulle, että minun pitää uskoa haaveisiin, niin ne toteutuvat.

Käsikirjoitus oli tuotantoyhtiöllä, kun Miina vuonna 2014 menehtyi auto-onnettomuudessa. Päätin, että uskallan tehdä projektin loppuun, vaikka Miinan oli pitänyt liidata kaikki. Opin valtavasti elokuvan tekemisestä ja käsikirjoittamisesta. Sain Miinalta paljon viestikapuloita, tämän elämänohjeenkin.

Putous oli tv-ohjelma, jonne tiesin haluavani. Koekuvauksissa ajattelin taas Miinan sanoja. Uskalsin toivoa, ja haaveeni toteutui.