Kai Latvalehdon koti on nyt Haukiputaalla. Perheeseen kuuluu myös lapinporokoira Vimpa.

Kai Latvalehto tunsi olevansa aina vähän vääränlainen, suomalaislapsena Ruotsissa ja teini-ikäisenä paluumuuttajana Suomessa. Aikuisena miehenä hän halusi selvittää, miten menneisyyden haamuista voi vapautua.

"Kasvuvuosieni häpeä ja nolous tiivistyvät tässä tapahtumassa:

On lämmin syyspäivä vuonna 1976 Göteborgissa. Olen yhdeksänvuotias ja potkin palloa kotitaloni pihassa, oman talon pojat vastaan naapuritalolaiset. Vieras aikuinen pysähtyy viereeni ja kysyy nimeäni.

"Kai", vastaan.

Osaan ruotsia niin hyvin, ettei kukaan huomaa kielessäni vajavaisuutta. Nimen lausun neutraalisti niin, että ruotsinkielinen voi helposti kuulla Kain lopussa j:n. Se ei riitä. Eläkeläismies haluaa tietää sukunimenikin.

"Latvalehto", sanon.

Kohtelias herra ei voi peittää inhoaan kuullessaan suomalaisen nimen, vaan vetäytyy taaksepäin. Ottaa varmuudeksi vielä pari askelta taakse.

Suomalaisten kellarikoulussa

"Olen Gårdstenin lähiössä hiekkalaatikolla 70-luvun alussa."
"Olen Gårdstenin lähiössä hiekkalaatikolla 70-luvun alussa."

Olin muuttanut Ruotsiin kaksivuotiaana ja kävin ruotsalaista peruskoulua, mutta olin aina ulkopuolinen. Tavallaan olin näkymätön, sillä kieleni ja ulkonäköni eivät minua ruotsalaislapsista erottaneet. Suomalaisuus liitti minut kuitenkin samaan joukkoon kuin miehet, joita majaili aseman lähellä: Göteborgissa oli Karjalaksi nimetty alue, jossa kokoontui viisikymmenpäinen alkoholistien joukko. Jo kaukaa kuuli heidän suomenkielisen ölinänsä.

Suomalaisuus oli noloa. En puhunut lähiössä asuvien kavereideni kanssa koskaan suomea, paitsi silloin, jos jäimme ratikassa kiinni ilman lippua ajamisesta.

Ruotsalaiset ovat loistavia joukkuepelaajia. Sen kääntöpuoli on tasapäistäminen. Lapsena tuntui, etten saanut erottua pahassa enkä hyvässä. Ei riittänyt, että pelasin jalkapalloa paremmin kuin toiset tai sain kokeista paremmat numerot kuin ruotsalaiset luokkatoverit.

Meitä myös eristettiin. Kävin kaksi lukuvuotta koulua kerrostalon kellarissa, kilometrin päässä varsinaiselta koululta. Kellarissa opiskeli kaksi suomalaisten luokkaa omissa oloissaan. Kukaan ei kyseenalaistanut ratkaisua.

Ruotsissa lellitty poika

Vanhempani raatoivat. Äiti oli Volvolla, isä vaihtoi työpaikkaa usein, tehtailta merille ja takaisin. Se näkyi niin, että viiden vuoden sisällä muutimme betonilähiöstä omistusasunnon kautta omakotitaloon, joka oli vain muutaman kilometrin päässä Göteborgin keskustasta.

Sain 1970-luvun vapaan kasvatuksen, paljon Coca-Colaa ja Aku Ankkoja. Minulle annettiin liikaa periksi, koska olin ainoa lapsi. Tajusin sen jo seuratessani naapurissani asuvia savolaisveljeksiä, jotka jakoivat viivoittimella suklaapatukan kahtia.

"Viikonloppuisin kotielämä pyöri isän viinanjuonnin ympärillä."

Viikonloppuisin kotielämä pyöri isän viinanjuonnin ympärillä. Parhailla suomalaiskavereilla oli sama tilanne, ja oli itsestään selvää, että leikimme pihalla. Jo kymmenvuotiaina ajelimme ratikalla pyörimään Göteborgin keskustaan.

Kesät olivat toisenlaisia. Ne vietin Suomessa, isovanhempieni maatilalla Taivalkoskella, sorateiden päässä. Mummolan lehmien maitoa en suostunut juomaan, joten minulle haettiin kauppa-autosta purkkimaitoa ja todettiin, että minut on Ruotsissa lellitty pilalle. Pelasin koko kesän pihassa palloa ja kalastin. Kun koulu alkoi, palasin Göteborgiin.

Kaikki muuttui, kun aloitin kuudennen luokan. Isäni oli saanut päähänsä, että muuttaisimme takaisin Suomeen. Itkin kaksi viikkoa, mutta se ei auttanut. Vannoin, etten lähde mukaan, mutta niin vain muutimme seuraavana kesänä Oulun lähelle Haukiputaalle.

"Suunnittelin palaavani Ruotsiin heti, kun voisin itse päättää."

Aloitin suomalaisen koulun Haukiputaan yläasteella, jossa oli 600 oppilasta. Olin ikäisekseni pitkä, ja murrosikä oli jo pitkällä.

Koulu oli ahdas ja aggressiivinen paikka, ja ensimmäiset Suomen-vuodet kuluivat kuin usvassa. En mennyt diskoihin vaan pysyin kotona kuuntelemassa musiikkia ja lukemassa, pääasiassa ruotsiksi. Suunnittelin palaavani Ruotsiin heti, kun voisin itse päättää.

Lukiossa elämä muuttui paljon valoisammaksi. Sain hyviä ystäviä ja aloin soittaa kitaraa. Ruotsin-kokemukset painuivat kahdeksi vuosikymmeneksi taka-alalle.

"Parikymppisinä kiertelimme vaimoni Päivin kanssa interraililla, tässä Kreikan saaristossa."
"Parikymppisinä kiertelimme vaimoni Päivin kanssa interraililla, tässä Kreikan saaristossa."

Perustin uusien ystävieni kanssa bändin, ja treenasimme koulun fysiikan luokan varastossa. Myöhemmin bändistä tuli Aknestik, joka teki kymmenkunta levyä ja satoja keikkoja vuoteen 2002 asti. Yhtyeen tunnetuin kappale on Suomirokkia. Aknestik ja haukiputaalaiset koulukaverit ovat yhä ystäväpiirini ydin.

Lukion jälkeen aloin opiskella englantia Oulussa. Siellä olivat myös ystäväni ja vaimoni Päivi, jonka kanssa olimme alkaneet seurustella 18-vuotiaina.
Ruotsi ei merkinnyt minulle juuri mitään. Opiskelin kieltä, mutta vain siksi, että saisin oikeuden opettaa tarvittaessa myös ruotsia. Ajattelin, että luon kasvutarinastani riippumatta oman elämäni kuten itse haluan.

Göteborg onkin kotikaupunkini

Lapsuus alkoi askarruttaa minua vasta, kun tulin isäksi vuonna 2003. Katselin poikaani Oivaa, joka opetteli kävelemään. Mietin, millainen tulevaisuus hänellä olisi pohjoissuomalaisessa maalaiskylässä, kun itse vartuin kaksikielisenä Göteborgin betonilähiön ihmisvilinässä.

Suhteeni ruotsin kieleen lämpeni. Kun olin avustamassa ruotsinkielisen elokuvan kuvauksissa, huomasin, että puhuttuani useita päiviä ruotsia olin omituisen iloinen ja toisaalta herkkä: pienet asiat alkoivat itkettää.

"Poikamme Oiva Pohjois-Ruotsin Storforsenilla, joka on Pohjolan suurin vapaana virtaava koski."
"Poikamme Oiva Pohjois-Ruotsin Storforsenilla, joka on Pohjolan suurin vapaana virtaava koski."

Lopullinen herätys tapahtui Göteborgissa, jonne matkustin katsomaan U2:n keikkaa. Istuin keskustassa penkillä, kun ratikka ajoi ohitseni. Kuuntelin raitiovaunun tuttua ääntä ja tunnistin sen numeron. Se ajoi lapsuuteni kaupunginosaan Hisingeniin.

"Den åker hem", ajattelin ruotsiksi. Se ajaa kotiin. Jäin hämmästelemään omituisen kotoista tunnettani. Koin olevani enemmän juurillani kuin missään muualla.

Isän kanssa matkalle

Minulle tuli tarve selvitellä lapsuuttani Ruotsissa. Meitä on paljon, sillä joka kymmenes suomalaislapsi aloitti koulunsa 1970-luvulla Ruotsissa.
Sanoin oululaiselle ystävälleni, elokuvaohjaaja Mika Ronkaiselle, että hänen pitäisi tehdä dokumentti ikäisistäni ruotsinsuomalaisista. Hän innostui ajatuksesta ja suostutteli minut elokuvansa päähenkilöksi.

Niin päädyin valkokankaalle, elokuvaan Laulu koti-ikävästä. Helmikuun alussa se voitti parhaan dokumenttielokuvan palkinnon Göteborgin filmijuhlilla.

"Lähdimme isäni kanssa katsomaan vanhoja kotimaisemia. Matka lähensi meitä."

Leffa kuvattiin matkalla Göteborgiin, jonne lähdimme isäni kanssa katsomaan vanhoja kotimaisemia. Matka lähensi minua ja isääni. Hän oli raitistunut, ja pystyimme matkalla käymään läpi mennyttä.

Dokumentissa näkyy, miten ulkopuoliseksi tunsin itseni molemmissa kotimaissani ja miten kyllästynyt olin siihen tunteeseen. Mietin sitäkin, mitä elämä Göteborgissa olisi voinut olla.

Olemme uskalikkojen lapsia

Minua kiehtoo uudenlainen ruotsinsuomalaisuus, joka on vapaa menneisyyden haamuista. Aloitin kaksi vuotta sitten tehdä väitöskirjaa toisen sukupolven ruotsinsuomalaisten kulttuuri-identiteetistä. Opettajan työt olen jättänyt toistaiseksi.

Sukupolveni tarina ei ole uhrien tarina. Olemme eri asia kuin vanhempamme, jotka menivät naapurimaahan siirtolaisina. Muutoksen voi huomata ruotsalaisessa kulttuurielämässä. Yhä useampi toisen polven ruotsinsuomalainen on aidosti ylpeä juuristaan.

"Olen Suomessa asuva ruotsinsuomalainen."

Aikuisena en ole asunut Ruotsissa päivääkään. Perheemme juuret ovat Haukiputaalla, mutta olen nyt löytänyt kotikaupunkini ja lapsuudentoverini. Olen äärettömän onnellinen siitä, että sielustani on avautunut luukkuja, jotka olivat kiinni 30 vuotta. Olen Suomessa asuva ruotsinsuomalainen.

Kun olen Haukiputaalla, kaipaan göteborgilaisten iloisuutta ja avoimuutta. Kun palaan pohjoiseen, olen jonkin aikaa itsekin puheliaampi. Jostain syystä jutustelu kuitenkin unohtuu muutamassa viikossa. Kaipaan pieniä asioita: grillien halvspesiaalia, jossa hodarin päälle laitetaan pari kauhallista perunamuusia – äkta mos.

Tuskin koskaan ostan mökkiä pohjoissuomalaisen järven rannalta, mutta ehkä joskus hankimme kesäasunnon Göteborgista. Se on kerrostalokaksio, jonne kantautuu ydinkeskustaan ajavien ratikoiden kolina."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 5/2013.

Anna-Riitta "Ansku" Partasen ja Hannu Partasen kuopus syntyi hoitovirheen takia cp-vammaisena. Pari päätti heti, että tästä selvitään yhdessä.

Ansku: Viime elokuussa olin aivan puhki. Oli ollut hässäkkää: isot sukujuhlat ja työkiirettä. Hannu näki tilanteen ja toimi. Juhlien jälkeen hän lähti lasten kanssa mökillemme Savoon, jotta sain olla pari päivää kotona itsekseni.

Kuljin tyhjissä huoneissa, levitin työpaperini keittiön pöydälle ja kävin pitkillä kävelyillä. Tunsin valtavaa kiitollisuutta. Joku tykkää minusta niin paljon, että suo minulle tämän oman ajan! Sain olla tovin irti perheen pyörittämisestä ja rakkaan keijutyttömme Hillan hoitamisesta.

Hannu: Särmien hiominen on vienyt meiltä neljännesvuosisadan. Keski-ikäistyminen on tuonut rauhaa. Rakkaudessa on tärkeää toivoa toiselle hyvää eikä pitää kirjaa siitä, kumman vuoro on saada omaa aikaa tai imuroida. Olemme Anskun kanssa samalla puolella.

"Vanhempieni silmissä Hannu oli ihannevävy"

Ansku: Näen Hannussa edelleen samat asiat, joihin aikoinaan rakastuin: luotettavuuden, turvallisuuden ja rehtiyden.

Törmäsimme sattumalta Iisalmen yössä marraskuussa 1991. Kaverini tunsi Hannun, ja jäimme juttelemaan. Hannu talloi vahingossa varpailleni, mistä kumpusi naurua. Ilta jatkui hitailla. Muistan Hannun pyykkipuhtaan valkoisen neuleen tuoksun. Sitä vasten oli suloista painautua.

"Sanoin äidille, että nyt löytyi ihana tyttö."

Hannu: Tykkäsin heti Anskun hymystä ja silmistä. Tiesin, että tässä on sitä jotakin. Sanoin äidille, että nyt löytyi ihana tyttö. Jo kolme viikkoa myöhemmin esittelin Anskun vanhemmilleni. Olimme molemmat opiskelujen loppuvaiheessa, 22-vuotiaita ja tosissamme.

Ansku: Tulemme tavallisista duunariperheistä. Samat perunavellit ja lihasopat meille on lapsuudenkodeissa syötetty. Vanhempieni silmissä Hannu oli ihannevävy. Luonteemmekin täydentävät toisiaan. Minä räiskähtelen, Hannu on rauhallisempi.

Hannu: Muutimme yksiin jo seuraavana keväänä ja hankimme kultaisen noutajan, totta kai. Aluksi asuimme Kuopiossa, mutta pian sain työpaikan Helsingistä. Ansku tuli perässä muutaman kuukauden päästä ja sai heti ensimmäisen vakituisen opettajanpestinsä. Kihloihin menimme 1993, naimisiin 1995. Hurjaa romantiikkaa näihin päätöksiin ei liittynyt, enemmänkin lämmintä yhteisymmärrystä.

Kun Ansku ja Hannu haluavat pitää toisiaan hyvänä, he viettävät hotelliviikonlopun Helsingissä ja nukkuvat aamulla pitkään.
Kun Ansku ja Hannu haluavat pitää toisiaan hyvänä, he viettävät hotelliviikonlopun Helsingissä ja nukkuvat aamulla pitkään.

"Oivalsin, että lapsia ei tehdä"

Ansku: Lasten saaminen ei ollut yhtä suoraviivaista. Ensimmäinen raskauteni päättyi keskenmenoon. Jo silloin oivalsin, että lapsia ei tehdä. He ovat lahjoja, jotka saadaan. Olimme riemuissamme, kun esikoisemme Konsta syntyi 1997. Pikkuveli Oula tuli maailmaan vuonna 2000.

Hannu: Nyt Konsta on jo iso mies, abiturientti, lähtökuopissa kotoa. Välillä iskee haikeus - kunpa voisi saada takaisin ajan, kun pojat olivat pieniä.

Ansku: Poikien ollessa pieniä tuntui kyllä siltä, ettei vauva-arki lopu koskaan. Heidän vähän vartuttuaan aloimme miettiä, menisikö tässä vielä kolmas. Juttelimme siitä saunan lauteilla poikien kanssa. Heitä ajatus kuopuksesta innosti ja hymyilytti.

Konsta ja Oula ovat tosi erilaisia luonteeltaan, joten mietin paljon sitä, millainen persoona kolmas lapsemme olisi. Olin 38, kun päätimme antaa hänelle mahdollisuuden. Pian sitten tärppäsikin.

"Vauvan sydänäänet romahtivat"

Hannu: Ongelmat alkoivat raskausviikolla 38. Eräänä iltana Anskusta alkoi tuntua, ettei vauva liiku kuten yleensä. Lähdimme äitipolille Päijät-Hämeen keskussairaalaan.

Vuorossa ollut lääkäri oli epävarma ja tyly ja laittoi meidät tarkkailuun kahdeksi tunniksi. Päätös keisarileikkauksesta tehtiin vasta, kun vauvan sydänäänet romahtivat. Viivyttely todettiin myöhemmin hoitovirheeksi.

"Lääkäri kertoi, että lapsen ennuste on todella huono."

Ansku: Tyttäremme Hilla tuli maailmaan napanuora solmussa ja kaulan ympärillä. Vauva oli kärsinyt hapenpuutteesta pitkään, hän oli eloton ja äänetön. Elvytys alkoi jo leikkaussalissa. Kukaan ei selittänyt minulle mitään, tajusin vain, että jokin oli pahasti pielessä.

Matkalla heräämöön yksi hoitajista silitti kättäni ja onnitteli: Olet saanut pienen tytön. Ihanaa, ajattelin.

Riemu vaihtui pian hirveään huoleen ja suruun. Se vain syveni, kun lääkäri tuli luokseni. Hän kertoi, että lapsen ennuste on todella huono. Noiden sanojen kanssa minut jätettiin yksin sairaalahuoneeseen. En vieläkään tiedä, miten selviydyin siitä yöstä.

"Puhuttiin jo hätäkasteesta"

Hannu: Ansku oli kursittavana, kun minä pääsin katsomaan lasin läpi Hillan elvytystä ja taistelua elämästä. Puhuttiin jo hätäkasteesta, ja mietin paniikissa mahdollisia nimiä.

Onneksi akuutti tilanne meni ohi, ja Hilla selviytyi. Katselin häntä keskoskaapissa hengityskoneessa. Muistan ajatelleeni, että jos tyttö jää henkiin, en vähistä valita.

"Tajusin, että tämä pieni tyttö tulee nyt ja aina olemaan meille tosi rakas ja tärkeä."

Ansku: Seuraavat pari viikkoa vietimme tiiviisti sairaalassa. Toivo alkoi herätä sinä aamuna, kun Hilla pääsi pois hengityskoneesta ja ensimmäiseen kylpyyn omahoitajansa kanssa.

Keskolassa hänelle oli laitettu päälle ihana punainen mekko. Tajusin, että tämä pieni tyttö tulee nyt ja aina olemaan meille tosi rakas ja tärkeä.

Hannu: Nyt Hilla on seitsemänvuotias ekaluokkalainen vauhtityttö. Hän käy ihanaa steiner-erityiskoulua ja liikkuu lujaa kävelytuen ja pienen pyörätuolin avulla.

Vaikea syntymä jätti jälkensä: cp-vamman, epilepsian, näön ja kuulon pulmat. Hilla tarvitsee apua kaikissa toimissaan, ja se vie välillä meiltä valtavasti voimia. Tärkeintä on kuitenkin se, että saimme pitää hänet. Hilla on perheenjäsen, rakastettu kuopus, kaikkien silmäterä.

Olemme hänestä äärettömän kiitollisia.

"Erityisestä arjesta on tullut normaalia"

Ansku: Jo Hillan elämän alussa päätimme, että selviämme tästä yhdessä. Olemme kohdanneet pitkän liudan lääkäreitä ja terapeutteja. Silti olemme saaneet toisiltamme enemmän voimaa kuin ammattilaisilta konsanaan.

"Emme ole katkeria hoitovirheestä. Vuodet ovat tuoneet rauhan."

Hannu: On perheitä, jotka erityislapsen syntymä hajottaa, isiä, jotka lähtevät kävelemään. Meitä tämä on hitsannut entistä tiukemmin yhteen. Sääliä emme kaipaa. Enemmän toivomme, että ihmiset ymmärtäisivät, miten tavallista elämämme loppujen lopuksi on. Erityisestä arjesta on tullut meille normaalia. Osaamme kaikki olla jääräpäitä, korotamme välillä ääntä ja huonojakin päiviä piisaa.

"Emme ole katkeria hoitovirheestä"

Ansku: Emme ole katkeria hoitovirheestä. Vuodet ovat tuoneet rauhan. Luotan siihen, että Hillalla on oma tiensä, joka on mahtava ja hieno.

Tyttäremme huumorintaju ja uskomaton elä-mänilo on auttanut kaikessa valtavasti. Hän kommunikoi kuvilla, viittomilla ja omilla sanoillaan, rakastaa kirjoja ja musiikkia.

Hannu on upea isä ja puoliso. Sydäntäni sykähdyttää nähdä, miten hän vie Hillan uimaan tai vetopyörällä pyöräilemään. Molemmat ovat asioita, joita tyttö rakastaa.

Hannu: Olemme halunneet näyttää maailmaa kaikille lapsillemme. Suosikkimatkakohteemme on Italian Toscana. Viime kerralta muistan hienon hetken Rooman lentokentällä. Salskeat italialiset lentokenttätyöntekijät toivat Hillaa vastaan pyörätuolin, heittelivät hänelle lentosuukkoja ja vilkuttivat iloisesti hyvästiksi. Ciao Bella!

"Akupunktioneulat toimivat kuin nukutuspiikit", kertoo espoolainen Tytti Lauhava-Kääriäinen, joka ei halunnut hoitaa unettomuuttaan vain lääkkeillä.

Tytti Lauhava-Kääriäinen:

"Univaikeuteni alkoivat puolitoista vuotta sitten. Työstressini oli positiivista, mutta se sai minut ylikierroksille niin, ettei uni enää tullut.

Pian huomasin, että tällä kertaa tilanne ei lähdekään korjaantumaan itsestään. En jäänyt odottelemaan, vaan aloin etsiä apua. Ensimmäiseksi varasin ajan lääkärille.

Olin kuullut tarinoita uniongelmaa vähättelevistä lääkäreistä, mutta omani otti asiani todesta. Hän kuunteli, ymmärsi ja määräsi minulle unilääkkeitä ja sairaslomaa. Hain purkin apteekista, mutta pidin pillereitä ensiapuna. Lääkkeiden varaan en halunnut jäädä.

Piirsin itselleni ideakartan, jonka avulla osaisin suunnistaa unettomuudesta ulos. Merkitsin karttaan pelastusteitä: akupunktio, hypnoosi, Neurosonic?

"Unettomuus ei ole pysyvä olotila, hoin ja aloin uskoa lauseeseen itsekin."

Etsin netistä neuvoja ja päädyin Uniklinikan sivuille, joilla on Suomen johtavien unitutkijoiden tietoutta. Osallistuin heidän järjestämälleen unenhuoltokurssille. Sieltä mieleeni jäi erityisesti neuvo itsensä lohduttamisesta takaisin uneen.

'Unettomuus ei ole pysyvä olotila', hoin ja aloin uskoa lauseeseen itsekin. Ylen Areena-palvelusta löysin unta käsitteleviä radio- ja tv-ohjelmia, joista sain tietoa ja luottamusta siihen, että tästä selvitään.

Pahimmillaan unettomuuteni oli lohdutonta. Vieressä kuorsaava mies ärsytti ja koko muu maailma tuntui nukkuvan. Janosin selviytymistarinoita ja vertaistukea. Kaipasin neuvoja ja olin valmis kokeilemaan mitä tahansa. Kun ystäväni ehdotti akupunktiota, etsin heti hoitajan. Päätös nosti pääni pinnan yläpuolelle.

Mikään ei ollut siihen asti lohduttanut minua kuten akupunktiohoitajan tervetulotoivotus: Me hoidamme sinut kuntoon.

Akupunktion vaikutus alkoi tuntua jo muutaman hoitokerran jälkeen. Siihen asti olin lääkkeiden avulla saanut parin tunnin unet. Nyt ne alkoivat pidentyä.

"Rentouduin, uneni syveni ja heräilyt harvenivat."

Netistä löysin tietoa Neurosonic-hoidosta. Siinä istutaan tärisevässä tuolissa, jonka lähettämien matalataajuusvärähtelyjen kerrotaan korjaavan kehon epätasapainoa ja sitä kautta unen häiriöitä.

Rentouduin, uneni syveni ja heräilyt harvenivat. Hoidot maksavat, mutta maksavathan lääkkeetkin. Mihin tärkeämpään voisi rahaa käyttää kuin omaan hyvinvointiin? Nykyään nukun täysiä öitä enkä tarvitse unilääkkeitä.

Rytmin palautuminen normaaliksi kesti vuoden, mutta sen aikana opin uutta unesta ja itsestäni. Leeni Peltosen Valvomo-kirjasta oivalsin, että vaikka uni on tärkeää, ei sen pidä antaa pyörittää kaikkea. Päivät eletään yötä pelkäämättä ja illalla laskeudutaan lepoon.

Jos uni nykyään karkaa, muistelen päivää, jolloin juoksin maratonin nukkumatta edellisyönä silmällistäkään. Koska pystyin siihen, pystyn mihin tahansa."
 

Tytin neuvot parempaan uneen

Pysähdy ja mieti, miten voit helpottaa untasi häiritsevää stressiä. Tee rohkeita ratkaisuja, pane terveytesi etusijalle.

Arvosta untasi, mutta älä tee siitä elämäsi tärkeintä asiaa. Elä päiväsi täysillä ja luota, että uni tulee kyllä.

Älä leimaa itseäsi unettomaksi. Negatiivinen kierre syntyy helposti. Usko mielesi parantavaan voimaan: tämä on pysähtymisen paikka, jonka yli voit päästä. Harjoittele itsesi lohduttamista.

Anna aikaa unen paranemiselle. Takapakkia voi tulla, mutta kunhan suunta säilyy oikeana, ei ole hätää.

Nauti elämästä ja hoida itseäsi. Sauna, ystävien ja perheen seura ovat mitä parhainta unen itsehoitoa. Minua rentouttaa myös jooga.

Hanki makuuhuoneeseen pimennysverhot ja tuuleta kunnolla illalla. Piikkimatto vapauttaa endorfiineja, ja unihormonit alkavat hyrrätä. Unitee ja hyvä iltapala valmistavat kehoa yöunia varten.

Kokeile rohkeasti erilaisia hoitomuotoja, vaihtoehtoisiakin. Mikäli saat avun, panostus on kannattanut.

Etsi vertaistukea. Sellaista löytyy esimerkiksi Facebookin Nuku paremmin -ryhmästä.

Arja - Kodin Kuvalehti
Seuraa 
Liittynyt12.8.2014

Tytti löysi avun unettomuuteen akupunktiosta ja tärisevästä tuolista

Hei nimimerkki uneton opiskelija : kaikki varmaan todella yrittävät omien mahdollisuuksiensa mukaan löytää apua ongelmiinsa, ja oman hyvinvoinnin eteen voi tehdä valintoja, joskus ehkä luopuakin jostain. Olet oikeassa, että kaikkiin hoitoihin ei ole jokaisella varaa. Onneksi on myös paljon jopa aivan ilmaisia keinoja, joita voi ainakin kokeilla.
Lue kommentti

Eija Luoto sisustaa nukkekotia kuin omaa unelmakotiaan. On designtuoleja, täydellisiä astiastoja ja aitoja taideteoksia. Nukkekoti on ihanaa mielikuvitusleikkiä ja tapa käsitellä remonttitraumoja.

1950-luvun tyttöjen keskuudessa olivat suurinta huutoa ruotsalaiset Lundby-nukkekodit, jotka olivat vasta tulleet Suomen markkinoille. Niissä oli kaksi kerrosta, portaikko ja vino katto.

Eija Luoto ei saanut Lundbya, mutta käsistään taitava isä nikkaroi tytölleen nukkekodin, joka oli ihan esikuvansa näköinen.

”Savupiipussa oli patteri, ja valot toimivat”, muistelee Luoto.

Nykyään 63-vuotias Luoto omistautuu nukkekotiharrastukselle intohimoisesti. Hänen aikuisiän harrastuksensa alkoi 2006 yhdestä mittatilausnukketalosta ja laajeni pian useampiin. Luoto sisusti niitä samalla vimmalla kuin olisi saanut oman unelmakodin: hankki design-nojatuoleja, tyylikkäitä astiastoja, oikeita taideteoksia. Harrastukselle omistautuminen on ollut helppoa varsinkin sen jälkeen, kun Luoto jäi eläkkeelle hallintopäällikön työstään.

Suomessa on tuhansia aikuisia, jotka harrastavat nukkekoteja. Valtakunnalliseen Nukkekotiyhdistykseen kuuluu 1400 jäsentä. Yhdistys julkaisee lehteä, järjestää kilpailuja ja näyttelyitä. Luoto kuuluu turkulaiseen Raunistulan nukkekotikerhoon. Yhdessä kerhon jäsenet askartelevat vaikkapa pieniä Lokki-valaisimia tai Aallon tarjoiluvaunuja.

Nukkekotiharrastajana Luoto sanoo olevansa modernin aikakauden tekijä. Hänen tyylistään kertoo työ, jolla hän voitti muutama vuosi sitten Nukkekotiyhdistyksen kilpailun aiheesta lastenhuone. Luodon tekemä huone oli täydellinen kopio 1950-luvun lopun lastenkodin leikki-ikäisten seimestä.

Huopapeitteet repsottavat pinnasänkyjen reunoilla. Joku vielä nukkuu, toinen kärkkyy pinnasängyn laidalla. Lasiseinän takana yöhoitaja lämmittää maitopulloja maitolasivalaisimen keltaisessa valossa. Hyllyllä teräsastiat luovat laitoksen tunnelmaa.

Luoto haluaa kuvata myös todellisuuden rumia puolia pienoiskoossa. Yksi hänen huoneistaan esittää putkiremontissa olevaa kylpyhuonetta. Kaakelit repsottavat. Vesieristys paistaa. Hanat on tulpattu eikä vettä tule, rappaukset ja laatat on revitty seiniltä. Tuleekohan työmies koskaan asentamaan uusia?

Sisustus syntyi, kun Luodon omassa asunnossa tehtiin putkiremonttia. Hän sanoo purkaneensa työllä omaa remonttitraumaansa. Tunnelma välittyy hyytävän hyvin.

Kuka Luodon huoneissa oikein asuu? Eivät ainakaan nuket. Luodon mielestä ne häiritsevät katsojan kuvitelmaa siitä, että tämä olisi itse nukkekodin sisällä.

Silti asukkaan läsnäolo on tärkeää. Luoto kuvittelee huoneisiinsa ihmisiä, joilla on kokonainen elämäntarina. Vaikka asukas ei ole läsnä, hänen persoonallisuutensa heijastuu esineissä ja kalusteissa. Ehkä heissä on kaikissa piirteitä tekijästään.

Jokin aikaa sitten Luoto löysi kätköistään lapsuutensa nukkekodin kalusteet: kustavilaistyylisen sohvakaluston, peilipöydän ja tuolin. Vielä tänäkin päivänä meritoitunut nukkekotiharrastaja arvostaa vanhoja Lundby-taloja. Ne seuraavat tarkasti aikaansa, ja vanhoista Lundbyistä maksetaan isoja summia keräilijöiden keskuudessa.

Lue Kodin Kuvalehdestä 23/2016 sisustusarkkitehti Markus Sivénin ja arkkitehti Kurt Kuurnan kodista. Se sijaitsee Eija Luodon puolitoistametrisen nukkekaapin kuudennessa kerroksessa.

Tässä sarjassa ihmiset paljastavat tärkeän lauseensa.

"Jouduin taannoin muuttamaan pakoon putkiremonttia. Remontista on aiheutunut paljon käytännön asioita, joita minun on pitänyt hoitaa. Olen valinnut kaakeleita ja päättänyt pistorasioiden paikoista. Se on vaikeaa ihmiselle, jonka työ on pääasiassa haaveilua.

Kun joudun kiperiin tilanteisiin, muistutan itselleni, että nyt on nyt. Mennyt on mennyttä, tulevaisuus ei ole vielä tullut, keskity siis tähän hetkeen. Se on lohdullista ja rauhoittavaa. Kun saan vaikka auton rengaspaineet mitattua, tunnen suurta itsenäisyyden riemua.

Ajatus nykyhetken merkittävyydestä auttaa minua myös kirjoittaessani. Keväällä ilmestyneessä Armonranta-romaanissani käsittelin muun muassa isäni kuolemaa ja eroani. Kun muistutan itseäni nykyhetkestä, en jää märehtimään mennyttä. Se on tärkeää kirjailijan työssä, jossa tarinat kertovat yleensä aina konflikteista. Onnelliset kertomukset ovat tylsiä."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 13/2016