Kai Latvalehdon koti on nyt Haukiputaalla. Perheeseen kuuluu myös lapinporokoira Vimpa.

Kai Latvalehto tunsi olevansa aina vähän vääränlainen, suomalaislapsena Ruotsissa ja teini-ikäisenä paluumuuttajana Suomessa. Aikuisena miehenä hän halusi selvittää, miten menneisyyden haamuista voi vapautua.

"Kasvuvuosieni häpeä ja nolous tiivistyvät tässä tapahtumassa:

On lämmin syyspäivä vuonna 1976 Göteborgissa. Olen yhdeksänvuotias ja potkin palloa kotitaloni pihassa, oman talon pojat vastaan naapuritalolaiset. Vieras aikuinen pysähtyy viereeni ja kysyy nimeäni.

"Kai", vastaan.

Osaan ruotsia niin hyvin, ettei kukaan huomaa kielessäni vajavaisuutta. Nimen lausun neutraalisti niin, että ruotsinkielinen voi helposti kuulla Kain lopussa j:n. Se ei riitä. Eläkeläismies haluaa tietää sukunimenikin.

"Latvalehto", sanon.

Kohtelias herra ei voi peittää inhoaan kuullessaan suomalaisen nimen, vaan vetäytyy taaksepäin. Ottaa varmuudeksi vielä pari askelta taakse.

Suomalaisten kellarikoulussa

"Olen Gårdstenin lähiössä hiekkalaatikolla 70-luvun alussa."
"Olen Gårdstenin lähiössä hiekkalaatikolla 70-luvun alussa."

Olin muuttanut Ruotsiin kaksivuotiaana ja kävin ruotsalaista peruskoulua, mutta olin aina ulkopuolinen. Tavallaan olin näkymätön, sillä kieleni ja ulkonäköni eivät minua ruotsalaislapsista erottaneet. Suomalaisuus liitti minut kuitenkin samaan joukkoon kuin miehet, joita majaili aseman lähellä: Göteborgissa oli Karjalaksi nimetty alue, jossa kokoontui viisikymmenpäinen alkoholistien joukko. Jo kaukaa kuuli heidän suomenkielisen ölinänsä.

Suomalaisuus oli noloa. En puhunut lähiössä asuvien kavereideni kanssa koskaan suomea, paitsi silloin, jos jäimme ratikassa kiinni ilman lippua ajamisesta.

Ruotsalaiset ovat loistavia joukkuepelaajia. Sen kääntöpuoli on tasapäistäminen. Lapsena tuntui, etten saanut erottua pahassa enkä hyvässä. Ei riittänyt, että pelasin jalkapalloa paremmin kuin toiset tai sain kokeista paremmat numerot kuin ruotsalaiset luokkatoverit.

Meitä myös eristettiin. Kävin kaksi lukuvuotta koulua kerrostalon kellarissa, kilometrin päässä varsinaiselta koululta. Kellarissa opiskeli kaksi suomalaisten luokkaa omissa oloissaan. Kukaan ei kyseenalaistanut ratkaisua.

Ruotsissa lellitty poika

Vanhempani raatoivat. Äiti oli Volvolla, isä vaihtoi työpaikkaa usein, tehtailta merille ja takaisin. Se näkyi niin, että viiden vuoden sisällä muutimme betonilähiöstä omistusasunnon kautta omakotitaloon, joka oli vain muutaman kilometrin päässä Göteborgin keskustasta.

Sain 1970-luvun vapaan kasvatuksen, paljon Coca-Colaa ja Aku Ankkoja. Minulle annettiin liikaa periksi, koska olin ainoa lapsi. Tajusin sen jo seuratessani naapurissani asuvia savolaisveljeksiä, jotka jakoivat viivoittimella suklaapatukan kahtia.

"Viikonloppuisin kotielämä pyöri isän viinanjuonnin ympärillä."

Viikonloppuisin kotielämä pyöri isän viinanjuonnin ympärillä. Parhailla suomalaiskavereilla oli sama tilanne, ja oli itsestään selvää, että leikimme pihalla. Jo kymmenvuotiaina ajelimme ratikalla pyörimään Göteborgin keskustaan.

Kesät olivat toisenlaisia. Ne vietin Suomessa, isovanhempieni maatilalla Taivalkoskella, sorateiden päässä. Mummolan lehmien maitoa en suostunut juomaan, joten minulle haettiin kauppa-autosta purkkimaitoa ja todettiin, että minut on Ruotsissa lellitty pilalle. Pelasin koko kesän pihassa palloa ja kalastin. Kun koulu alkoi, palasin Göteborgiin.

Kaikki muuttui, kun aloitin kuudennen luokan. Isäni oli saanut päähänsä, että muuttaisimme takaisin Suomeen. Itkin kaksi viikkoa, mutta se ei auttanut. Vannoin, etten lähde mukaan, mutta niin vain muutimme seuraavana kesänä Oulun lähelle Haukiputaalle.

"Suunnittelin palaavani Ruotsiin heti, kun voisin itse päättää."

Aloitin suomalaisen koulun Haukiputaan yläasteella, jossa oli 600 oppilasta. Olin ikäisekseni pitkä, ja murrosikä oli jo pitkällä.

Koulu oli ahdas ja aggressiivinen paikka, ja ensimmäiset Suomen-vuodet kuluivat kuin usvassa. En mennyt diskoihin vaan pysyin kotona kuuntelemassa musiikkia ja lukemassa, pääasiassa ruotsiksi. Suunnittelin palaavani Ruotsiin heti, kun voisin itse päättää.

Lukiossa elämä muuttui paljon valoisammaksi. Sain hyviä ystäviä ja aloin soittaa kitaraa. Ruotsin-kokemukset painuivat kahdeksi vuosikymmeneksi taka-alalle.

"Parikymppisinä kiertelimme vaimoni Päivin kanssa interraililla, tässä Kreikan saaristossa."
"Parikymppisinä kiertelimme vaimoni Päivin kanssa interraililla, tässä Kreikan saaristossa."

Perustin uusien ystävieni kanssa bändin, ja treenasimme koulun fysiikan luokan varastossa. Myöhemmin bändistä tuli Aknestik, joka teki kymmenkunta levyä ja satoja keikkoja vuoteen 2002 asti. Yhtyeen tunnetuin kappale on Suomirokkia. Aknestik ja haukiputaalaiset koulukaverit ovat yhä ystäväpiirini ydin.

Lukion jälkeen aloin opiskella englantia Oulussa. Siellä olivat myös ystäväni ja vaimoni Päivi, jonka kanssa olimme alkaneet seurustella 18-vuotiaina.
Ruotsi ei merkinnyt minulle juuri mitään. Opiskelin kieltä, mutta vain siksi, että saisin oikeuden opettaa tarvittaessa myös ruotsia. Ajattelin, että luon kasvutarinastani riippumatta oman elämäni kuten itse haluan.

Göteborg onkin kotikaupunkini

Lapsuus alkoi askarruttaa minua vasta, kun tulin isäksi vuonna 2003. Katselin poikaani Oivaa, joka opetteli kävelemään. Mietin, millainen tulevaisuus hänellä olisi pohjoissuomalaisessa maalaiskylässä, kun itse vartuin kaksikielisenä Göteborgin betonilähiön ihmisvilinässä.

Suhteeni ruotsin kieleen lämpeni. Kun olin avustamassa ruotsinkielisen elokuvan kuvauksissa, huomasin, että puhuttuani useita päiviä ruotsia olin omituisen iloinen ja toisaalta herkkä: pienet asiat alkoivat itkettää.

"Poikamme Oiva Pohjois-Ruotsin Storforsenilla, joka on Pohjolan suurin vapaana virtaava koski."
"Poikamme Oiva Pohjois-Ruotsin Storforsenilla, joka on Pohjolan suurin vapaana virtaava koski."

Lopullinen herätys tapahtui Göteborgissa, jonne matkustin katsomaan U2:n keikkaa. Istuin keskustassa penkillä, kun ratikka ajoi ohitseni. Kuuntelin raitiovaunun tuttua ääntä ja tunnistin sen numeron. Se ajoi lapsuuteni kaupunginosaan Hisingeniin.

"Den åker hem", ajattelin ruotsiksi. Se ajaa kotiin. Jäin hämmästelemään omituisen kotoista tunnettani. Koin olevani enemmän juurillani kuin missään muualla.

Isän kanssa matkalle

Minulle tuli tarve selvitellä lapsuuttani Ruotsissa. Meitä on paljon, sillä joka kymmenes suomalaislapsi aloitti koulunsa 1970-luvulla Ruotsissa.
Sanoin oululaiselle ystävälleni, elokuvaohjaaja Mika Ronkaiselle, että hänen pitäisi tehdä dokumentti ikäisistäni ruotsinsuomalaisista. Hän innostui ajatuksesta ja suostutteli minut elokuvansa päähenkilöksi.

Niin päädyin valkokankaalle, elokuvaan Laulu koti-ikävästä. Helmikuun alussa se voitti parhaan dokumenttielokuvan palkinnon Göteborgin filmijuhlilla.

"Lähdimme isäni kanssa katsomaan vanhoja kotimaisemia. Matka lähensi meitä."

Leffa kuvattiin matkalla Göteborgiin, jonne lähdimme isäni kanssa katsomaan vanhoja kotimaisemia. Matka lähensi minua ja isääni. Hän oli raitistunut, ja pystyimme matkalla käymään läpi mennyttä.

Dokumentissa näkyy, miten ulkopuoliseksi tunsin itseni molemmissa kotimaissani ja miten kyllästynyt olin siihen tunteeseen. Mietin sitäkin, mitä elämä Göteborgissa olisi voinut olla.

Olemme uskalikkojen lapsia

Minua kiehtoo uudenlainen ruotsinsuomalaisuus, joka on vapaa menneisyyden haamuista. Aloitin kaksi vuotta sitten tehdä väitöskirjaa toisen sukupolven ruotsinsuomalaisten kulttuuri-identiteetistä. Opettajan työt olen jättänyt toistaiseksi.

Sukupolveni tarina ei ole uhrien tarina. Olemme eri asia kuin vanhempamme, jotka menivät naapurimaahan siirtolaisina. Muutoksen voi huomata ruotsalaisessa kulttuurielämässä. Yhä useampi toisen polven ruotsinsuomalainen on aidosti ylpeä juuristaan.

"Olen Suomessa asuva ruotsinsuomalainen."

Aikuisena en ole asunut Ruotsissa päivääkään. Perheemme juuret ovat Haukiputaalla, mutta olen nyt löytänyt kotikaupunkini ja lapsuudentoverini. Olen äärettömän onnellinen siitä, että sielustani on avautunut luukkuja, jotka olivat kiinni 30 vuotta. Olen Suomessa asuva ruotsinsuomalainen.

Kun olen Haukiputaalla, kaipaan göteborgilaisten iloisuutta ja avoimuutta. Kun palaan pohjoiseen, olen jonkin aikaa itsekin puheliaampi. Jostain syystä jutustelu kuitenkin unohtuu muutamassa viikossa. Kaipaan pieniä asioita: grillien halvspesiaalia, jossa hodarin päälle laitetaan pari kauhallista perunamuusia – äkta mos.

Tuskin koskaan ostan mökkiä pohjoissuomalaisen järven rannalta, mutta ehkä joskus hankimme kesäasunnon Göteborgista. Se on kerrostalokaksio, jonne kantautuu ydinkeskustaan ajavien ratikoiden kolina."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 5/2013.