Kai Latvalehdon koti on nyt Haukiputaalla. Perheeseen kuuluu myös lapinporokoira Vimpa.

Kai Latvalehto tunsi olevansa aina vähän vääränlainen, suomalaislapsena Ruotsissa ja teini-ikäisenä paluumuuttajana Suomessa. Aikuisena miehenä hän halusi selvittää, miten menneisyyden haamuista voi vapautua.

"Kasvuvuosieni häpeä ja nolous tiivistyvät tässä tapahtumassa:

On lämmin syyspäivä vuonna 1976 Göteborgissa. Olen yhdeksänvuotias ja potkin palloa kotitaloni pihassa, oman talon pojat vastaan naapuritalolaiset. Vieras aikuinen pysähtyy viereeni ja kysyy nimeäni.

"Kai", vastaan.

Osaan ruotsia niin hyvin, ettei kukaan huomaa kielessäni vajavaisuutta. Nimen lausun neutraalisti niin, että ruotsinkielinen voi helposti kuulla Kain lopussa j:n. Se ei riitä. Eläkeläismies haluaa tietää sukunimenikin.

"Latvalehto", sanon.

Kohtelias herra ei voi peittää inhoaan kuullessaan suomalaisen nimen, vaan vetäytyy taaksepäin. Ottaa varmuudeksi vielä pari askelta taakse.

Suomalaisten kellarikoulussa

"Olen Gårdstenin lähiössä hiekkalaatikolla 70-luvun alussa."
"Olen Gårdstenin lähiössä hiekkalaatikolla 70-luvun alussa."

Olin muuttanut Ruotsiin kaksivuotiaana ja kävin ruotsalaista peruskoulua, mutta olin aina ulkopuolinen. Tavallaan olin näkymätön, sillä kieleni ja ulkonäköni eivät minua ruotsalaislapsista erottaneet. Suomalaisuus liitti minut kuitenkin samaan joukkoon kuin miehet, joita majaili aseman lähellä: Göteborgissa oli Karjalaksi nimetty alue, jossa kokoontui viisikymmenpäinen alkoholistien joukko. Jo kaukaa kuuli heidän suomenkielisen ölinänsä.

Suomalaisuus oli noloa. En puhunut lähiössä asuvien kavereideni kanssa koskaan suomea, paitsi silloin, jos jäimme ratikassa kiinni ilman lippua ajamisesta.

Ruotsalaiset ovat loistavia joukkuepelaajia. Sen kääntöpuoli on tasapäistäminen. Lapsena tuntui, etten saanut erottua pahassa enkä hyvässä. Ei riittänyt, että pelasin jalkapalloa paremmin kuin toiset tai sain kokeista paremmat numerot kuin ruotsalaiset luokkatoverit.

Meitä myös eristettiin. Kävin kaksi lukuvuotta koulua kerrostalon kellarissa, kilometrin päässä varsinaiselta koululta. Kellarissa opiskeli kaksi suomalaisten luokkaa omissa oloissaan. Kukaan ei kyseenalaistanut ratkaisua.

Ruotsissa lellitty poika

Vanhempani raatoivat. Äiti oli Volvolla, isä vaihtoi työpaikkaa usein, tehtailta merille ja takaisin. Se näkyi niin, että viiden vuoden sisällä muutimme betonilähiöstä omistusasunnon kautta omakotitaloon, joka oli vain muutaman kilometrin päässä Göteborgin keskustasta.

Sain 1970-luvun vapaan kasvatuksen, paljon Coca-Colaa ja Aku Ankkoja. Minulle annettiin liikaa periksi, koska olin ainoa lapsi. Tajusin sen jo seuratessani naapurissani asuvia savolaisveljeksiä, jotka jakoivat viivoittimella suklaapatukan kahtia.

"Viikonloppuisin kotielämä pyöri isän viinanjuonnin ympärillä."

Viikonloppuisin kotielämä pyöri isän viinanjuonnin ympärillä. Parhailla suomalaiskavereilla oli sama tilanne, ja oli itsestään selvää, että leikimme pihalla. Jo kymmenvuotiaina ajelimme ratikalla pyörimään Göteborgin keskustaan.

Kesät olivat toisenlaisia. Ne vietin Suomessa, isovanhempieni maatilalla Taivalkoskella, sorateiden päässä. Mummolan lehmien maitoa en suostunut juomaan, joten minulle haettiin kauppa-autosta purkkimaitoa ja todettiin, että minut on Ruotsissa lellitty pilalle. Pelasin koko kesän pihassa palloa ja kalastin. Kun koulu alkoi, palasin Göteborgiin.

Kaikki muuttui, kun aloitin kuudennen luokan. Isäni oli saanut päähänsä, että muuttaisimme takaisin Suomeen. Itkin kaksi viikkoa, mutta se ei auttanut. Vannoin, etten lähde mukaan, mutta niin vain muutimme seuraavana kesänä Oulun lähelle Haukiputaalle.

"Suunnittelin palaavani Ruotsiin heti, kun voisin itse päättää."

Aloitin suomalaisen koulun Haukiputaan yläasteella, jossa oli 600 oppilasta. Olin ikäisekseni pitkä, ja murrosikä oli jo pitkällä.

Koulu oli ahdas ja aggressiivinen paikka, ja ensimmäiset Suomen-vuodet kuluivat kuin usvassa. En mennyt diskoihin vaan pysyin kotona kuuntelemassa musiikkia ja lukemassa, pääasiassa ruotsiksi. Suunnittelin palaavani Ruotsiin heti, kun voisin itse päättää.

Lukiossa elämä muuttui paljon valoisammaksi. Sain hyviä ystäviä ja aloin soittaa kitaraa. Ruotsin-kokemukset painuivat kahdeksi vuosikymmeneksi taka-alalle.

"Parikymppisinä kiertelimme vaimoni Päivin kanssa interraililla, tässä Kreikan saaristossa."
"Parikymppisinä kiertelimme vaimoni Päivin kanssa interraililla, tässä Kreikan saaristossa."

Perustin uusien ystävieni kanssa bändin, ja treenasimme koulun fysiikan luokan varastossa. Myöhemmin bändistä tuli Aknestik, joka teki kymmenkunta levyä ja satoja keikkoja vuoteen 2002 asti. Yhtyeen tunnetuin kappale on Suomirokkia. Aknestik ja haukiputaalaiset koulukaverit ovat yhä ystäväpiirini ydin.

Lukion jälkeen aloin opiskella englantia Oulussa. Siellä olivat myös ystäväni ja vaimoni Päivi, jonka kanssa olimme alkaneet seurustella 18-vuotiaina.
Ruotsi ei merkinnyt minulle juuri mitään. Opiskelin kieltä, mutta vain siksi, että saisin oikeuden opettaa tarvittaessa myös ruotsia. Ajattelin, että luon kasvutarinastani riippumatta oman elämäni kuten itse haluan.

Göteborg onkin kotikaupunkini

Lapsuus alkoi askarruttaa minua vasta, kun tulin isäksi vuonna 2003. Katselin poikaani Oivaa, joka opetteli kävelemään. Mietin, millainen tulevaisuus hänellä olisi pohjoissuomalaisessa maalaiskylässä, kun itse vartuin kaksikielisenä Göteborgin betonilähiön ihmisvilinässä.

Suhteeni ruotsin kieleen lämpeni. Kun olin avustamassa ruotsinkielisen elokuvan kuvauksissa, huomasin, että puhuttuani useita päiviä ruotsia olin omituisen iloinen ja toisaalta herkkä: pienet asiat alkoivat itkettää.

"Poikamme Oiva Pohjois-Ruotsin Storforsenilla, joka on Pohjolan suurin vapaana virtaava koski."
"Poikamme Oiva Pohjois-Ruotsin Storforsenilla, joka on Pohjolan suurin vapaana virtaava koski."

Lopullinen herätys tapahtui Göteborgissa, jonne matkustin katsomaan U2:n keikkaa. Istuin keskustassa penkillä, kun ratikka ajoi ohitseni. Kuuntelin raitiovaunun tuttua ääntä ja tunnistin sen numeron. Se ajoi lapsuuteni kaupunginosaan Hisingeniin.

"Den åker hem", ajattelin ruotsiksi. Se ajaa kotiin. Jäin hämmästelemään omituisen kotoista tunnettani. Koin olevani enemmän juurillani kuin missään muualla.

Isän kanssa matkalle

Minulle tuli tarve selvitellä lapsuuttani Ruotsissa. Meitä on paljon, sillä joka kymmenes suomalaislapsi aloitti koulunsa 1970-luvulla Ruotsissa.
Sanoin oululaiselle ystävälleni, elokuvaohjaaja Mika Ronkaiselle, että hänen pitäisi tehdä dokumentti ikäisistäni ruotsinsuomalaisista. Hän innostui ajatuksesta ja suostutteli minut elokuvansa päähenkilöksi.

Niin päädyin valkokankaalle, elokuvaan Laulu koti-ikävästä. Helmikuun alussa se voitti parhaan dokumenttielokuvan palkinnon Göteborgin filmijuhlilla.

"Lähdimme isäni kanssa katsomaan vanhoja kotimaisemia. Matka lähensi meitä."

Leffa kuvattiin matkalla Göteborgiin, jonne lähdimme isäni kanssa katsomaan vanhoja kotimaisemia. Matka lähensi minua ja isääni. Hän oli raitistunut, ja pystyimme matkalla käymään läpi mennyttä.

Dokumentissa näkyy, miten ulkopuoliseksi tunsin itseni molemmissa kotimaissani ja miten kyllästynyt olin siihen tunteeseen. Mietin sitäkin, mitä elämä Göteborgissa olisi voinut olla.

Olemme uskalikkojen lapsia

Minua kiehtoo uudenlainen ruotsinsuomalaisuus, joka on vapaa menneisyyden haamuista. Aloitin kaksi vuotta sitten tehdä väitöskirjaa toisen sukupolven ruotsinsuomalaisten kulttuuri-identiteetistä. Opettajan työt olen jättänyt toistaiseksi.

Sukupolveni tarina ei ole uhrien tarina. Olemme eri asia kuin vanhempamme, jotka menivät naapurimaahan siirtolaisina. Muutoksen voi huomata ruotsalaisessa kulttuurielämässä. Yhä useampi toisen polven ruotsinsuomalainen on aidosti ylpeä juuristaan.

"Olen Suomessa asuva ruotsinsuomalainen."

Aikuisena en ole asunut Ruotsissa päivääkään. Perheemme juuret ovat Haukiputaalla, mutta olen nyt löytänyt kotikaupunkini ja lapsuudentoverini. Olen äärettömän onnellinen siitä, että sielustani on avautunut luukkuja, jotka olivat kiinni 30 vuotta. Olen Suomessa asuva ruotsinsuomalainen.

Kun olen Haukiputaalla, kaipaan göteborgilaisten iloisuutta ja avoimuutta. Kun palaan pohjoiseen, olen jonkin aikaa itsekin puheliaampi. Jostain syystä jutustelu kuitenkin unohtuu muutamassa viikossa. Kaipaan pieniä asioita: grillien halvspesiaalia, jossa hodarin päälle laitetaan pari kauhallista perunamuusia – äkta mos.

Tuskin koskaan ostan mökkiä pohjoissuomalaisen järven rannalta, mutta ehkä joskus hankimme kesäasunnon Göteborgista. Se on kerrostalokaksio, jonne kantautuu ydinkeskustaan ajavien ratikoiden kolina."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 5/2013.

Kun isä oli sillä tuulella, Kimmo Ohtonen karkasi metsään ja muuttui näkymättömäksi. Aikuisena hänestä tuli mies, joka kuvasi jääkarhuja ja sukelsi tiikerihain kanssa. Jossain välissä hän lakkasi pelkäämästä edes isäänsä.

Jos laitan kengät jalkaan, isä herää. Menen metsään paljain jaloin. On yö. Jätän oven raolleen, ettei se loksahda. Kuljen kuusten luo ja katson taakseni. Ikkunoissa ei pala valo.

Päivällä olen kantanut hirsiä ja harkkoja isän apuna. Kesämökin rakentaminen on kesken. 

Kun urakka on valmis, saat mennä uimaan, isä lupasi.

Vasta iltapäivällä olin liian hidas, tai ehkä häsläsin. Isä löi nyrkillä olkapäähän.

Äiti tiskasi rannassa kattilaa, jossa oli keittänyt uusia perunoita.

Metsässä kävelen kauas. Poimin kourallisen mustikoita. Minulla on siniset sormet, kun menen kuusen alle nukkumaan.

Olen hyvä tekemään petejä metsään, kerään sammalta alleni.

En pelkää. Olen näkymätön.

Aamulla herään siihen, että palelee. Kävelen takaisin.

Äiti ja isä juovat kuistilla kahvia. Routa ajoi porsaan kotiin, isä sanoo. Enempää ei puhuta. Vasta seuraavana päivänä isä rankaisee minua kepillä.

Tämän Kimmo Ohtonen muistaa kesästä 1990. Hän oli silloin yhdeksänvuotias.

Se toinen lapsuusmuisto

Näinkin lapsuuden voi muistaa:

On punainen paritalo Keravalla, takapihalla lintulauta, vanhemmilla vesisänky, lapsilla yhteinen huone. Viikonloppuisin käydään isovanhemmilla syömässä karjalanpaistia. Koulun jälkeen juodaan kylmää kaakaota.

Isä on pätevä ja arvostettu insinööri. Sellainen jämpti mies, joka tekee mitä lupaa, sanovat ihmiset.

Äiti on sosiaalityöntekijä. Aina pienen ihmisen puolella, sanovat asiakkaat.

Kimmo pelaa jalkapalloa, treenit ovat viisi kertaa viikossa. Isoveli on kaksi vuotta vanhempi.

Kimmon sängyn yläpuolella seinällä on supersankari Hulkin juliste.

12-vuotias Kimmo alkaa vain joskus itkeä kesken matematiikantunnin. Muuten ollaan kuten naapuritkin eikä tehdä olemisesta numeroa.

"Todellisuudessa isä oli julman väkivaltainen henkisesti ja fyysisesti monta kertaa viikossa. Vuodesta toiseen ja alusta alkaen", Kimmo sanoo.

Olet hirveä paska, säheltäjä, sinusta ei koskaan tule mitään.

Jalka vain vähän kipeä

Ensimmäisessä lapsuusmuistossa Kimmo on niin pieni, että osaa vasta istua. Isä retuuttaa äitiä. Sitten hän kävelee Kimmoa kohti. Pelottaa. Äiti ei uskalla sanoa isälle vastaan, mutta yrittää lohduttaa Kimmoa katseellaan. Silmät sanovat, että yritä kestää, olet rakas.

Mikä tahansa saattaa suututtaa isän.

Jos maitotölkki jää tiskipöydälle, isä jahtaa Kimmon kylpyhuoneeseen.

Jos ovi on lukossa, isä irrottaa sen saranoiltaan.

Olet hirveä paska, säheltäjä, sinusta ei koskaan tule mitään, isä huutaa. Sitten hän lyö.

Tosipaikan tullen metsässä voisi ehkä elää erakkona.

Kun Kimmo ei voi jalkapallotreeneissä heittäytyä pallon perään, kuten maalivahdin kuuluu, hän sanoo: mulla on vain vähän jalka kipeä.

"Lapset suojelevat vanhempiaan viimeiseen saakka."

Kesämökin metsä oli Keski-Suomessa, mutta Keravallakin oli metsä. Yhden kiven alle Kimmo piilottaa pussukan: linkkuveitsi, tulitikkuja, onkivehkeet. Tosipaikan tullen metsässä voisi ehkä elää erakkona.

Siihen saakka metsään voi mennä hetkeksi turvaan, kiivetä puuhun ja kuvitella olevansa karhu.

"Jokainen lapsi tarvitsee lähelleen ainakin yhden turvallisen aikuisen", Kimmo sanoo.
"Jokainen lapsi tarvitsee lähelleen ainakin yhden turvallisen aikuisen", Kimmo sanoo.

Ei äitiä sittenkään voi auttaa

Lähikirjastossa on metreittäin kirjoja. Jostain, ehkä palautuskärrystä sattumalta, löytyy Ben Furmanin Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus.

Jouluaattoyönä viisitoistavuotias Kimmo lukee sen kokonaan.

"Se oli taas niitä jouluja, jolloin parketti täyttyi särkyneistä lasinsirpaleista. Kun kirja oli lopussa, oivalsin, että muillakin voi olla samanlaista kuin meillä. Että ehkä vika ei ole minussa, ainakaan pelkästään."

Joulukuusessa on valot, kinkku folion alla jääkaapissa, ajatus jatkuu: jos lakaisen kaiken maton alle, muutun samanlaiseksi kuin isä. 

On parempi mennä väliin kuin katsoa, miten äidin toinen silmä on musta.

Kun isän raivokohtaus on laantunut, siitä ei keskustella. Kun Kimmo joskus uskaltaa kysyä äidiltä, miksei tämä ota lapsia ja lähde, äiti sanoo ettei pysty.

Ystäviä tai ensimmäistä tyttöystävää Kimmo ei kehtaa pyytää kotiin. Miten heille voisi kertoa? Isoveli asuu jo tyttöystävänsä vanhempien luona.

Kimmokin haluaisi lähteä. Mutta silloin äiti jäisi yksin ja kaikki isän viha osuisi äitiin. On parempi mennä väliin kuin katsoa, miten äidin toinen silmä on musta, miten äiti itkee.

Kimmo lähtee vasta 21-vuotiaana. Englanti on tarpeeksi kaukana kotoa.

Ei äitiä voi auttaa.

Manchesterissa voi puhua, viimeinkin

Manchesterissa ei ole oikeaa metsää, mutta ehkä uudet ystävät muodostavat metsän, turvalliset puut, joihin nojata. 

Uusi koti on vanhassa puuvillatehtaassa, eikä siellä tarvitse olla yksin. Dominic asuu naapurihuoneessa ja Tom kulman takana. Kimmon yöpöydällä on korvatulpat ja Salman Rushdien Saatanalliset säkeet.

Päivät ovat pitkiä. Yliopistolla opetetaan kaikki mahdollinen dokumenttielokuvien tekemisestä. Ystävien kanssa tehdään töitä samassa televisioyhtiössä ja sunnuntaina ruokaa.

Ja keskustellaan.

"Kaikki vuodet Suomessa olin salaillut kotiolojani, uudessa ympäristössä olin yhtäkkiä valmis puhumaan. Kerroin tarinani. Se oli valtava helpotus."

On minun syyni, että lapsuutesi oli helvetti.

Kertominen ei enää hävetä Kimmoa. Kaikki on muuttunut.

Lomalla vanhempien luona mikään ei ole muuttunut.

Aikuinen iltahetki lapsuuskodissa: Kimmo on antanut äidille tuliaiseksi englantilaista toffeeta, istutaan keittiössä ja puhutaan kirjoista. Isä tulee huoneeseen, kurkistaa kaappiin, paiskaa oven, menee, tulee, alkaa huutaa äidille tiskaamattomista tiskeistä. Äiti lepyttelee isää.

Tämän kuvion olen nähnyt, Kimmo ajattelee ja palaa Manchesteriin.

Sinun puolestasi suren, äiti.

Kerran viikossa äiti lähettää kirjeen postissa. Kimmo kulta, hän aloittää kirjeensä. Sitten hän kertoo, mitä mieltä oli Saatanallisista säkeistä. Kun molemmat ovat lukeneet kaikki 558 sivua, he siirtyvät seuraavaan kirjaan ja keskustelevat siitä.

Äiti kirjoittaa tämänkin: Anteeksi. On minun syyni, että lapsuutesi oli helvetti. En vain osannut olla ilman isääsi. En tiedä, miksi.

Kimmo vastaa: Ei sinun tarvitse selittää. Pärjään kyllä. Sinun puolestasi suren, äiti. Olisit ansainnut ihmisen, joka kunnioittaa ja rakastaa sinua.

Yhtenä sateisena iltana kirjeen sijaan tulee puhelu. Äidin toinen rinta on jouduttu poistamaan. Pian selviää, että syöpä on levinnyt toiseenkin rintaan.

Lähes neljä vuotta myöhemmin Kimmo pitää sairaalassa äitiä kädestä viimeistä kertaa.

Voiko äitiä surra näin paljon?

Suomessa kuusien väri on sellainen vihreä, jota ei voi kuvailla muille kuin toisille suomalaisille. Silloin riittää, kun sanoo, että kuusenvihreä.

Kimmo aloittaa terapian äidin kuoleman jälkeen ja jatkaa sitä palattuaan Suomeen 28-vuotiaana. Hänestä on tullut luontotoimittaja ja -valokuvaaja, mutta työpäivän jälkeen metsässä hän ei ajattele kuvakulmia vaan äitiä.

On kamala ikävä. Ei ole oikeastaan mitään, mikä jäi sanomatta, mutta olisi valtavasti sanottavaa.

"Ystävät ojensivat haarukan ja muistuttivat, etten ole koskaan yksin."

Pari vuotta aikaisemmin äiti kävi Kimmon luona Englannissa ja Kimmo vei äidin Sydämen asialla -televisiosarjan kuvauspaikalle. Se oli äidin suosikkiohjelma.

Nyt äitiä ei ole. Ruoka ei maistu.

"Ystävät tulivat Englannista, istuttivat pöydän ääreen, tilasivat pastaa, ojensivat haarukan ja muistuttivat, etten ole koskaan yksin."

Sitten ystävät kuuntelevat. Onko normaalia, että aikuinen mies suree äitiä näin paljon? Mutta ehkä äiti tuntuu niin läheiseltä, koska isä tuntuu niin kaukaiselta?

Vuoden kuluttua laulaa västäräkki

Lapsuus on vaikuttanut kaikkeen. Monet seurustelusuhteet ovat kariutuneet. Kimmo on ollut liian kiltti, arka kertomaan, mitä itse haluaa. Ettei kukaan pahoittaisi mieltään tai suuttuisi.

Kuluu vuosi ennen kuin Kimmo kuulee metsässä västäräkin laulun.

”Siihen saakka ajattelin, että saa tapahtua ihan mitä tahansa, en välitä eikä kiinnosta, kun ei äitiä ole. Maailma meni usvaksi.”

Västäräkki laulaa keväällä. Kimmo huomaa puron ja pajupensaan ja nauraa.

"Elämä oli yhtäkkiä valtavan lähellä taas. Oli mustaa maata, mutta siitä kasvoi uutta. Hassuja taimia, joista ei oikein vielä ottanut selvää, mitä niistä tulee."

"Seuratessani äidin taistelua syöpää vastaan tajusin, miten vimmatusti taistelemme elämämme puolesta."
"Seuratessani äidin taistelua syöpää vastaan tajusin, miten vimmatusti taistelemme elämämme puolesta."

Kaikki pitää muistaa ja käydä läpi

Saimaan vesi on kylmää, kun Kimmo kauhoo Savonlinnasta Lappeenrantaan. Vene ajaa viereen, ihmiset tahtovat morjenstaa ja kehua.

Vuonna 2012 Kimmo päättää uida 140 kilometriä kerätäkseen rahaa saimaannorppien suojelemiseksi. Matka taittuu 11 päivässä, sitä ennen piti harjoitella oikeaa vapaauintitekniikkaa 13 kuukautta.

Toisinaan, syvässä vedessä uidessaan, Kimmo käy mielessään läpi tuttuja elokuvia alusta loppuun. Toisinaan hän muistelee äidin lisäksi isää.

"En usko isän tietoisesti ajatelleen, että murskaanpa lasteni itsetunnon ja identiteetin. Hän taisteli omia demoneitaan vastaan ja hävisi. Minusta ei tule samanlaista miestä."

On tarvittu monta vuotta, että Kimmo voi ajatella näin. Terapeutti on muistuttanut: Sinun pitää tehdä töitä itsesi vuoksi samalla tavalla kuin ihmiset tekevät töitä uransa hyväksi tai taloa rakentaessaan. Enemmän vain.

"Kun on käynyt läpi kipeän lapsuuden, ei pidä aikuisena mitään itsestään selvänä."

Kaikki on pitänyt muistaa ja kaikki käydä läpi. Vasta sitten on voinut huomata hyvän.

Ystävät, jotka laittavat viestin: Olemme täällä kiinalaisessa ravintolassa Lontoossa ja toivomme, että olisit tuossa vastapäätä.

Toiset ystävät, jotka kaatavat illalla Helsingissä viinilasillisen olohuoneessaan.

Työn, joka kuljettaa Keniaan, Huippuvuorille ja Intiaan.

Veljen, joka on ollut rakas ja hiljaisen viisas lapsuudesta lähtien.

"Elämä on alkanut tuntua lahjalta, vaikka se onkin vähän klisee. Kun on käynyt läpi kipeän lapsuuden, ei pidä aikuisena mitään itsestään selvänä", Kimmo sanoo. 

"Välillä on surullinen olo, kun joku muisto tulee mieleen. Se pitää kohdata. Sitten se ei palaa kolkuttelemaan."

Hymypatsas pirstaleina

Paperi kuoreen, osoite päälle. Kimmo kirjoittaa isälleen kirjeen: On parempi, ettemme enää ole tekemisissä, vaan keskitymme omaan elämäämme.

Satunnaiset tapaamiset eivät ole sujuneet hyvin.

Isä vastaä: Selvä juttu, tehdään näin. Jos tulee käytännön asioita, selvitetään ne sähköpostilla.

Hetken tuntuu tyhjältä. Siitä on nyt kaksi vuotta.

"Ainakin yritin. En toivo isälle mitään pahaa. Onneksi kenenkään kanssa ei ole pakko olla yhteydessä vain sen takia, että hän on sukua."

Ihan kuin meillä 20 vuotta sitten. Ihan kuin meillä nyt.

Isän sijaan Kimmo on yhteydessä muihin. Kun hän kertoo osan tarinastaan karhuaiheisessa valokuvakirjassaan, sähköposti täyttyy viesteistä: Ihan kuin meillä 20 vuotta sitten. Ihan kuin meillä nyt. Kiitos, että kerroit, minä en uskalla kertoa.

Viestit ovat pitkiä.

Kimmo yrittää vastata jokaiselle. Alma-koira painaa leuan tassuihin, kun hän naputtelee vastauksia. Kello on melkein puoli kaksi yöllä, pitäisi löytää oikeat sanat.

"Suuri osa perheväkivallasta tapahtuu niin sanotuissa hyvissä perheissä, muilta piilossa. Kaikki hakkaaminen ei liity alkoholiin, työttömyyteen ja muuhun huono-osaisuuteen."

Perheissä huudetaan myös pianon päälle asetettujen hymypoikapatsaiden vieressä. Joskus ne napataan käteen ja heitetään palasiksi lattialle.

Kun Kimmon lapsuuskaverit saavat kuulla, millainen hänen lapsuutensa oikeasti oli, he hämmästyvät: Sinähän olit aina niin iloinen. Teillähän oli aina niin siistiä.

Metsässä Kimmo oppi, että menneisyydelle pitää antaa rauha. On aika päästää lähelle, on aika päästää irti.
Metsässä Kimmo oppi, että menneisyydelle pitää antaa rauha. On aika päästää lähelle, on aika päästää irti.

Karhu ja hengitys, lapsuuden metsä

Tämän Kimmo Ohtonen muistaa viime kesästä. Hän oli silloin 35-vuotias.

Menen metsään saappaat jalassa. On yö. Metsä on vanha korpimetsä Kainuussa, maassa tupasvillamättäitä, suuria mäntyjä taivasta kohti.

Astun sisään kuvauskojuun. Tällaisia maastoon sulautuvia piilopaikkoja ihmiset voivat vuokrata vuorokaudeksi tai pariksi. Matalassa rakennuksessa ei mahdu seisomaan, sisällä on sänky ja pöytä. Ovi pitää lukita.

Asetan kameran käyttövalmiiksi ja suuntaan linssiin ikkunasta. Odotan.

Vihdoin jokin vilahtaa sadan metrin päässä.

Kun menee metsään, kuulee ajatuksensa. Missään muualla en voi hengittää yhtä syvään. 

Karhu saapuu. Se painaa ainakin 300 kiloa. Jos en olisi turvassa kojussa, yksi hyppäys riittäisi.

En halua häiritä. Otan vain kuvia. Kuulen, kuinka karhu hengittää.

En pelkää. 

Aikaisemmin menin metsään isää piiloon, nyt piiloudun vain karhulta.

Metsä riisuu roolit ja lohduttaa. Kun menee metsään, kuulee ajatuksensa. Missään muualla ei voi hengittää yhtä syvään. 

Huomenna pakkaan kameran ja saappaat ja palaan kotiin. Ensimmäiseksi halaan avovaimoa. Hän ymmärtää katseesta kaiken. Viemme koiran pitkälle lenkille. 

Ennen nukahtamista ajattelen lapsuuden metsää Hollolassa.

Kun pari vuotta sitten kävin siellä, huomasin, ettei metsä ollutkaan suuri. Vierekkäin oli viisi kuusta, ei enempää. Ehkä muistin väärin, kun kuvittelin löytäväni tiheän kuusikon. Tai sitten olin vain kasvanut aikuiseksi.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2016.

Kimmo Ohtosen valokuvakirja Karhu – Voimaeläin (Docendo 2016) kertoo hänen elämästään ja kohtaamisista karhujen kanssa.

 

pullapitko

Isä pahoinpiteli Kimmo Ohtosta lapsena: "Äiti pyysi anteeksi sitä, että lapsuuteni oli helvetti"

"Onneksi kenenkään kanssa ei ole pakko olla yhteydessä vain sen takia, että hän on sukua." Oma elämäni ei ole aivan noin rankka ollut. Meillä oli kaikkea. Paitsi tunne läheisyydestä ja välittämisestä :( Lähdin kotoa yli 30 vuotta sitten. Edelleen käyn pari kertaa vuodessa kotona ohikulkumatkalla ja pakkopullalta se tuntuu. Kiitos Kimmo rohkeudesta <3
Lue kommentti

Kun Laura Niemi luopui turhista tavaroista, mieli keveni ja parisuhde parani. "Luulin järjesteleväni kotia. Oikeasti kävinkin läpi lapsuuttani."

Helsingin Pasilassa sijaitsevassa kerrostalokodissa ei ole yhtään sotkuista kaappia. Julkaisukoordinaattori Laura Niemi kävelee keittiössä ja availee ovia.

Katso! Pieni kaappi kynttilöille, ihanaa. Käsipyyhkeet pystyyn viikattuna korissa, lautaset pystyssä kuivauskaapissa. Oma kaappi jopa kahville.

Aiemmin Lauran aikaa kului tavaroiden siirtelyyn. Kantamiseen, etsimiseen, raivaamiseen.

"Ihan kamalaa ajan tuhlausta", hän sanoo ja istuutuu pyöreään pöytään.

Muutto tähän uuteen kotiin muutti hänen arkensa. Tai oikeastaan hänen elämänsä.

Tavara teki kärttyiseksi

Ennen muuttoa Laura ja hänen miehensä Emppu olivat sotkukierteessä. Lauantaisin siivottiin viisikin tuntia, mutta viikon aikana koti valui takaisin kaaokseen. Oli retropeltipurkkeja ja purnukoita, valtavasti vaatteita ja hamstrattuja kirjoja.

"Olin kärttyinen. Keskityin arvostelemaan Emppua siitä, mitä kaikkea hän ei ollut siivonnut", Laura Niemi sanoo.

Kotona oli vaikeaa rentoutua muulloin kuin lauantaisiivouksen jälkeen. Koti ei ollut koti vaan kämppä.

Sitten Laura sai ystävältään inspiraation ja luki japanilaisen ammattijärjestäjän Marie Kondon kirjan Konmari - siivouksen elämän mullistava taika.

Laura innostui.

Laura luopui yli 200 kirjasta ja palautti äidilleen yli 20 muumimukia.

Koti piti raivata kerralla kunnolla, ei huone kerrallaan vaan esineet ryhmittäin. Tuli säilyttää vain esineet, jotka tuottivat iloa.

Laura ja hänen miehensä olivat juuri muuttamassa. Hetki oli täydellinen.

Ensin Laura kävi läpi vaatekaappinsa. Hän antoi pois kymmeniä mekkoja ja laskosti vaatteet koreihin Konmari-menetelmän mukaan pystyasentoon. Silloin vaatteet näkee yhdellä silmäyksellä ja ne on helppo ottaa esille.

Hän raivasi viisimetrisen kirjahyllynsä ja luopui yli 200 kirjasta. Lähteä saivat jopa mummin vanhat kirjat, kun Laura tajusi, ettei niistä luopuminen veisi pois hyviä muistoja.

Äidilleen Laura palautti yli 20 muumimukia, jotka tämä otti vastaan suuttumatta.

Viisi farmariautollista tavaraa lähti

Siivotessaan Laura alkoi miettiä, ketkä kaikki heillä majailivat tavaroiden kautta. Epämukavaa oloa aiheuttaneet tuliaisesineet saivat lähteä.

Pois menevää tavaraa kertyi viisi farmariautollista.

Luopuminen oli yllättävän helppoa. Raivaaminen tuntui henkisesti puhdistavalta.

Kun Laura heitti pois turhat tavarat, parisuhdekin parani.

"Saa ottaa, hae ilmaiseksi", oli hetken ajan Lauran yleisin lause ystäville ja tuttaville.

Laura huomasi voivansa paremmin. Hän jaksoi taas lukea kirjoja ja tehdä ruokaa entistä useammin. Hän järjesti aikaa levolle viikolla ja tapasi ystäviä viikonloppuisin.

Kas, parisuhdekin voi paremmin.

Miehensä tavaroihin Laura yritti olla puuttumatta, mutta yhtenä päivänä Empulta tuli tekstiviesti: Heitit sitten roskiin pankkikorttini.

Laura oli heittänyt pois rikkinäiset housut, joiden taskussa kortit olivat. Ne löytyivät onneksi vielä roskalaatikosta.

Siivotessa kävin läpi lapsuuttani 

Yllättävän moneen tavaraan liittyi ahdistusta. Yhtä piti korjata, toista lukea. Rikkinäinen Poni-pyörän runko sai lähteä kellarista.

"Luulin järjesteleväni kotia, mutta oikeasti kävin läpi lapsuuttanikin."

Lauralla oli ollut myöhäisessä teini-iässä syömishäiriö ja masennus, joiden takia hän kävi kolme vuotta psykoterapiassa.

"Vanhoja tavaroita läpi käydessäni huomasin, että syömishäiriö ja masennus olivat enää vain osa historiaani. Niillä ei ole merkitystä nykypäivässä."

Laura mietti, miksi Marie Kondon sanoma kolahti juuri häneen. Siksikö, että hän havainnoi herkästi ympäristöään? Sen vuoksi ärsykkeet - esimerkiksi sotku - saattavat joskus stressata.

Kyse ei ollutkaan järjestelemisestä ja siivoamisesta vaan elämänhallinnasta.

"Kodista tuli paikka, jossa voin rentoutua. Nyt ympärilläni on vain mielihyvää tuottavia esineitä."

Uudet ostokset: mankeli ja keinutuoli

Turhista tavaroista luopumisen jälkeen Laura osti itselleen kauan haaveilemansa kunnon mankelin, keinutuolin ja vinyylilevysoittimen.

"Saatoin ostaa muutaman kalliimman tavaran, koska en enää ostellut koko ajan kaikenlaista pientä. Suhde ostamiseen muuttui."

Nyt järjestelyprojekti on takana. Lauraa inspiroi jo toinen kirja, Henna-Kaisa Sivosen Mummoillen, joka muistuttaa häntä omasta mummosta. Mummon luona oli aina siistiä, vaikka mummo ei ikinä siivonnut.

"Sellaisen elämäntyylin koen osin saavuttaneenikin", Laura sanoo.

Nyt hänellä on aikaa tehdä asioita, joita hän on aina halunnut: ommella, lukea, mankeloida vaikka koko illan.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2016.

 

Sarjassa tutut ihmiset paljastavat tärkeän lauseensa.

"Vahva, säteilevä 'kyllä'. Siitä minä pidän.

Kyllä kuuntelee, kunnioittaa ja riisuu ennakkoluulot.

Kuusi vuotta sitten kuulin teatterin lukuharjoituksissa Clarice Lispectorin Tähden hetki -kirjan alun: Maailmassa kaikki alkoi sanalla kyllä. Molekyyli sanoi kyllä toiselle molekyylille ja elämä alkoi.

Lause jäi minulle mieleen, koska se on yksinkertainen ja tosi. Se edustaa elämää kunnioittavaa olemisen tapaa.

Työni näyttämöllä on myöntymistä. Yksi näyttelijä ehdottaa, toinen tarttuu ja jatkaa ajatusta ja taas puolestaan ehdottaa. Kyllä-sana mahdollistaa ketjun, joka synnyttää jotain uutta.

Myös pysäyttävää ei-sanaa tarvitaan. Se on tärkeä rajanvetäjä.

Lapsen kasvattajana 'Ei' tarkoittaa minulle vastuuta. Myös naisten aseman ajaminen on vaatinut ei-huudon synnyttämistä ja vahvistamista.

Ei-sanan äärellä on hyvä pysähtyä ja miettiä, onko sanan pakko päästä ilmoille vai johtuuko se ennakkoluuloista tai ehkä laiskuudesta.

Usein 'kyllä' on huomattavasti parempi sanavalinta. Se pitää yllä elämää."

Maria Sid erosi ensimmäisestä miehestään, kun esikoinen oli yksivuotias. "Olin itsekin samanikäinen, kun vanhempani erosivat. Siksi en olisi millään halunnut erota. Toisaalta ymmärsin, että jos täytyy erota, niin täytyy."

MARIA SID, 48, on näyttelijä ja ohjaaja. Hän on ohjannut Espoon kaupunginteatterissa esitettävän Äidinmaa-musikaalin.

"Minun ja isän suhteessa on aina poimittu rusinat pullasta, koska emme juuri viettäneet arkea yhdessä.

Vanhempani erosivat, kun olin yksivuotias. Molemmat menivät myöhemmin uusiin naimisiin, mutta kymmenen vuotta ehdin olla ainut lapsi, ja minulla oli kaksi kotia. Se oli luksusta.

Isän luona ei ollut koskaan tylsää. Urheilimme, kalastimme ja harrastimme kulttuuria. Isä halusi sivistää minua, ja hän teki sen niin, että se oli kivaa.

Kun pääsin Teatterikorkeakouluun, faija tarjosi kollegoilleen kuohuviiniä. Minua hän ei onnitellut.

Pidin isän pehmeästä, matalasta äänestä, kun hän luki minulle. Muistan, miten ääni rauhoitti. Nukahdin hyvin, kun kuulin isän juttelevan toisessa huoneessa.

Muistan päivän, kun isä esitteli minulle Beatlesin. Isällä oli juhlat, ja me tanssimme. Hän sanoi: 'kuuntele Maria tätä, eikö olekin mageeta.' She loves you, jee, jee, jee kaikui olohuoneessa, ja minä olin myyty.

Isä on myös ihan dille. Hän on esimerkiksi rakentanut itselleen kolme taloa. Ilman tuollaista energiaa ei pysty ohjaamaan isoja teoksia.

KUN PÄÄSIN Teatterikorkeakouluun, faija tarjosi kollegoilleen kuohuviiniä. Minua hän ei onnitellut, ja kuulin kuoharista vasta paljon myöhemmin.

Vuosia luulin, että isän mielestä olin valinnut väärän ammatin.

Varhaisteininä ajatukseni teatterista olivat ristiriitaisia. Teatteri kiinnosti, mutta en halunnut olla se näyttelijäperheen lapsi, joka tekee samaa kuin vanhempansa.

Yhdessä vaiheessa jankutin isälle siitä, että muiden näyttelijöiden lapset saivat lapsirooleja, mutta minä en. Isä sanoi, ettei hän halunnut minusta näyttelijää.

Joskus mietin, että isä voisi olla itse rohkeampi. Kun häntä on pyydetty ulkomaille ohjaamaan, hän on epäröinyt.

Olin aivan raivona. Menin kaupunginteatteriin koe-esiintymiseen ja sain roolin ilman isän apua. Ryhtymällä suomenkieliseksi otin samalla vähän etäisyyttä isään.

Teatteri oli myös kaipuuta isän luo. Löysimme taas toisemme, kun valmistuin ja isä kävi katsomassa esityksiäni. Meillä riitti loputtomasti puhuttavaa.

Työn lisäksi meitä yhdistää kalastus. Isä saattaa soittaa minulle ja kertoa, kuinka monta kuhaa ja ahventa hän on saanut. Alan heti miettiä, miten lasken omat verkkoni. Minulle kalastaminen on hengellistä. Tarvitsen sitä työn vastapainoksi.

KILPAILU ON KOVAA tässä ammatissa. Ymmärrän, ettei isä halunnut minusta näyttelijää. En minäkään ole työntämässä lapsiani koe-esiintymisiin rankattaviksi. On ok, jos lapset valitsevat näyttelijän ammatin itse, mutta yritän auttaa heitä näkemään, että luovuuttaan voi käyttää muutenkin.

Isän mielestä teen vähän liikaa töitä, ja hän saattaa varoitella minua ottamasta kaikkea vastaan.

Joskus mietin, että isä voisi olla itse rohkeampi. Kun häntä on pyydetty ulkomaille ohjaamaan, hän on epäröinyt. Minä sanon ensin kyllä ja mietin vasta sitten, kuinka homma onnistuu käytännössä.

Olen uutta sukupolvea, joka ymmärtää, että jos täytyy erota, niin täytyy. Faijasta ero on epäonnistumista.

Ohjatessani olen kapteeni. Kun ohjasin Play me -musikaalin Kiinassa, laitoin kiinalaisen työryhmän elämään Suomen ajassa. Työt aloitettiin vasta iltapäivällä, jotta sain nukkua pitkään, kun olin auttanut lapsiani yöllä Skypen kautta läksyjen teossa.

EROSIN ENSIMMÄISESTÄ miehestäni, kun esikoiseni oli vuoden, saman ikäinen kuin minä vanhempieni erotessa. Siksi en olisi millään halunnut erota.

Olen kuitenkin uutta sukupolvea, joka ymmärtää, että jos täytyy erota, niin täytyy. Faijasta ero on epäonnistumista. Siinä suhteessa hän on ajatusmaailmaltaan vähän old school, vanhanaikainen.

Kun 26-vuotiaana kerroin isälle, että olen raskaana, ihmettelin hänen laimeaa reaktiotaan. Hän ei onnitellut vaan kysyi, mikä on laskettu aika. Ajattelin, että kyllä toi faija on outo.

Syy käytökseen selvisi myöhemmin: isästäkin oli tulossa isä. Velipuolellani ja esikoisellani on kolmen päivän ikäero. Olin onnellinen, että isä sai lisää lapsia.

SAATAN OLLA iloinen ja seurallinen mutta myös vetäytyvä ja surullinen. Olen ylpeä siitä ja olen yrittänyt saada isänkin oivaltamaan haavoittuvuuden arvon, koska hän on samanlainen. Faijasta herkkyys on ongelma.

Joskus olen isälle psykologina, jos hän on allapäin. Isäkin osaa olla psykologina, mutta innostuksissaan hän ei aina muista kuunnella. Oikeastaan psykologinani toimii vanhin tyttäreni. Hän on 21-vuotias ja hyvin fiksu.

Totuus on, ettei kukaan tunne meitä niin kuin lapsemme. Osaan sanoa faijalle, että vaikka olet tänään down, huomenna soi taas Beatles."

SVEN SID, 71, on ohjaaja ja näyttelijä, joka on tehnyt pitkän uran Svenska Teaternissa Helsingissä. Hänellä on esikoistytär Maria sekä kolme aikuista poikaa.

"Kun Maria syntyi, olin vielä Teatterikorkeakoulussa. Olen miettinyt paljon, miksi avioliittoni Marian äidin kanssa päättyi. Luulen, että se johtui siitä, että olen tunneihminen ja elämä oli silloin jatkuvaa ylä- ja alamäkeä. Tämä ammatti on hyvin itsekäs.

Ero on ikävä asia. Maria on joutunut kohtaamaan sen myös omassa ensimmäisessä liitossaan. Näkemykseni avioerosta on aika poroporvarillinen: se on minusta tyhmää ja turhaa.

Kun ajattelen omaa eroani, tunnen epäonnistuneeni. Nuorena ei ymmärrä, että pitäisi yrittää enemmän.

'Ai miten fantastista', sanotaan pitkään yhdessä pysyneistä pariskunnista. Sitä pitkä liitto onkin.

Kun ajattelen omaa eroani, tunnen epäonnistuneeni. Olisi ollut kivampi onnistua. Nuorena ei ymmärrä, että pitäisi yrittää enemmän.

Uskon, että olin silti hyvä isä. En koskaan jättänyt Mariaa.

JOSKUS OLEN SANONUT, etten olisi halunnut Mariasta näyttelijää. Se oli enemmän heitto kuin totuus. Olin iloinen, kun hän pääsi Teatterikorkeakouluun. Monet hakevat mutta eivät pääse.

Maria on monessa taitavampi kuin minä. Hän osaa paremmin improvisoida ja oppii tekstit hirvittävän nopeasti.

Maria on luonteva myös juontajana ja monella eri kielellä. Minä en ikinä pystyisi juontamaan joulukonserttia suomeksi. Olen sen kyllä tehnyt, mutta en ollut siinä yhtä hyvä kuin ruotsiksi.

MARIA OLI VILKAS lapsi ja leikki mielellään mielikuvitusleikkejä. Vanhassa kaappikellossa oli nukkemaailma, jonka parissa hän jaksoi puuhata tuntitolkulla. Hän oli tehnyt nuket itse Mary Nortonin Kätkijät-kirjasarjan innoittamana.

Kun Maria oli noin 12-vuotias, teimme monta reissua Lontooseen. Olin ollut siellä nuorena kielimatkalla ja minusta oli tullut Lontoo-friikki. Halusin, että Maria voisi kokea saman. Näytin hänelle kaikki nähtävyydet ja kävimme katsomassa monet Royal Shakespeare Companyn esitykset.

Halusin opettaa Marialle yleissivistystä. Niin minut oli kasvatettu ja niin halusin kasvattaa lapseni.

Maria on terapeuttini. Jos minulla menee töissä huonosti, hän on ainoa, jolle voin puhua.

Myöhemmin yritin samaa poikieni kanssa, mutta he eivät olleet koskaan siitä kovin innostuneita. He juoksivat mieluummin jalkapallon perässä. Vaikka ei sekään ollut huono juttu, nyt yksi heistä pelaa liigassa.

KAIKKI KAVERINI alkoivat puhua Mariasta, kun hänestä tuli Donna Paukku MTV3:n Hyvät Herrat -sarjaan. Olin hyvin ylpeä. Ne olivat hauskoja ohjelmia, joissa Maria kylpi Paavo Väyrysen, Sauli Niinistön ja Paavo Lipposen kanssa.

Satiirisen ohjelman idea oli kommentoida tuoreeltaan politiikkaa. Maria sai tekstin keskiviikkoyönä, ja ohjelma kuvattiin torstaina ja perjantaina.

Ajankohtaisuus teki sarjasta jännittävän. Se oli Marian läpimurto suomen kielellä.

MARIA ON TERAPEUTTINI ja hirveän hyvä ystävä. Jos minulla menee töissä huonosti, hän on ainoa, jolle voin puhua.

Maria neuvoo. Hän osaa sanoa, että näillä ihmisillä, jotka ovat sanoneet jotain pahaa, on ongelma - ei minulla. Hän osaa lohduttaa ja saa minut taas kuntoon.

Minulla on taipumusta vaipua synkkyyteen. Maria on vahvempi kohtaamaan vastoinkäymisiä.

Joskus Maria soittaa, jos hänellä on huolia, mutta yleensä minä soitan. Puhelut ovat pitkiä, jos Marialla vain on aikaa.

Minusta hän voisi vähän valikoida, mihin töihin hän lähtee mukaan. Toisaalta, eihän se minulle kuulu, mitä hän päättää tehdä. Enemmänkin ihmettelen, kuinka hän ehtii.

Molempien kiireiden vuoksi emme juuri tapaa muulloin kuin kesällä ja jouluna. Joskus minua harmittaa, miten vähän vietän aikaa ihanien lastenlasteni kanssa. Mutta minulle työ on aina ollut se juttu.

JOS VOIN VÄHÄN KERSKAILLA, Mariassa ja minussa on samanlaista karismaa. Olemme ulospäinsuuntautuneita ja usein iloisia. Saamme ihmiset mukaan.

Meillä molemmilla on levottomat jalat. Kun täytin 50 vuotta, sain lahjaksi viisitoista tuolia, jotta istuisin edes joskus."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 18/2016.