Kai Latvalehdon koti on nyt Haukiputaalla. Perheeseen kuuluu myös lapinporokoira Vimpa.
Kai Latvalehdon koti on nyt Haukiputaalla. Perheeseen kuuluu myös lapinporokoira Vimpa.

Kai Latvalehto tunsi olevansa aina vähän vääränlainen, suomalaislapsena Ruotsissa ja teini-ikäisenä paluumuuttajana Suomessa. Aikuisena miehenä hän halusi selvittää, miten menneisyyden haamuista voi vapautua.

"Kasvuvuosieni häpeä ja nolous tiivistyvät tässä tapahtumassa:

On lämmin syyspäivä vuonna 1976 Göteborgissa. Olen yhdeksänvuotias ja potkin palloa kotitaloni pihassa, oman talon pojat vastaan naapuritalolaiset. Vieras aikuinen pysähtyy viereeni ja kysyy nimeäni.

"Kai", vastaan.

Osaan ruotsia niin hyvin, ettei kukaan huomaa kielessäni vajavaisuutta. Nimen lausun neutraalisti niin, että ruotsinkielinen voi helposti kuulla Kain lopussa j:n. Se ei riitä. Eläkeläismies haluaa tietää sukunimenikin.

"Latvalehto", sanon.

Kohtelias herra ei voi peittää inhoaan kuullessaan suomalaisen nimen, vaan vetäytyy taaksepäin. Ottaa varmuudeksi vielä pari askelta taakse.

Suomalaisten kellarikoulussa

"Olen Gårdstenin lähiössä hiekkalaatikolla 70-luvun alussa."
"Olen Gårdstenin lähiössä hiekkalaatikolla 70-luvun alussa."

Olin muuttanut Ruotsiin kaksivuotiaana ja kävin ruotsalaista peruskoulua, mutta olin aina ulkopuolinen. Tavallaan olin näkymätön, sillä kieleni ja ulkonäköni eivät minua ruotsalaislapsista erottaneet. Suomalaisuus liitti minut kuitenkin samaan joukkoon kuin miehet, joita majaili aseman lähellä: Göteborgissa oli Karjalaksi nimetty alue, jossa kokoontui viisikymmenpäinen alkoholistien joukko. Jo kaukaa kuuli heidän suomenkielisen ölinänsä.

Suomalaisuus oli noloa. En puhunut lähiössä asuvien kavereideni kanssa koskaan suomea, paitsi silloin, jos jäimme ratikassa kiinni ilman lippua ajamisesta.

Ruotsalaiset ovat loistavia joukkuepelaajia. Sen kääntöpuoli on tasapäistäminen. Lapsena tuntui, etten saanut erottua pahassa enkä hyvässä. Ei riittänyt, että pelasin jalkapalloa paremmin kuin toiset tai sain kokeista paremmat numerot kuin ruotsalaiset luokkatoverit.

Meitä myös eristettiin. Kävin kaksi lukuvuotta koulua kerrostalon kellarissa, kilometrin päässä varsinaiselta koululta. Kellarissa opiskeli kaksi suomalaisten luokkaa omissa oloissaan. Kukaan ei kyseenalaistanut ratkaisua.

Ruotsissa lellitty poika

Vanhempani raatoivat. Äiti oli Volvolla, isä vaihtoi työpaikkaa usein, tehtailta merille ja takaisin. Se näkyi niin, että viiden vuoden sisällä muutimme betonilähiöstä omistusasunnon kautta omakotitaloon, joka oli vain muutaman kilometrin päässä Göteborgin keskustasta.

Sain 1970-luvun vapaan kasvatuksen, paljon Coca-Colaa ja Aku Ankkoja. Minulle annettiin liikaa periksi, koska olin ainoa lapsi. Tajusin sen jo seuratessani naapurissani asuvia savolaisveljeksiä, jotka jakoivat viivoittimella suklaapatukan kahtia.

"Viikonloppuisin kotielämä pyöri isän viinanjuonnin ympärillä."

Viikonloppuisin kotielämä pyöri isän viinanjuonnin ympärillä. Parhailla suomalaiskavereilla oli sama tilanne, ja oli itsestään selvää, että leikimme pihalla. Jo kymmenvuotiaina ajelimme ratikalla pyörimään Göteborgin keskustaan.

Kesät olivat toisenlaisia. Ne vietin Suomessa, isovanhempieni maatilalla Taivalkoskella, sorateiden päässä. Mummolan lehmien maitoa en suostunut juomaan, joten minulle haettiin kauppa-autosta purkkimaitoa ja todettiin, että minut on Ruotsissa lellitty pilalle. Pelasin koko kesän pihassa palloa ja kalastin. Kun koulu alkoi, palasin Göteborgiin.

Kaikki muuttui, kun aloitin kuudennen luokan. Isäni oli saanut päähänsä, että muuttaisimme takaisin Suomeen. Itkin kaksi viikkoa, mutta se ei auttanut. Vannoin, etten lähde mukaan, mutta niin vain muutimme seuraavana kesänä Oulun lähelle Haukiputaalle.

"Suunnittelin palaavani Ruotsiin heti, kun voisin itse päättää."

Aloitin suomalaisen koulun Haukiputaan yläasteella, jossa oli 600 oppilasta. Olin ikäisekseni pitkä, ja murrosikä oli jo pitkällä.

Koulu oli ahdas ja aggressiivinen paikka, ja ensimmäiset Suomen-vuodet kuluivat kuin usvassa. En mennyt diskoihin vaan pysyin kotona kuuntelemassa musiikkia ja lukemassa, pääasiassa ruotsiksi. Suunnittelin palaavani Ruotsiin heti, kun voisin itse päättää.

Lukiossa elämä muuttui paljon valoisammaksi. Sain hyviä ystäviä ja aloin soittaa kitaraa. Ruotsin-kokemukset painuivat kahdeksi vuosikymmeneksi taka-alalle.

"Parikymppisinä kiertelimme vaimoni Päivin kanssa interraililla, tässä Kreikan saaristossa."
"Parikymppisinä kiertelimme vaimoni Päivin kanssa interraililla, tässä Kreikan saaristossa."

Perustin uusien ystävieni kanssa bändin, ja treenasimme koulun fysiikan luokan varastossa. Myöhemmin bändistä tuli Aknestik, joka teki kymmenkunta levyä ja satoja keikkoja vuoteen 2002 asti. Yhtyeen tunnetuin kappale on Suomirokkia. Aknestik ja haukiputaalaiset koulukaverit ovat yhä ystäväpiirini ydin.

Lukion jälkeen aloin opiskella englantia Oulussa. Siellä olivat myös ystäväni ja vaimoni Päivi, jonka kanssa olimme alkaneet seurustella 18-vuotiaina.
Ruotsi ei merkinnyt minulle juuri mitään. Opiskelin kieltä, mutta vain siksi, että saisin oikeuden opettaa tarvittaessa myös ruotsia. Ajattelin, että luon kasvutarinastani riippumatta oman elämäni kuten itse haluan.

Göteborg onkin kotikaupunkini

Lapsuus alkoi askarruttaa minua vasta, kun tulin isäksi vuonna 2003. Katselin poikaani Oivaa, joka opetteli kävelemään. Mietin, millainen tulevaisuus hänellä olisi pohjoissuomalaisessa maalaiskylässä, kun itse vartuin kaksikielisenä Göteborgin betonilähiön ihmisvilinässä.

Suhteeni ruotsin kieleen lämpeni. Kun olin avustamassa ruotsinkielisen elokuvan kuvauksissa, huomasin, että puhuttuani useita päiviä ruotsia olin omituisen iloinen ja toisaalta herkkä: pienet asiat alkoivat itkettää.

"Poikamme Oiva Pohjois-Ruotsin Storforsenilla, joka on Pohjolan suurin vapaana virtaava koski."
"Poikamme Oiva Pohjois-Ruotsin Storforsenilla, joka on Pohjolan suurin vapaana virtaava koski."

Lopullinen herätys tapahtui Göteborgissa, jonne matkustin katsomaan U2:n keikkaa. Istuin keskustassa penkillä, kun ratikka ajoi ohitseni. Kuuntelin raitiovaunun tuttua ääntä ja tunnistin sen numeron. Se ajoi lapsuuteni kaupunginosaan Hisingeniin.

"Den åker hem", ajattelin ruotsiksi. Se ajaa kotiin. Jäin hämmästelemään omituisen kotoista tunnettani. Koin olevani enemmän juurillani kuin missään muualla.

Isän kanssa matkalle

Minulle tuli tarve selvitellä lapsuuttani Ruotsissa. Meitä on paljon, sillä joka kymmenes suomalaislapsi aloitti koulunsa 1970-luvulla Ruotsissa.
Sanoin oululaiselle ystävälleni, elokuvaohjaaja Mika Ronkaiselle, että hänen pitäisi tehdä dokumentti ikäisistäni ruotsinsuomalaisista. Hän innostui ajatuksesta ja suostutteli minut elokuvansa päähenkilöksi.

Niin päädyin valkokankaalle, elokuvaan Laulu koti-ikävästä. Helmikuun alussa se voitti parhaan dokumenttielokuvan palkinnon Göteborgin filmijuhlilla.

"Lähdimme isäni kanssa katsomaan vanhoja kotimaisemia. Matka lähensi meitä."

Leffa kuvattiin matkalla Göteborgiin, jonne lähdimme isäni kanssa katsomaan vanhoja kotimaisemia. Matka lähensi minua ja isääni. Hän oli raitistunut, ja pystyimme matkalla käymään läpi mennyttä.

Dokumentissa näkyy, miten ulkopuoliseksi tunsin itseni molemmissa kotimaissani ja miten kyllästynyt olin siihen tunteeseen. Mietin sitäkin, mitä elämä Göteborgissa olisi voinut olla.

Olemme uskalikkojen lapsia

Minua kiehtoo uudenlainen ruotsinsuomalaisuus, joka on vapaa menneisyyden haamuista. Aloitin kaksi vuotta sitten tehdä väitöskirjaa toisen sukupolven ruotsinsuomalaisten kulttuuri-identiteetistä. Opettajan työt olen jättänyt toistaiseksi.

Sukupolveni tarina ei ole uhrien tarina. Olemme eri asia kuin vanhempamme, jotka menivät naapurimaahan siirtolaisina. Muutoksen voi huomata ruotsalaisessa kulttuurielämässä. Yhä useampi toisen polven ruotsinsuomalainen on aidosti ylpeä juuristaan.

"Olen Suomessa asuva ruotsinsuomalainen."

Aikuisena en ole asunut Ruotsissa päivääkään. Perheemme juuret ovat Haukiputaalla, mutta olen nyt löytänyt kotikaupunkini ja lapsuudentoverini. Olen äärettömän onnellinen siitä, että sielustani on avautunut luukkuja, jotka olivat kiinni 30 vuotta. Olen Suomessa asuva ruotsinsuomalainen.

Kun olen Haukiputaalla, kaipaan göteborgilaisten iloisuutta ja avoimuutta. Kun palaan pohjoiseen, olen jonkin aikaa itsekin puheliaampi. Jostain syystä jutustelu kuitenkin unohtuu muutamassa viikossa. Kaipaan pieniä asioita: grillien halvspesiaalia, jossa hodarin päälle laitetaan pari kauhallista perunamuusia – äkta mos.

Tuskin koskaan ostan mökkiä pohjoissuomalaisen järven rannalta, mutta ehkä joskus hankimme kesäasunnon Göteborgista. Se on kerrostalokaksio, jonne kantautuu ydinkeskustaan ajavien ratikoiden kolina."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 5/2013.

Tässä on lasteni äiti, tiesi Hau Pham heti Lienin nähtyään. Lienin suurin rakkauden teko on miehensä vanhempien hoitaminen kaukana kotimaastaan.

Hau: Kun näin Lienin, tiesin heti, että siinä on tulevien lasteni äiti. Tapasimme vuonna 1994. Olin tullut Suomesta lomalle entiseen kotimaahani Vietnamiin ja menin hankkimaan paitoja Lienin perheen ompelimosta.

Lien: Olin vasta 17-vuotias ja ihan hirveän ujo. Hau pyysi vanhemmiltani lupaa viedä minut syömään.

Olin käynyt ulkona syömässä vain sukulaisteni kanssa. Minulla oli ollut muitakin kosijoita, mutta vanhempani eivät olleet hyväksyneet heitä. Vietnamissa perhe päättää tyttären avioliitosta.

Hau: Lien haluaisi päättää meidänkin tyttäremme tulevasta miehestä, kun taas minun mielestäni hänen kuuluu saada valita itse. Ehkä minä näen tämän asian suomalaisittain, koska olen asunut täällä 9-vuotiaasta asti. Suomalaisittain myös toimimme. Tytär saa valita itse.

Lien: Kuka voisi tietää äitiä paremmin, mikä on tyttärelle parasta? Ei kukaan.

"Menimme kihloihin kaksi viikkoa ensitapaamisen jälkeen."

Hau: Minä tiesin aina, että kun tapaan sen oikean, olen hänen kanssaan loppuelämäni. Menimme kihloihin kaksi viikkoa ensitapaamisen jälkeen ja vuotta myöhemmin naimisiin. En ole koskaan halunnut irtosuhteita enkä loukata ketään, vähiten itseäni. Oli minulla ollut joitain suhteita ennen Lieniä, mutta ei niitä voi verrata tähän. Lien on kohtaloni. Samalla tavalla kun kengälle on oikea pari, hän on parini.

Lien: Kun menet ulos ja tapaat muita naisia, rukoilen, että sinä olisit oikea mies ainoastaan minulle.

Hau: Olet turhaan mustasukkainen etkä pidä siitä, että olen muille naisille ystävällinen. Se on yksi parisuhteemme haasteista.

Lien: Koskaan ei voi olla liian varma. Sydän on niin ihmeellinen, ja sydämesi on vain sinun. Sitä ei pysty pakottamaan.

Hau: Pelon takia Lien on halunnut pitää oman pankkitilin ja asunnon siitä huolimatta, että minun omaisuuteni kuuluu molemmille.

Lien: Haluan varmistaa, että jos jotain tapahtuu, en jää puille paljaille.

Hau: Järjestely sopii minulle. Olen aina ollut rehellinen. Kerroin jo kosiessani, etten ole rikas mies, mutta olen ahkera. Lupasin pitää Lienistä ja tulevista lapsistamme hyvää huolta. Kerroin myös, että tulevan vaimoni olisi hyväksyttävä se, että vanhempani tulevat osaksi perhettämme. Isäni oli jo silloin sairas.

Lien: Vuosi tapaamisemme jälkeen tulin Suomeen ja menimme saman tien naimisiin.

Lien Nguyen ja Hau Pham pyörittävät marketin salaattibaaria ja kahvilaa Helsingissä.
Lien Nguyen ja Hau Pham pyörittävät marketin salaattibaaria ja kahvilaa Helsingissä.

Hau: Järjestin Lienin töihin samaan ruokakauppaan, jossa itse työskentelin. Siitä lähtien olemme tehneet töitä yhdessä. Olen esimies, mutta molemmilla on yhtä paljon päätäntävaltaa. En halunnut itselleni työntekijää vaan vaimon ja elämänkumppanin.

Lien: Sanon aina, että sinä haaveilet liikaa, mutta olen usein väärässä. Monet unelmistamme ovat toteutuneet.

Hau: Esimerkiksi kotimme. Kävelimme usein iltakävelyllä tietyn rivitalon ohi. Sen pihalla aviopari teki yhdessä puutarhatöitä. Minä sanoin Lienille, että kuules vaimo, tuo tulee olemaan meidän kotimme.

"Äidistäni tuli suhteemme kovin koettelemus."

Lien: Vuotta myöhemmin muutimme siihen taloon.

Hau: Kaksikerroksinen koti oli suuri helpotus. Vanhempani saivat toisen kerroksen. Silti äidistäni tuli suhteemme tähän asti suurin koettelemus. Hän oli niin mustasukkainen vaimostani.

Lien: Se oli raskasta aikaa.

Hau: Lien kertoi, että kun en ollut paikalla, äitini haukkui häntä isälleni. Aluksi sitä oli vaikea uskoa, mutta tiesin, ettei Lien valehdellut. Ja kuulinhan minä haukut loppujen lopuksi itsekin, kun jäin kerran kotiin salakuuntelemaan.

Lien: Yritin laittaa kaikki sanat sisälleni piiloon ja ajattelin, ettei niitä ole. En voinut puolustautua ja sanoa vastaan. Minut on kasvatettu niin.

Hau: Tilanne kärjistyi niin, että Lien pyysi minua hankkimaan itselleen asunnon, jotta suhteemme kestäisi. Tein niin. Lien muutti, ja lapset jäivät asumaan minun ja vanhempieni luokse. Kun isäni teki kuolemaa, pyysin Lieniä palaamaan kotiin.

Lien: Anopille oli puhjennut dementia, eikä hän muistanut mitään aiemmista ilkeyksistä. Yhtäkkiä hänestä oli tullut kiltti, vanha nainen.

"Miksi juuri minä sain vanhemmat hoidettavakseni?"

Hau: Silti hänen hoitamisensa on välillä raskasta. Kun työpäivän jälkeen haistan jo ovella, että äitini on pissannut ja kakannut ties minne, on vaikea olla tuntematta katkeruutta. Miksi meistä sisaruksista juuri minä sain vanhemmat hoidettavakseni? Lähes aina katkeruus kuitenkin häviää, kun näen vaimoni ja lapseni. Meillä on hyvä perhe.

Lien: Tähän asti olemme pystyneet puhumaan ja selviämään haasteista.

Hau: Toisin kuin monet tuntemani ihmiset, jotka ovat tiistaina rakastuneita ja torstaina eroavat.

Lien: Meillä on ollut alusta asti sopimus, että jommankumman pitää ottaa riidassa lepyttäjän rooli. Molemmat eivät voi olla yhtä aikaa vihaisia. Opin sen vanhemmiltani. Joskus, kun Hau on ihan raivona, käsken häntä katsomaan peilistä, miten typerältä hän näyttää.

Hau: Töissä esimiehen pitää olla myös tiukka ja näyttää siltä.

Lien: Teemme pitkiä työpäiviä. Välillä olen hirveän väsynyt. Silloin menen lenkille tai jumppaan kotona.

Hau: Me teemme lasten kanssa kotitöitä sillä aikaa.

Lien: Hyvä mies hoitaa kotityöt.

Hau: En tee kaikkea, mutta mielestäni riittävästi. Minulle perheen ja parisuhteen hyvinvointi tulee ykkösenä, toisin kuin monella suomalaisella pariskunnalla. Tuntuu, ettei suhteissa osata sitoutua ja antaa anteeksi.

Lien: Ehkä elämä on liian helppoa täällä?

Hau: Sen takia ihmiset ehkä kuvittelevat, että vaihtamalla paranee, mutta jäävät loppujen lopuksi yksin. Minä ajattelen, että rakkaus on yhteisen elämän rakentamista ja vaikeuksista yli pääsemistä. Anteeksi antaminen ja saaminen ovat minulle sitä suurta rakkautta, josta kaikki koko ajan puhuvat.

Lien: Minä en osaa puhua rakkaudesta. Olen liian vanhanaikainen sellaiseen. En kerro rakastavani, mutta luotan, että Hau tietää sen. Minähän olen tullut tänne, synnyttänyt kaksi lasta ja jaan elämäni Haun kanssa.

Hau: Lien on myös hyvä äiti. Sekin on suuri rakkaudenteko.

Lien: Suurin rakkaudentekoni on Haun vanhempien hoitaminen.

"Olemme jo aika vanhoja romantiikkaan."

Hau: Mutta kyllä sinä välillä toivoisit minun olevan romanttisempi. Pitäisi olla kuin katsomiesi korealaisten rakkauselokuvien päähenkilö. Mielikuvitushahmo, joka oikeassa elämässä kuitenkin pettää naista.

Lien: Ehkä välillä kaipaisin enemmän romantiikkaa nyt, kun lapset ovat jo isompia, mutta toisaalta me olemme jo aika vanhoja.

Hau: Osaan minä nykyisin jo halata sinua. Olet opettanut sen minulle. Mutta rakkaudesta puhuminen on meille molemmille vaikeaa.

Lien: Jo sen sanomisen ajatteleminen tuntuu sydämessä kipuna.

Hau: Lapselle pystyn sanomaan, että rakastan sinua.

Lien: Minä katson sinua ja ajattelen niin, mutta en saa sitä ulos suustani. En tiedä, mitä tapahtuisi, jos sanoisin sen.

Hau: Ehkä me vielä saamme sen toisillemme sanottua. Kunhan tässä nyt vielä hetki hioudutaan yhdessä.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 9/2017.

Pienet rakkauden teot

Lien: Hau saa tavata ystäviään ja entisiä työkavereitaan, vaikka minusta olisi kiva olla vain perheen kesken.

Hau: Tunnemme toisemme niin hyvin, että tiedän, jos Lienillä on jokin hätänä, vaikka hän ei sitä suoraan sanoisikaan. Yritän aina korjata asian. Annan Lienin myös nukkua rauhassa.

Johannes ja Hanna Brotherus

Tanssija ja koreografi Hanna Brotherus halusi antaa lapsilleen kaiken: hoitaa heidät kotona, tehdä itse lastenruuat ja vaatteet. Kun lapset kasvoivat murrosikäisiksi, väsymys tuli vaivihkaa. 

"Minulla oli voimakas tarve suoda lapsilleni aito lapsuus, jossa soitetaan, leikitään ja leivotaan aamuisin voimaleipää. Halusin antaa heille kaiken hyvän, minkä olen saanut ja myös todella nähdä heistä jokaisen", koreografi ja tanssija Hanna Brotherus, 49, sanoo.

Hannalla on neljä lasta, Robert, Johannes, Amos ja Elsa, muusikko äänisuunnittelija Antti Ikosen kanssa. Nyt Hanna asuu Helsingin Töölössä ja on kihloissa muusikko Mikko Kuustosen kanssa.

Kun lapset olivat pieniä, Hanna ompeli lapsille eläinasuja, kuljetti heitä soittotunneille ja otti heidät mukaansa tanssiharjoituksiin.

"Se, että lapset ovat esiintyneet teoksissani pienestä asti, oli minulle myös sellainen ’ota heidät mukaan tai kuole’ -tyyppinen ratkaisu. En halunnut laittaa heitä alle 4-vuotiaina päiväkotiin, eivätkä lasten hoitopäivät voineet olla niin pitkiä kuin taiteilijan työpäivät."

"Jatkuvasti kuljimme kodin ja musiikkiopiston väliä. Johannes ja Elsa soittivat viulua, Robert kitaraa ja Amos selloa. Jokaisella oli kaksi omaa soittotuntia viikossa ja lisäksi ryhmätunti. Suzuki-menetelmään kuului vielä se, että joka päivä harjoitellaan aikuisen kanssa kotona ja aikuinen on mukana tunneilla. Sitten poljin fillarilla toiselle puolelle kaupunkia hakemaan luomuavokadoa, koska halusin tehdä kaikki lastenruuat itse ja piti olla kotona tehtyä leipää ja kotona tehdyt vaatteet, siis silitetyt vaatteet! Aika hullua."

Vähitellen iski väsymys.

"Tuli lasten murrosiät, ero lasten isästä, olivat rankat vuodet, jolloin lisäksi pikkusiskoni kuoli. Silloin joogasin ja ajattelin, että minulla on vain tämän yhden maton verran sitä, mitä voin kontrolloida. Johannes otti kantaakseen sisarustensakin huolia. Perheen toisena lapsena hänellä on sovittelijan rooli. Hänen kanssaan on myös helppo olla, sillä hän ei yritä muuttaa toista. Hän kuuntelee."

Lue lisää Hanna Brotheruksesta ja hänen pojastaan muusikko Johannes Brotheruksesta Kodin Kuvalehdestä 16/17.