Sara Forsberg jännittää vieläkin esiintymistä:
Laulaja, näyttelijä ja videobloggaaja Sara Forsberg, 22, julkaisi ep-levynsä artistinimellä Saara. Hän asuu Hollywoodissa ja rentoutuu mieluummin kylvyssä kuin baarissa.

Sara Forsberg tietää epävarmuudesta kaiken. Hän on selvinnyt kiusaamisesta, laihtunut 20 kiloa ja teettänyt itselleen uudet rinnat. Nyt hän kestää jopa Hollywoodin paineet.

"Kaukaa Suomesta, toivottakaa tervetulleeksi: Sara Forsberg!”

Sara ilmestyy kulisseista, heiluttelee studioyleisölle, ottaa pari tanssiaskelta ja istahtaa nojatuoliin Ellen DeGeneresiä vastapäätä.

Ellen on yksi Amerikan tunnetuimmista juontajista, Sara 19-vuotias ja Pietarsaaresta. Vielä viikko sitten hän työskenteli myyjänä Halpa-Hallissa.

On huhtikuu 2014. Sara on kutsuttu haastateltavaksi tv-kuvauksiin, sillä kaksi viikkoa sitten hän julkaisi YouTubessa videon, jossa imitoi eri kieliä eli puhui siansaksaa.

Videosta on tullut hitti. Parin ensimmäisen viikon aikana sitä on katsottu yli kymmenen miljoonaa kertaa.

Sara vitsailee Ellenille täydellisellä amerikanenglannilla. Hän näyttää rennolta ja varmalta, supertähdeltä.

Mutta koska nyt ollaan Hollywoodissa, mikään ei ole sitä, miltä näyttää.

Älä yritä olla cool

Oikeasti Sara jännitti niin, että alkoi änkyttää, ja osa kysymyksistä jouduttiin kuvaamaan uudelleen.

"Jäädyin täysin. Mutta eihän tv-katsojille tuollaisia paljasteta. Kaikki epävarmuuteni oli leikattu lopullisesta ohjelmasta pois", Sara sanoo.

"Haastattelu alkoi sujua vasta, kun kuulin päässäni äitini äänen."

Ääni sanoi: Rauhassa, Sara. Älä yritä esittää coolimpaa kuin olet.

Se auttoi. Kädet tärisivät yhä, mutta takeltelu loppui.

Vieläkin, aina kun Sara epäilee itseään, hän yrittää kuulla mielessään äitinsä äänen. Kun äidin ääni sanoo, että sinä Sara riität ja pärjäät, Sara uskoo.

Kun hän aamulla heräsi, hänestä oli tullut tähti.

"Hollywoodissa lupaukset eivät merkitse mitään. Vain allekirjoitus sopimuksessa merkitsee."
"Hollywoodissa lupaukset eivät merkitse mitään. Vain allekirjoitus sopimuksessa merkitsee."

Matkalla Helsinkiin

Sara kuvasi videonsa yhtenä tylsänä keskiviikkoiltapäivänä lapsuuskotinsa keittiössä, kun vietti vapaapäivää Halpa-Hallista. Hän oli pelleillyt kielillä aina, matkinut rytmiä ja vivahteita.

Ei Sara Hollywoodista haaveillut, vaan Helsingistä. Koko vuoden hän oli hakenut Helsingistä kokin ja myyjän töitä, muttei ollut päässyt mihinkään.

Illalla Sara latasi videonsa. Kun hän heräsi, hänestä oli tullut YouTube-tähti.

Yhtäkkiä hänet haluttiin kaikkialle. Jopa Helsingin yliopistosta soitettiin ja pyydettiin, että haethan kielitieteelliseen, pääset varmasti.

Sara yritti jatkaa töitä Halpa-Hallissa. Kännykkä soi, työtarjouksia sateli.

Viikon kuluttua Sara päätti irtisanoutua. Eikä pelkästään irtisanoutua, vaan muuttaa saman tien Los Angelesiin ja ruveta paiskimaan töitä Hollywood-uran eteen. Mukaan manageriksi lähti hänen enonsa Johannes Ylinen.

Äiti kannusti Saraa lähtemään. Isä katsoi hiljaa sivusta. Sitten hän antoi Saran mennä.

"Kiusaaminen opetti minut pärjäämään yksin."

Läpinäkyvä lapsi

"Jos kouluun valittaisiin ulkonäön perusteella, sä et saisi koulutusta."

"Sara, sä oot läski."

Lauseet palautuvat mieleen heti. Sara on antanut ne kiusaajilleen anteeksi, mutta unohtamaan hän ei pysty.

Sara ei ole vieläkään varma, miksi häntä alettiin yläasteella kiusata. Ehkä siksi, että hän oli uskovaisesta baptistiperheestä. Tai ehkä hänen ulkonäössään oli jotain erilaista. Hän ei vain tiedä mitä.

"Kun minua kiusattiin, kiusasin takaisin", hän sanoo.

"Lopulta puolustin itseäni kiusaamalla niitäkin, jotka eivät kiusanneet minua. Kuvittelin, että pääsisin siten suosion huipulle. Lopputulos oli murtunut sielu eikä yhtään kavereita."

Ilkeät sanat Sara olisi kestänyt. Pahempaa oli se, että häntä kohdeltiin kuin ilmaa. Ei kutsuttu mukaan, jätettiin ulkopuolelle.

”Toisaalta kiusaaminen opetti minut pärjäämään yksin", hän sanoo.

"Opin jopa rakastamaan yksinoloa. Itsenäisyydestäni on ollut paljon hyötyä nyt, kun asun kaukana lapsuudenperheestäni."

"Vasta hoikkana minut otettiin tosissaan."

Kun Sara opiskeli lukion ohessa ravintolakokiksi, hän alkoi lihoa. Kokkikoulussa hän leipoi voisia leivoksia ja veti niitä kaksin käsin.

Kerran koulussa kokattiin seitsemän ruokalajin lounas. Sara söi itsensä niin täyteen, että joutui juoksemaan vessaan oksentamaan. Pää pytyssä hän päätti, että näin ei voisi jatkua.

"Olin syönyt suruun, jonka kiusaaminen oli minuun jättänyt."

Sara jätti karkit pois. Seuraavan vuoden aikana paino putosi kaksikymmentä kiloa.

Kun Sara laihtui, suurimman muutoksen hän näki muissa.

Enää Sara ei ollut läpinäkyvä. Yhtäkkiä hänen mielipiteitään kuunneltiin. Hän sai huomiota jopa pojilta.

"Vaikka olin helpottunut, tuntui surulliselta tajuta, että vasta hoikkana minut otettiin tosissaan."

Saran ura alkoi pelleilystä. Sitä hän jatkaa videoillaan. Syksyllä Sara aloittaa Talent Suomi -ohjelman tuomarina.
Saran ura alkoi pelleilystä. Sitä hän jatkaa videoillaan. Syksyllä Sara aloittaa Talent Suomi -ohjelman tuomarina.

"Saatan käydä 40 koe-esiintymisessä ja ryssiä kaikki."

Se mikä jää kertomatta

Kun Sara muutti Yhdysvaltoihin, alkoi supina: mitä tuokin itsestään kuvittelee.

Pian Sara allekirjoitti levytyssopimuksen maailman suurimpiin levy-yhtiöihin kuuluvan Capitol Recordsin kanssa, sai roolin Renny Harlinin Skiptrace-elokuvassa ja kehitti avaruuskielen Star Wars -leffaan.

"On siistiä, että onnistumiseni raportoidaan suomalaislehdissä", Sara aloittaa.

"Mutta paljon jää kertomatta. Ihmiset eivät tiedä, että ennen kuin onnistun saamaan yhden leffaroolin, saatan käydä 40 koe-esiintymisessä ja ryssiä kaikki. Epäonnistuminen on osa työtäni. Jos en hyväksy sitä, olen väärällä alalla.”

Tämän kaiken Sara haluaa kertoa: pieleen menneet koe-esiintymisensä, takeltelunsa Ellen-show’ssa. Kaiken kiusallisen, mitä maailmanvalloittajat eivät yleensä kerro.

Sara sietää epävarmuutta paremmin kuin kukaan.

Harjoittelen sitten enemmän

Koe-esiintymisiä Sara inhoaa. Pahinta on oman vuoron odottaminen. Sara tuntee muiden kokelaiden kyräilyn ja kyräilee varovasti takaisin.

Sitten hän kävelee kameroiden eteen ja alkaa näytellä kohtausta, jonka vuorosanat agentti on etukäteen lähettänyt.

Usein hän menee kipsiin.

"Jos saan paskaa palautetta, en ajattele, että olenpa paska vaan harjoittelenpa enemmän", Sara sanoo.

"Nuorempana lannistuin heti. Jos vaniljakohokkaani ei kokkikoulussa onnistunut ensimmäisellä yrityksellä, heitin veitsen seinään ja häivyin."

Hollywoodissa luovuttajat eivät pärjää. Suurin osa työnteosta ei koostu hohdokkaan pitkistä kuvauspäivistä, vaan siitä, että sietää jatkuvia hylkäämisiä ja epävarmuutta.

Sara sietää epävarmuutta paremmin kuin kukaan. Niin monta vuotta hän joutui sitä harjoittelemaan.

Tammikuussa Sara julkaisi videon nimeltä Tissini ovat feikit.

"Sain uskovaisilta vanhemmiltani lahjaksi tiukan moraalin. Siksi he uskalsivat päästää minut maailmalle. En ole kreisibailaaja, vaan nautin yksinolosta."
"Sain uskovaisilta vanhemmiltani lahjaksi tiukan moraalin. Siksi he uskalsivat päästää minut maailmalle. En ole kreisibailaaja, vaan nautin yksinolosta."

Ei tavallinen tissitarina

Ole vaan ittes. Älä esitä coolimpaa.

Äidin ohje on painunut Saran mieleen. Vaikka hän elää Hollywoodissa, hän haluaa olla aito ja totta.

Siksi hän julkaisi tammikuussa videon, jonka otsikkona oli: Tissini ovat feikit.

Ne ovat. Sara halusi kertoa faneilleen, mikä sai hänet suurennuttamaan rintansa.

Hänen tarinansa ei ole se tavallinen: tyttö lähtee Hollywoodiin ja ottaa tekotissit, koska isot tissit ovat kivemmat kuin pienet.

Saran rintaleikkaus tehtiin Kokkolan keskussairaalassa, vuosia ennen kielivideota.

"Se tehtiin tytölle, joka halusi rakastaa itseään. Rakastin itseäni jo, mutta leikkauksen jälkeen rakastin vielä hiukan enemmän", Sara sanoo.

"Ihailen ihmisiä, jotka pystyvät hyväksymään itsensä sellaisena kuin ovat. Minäkin yritin, vuosia. En vain onnistunut. Tunsin oloni epävarmaksi ja itsetuntoni hiipui."

"Jokaisen kauneusleikkauksen taustalla on tarina, josta muut eivät tiedä."

Aitoja asioita

Sara harkitsi päätöstään vuosia. Kun hän oli laihduttanut 20 kiloa, hänen pienet rintansa olivat kutistuneet lähes olemattomiksi. 17-vuotiaaksi asti hän jaksoi toivoa ihmettä ja täytellä rintaliivejään.

Leikkauksessa hän sai B-kupin rinnat. Äiti tuki häntä päätöksessä.

"Arvostan sitä. Uskovaisena äiti olisi voinut ajatella, ettei luojan luomaa saa muuttaa. Sen sijaan hän sanoi: Jos leikkaus tekee sinut onnellisemmaksi, tee se."

Sara on miettinyt, mikä on aitoutta.

Se, että uskaltaa muuttaa kehoaan, jossa ei viihdy? Vai se, että kieltää ongelmansa ja kärsii?

"Mieluummin elän niin, että minulla on hiukan silikonia rinnoissa kuin surkuttelen loppuelämäni. Jokaisen kauneusleikkauksen taustalla on tarina, josta muut eivät tiedä."

Kuusivuotiaaksi asti Sara puhui pelkkää englantia.

Isosisko Eliza (vas.) ja Sara teksasilaisessa leikkipuistossa.
Isosisko Eliza (vas.) ja Sara teksasilaisessa leikkipuistossa.

Sara osoitti musikaalisuuden ja pelleilyn lahjoja jo lapsena.
Sara osoitti musikaalisuuden ja pelleilyn lahjoja jo lapsena.
Sara kävi koulua Englannissa.
Sara kävi koulua Englannissa.

Sara, 12, soitti selloa orkesterimatkalla.
Sara, 12, soitti selloa orkesterimatkalla.

Kotona Halpa-Hallissa

"Mom, is Halpa-Halli our real home?"

Nelivuotias Sara istui ostoskärryissä ja kysyi englanniksi äidiltään, oliko Halpa-Halli heidän kotinsa. Pietarsaaren Halpa-Halli oli perheyritys, ja siellä tuli käytyä Suomen-lomilla usein.

Kuusivuotiaaksi asti Sara puhui pelkkää englantia. Hän ymmärsi kyllä, kun vanhemmat puhuivat hänelle suomea, mutta ei suostunut puhumaan sitä.

Forsbergien perhe oli muuttanut Teksasiin, kun Sara oli vauva. Isä oli töissä raamatunkäännösorganisaatiossa, äiti kotona. Teksasista he muuttivat Britanniaan.

Pietarsaareen perhe palasi vasta, kun Sara täytti kuusi.

Siksi Sara hallitsee yhä täydellisesti sekä amerikanenglannin että brittienglannin. Aksenttiaan hän vaihtelee sen mukaan, missä matkustaa.

Vanhemmiltaan Sara oppi, että lahjoja on synti olla käyttämättä.

Kelly Clarkson ja huono omatunto

Ensimmäinen muistikuva lapsuudesta on Teksasin aurinko. Se tuoksui ja paahtoi, tuntui iholla.

Sara ja siskot Eliza, Vera, Ida ja Wilma soittivat ja lauloivat, usein vanhempien kanssa ja varsinkin kirkossa. Kotona soi kristillinen musiikki, useimmiten gospel.

12-vuotiaana Sara uskaltautui kuuntelemaan epäkristillistä musiikkia ensimmäisen kerran.

"Istuin kellarissa ja kuuntelin salaa Kelly Clarksonin Break Away -kappaletta. Minulla oli hirveän huono omatunto", hän kertoo.

"Koko sukumme oli uskonnollista ja mietin, olinko ainut erilainen. Se oli käännekohtani. Aloin pohtia omia elämänarvojani."

Televisiota kotona ei ollut. Niinpä Sara keskittyi räpläämään tietokonetta. Omat kotisivunsa hän oppi koodaamaan kymmenvuotiaana.

Kapinavaihetta ei tullut. Se oli tuloillaan, mutta sitten Sara ei keksinyt, mitä vastaan hänen olisi pitänyt kapinoida. Kotoa hän sai kaiken sen, minkä varassa pärjää nyt.

"Vanhempani korostivat kaikessa lähimmäisenrakkautta", hän sanoo.

"Äidin ja isän ansiosta opin arvostamaan muita, lopulta itseänikin. Uskonasioissa sielunmaailmamme eivät ehkä kohtaa, mutta toisemme hyväksymme täysin."

Vanhemmiltaan Sara oppi myös sen, että jos ihmisellä on lahjoja, niitä on synti olla käyttämättä.

Siksi hän on Hollywoodissa.

"Saralla ei ollut selkeitä tulevaisuudensuunnitelmia."

Äiti ei osaa murehtia

Äidin ääni. Sanapari toistuu Saran puheessa niin usein, että moinen ääni on kuultava itse. Soitan Tea Forsbergille.

Ääni on iloinen. Kupliva ja nauravainen kuten Saralla.

Tea huomasi, että jo lapsena Sarassa oli erityistä valoa.  Kun pieni Sara astui ovesta, hän otti huoneen haltuunsa.

Kun Sara soitti selloa, Tea ajatteli, että tytär ja sello ovat yhtä.

Sitä Tea ei ollut tiennyt, että Sara osasi imitoida kieliä niin taitavasti. Kun pyöritys kielivideon ympärillä alkoi, äiti päätti tukea täysillä.

"Saralla ei ollut selkeitä tulevaisuudensuunnitelmia. Yhtäkkiä hän sai tekemistä, johon oli satasella motivoitunut", Tea sanoo.

"Siksi kannustin häntä seuraamaan sydäntään, tarttumaan tilaisuutensa, menemään jokaiseen haastatteluun."

"Lapsellekin on annettava tilaa epäillä uskoaan."

Tea tuki silloinkin, kun Sara ilmoitti muuttavansa Amerikkaan.

"Olen ehkä hullunkin luottavainen. En osaa murehtia. Haluan uskoa siihen, että taivaan isä pitää kaikesta huolen ja tietää, missä mennään."

Tea muistaa keskustelun, jonka kävi Saran kanssa ennen tämän muuttoa. Sara nojaili keittiön tiskipöytään ja sanoi, ettei ole ihan varma, ajatteleeko uskosta samoin kuin äiti.

Tärkeintä on, että olet rehellinen itsellesi, vastasi Tea.

"Ei lapsi tee äitinsä ja isänsä uskolla mitään. Hänen on käytävä asiat läpi itsensä ja Jumalan kanssa", Tea sanoo.

"Ihmisen mieli on salattu ja monilokeroinen. Minusta lapsellekin on annettava tilaa epäillä uskoaan."

"Vaikka laihduin 20 kiloa, näin peilissä vielä pitkään läskin tytön. Vasta nyt viihdyn kropassani."
"Vaikka laihduin 20 kiloa, näin peilissä vielä pitkään läskin tytön. Vasta nyt viihdyn kropassani."

Puhelun jälkeen tulee itku

Unelmansa Sara sanoo yhä reippaasti ääneen: Grammy olisi kiva, miksei Oscarkin. Menestyksenä hän pitää sitäkin, jos onnistuu säveltämään hienon biisin tai antaa hyvän haastattelun.

"Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, suurin tavoitteeni on tulla onnelliseksi. Parhaaksi versioksi itsestäni. Kertaakaan en ole ajatellut, että haluaisin antaa periksi."

Hollywoodissa Sara asuu yksiössä pienen valkoisen Valo-koiransa kanssa. Miesystävänsä Hoomanin kanssa hän on seurustellut pari vuotta.

Aamuisin Sara herää kuudelta. Koira ulos, kahvia, puuroa, studioon. Studiossa hän on notkunut viime kuukausina keskiyöhön asti.

Kun kärsimättömyys iskee, Sara ajattelee äitiään.

Kunnostaan Sara huolehtii kuntosalilla tai vaeltamalla Hoomanin kanssa vuorilla. Suhde kroppaan on nyt terve. Sara voi viimein katsoa peiliin ja sanoa: näytät hyvältä.

Vaikeinta Amerikassa on ollut elää erossa kahdeksanvuotiaasta pikkusiskosta, Wilmasta. Pari kertaa viikossa Sara soittaa kotiin.

Usein puhelun jälkeen Saraa itkettää. Niin kovasti hän haluaisi nähdä Wilman kasvavan, istahtaa iltaisin viereen ja kysyä, miten koulupäivä meni.

Toisinaan Saralta on kysytty, missä maailmanvalloitus viipyy.

"Mähän teen sitä koko ajan! Työ on hidasta. Se voi viedä vuosia."

Kun kärsimättömyys iskee, Sara ajattelee taas äitiään.

Tea työskenteli vuosia esikoulunopettajana, mutta päätti vasta pari vuotta sitten toteuttaa lapsuudenhaaveensa ja opiskella luokanopettajaksi. Nyt, 49-vuotiaana, hän on valmistumassa.

"Äiti muistuttaa minua siitä, ettei mihinkään ole kiire. Koskaan ei ole myöhäistä toteuttaa unelmiaan."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 11/2016.

Kodin Kuvalehden lukijabloggaaja Seija Erkkonen on koukussa postikortteihin.

Kuka olet ja mistä tulet?

Nimeni on Seija Erkkonen, olen 56-vuotias ja työskentelen taloushallintoalalla. Olen naimisissa Tapanin kanssa ja meillä on kaksi lasta, Henrik ja Katarina, jotka ovat jo muuttaneet kotoa.

Olen kotoisin Pohjois-Suomesta. Kun pääsin lukiosta 1979, lähdin kolmeksi kuukaudeksi kesätöihin tänne Ruotsiin, Boråsiin.

Pidensin oleskelua vuodella, ja sinä aikana tapasin tulevan mieheni. Tänä vuonna vietämme 35-vuotishääpäivää.

Miehenikin on Suomesta, hän muutti viisivuotiaana perheensä kanssa Oulusta Ruotsiin. Kotikielenä meillä on suomi. Molemmat lapsemmekin oppivat sen ensimmäisenä kielenään, joten isovanhempien eläessä ei tullut kielivaikeuksia.

Miten innostuit bloggaamisesta?

Olen kirjoittanut pienestä pitäen. Kun näin Kodin Kuvalehdessä jutun lukijablogin kirjoittamisesta, ajattelin kokeilla, olisiko minusta siihen. Ja kun lehtenne järjesti vielä kivan kurssinkin, innostukseni sen kuin kasvoi.

Blogisi nimi on "Kirjoita postikorttiin". Mistä nimi syntyi?

Olen aina tykännyt postikorteista. Kun liityin Postcrossingiin eli kansainväliseen postikorttirinkiin, jonka ideana on lähettää kortteja postikorttiharrastajille ympäri maailmaa, mieleeni tuli, että postikorttitarinoistani voisivat iloita muutkin.

Sitä paitsi olen sitä ikäluokkaa, että Muskan Kirjoita postikorttiin soi mielessä vieläkin. Parempaa nimeä ei siis voinut olla.

Kirjoitat blogisi osittain ruotsiksi. Miksi?

Jotta innostaisin suomalaisia lukemaan ja kuuntelemaan enemmän ruotsia. Kouluruotsikin on meille suomalaisille rikkaus. Sama pätee toisinkin päin: myös ruotsalaiset, suomenruotsalaiset ja ruotsinsuomalaisetkin rikastuisivat suomalaisesta kulttuurista. 

Mitä teet mieluiten lauantai-iltaisin?

Saunon, luen tai kirjoitan mökillä.

Mistä ilahdut? Entä suutut?

Ilahdun yllättävistä hellyydenosoituksista.

Tulen harvoin vihaiseksi, mutta suutun, jos ihmiset kieroilevat.

Mikä on tärkein oppi, jonka äidiltäsi olet saanut?

Äiti oli aina iloinen ja piti ihmisiä hyvällä mielellä. Yritän samaa.

Mikä on rakkain paikkasi kotona?

Kotiakin tärkeämpi on metsä. Sinne voi aina mennä purkamaan huolia ja suruja.

 

Lääkäri ja tutkija Helena Miranda tietää, että potilasta voi sattua silloinkin, kun lääkäri ei löydä kipuun syytä. Oman kipunsa kanssa Helena elää joka päivä. Hän uskoo, että sen juuret löytyvät lapsuudesta.

Helena Miranda löytää isän kuoleman jälkeen tämän pienestä jäämistöstä pinon kalentereja.

Isä, järjestelmällinen diplomi-insinööri, on säilyttänyt niitä vuosia, tehnyt merkintöjä ohuille sivuille loppuun asti. Jotkin huolellisesti kirjoitetuista sanoista osuvat suoraan tyttären sydämeen.

"Lapset tulossa. Ryhdistäydy."

Ja se kaikkein toivottomin sana.

"Putki."

Kalenterissa riittää sillä sanalla merkittyjä sivuja. Päiviä ja viikkoja.

Helena tietää, että niinä päivinä isä on juonut. Silloin ovat unohtuneet sovitut tapaamiset Helenan ja tämän kaksi vuotta vanhemman veljen kanssa. Ei päästy Linnanmäelle, vaikka luvattu oli.

Älykäs ja lämmin mutta epäluotettava ihminen, niin Helena on aina ajatellut isästä.

On pakko istahtaa hetkeksi alas kalenteripino sylissä, hengittää syvään.

Vasta nyt Helena ymmärtää täysin sen kamppailun, jota isä oli vuosia käynyt vaikeaa alkoholiriippuvuutta vastaan.

Kun isä ei juonut, häntä ihanampaa ei ollut.

Kun isä ei juonut, häntä ihanampaa ei ollut. Isä piti sylissä, silitti hiuksia, kutsui taivaan lintuseksi. Isän kodissa Helsingissä Helena sai olla oma itsensä.

Ne muistot kannattelivat toisessa kodissa äidin luona. Siellä Helena koki usein olevansa näkymätön.

Kipu on totta

Lääkäri ja kipututkija Helena Mirandan vastaanotolle tullaan usein silloin, kun kipu jossain kohdassa kehoa on kroonistunut, eivätkä tavalliset hoitokeinot pure.

Migreenikipu tuntuu Helenasta siltä kuin kuuma rautanaula työnnettäisiin silmän läpi niskaan. Kun hän oppi elämään kipujen kanssa, hän päätti kirjoittaa aiheesta kirjan. Se sai nimekseen Ota kipu haltuun.
Migreenikipu tuntuu Helenasta siltä kuin kuuma rautanaula työnnettäisiin silmän läpi niskaan. Kun hän oppi elämään kipujen kanssa, hän päätti kirjoittaa aiheesta kirjan. Se sai nimekseen Ota kipu haltuun.

Hänen mukaansa joka viides aikuinen Suomessa kärsii pitkittyneestä kivusta. Se ajaa ihmisiä sairauslomille ja työkyvyttömyyseläkkeille joka vuosi. Meillä on sairauspoissaoloja kivun vuoksi eniten koko maailmassa.

Nuorena lääkärinä Helena ahdistui, jos ei pystynyt ratkaisemaan kipupotilaan ongelmia lyhyen vastaanottoajan puitteissa.

Joskus hän myös ihmetteli oireita. Potilastyössä tuli vastaan tilanteita, jollaisista opiskeluaikana ei ollut puhuttu mitään.

Miten ihmistä voi sattua, jos syytä kipuun ei löydy?

Nyt 48-vuotiaana kokeneena lääkärinä Helena tietää kroonisesta kivusta ja sitä potevista ihmisistä paljon enemmän.

"Jokaisen ihmisen kokemus kivusta on todellinen. 2000-luvun suurin mullistus kipututkimuksessa on ollut se, että kipureaktiota voidaan mitata objektiivisesti aivokuvausmenetelmillä. Aivokuvista näkee, että potilas tuntee aidosti kivun, josta puhuu."

"Iloitsen kroppani jokaisesta kohdasta, jota ei särje."

"Enää en epäile yhdenkään potilaan kipua."

Kivun tuntemus saattaa jatkua, vaikka alkuperäinen kudosvaurio olisi jo aikaa sitten parantunut. Aivot ja ylivirittynyt keskushermosto ylläpitävät kipua, eikä siihen silloin auta leikkaus, tulehduskipulääke tai pitkä sairausloma.

"Kroonisen kivun hoidossa lääkkeettömät keinot ovat ensisijaisia. En silti ole lääkevastainen. Äkillistä kipua kannattaa hoitaa särkylääkkeillä, etteivät kipuradat herkisty."
"Kroonisen kivun hoidossa lääkkeettömät keinot ovat ensisijaisia. En silti ole lääkevastainen. Äkillistä kipua kannattaa hoitaa särkylääkkeillä, etteivät kipuradat herkisty."

Krooninen kipu syö ihmisen elämänlaatua. Potilaan mielessä väijyy ainainen pelko kivun uusiutumisesta tai pahenemisesta.

Kipuun perehtynyt terveydenhuollon ammattilainenkaan ei ole taikuri, joka pystyisi hetkessä ratkaisemaan pitkittyneen ongelman. Mutta hän voi olla ymmärtäjä ja kuuntelija.

"Lääkärinä olen oppinut hyväksymään sen, ettei kipua poistavaa ratkaisua välttämättä ole."

Rakkaudettomuus sattuu

Kipupotilaiden kuunteleminen sai Helena Mirandan huomaamaan jotain hämmästyttävää. Monen potilaan elämäntarinassa toistuivat samat teemat.

Usein taustalta löytyi lapsuudenkoti, jossa ei juuri osoitettu rakkautta. Lapselta vaadittiin kiltteyttä ja reippautta, suorittamista, yksin selviytymistä ja perheenjäsenten tarpeiden asettamista omien edelle. Lapsi sai ehkä huomiota vain ollessaan kipeänä.

Helena huomasi myös, että moni tällaisesta taustasta tuleva oli päätynyt hoitoalalle. Siellä on erityisen paljon sairauspoissaoloja kroonisten kipujen takia.

Helena alkoi tutkia asiaa, ahmia kansainvälisiä aivotutkimuksia. Hänelle selvisi, että ihmisillä, jotka eivät lapsuudessa saa riittävästi rakkautta, keskushermoston ja aivojen rakenne alkaa erilaistua jo nuoresta. Heille kehittyy muita suurempi alttius keskushermoston yliherkistymiseen eli kiputuntemuksen jäämiseen päälle. Vaikeista kokemuksista syntyy taustakuormitusta, joka saattaa heijastua myöhempään elämään.

Potilaiden yhteneväiset kertomukset eivät jättäneet Helena Mirandaa rauhaan.

Suorittamisen pakko, yksin selviytyminen, kaipuu syliin. Elämäntyö hoitoalalla, krooniset kivut.

Kukaan ei ole täydellinen, muistuttaa nalle. Helena on ostanut sen itselleen aikuisena.
Kukaan ei ole täydellinen, muistuttaa nalle. Helena on ostanut sen itselleen aikuisena.

"Kaikki nuo asiat olivat hyvin tunnistettavia. Kuin suoraan omasta elämästäni."

Särky tuli ja jäi

On päiviä, jolloin Helena Miranda ei poistu kotoa ja pitää verhot tiukasti kiinni. Häntä 14-vuotiaasta saakka riivannut migreeni saattaa lyödä päälle pienestäkin ärsykkeestä. Kohtauksen voi laukaista lasi valkoviiniä tai mausteinen ruoka.

Kipu tuntuu siltä kuin kuuma rautanaula työnnettäisiin silmän läpi niskaan.

"En halua rasittaa ystäviäni tai lapsiani puhumalla vaivoistani jatkuvasti. Kipu on kuitenkin aina jollakin lailla läsnä elämässäni", Helena sanoo.

"Etsin vuosia äitini hyväksyntää."

Migreeni on vain yksi sen aiheuttajista. Kolmekymppisenä Helenan polvia ja lonkkia alkoi kolottaa. Hän oli nuoruusvuosinaan harrastanut intohimoisesti käsipalloa. Urheiluharrastus oli yksi keino päästä pois kotoa. Maalivahdin hommaan kuuluivat toistuvat heittäytymiset ja tömähdykset lattiaan, mikä kulutti niveliä.

Sitten Helena huomasi, ettei pysty suoristamaan kunnolla kaikkia sormiaan. Nivelrikko eteni. Siihen ei ole parantavaa eikä hidastavaa hoitoa.

Kuusi vuotta sitten alkoi hänen kivuistaan vaikein. Hermoja pitkin oikeaan jalkaan säteilevä iskiaskipu pakottaa Helenan ontumaan.

Hän hoiti kipupotilaita, muttei suostunut vuosiin myöntämään olevansa itse sellainen.

"Lääkärin on vaikea siirtyä potilaan rooliin. Mielestämme emme ole koskaan sairaita", Helena hymähtää.

Hän söi kourakaupalla särkylääkkeitä, teki pitkiä työpäiviä ja odotti pääsyä selkäleikkaukseen, joka veisi mennessään jalan kivun.

Potilailleen Helena kyllä puhui lääkkeettömistä kivunhallintakeinoista kuten joogasta, mutta koki itse olevansa liian kiireinen moiseen.

Leikkaus tuli ja meni, kipu jäi. Iskiashermo oli vaurioitunut pysyvästi.

"Aluksi oli todella vaikea hyväksyä, että kipu oli tullut jäädäkseen."

Koiran rapsutus auttaa

Helenan hermovaurio oireilee jatkuvana puutumisen tunteena oikean säären ulkosyrjällä. Jalkaterän uloimmat varpaat ovat tunnottomat. Tylppään, jomottavaan peruskipuun sekoittuu pulsseina tuntuva, neulanpistomainen äkkikipu. Särkylääkkeistä ei juuri ole apua. Nukkuminen on usein hankalaa.

"On parempia ja huonompia vaiheita. Iloitsen kroppani jokaisesta kohdasta, jota ei särje."

Juuri nyt on menossa ikävämpi kausi, sillä kostea, kolea vuodenaika pahentaa oloa.

Kivun takia Helena tekee nelipäiväistä työviikkoa. Yhden päivän viikosta hän pyrkii keskittymään kipujensa hoitamiseen. Keinot ovat yksinkertaisia: oloa parantavat kosketukset kuten hieronta, läheisten halaaminen ja koiran rapsuttelu. Myös pilates, vesijuoksu, pyöräily, meditointi ja akupunktio auttavat.

"Lohdullista on, että koska voimme vaikuttaa ajatuksiimme ja tunteisiimme, voimme vaikuttaa myös kipuihimme. Oloaan voi parantaa omalla suhtautumistavallaan."

On päiviä, jolloin Helena ei poistu kotoa ja pitää verhot kiinni.

Helena kuvaa asiaa näin:

"Jos olet iloisella mielellä ja satutat varpaasi, kipu unohtuu yleensä nopeasti. Jos taas on muutenkin huono päivä ja apea mieli, koet saman kivun suurempana. Kipupotilaan kannattaa siis tehdä asioita, jotka tuntuvat itsestä mielekkäiltä."

Viime keväänä ilmestyi Helenan kirja Ota kipu haltuun. Hän kirjoitti sen paitsi lääkärinä ja tutkijana myös kipupotilaana.

"Mietin, laitanko kirjaan kokemuksiani. Viekö uskottavuutta, etten pysty hallitsemaan edes omaa kipuani? Lopulta päätin, että kerron myös siitä."

Hän kertoo siirtyneensä hyväksymisvaiheeseen.

"Olen oppinut elämään kipujeni kanssa."

Rakkautta oppimassa

Yhteinen ystävä esitteli vuosituhannen vaihteessa toisilleen Helenan ja tummasilmäisen amerikkalaismiehen, jonka suvun juuret olivat Puerto Ricossa Karibianmerellä.

Pian heistä tuli aviopari. Helena sai uuden sukunimen, espanjalaisperäisen Mirandan.

Puolison latinalaisamerikkalaisen perheen tunneilmasto oli täysin erilainen kuin se, jossa Helena oli kasvanut. Isossa ja äänekkäässä perheessä halattiin, suukotettiin ja toisteltiin I love youta.

"Tajusin, että minun on oman hyvinvointinikin takia opeteltava tunteiden osoittamista. Kiitos mieheni perheen, olen kehittynyt siinä paljon."

Suhteessa omiin poikiinsa Helena ei ole säästellyt tunteitaan. Siitä hetkestä, kun hän sai tummasilmäiset vauvat syliinsä, hän on rakastanut heitä kiihkeästi ja ilman ehtoja.

"Hellin poikiani paljon. Haluan heidän tietävän varmasti, että äiti rakastaa. Sanon sen heille joka ainoa päivä."

Helenan avioliitto päättyi eroon 2008. Hän on edelleen hyvissä väleissä lastensa isän kanssa. Jaettua vanhemmuutta helpottaa se, että entinen puoliso asuu Suomessa.

Suhtautumista lastensa kipuun Helena on miettinyt paljon. Hänestä lapsen kipua ei kannata dramatisoida, mutta se pitää kohdata myötätuntoisesti.

"Tule syliin. Halataan. Katsotaan yhdessä kivaa kirjaa tai elokuvaa. Äiti puhaltaa kivun pois."

Saa tuntua

Vuodet ovat opettaneet Helenan näyttämään rakkautta, mutta negatiivisten tunteiden ilmaiseminen on hänelle yhä vaikeaa.

"Minun on täytynyt opetella luottamaan siihen, ettei toinen ihminen raivostu, hylkää tai tule silmille, jos suutun, pahoitan mieleni tai sanon ei."

"Sellaiseksi ihminen kasvaa, jos lapsena kotona joutuu olemaan varpaillaan ja arvailemaan, mistä päin tänään tuulee."

Helena Miranda suosittelee kroonista kipua poteville aktiivista elämäntapaa. "Kun ihmisen huomio kiinnittyy mielekkääseen tekemiseen, hän ajattelee kipua vähemmän."
Helena Miranda suosittelee kroonista kipua poteville aktiivista elämäntapaa. "Kun ihmisen huomio kiinnittyy mielekkääseen tekemiseen, hän ajattelee kipua vähemmän."

Menneisyyttään Helena on käsitellyt terapiassa, joka alkoi kaksi vuotta sitten. Isän kuolemasta on seitsemäntoista vuotta. Välit äitiin ovat etäiset.

"Etsin vuosia äitini hyväksyntää urheiluharrastuksilla, opiskelumenestyksellä ja lääkäriksi valmistumisella. Silti koin, etten koskaan saanut sitä."

Hiljalleen Helena on oppinut tunnistamaan ja käsittelemään kipeitä tunteitaan ja hyväksynyt, ettei niiden lakaiseminen maton alle auta. Hän ajattelee, että jos vaikeita tunteita ei kohtaa, ne hiipivät aikanaan pintaan suruna, yksinäisyytenä, katkeruutena, päihdeongelmina - tai fyysisinä kipuoireina.

"Tunteiden käsitteleminen on elämän mittainen matka."

"Tunteiden käsitteleminen on elämän mittainen matka, jossa ihminen ei ole koskaan valmis."

Syyllisyys on tunne, jonka Helena on jo käsitellyt.

"Lapsuuteni tapahtumat kuten isän alkoholismi ja äidin ja minun vaikea suhde, eivät olleet minun vikani. Vei vuosia, ennen kuin todella ymmärsin sen ja opin armahtamaan itseni."

Uuden puolison kanssa kaikkien tunteiden näyttäminen on Helenalle helpompaa kuin nuorena. Kolmen yhteisen vuoden jälkeen kumppani tietää ilman sanojakin, koska Helenan kivut ovat päällä ja mikä niihin parhaiten auttaa.

"Läheisyys ja hellyys."

Helena Miranda on 48-vuotias lääkäri. Hän työskentelee yksityisellä lääkäriasemalla ja Suomen suurimmassa työterveyshuollossa Helsingin kaupungilla. Siellä hän kehittää kivunhoitoa. Hän asuu Helsingissä 12- ja 14-vuotiaiden poikiensa kanssa. Perheeseen kuuluu tiibetinspanieli Oliver.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 23/2016.

 

hellu

Lääkäri Helena Miranda: Kipujen juuret ovat usein lapsuudessa

Voi kuinka hienoa lukea Helena Mirandan juttu, kun nuo ovat niin tuttuja rakkaudettoman kokemuksia ja tuokin, että aivorakenne ja keskushermosto erilaistuvat jo nuorena. Veljeni esitti tuota teoriaa monta vuotta sitten ja minä suorastaan loukkaannuin! Hän oli oikeassa siitä miten paljon voi jäädä toimimattomaksi juuri tuon takia. Voimia ja siunausta Helenalle ja ymmärrystä kotivammaisille monessa polvessa, tai hyvissä ajoin katkaistuna.
Lue kommentti

Laulaja harrasti köyhän miehen joogaa ja ikävöi tyttäriään. Lue Tuure Kilpeläisen päivästä.

"Missasin aamupalan, koska nukuin edellisillan keikan jälkeen pitkään. Herätessä nälkä oli kova. Otin hotellin Jopon ja poljin porilaiseen katukahvilaan, jossa nautin lattekahvin ja lohileivän.

Syötyäni rentouduin maauimalassa köyhän miehen joogalla. Se tarkoittaa pientä venyttelyä. Siitä päivä lähti hyvin käyntiin.

Keikkamatkoilla käyn usein uimahalleissa. Jatkan muusikko Pelle Miljoonan perinnettä. Hän käy yleisissä saunoissa.

Yritin annostella sopivassa suhteessa liikuntaa, lepoa ja ruokaa. Kun tasapaino niiden välillä on hyvä, olen täynnä energiaa puoli yhden aikaan yöllä Kaihon karavaani -yhtyeemme keikan alkaessa. Päivällä söin thai-ruokaa, koska siitä tulee hyvä olo.

Ilahduin, kun kitaristimme Rocka Merilahti löysi kirpputorilta kympillä minulle täydellisesti sopivan Turon sinisen liivipuvun. Harrastamme toistemme stailausta.

Kitaristi löysi minulle täydellisen puvun.
Kitaristi löysi minulle täydellisen puvun.

Uusi puku on niin hieno, etten voi tuhota sitä keikoilla hikoilemalla. Puvussa täytyy mennä naimisiin tai laadukkaille treffeille.

Ajoimme bändin kanssa pikkubussilla kohti seuraavaa etappiamme, Parkanoa ja Käenkosken tanssilavaa. Pysähdyimme Naantalin kylpylään, jossa viettäisimme yön keikan jälkeen. Otin kunnon päiväunet. Sen jälkeen pelasimme rantalentistä ja saunoimme ja uimme taas.

Illalla eksyimme matkalla Käenkoskelle. Pienen sekoilun jälkeen löysimme oikean hiekkatien. Jo kilometrejä ennen tanssilavaa tien reunat olivat täynnä parkkeerattuja autoja. Se lupasi hyvää: ainakin meillä olisi kunnolla yleisöä.

Hattu, huivi ja vanhat kengät. Näistä en luovu!
Hattu, huivi ja vanhat kengät. Näistä en luovu!

Perillä tuntui kuin olisimme astuneet vanhaan Suomi-filmiin. Maitomaisen lämpöisessä illassa eteemme lipui jostain jokilaiva, jossa soitettiin Simon & Garfunkelia. Siellä täällä paloivat kynttilät ja lyhdyt. Räiskyvä ilotulitus valaisi hämärtyvän taivaan hetkittäin.

Juuri ennen keikkaa otin tapani mukaan pienen tilkan rommia. Räjähtävän energian annostelu toimi. Olimme skarppeina koko bändi ja vedimme yhden kiertueen parhaista keikoista.

Samalla keikalla kanssamme esiintyi 70-luvun lopulla perustettu Agents. Olin 13, kun näin heidät Heinolassa ja ajattelin, että ehkä joskus olen vielä tuolla lavalla. Nyt jaoimme takahuoneen.

Olipa hyvä keikka! Yleisö oli selvästi tullut kuuntelemaan musiikkia. Sen huomasi odottavasta hiljaisuudesta aplodien jälkeen.
Olipa hyvä keikka! Yleisö oli selvästi tullut kuuntelemaan musiikkia. Sen huomasi odottavasta hiljaisuudesta aplodien jälkeen.

Ajattelin tyttäriäni ennen nukahtamista hotellilla Naantalissa. Tiesin, että he tulisivat luokseni seuraavaksi viikoksi.

Välillä pitkillä keikkareissuilla minulle tulee haikea olo, jota en heti tunnista. Se on ikävää tyttöjeni luo.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 19/2016.

46-vuotias muusikko, laulaja ja lauluntekijä asuu Helsingissä vuoroviikoin yksin ja 9- ja 12-vuotiaiden tyttäriensä kanssa. Vuodesta 2010 Tuure on esiintynyt Kaihon karavaani -yhtyeensä kanssa. Bändi kutsuu tyylilajiaan nimellä kaihomarei.

Arkiaamuihin totutteleva mieli on vielä vähän hidas, kirjoittaa Veera Salmi kolumnissaan.

MINÄ, YLÖS! Sotkeudun lattialla lojuneeseen päiväpeittoon, vaatteisiin, ne kietoutuvat jalkani ympärille, yritän kahlata eteenpäin, sillä eteenpäin on päästävä.

Kadunlakaisukone ja jäteauto, ne ovat jo pihalla hommissa, lokit levittävät kirkuen roskia pitkin katua, siellä ne ihmiset jo kävelevät reippaina, aamuratikka kolisee kiskoillaan, minä revin klimppisiä hiuksia silmiltä, raavin hyttysen pureman jäänteitä nilkassa, eteenpäin on päästävä, suihkuun. Arki on alkanut!

Istun kylpyammeessa, kylmä vesi saa selkärankani uskomattomalle kaarelle, järkytyksen jälkeen muistan postiluukusta pudonneen ilmoituksen lämminvesikatkosta, jonnekin se ilmoitus hautautui, matkalaukkujen ja uimalelujen alle.

Terveellistä on oltava nyt, kun on taas arki, lapset ylös!

ETEENPÄIN. Kahvia ja puuroa. Smoothiekone jyrisee kuin katupora. Terveellistä on oltava nyt, kun on taas arki, lapset ylös!

Siristelen silmiäni kalenterin edessä, yritän saada selvää sen rytmistä. Aamun lehti, radio, ei sittenkään, korvat eivät vielä ole valmiit vastaanottamaan sävelmiä ja sanoja, kahvikupissa tumma pinta aaltoilee kevyesti, aamulamppu heijastuu sinne kuin keskipäivän aurinko.

Ja arkiaamuun totutteleva mieli rentoutuu hetkeksi.

Mieli muistaa vielä, kuinka vain hetki sitten sai maata laiturilla ja katsoa pilviä, jotka heijastuivat erämaajärven tummaan pintaan. Sai maata ja ihmetellä hiljaista maailmaa. Jokin lintu äänteli samalla lailla kuin äänettömällä tärisevä kännykkä.

Mieli muistaa vielä ison meren aaltojen lakkaamattoman kohinan, kaupunkimökin kesähälinän ja rauhan rajamaan, auringon polttaman nurmikon tuoksun, futismatsin kännykän näytöllä, paarmaa kirkuvan lapsen, grillissä kärähtäneen maissin, rantakalliolla kytevän edellisillan nuotion, aamun ensimmäisen metron äänettömän liu'un, uuden kaupunginosan rakennustyömaalta nousevan siluetin.

Mieli muistaa käden kaaren ilmassa, sen hyttystä nopeamman liikkeen yössä, sen joka sai ininän hiljenemään.

Mieli muistaa loman pienet yksityiskohdat. Hyttysen siipien iskun aiheuttama ilmavirta poskella on nyt muuttunut pääomaksi.

Loma on vielä niin lähellä, että se kurottaa itsensä arkiaamuiseen kahvikuppiin.

Loma on vielä niin lähellä, että se kurottaa itsensä arkiaamuiseen kahvikuppiin.

Loma. Pääoma. Ilma. Maailma. Aalto. Aurinko. Sade.

Kaikki ne ovat nyt kahvikupissani, jos vain muistan antaa niille hetken. Ne ovat laukun pohjalta löytyvä rypistynyt museolippu, kengänpohjiin kuivunut savi, koivunlehti, hioutunut lasinpala.

Lattialla on kasa matkalaukussa kulkeutunutta rantahiekkaa. Istahdan hetkeksi matolle ja painan kämmenen hiekkaan.

JA SITTEN: imuri esiin, lapset ylös, tänään on treenit, tarvitaan eväät, tapaaminen kolmelta, kirjoittamista, lastenkirjan esittelyä, uudet tanssitossut kaupungista, ihana kamala arki on taas tässä, mutta onneksi loma löytyy vielä pitkään vähän joka paikasta.

Veera Salmi on kirjailija, lastentarhanopettaja ja kahden lapsen äiti.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2016.