Sara Forsberg jännittää vieläkin esiintymistä:
Laulaja, näyttelijä ja videobloggaaja Sara Forsberg, 22, julkaisi ep-levynsä artistinimellä Saara. Hän asuu Hollywoodissa ja rentoutuu mieluummin kylvyssä kuin baarissa.

Sara Forsberg tietää epävarmuudesta kaiken. Hän on selvinnyt kiusaamisesta, laihtunut 20 kiloa ja teettänyt itselleen uudet rinnat. Nyt hän kestää jopa Hollywoodin paineet.

"Kaukaa Suomesta, toivottakaa tervetulleeksi: Sara Forsberg!”

Sara ilmestyy kulisseista, heiluttelee studioyleisölle, ottaa pari tanssiaskelta ja istahtaa nojatuoliin Ellen DeGeneresiä vastapäätä.

Ellen on yksi Amerikan tunnetuimmista juontajista, Sara 19-vuotias ja Pietarsaaresta. Vielä viikko sitten hän työskenteli myyjänä Halpa-Hallissa.

On huhtikuu 2014. Sara on kutsuttu haastateltavaksi tv-kuvauksiin, sillä kaksi viikkoa sitten hän julkaisi YouTubessa videon, jossa imitoi eri kieliä eli puhui siansaksaa.

Videosta on tullut hitti. Parin ensimmäisen viikon aikana sitä on katsottu yli kymmenen miljoonaa kertaa.

Sara vitsailee Ellenille täydellisellä amerikanenglannilla. Hän näyttää rennolta ja varmalta, supertähdeltä.

Mutta koska nyt ollaan Hollywoodissa, mikään ei ole sitä, miltä näyttää.

Älä yritä olla cool

Oikeasti Sara jännitti niin, että alkoi änkyttää, ja osa kysymyksistä jouduttiin kuvaamaan uudelleen.

"Jäädyin täysin. Mutta eihän tv-katsojille tuollaisia paljasteta. Kaikki epävarmuuteni oli leikattu lopullisesta ohjelmasta pois", Sara sanoo.

"Haastattelu alkoi sujua vasta, kun kuulin päässäni äitini äänen."

Ääni sanoi: Rauhassa, Sara. Älä yritä esittää coolimpaa kuin olet.

Se auttoi. Kädet tärisivät yhä, mutta takeltelu loppui.

Vieläkin, aina kun Sara epäilee itseään, hän yrittää kuulla mielessään äitinsä äänen. Kun äidin ääni sanoo, että sinä Sara riität ja pärjäät, Sara uskoo.

Kun hän aamulla heräsi, hänestä oli tullut tähti.

"Hollywoodissa lupaukset eivät merkitse mitään. Vain allekirjoitus sopimuksessa merkitsee."
"Hollywoodissa lupaukset eivät merkitse mitään. Vain allekirjoitus sopimuksessa merkitsee."

Matkalla Helsinkiin

Sara kuvasi videonsa yhtenä tylsänä keskiviikkoiltapäivänä lapsuuskotinsa keittiössä, kun vietti vapaapäivää Halpa-Hallista. Hän oli pelleillyt kielillä aina, matkinut rytmiä ja vivahteita.

Ei Sara Hollywoodista haaveillut, vaan Helsingistä. Koko vuoden hän oli hakenut Helsingistä kokin ja myyjän töitä, muttei ollut päässyt mihinkään.

Illalla Sara latasi videonsa. Kun hän heräsi, hänestä oli tullut YouTube-tähti.

Yhtäkkiä hänet haluttiin kaikkialle. Jopa Helsingin yliopistosta soitettiin ja pyydettiin, että haethan kielitieteelliseen, pääset varmasti.

Sara yritti jatkaa töitä Halpa-Hallissa. Kännykkä soi, työtarjouksia sateli.

Viikon kuluttua Sara päätti irtisanoutua. Eikä pelkästään irtisanoutua, vaan muuttaa saman tien Los Angelesiin ja ruveta paiskimaan töitä Hollywood-uran eteen. Mukaan manageriksi lähti hänen enonsa Johannes Ylinen.

Äiti kannusti Saraa lähtemään. Isä katsoi hiljaa sivusta. Sitten hän antoi Saran mennä.

"Kiusaaminen opetti minut pärjäämään yksin."

Läpinäkyvä lapsi

"Jos kouluun valittaisiin ulkonäön perusteella, sä et saisi koulutusta."

"Sara, sä oot läski."

Lauseet palautuvat mieleen heti. Sara on antanut ne kiusaajilleen anteeksi, mutta unohtamaan hän ei pysty.

Sara ei ole vieläkään varma, miksi häntä alettiin yläasteella kiusata. Ehkä siksi, että hän oli uskovaisesta baptistiperheestä. Tai ehkä hänen ulkonäössään oli jotain erilaista. Hän ei vain tiedä mitä.

"Kun minua kiusattiin, kiusasin takaisin", hän sanoo.

"Lopulta puolustin itseäni kiusaamalla niitäkin, jotka eivät kiusanneet minua. Kuvittelin, että pääsisin siten suosion huipulle. Lopputulos oli murtunut sielu eikä yhtään kavereita."

Ilkeät sanat Sara olisi kestänyt. Pahempaa oli se, että häntä kohdeltiin kuin ilmaa. Ei kutsuttu mukaan, jätettiin ulkopuolelle.

”Toisaalta kiusaaminen opetti minut pärjäämään yksin", hän sanoo.

"Opin jopa rakastamaan yksinoloa. Itsenäisyydestäni on ollut paljon hyötyä nyt, kun asun kaukana lapsuudenperheestäni."

"Vasta hoikkana minut otettiin tosissaan."

Kun Sara opiskeli lukion ohessa ravintolakokiksi, hän alkoi lihoa. Kokkikoulussa hän leipoi voisia leivoksia ja veti niitä kaksin käsin.

Kerran koulussa kokattiin seitsemän ruokalajin lounas. Sara söi itsensä niin täyteen, että joutui juoksemaan vessaan oksentamaan. Pää pytyssä hän päätti, että näin ei voisi jatkua.

"Olin syönyt suruun, jonka kiusaaminen oli minuun jättänyt."

Sara jätti karkit pois. Seuraavan vuoden aikana paino putosi kaksikymmentä kiloa.

Kun Sara laihtui, suurimman muutoksen hän näki muissa.

Enää Sara ei ollut läpinäkyvä. Yhtäkkiä hänen mielipiteitään kuunneltiin. Hän sai huomiota jopa pojilta.

"Vaikka olin helpottunut, tuntui surulliselta tajuta, että vasta hoikkana minut otettiin tosissaan."

Saran ura alkoi pelleilystä. Sitä hän jatkaa videoillaan. Syksyllä Sara aloittaa Talent Suomi -ohjelman tuomarina.
Saran ura alkoi pelleilystä. Sitä hän jatkaa videoillaan. Syksyllä Sara aloittaa Talent Suomi -ohjelman tuomarina.

"Saatan käydä 40 koe-esiintymisessä ja ryssiä kaikki."

Se mikä jää kertomatta

Kun Sara muutti Yhdysvaltoihin, alkoi supina: mitä tuokin itsestään kuvittelee.

Pian Sara allekirjoitti levytyssopimuksen maailman suurimpiin levy-yhtiöihin kuuluvan Capitol Recordsin kanssa, sai roolin Renny Harlinin Skiptrace-elokuvassa ja kehitti avaruuskielen Star Wars -leffaan.

"On siistiä, että onnistumiseni raportoidaan suomalaislehdissä", Sara aloittaa.

"Mutta paljon jää kertomatta. Ihmiset eivät tiedä, että ennen kuin onnistun saamaan yhden leffaroolin, saatan käydä 40 koe-esiintymisessä ja ryssiä kaikki. Epäonnistuminen on osa työtäni. Jos en hyväksy sitä, olen väärällä alalla.”

Tämän kaiken Sara haluaa kertoa: pieleen menneet koe-esiintymisensä, takeltelunsa Ellen-show’ssa. Kaiken kiusallisen, mitä maailmanvalloittajat eivät yleensä kerro.

Sara sietää epävarmuutta paremmin kuin kukaan.

Harjoittelen sitten enemmän

Koe-esiintymisiä Sara inhoaa. Pahinta on oman vuoron odottaminen. Sara tuntee muiden kokelaiden kyräilyn ja kyräilee varovasti takaisin.

Sitten hän kävelee kameroiden eteen ja alkaa näytellä kohtausta, jonka vuorosanat agentti on etukäteen lähettänyt.

Usein hän menee kipsiin.

"Jos saan paskaa palautetta, en ajattele, että olenpa paska vaan harjoittelenpa enemmän", Sara sanoo.

"Nuorempana lannistuin heti. Jos vaniljakohokkaani ei kokkikoulussa onnistunut ensimmäisellä yrityksellä, heitin veitsen seinään ja häivyin."

Hollywoodissa luovuttajat eivät pärjää. Suurin osa työnteosta ei koostu hohdokkaan pitkistä kuvauspäivistä, vaan siitä, että sietää jatkuvia hylkäämisiä ja epävarmuutta.

Sara sietää epävarmuutta paremmin kuin kukaan. Niin monta vuotta hän joutui sitä harjoittelemaan.

Tammikuussa Sara julkaisi videon nimeltä Tissini ovat feikit.

"Sain uskovaisilta vanhemmiltani lahjaksi tiukan moraalin. Siksi he uskalsivat päästää minut maailmalle. En ole kreisibailaaja, vaan nautin yksinolosta."
"Sain uskovaisilta vanhemmiltani lahjaksi tiukan moraalin. Siksi he uskalsivat päästää minut maailmalle. En ole kreisibailaaja, vaan nautin yksinolosta."

Ei tavallinen tissitarina

Ole vaan ittes. Älä esitä coolimpaa.

Äidin ohje on painunut Saran mieleen. Vaikka hän elää Hollywoodissa, hän haluaa olla aito ja totta.

Siksi hän julkaisi tammikuussa videon, jonka otsikkona oli: Tissini ovat feikit.

Ne ovat. Sara halusi kertoa faneilleen, mikä sai hänet suurennuttamaan rintansa.

Hänen tarinansa ei ole se tavallinen: tyttö lähtee Hollywoodiin ja ottaa tekotissit, koska isot tissit ovat kivemmat kuin pienet.

Saran rintaleikkaus tehtiin Kokkolan keskussairaalassa, vuosia ennen kielivideota.

"Se tehtiin tytölle, joka halusi rakastaa itseään. Rakastin itseäni jo, mutta leikkauksen jälkeen rakastin vielä hiukan enemmän", Sara sanoo.

"Ihailen ihmisiä, jotka pystyvät hyväksymään itsensä sellaisena kuin ovat. Minäkin yritin, vuosia. En vain onnistunut. Tunsin oloni epävarmaksi ja itsetuntoni hiipui."

"Jokaisen kauneusleikkauksen taustalla on tarina, josta muut eivät tiedä."

Aitoja asioita

Sara harkitsi päätöstään vuosia. Kun hän oli laihduttanut 20 kiloa, hänen pienet rintansa olivat kutistuneet lähes olemattomiksi. 17-vuotiaaksi asti hän jaksoi toivoa ihmettä ja täytellä rintaliivejään.

Leikkauksessa hän sai B-kupin rinnat. Äiti tuki häntä päätöksessä.

"Arvostan sitä. Uskovaisena äiti olisi voinut ajatella, ettei luojan luomaa saa muuttaa. Sen sijaan hän sanoi: Jos leikkaus tekee sinut onnellisemmaksi, tee se."

Sara on miettinyt, mikä on aitoutta.

Se, että uskaltaa muuttaa kehoaan, jossa ei viihdy? Vai se, että kieltää ongelmansa ja kärsii?

"Mieluummin elän niin, että minulla on hiukan silikonia rinnoissa kuin surkuttelen loppuelämäni. Jokaisen kauneusleikkauksen taustalla on tarina, josta muut eivät tiedä."

Kuusivuotiaaksi asti Sara puhui pelkkää englantia.

Isosisko Eliza (vas.) ja Sara teksasilaisessa leikkipuistossa.
Isosisko Eliza (vas.) ja Sara teksasilaisessa leikkipuistossa.

Sara osoitti musikaalisuuden ja pelleilyn lahjoja jo lapsena.
Sara osoitti musikaalisuuden ja pelleilyn lahjoja jo lapsena.
Sara kävi koulua Englannissa.
Sara kävi koulua Englannissa.

Sara, 12, soitti selloa orkesterimatkalla.
Sara, 12, soitti selloa orkesterimatkalla.

Kotona Halpa-Hallissa

"Mom, is Halpa-Halli our real home?"

Nelivuotias Sara istui ostoskärryissä ja kysyi englanniksi äidiltään, oliko Halpa-Halli heidän kotinsa. Pietarsaaren Halpa-Halli oli perheyritys, ja siellä tuli käytyä Suomen-lomilla usein.

Kuusivuotiaaksi asti Sara puhui pelkkää englantia. Hän ymmärsi kyllä, kun vanhemmat puhuivat hänelle suomea, mutta ei suostunut puhumaan sitä.

Forsbergien perhe oli muuttanut Teksasiin, kun Sara oli vauva. Isä oli töissä raamatunkäännösorganisaatiossa, äiti kotona. Teksasista he muuttivat Britanniaan.

Pietarsaareen perhe palasi vasta, kun Sara täytti kuusi.

Siksi Sara hallitsee yhä täydellisesti sekä amerikanenglannin että brittienglannin. Aksenttiaan hän vaihtelee sen mukaan, missä matkustaa.

Vanhemmiltaan Sara oppi, että lahjoja on synti olla käyttämättä.

Kelly Clarkson ja huono omatunto

Ensimmäinen muistikuva lapsuudesta on Teksasin aurinko. Se tuoksui ja paahtoi, tuntui iholla.

Sara ja siskot Eliza, Vera, Ida ja Wilma soittivat ja lauloivat, usein vanhempien kanssa ja varsinkin kirkossa. Kotona soi kristillinen musiikki, useimmiten gospel.

12-vuotiaana Sara uskaltautui kuuntelemaan epäkristillistä musiikkia ensimmäisen kerran.

"Istuin kellarissa ja kuuntelin salaa Kelly Clarksonin Break Away -kappaletta. Minulla oli hirveän huono omatunto", hän kertoo.

"Koko sukumme oli uskonnollista ja mietin, olinko ainut erilainen. Se oli käännekohtani. Aloin pohtia omia elämänarvojani."

Televisiota kotona ei ollut. Niinpä Sara keskittyi räpläämään tietokonetta. Omat kotisivunsa hän oppi koodaamaan kymmenvuotiaana.

Kapinavaihetta ei tullut. Se oli tuloillaan, mutta sitten Sara ei keksinyt, mitä vastaan hänen olisi pitänyt kapinoida. Kotoa hän sai kaiken sen, minkä varassa pärjää nyt.

"Vanhempani korostivat kaikessa lähimmäisenrakkautta", hän sanoo.

"Äidin ja isän ansiosta opin arvostamaan muita, lopulta itseänikin. Uskonasioissa sielunmaailmamme eivät ehkä kohtaa, mutta toisemme hyväksymme täysin."

Vanhemmiltaan Sara oppi myös sen, että jos ihmisellä on lahjoja, niitä on synti olla käyttämättä.

Siksi hän on Hollywoodissa.

"Saralla ei ollut selkeitä tulevaisuudensuunnitelmia."

Äiti ei osaa murehtia

Äidin ääni. Sanapari toistuu Saran puheessa niin usein, että moinen ääni on kuultava itse. Soitan Tea Forsbergille.

Ääni on iloinen. Kupliva ja nauravainen kuten Saralla.

Tea huomasi, että jo lapsena Sarassa oli erityistä valoa.  Kun pieni Sara astui ovesta, hän otti huoneen haltuunsa.

Kun Sara soitti selloa, Tea ajatteli, että tytär ja sello ovat yhtä.

Sitä Tea ei ollut tiennyt, että Sara osasi imitoida kieliä niin taitavasti. Kun pyöritys kielivideon ympärillä alkoi, äiti päätti tukea täysillä.

"Saralla ei ollut selkeitä tulevaisuudensuunnitelmia. Yhtäkkiä hän sai tekemistä, johon oli satasella motivoitunut", Tea sanoo.

"Siksi kannustin häntä seuraamaan sydäntään, tarttumaan tilaisuutensa, menemään jokaiseen haastatteluun."

"Lapsellekin on annettava tilaa epäillä uskoaan."

Tea tuki silloinkin, kun Sara ilmoitti muuttavansa Amerikkaan.

"Olen ehkä hullunkin luottavainen. En osaa murehtia. Haluan uskoa siihen, että taivaan isä pitää kaikesta huolen ja tietää, missä mennään."

Tea muistaa keskustelun, jonka kävi Saran kanssa ennen tämän muuttoa. Sara nojaili keittiön tiskipöytään ja sanoi, ettei ole ihan varma, ajatteleeko uskosta samoin kuin äiti.

Tärkeintä on, että olet rehellinen itsellesi, vastasi Tea.

"Ei lapsi tee äitinsä ja isänsä uskolla mitään. Hänen on käytävä asiat läpi itsensä ja Jumalan kanssa", Tea sanoo.

"Ihmisen mieli on salattu ja monilokeroinen. Minusta lapsellekin on annettava tilaa epäillä uskoaan."

"Vaikka laihduin 20 kiloa, näin peilissä vielä pitkään läskin tytön. Vasta nyt viihdyn kropassani."
"Vaikka laihduin 20 kiloa, näin peilissä vielä pitkään läskin tytön. Vasta nyt viihdyn kropassani."

Puhelun jälkeen tulee itku

Unelmansa Sara sanoo yhä reippaasti ääneen: Grammy olisi kiva, miksei Oscarkin. Menestyksenä hän pitää sitäkin, jos onnistuu säveltämään hienon biisin tai antaa hyvän haastattelun.

"Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, suurin tavoitteeni on tulla onnelliseksi. Parhaaksi versioksi itsestäni. Kertaakaan en ole ajatellut, että haluaisin antaa periksi."

Hollywoodissa Sara asuu yksiössä pienen valkoisen Valo-koiransa kanssa. Miesystävänsä Hoomanin kanssa hän on seurustellut pari vuotta.

Aamuisin Sara herää kuudelta. Koira ulos, kahvia, puuroa, studioon. Studiossa hän on notkunut viime kuukausina keskiyöhön asti.

Kun kärsimättömyys iskee, Sara ajattelee äitiään.

Kunnostaan Sara huolehtii kuntosalilla tai vaeltamalla Hoomanin kanssa vuorilla. Suhde kroppaan on nyt terve. Sara voi viimein katsoa peiliin ja sanoa: näytät hyvältä.

Vaikeinta Amerikassa on ollut elää erossa kahdeksanvuotiaasta pikkusiskosta, Wilmasta. Pari kertaa viikossa Sara soittaa kotiin.

Usein puhelun jälkeen Saraa itkettää. Niin kovasti hän haluaisi nähdä Wilman kasvavan, istahtaa iltaisin viereen ja kysyä, miten koulupäivä meni.

Toisinaan Saralta on kysytty, missä maailmanvalloitus viipyy.

"Mähän teen sitä koko ajan! Työ on hidasta. Se voi viedä vuosia."

Kun kärsimättömyys iskee, Sara ajattelee taas äitiään.

Tea työskenteli vuosia esikoulunopettajana, mutta päätti vasta pari vuotta sitten toteuttaa lapsuudenhaaveensa ja opiskella luokanopettajaksi. Nyt, 49-vuotiaana, hän on valmistumassa.

"Äiti muistuttaa minua siitä, ettei mihinkään ole kiire. Koskaan ei ole myöhäistä toteuttaa unelmiaan."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 11/2016.

Anne Mikkola huolehti yrittäjänä kaikesta niin, että alkoi kuvitella olevansa korvaamaton. Sitten tuli pyöräkolari, joka sekoitti muistin mutta opetti, mikä on tärkeintä.

On heinäkuun ilta vuonna 2015. Istun ravintolamme patiolla untuvatakki päällä ja villasukat jalassa, myyn lippuja Jonna Tervomaan keikalle. Tämä on ainoa muisto, joka minulla on kolaria edeltävältä päivältä.

Mieheni Jari on kertonut minulle, että Tervomaan keikkaa seuraava päivä meni näin: Oli torstai ja olin iloinen, kun minulla oli keskellä viikkoa vapaapäivä. Harvinaista herkkua ravintoloitsijalle heinäkuussa. Olimme ostaneet Jarin kanssa alkukesästä uudet maastopyörät ja päätimme lähteä 30 kilometrin pyöräretkelle Oulusta Yli-Kiiminkiin.

Kännykästäni löytyy siltä päivältä kuva, jossa minulla on pyöräilykypärä päässä ja Jari pussaa minua poskelle. Seuraava kuva on otettu sairaalassa.

OLIMME POLKENEET asvalttipätkää vasta alle kymmenen kilometriä. Pidin toisessa kädessäni juomapulloa, toinen käsi oli pyörän tangolla. Vauhtimme oli aika hiljainen.

Minä pyöräilin edellä, Jari perässä. Yhtäkkiä vasemmalta tuli auto, ja olen ilmeisesti painanut liian äkäisesti pelkkää etujarrua. Lensin päälleni asvalttiin ja menin sokkiin.

Jari soitti ambulanssin. Joku nainen pysäytti autonsa ja tuli auttamaan, hätisti samalla katselijoita ja kännykällä kuvia ottavia pois. Etuhampaani oli irronnut ja haljennut, Jari nappasi tyngän kadulta. Ambulanssissa se laitettiin maitolasiin, ja heti ensiavussa tynkä istutettiin suuhuni. Myöhemmin sen päälle rakennettiin uusi hammas.

Oikea puoli kasvoistani oli ruvella huulesta silmäkulmaan ja hampaita oli vaurioitunut. Huuli oli haljennut, joten se piti ommella kiinni. Pyöräilykypärän etuosan styroksi oli mennyt lyttyyn.

Ilman pyöräilykypärää en todennäköisesti  olisi enää elossa.

Lääkäri sanoi, että ilman kypärää en todennäköisesti olisi enää elossa tai ainakin olisin vammautunut hyvin vakavasti. Se on pysäyttävä ajatus.

NOUSUKAUSI OLI Oulussa kiivaimmillaan 1990-luvun lopulla. Olin silloin reilu kolmekymppinen kolmen lapsen äiti: Eetu oli 11-vuotias, Emmi kahdeksan ja kuopuksemme Olga kaksivuotias. Olin ammatiltani kokki ja erittäin kiinnostunut järjestämään tilaisuuksia isoillekin seurueille.

Sana kiiri nopeasti, ja aloin saada firmoilta yhteydenottoja. Järjestin Nokian tuhansien ihmisten pikkujoulut, sitten yritysten virkistysmatkoja, joissa ajettiin moottorikelkoilla Venäjän puolelle Venehjärvelle suomenkieliseen kylään. Päätin perustaa yhden naisen yrityksen, joka tuotti sekä catering- että ohjelmapalveluja.

Vuoden päästä minulla oli viisi työntekijää ja kolme ravintolaa Oulun seudulla. Työtahti ja kasvuyrityksen paine oli kova. Jari jatkoi omassa työssään terveydenhuoltoalan apuvälineteknikkona, mutta auttoi, minkä ehti.

"Pienestä pitäen olen tykännyt ulkoilla. Potkukelkka luisti kotona Keminmaalla."
"Pienestä pitäen olen tykännyt ulkoilla. Potkukelkka luisti kotona Keminmaalla."

Yrittäjänä pystyin vaikuttamaan aikatauluihin niin, että olin aamut lasten kanssa kotona. Tein meille aamupalaa ja kuskasin lapset kouluun ja hoitoon.

Kävimme koko perhe tutustumassa matkailukohteisiin Suomessa ja Venäjällä. Teimme autolla reissuja Ruotsiin, Norjaan ja Saksaan ja etsimme matkoilla uusia ideoita omaan yritykseemme. Lasten mielipiteistä oli paljon hyötyä jo silloin.

LAMA ALKOI vuonna 2008. Oulun seudulla se tarkoitti sitä, että Nokian ja muiden vahvojen it-alan yritysten toiminta supistui huomattavasti. Asiakaskuntani oli muodostunut vain yrityksistä, joten myös yritykseni myynti romahti.

Päätin myydä kaikki muut liiketoiminnat ja keskittyä vain yhteen ravintolaan. Suuntasin myynnin nyt yritysten sijaan yksittäisille asiakkaille. Tilausravintolana tunnettu Rauhala muuttui lounasravintolaksi. Jännitin, miten uudistus otettaisiin vastaan Oulussa ja tulisiko vähän keskustan ulkopuolella sijaitsevaan ravintolaan asiakkaita. Olin valtavan huojentunut, kun tuli.

Nykyisin tärkeintä on, että kaikki voivat hyvin ja töissäkin on hauskaa.

Kolme vuotta sitten uskalsin avata samaan pihapiiriin toisen lounasravintolan. Siellä näkyy ekologisuus. Pöydät, tuolit ja kahvimukit ovat kaikki erilaisia, sillä ne on hankittu kierrätyskeskuksesta ja kirpputoreilta.

Taantuman vuodet ovat olleet hyvin työläitä ja taloudellisesti isoja riskejä. Työntekijäni olivat melko nuoria, ja olin kuin kanaemo. Minulla oli aina viimeinen sana, vastuu kaikesta ja kaikista. Hoidin yrityksen taloushallinnon, suunnittelin viikoittaiset ruokalistat, tilasin tavarat ja hain ne tukusta. Tein lehti-ilmoitukset tapahtumistamme, hankin esiintyjät, olin aina paikalla jokaisessa tilaisuudessa.

Huomaamattani aloin kuvitella olevani yli-ihminen ja korvaamaton.

MITÄ ON TAPAHTUNUT? Missä minä olen? Nämä olivat ensimmäiset kysymykseni, kun heräsin pyöräonnettomuuden jälkeisenä aamuyönä sairaalassa.

Kännykkäni oli yöpöydällä, ja soitin Jarille. Häneltä kuulin, että olin toistanut samoja kysymyksiä jo koko illan, ja siksi tyttäremme Olga oli jättänyt yöpöydälle lapun.

Se lappu on yhä tallella. Siinä lukee: "Olet ollut pyöräkolarissa. Pyörä on ehjä. Töissä kaikki hyvin. Nyt on 17.7.2015. Ei tarvitse huolehtia, kaikki hoituu. Nyt lepää rauhassa."

Ymmärsin, ja lopetimme puhelun. Kahden minuutin kuluttua soitin Jarille uudestaan ja kysyin samoja asioita.

Ja jälleen kahden minuutin kuluttua.

Pääsin sairaalasta kotiin toipumaan heti onnettomuuden jälkeisenä päivänä. Viikon päästä halusin palata töihinkin, vaikka naamani näytti hurjalta ja syöminen oli hankalaa.

Ne olivat kuitenkin pieniä murheita sen rinnalla, että lähimuistini ei toiminut kunnolla.

Tuntui, että muistini oli pistetty palasiksi hattuun. Sieltä nostin aina palan, jota yritin sovittaa oikeaan kohtaan aikajanalla.

Tuntui, että muistini oli pistetty palasiksi hattuun. Sieltä nostin aina palan, jota yritin sovittaa oikeaan kohtaan aikajanalla. Valokuvat olivat iso apu. Selasin myös molempien ravintoloideni Facebook-sivuja ja aloin hahmottaa asioita niiden kautta.

Jari näytti minulle kuvia lomamatkastamme Mikkelissä. Loma yhdessä sisareni perheen kanssa oli ollut juhannuksen jälkeen, ja kuvissa näytän onnelliselta. En edelleenkään muista matkasta mitään mutta uskon, että meillä on ollut mukava reissu.

OLEN MUUTTUNUT pyöräkolarin jälkeen herkemmäksi. Olen kuullut, että ihmisillä, joilla on aivovamma, saattaa olla normaalia voimakkaammat tunnereaktiot. Minullakin on. Kävin kolarin jälkeen neuropsykologisessa testissä, jossa todettiin, että oireeni viittaavat aivovamman aiheuttamaan muistihäiriöön.

Nykyään minun on vaikea pidätellä tunteitani. Varsinkin alussa minun oli vaikea kertoa onnettomuudesta. Puhe ryöpsähti hillittömäksi itkuksi. Se nolotti. Tuntui, että olisi pitänyt pyytää anteeksi hallitsematonta käytöstä. Yllätyin, kun monet tulivatkin jälkeenpäin kertomaan omista rankoista kokemuksistaan ja kiittivät, että kerroin.

Nyt, puolentoista vuoden totuttelun jälkeen, en enää mieti tunnereaktioitani paljon. Jos alan itkeä jotain asiaa, niin sitten alan. Reagoin herkästi erityisesti siihen, jos tutulle ihmiselle on tapahtunut jotakin ikävää.

Kiitollisuus on kasvanut. Nyt tajuan senkin, että yksin en ole mitään.

Moni sanoo, ettei minusta huomaa, mitä olen joutunut käymään läpi. Se on tarkoitettu kohteliaisuudeksi mutta minusta tuntuu välillä raskaalta, koska tajuan, miten paljon olen muuttunut.

MUISTINI EI OLE PALANNUT entiselleen. Tekemiseni näyttää tehokkaalta, mutta teen kovasti töistä sen eteen, että asiat pysyvät päässäni.

Joudun kirjoittamaan kaiken ylös. Ravintolassa pikkujoulu- ja kesäsesonkien vetäminen on onnettomuuden jälkeen aiempaa rankempaa sekä fyysisesti että henkisesti.

Asioiden järjestäminen vaatii minulta nyt äärimmäistä keskittymistä ja huolellisuutta. Tuntuu, että muistini on 110-prosenttisesti käytössä. Se kuormittaa ja väsyttää mieltä. Stressinsietokykyni on tämän vuoksi heikompi kuin ennen. Jos on kova kiire ja olen sopinut itselleni liian tiukan aikataulun, minua masentaa, harmittaa ja itkettää.

KIITOLLISUUS ELÄMÄÄ, läheisiäni ja työkavereitani kohtaan on suurempi kuin koskaan ennen. Tajuan, että en ole yksin mitään, kukaan ei ole. Olen aina ollut suorapuheinen, mutta kolarin jälkeen sanon aiempaa enemmän positiivisia asioita. Viimeksi kiitin nuorta kokkiamme siitä, miten hyvin hän hoitaa homman kiireessäkin.

Jarin kanssa puhumme nykyään usein, miten kiitollisia olemme, että meillä on edelleen toisemme, terveys on hyvällä mallilla ja kolme lastamme ovat läheisiä sekä keskenään että meidän kanssamme.

"Olin mieheni Jarin kanssa Kuusamossa patikoimassa ja melomassa. Se oli ihana reissu syksyllä 2014."
"Olin mieheni Jarin kanssa Kuusamossa patikoimassa ja melomassa. Se oli ihana reissu syksyllä 2014."

Olen joutunut opettelemaan vastuun jakamista ja luottamaan, että toiset pärjäävät töissä ilman valvovaa silmää. He pärjäävät. Aiemmin olin aina mukana, jos ravintolassa oli jokin tapahtuma. Nykyään olen paikalla vain, jos siitä erikseen sovitaan.

Kaikki lapsemme ovat mukana ravintolabisneksessämme. Eetu vastaa IT-asioista ja hoitaa keikoilla ääni- ja valotekniikan. Emmi on ottanut vastuun markkinoinnista. Olga opiskelee ravintoloissamme oppisopimuksella taloushallintoa.

OLEN OPPINUT ARMOLLISUUTTA. Joskus saan sähköpostiini aamulla tarjouspyynnön häistä tai syntymäpäiväjuhlista, ja jos en ole vastannut iltapäivään mennessä, asiakas on kiukkuinen. Onko meillä oikeasti niin kiire?

Ennen kolaria soimasin itseäni kovasti, jos en pysynyt joka hetki tiukassa työtahdissa kiinni. Nyt teen parhaani, ja sen täytyy riittää.

Ennen tein viittä asiaa yhtä aikaa, nykyään yhden asian kerrallaan alusta loppuun.

Ennen tein viittä asiaa yhtä aikaa, nykyään yhden asian kerrallaan alusta loppuun. Tällaisen tavan olisin voinut opetella ilman onnettomuuttakin.

LEVON MERKITYKSEN ymmärrän ihan eri tavoin kuin ennen onnettomuutta. Päähän kohdistuvissa iskuissa lepo on tärkeää toipumisessa.

Onneksi voin itse vaikuttaa työaikatauluihini. Harvoin sovin aikaiseksi aamuksi mitään, jotta voin nukkua aamulla vähän pidempään, vaikka yhdeksään. Päivän tärkeimmät työt hoidan aamupalan jälkeen kotoa. Hyvin nukutun yön jälkeen aamupäivän tunnit ovat tehokkaimpia työtunteja. Muistinikin pelaa silloin parhaiten.

Varaan kalenteriini etukäteen viikon liikuntahetket.

Varaan kalenteriini etukäteen viikon liikuntahetket. Harrastan kestävyysurheilulajeja kuten juoksua, hiihtoa ja pyöräilyä.

Pyöräilemään lähdin taas Jarin kanssa pian onnettomuuden jälkeen. Kuljen neljän kilometrin työmatkani pyörällä, mutta onnettomuuden jälkeen en ole vielä uskaltanut tehdä pitkiä pyörälenkkejä yksin. Talvella en pyöräile ollenkaan.

KOLARIN TÄRKEIN OPETUS on ollut kyky pysähtyä. Onnettomuuden jälkeen niin oli pakko tehdä. Nyt ymmärrän, että tarvitsin sen pysähtymisen taidon.

Lapseni elivät 20 vuotta niin, että äiti saattoi lähteä töihin lähes koska tahansa. Vapaapäivä saattoi vaihtua työpäiväksi. Siinä mielessä minuun ei voinut luottaa.

Nykyään perhe menee aina töiden edelle. Yhteisen ajan merkitys on kasvanut entisestään, samoin traditioiden. Kaikki lapset ovat jo muuttaneet pois kotoa, mutta vietämme perheen kesken saunailtoja tai kokkaamme yhdessä vaikka sushia tai leivomme sämpylöitä. Jos emme näe, ainakin soittelen kaikkien lasteni kanssa päivittäin.

OLEN KYSYNYT LAPSILTA, harmittaako heitä, että tein niin paljon töitä heidän ollessaan pieniä. He sanovat, etteivät ole koskaan ajatelleet asiaa sillä tavalla. Kotona oli aina jompikumpi vanhemmista. Lisäksi lapsista oli hauskaa reissata yhdessä eri matkailukohteissa. Siinä yhdistyivät huvi ja työ.

"Tuorepastaa tekemässä kotona tyttäreni Emmin kanssa."
"Tuorepastaa tekemässä kotona tyttäreni Emmin kanssa."

Menneitä on turha jäädä jossittelemaan. Jokainen tekee valintoja sen hetken tietojen ja olosuhteiden mukaan ja yrittää tehdä oikein. Kun tilanteet muuttuvat, voi tehdä toisin.

Murehtiminen ei auta mitään eikä haikailu kuulu tyyliini. Menetin kolarissa jotakin, mutta sain muuta tilalle. Elämästä löytyy aina paljon asioita, joista voi olla kiitollinen.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 3/17.

Kirje lapsilta

Hei äiti,

toivottavasti tiedät, kuinka paljon arvostamme sinua. Vaikka olet ollut omistautunut työllesi, olet aina tukenut meitä ja antanut aikaasi. Työsi on ollut perheemme yhteinen asia: me lapset olemme saaneet olla ravintoloissasi kokkina, tiskaajana, siivoojana, roudarina, lipunmyyjänä - eri-ikäisinä erilaisissa hommissa. Se on ollut arvokasta oppia työelämään.

Yksi perhettämme yhteen nivonut asia on ollut ruoka. Vaikka nyt aikuisina olemme asuneet eri kaupungeissa, olemme silti kokoontuneet koko perhe saman pöydän ääreen.

Eräs ruokatraditio on erityisen tärkeä. Ravintola-alalla pikkujoulukausi on vilkas, joten joulun tullessa olet varmasti ollut aina aivan poikki. Silti joka ikinen joulu jokainen meistä on saanut toivoa sinulta, mitä haluaa jouluna syödä. Olga toivoi monta vuotta peräkkäin "nakkipottuja", iskä tietysti kinkkua. Kaikkien toiveet toteutuivat, ja ravintoloitsijan kotona joulupöydässä syötiin nakkikeittoa.

Vielä yksi tärkeä asia: Kiitos äiti!

Emmi, Eetu ja Olga

Kodin Kuvalehdellä on nyt mahtavat 50 000 Facebook-kaveria! Juhlaviikon kunniaksi esittelemme ulkosuomalaisia lukijoitamme ja heidän ruokatottumuksiaan. Tällä kertaa esittäytyy Australian Melbournessa asuva Airi Repetti.

Airi Repetti, miten päädyit Melbourneen?

"Olen asunut Australiassa jo 23 vuotta, sillä mieheni on syntyperäinen melbournelainen.

Tyttäremme Laura, 22, on jo työelämässä, ja Sonja, 20, opiskelee Melbournen yliopistossa. Laura ja Sonja ovat sekä Australian että Suomen kansalaisia ja puhuvat englannin lisäksi myös suomea. Molemmat asuvat vielä kotona."

"Suomesta kaipaan paistettuja silakoita ja rahkapiirakkaa." 

Millaista ruokaa syötte arkena?

"Perheemme ruokakulttuuri on muovautunut sekoitukseksi suomalaista, italialaista ja australialaista keittiötä.

Aamiaiseksi syön yleensä kaurapuuroa ja mustikoita. Syön sitä monena aamuna viikossa."

"Käymme joka vuosi keräämässä mustikoita läheisellä mustikkatilalla, ja pari vuotta sitten minua haastateltiinkin marjojen keruusta täkäläiseen The Age -lehteen."

Airi Repetti antoi australialaislehteen suomalaisen mustikkapiirakkaohjeen.
Airi Repetti antoi australialaislehteen suomalaisen mustikkapiirakkaohjeen.

"Torstaisin meillä syödään yleensä lasagnea, jonka minä valmistan - vuosia sitten suomalaislehdestä talteenotetun ohjeen mukaan. Se on koko perheen suosikkiruoka."

Lasagnea suomalaisohjeella.
Lasagnea suomalaisohjeella.

Mitä ruokaa kaipaat Suomesta?

"Kaipaan paistettuja silakoita ja rahkapiirakkaa. Nykyään kaupoista saa jo erikoisempiakin aineksia, mutta valmiin ruoan maku ei aina ole se muistojen herkku, milloin mistäkin syystä.

Myös täkäläisen kaasu-uunin käyttö vaikuttaa makuun, vaikka olen kyllä sitä mieltä, että pullasta tulee siinä paljon mehevämpää! Kesti aikansa ennen kuin totuin kaasun käyttöön, mutta nyt en kyllä enää vaihtaisi sähköhellaan.

Täytekakkuja täällä ei osata leipoa. Ne ovat yleensä tosi kuivia, ja leipomoistakin ostetut kauniit luomukset varsin mauttomia ja ylimakeita."

Naistenviikolla nimipäiviään viettävät sisarukset Leena-Maija, Saara, Reetta ja Johanna tietävät, että sisarussuhde kestää kaikki elämän myrskyt. Nimipäivät vietettiin kesäisin perheen kotipaikalla maalla, johon kutsuttiin niin naapureita kuin sukulaisiakin.

Sisarukset Saara Karttunen, 37, Reetta Oksanen, 35, Johanna Manninen, 31 ja Leena-Maija Karttunen, 29, juhlivat nimipäiviään naistenviikolla ikäjärjestyksessä, peräkkäisinä päivinä. Nimipäivänsankareiden vanhemmat kovasti väittävät, että kyseessä on sattuma.  

"Luulen, että ehkä kolme ensimäistä nimeä on valittu sattumalta, neljännes on jo jatkettu tarkoituksella", Saara arvelee. 

Neljä sisarusta kasvoivat maatilalla Tervon Talluskylässä, jossa heidän kotipitäjänsä tunnetaan nimellä Väärän tila.

Lapsuuden nimipäiväjuhliin kuului äidin leipoma mansikkakakku.

Perheessä nimipäiviä juhlittiin koko perheen, joskus jopa lähisukulaisten ja naapureiden voimin. Naiset muistavat, että lapsuuden nimipäiväjuhliin kuului äidin leipoma mansikkakakku, pieniä lahjoja ja pionit, jotka äiti antoi ottaa kukkapenkistä talteen.  

"Nimipäivät olivat meillä varmaan siksikin niin iso juttu, kun maaseudulla virikkeitä on vähemmän verrattuna kaupunkiin. On kiva kutsua ystäviä kylään, juoda kahvia ja syödä kakkua yhdessä", Saara miettii. 

Maatilatöitä ja lapsuudenleikkejä

Lapsuuden kesiä muistellessa kaikkia naurattaa, sillä lypsykarjatilan hoitamiseen liittyy paljon hauskoja muistoja. Sisarusten kesäloma alkoi joka vuosi niin, että pelloilta kerättiin kivet ja tehtiin perunaa.

"Muistan vieläkin, kun tehtiin yhteisiä kesälomareissuja ja katseltiin muiden peltoja miettien, että tuolla asuu onnellisia lapsia, kun ei näy pelloilla kiviä", Reetta nauraa. Johanna vielä jatkaa, että vaikka lapset tekivätkin osansa tilan eteen, pakko ei koskaan ollut. Isää ja äitiä autettiin maatilatöissä mielellään.  

"Aika nuorena jo siskojen kanssa ymmärrettiin, että jos me ei auteta vanhempia, niin he joutuvat tekemään työt kahdestaan yötä myöten", Leena-Maija kertoo.

"Halusin auttaa vanhempia maatilan hoidossa niin paljon, että rippikouluikäisenä suunnittelin kesän rippileirinkin niin, että pääsisin kotiin heinäntekoon", Johanna tunnustaa.

Kerran teimme Johannan kanssa sopimuksen, että samalla, kun hän kitkee kasvimaata, minä luen hänelle ääneen Harry Potter -kirjaa. - Leena-Maija Karttunen

"Myönnän, että joskus keksin keinoja laistaa maatilatöistä. Kerran teimme Johannan kanssa sopimuksen, että samalla, kun hän kitkee kasvimaata, minä luen hänelle ääneen Harry Potter -kirjaa. Johannalle se sopi hyvin, sillä hän taas ei välittänyt lukemisesta ja oli ahkera", Leena-Maija kertoo.  

Maatilan kesiin kuului myös paljon tyttöjen yhteisiä leikkejä. Kerran tytöt tekivät sahajauhokasasta kirkon ja leikkivät häitä. Reetta oli urkuri, Saara pappi, Johanna morsian ja Leena-Maija sulhanen.  

"Silloin meidän äiti jopa ajoi 40 kilometrin päähän Pielavedelle ja osti meille häälahjan", Reetta nauraa.

 Äiti lähti usein mukaan lastensa leikkeihin ja tällä kertaa kuvasi tyttärien häät. Hääleikissä Johanna oli morsiamena ja Leena-Maija sulhasena.
Äiti lähti usein mukaan lastensa leikkeihin ja tällä kertaa kuvasi tyttärien häät. Hääleikissä Johanna oli morsiamena ja Leena-Maija sulhasena.

Äidillä oli tapana lähteä mukaan tyttärien leikkeihin. Siskot muistelevat kertaa, jolloin äiti suostui heille hammaslääkärileikkiin potilaaksi. 

"Leikki tosin loppui lyhyeen, kun äiti sattui kesken kaiken kysymään, että kenenköhän suussa hammaslääkärin välineitä oli käytetty viimeksi. Reetta ja Saara vastasivat, että kissan", Leena-Maija kikattaa. 

Sisarussuhde kuin omenapuu

Väärän sisarukset ovat tiimi, jossa voi tukeutua toinen toiseensa tilanteessa kuin tilanteessa. 

"Olen joskus kuvaillut meitä omenapuuna, jossa on jalostettuja oksia. Yksi oksa kasvattaa tiettyä omenaa, ja toinen kasvattaa toista, mutta runko on sama", Reetta kuvailee.  

Oma sisko on sellainen PMMP:n sanojen mukainen paskapäinen paras kaveri, jolle suuttuu kaikkein eniten, mutta kaikkein tiukimmassa tilanteessa siskot ovat heitä, joihin voi aina tukeutua. - Johanna Manninen

"Oma sisko on sellainen PMMP:n sanojen mukainen paskapäinen paras kaveri, jolle suuttuu kaikkein eniten, mutta kaikkein tiukimmassa tilanteessa siskot ovat heitä, joihin voi aina tukeutua", Johanna luonnehtii. Hän jatkaa, että silloin, kun hän masentui, siskoista sai kaikkein tärkeimmän tuen. 

"Olen puhunut Reetan kanssa satoja tunteja puhelimessa ja kaikkein tiukimpana hetkenä Leena-Maija tuli luokseni hoitamaan lapsia", Johanna kertoo. 

Sittemmin elämä on vienyt tyttöjä eri suuntiin. Sisarukset ovat asuneet jo pitkään eri paikkakunnilla, mutta kauimmaksi lähti Saara, joka tekee tällä hetkellä lähetystyötä Siperiassa.  

Siskoa ymmärtää puolesta sanastakin. - Saara Karttunen

"Siskoa ymmärtää puolesta sanastakin. On hassua, mutta tuntuu, että etäisyys on lähentänyt meitä. Onneksi nykyisin on netti ja WhatsApp, joten pidämme yhteyttä, vaikka asunkin kaukana", Saara kertoo.

Leena-Maija, Johanna, Reetta ja Saara näkevät toisiaan nykyisin koko porukalla kerran tai pari vuodessa.
Leena-Maija, Johanna, Reetta ja Saara näkevät toisiaan nykyisin koko porukalla kerran tai pari vuodessa.

"Myönnetään tosin, että kun yhdelle soittaa, kuulee kaikkien kuulumiset samalla. Tarina saattaa tosin matkalla muuttua vähän", Leena-Maija nauraa. 

Pitkän etäisyyden vuoksi siskot näkevät nykyisin koko porukalla kerran tai pari vuodessa. Tänä kesänä yhteisesti tavataan taas nimipäivien merkeissä, Väärällä. Leena-Maija vakuuttaa, että mansikkakakkua on taas tiedossa.

"Ja haetaan pionit kukkapenkistä. Tosin ehkä nyt meidän lapset käyvät poimimassa ne meille äidin kukkapenkistä. Luvan kanssa tietenkin", Johanna toteaa. 

Kodin Kuvalehdellä on nyt mahtavat 50 000 Facebook-kaveria! Juhlaviikon kunniaksi esittelemme ulkosuomalaisia lukijoitamme ja heidän ruokatottumuksiaan. Nyt esittäytyy Anu Besson Australian Perthista.

Anu Besson, milloin muutit Perthiin?

"Olen asunut Perthissä, Australian länsirannikolla, kesäkuusta 2011 asti. Perthiä kutsutaan maailman eristyneimmäksi kaupungiksi, sillä täältä on yli 2 000 kilometriä lähimpään isoon kaupunkiin Adelaideen. Asun täällä ranskalaismieheni kanssa." 

Millainen on tyypillinen arkiruokasi?

"Se vaihtelee. Mieheni on ranskalainen ja tällä hetkellä syömme anopin kokkaamia ruokia, koska hän on kylässä. Tyypilliset ruuat ovat erilaisia salaatteja ja proteiinia, kuten grillikanaa, kananmaksaa, lampaankyljyksiä tai munakasta."

Lounassalaatti australialaiseen tyyliin. Toisessa annoksessa graavilohta, avokadoa, juureksia ja vihanneksia; toisessa grillattua paprikaa, kesäkurpitsaa, tomaattia ja vuohenjuustoa. Kastikkeena maustettu majoneesi.
Lounassalaatti australialaiseen tyyliin. Toisessa annoksessa graavilohta, avokadoa, juureksia ja vihanneksia; toisessa grillattua paprikaa, kesäkurpitsaa, tomaattia ja vuohenjuustoa. Kastikkeena maustettu majoneesi.

"Kun olemme kaksin, ostamme arkena usein takeawayta: intialaista, japanilaista, thaimaalaista tai vietnamilaista ruokaa. Nämä ovat tyypillisesti erilaisia mausteisia riisi- tai nuudeliannoksia kanan kera.

Australialainen ruokavalio on hyvin vaihteleva, koska maassa asuu rikas kirjo eri kulttuureja. Aussit tykkäävät grillata, myös gourmet-purilaiset ovat suosittuja."

Mitä suomalaisia ruokia teet siellä?

"En juuri tee suomalaisia ruokia, ellei lihapullia lasketa. Syön lounaaksi ostosalaatteja tai take away -annoksia, ja illalla kokkaamme usein salaattia ja lihaa.

Täältä ei saa yhtä laajaa valikoimaa jugurtteja, viilejä, ruokakermoja tai piimää kuin Suomesta, enkä kaipaa perunapohjaisia ruokia."

Anu suosii salaatteja. Herkullisia ja tuoreita raaka-aineita on Perthistä helppo löytää.
Anu suosii salaatteja. Herkullisia ja tuoreita raaka-aineita on Perthistä helppo löytää.

"Ruisleipää leivon itse Ikean valmisjauhoista. Annan taikinan kohota yli yön uunissa, jolloin siihen tulee hapan vivahde oikean ruisleivän tapaan.

Suomalaisruokia syön lähinnä suomalaisten juhlissa, kuten jouluna ja juhannuksena Perthin Suomi-talolla: itsetehdyt suomiherkut katoavat aina parempiin suihin hetkessä ja keräämme näin varoja Suomi-talon toimintaan."

Mitä australaisessa ruokakulttuurissa ihailet tai ihmettelet?

"Aussit syövät paljon avokadoja ja punajuuria, etenkin aamiaisella, lounaalla ja brunssilla. Äskettäin eräs ministeri jopa väitti, että nuoret tuhlaavat rahansa avokadoihin asuntolainojen sijasta!

Australia on kahvilakulttuurin mekka, ja pizzerian tai pubin sijaan lähes joka lähiössä on suosittu kahvila tai useampi, joissa perheet ja kaverit kokoontuvat viikonloppuisin. Aussit rakastavat kahvia, ja se onkin täällä ensiluokkaista: jokainen kuppi tehdään kahvilassa tilauksesta, vastajauhetuista pavuista, sitä ei koskaan kaadeta kahvipannusta.

Läpi vuoden jatkuva kesäinen sää kannustaa yhteisölliseen terassi-, piknik-, ja grillauskulttuuriin."

 Pavlova eli marenkitorttu suosittu jälkiruoka Australiassa erityisesti jouluna.
 Pavlova eli marenkitorttu suosittu jälkiruoka Australiassa erityisesti jouluna.