Tyynysotaa Riitan kotisohvalla. "Ilkka ei ole muuttunut. Aina hän minua kiusoittelee. Ja soittaa melkein joka päivä."

Kansanedustaja Ilkka Kanerva nousi politiikan huipulle 38 vuotta sitten. Monta kertaa hän on myös mätkähtänyt sieltä alas. Kun lööpit ja kansa ovat kohisseet, yksi ihminen on pysynyt järkähtämättä rinnalla: isosisko Riitta.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 10/2013.

Missä Ilkka on?

Riitta tärisee. Ilkka on taas hukassa. Ilkka on pieni, vasta kolme, ja menee joka päivä hukkaan. Riitta on jo kahdeksan. Hänen pitäisi tietää, missä pikkuveli on. Isosiskojen pitää tietää. Mutta Riitta ei tiedä. Hän vain tärisee.

Ei auta, että äiti sitoo aamuisin Ilkan valjailla kotipihan vaahteraan. Kun äiti katoaa lypsylle, kuluu minuutti, ja Ilkka on irti. Ilkalla on Lokalahden vikkelimmät jalat. Yleensä ne vievät naapuripihoihin, liian usein meren rantaan.

Kunhan ei vaan lammikolle olisi lähtenyt. Riittahan sanoi, että sinne et mene. Jos horjahdat, jäät veteen ja kuolet, etkä enää koskaan saa kuunnella radiosta Holmenkollenin kisoja.

Vedestä nousee pieni käsi. Ylös alas, pinnalle ja pinnan alle, litsis lätsis.

Riitta ryntää lammikolle. Sen reunalla on tuttu potkulauta. Vedestä nousee pieni käsi. Ylös alas, pinnalle ja pinnan alle, litsis lätsis. Riitta tunnistaa käden. Hän tarttuu siihen, riuhtaisee Ilkan ylös.

Ilkka yskäisee veden keuhkoistaan. Heti kun henki pihisee, hän kysyy:

"Miks ihmees sä nostit mut jo? Siell oli niin kaunist vihreet."

Niin kaunist vihreet, ja ties vaikka mitä muutakin, jos pöljä isosisko ei olisi pilannut seikkailua. Ilkka mököttää. Sitä hän ei ymmärrä, miksi Riitta-siskokin noin ääneen parkuu, oikein puristaa syliinsä.

Riitta Kanerva päättää, että ei enää koskaan päästä pikkuveljeään silmistään.

Sinä päivänä Riitta Kanerva päättää, että ei enää koskaan päästä pikkuveljeään silmistään.

Pitkään hän onnistuukin. Aino-äiti ahertaa navettatöissä, ruokkii lehmät, hevoset, siat, kanat ja lampaat ja kääntää pellon. Viljo-isä kiertää Turun maalaiskyliä tarkkailukarjakkona, touhuaa Lokalahden kokoomuksen puheenjohtajana ja piipahtaa kotona vain nukkumassa. Tunja-sisko on Riittaa nuorempi, pentu vielä, eikä Hannele-kuopus ole vielä syntynyt. Mutta Riitta on iso ja järkevä. Siksi Ilkka on hänen vastuullaan.

Tehtävä on mahdoton. Jos Ilkka ei karkaa, hän kiipeää. Kun äiti nyyhkii, miksi sinun on katolla keikuttava, etkö tajua että putoat, Ilkka vastaa tyynesti: "Kuuntelen tääll lintujen lauluu." Riitasta pikkuveli on ihana. Utelias ja pulassa, mutta ei koskaan pahantahtoinen. Riitta toivoo vain, että kasvaisi itse vahvemmaksi. Jaksaisi viimein kantaa veikkaa, eikä vain retustaa kainaloiden alta.

Riitta (vas.) pääsi ripille samana päivänä, kun pikkusisko Hannele kastettiin. Onnittelukukkien keskellä myös Ilkka, äiti ja isä.
Riitta (vas.) pääsi ripille samana päivänä, kun pikkusisko Hannele kastettiin. Onnittelukukkien keskellä myös Ilkka, äiti ja isä.

Vain kerran siskon ote herpaantuu. Äiti on lähdössä lypsylle, ja Ilkka nukkuu päiväunia. Tai on nukkuvinaan. Kun Riitta kurkistaa huoneeseen, veljen silmät ovat kiinni.

Äiti lähtee, ja Riitan kaveriksi tupsahtaa naapurintyttö Aila. Kaverusten tekee mieli piipahtaa kylälle. Vain tämän kerran. Vain puoleksi tunniksi. Niin, ettei Ilkka ehdi herätä.

Yläkerran ikkunan alla on jalanjäljet. Ilkka on hypännyt ikkunasta.

Kun tytöt palaavat, yläkerran ikkunan alla on jalanjäljet. Ilkka on hypännyt ikkunasta. Riitta alkaa etsiä potkulautaa. Jos se on pihassa, Ilkka ei ole voinut ehtiä kauas. Ei lammikon pohjaan asti.

Potkulauta on pihassa. Riitta alkaa juosta naapuritalosta toiseen.

Ilkka löytyy Martan ja Vihtoriinan luota. Ikäneitosiskokset tunnetaan kylän parhaista siirappipipareista, ja Ilkka on päättänyt poiketa kahveelle. Kun Riitta ilmestyy ovelle naama itkusta tuhruisena, nelivuotias Ilkka Kanerva vilkuttaa iloisesti.

Äidin pieni pelle

Ilkka Kanerva ilmestyy helsinkiläisravintolan kabinettiin. En tiedä, kuinka hän sen tekee, mutta ensimmäiset puoli tuntia huomaan puhuvani itsestäni. Avaudun poikani futisharrastuksesta, urani pääpiirteistä ja lapsuuteni kipupisteistä. En haastattele häntä, hän haastattelee minua. Hän on siinä hyvä. Tykittää lisäkysymyksiä, nojaa valppaana eteenpäin, keskittyy täydellisesti.

Tämä uteliaisuus on pitänyt kansanedustaja Ilkka Kanervan hengissä. Se on kannatellut häntä 40 vuotta politiikan huipulla, ja pudottanut hänet monta kertaa alas.

"Minulla oli hirveä tarve laajentaa reviiriäni."

Nyt hän on luvannut selittää. Kertoa, miksi rimpuili irti niistä pahuksen valjaista.

"No kun tiesin, että siinä parin kilometrin päässä on merenranta. Halusin nähdä sen. Tai en vaan nähdä, vaan pikkuisen viipyäkin. Enkä vaan viipyä, vaan ehkä myös kokeilla vettä. Minulla oli hirveä tarve laajentaa reviiriäni. Olen utelias elämää kohtaan, ja olen utelias jokaista ihmistä kohtaan. Erilaisuus ei pelota minua. Se kiinnostaa minua."

Ilkka Kanerva keräsi pikkupoikana urheilijoiden kuvia lehdistä. "Perunalla Ilkka liimasi kuvat tähän karjakirjaan, Riitta-sisko näyttää."
Ilkka Kanerva keräsi pikkupoikana urheilijoiden kuvia lehdistä. "Perunalla Ilkka liimasi kuvat tähän karjakirjaan, Riitta-sisko näyttää."

Karkailun lisäksi Ilkka harrasti urheilua. Hän järjesti kaikki Lokalahden lasten urheilukilpailut. Omin käsin poika väsäsi kylän hyppyrimäet, korkeushyppytelineet, seipäät ja hiihtoladut.

Pikku-Ilkka lumoutui voittamisesta. Ja tunnelmasta, joka täytti keittiön, kun hän ja äiti kuuntelivat radiosta Voitto Hellstenin loppukiriä. Hän ja äiti, aina kahdestaan, korva kiinni radiossa. Perheen urheiluhullut. Isä syttyi enemmän kunnallispoliitikasta.

Ilkka oli äidin kulta. Äitiä hän yritti naurattaa. Availi tämän essun nauhoja, piilotti villapaidan jääkaappiin. Äiti oli harras ja hillitty, vakavampi kuin isä. Pienen Ilkan piti jekuttaa tosissaan, jotta sai äidin hymyilemään.

"Riitta pelasti henkeni. Hän on ihmeellinen nainen. Todellinen sitkeä sissi."

"Maalla ei hempeilty. En tiedä, miksi minusta kasvoi tällainen tunteilija. Itkukin tulee, ja halailenkin. Vielä 70-luvulla pidin perhettä vanhakantaisena instituutiona. En pidä enää. Olen oppinut, että yksin ei selviä meistä kukaan. Jokainen on joskus niin pulassa, että voimat eivät vain riitä. Silloin turvallisin paikka on perhe. Turha näytellä muuta."

Ilkka Kanerva muistaa lammikon pohjan. Ja sen, kuinka jostain ilmestyi siskon käsi, vaikka hänen tärkeä vedenalainen tutkimuksensa oli vielä kesken.

"Riitta pelasti henkeni. Hän on ihmeellinen nainen. Todellinen sitkeä sissi. Siis ihan helevetin sitkeä. Reumatismin runtelema, ollut varmaan sadassa leikkauksessa, mutta silti niin vahva. Vetää täysillä tukijoukkojani ja muistaa ulkoa kaiken, jopa vanhat puhelinnumerot ja postinumerot. Käsittämätön nainen. Hänen kanssaan minulla on yhteys, joka ei ole katkennut kertaakaan."

Tämän Kanervista sitkeimmän haluan tavata.

Lisbet-opettajan hiuslatvat

Pari viikkoa myöhemmin istun Riitta Kanervan, 70, kotisohvalla Turussa. Päät vastakkain tutkimme Ilkka Kanervan vanhoja juoksupiikkareita.

"Nämä piikkarit ovat ainoa asia, josta meille on tullut Ilkan kanssa riita. Minäkin olisin halunnut pienenä tällaiset, mutta vain Ilkka sai. Hän oli poika."

Kansanedustajan isosisko on hento ja pieni, hauras kuin lintu. Ja niin herttainen, että tekee mieli rutistaa.

Riitta sairastaa reumaa. Melkein kaikki kehossa on keinoniveltä: olkapäät, polvet, ranteet, nilkat, kyynärpääkin.

"Enää en saa auki edes maitopurkkia. Mutta hyvin minä pärjään. Raskainta oli se, kun oli vähällä joutua luopumaan reumani vuoksi asiakaspalvelutyöstäni Saabilla. Olin vasta 46, ja rakastin työtäni. Onneksi sain jatkaa. Olen kiitollinen, että pystyn yhä kävelemään ja olemaan kaikessa mukana."

"Ilkan tukijoukot pitävät minut jaloillani. Vaikka on minun tahtini hidastunut."

"Kaikessa" tarkoittaa sananmukaisesti kaikessa. Riitta Kanerva on vetänyt veljensä tukiryhmiä, Linjanvetäjiä ja Ike-tiimiä, vuodesta 1990 asti. Linjanvetäjissä jäseniä on 600, Ike-tiimissä yli 2 000. Monet tukijoista ovat Kanervien lapsuusystäviä. Riitta lähettää tukijoille sähköpostia, järjestää retkiä ja organisoi joka kesä Ike-hölkän Lokalahdella.

"Ilkan tukijoukot pitävät minut jaloillani. Vaikka on minun tahtini hidastunut. Ennen olimme Raimon kanssa aina menossa, nyt kävelemme yhdessä lähinnä edestakaisin rappukäytävää."

Raimo on Riitan avomies. On ollut jo 25 vuotta. Eikä prinsessahäitä ole näköpiirissä vieläkään, sillä Riittaa ei kuulemma saa harhautettua kultasepänliikkeeseen. Muutama vuosi sitten Raimon niskaleikkaus epäonnistui. Hän heräsi koomasta, mutta kävely on yhä hidasta ja syöminen onnistuu vain letkun kautta.

Mutta ei tämä kahden toipilaan tuvalta tunnu. Päinvastoin: Riitta on Ilkka Kanervan muisti. Kaikki, mitä veljen elämässä on tapahtunut, on tallentunut veitsenterävästi siskon päähän.

"Päätin jo kahdeksanvuotiaana, että pidän pikkuveljestäni huolta", Riitta Kanerva sanoo.
"Päätin jo kahdeksanvuotiaana, että pidän pikkuveljestäni huolta", Riitta Kanerva sanoo.

Pikku-Ilkasta Riitta muistaa sisun. Kerran kun Ilkka hyppäsi mäkeä, hänen suksensa hajosivat saman päivän aikana kolme kertaa.

"Ilkalle tuollainen ei ole ongelma. Hän vain marssi naapurin Mauno-sedän luo, pyysi tätä korjaamaan sukset eikä piitannut, vaikka kolmannella kerralla setä ärähti: 'Etkö jo tajua lopettaa.' Sitten Ilkka palasi mäkeen."

"Ilkka ei halunnut lähikouluun, koska siellä opettajana oli vanha ikäneito, jolla oli kireä nuttura."

Naisasioissa veli osoittautui yhtä sitkeäksi. Kun Ilkan piti aloittaa koulu, hänen olisi kuulunut mennä läheiseen kirkonkylän kouluun. Poikapa ilmoitti, ettei suostu.

"Ilkka ei halunnut lähikouluun, koska siellä opettajana oli vanha ikäneito, jolla oli kireä nuttura. Sen sijaan hän halusi Mattisten kyläkouluun. Siellä opettajana oli nuori Lisbet, jonka hiuslatvat oli rullattu. Ilkka oli siinä ehdoton. Se oli iso ongelma, mutta jotenkin isä sen junaili."

Muistaa Riitta senkin, miten tuli 19-vuotiaana yllättäen raskaaksi. Silloin 13-vuotias Ilkka kannusti omaan tyyliinsä: heijasi Tiina-vauvaa sylissään ja kokeili, mahtuuko tämä pullapellille.

"Mittään en sano. Ikinä en neuvo."

Riitan kirjahyllyssä on yli 30 mustaa mappia, jotka ovat täynnä Ilkan uraan liittyviä asiakirjoja ja lehtileikkeitä. Joka kuukausi Ilkan avustaja lähettää sähköpostin, jota klikkaamalla Riitta pääsee katsomaan veljensä sähköistä kalenteria. Hän haluaa pysyä kärryillä. Tietää missä pikkuveli viipottaa. Hän avaa yhden kalenteriviikon näkymän ja huokaa.

"Kato näit päivii. Venyvät yöhön. Kyllä minä olen huolissani, että jaksaako hän. Mutta mittään en sano. Ikinä en neuvo. Tiedänhän minä, että hän elää työstään."

Alusta asti Riitalle on ollut selvää, että hän haluaa tukea Ilkkaa. Vaikka koskaan Ilkka ei ole pyytänyt.

"Tuen häntä sydämeni halusta. Hän on pikkuveljeni, ymmärräthän? Se on ikuinen side. Ei se katoa."

Herra ministerin pudotus

 Palataan Helsinkiin. Ilkka Kanerva muistelee juuri 70-lukua, eikä vaikuta järin ylpeältä.

"Harmittaa penteleesti, että se meni sillä tavalla. Minulla oli hurjimmat kierrokset juuri niinä vuosina, kun olin nuori isä. Tytöt kyllä väittävät, että eivät he poissaolostani kärsineet. Mutta milläs tuollaisia menetyksiä mitataan! Itse tiedän, miten paljosta jäin paitsi. Olin isä, jonka kanssa oli aina vain kivaa. Eihän elämä niin mene. Minun olisi pitänyt osallistua myös kaikkeen tylsään, kuten siivousvuorojen jakamiseen."

Äiti oli tyrkkinyt Ilkkaa urheilun pariin, isä politiikkaan. Isä voitti. Ensimmäisen kerran Ilkka Kanerva valittiin kansanedustajaksi 27-vuotiaana, vuonna 1975.

Kun Ilkka nykäisi kravatin solmun peilin edessä tietyllä eleellä, vaimo tiesi, että miestä vietiin taas.

Menestys sekoitti nuoren lupauksen pään. Karin-vaimo ja kaksi pientä tytärtä, Julia ja Laura, jäivät kakkoseksi, kun Helsingin yöelämä kutsui. Karin oppi lukemaan miestään: kun Ilkka nykäisi kravatin solmun peilin edessä tietyllä eleellä, vaimo tiesi, että miestä vietiin taas.

Kun Ilkka toukokuussa 1985 palasi työmatkaltaan Yhdysvalloista, koti oli tyhjä. Ei huonekaluja, ei perhettä. Vain lappu, jossa luki: Ilkka, tässä uusi osoitteemme. Karin ja tytöt. Syyksi vaimo kertoi, ettei jaksanut julkisuutta. Eikä niitä naisiakaan. Niitä oli alkanut tulla, ja Kanerva sai maineensa.

"Lamaannuin. Tuntui, kuin olisin pudonnut parvekkeelta katuun. Mutta ymmärrän Karinin päätöksen. Syyllinen löytyy minun peilistäni. Vaikka meillä ei enää ole avioliittoa, meillä on yhä hyvä ja läheinen ihmisliitto. Ei noin tärkeää ihmistä laiteta elämästä syrjään."

Ilkka Kanerva valittiin ulkoministeriksi 19. huhtikuuta 2007. Tasan vuoden päästä, 4. huhtikuuta 2008, Jyrki Katainen ilmoitti, että Kanervan on luovuttava tehtävästään. Syynä olivat flirttailevat tekstiviestit, joita ministeri oli lähetellyt eroottisena tanssijana tunnetulle Johanna Tukiaiselle.

"Ulkoministeriys oli urani huippu. Unelma, johon olin valmistautunut koko elämäni. Hoidin pestini hyvin. Ja se, että menetin sen kaiken... Oli se isku."

Avovaimo Elina Kiikko on pysynyt rinnalla, vaikka tekstiviestikohuja tuli lisää.

Avovaimo Elina Kiikko on pysynyt rinnalla, vaikka tekstiviestikohuja tuli lisää. Vuonna 2010 Ilkka Kanerva totesi julkisesti, että on hakenut ongelmaansa hoitoa.

"En mielelläni tilitä tätä asiaa sen yksityiskohtaisemmin. Mutta sen voin sanoa, että puhuminen kannattaa. Jos eksyy, kannattaa kysyä neuvoa. Mutta taikatemppuihin en usko."

Ymmärrätkö itseäsi nyt paremmin?

"En tiedä. Hirveän vaikea sanoa, mikä mihinkin vaikuttaa. Vähän mysteerisiksi asiat ovat minulle jääneet. Vaikka Elina on minua temperamenttisempi, yhdessä olemme pystyneet keräämään palaset kivilattialta. Hänestä olen pitänyt kiinni, kun koski on kuohunut. Ei asioita saa jäädä hautomaan, ei hyviä eikä huonoja. Muuten jää niiden vangiksi."

Ne pahuksen tekstiviestit

Aina kun Ilkka on lööpeissä, Riitta-sisko valvoo yöt.

"Elän kaikki Ilkan murheet. Reagoin niihin kehollani enkä saa nukuttua. Nytkin, kun odotan tätä hovioikeuden päätöstä Ilkan lahjussyytteestä, minua painaa kamala huoli. Suren Ilkan puolesta."

Öisin Riitta on miettinyt. Itkenytkin. Miksi ihmeessä Ilkka hankkiutuu aina vaikeuksiin?

"Ei sitten osannut vetää rajaa. Hän on aina ollut semmoinen. Lapsesta asti."

"Jotenkin näin minä sen ajattelen: Ilkka haluaa aina kokeilla. Ylittää rajan. Katsoa, mitä tapahtuu, jos kokeilee kepillä jäätä. Ja sinisilmäinenkin hän on: Kun hän pelkäsi lääkäriin menoa, hänen silloinen vaimonsa Kallu sanoi, että otapa tästä lasillinen rauhoittavaa lääkettä. Se oli pelkkää vettä, mutta Ilkkaan se tepsi. Jos mietin sitä – ja nyt sanon vähän pahasti – sitä pahuksen Tukiais-juttuakin, niin ehkä Ilkka vaan ajatteli, että teenpäs näin. Eikä sitten osannut vetää rajaa. Hän on aina ollut semmoinen. Lapsesta asti. Kerrankin, kun hänen piti viedä ylioppilasruusut naapurin Ritvalle, hän pelästyi pihan pässiä ja iski kukkakimpun Ritvan kotipihan pylvään päähän. No tietenkin pässi ne söi, ja Ritva ihmetteli, mitkä varrentyngät pylväästä törröttivät. Mikä idea sekin oli? Miksi ne kukat piti pylvääseen tunkea? Miksi Ilkka ei vaan kiertänyt sitä pässiä ja vienyt kukkia tavallisesti ovelle?"

Riitta ja Ilkka soittelevat toisilleen joka päivä. Mutta naisasioista he eivät puhu sanaakaan.

"Tuen Ilkkaa niin, etten ota näitä asioita puheeksi. Kunnioitan häntä hiljaisella vaikenemisella. Hän tietää satavarmaan muutenkin, mitä ajattelen. Ja sanomattakin hän tietää, että hänellä on vankkumaton tukeni. Tapahtui mitä tahansa. Olen niin kiitollinen Elinalle, että hän on ystäväni ja pysynyt Ilkan rinnalla."

Ding ja dong

Ilkka Kanerva on herännyt tänä aamuna viideltä, hypännyt kuuden junaan ja köröttänyt junalla Turusta Helsinkiin. Töitä hän tekee usein keskiyöhön. Silloin eduskuntatalo on niin mukavan hiljainen.

"Moni muukin istuu työhuoneessaan keskellä yötä. Esimerkiksi huonenaapurini Kimmo Sasi ja Anne Holmlund. Ei politiikka tunnu minusta työltä. Se on intohimoni. Saan energiani ihmisistä."

Siksi eduskuntamme pitkäaikaisin kansanedustaja jaksaa yhä kiertää. Jos joku pyytää häntä puhujaksi Kurikan Ryhdin tai Kuortaneen Kunnon juhlatilaisuuteen, hän suostuu empimättä.

"Kauheinta olisi, jos kukaan ei enää pyytäisi. Jos mielipiteeni eivät enää kiinnostaisi ketään tai jos olisin yhtäkkiä niin tyhjä, ettei minulla olisi enää annettavaa. En tiedä kestäisinkö. Mieluummin vietän viikonloppuni Lapuan Virkiän 80-vuotisjuhlissa."

"Jos minun pitäisi luetella pelkojeni top ten, eläkkeelle joutuminen olisi kärjessä."

65-vuotias Kanerva juoksee, hiihtää ja paljastaa haaveilevansa joogatunneista. Ravintolassa hän pyytää, että kokki vaihtaisi nieriän voikastikkeen kevyempään.

"Jos minun pitäisi luetella pelkojeni top ten, eläkkeelle joutuminen olisi kärjessä. Pelkään sitä tosissani. Miten eläkkeellä voi elää? Jämähdänkö paikoilleni?"

Tuskin. Ainakin vaaria aikovat juoksuttaa Julian lapset: viisi- ja kolmivuotiaat tyttäret ja yksivuotias poika.

"Viimeksi toinen tytöistä halusi lukea minulle Kolme karhunpentua -sadun ääneen. Oikeasti hän keksi juonen päästään. Ovat minun tyttöni ihania. Ehkä olen vaarina parempi kuin isänä."

Ilkka Kanerva on kuuluisa siitä, että hänen ympärillään parveilee ihmisiä. Mutta on maailmassa yksi paikka, jossa hän haluaa olla yksin.

"Aamusuihku. Siellä saan parhaat ideani. Ja haluan minä olla urheillessanikin yksin. Ihmisellä pitää olla tasapaino, ding ja dong. Vai mitkä ne olivatkaan?"

Yin ja yang.

"Just ne."

Pullo käsidesiä, kiitos

Riitalla on usein niin kova ikävä lapsuuttaan, että sydämestä nipistää. Ikävä hänen on niitäkin vuosia, jolloin Ilkan lapset olivat pieniä.

"Kun Ilkalle tuli ero, vietin paljon aikaa Julian ja Lauran kanssa. Olin niin onnellinen, kun he tuhrivat ikkunani täyteen sormenjälkiään. En halunnut putsata niitä ollenkaan."

Riitta ja Ilkka puhuvat kaikesta, paitsi kohuista."En halua repiä kipeitä asioita. Ilkka tietää sanomattakin, mitä ajattelen."
Riitta ja Ilkka puhuvat kaikesta, paitsi kohuista."En halua repiä kipeitä asioita. Ilkka tietää sanomattakin, mitä ajattelen."

Suvun kesken Riittaa kutsutaan mammaksi. Mamma on yhä läheinen Ilkan ex-vaimon kanssa, aivan kuten tyttärensä ex-miehenkin. Kun tähän sukuun kerran tullaan, mamma huolehtii, ettei siitä niin vain irrottauduta.

Julian nuorempi tytär muistuttaa erehdyttävästä jotakuta.

"Tyttö on kuin ilmetty pikku-Ilkka. Ihan samanlainen, niin täynnä ideoita! Kun tämä pikkuneiti sai valita lelukaupasta mitä tahansa, arvaa mitä hän valitsi? Käsidesin. Se oli hänen juttunsa. Pulahtipa hän jo kerran terassin altaaseenkin. Ja oli niin ehtiväinen, että pääsi ihan itse ylös."

Santerista ja Tuuliasta tuli vanhempia teineinä (KK 8/2016). Pari päätyi eroon, mutta Vanessan asioista päätetään silti yhdessä.

Vanessa on nyt kaksivuotias. Hän osaa sanoa "äiti" ja "isi" ja rakentaa mielellään Dubloista torneja.

Tänä syksynä Santeri, 19, muutti Vanessan ja hänen äitinsä Tuulian, 18, luota takaisin lapsuuskotiinsa. Tuulia ja Vanessa muuttivat asumaan Laukaan keskustaan vuokrakolmioon.

"Loppuaikoina taisimme olla enemmänkin äiti ja isi kuin pariskunta. Mutta Santeri on edelleen tosi hyvä isä tyttärelleen", Tuulia sanoo.

Vanessa viettää yhden arki-illan ja joka toisen viikonlopun Santerin kanssa Santerin isän luona. Silloin Santeri vie Vanessan puistoon ja antaa keinussa kovat vauhdit.

Tuulia opiskelee lukiossa ja toivoo valmistuvansa vuoden kuluttua. Sitten hän opiskelee sosionomiksi, ehkä.

"Välillä on raskaampaa ja välillä ei. Kun Vanessa nukahtaa illalla kahdeksalta, alan tehdä läksyjä. Joskus olen niin väsynyt, että vain makailen sängyllä."

Vanessa näyttää onnelliselta, Tuulia ajattelee hakiessaan tyttärensä päiväkodista. Pärjäämme kyllä, ajatus jatkuu.

Tuulia aikoo ostaa Vanessalle joululahjaksi leikkikeittiön ruokia, sillä Vanessa on kova kokkaamaan. Santeri ostaa rekka-auton. Asiasta on sovittu puhelimessa.

"Vaikka olemme eronneet, ajattelemme molemmat eniten Vanessan parasta. Kuinka moni aikuinen pystyy samaan? Erotessa ei tarvitse riidellä, ainakaan lapsen kuullen."

Jouluaatoksi Vanessa ja Tuulia menevät Tuulian vanhemmille, kuten viikonloppuisin muutenkin. Tuulia astuu iskän lämmittämään saunaan ja on hetken aika pieni tyttö itsekin.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2016.

Lue juttu Santerista ja Tuuliasta:

Santerista tuli isä 17-vuotiaana

Stailisti Outi Broux kuulee suomalaisnaisten tarinat kauneuden takaa. Myös hän itse on ollut näkymätön, lapseton ja vieras itselleen.

Naisella on kauniisti kaartuva ylähuuli ja harakanvarpaat silmäkulmissa, sen Outi Broux näkee heti. Varttia myöhemmin hän tietää asiakkaastaan enemmän.

Nainen on elänyt 15 vuotta yksin, tavannut miehen ja tajunnut, kuinka vähän on itseään rakastanut. Siksi hän istuu tässä, oppimassa meikkausta tavaratalon kosmetiikkaosastolla. Outi tekee hänelle sumusilmät, häivyttää silmäkulman ryppyjä.

Monen tunnin, monen sekaihon ja liian monen uhrautuvaisen naisen jälkeen Outi kerää sutinsa ja siveltimensä, koko työkalupakin. Ryppyotsaiselta asiakkaalta on kotiin viemisiksi valkoisia liljoja. Ne ovat kiitos sanoista, jotka silottivat mieltä.

"Kauneus ei ole pinnallista vaan syvällistä."

Outi Broux, 52, on stailannut, meikannut, kammannut ja kuvannut 35 vuotta. Yksi ei ole sinä aikana muuttunut.

"Kauneus ei ole pinnallista vaan syvällistä. Jokaisella on elämän kokoinen tarina siitä, miksi haluaa näyttää kauniimmalta."

Väärässä luokassa

Bussissa tuoksui nafta ja Outia oksetti. Eväsleivät olivat laukussa uimapuvun ja Anttilan kuvaston vieressä, mutta ei katkussa voinut syödä. Oli kesäkuu 1972 ja

Outi Broux oli Järvisen Outi, kymmenen vuotta.

Oli alkamassa Outin viimeinen huoleton lapsuuden kesä, mutta sitä hän ei vielä tiennyt. Hän vain istui kuumassa linja-autossa pikkuveljien ja -siskon kanssa matkalla Turusta Alastarolle.

Perillä mummolassa Outi kulki navetassa ja metsässä, keräsi kaksi heinäkuista viikkoa mansikoita pellolla ja tuhlasi palkkansa kauppa-autossa mummolan tienhaarassa.

Iltaisin saunan jälkeen mamma opetti Outille, kuinka papiljotit rullataan ja sormikiharat kieputetaan. Kun olisi pitänyt jo nukkua, Outi pyysi pikkusiskon hetekalleen ja otti laukusta Anttilan kuvaston. Kuka sä olisit? Mitkä hiukset leikkaisit? Minkä vaatteen valitsisit? Samaa ei saa valita!

Elokuussa ennen koulun alkua sisarukset palasivat kotiin Turkuun äidin luo. Ensimmäisenä koulupäivänä Outi istui taas bussissa, mutta nyt yksin. Linja-auto vei Outin Jyrkkälän lähiöstä oppikouluun keskustaan. Kotoa kouluun oli vain kymmenisen kilometriä, mutta matka oli liian pitkä.

"Olin työväenluokkaan kuuluvan, eronneen yksinhuoltajan lapsi. Sen sain tuntea."

"Uusi kouluni oli Turun suomenkielisen eliitin opinkehto. Luokkajako oli todella kova. Minä olin työväenluokkaan kuuluvan, eronneen yksinhuoltajan lapsi. Sen sain tuntea."

Outia ei varsinaisesti kiusattu. Ei sellaista kiusata, jota ei ole. Hän vain jäi yksin, kunnes löysi muutaman muun syrjityn.

"Meillä oli oma porukka, yhdellä ylipainoisella, yhdellä diabeetikolla ja minulla."

Kaikki opettajatkaan eivät sulattaneet työväenluokkaa. He kyllä tiesivät, miksi Outi koulussa oli: siksi, että hän oli ollut lähiökoulun paras oppikouluun siirtyjä ja saanut kaupungilta stipendin keskustan hienoon kouluun.

Osa opettajista oli tiukkoja mutta tasapuolisia. Toiset olivat vain tiukkoja. Äidinkielen tunnit olivat lähinnä oikeinkirjoitusta, eikä lukihäiriöistä tiedetty juuri mitään. Kun Outi kirjoitti keilioppi ja Soumi, hän oli siis toivoton ja kehno.

Outi kavensi kaverien farkut niin tiukoiksi että soi.

Koulupäivän jälkeen bussi vei kotiin. Vuokratalojen lähiössä kavereita oli kaikkialla. Outi kavensi heidän farkkunsa niin tiukoiksi että soi ja tienasi rahaa omiinsa.

Äiti teki kolmea työtä: somisti Wiklundin tavaratalon ikkunoita, suunnitteli ja ompeli vaatteita, siivosi iltaisin hammaslääkärin vastaanottohuonetta. Silloin lapsia hoitivat lapsenlikat, joille Outi teki lauantaisin hiuksiin laineet tansseja varten.

Outi sai ehdot kemiasta ja fysiikasta vuorotellen. Hän pakkasi kirjat mukaan mummolaan lähtiessään ja selvisi ehdoista, kunnes yhtenä kesänä ei pakannut.

Luokalle jäämisellä ei ollut väliä. Outin kouluinto oli lopahtanut. Turun kaupunginkirjaston ylimmästä kerroksesta oli löytynyt lehtiosasto: Vogue ja muut suuren maailman muotilehdet. Musiikkiosastolla oli David Bowie ja hänen hurja tyylinsä.

Elokuussa 1977 Outi aloitti oppikoulun viimeisen luokan. Syyskuussa hän lopetti sen. 16 vuotta tuli täyteen, oppivelvollisuus loppui, eikä mikään saanut häntä jäämään.

Outi ei kysellyt todistuksen perään. Hän päätti pärjätä.

Enemmän on enemmän

Outi tiesi, mitä tahtoi tehdä: kauneutta ja muotia. Äiti tiesi, mitä Outin pitää tehdä: töitä, jos ei kerran koulu maistu.

Outi pakkasi kenkiä kenkäkaupassa ja pyyhki pöytiä rekkakuskien ravintolassa satamassa. Meikkitehtaan hihnalla hän ajoi huulipunamassaa metallimuottiin ja tärisytti kuplat pois. Aina ei tärisyttänyt, koska sekundapunia sai ostaa pilkkahinnalla.

– Olin oman elämäni huippumalli, epäonnistuneilla meikkikokeiluilla kuorrutettu. Mitään ei voinut olla liikaa.

Turun seudulla oli 1970-luvun lopulla paljon vaatetusteollisuutta, ja Outi tutustui kahteen saksalaiseen muotikuvaajaan. Outi lupasi tyhjentää roskikset, keittää kahvit ja viedä postit, tehdä mitä vain, kunhan saisi olla studiolla.

Ikävistä asioista voi seurata jotain hyvää. "Jos kouluvuodet eivät olisi olleet niin traumaattisia, olisiko minusta löytynyt yhtä paljon uhoa myöhemmin?"
Ikävistä asioista voi seurata jotain hyvää. "Jos kouluvuodet eivät olisi olleet niin traumaattisia, olisiko minusta löytynyt yhtä paljon uhoa myöhemmin?"

Ensin Outi oli riesa. Sitten kuvauksiin tuli nuoria mannekiineja ja Outi pääsi näyttämään. Hän oli muotilehtensä lukenut ja teki perässä Charlien enkelit -kiharoita ja sinisiä silmämeikkejä. Tavoite oli selvä: oma kansio ja ulkomaille.

"Haaveilin suuresta muotimaailmasta. Suomi oli minusta apinoiden planeetta, jossa ei ollut mitään, nothing."

17-vuotiaana Outi sai saksalaiskuvaajilta elämänsä ensimmäisen ja ainoan kirjallisen työtodistuksen. Se ja näytekansio kainalossa hän lähti Hampuriin, pääsi tekemään kampauksia ja fantasiaperuukkeja hienoimpiin hiusnäytöksiin.

Pian Hampurikin alkoi tuntua käpykylältä. Pariisiin!

"Halu tulla äidiksi oli minulle yhtä itsestään selvä kuin halu tehdä kaunista."

Lomalla Marokossa Outi tapasi 17 vuotta vanhemman ranskalaisen tekstiilisuunnittelijan. Hän rakastui mieheen, aikuisuuteen ja siihen, että pääsee Ranskaan. Ennen EU:ta työlupaa oli vaikea saada, mutta kun oli 18 ja Pariisissa, kaikki järjestyi. Mennään naimisiin! Silloin saa työluvan ja lapsia.

"Halu tulla äidiksi oli minulle yhtä itsestään selvä kuin halu tehdä kaunista. En yhtään miettinyt, että olisin liian nuori."

Raskaus alkoi pian ja loppui nopeasti.

"Ensimmäinen kohdunulkoinen raskaus oli hirveä sokki. Että niinkin voi käydä. Lääkärit vakuuttivat, että se oli huonoa tuuria, uutta yrittämään vain."

Avioliitto kesti kaksi vuotta ja päättyi enemmän miehen mustasukkaisuuteen kuin lapsettomuuteen.

Kohta tuli toinen kohdunulkoinen raskaus.

Ja kolmas.

Avioliitto kesti kaksi vuotta ja päättyi enemmän miehen mustasukkaisuuteen kuin lapsettomuuteen. Muistoksi avioliitosta Outille jäi sukunimi Broussoulox, josta tuli Broux.

Kotona liian kaksin

Tavaratalon kosmetiikkaosastolta kävelee Helsingin keskustan läpi Outi Brouxin kotiin kahdessatoista minuutissa. Kotitalon rappukäytävässä Outin ääni pehmenee.

"Ukko on hyvin kiltti, mutta pientä mustasukkaisuutta on ilmassa."

Kynnysmatolta ei pääse eteenpäin pussailematta.

"Äiti tuli, äiti tuli, äiti tuli!"

Ukko heiluttaa häntää, Sohvi haistelee liljapakettia. Brysselingriffoni Ukko tuli Outille vuosi sitten pentuna, viisivuotias Sohvi viime keväänä. Sohvia oli yritetty kennelissä astuttaa, mutta pentujen saanti ei onnistunut. Hän sopii hyvin Outin kotiin.

Outi tosin ei puhu kodista vaan putkasta. Se on vähättelyä.

Huoneen ja keittiön asunto Töölössä on kyllä pieni mutta viihtyisä. Ikkunalaudalla on ikoni ja Buddha-patsas, keittiön ylähyllyllä kuivuneita ruusuja. Olohuoneen pöydän Outi hankki Hampurista, kun palasi sinne Pariisin-vuosien ja avioeron jälkeen.

Mies ei ollut mustasukkainen. Hänestä tulisi hyvä isä.

Hampurissa meni hienosti. Outi teki muotikuvauksia ja -näytöksiä, suunnitteli vaatteita ja työskenteli kaupungin ylellisimmän yökerhon sisäänheittäjänä. Hän oppi saksan ja tapasi aivan erityisen saksalaismiehen. Mies ei ollut mustasukkainen. Hänestä tulisi hyvä isä.

Lasta vain ei tullut. Tuli lisää pelottavia, surullisia kohdunulkoisia raskauksia. Kuudennen jälkeen lääkäri kertoi kohdun olevan kaikkien kaavintojen vuoksi niin täynnä arpia, ettei raskaus voisi koskaan alkaa oikeassa paikassa. Outi oli 26-vuotias.

"Ajattelin, että olen maailmankaikkeuden turhin olento, loinen, hang around -tyyppi."

Se oli kova tuomio.

"Ajattelin, että olen maailmankaikkeuden turhin olento, loinen, hang around -tyyppi. Elämän tarkoitushan on syntyä ja saada perillisiä."

Outi halusi takaisin Suomeen. Jos hän ei saisi omia lapsia, hän halusi ainakin olla lähellä sisarusten lapsia eikä mikään Hampurin-täti.

Sitä paitsi Suomen muotimaailma tarvitsi Outia.

"Aloin paahtaa täysillä. Olin työnarkkari", hän sanoo.

"Kun perustin yrityksen ja koulutin nuoria, meikkitaiteilijoita tai stailisteja ei tunnistettu Suomessa edes ammatiksi. Taistelin, että sain meidät eläkekassaan."

Kotikeittiön testilaboratorio: Outille voiteita, geelejä ja ampulleja, Ukolle ja Sohville jauhelihaa.
Kotikeittiön testilaboratorio: Outille voiteita, geelejä ja ampulleja, Ukolle ja Sohville jauhelihaa.

Kouluttamisen lisäksi Outi kiersi maailmaa meikkauskeikoilla, kuvasi ja stailasi muotia mainoksiin, pääsi  tekemään Ruotsin Elle-lehden kansia ja oli kotona liian vähän. Kun oli, hän ja saksalaismies olivat liian kaksin. He yrittivät adoptoida lapsen, mutta turhaan: Outi oli yksityisyrittäjä ja mies töissä samassa yrityksessä.

Toinen avioliitto päättyi, kun Outi oli kolmekymppinen.

"Ajattelin, että minulla ei ole oikeutta tuomita ketään muuta lapsettomuuteen."

Taloon autioon

Keskellä pientä Töölön-kotia on suuri, kultakehyksinen peili. Nelikymppisenä Outi ei sietänyt katsoa siihen.

Outin elämän raskaimmat vuodet osuivat vuosituhannen vaihteeseen. Silloin talvisaappaiden vetoketjut eivät menneet kiinni, sormukset juuttuivat sormiin, kaupassa piti valita suurenmoisille naisille tarkoitettuja vaatteita koon 34 sijasta. Outi lihoi vuodessa 30 kiloa.

"Kun tutut tulivat kadulla vastaan, he eivät tunteneet minua. Enkä minä tuntenut itseäni."

Tuttu plastiikkakirurgi kysyi, onko Outin kilpirauhasarvot tutkittu. Ei oltu.

Pahinta oli, ettei Outi käsittänyt, mistä oli kyse.

Yhtä ymmällään olivat lääkärit. Outi oli loputtoman väsynyt ja sai lääkityksen masennukseen. Kun olo tuli entistä huonommaksi, hän sai lisää lääkkeitä.

Kahden pitkän vuoden jälkeen tuttu plastiikkakirurgi kysyi, onko Outin kilpirauhasarvot tutkittu. Ei oltu.

"Kilpirauhasen vajaatoiminnan selviäminen oli valtava huojennus. Lisäksi se pelasti henkeni. Kehoon oli kertynyt nestettä jo niin paljon, että hengitys oli vaikeaa. Sydämen pysähdys ei ollut kaukana."

Kilpirauhasen vajaatoiminta ei parane, mutta hoidoksi riittää yksi valkoinen pilleri joka aamu. Oikeat lääkkeet saatuaan Outi jaksoi taas tehdä töitä ja kuntoilla. Vuoden kuluttua hän oli 30 kiloa kevyempi.

– Muistan aina sen riemun, kun sain oman minäni takaisin. Vaikka en minä ihan ennalleni tullut.

18-vuotiaana Outi kuvattiin Pariisissa pehmopunkkarina, kajalkynä suussa ja elämä edessä.
18-vuotiaana Outi kuvattiin Pariisissa pehmopunkkarina, kajalkynä suussa ja elämä edessä.

Tiistaina 11. syyskuuta 2001, samaan aikaan kun matkustajakoneet lensivät New Yorkissa pilvenpiirtäjiin, Outi seisoi Punaisella torilla Moskovassa ja teki kaupat autiotilasta Yläneellä. Kuusi päivää aiemmin hän oli täyttänyt neljäkymmentä.

Outi osti maatilan yhdessä pitkäaikaisen miesystävänsä kanssa, mutta parisuhde päättyi pian sen jälkeen. Hän päätti jättää ulkomaankeikat vuodeksi ja kunnostaa ränsistynyttä tilaa yksin.

Ensihurmoksessa hän tilasi uudet tapetit. Sen jälkeen hän alkoi purkaa seiniä, opetteli kaivamaan perustuksia ja valamaan betonia.

"Ajattelin, että jos miehet tähän pystyvät, pystyn minäkin."

Kun ajatus lentokentästä sai vielä vuodenkin kuluttua Outin vatsan kipeäksi,  hän luopui ulkomaantöistä melkein kokonaan. Reissaa Outi tosin vieläkin, ajaa syksyisin ja keväisin tavaratalokiertueilla Suomea ristiin rastiin.

Kun tienviitan näkeminen naurattaa, Outi arvaa jo, mistä on kyse: lukihäiriö siinä taas ilmoittelee itsestään. Ei kyltissä taida lukea Laihai vaan Laihia.

Onnellisuus nyt

Keittiön kaapissa on kaksi lautasta ja kaksi lasia, laatikossa kaksi haarukkaa ja kaksi veistä. Kahvikuppeja on neljä.

"Keitetäänkö kahvit?" Outi kysyy ja Aki menee keittämään.

"Ihana mies."

Seurustelu Akin kanssa on kestänyt kaksi vuotta, viisikymppisestä.

"Lähden töihin kun pitää lähteä ja tulen kun pääsen. Miehen täytyy kestää se. Niin tylyillä kriteereillä nykyään mennään."

Ikääntymisen parhaita puolia on, ettei kukaan enää toivo viisikymppiseltä lapsia. Pitkään  toivoi. Silloin suru lapsettomuudesta yllätti Outin aina uudestaan, vaikka  hän luuli siitä jo päässeensä.

"Suhteiden alussa miehet ovat olleet sitä mieltä, että lapsettomaksi jäämisellä ei ole merkitystä. Myöhemmin he ovat huomanneet, että on sillä. Se on vaikuttanut itsetuntooni paljon, mutta ymmärrän heitä."

Outin ensimmäisellä aviomiehellä on nyt kolme tytärtä, toisella poika, pitkäaikaisella miesystävällä tytär.

"Olen onnellinen heidän puolestaan. Minulle elämä toi toisenlaisia hyviä asioita. Tädin rooli on ollut äitiyden korvike. Ja nyt nämä koirat."

Niin, koirat. Viisikymppissynttäriensä jälkeen Outi sanoi siskolleen, että haaveilee brysselingriffonista ja joskus sen vielä ottaa. Sisko totesi rodun elävän 18-vuotiaaksi. Että minkähän ikäisenä Outi aikoo koiran hankkia?

"Päätin, että happiness now!"

Nyt arkeen kuuluvat jokapäiväiset koirakävelyt Töölönlahden ympäri. Koirapuistossa on oma mammapiiri, josta Outi juuri  kantoi kassillisen pieneksi jääneitä koiranvaatteita Sohvia varten. Toppapuku ja välikausitakki ovat kaupasta, mutta suurimman osan vaatteista Outi tekee itse.

"Akin toivomuksesta neuloin Ukolle HIFK-villapaidan, Barack Obaman jatkokauden kunniaksi tein jenkkilippupaidan. Nyt korissa neulomistaan odottavat vaaleanharmaa ja vaaleanpunainen villalankakerä. Sohville voi ostaa myös tyttölankoja."

Kaunis mieli

Seuraavana päivänä Outi Broux on taas tavaratalon kosmetiikkaosastolla. Asiakkaalla on pehmeä iho, jota tämä ei ole meikannut vuoteen.

Ei sen jälkeen kun puolisolla todettiin nopeasti etenevä Parkinsonin tauti. Miehen hoitaminen on fyysisesti raskasta ja henkisesti raskaampaa. Kasvojen silittäminen hyvällä voiteella lohduttaa.

"Älä anna itsesi rupsahtaa", Outi sanoo meikin jälkeen ja koskee naista olkapäähän.

Hän ainakaan ei aio. Siksi hän käy radiofrekvenssihoidoissa niin kuin Madonna ja surruttaa keittiössä kasvojaan partakoneen näköisellä laitteella, joka puhdistaa ihoa ja imeyttää geelejä. Ensimmäiset botox-pistokset silottivat Outin otsaa jo vuosikymmen sitten.

"Nuorempana kauneuden kaipuussa oli näyttämisen halua. Nyt haen sitä, että on hyvä olla ja hyväksyn itse itseni."

Outi hakee paljon muutakin. Hän tahtoisi tehdä runovideoita, suunnitella koirien vaatemalliston, oppia soittamaan kitaraa ja stailata vanhoja taloja. Jättää sitten kun -elämän ja heittäytyä enemmän. Lakata sääennusteita katsoessa vain ihmettelemästä, että onpas iso järvi, pakata koirat autoon ja ajaa katsomaan Laatokkaa.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 20/2013.

Kodin Kuvalehdessä vuonna 2012 haastateltu Jussi Koivula rakasti ja puolusti vanhempiaan näiden alkoholismista huolimatta. Nyt Jussi kertoo tuoreet kuulumisensa. Hän opettelee antamaan vapautta lapselleen.

"Edellisen haastattelun aikoihin poikani Pyry oli kahdeksanvuotias. Silloin olin huvittavan ylisuojeleva isä. Tarkkailin joka aamu ikkunasta, kun Pyry ylitti suojatien, koska pelkäsin hänen jäävän auton alle. Enää en voi, sillä Pyry aloitti yläasteen eikä hänen koulureittinsä näy enää ikkunasta. Hän on nyt 13, ja tiedän, että minun on pakko vähän löysätä narua.

Yllättävän hyvin olen onnistunutkin. Tosin jos Pyry ei vastaa heti kännykkäänsä, tsekkaan puhelimeni sovelluksesta, missä hän menee. Kyse ei ole siitä, etten luottaisi. Pelkään vain, että hänelle on sattunut jotain.

"Molemmat vanhempani kuolivat viinaan."

Pyry suhtautuu pelkoihini huumorilla. Hän tietää, että ne johtuvat lapsuudestani. Molemmat vanhempani kuolivat viinaan. Siksi pelkään, että menetän myös Pyryn ja vaimoni Aran.

Treenaan nyrkkeilyä yhä seitsemänä päivänä viikossa. Haaveeni on saada kutsu isoon otteluun Amerikkaan.

Kerran sainkin, mutta ottelu peruttiin. Yksikin onnistunut ottelu Amerikassa voisi nostaa urani uusiin sfääreihin. Siksi yritän pitää itseni huippukunnossa koko ajan. Se on raskasta, sillä en voi tietää, tuleeko soittoa Amerikasta koskaan.

Motivoin itseäni miettimällä, mitä sanoisin toimittajille, kun olen voittanut.

Koskaan ei kannata luovuttaa

Ennen halusin voittaa itseni vuoksi. Nyt haluaisin voittaa, jotta voisin tuoda uskoa muille, varsinkin lapsille.

"Omaa elämää on tarkoitus rakastaa."

Haluan näyttää, että vaikka asiat olisivat lapsena päin persettä, ei kannata luovuttaa. Omaa elämää on tarkoitus rakastaa. On löydettävä asioita, joista nauttii ja tehtävä niitä joka päivä.

Pyry on ikäluokassaan Suomen paras nyrkkeilijä. Valmennan häntä itse. Ei ole olemassa ketään toista, jonka valmennettavaksi suostuisin hänet antamaan. Valmentajana olen lempeä. Jos matsi alkaa mennä huonosti, huijaan vähän ja sanon, että hyvin menee. Kun Pyry uskoo, että hyvin menee, kas kummaa, alkaa mennäkin.

"Pelokas lapsi ei onnistu koskaan."

Suren aina, kun näen valmentajien huutavan lapsille. Pelokas lapsi ei onnistu koskaan.

Nyrkkeilykehässä en pelkää Pyryn puolesta. Päästän hänet kisoihin vain, kun hän on harjoitellut tarpeeksi ja pystyy puolustamaan itseään.

Hoen Pyrylle joka päivä, että hän pystyy ihan mihin tahansa. Se on lause, jonka olisin halunnut itse lapsena kuulla."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24 / 2016.
 

Uuninpankkopoika Saku Timonen ei pelkää vihapuhujia. Hän asuu äitinsä kanssa Juuassa ja ampuu blogissaan alas rasistien huuhaa-tarinat.

Maahanmuutto, islam ja homoseksuaalisuus, niiden vastustamisesta on nuiva tehty."

"Kun omassa päässä pyörii vain yksi ajatus, niin koko maailma suodatetaan sen läpi."

"Rikollisia tekoja suunnitteleva väkivaltainen natsijärjestö saa toimia ja liikkua vapaasti, mutta turvapaikanhakijat eivät saisi."

Näin kirjoittaa Uuninpankkopoika. Sillä nimellä nettimaailmassa tunnetaan juukalainen bloggaaja ja oikeustieteen kandidaatti Sakari "Saku" Timonen.

Saku perusti bloginsa 2010 ja kirjoitti aluksi lähinnä politiikasta ja lakiasioista. Lukijoita oli muutamia satoja.

Kolme vuotta sitten Saku sai tarpeekseen hölynpölystä, jota maahanmuuttajista sosiaalisessa mediassa levitettiin. Hän alkoi ampua alas maahanmuuttovastaisten tarinoita. Ilkeästi, ivallisesti, tarpeen tullen lakipykäliin viitaten. Blogista tuli hitti.

"Minä olen äreä ja tyly äijä enkä tykkää rasismista", Saku sanoo ja sytyttää taas uuden tupakan.

Hän istuu penkillä Juuan kirjaston edessä. Vilkaisee sitten ympärilleen ja poimii vanhat stumpit maasta penkin edestä.

Saku sai tarpeekseen hölynpölystä, jota maahanmuuttajista sosiaalisessa mediassa levitettiin.

"Tässä ei oikeastaan saisi tupakoida. Juuka on savuton kunta ja minä olen kunnan luottamushenkilö", hän sanoo ja virnistää leveästi.

Murre on letkeää pohjoiskarjalaista. Jos äreyttä on, sitä ei ainakaan kasvoilta huomaa.

Äijä mikä äijä.

Liian hyvä tarina

Uuninpankkopojan kaikkien aikojen levinnein juttu syntyy vartissa. Inspiraation lähteenä on nettijulkaisu MV, joka esittelee suvaitsevaisen Niinan tarinan.

MV:n mukaan Niina on tullut Kirkon Ulkomaanavun vapaaehtoisena Tornioon auttamaan turvapaikanhakijoita. Tyrmistyksekseen hän huomaa, ettei valtaosa autettavista ole sotaa nähnytkään. He valittavat ruuasta, vaatteista ja majoituksesta. Joku käy melkein kimppuun, kun Niinalla ei ole lainata oikeanlaista kännykän laturia.

Sosiaalinen media kuohahtaa. Niinan kokemukset leviävät Facebook-kaverilta toiselle.

Sakun mielestä tarina on liian hyvä.

Klik klik. Parilla klikkauksella Saku selvittää, että Kirkon Ulkomaanapu ei työskentele Torniossa turvapaikanhakijoiden parissa.

Klik klik. Pari klikkausta lisää, ja käy ilmi, ettei mielensä pahoittanutta Niinaa ole olemassa. Hänen Facebook-sivujensa profiilikuva on poimittu venäläiseltä sivustolta. Taustakuva on peräisin seksivaatteita myyviltä sivuilta.

"Kirkon Ulkomaanavulla on siis melko räväkkä tyttö avustustyöntekijänä Torniossa", Saku toteaa blogijutussa, jonka hän saa julkaisuvalmiiksi kymmentä minuuttia myöhemmin.

Miksi kukaan ei pysähtynyt miettimään, oliko tarina totta?

Vartin työ.

Saku ihmettelee vieläkin, miksi kukaan muu ei sitä tehnyt. Miksi yksikään tarinaa kierrättäneistä ei pysähtynyt miettimään, oliko se totta?

Juuassa Saku Timonen ei ole bloggaajajulkkis vaan oman kylän poika. "Minun ei tarvitse kaupassa käydessäni miettiä, onko joku siellä vetänyt herneen nenäänsä kirjoituksistani. Ei varmaan ole. Useimmat eivät ole huomanneet koko tekstiä."
Juuassa Saku Timonen ei ole bloggaajajulkkis vaan oman kylän poika. "Minun ei tarvitse kaupassa käydessäni miettiä, onko joku siellä vetänyt herneen nenäänsä kirjoituksistani. Ei varmaan ole. Useimmat eivät ole huomanneet koko tekstiä."

Laki iärellään

1960-luvun kansakoulussa lapsia kasvatetaan. Sakun koulu on Juuan kirkonkylällä ja hänen opettajansa Teuvo Patrikainen kasvattaja. Saku pitää hänestä kovasti.

Teuvo tekee nappuloille selväksi, miten ihmisenä eletään. Vahvemman homma on puolustaa heikompaa. Aikuisille puhutaan aina kohteliaasti, ja pojat pokkaavat kätellessään. Arvot ovat samat kuin poikakirjoissa.

Kotona saa olla vapaammin.

Sakun isä ajaa omaa taksia, äiti huolehtii kirjanpidosta. Vanhemmat ovat saaneet lapsensa nuorina, kaksi poikaa ja tytön. He ovat lukeneet oman aikansa kasvatusoppaat ja kannattavat vapaata kasvatusta.

"En tiedä, oliko se summerhilliläisyyttä vai mitä. Ainoa ehdoton sääntö meille oli, että naapurin Aatan puolelle ei mennä. Aata oli vanha nainen ja halusi olla rauhassa", Saku kertoo.

Kotona asuu myös Sikke-mummo, isänäiti. Hänellä on välillä känää naapurien kanssa, mutta lapsille hän on kiltti.
Mummo myös kasvattaa, kerran. Ässät suhahtelevat hampaattomassa suussa, kun hän tähdentää Sakulle ja tämän isoveljelle:

"Siihen kahtoon poijat vilikeröikkee, jotta tässon laki iärellään."

Suomennos: Jos ette, pojat, leiki kiltisti, minä kyllä panen teille rajat.

"Minulla on oikeus!"

Viimeistään aamuseitsemältä Saku istuu kotona työpöydän ääreen ja avaa läppärin. Aamukahvi on juotu, Karjalainen luettu. Käsillä on päivän paras työaika.

Aamulla sosiaalinen media on hiljainen. Uuden blogikirjoituksen aihe on yön aikana jäsentynyt päässä liki valmiiksi tekstiksi.

Ensimmäiseksi Saku perkaa blogiin tulleet kommentit.

Tuo on kiukkuinen mutta asiallinen. Saa jäädä.

Tuon pääsanoma on, että "toivottavasti muslimi raiskaa vaimosi, äitisi ja kissasi". Roskiin.

Osan kommenteista kone siirtää roskikseen automaattisesti. Niiden kirjoittajille Saku on antanut porttikiellon blogiin huonon käytöksen takia. Hän tyhjentää roskat viestejä lukematta.

"Aloitan aamun kuin karjatilallinen. Lapioin sonnat pois", Saku sanoo.

Törkypuhetta on liikkunut verkossa aina, mutta vielä muutama vuosi sitten sitä levitettiin vähän häpeillen väärän nimen suojissa. Nyt päästellään omalla nimellä, ja nimen vieressä hymyilee usein ihan asiallinen naamankuva.

"Ihmiset eivät pidä vihapuheesta enempää kuin ennenkään, mutta heidät on siedätetty. Kun mamuraiskaaja-suvakkihuora-ölinää tulee jatkuvalla syötöllä, siihen ei enää jaksa reagoida. Kukaan ei enää lopsauta korvaansa sellaiselle puheelle, josta Jussi Halla-aho ja James Hirvisaari joutuivat oikeuteen viitisen vuotta sitten."

Vihapuhuja vetoaa sananvapauteen: Suomessa saa kertoa mielipiteensä vapaasti! Minulla on oikeus! Minä saan sanoa!

Saku on vastannut tähän niin monesti, että häntä tympäisee: Sananvapaus tarkoittaa ennakkosensuurin kieltoa, ei enempää eikä vähempää.

Kaikilla on Suomen perustuslain mukaan oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä.

"Vihapuhujien käsitys sananvapaudesta kuuluu, että heillä se on mutta muilla ei."

Sitten tulee se vaikeampi osuus, jota vihapuhujat eivät tunnu oppivan. Se vastuujuttu.

Sananvapauden käyttämiseen voidaan puuttua jälkikäteen, jos julkaistu viesti osoittautuu lainvastaiseksi.

"Vihapuhujien käsitys sananvapaudesta kuuluu, että heillä se on mutta muilla ei. Muut vaiennetaan törkypostilla."

Takaisin Juukaan

Juuan Päivärinteen tanssilavalla käyvät 1970-luvulla kaikki tähdet. Saku näkee ainakin Wigwamin, Hullujussin ja Tasavallan Presidentin. Kavereiden kanssa hankittu viinapullo on saman halkopinon raossa kuin muidenkin nuorten kollien.

Joskus tanssi-illat päättyvät nyrkkeilyyn. Sakulle jää nuoruusmuistoiksi arpi huuleen ja toinen silmäkulmaan.

Lukion jälkeen Saku lähtee maailmalle. 1980-luvulla hän opiskelee talvet oikeustieteitä ja tekee kesät töitä Vantaan lastensuojelussa. Juuassa hän käy kahden tai kolmen vuoden välein. Hän pitää yhteyttä vanhempien kanssa puhelimella.

"Meillä ei ole koskaan oltu erityisen tunteellisia. Emme ole sukua, jonka pitäisi vähän väliä kokoontua yhteen ja kantaa vanhin mummo kunniapaikalle", Saku mainitsee.

Vuonna 2000 Saku on kypsä palaamaan Juukaan.

Maailmalla kuluu yli 20 vuotta, niistä kymmenen Helsingissä apulaiskaupunginsihteerinä. Loputtomasti pöytäkirjoja. Puoleenyöhön jatkuvia kokouksia. Kaksi purkautunutta avoliittoa.

Vuonna 2000 Saku on kypsä palaamaan Juukaan, isän rakentamaan kotitaloon, jossa vanhemmat edelleen asuvat. Entiseen kesähuoneeseen, jonka isä on jossain vaiheessa remontoinut talviasuttavaksi.

Ei, tähänkään ei liity tunnekuohuja, ei surua, pettymystä eikä riemunkiljahduksia.

"Eilen oltiin tuolla, nyt ollaan tässä. Siinä se", Saku sanoo.

"Olen jo pikkupoikana katsellut hautausmaata kotitalon vieressä. Tiedän, mihin ihmisen vaellus päättyy, tekipä hän elämässään mitä ratkaisuja tahansa."

Tai niin kuin Sikke-mummo tapasi sanoa:

"Tiällon piä."

Suomennos: Hautaan me kaikki päädymme.

Kun vihapuhujat eivät muuta keksi, he pilkkaavat Sakua äidin kanssa asumisesta.
Kun vihapuhujat eivät muuta keksi, he pilkkaavat Sakua äidin kanssa asumisesta.

Vihapuhujan sanoma

Kun turvapaikanhakijoita alkoi viime kesänä tulla tavallista enemmän, vihapuhujat saivat uutta virtaa. Heillä oli aiheesta paljon tietoa, jota he levittivät verkossa. He tiesivät, että maahanmuuttajat saavat enemmän toimeentulotukea kuin suomalaiset. Ajokortinkin he saavat ilmaiseksi, ja auton.

Uuninpankkopoika pilasi ilon. Hän selitti pykälä kerrallaan, että Suomen laki on sama kaikille. Sosiaalitukia myönnetään jokaiselle aivan samoin perustein.

"Minulle vastattiin, että tule itse katsomaan, kun täällä neekeri ajaa autolla: mistä se muka on saanut rahaa?" Saku kertoo.

Viesti huvittaa häntä vieläkin.

Kihinä sossun rahoista sammui nopeasti. Sen tyrmäsivät faktoilla monet muutkin kuin Saku.

Asiallinen arvokeskustelu käy vaikeaksi.

Ikävä kyllä puheet vain rumenivat, kun vihaajilta poistui asia-argumentti. Enää he eivät voi sanoa, että "en ole rasisti, mutta minua suututtaa, kun mamut saavat enemmän kuin kantasuomalaiset".

"Nykyisin heidän argumenttinsa on, että en ole rasisti, mutta neekerit ulos. Kun jutut lähtevät siltä tasolta, asiallinen arvokeskustelu käy vaikeaksi."

Rottapostia äidille

Kesäkuun alussa Saku poimii postilaatikosta paksun valkoisen kirjeen. Kuoreen on kirjoitettu huolellisin pölkkykirjaimin hänen äitinsä nimi. Saku ja äiti ovat asuneet kahdestaan siitä saakka, kun Sakun isä kuoli 2006 kesken ohitusleikkauksen.

Saku kääntelee kuorta ja toteaa, että nyt haiskahtaa. Konkreettisesti.

Hän repäisee kuoren auki. Siellä on kuplamuoviin kääritty jyrsijän raato. Iso hiiri tai pieni rotta, Saku ei tee tarkempaa lajinmääritystä.

Saku vakuuttaa taas, ettei ole tunneihminen, mutta myöntää, että sillä hetkellä mieleen nousi hyvin tunteellinen ajatus: jos jyrsijäpostin lähettäjä tulisi ilmoittautumaan, tämä saisi turpaansa.

"Kun niiden sanalliset taidot eivät riitä vastaamaan minulle eivätkä ne kykene perustelemaan sanomaansa, ne yrittävät säikytellä läheisten kautta."

Sakun 81-vuotias äiti ei säikähdä.

"Luulevatko ne, että tämmöinen vanha ämmä yhtä rotanraatoa pelkää?" hän ihmettelee, kun Saku kertoo kirjeestä.

Äiti tietää, millaisista aiheista poika nettiin kirjoittaa. Tietää hän palautteestakin, vaikka ei itse tietokoneeseen koske. Eikä kännykkään. Eikä pankkikorttiin. Juuan osuuspankista saa nostaa käteistä pankkikirjalla ilman palvelumaksua, kun on pankin jäsen.

"Jos minulle perustellaan vakuuttavasti, että olen väärässä, olen valmis muuttamaan kantaani."

"Äiti on aina ollut jääräpää. Jos hän jotain saa päähänsä, on turha yrittää muuttaa hänen mieltään."

Jotkut väittävät, että sama pätee poikaan. Saku on eri mieltä.

"Jos minulle perustellaan vakuuttavasti, että olen väärässä, olen valmis muuttamaan kantaani. Vain periaatteistani en tingi. Minun arvojani ovat yhdenvertaisuus, tasa-arvoisuus, oikeudenmukaisuus ja laillisuus."

Leipätyökseen Saku tekee paperihommia yksityisasiakkaille. Blogista hän saa tuloja klikkausten mukaan. "Olen minä joskus tympeimpiä kommentteja lukiessani miettinyt, että sinäkin toit minulle rahaa."
Leipätyökseen Saku tekee paperihommia yksityisasiakkaille. Blogista hän saa tuloja klikkausten mukaan. "Olen minä joskus tympeimpiä kommentteja lukiessani miettinyt, että sinäkin toit minulle rahaa."

Vielä jaksaa sanoa

Alussa oli sanomisen tarve. Se oli valtava ja pakotti perustamaan blogin. Saku ei ole varma, onko tarvetta enää jäljellä.

"Kun luen juttujani kriittisesti, huomaan, ettei niissä ole enää alkuaikojen henkeä. Olen tainnut vähän leipääntyä", hän arvelee.

Häntä tympäisee sekin, että hän on pyytämättä saanut roolin pelokkaiden ja väärin kohdeltujen esitaistelijana.

Ei hän sitä varten kirjoita, että nettikiusatut ja viranomaisten kaltoin kohtelemat kertoisivat hänelle huolensa ja pyytäisivät häntä selvittämään ne.

Hän kirjoittaa siksi, että he saisivat asiallista tietoa ja osaisivat käydä itse oman taistelunsa.

Mutta onhan Sakulla vielä sanomista, kun tarkemmin ajattelee.

Vaikkapa kuntouttavasta työtoiminnasta, siis palkattomasta työstä, jota kunnat teettävät työttömillään muka kuntoutuksen nimissä.
Höpö höpö, Saku sanoo. Säästääkseen ne sitä teettävät, terveillä ja työkykyisillä ihmisillä, joissa ei ole muuta vikaa kuin työttömyys.

Eivätkä sosiaalisen median sonnansuoltajatkaan ole näköjään saaneet kyllikseen. Sen verran vihapostia Uuninpankkopojalle virtaa jokaisen blogipostauksen jälkeen.

Ja on kirjoittaminen hyvä tapa jäsennellä ajatuksia ja hallita kiukkua. Sitä tulisi ikävä, jos tähän lopettaisi.

"Kun jokin asia oikein kaivelee, kirjoitan sen ulos ja julkaisen. Se on sillä käsitelty. Vaikka vastaukseksi tulisi ryönää, ainakin minä ennätin sanoa ensin."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 15 / 2016.