Tyynysotaa Riitan kotisohvalla. "Ilkka ei ole muuttunut. Aina hän minua kiusoittelee. Ja soittaa melkein joka päivä."

Kansanedustaja Ilkka Kanerva nousi politiikan huipulle 38 vuotta sitten. Monta kertaa hän on myös mätkähtänyt sieltä alas. Kun lööpit ja kansa ovat kohisseet, yksi ihminen on pysynyt järkähtämättä rinnalla: isosisko Riitta.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 10/2013.

Missä Ilkka on?

Riitta tärisee. Ilkka on taas hukassa. Ilkka on pieni, vasta kolme, ja menee joka päivä hukkaan. Riitta on jo kahdeksan. Hänen pitäisi tietää, missä pikkuveli on. Isosiskojen pitää tietää. Mutta Riitta ei tiedä. Hän vain tärisee.

Ei auta, että äiti sitoo aamuisin Ilkan valjailla kotipihan vaahteraan. Kun äiti katoaa lypsylle, kuluu minuutti, ja Ilkka on irti. Ilkalla on Lokalahden vikkelimmät jalat. Yleensä ne vievät naapuripihoihin, liian usein meren rantaan.

Kunhan ei vaan lammikolle olisi lähtenyt. Riittahan sanoi, että sinne et mene. Jos horjahdat, jäät veteen ja kuolet, etkä enää koskaan saa kuunnella radiosta Holmenkollenin kisoja.

Vedestä nousee pieni käsi. Ylös alas, pinnalle ja pinnan alle, litsis lätsis.

Riitta ryntää lammikolle. Sen reunalla on tuttu potkulauta. Vedestä nousee pieni käsi. Ylös alas, pinnalle ja pinnan alle, litsis lätsis. Riitta tunnistaa käden. Hän tarttuu siihen, riuhtaisee Ilkan ylös.

Ilkka yskäisee veden keuhkoistaan. Heti kun henki pihisee, hän kysyy:

"Miks ihmees sä nostit mut jo? Siell oli niin kaunist vihreet."

Niin kaunist vihreet, ja ties vaikka mitä muutakin, jos pöljä isosisko ei olisi pilannut seikkailua. Ilkka mököttää. Sitä hän ei ymmärrä, miksi Riitta-siskokin noin ääneen parkuu, oikein puristaa syliinsä.

Riitta Kanerva päättää, että ei enää koskaan päästä pikkuveljeään silmistään.

Sinä päivänä Riitta Kanerva päättää, että ei enää koskaan päästä pikkuveljeään silmistään.

Pitkään hän onnistuukin. Aino-äiti ahertaa navettatöissä, ruokkii lehmät, hevoset, siat, kanat ja lampaat ja kääntää pellon. Viljo-isä kiertää Turun maalaiskyliä tarkkailukarjakkona, touhuaa Lokalahden kokoomuksen puheenjohtajana ja piipahtaa kotona vain nukkumassa. Tunja-sisko on Riittaa nuorempi, pentu vielä, eikä Hannele-kuopus ole vielä syntynyt. Mutta Riitta on iso ja järkevä. Siksi Ilkka on hänen vastuullaan.

Tehtävä on mahdoton. Jos Ilkka ei karkaa, hän kiipeää. Kun äiti nyyhkii, miksi sinun on katolla keikuttava, etkö tajua että putoat, Ilkka vastaa tyynesti: "Kuuntelen tääll lintujen lauluu." Riitasta pikkuveli on ihana. Utelias ja pulassa, mutta ei koskaan pahantahtoinen. Riitta toivoo vain, että kasvaisi itse vahvemmaksi. Jaksaisi viimein kantaa veikkaa, eikä vain retustaa kainaloiden alta.

Riitta (vas.) pääsi ripille samana päivänä, kun pikkusisko Hannele kastettiin. Onnittelukukkien keskellä myös Ilkka, äiti ja isä.
Riitta (vas.) pääsi ripille samana päivänä, kun pikkusisko Hannele kastettiin. Onnittelukukkien keskellä myös Ilkka, äiti ja isä.

Vain kerran siskon ote herpaantuu. Äiti on lähdössä lypsylle, ja Ilkka nukkuu päiväunia. Tai on nukkuvinaan. Kun Riitta kurkistaa huoneeseen, veljen silmät ovat kiinni.

Äiti lähtee, ja Riitan kaveriksi tupsahtaa naapurintyttö Aila. Kaverusten tekee mieli piipahtaa kylälle. Vain tämän kerran. Vain puoleksi tunniksi. Niin, ettei Ilkka ehdi herätä.

Yläkerran ikkunan alla on jalanjäljet. Ilkka on hypännyt ikkunasta.

Kun tytöt palaavat, yläkerran ikkunan alla on jalanjäljet. Ilkka on hypännyt ikkunasta. Riitta alkaa etsiä potkulautaa. Jos se on pihassa, Ilkka ei ole voinut ehtiä kauas. Ei lammikon pohjaan asti.

Potkulauta on pihassa. Riitta alkaa juosta naapuritalosta toiseen.

Ilkka löytyy Martan ja Vihtoriinan luota. Ikäneitosiskokset tunnetaan kylän parhaista siirappipipareista, ja Ilkka on päättänyt poiketa kahveelle. Kun Riitta ilmestyy ovelle naama itkusta tuhruisena, nelivuotias Ilkka Kanerva vilkuttaa iloisesti.

Äidin pieni pelle

Ilkka Kanerva ilmestyy helsinkiläisravintolan kabinettiin. En tiedä, kuinka hän sen tekee, mutta ensimmäiset puoli tuntia huomaan puhuvani itsestäni. Avaudun poikani futisharrastuksesta, urani pääpiirteistä ja lapsuuteni kipupisteistä. En haastattele häntä, hän haastattelee minua. Hän on siinä hyvä. Tykittää lisäkysymyksiä, nojaa valppaana eteenpäin, keskittyy täydellisesti.

Tämä uteliaisuus on pitänyt kansanedustaja Ilkka Kanervan hengissä. Se on kannatellut häntä 40 vuotta politiikan huipulla, ja pudottanut hänet monta kertaa alas.

"Minulla oli hirveä tarve laajentaa reviiriäni."

Nyt hän on luvannut selittää. Kertoa, miksi rimpuili irti niistä pahuksen valjaista.

"No kun tiesin, että siinä parin kilometrin päässä on merenranta. Halusin nähdä sen. Tai en vaan nähdä, vaan pikkuisen viipyäkin. Enkä vaan viipyä, vaan ehkä myös kokeilla vettä. Minulla oli hirveä tarve laajentaa reviiriäni. Olen utelias elämää kohtaan, ja olen utelias jokaista ihmistä kohtaan. Erilaisuus ei pelota minua. Se kiinnostaa minua."

Ilkka Kanerva keräsi pikkupoikana urheilijoiden kuvia lehdistä. "Perunalla Ilkka liimasi kuvat tähän karjakirjaan, Riitta-sisko näyttää."
Ilkka Kanerva keräsi pikkupoikana urheilijoiden kuvia lehdistä. "Perunalla Ilkka liimasi kuvat tähän karjakirjaan, Riitta-sisko näyttää."

Karkailun lisäksi Ilkka harrasti urheilua. Hän järjesti kaikki Lokalahden lasten urheilukilpailut. Omin käsin poika väsäsi kylän hyppyrimäet, korkeushyppytelineet, seipäät ja hiihtoladut.

Pikku-Ilkka lumoutui voittamisesta. Ja tunnelmasta, joka täytti keittiön, kun hän ja äiti kuuntelivat radiosta Voitto Hellstenin loppukiriä. Hän ja äiti, aina kahdestaan, korva kiinni radiossa. Perheen urheiluhullut. Isä syttyi enemmän kunnallispoliitikasta.

Ilkka oli äidin kulta. Äitiä hän yritti naurattaa. Availi tämän essun nauhoja, piilotti villapaidan jääkaappiin. Äiti oli harras ja hillitty, vakavampi kuin isä. Pienen Ilkan piti jekuttaa tosissaan, jotta sai äidin hymyilemään.

"Riitta pelasti henkeni. Hän on ihmeellinen nainen. Todellinen sitkeä sissi."

"Maalla ei hempeilty. En tiedä, miksi minusta kasvoi tällainen tunteilija. Itkukin tulee, ja halailenkin. Vielä 70-luvulla pidin perhettä vanhakantaisena instituutiona. En pidä enää. Olen oppinut, että yksin ei selviä meistä kukaan. Jokainen on joskus niin pulassa, että voimat eivät vain riitä. Silloin turvallisin paikka on perhe. Turha näytellä muuta."

Ilkka Kanerva muistaa lammikon pohjan. Ja sen, kuinka jostain ilmestyi siskon käsi, vaikka hänen tärkeä vedenalainen tutkimuksensa oli vielä kesken.

"Riitta pelasti henkeni. Hän on ihmeellinen nainen. Todellinen sitkeä sissi. Siis ihan helevetin sitkeä. Reumatismin runtelema, ollut varmaan sadassa leikkauksessa, mutta silti niin vahva. Vetää täysillä tukijoukkojani ja muistaa ulkoa kaiken, jopa vanhat puhelinnumerot ja postinumerot. Käsittämätön nainen. Hänen kanssaan minulla on yhteys, joka ei ole katkennut kertaakaan."

Tämän Kanervista sitkeimmän haluan tavata.

Lisbet-opettajan hiuslatvat

Pari viikkoa myöhemmin istun Riitta Kanervan, 70, kotisohvalla Turussa. Päät vastakkain tutkimme Ilkka Kanervan vanhoja juoksupiikkareita.

"Nämä piikkarit ovat ainoa asia, josta meille on tullut Ilkan kanssa riita. Minäkin olisin halunnut pienenä tällaiset, mutta vain Ilkka sai. Hän oli poika."

Kansanedustajan isosisko on hento ja pieni, hauras kuin lintu. Ja niin herttainen, että tekee mieli rutistaa.

Riitta sairastaa reumaa. Melkein kaikki kehossa on keinoniveltä: olkapäät, polvet, ranteet, nilkat, kyynärpääkin.

"Enää en saa auki edes maitopurkkia. Mutta hyvin minä pärjään. Raskainta oli se, kun oli vähällä joutua luopumaan reumani vuoksi asiakaspalvelutyöstäni Saabilla. Olin vasta 46, ja rakastin työtäni. Onneksi sain jatkaa. Olen kiitollinen, että pystyn yhä kävelemään ja olemaan kaikessa mukana."

"Ilkan tukijoukot pitävät minut jaloillani. Vaikka on minun tahtini hidastunut."

"Kaikessa" tarkoittaa sananmukaisesti kaikessa. Riitta Kanerva on vetänyt veljensä tukiryhmiä, Linjanvetäjiä ja Ike-tiimiä, vuodesta 1990 asti. Linjanvetäjissä jäseniä on 600, Ike-tiimissä yli 2 000. Monet tukijoista ovat Kanervien lapsuusystäviä. Riitta lähettää tukijoille sähköpostia, järjestää retkiä ja organisoi joka kesä Ike-hölkän Lokalahdella.

"Ilkan tukijoukot pitävät minut jaloillani. Vaikka on minun tahtini hidastunut. Ennen olimme Raimon kanssa aina menossa, nyt kävelemme yhdessä lähinnä edestakaisin rappukäytävää."

Raimo on Riitan avomies. On ollut jo 25 vuotta. Eikä prinsessahäitä ole näköpiirissä vieläkään, sillä Riittaa ei kuulemma saa harhautettua kultasepänliikkeeseen. Muutama vuosi sitten Raimon niskaleikkaus epäonnistui. Hän heräsi koomasta, mutta kävely on yhä hidasta ja syöminen onnistuu vain letkun kautta.

Mutta ei tämä kahden toipilaan tuvalta tunnu. Päinvastoin: Riitta on Ilkka Kanervan muisti. Kaikki, mitä veljen elämässä on tapahtunut, on tallentunut veitsenterävästi siskon päähän.

"Päätin jo kahdeksanvuotiaana, että pidän pikkuveljestäni huolta", Riitta Kanerva sanoo.
"Päätin jo kahdeksanvuotiaana, että pidän pikkuveljestäni huolta", Riitta Kanerva sanoo.

Pikku-Ilkasta Riitta muistaa sisun. Kerran kun Ilkka hyppäsi mäkeä, hänen suksensa hajosivat saman päivän aikana kolme kertaa.

"Ilkalle tuollainen ei ole ongelma. Hän vain marssi naapurin Mauno-sedän luo, pyysi tätä korjaamaan sukset eikä piitannut, vaikka kolmannella kerralla setä ärähti: 'Etkö jo tajua lopettaa.' Sitten Ilkka palasi mäkeen."

"Ilkka ei halunnut lähikouluun, koska siellä opettajana oli vanha ikäneito, jolla oli kireä nuttura."

Naisasioissa veli osoittautui yhtä sitkeäksi. Kun Ilkan piti aloittaa koulu, hänen olisi kuulunut mennä läheiseen kirkonkylän kouluun. Poikapa ilmoitti, ettei suostu.

"Ilkka ei halunnut lähikouluun, koska siellä opettajana oli vanha ikäneito, jolla oli kireä nuttura. Sen sijaan hän halusi Mattisten kyläkouluun. Siellä opettajana oli nuori Lisbet, jonka hiuslatvat oli rullattu. Ilkka oli siinä ehdoton. Se oli iso ongelma, mutta jotenkin isä sen junaili."

Muistaa Riitta senkin, miten tuli 19-vuotiaana yllättäen raskaaksi. Silloin 13-vuotias Ilkka kannusti omaan tyyliinsä: heijasi Tiina-vauvaa sylissään ja kokeili, mahtuuko tämä pullapellille.

"Mittään en sano. Ikinä en neuvo."

Riitan kirjahyllyssä on yli 30 mustaa mappia, jotka ovat täynnä Ilkan uraan liittyviä asiakirjoja ja lehtileikkeitä. Joka kuukausi Ilkan avustaja lähettää sähköpostin, jota klikkaamalla Riitta pääsee katsomaan veljensä sähköistä kalenteria. Hän haluaa pysyä kärryillä. Tietää missä pikkuveli viipottaa. Hän avaa yhden kalenteriviikon näkymän ja huokaa.

"Kato näit päivii. Venyvät yöhön. Kyllä minä olen huolissani, että jaksaako hän. Mutta mittään en sano. Ikinä en neuvo. Tiedänhän minä, että hän elää työstään."

Alusta asti Riitalle on ollut selvää, että hän haluaa tukea Ilkkaa. Vaikka koskaan Ilkka ei ole pyytänyt.

"Tuen häntä sydämeni halusta. Hän on pikkuveljeni, ymmärräthän? Se on ikuinen side. Ei se katoa."

Herra ministerin pudotus

 Palataan Helsinkiin. Ilkka Kanerva muistelee juuri 70-lukua, eikä vaikuta järin ylpeältä.

"Harmittaa penteleesti, että se meni sillä tavalla. Minulla oli hurjimmat kierrokset juuri niinä vuosina, kun olin nuori isä. Tytöt kyllä väittävät, että eivät he poissaolostani kärsineet. Mutta milläs tuollaisia menetyksiä mitataan! Itse tiedän, miten paljosta jäin paitsi. Olin isä, jonka kanssa oli aina vain kivaa. Eihän elämä niin mene. Minun olisi pitänyt osallistua myös kaikkeen tylsään, kuten siivousvuorojen jakamiseen."

Äiti oli tyrkkinyt Ilkkaa urheilun pariin, isä politiikkaan. Isä voitti. Ensimmäisen kerran Ilkka Kanerva valittiin kansanedustajaksi 27-vuotiaana, vuonna 1975.

Kun Ilkka nykäisi kravatin solmun peilin edessä tietyllä eleellä, vaimo tiesi, että miestä vietiin taas.

Menestys sekoitti nuoren lupauksen pään. Karin-vaimo ja kaksi pientä tytärtä, Julia ja Laura, jäivät kakkoseksi, kun Helsingin yöelämä kutsui. Karin oppi lukemaan miestään: kun Ilkka nykäisi kravatin solmun peilin edessä tietyllä eleellä, vaimo tiesi, että miestä vietiin taas.

Kun Ilkka toukokuussa 1985 palasi työmatkaltaan Yhdysvalloista, koti oli tyhjä. Ei huonekaluja, ei perhettä. Vain lappu, jossa luki: Ilkka, tässä uusi osoitteemme. Karin ja tytöt. Syyksi vaimo kertoi, ettei jaksanut julkisuutta. Eikä niitä naisiakaan. Niitä oli alkanut tulla, ja Kanerva sai maineensa.

"Lamaannuin. Tuntui, kuin olisin pudonnut parvekkeelta katuun. Mutta ymmärrän Karinin päätöksen. Syyllinen löytyy minun peilistäni. Vaikka meillä ei enää ole avioliittoa, meillä on yhä hyvä ja läheinen ihmisliitto. Ei noin tärkeää ihmistä laiteta elämästä syrjään."

Ilkka Kanerva valittiin ulkoministeriksi 19. huhtikuuta 2007. Tasan vuoden päästä, 4. huhtikuuta 2008, Jyrki Katainen ilmoitti, että Kanervan on luovuttava tehtävästään. Syynä olivat flirttailevat tekstiviestit, joita ministeri oli lähetellyt eroottisena tanssijana tunnetulle Johanna Tukiaiselle.

"Ulkoministeriys oli urani huippu. Unelma, johon olin valmistautunut koko elämäni. Hoidin pestini hyvin. Ja se, että menetin sen kaiken... Oli se isku."

Avovaimo Elina Kiikko on pysynyt rinnalla, vaikka tekstiviestikohuja tuli lisää.

Avovaimo Elina Kiikko on pysynyt rinnalla, vaikka tekstiviestikohuja tuli lisää. Vuonna 2010 Ilkka Kanerva totesi julkisesti, että on hakenut ongelmaansa hoitoa.

"En mielelläni tilitä tätä asiaa sen yksityiskohtaisemmin. Mutta sen voin sanoa, että puhuminen kannattaa. Jos eksyy, kannattaa kysyä neuvoa. Mutta taikatemppuihin en usko."

Ymmärrätkö itseäsi nyt paremmin?

"En tiedä. Hirveän vaikea sanoa, mikä mihinkin vaikuttaa. Vähän mysteerisiksi asiat ovat minulle jääneet. Vaikka Elina on minua temperamenttisempi, yhdessä olemme pystyneet keräämään palaset kivilattialta. Hänestä olen pitänyt kiinni, kun koski on kuohunut. Ei asioita saa jäädä hautomaan, ei hyviä eikä huonoja. Muuten jää niiden vangiksi."

Ne pahuksen tekstiviestit

Aina kun Ilkka on lööpeissä, Riitta-sisko valvoo yöt.

"Elän kaikki Ilkan murheet. Reagoin niihin kehollani enkä saa nukuttua. Nytkin, kun odotan tätä hovioikeuden päätöstä Ilkan lahjussyytteestä, minua painaa kamala huoli. Suren Ilkan puolesta."

Öisin Riitta on miettinyt. Itkenytkin. Miksi ihmeessä Ilkka hankkiutuu aina vaikeuksiin?

"Ei sitten osannut vetää rajaa. Hän on aina ollut semmoinen. Lapsesta asti."

"Jotenkin näin minä sen ajattelen: Ilkka haluaa aina kokeilla. Ylittää rajan. Katsoa, mitä tapahtuu, jos kokeilee kepillä jäätä. Ja sinisilmäinenkin hän on: Kun hän pelkäsi lääkäriin menoa, hänen silloinen vaimonsa Kallu sanoi, että otapa tästä lasillinen rauhoittavaa lääkettä. Se oli pelkkää vettä, mutta Ilkkaan se tepsi. Jos mietin sitä – ja nyt sanon vähän pahasti – sitä pahuksen Tukiais-juttuakin, niin ehkä Ilkka vaan ajatteli, että teenpäs näin. Eikä sitten osannut vetää rajaa. Hän on aina ollut semmoinen. Lapsesta asti. Kerrankin, kun hänen piti viedä ylioppilasruusut naapurin Ritvalle, hän pelästyi pihan pässiä ja iski kukkakimpun Ritvan kotipihan pylvään päähän. No tietenkin pässi ne söi, ja Ritva ihmetteli, mitkä varrentyngät pylväästä törröttivät. Mikä idea sekin oli? Miksi ne kukat piti pylvääseen tunkea? Miksi Ilkka ei vaan kiertänyt sitä pässiä ja vienyt kukkia tavallisesti ovelle?"

Riitta ja Ilkka soittelevat toisilleen joka päivä. Mutta naisasioista he eivät puhu sanaakaan.

"Tuen Ilkkaa niin, etten ota näitä asioita puheeksi. Kunnioitan häntä hiljaisella vaikenemisella. Hän tietää satavarmaan muutenkin, mitä ajattelen. Ja sanomattakin hän tietää, että hänellä on vankkumaton tukeni. Tapahtui mitä tahansa. Olen niin kiitollinen Elinalle, että hän on ystäväni ja pysynyt Ilkan rinnalla."

Ding ja dong

Ilkka Kanerva on herännyt tänä aamuna viideltä, hypännyt kuuden junaan ja köröttänyt junalla Turusta Helsinkiin. Töitä hän tekee usein keskiyöhön. Silloin eduskuntatalo on niin mukavan hiljainen.

"Moni muukin istuu työhuoneessaan keskellä yötä. Esimerkiksi huonenaapurini Kimmo Sasi ja Anne Holmlund. Ei politiikka tunnu minusta työltä. Se on intohimoni. Saan energiani ihmisistä."

Siksi eduskuntamme pitkäaikaisin kansanedustaja jaksaa yhä kiertää. Jos joku pyytää häntä puhujaksi Kurikan Ryhdin tai Kuortaneen Kunnon juhlatilaisuuteen, hän suostuu empimättä.

"Kauheinta olisi, jos kukaan ei enää pyytäisi. Jos mielipiteeni eivät enää kiinnostaisi ketään tai jos olisin yhtäkkiä niin tyhjä, ettei minulla olisi enää annettavaa. En tiedä kestäisinkö. Mieluummin vietän viikonloppuni Lapuan Virkiän 80-vuotisjuhlissa."

"Jos minun pitäisi luetella pelkojeni top ten, eläkkeelle joutuminen olisi kärjessä."

65-vuotias Kanerva juoksee, hiihtää ja paljastaa haaveilevansa joogatunneista. Ravintolassa hän pyytää, että kokki vaihtaisi nieriän voikastikkeen kevyempään.

"Jos minun pitäisi luetella pelkojeni top ten, eläkkeelle joutuminen olisi kärjessä. Pelkään sitä tosissani. Miten eläkkeellä voi elää? Jämähdänkö paikoilleni?"

Tuskin. Ainakin vaaria aikovat juoksuttaa Julian lapset: viisi- ja kolmivuotiaat tyttäret ja yksivuotias poika.

"Viimeksi toinen tytöistä halusi lukea minulle Kolme karhunpentua -sadun ääneen. Oikeasti hän keksi juonen päästään. Ovat minun tyttöni ihania. Ehkä olen vaarina parempi kuin isänä."

Ilkka Kanerva on kuuluisa siitä, että hänen ympärillään parveilee ihmisiä. Mutta on maailmassa yksi paikka, jossa hän haluaa olla yksin.

"Aamusuihku. Siellä saan parhaat ideani. Ja haluan minä olla urheillessanikin yksin. Ihmisellä pitää olla tasapaino, ding ja dong. Vai mitkä ne olivatkaan?"

Yin ja yang.

"Just ne."

Pullo käsidesiä, kiitos

Riitalla on usein niin kova ikävä lapsuuttaan, että sydämestä nipistää. Ikävä hänen on niitäkin vuosia, jolloin Ilkan lapset olivat pieniä.

"Kun Ilkalle tuli ero, vietin paljon aikaa Julian ja Lauran kanssa. Olin niin onnellinen, kun he tuhrivat ikkunani täyteen sormenjälkiään. En halunnut putsata niitä ollenkaan."

Riitta ja Ilkka puhuvat kaikesta, paitsi kohuista."En halua repiä kipeitä asioita. Ilkka tietää sanomattakin, mitä ajattelen."
Riitta ja Ilkka puhuvat kaikesta, paitsi kohuista."En halua repiä kipeitä asioita. Ilkka tietää sanomattakin, mitä ajattelen."

Suvun kesken Riittaa kutsutaan mammaksi. Mamma on yhä läheinen Ilkan ex-vaimon kanssa, aivan kuten tyttärensä ex-miehenkin. Kun tähän sukuun kerran tullaan, mamma huolehtii, ettei siitä niin vain irrottauduta.

Julian nuorempi tytär muistuttaa erehdyttävästä jotakuta.

"Tyttö on kuin ilmetty pikku-Ilkka. Ihan samanlainen, niin täynnä ideoita! Kun tämä pikkuneiti sai valita lelukaupasta mitä tahansa, arvaa mitä hän valitsi? Käsidesin. Se oli hänen juttunsa. Pulahtipa hän jo kerran terassin altaaseenkin. Ja oli niin ehtiväinen, että pääsi ihan itse ylös."

Anne Mikkola huolehti yrittäjänä kaikesta niin, että alkoi kuvitella olevansa korvaamaton. Sitten tuli pyöräkolari, joka sekoitti muistin mutta opetti, mikä on tärkeintä.

On heinäkuun ilta vuonna 2015. Istun ravintolamme patiolla untuvatakki päällä ja villasukat jalassa, myyn lippuja Jonna Tervomaan keikalle. Tämä on ainoa muisto, joka minulla on kolaria edeltävältä päivältä.

Mieheni Jari on kertonut minulle, että Tervomaan keikkaa seuraava päivä meni näin: Oli torstai ja olin iloinen, kun minulla oli keskellä viikkoa vapaapäivä. Harvinaista herkkua ravintoloitsijalle heinäkuussa. Olimme ostaneet Jarin kanssa alkukesästä uudet maastopyörät ja päätimme lähteä 30 kilometrin pyöräretkelle Oulusta Yli-Kiiminkiin.

Kännykästäni löytyy siltä päivältä kuva, jossa minulla on pyöräilykypärä päässä ja Jari pussaa minua poskelle. Seuraava kuva on otettu sairaalassa.

OLIMME POLKENEET asvalttipätkää vasta alle kymmenen kilometriä. Pidin toisessa kädessäni juomapulloa, toinen käsi oli pyörän tangolla. Vauhtimme oli aika hiljainen.

Minä pyöräilin edellä, Jari perässä. Yhtäkkiä vasemmalta tuli auto, ja olen ilmeisesti painanut liian äkäisesti pelkkää etujarrua. Lensin päälleni asvalttiin ja menin sokkiin.

Jari soitti ambulanssin. Joku nainen pysäytti autonsa ja tuli auttamaan, hätisti samalla katselijoita ja kännykällä kuvia ottavia pois. Etuhampaani oli irronnut ja haljennut, Jari nappasi tyngän kadulta. Ambulanssissa se laitettiin maitolasiin, ja heti ensiavussa tynkä istutettiin suuhuni. Myöhemmin sen päälle rakennettiin uusi hammas.

Oikea puoli kasvoistani oli ruvella huulesta silmäkulmaan ja hampaita oli vaurioitunut. Huuli oli haljennut, joten se piti ommella kiinni. Pyöräilykypärän etuosan styroksi oli mennyt lyttyyn.

Ilman pyöräilykypärää en todennäköisesti  olisi enää elossa.

Lääkäri sanoi, että ilman kypärää en todennäköisesti olisi enää elossa tai ainakin olisin vammautunut hyvin vakavasti. Se on pysäyttävä ajatus.

NOUSUKAUSI OLI Oulussa kiivaimmillaan 1990-luvun lopulla. Olin silloin reilu kolmekymppinen kolmen lapsen äiti: Eetu oli 11-vuotias, Emmi kahdeksan ja kuopuksemme Olga kaksivuotias. Olin ammatiltani kokki ja erittäin kiinnostunut järjestämään tilaisuuksia isoillekin seurueille.

Sana kiiri nopeasti, ja aloin saada firmoilta yhteydenottoja. Järjestin Nokian tuhansien ihmisten pikkujoulut, sitten yritysten virkistysmatkoja, joissa ajettiin moottorikelkoilla Venäjän puolelle Venehjärvelle suomenkieliseen kylään. Päätin perustaa yhden naisen yrityksen, joka tuotti sekä catering- että ohjelmapalveluja.

Vuoden päästä minulla oli viisi työntekijää ja kolme ravintolaa Oulun seudulla. Työtahti ja kasvuyrityksen paine oli kova. Jari jatkoi omassa työssään terveydenhuoltoalan apuvälineteknikkona, mutta auttoi, minkä ehti.

"Pienestä pitäen olen tykännyt ulkoilla. Potkukelkka luisti kotona Keminmaalla."
"Pienestä pitäen olen tykännyt ulkoilla. Potkukelkka luisti kotona Keminmaalla."

Yrittäjänä pystyin vaikuttamaan aikatauluihin niin, että olin aamut lasten kanssa kotona. Tein meille aamupalaa ja kuskasin lapset kouluun ja hoitoon.

Kävimme koko perhe tutustumassa matkailukohteisiin Suomessa ja Venäjällä. Teimme autolla reissuja Ruotsiin, Norjaan ja Saksaan ja etsimme matkoilla uusia ideoita omaan yritykseemme. Lasten mielipiteistä oli paljon hyötyä jo silloin.

LAMA ALKOI vuonna 2008. Oulun seudulla se tarkoitti sitä, että Nokian ja muiden vahvojen it-alan yritysten toiminta supistui huomattavasti. Asiakaskuntani oli muodostunut vain yrityksistä, joten myös yritykseni myynti romahti.

Päätin myydä kaikki muut liiketoiminnat ja keskittyä vain yhteen ravintolaan. Suuntasin myynnin nyt yritysten sijaan yksittäisille asiakkaille. Tilausravintolana tunnettu Rauhala muuttui lounasravintolaksi. Jännitin, miten uudistus otettaisiin vastaan Oulussa ja tulisiko vähän keskustan ulkopuolella sijaitsevaan ravintolaan asiakkaita. Olin valtavan huojentunut, kun tuli.

Nykyisin tärkeintä on, että kaikki voivat hyvin ja töissäkin on hauskaa.

Kolme vuotta sitten uskalsin avata samaan pihapiiriin toisen lounasravintolan. Siellä näkyy ekologisuus. Pöydät, tuolit ja kahvimukit ovat kaikki erilaisia, sillä ne on hankittu kierrätyskeskuksesta ja kirpputoreilta.

Taantuman vuodet ovat olleet hyvin työläitä ja taloudellisesti isoja riskejä. Työntekijäni olivat melko nuoria, ja olin kuin kanaemo. Minulla oli aina viimeinen sana, vastuu kaikesta ja kaikista. Hoidin yrityksen taloushallinnon, suunnittelin viikoittaiset ruokalistat, tilasin tavarat ja hain ne tukusta. Tein lehti-ilmoitukset tapahtumistamme, hankin esiintyjät, olin aina paikalla jokaisessa tilaisuudessa.

Huomaamattani aloin kuvitella olevani yli-ihminen ja korvaamaton.

MITÄ ON TAPAHTUNUT? Missä minä olen? Nämä olivat ensimmäiset kysymykseni, kun heräsin pyöräonnettomuuden jälkeisenä aamuyönä sairaalassa.

Kännykkäni oli yöpöydällä, ja soitin Jarille. Häneltä kuulin, että olin toistanut samoja kysymyksiä jo koko illan, ja siksi tyttäremme Olga oli jättänyt yöpöydälle lapun.

Se lappu on yhä tallella. Siinä lukee: "Olet ollut pyöräkolarissa. Pyörä on ehjä. Töissä kaikki hyvin. Nyt on 17.7.2015. Ei tarvitse huolehtia, kaikki hoituu. Nyt lepää rauhassa."

Ymmärsin, ja lopetimme puhelun. Kahden minuutin kuluttua soitin Jarille uudestaan ja kysyin samoja asioita.

Ja jälleen kahden minuutin kuluttua.

Pääsin sairaalasta kotiin toipumaan heti onnettomuuden jälkeisenä päivänä. Viikon päästä halusin palata töihinkin, vaikka naamani näytti hurjalta ja syöminen oli hankalaa.

Ne olivat kuitenkin pieniä murheita sen rinnalla, että lähimuistini ei toiminut kunnolla.

Tuntui, että muistini oli pistetty palasiksi hattuun. Sieltä nostin aina palan, jota yritin sovittaa oikeaan kohtaan aikajanalla.

Tuntui, että muistini oli pistetty palasiksi hattuun. Sieltä nostin aina palan, jota yritin sovittaa oikeaan kohtaan aikajanalla. Valokuvat olivat iso apu. Selasin myös molempien ravintoloideni Facebook-sivuja ja aloin hahmottaa asioita niiden kautta.

Jari näytti minulle kuvia lomamatkastamme Mikkelissä. Loma yhdessä sisareni perheen kanssa oli ollut juhannuksen jälkeen, ja kuvissa näytän onnelliselta. En edelleenkään muista matkasta mitään mutta uskon, että meillä on ollut mukava reissu.

OLEN MUUTTUNUT pyöräkolarin jälkeen herkemmäksi. Olen kuullut, että ihmisillä, joilla on aivovamma, saattaa olla normaalia voimakkaammat tunnereaktiot. Minullakin on. Kävin kolarin jälkeen neuropsykologisessa testissä, jossa todettiin, että oireeni viittaavat aivovamman aiheuttamaan muistihäiriöön.

Nykyään minun on vaikea pidätellä tunteitani. Varsinkin alussa minun oli vaikea kertoa onnettomuudesta. Puhe ryöpsähti hillittömäksi itkuksi. Se nolotti. Tuntui, että olisi pitänyt pyytää anteeksi hallitsematonta käytöstä. Yllätyin, kun monet tulivatkin jälkeenpäin kertomaan omista rankoista kokemuksistaan ja kiittivät, että kerroin.

Nyt, puolentoista vuoden totuttelun jälkeen, en enää mieti tunnereaktioitani paljon. Jos alan itkeä jotain asiaa, niin sitten alan. Reagoin herkästi erityisesti siihen, jos tutulle ihmiselle on tapahtunut jotakin ikävää.

Kiitollisuus on kasvanut. Nyt tajuan senkin, että yksin en ole mitään.

Moni sanoo, ettei minusta huomaa, mitä olen joutunut käymään läpi. Se on tarkoitettu kohteliaisuudeksi mutta minusta tuntuu välillä raskaalta, koska tajuan, miten paljon olen muuttunut.

MUISTINI EI OLE PALANNUT entiselleen. Tekemiseni näyttää tehokkaalta, mutta teen kovasti töistä sen eteen, että asiat pysyvät päässäni.

Joudun kirjoittamaan kaiken ylös. Ravintolassa pikkujoulu- ja kesäsesonkien vetäminen on onnettomuuden jälkeen aiempaa rankempaa sekä fyysisesti että henkisesti.

Asioiden järjestäminen vaatii minulta nyt äärimmäistä keskittymistä ja huolellisuutta. Tuntuu, että muistini on 110-prosenttisesti käytössä. Se kuormittaa ja väsyttää mieltä. Stressinsietokykyni on tämän vuoksi heikompi kuin ennen. Jos on kova kiire ja olen sopinut itselleni liian tiukan aikataulun, minua masentaa, harmittaa ja itkettää.

KIITOLLISUUS ELÄMÄÄ, läheisiäni ja työkavereitani kohtaan on suurempi kuin koskaan ennen. Tajuan, että en ole yksin mitään, kukaan ei ole. Olen aina ollut suorapuheinen, mutta kolarin jälkeen sanon aiempaa enemmän positiivisia asioita. Viimeksi kiitin nuorta kokkiamme siitä, miten hyvin hän hoitaa homman kiireessäkin.

Jarin kanssa puhumme nykyään usein, miten kiitollisia olemme, että meillä on edelleen toisemme, terveys on hyvällä mallilla ja kolme lastamme ovat läheisiä sekä keskenään että meidän kanssamme.

"Olin mieheni Jarin kanssa Kuusamossa patikoimassa ja melomassa. Se oli ihana reissu syksyllä 2014."
"Olin mieheni Jarin kanssa Kuusamossa patikoimassa ja melomassa. Se oli ihana reissu syksyllä 2014."

Olen joutunut opettelemaan vastuun jakamista ja luottamaan, että toiset pärjäävät töissä ilman valvovaa silmää. He pärjäävät. Aiemmin olin aina mukana, jos ravintolassa oli jokin tapahtuma. Nykyään olen paikalla vain, jos siitä erikseen sovitaan.

Kaikki lapsemme ovat mukana ravintolabisneksessämme. Eetu vastaa IT-asioista ja hoitaa keikoilla ääni- ja valotekniikan. Emmi on ottanut vastuun markkinoinnista. Olga opiskelee ravintoloissamme oppisopimuksella taloushallintoa.

OLEN OPPINUT ARMOLLISUUTTA. Joskus saan sähköpostiini aamulla tarjouspyynnön häistä tai syntymäpäiväjuhlista, ja jos en ole vastannut iltapäivään mennessä, asiakas on kiukkuinen. Onko meillä oikeasti niin kiire?

Ennen kolaria soimasin itseäni kovasti, jos en pysynyt joka hetki tiukassa työtahdissa kiinni. Nyt teen parhaani, ja sen täytyy riittää.

Ennen tein viittä asiaa yhtä aikaa, nykyään yhden asian kerrallaan alusta loppuun.

Ennen tein viittä asiaa yhtä aikaa, nykyään yhden asian kerrallaan alusta loppuun. Tällaisen tavan olisin voinut opetella ilman onnettomuuttakin.

LEVON MERKITYKSEN ymmärrän ihan eri tavoin kuin ennen onnettomuutta. Päähän kohdistuvissa iskuissa lepo on tärkeää toipumisessa.

Onneksi voin itse vaikuttaa työaikatauluihini. Harvoin sovin aikaiseksi aamuksi mitään, jotta voin nukkua aamulla vähän pidempään, vaikka yhdeksään. Päivän tärkeimmät työt hoidan aamupalan jälkeen kotoa. Hyvin nukutun yön jälkeen aamupäivän tunnit ovat tehokkaimpia työtunteja. Muistinikin pelaa silloin parhaiten.

Varaan kalenteriini etukäteen viikon liikuntahetket.

Varaan kalenteriini etukäteen viikon liikuntahetket. Harrastan kestävyysurheilulajeja kuten juoksua, hiihtoa ja pyöräilyä.

Pyöräilemään lähdin taas Jarin kanssa pian onnettomuuden jälkeen. Kuljen neljän kilometrin työmatkani pyörällä, mutta onnettomuuden jälkeen en ole vielä uskaltanut tehdä pitkiä pyörälenkkejä yksin. Talvella en pyöräile ollenkaan.

KOLARIN TÄRKEIN OPETUS on ollut kyky pysähtyä. Onnettomuuden jälkeen niin oli pakko tehdä. Nyt ymmärrän, että tarvitsin sen pysähtymisen taidon.

Lapseni elivät 20 vuotta niin, että äiti saattoi lähteä töihin lähes koska tahansa. Vapaapäivä saattoi vaihtua työpäiväksi. Siinä mielessä minuun ei voinut luottaa.

Nykyään perhe menee aina töiden edelle. Yhteisen ajan merkitys on kasvanut entisestään, samoin traditioiden. Kaikki lapset ovat jo muuttaneet pois kotoa, mutta vietämme perheen kesken saunailtoja tai kokkaamme yhdessä vaikka sushia tai leivomme sämpylöitä. Jos emme näe, ainakin soittelen kaikkien lasteni kanssa päivittäin.

OLEN KYSYNYT LAPSILTA, harmittaako heitä, että tein niin paljon töitä heidän ollessaan pieniä. He sanovat, etteivät ole koskaan ajatelleet asiaa sillä tavalla. Kotona oli aina jompikumpi vanhemmista. Lisäksi lapsista oli hauskaa reissata yhdessä eri matkailukohteissa. Siinä yhdistyivät huvi ja työ.

"Tuorepastaa tekemässä kotona tyttäreni Emmin kanssa."
"Tuorepastaa tekemässä kotona tyttäreni Emmin kanssa."

Menneitä on turha jäädä jossittelemaan. Jokainen tekee valintoja sen hetken tietojen ja olosuhteiden mukaan ja yrittää tehdä oikein. Kun tilanteet muuttuvat, voi tehdä toisin.

Murehtiminen ei auta mitään eikä haikailu kuulu tyyliini. Menetin kolarissa jotakin, mutta sain muuta tilalle. Elämästä löytyy aina paljon asioita, joista voi olla kiitollinen.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 3/17.

Kirje lapsilta

Hei äiti,

toivottavasti tiedät, kuinka paljon arvostamme sinua. Vaikka olet ollut omistautunut työllesi, olet aina tukenut meitä ja antanut aikaasi. Työsi on ollut perheemme yhteinen asia: me lapset olemme saaneet olla ravintoloissasi kokkina, tiskaajana, siivoojana, roudarina, lipunmyyjänä - eri-ikäisinä erilaisissa hommissa. Se on ollut arvokasta oppia työelämään.

Yksi perhettämme yhteen nivonut asia on ollut ruoka. Vaikka nyt aikuisina olemme asuneet eri kaupungeissa, olemme silti kokoontuneet koko perhe saman pöydän ääreen.

Eräs ruokatraditio on erityisen tärkeä. Ravintola-alalla pikkujoulukausi on vilkas, joten joulun tullessa olet varmasti ollut aina aivan poikki. Silti joka ikinen joulu jokainen meistä on saanut toivoa sinulta, mitä haluaa jouluna syödä. Olga toivoi monta vuotta peräkkäin "nakkipottuja", iskä tietysti kinkkua. Kaikkien toiveet toteutuivat, ja ravintoloitsijan kotona joulupöydässä syötiin nakkikeittoa.

Vielä yksi tärkeä asia: Kiitos äiti!

Emmi, Eetu ja Olga

Kodin Kuvalehdellä on nyt mahtavat 50 000 Facebook-kaveria! Juhlaviikon kunniaksi esittelemme ulkosuomalaisia lukijoitamme ja heidän ruokatottumuksiaan. Tällä kertaa esittäytyy Australian Melbournessa asuva Airi Repetti.

Airi Repetti, miten päädyit Melbourneen?

"Olen asunut Australiassa jo 23 vuotta, sillä mieheni on syntyperäinen melbournelainen.

Tyttäremme Laura, 22, on jo työelämässä, ja Sonja, 20, opiskelee Melbournen yliopistossa. Laura ja Sonja ovat sekä Australian että Suomen kansalaisia ja puhuvat englannin lisäksi myös suomea. Molemmat asuvat vielä kotona."

"Suomesta kaipaan paistettuja silakoita ja rahkapiirakkaa." 

Millaista ruokaa syötte arkena?

"Perheemme ruokakulttuuri on muovautunut sekoitukseksi suomalaista, italialaista ja australialaista keittiötä.

Aamiaiseksi syön yleensä kaurapuuroa ja mustikoita. Syön sitä monena aamuna viikossa."

"Käymme joka vuosi keräämässä mustikoita läheisellä mustikkatilalla, ja pari vuotta sitten minua haastateltiinkin marjojen keruusta täkäläiseen The Age -lehteen."

Airi Repetti antoi australialaislehteen suomalaisen mustikkapiirakkaohjeen.
Airi Repetti antoi australialaislehteen suomalaisen mustikkapiirakkaohjeen.

"Torstaisin meillä syödään yleensä lasagnea, jonka minä valmistan - vuosia sitten suomalaislehdestä talteenotetun ohjeen mukaan. Se on koko perheen suosikkiruoka."

Lasagnea suomalaisohjeella.
Lasagnea suomalaisohjeella.

Mitä ruokaa kaipaat Suomesta?

"Kaipaan paistettuja silakoita ja rahkapiirakkaa. Nykyään kaupoista saa jo erikoisempiakin aineksia, mutta valmiin ruoan maku ei aina ole se muistojen herkku, milloin mistäkin syystä.

Myös täkäläisen kaasu-uunin käyttö vaikuttaa makuun, vaikka olen kyllä sitä mieltä, että pullasta tulee siinä paljon mehevämpää! Kesti aikansa ennen kuin totuin kaasun käyttöön, mutta nyt en kyllä enää vaihtaisi sähköhellaan.

Täytekakkuja täällä ei osata leipoa. Ne ovat yleensä tosi kuivia, ja leipomoistakin ostetut kauniit luomukset varsin mauttomia ja ylimakeita."

Naistenviikolla nimipäiviään viettävät sisarukset Leena-Maija, Saara, Reetta ja Johanna tietävät, että sisarussuhde kestää kaikki elämän myrskyt. Nimipäivät vietettiin kesäisin perheen kotipaikalla maalla, johon kutsuttiin niin naapureita kuin sukulaisiakin.

Sisarukset Saara Karttunen, 37, Reetta Oksanen, 35, Johanna Manninen, 31 ja Leena-Maija Karttunen, 29, juhlivat nimipäiviään naistenviikolla ikäjärjestyksessä, peräkkäisinä päivinä. Nimipäivänsankareiden vanhemmat kovasti väittävät, että kyseessä on sattuma.  

"Luulen, että ehkä kolme ensimäistä nimeä on valittu sattumalta, neljännes on jo jatkettu tarkoituksella", Saara arvelee. 

Neljä sisarusta kasvoivat maatilalla Tervon Talluskylässä, jossa heidän kotipitäjänsä tunnetaan nimellä Väärän tila.

Lapsuuden nimipäiväjuhliin kuului äidin leipoma mansikkakakku.

Perheessä nimipäiviä juhlittiin koko perheen, joskus jopa lähisukulaisten ja naapureiden voimin. Naiset muistavat, että lapsuuden nimipäiväjuhliin kuului äidin leipoma mansikkakakku, pieniä lahjoja ja pionit, jotka äiti antoi ottaa kukkapenkistä talteen.  

"Nimipäivät olivat meillä varmaan siksikin niin iso juttu, kun maaseudulla virikkeitä on vähemmän verrattuna kaupunkiin. On kiva kutsua ystäviä kylään, juoda kahvia ja syödä kakkua yhdessä", Saara miettii. 

Maatilatöitä ja lapsuudenleikkejä

Lapsuuden kesiä muistellessa kaikkia naurattaa, sillä lypsykarjatilan hoitamiseen liittyy paljon hauskoja muistoja. Sisarusten kesäloma alkoi joka vuosi niin, että pelloilta kerättiin kivet ja tehtiin perunaa.

"Muistan vieläkin, kun tehtiin yhteisiä kesälomareissuja ja katseltiin muiden peltoja miettien, että tuolla asuu onnellisia lapsia, kun ei näy pelloilla kiviä", Reetta nauraa. Johanna vielä jatkaa, että vaikka lapset tekivätkin osansa tilan eteen, pakko ei koskaan ollut. Isää ja äitiä autettiin maatilatöissä mielellään.  

"Aika nuorena jo siskojen kanssa ymmärrettiin, että jos me ei auteta vanhempia, niin he joutuvat tekemään työt kahdestaan yötä myöten", Leena-Maija kertoo.

"Halusin auttaa vanhempia maatilan hoidossa niin paljon, että rippikouluikäisenä suunnittelin kesän rippileirinkin niin, että pääsisin kotiin heinäntekoon", Johanna tunnustaa.

Kerran teimme Johannan kanssa sopimuksen, että samalla, kun hän kitkee kasvimaata, minä luen hänelle ääneen Harry Potter -kirjaa. - Leena-Maija Karttunen

"Myönnän, että joskus keksin keinoja laistaa maatilatöistä. Kerran teimme Johannan kanssa sopimuksen, että samalla, kun hän kitkee kasvimaata, minä luen hänelle ääneen Harry Potter -kirjaa. Johannalle se sopi hyvin, sillä hän taas ei välittänyt lukemisesta ja oli ahkera", Leena-Maija kertoo.  

Maatilan kesiin kuului myös paljon tyttöjen yhteisiä leikkejä. Kerran tytöt tekivät sahajauhokasasta kirkon ja leikkivät häitä. Reetta oli urkuri, Saara pappi, Johanna morsian ja Leena-Maija sulhanen.  

"Silloin meidän äiti jopa ajoi 40 kilometrin päähän Pielavedelle ja osti meille häälahjan", Reetta nauraa.

 Äiti lähti usein mukaan lastensa leikkeihin ja tällä kertaa kuvasi tyttärien häät. Hääleikissä Johanna oli morsiamena ja Leena-Maija sulhasena.
Äiti lähti usein mukaan lastensa leikkeihin ja tällä kertaa kuvasi tyttärien häät. Hääleikissä Johanna oli morsiamena ja Leena-Maija sulhasena.

Äidillä oli tapana lähteä mukaan tyttärien leikkeihin. Siskot muistelevat kertaa, jolloin äiti suostui heille hammaslääkärileikkiin potilaaksi. 

"Leikki tosin loppui lyhyeen, kun äiti sattui kesken kaiken kysymään, että kenenköhän suussa hammaslääkärin välineitä oli käytetty viimeksi. Reetta ja Saara vastasivat, että kissan", Leena-Maija kikattaa. 

Sisarussuhde kuin omenapuu

Väärän sisarukset ovat tiimi, jossa voi tukeutua toinen toiseensa tilanteessa kuin tilanteessa. 

"Olen joskus kuvaillut meitä omenapuuna, jossa on jalostettuja oksia. Yksi oksa kasvattaa tiettyä omenaa, ja toinen kasvattaa toista, mutta runko on sama", Reetta kuvailee.  

Oma sisko on sellainen PMMP:n sanojen mukainen paskapäinen paras kaveri, jolle suuttuu kaikkein eniten, mutta kaikkein tiukimmassa tilanteessa siskot ovat heitä, joihin voi aina tukeutua. - Johanna Manninen

"Oma sisko on sellainen PMMP:n sanojen mukainen paskapäinen paras kaveri, jolle suuttuu kaikkein eniten, mutta kaikkein tiukimmassa tilanteessa siskot ovat heitä, joihin voi aina tukeutua", Johanna luonnehtii. Hän jatkaa, että silloin, kun hän masentui, siskoista sai kaikkein tärkeimmän tuen. 

"Olen puhunut Reetan kanssa satoja tunteja puhelimessa ja kaikkein tiukimpana hetkenä Leena-Maija tuli luokseni hoitamaan lapsia", Johanna kertoo. 

Sittemmin elämä on vienyt tyttöjä eri suuntiin. Sisarukset ovat asuneet jo pitkään eri paikkakunnilla, mutta kauimmaksi lähti Saara, joka tekee tällä hetkellä lähetystyötä Siperiassa.  

Siskoa ymmärtää puolesta sanastakin. - Saara Karttunen

"Siskoa ymmärtää puolesta sanastakin. On hassua, mutta tuntuu, että etäisyys on lähentänyt meitä. Onneksi nykyisin on netti ja WhatsApp, joten pidämme yhteyttä, vaikka asunkin kaukana", Saara kertoo.

Leena-Maija, Johanna, Reetta ja Saara näkevät toisiaan nykyisin koko porukalla kerran tai pari vuodessa.
Leena-Maija, Johanna, Reetta ja Saara näkevät toisiaan nykyisin koko porukalla kerran tai pari vuodessa.

"Myönnetään tosin, että kun yhdelle soittaa, kuulee kaikkien kuulumiset samalla. Tarina saattaa tosin matkalla muuttua vähän", Leena-Maija nauraa. 

Pitkän etäisyyden vuoksi siskot näkevät nykyisin koko porukalla kerran tai pari vuodessa. Tänä kesänä yhteisesti tavataan taas nimipäivien merkeissä, Väärällä. Leena-Maija vakuuttaa, että mansikkakakkua on taas tiedossa.

"Ja haetaan pionit kukkapenkistä. Tosin ehkä nyt meidän lapset käyvät poimimassa ne meille äidin kukkapenkistä. Luvan kanssa tietenkin", Johanna toteaa. 

Kodin Kuvalehdellä on nyt mahtavat 50 000 Facebook-kaveria! Juhlaviikon kunniaksi esittelemme ulkosuomalaisia lukijoitamme ja heidän ruokatottumuksiaan. Nyt esittäytyy Anu Besson Australian Perthista.

Anu Besson, milloin muutit Perthiin?

"Olen asunut Perthissä, Australian länsirannikolla, kesäkuusta 2011 asti. Perthiä kutsutaan maailman eristyneimmäksi kaupungiksi, sillä täältä on yli 2 000 kilometriä lähimpään isoon kaupunkiin Adelaideen. Asun täällä ranskalaismieheni kanssa." 

Millainen on tyypillinen arkiruokasi?

"Se vaihtelee. Mieheni on ranskalainen ja tällä hetkellä syömme anopin kokkaamia ruokia, koska hän on kylässä. Tyypilliset ruuat ovat erilaisia salaatteja ja proteiinia, kuten grillikanaa, kananmaksaa, lampaankyljyksiä tai munakasta."

Lounassalaatti australialaiseen tyyliin. Toisessa annoksessa graavilohta, avokadoa, juureksia ja vihanneksia; toisessa grillattua paprikaa, kesäkurpitsaa, tomaattia ja vuohenjuustoa. Kastikkeena maustettu majoneesi.
Lounassalaatti australialaiseen tyyliin. Toisessa annoksessa graavilohta, avokadoa, juureksia ja vihanneksia; toisessa grillattua paprikaa, kesäkurpitsaa, tomaattia ja vuohenjuustoa. Kastikkeena maustettu majoneesi.

"Kun olemme kaksin, ostamme arkena usein takeawayta: intialaista, japanilaista, thaimaalaista tai vietnamilaista ruokaa. Nämä ovat tyypillisesti erilaisia mausteisia riisi- tai nuudeliannoksia kanan kera.

Australialainen ruokavalio on hyvin vaihteleva, koska maassa asuu rikas kirjo eri kulttuureja. Aussit tykkäävät grillata, myös gourmet-purilaiset ovat suosittuja."

Mitä suomalaisia ruokia teet siellä?

"En juuri tee suomalaisia ruokia, ellei lihapullia lasketa. Syön lounaaksi ostosalaatteja tai take away -annoksia, ja illalla kokkaamme usein salaattia ja lihaa.

Täältä ei saa yhtä laajaa valikoimaa jugurtteja, viilejä, ruokakermoja tai piimää kuin Suomesta, enkä kaipaa perunapohjaisia ruokia."

Anu suosii salaatteja. Herkullisia ja tuoreita raaka-aineita on Perthistä helppo löytää.
Anu suosii salaatteja. Herkullisia ja tuoreita raaka-aineita on Perthistä helppo löytää.

"Ruisleipää leivon itse Ikean valmisjauhoista. Annan taikinan kohota yli yön uunissa, jolloin siihen tulee hapan vivahde oikean ruisleivän tapaan.

Suomalaisruokia syön lähinnä suomalaisten juhlissa, kuten jouluna ja juhannuksena Perthin Suomi-talolla: itsetehdyt suomiherkut katoavat aina parempiin suihin hetkessä ja keräämme näin varoja Suomi-talon toimintaan."

Mitä australaisessa ruokakulttuurissa ihailet tai ihmettelet?

"Aussit syövät paljon avokadoja ja punajuuria, etenkin aamiaisella, lounaalla ja brunssilla. Äskettäin eräs ministeri jopa väitti, että nuoret tuhlaavat rahansa avokadoihin asuntolainojen sijasta!

Australia on kahvilakulttuurin mekka, ja pizzerian tai pubin sijaan lähes joka lähiössä on suosittu kahvila tai useampi, joissa perheet ja kaverit kokoontuvat viikonloppuisin. Aussit rakastavat kahvia, ja se onkin täällä ensiluokkaista: jokainen kuppi tehdään kahvilassa tilauksesta, vastajauhetuista pavuista, sitä ei koskaan kaadeta kahvipannusta.

Läpi vuoden jatkuva kesäinen sää kannustaa yhteisölliseen terassi-, piknik-, ja grillauskulttuuriin."

 Pavlova eli marenkitorttu suosittu jälkiruoka Australiassa erityisesti jouluna.
 Pavlova eli marenkitorttu suosittu jälkiruoka Australiassa erityisesti jouluna.