”Christianin kosinta viime jouluna tuli minulle yllätyksenä. Hän oli säästänyt kovasti, jotta pystyi ostamaan minulle sormuksen, jossa on pieni timantti.”
”Christianin kosinta viime jouluna tuli minulle yllätyksenä. Hän oli säästänyt kovasti, jotta pystyi ostamaan minulle sormuksen, jossa on pieni timantti.”

Jonna Monoselle tärkeitä ovat rakkaus, kirjoittaminen ja uskaltaminen. Vaikka maailmaa ei voi nähdä, sen voi kokea. Pahinta olisi elämätön elämä.

Olin kolmivuotias, kun pääsin ensimmäistä kertaa lentokoneeseen. Muistan yhä lentokentän kuulutukset, koneen hurinan ja sen, miltä nousu tuntui vatsanpohjassa. Äiti ja isä kuvailivat, miten pieniksi puut ja talot jäivät, kun kone nousi ilmaan. Kaikki oli minusta todella hienoa.

Jälkeenpäin olen kuullut, että matkustimme tuolloin Lappeenrannasta Helsinkiin Näkövammaisten keskusliiton kurssille. Vanhempani päättivät mennä lentäen, koska he halusivat antaa minulle uuden kokemuksen. Siitä lähtien olen lentänyt ja matkustanut paljon. Vaikka en pysty näkemään maailmaa, pystyn kokemaan sitä.

"Kun täytin kolme, ymmärsin jo kynttilöiden lämmön. En mennyt liian lähelle."
"Kun täytin kolme, ymmärsin jo kynttilöiden lämmön. En mennyt liian lähelle."

Erotan valon ja pimeän, en muuta. Näin on ollut syntymästäni saakka. Asia todettiin, kun olin muutaman kuukauden ikäinen vauva. Syytä sokeuteeni ei tiedetä.

Tämä lapsi pärjää. Vanhempani päättivät niin jo varhain, ja sillä periaatteella minut kasvatettiin. Isäni on teknikko ja äitini luokanopettaja, joka syntymäni jälkeen erikoistui näkövammaisten opettajaksi. Minulla on isosisko, näkevä.

Vähiten pelkään sitä, mitä ihmiset minusta ajattelevat.

Tiedän, että monen sokean lapsen ympärillä on hössötetty ja voivoteltu. Moni lapsi on pistetty pumpuliin, ja häntä on varoiteltu kaikesta. Sillä menolla ihminen kasvaa araksi ja pelokkaaksi.

Minä en pelkää vieraita paikkoja, matkustamista tai uusia kokemuksia. Vähiten pelkään sitä, mitä muut ihmiset minusta ajattelevat.

”Isä pystytti pihallemme keinun ja kaivoi pilareita varten kunnon kuopat. Siskoni katsoi, kun minut nostettiin kuoppaan tunnustelemaan, millainen se oli. Olin neljä."
”Isä pystytti pihallemme keinun ja kaivoi pilareita varten kunnon kuopat. Siskoni katsoi, kun minut nostettiin kuoppaan tunnustelemaan, millainen se oli. Olin neljä."

Kiitän vanhempiani asenteesta, jonka he opettivat minulle. Äiti ja isä eivät ajatelleet, miten itse selviytyisivät helpoimmalla. Heille ykkösasia oli, että opin pärjäämään.

Ruokakaupassa sain kantaa ostokset kassalle jo kolmevuotiaana. Isä opetti minua tunnistamaan hyllyistä erilaiset purkit ja pakkaukset, erottamaan maitotölkin mehutölkistä tunnustelemalla.

Kypsä liha kuulostaa pannulla erilaiselta kuin raaka.

Tiedän, miltä hyvä tomaatti tuntuu sormissa - sileältä ja kimmoisalta, ei löllöltä. Tunnistan leipäosaston tuoreen leivän tuoksusta, hedelmä- ja vihannesosaston vähän kirpeästä hajusta.

Rakastin koulun kotitaloustunteja, ja minusta tuli aika hyvä kokki. Hajuaisti ja kuulo auttavat ruuanlaitossa. Kypsä liha kuulostaa pannulla erilaiselta kuin raaka. Äänestä tiedän, koska jauheliha on kypsää. Keittiöhommissa pelkään vain sitä, että leikkuuveitsi on liian tylsä.

Maailma avautui minulle pienestä lähtien myös mielikuvituksen kautta. Äiti ja isä selittivät, mitä Disneyn piirretyissä elokuvissa näkyi ja tapahtui. He kertoivat, miltä näytti Pepin Huvikumpu tai Uuno Turhapuron reikäpaita.

Äitini askarteli kohokuvia kasveista, eläimistä ja satuhahmoista niin, että tunsin, millaisia ne ovat. Isä ja pappa tekivät minulle seitsemän metriä pitkän ketjun leikkieläimistäni. Siitä opin, että krokotiililla on hurjat hampaat, leijonalla tuuhea harja ja sarvikuonolla vanttera olemus. Nukeilla en leikkinyt ikinä.

Punainen on minulle mansikka, sininen mustikka. Musta on elegantti ja upea.

Sain aina tuliaisia vanhempieni työmatkoilta. Koralliriutan pala ja kumipuun siemen olivat Thaimaasta. Venäjältä sain maatuskoja, Tunisiasta Saharan hiekkaa, Pariisista pienen, terävähuippuisen Eiffel-tornin ja Italiasta Michelangelon Daavid-patsaan kopion. Niitä tunnustellessa opin, miltä ne näyttävät.

Värit opetettiin minulle assosiaatioiden kautta. Minulle punainen on yhä mansikka, tuli ja viini, sininen mustikka ja taivas. Musta on elegantti, samettinen ja upea.

Tiedän, että väreistä minulle sopivat parhaiten musta, punainen ja sininen.

Sokeat lapset lähetettiin vielä 1980-luvulla usein muista lapsista erilleen vammaisten kouluun. Vanhempani saivat tapella, että pääsin tavalliseen kouluun, jota kävin avustajan kanssa. Nykyään asenne on onneksi muuttunut, ja sokeat lapset käyvät Suomessa useimmiten tavallista koulua. Minun mielestäni se on paras vaihtoehto.

Jos en olisi sokea, minusta olisi varmaan tullut lääkäri.

Otin koulun tosissani. Yläasteella kokeista alkoi tulla kymppejä. Kun kiinnostuin jostakin, ahmin aiheesta kaiken. Jos en olisi sokea, minusta olisi varmaan tullut lääkäri. Myös armeijan käyminen lääkintäjoukoissa olisi kiinnostanut. Suren edelleen, etteivät nämä asiat olleet minulle mahdollisia. Melkein kaikki muu on ollut.

Ennen abivuotta vietin vuoden Saksassa vaihto-oppilaana. Se oli kova koulu. Perheen äiti kieltäytyi kyyditsemästä minua. Hän näytti paikat kerran ja sanoi: seuraavalla kerralla otat kepin käteen ja menet itse. Arkuuteni karisi, kasvoin väkisinkin itsenäiseksi.

Lukion jälkeen opiskelin kielenkääntäjäksi Savonlinnassa. Pääaineeni oli saksan kielen kääntäminen ja tulkkaus.

”Sokeainkampuksella Kentissä Englannissa pääsin kokeilemaan mäenlaskua.”
”Sokeainkampuksella Kentissä Englannissa pääsin kokeilemaan mäenlaskua.”

En unohda hetkeä, jolloin ensimmäisen kerran kuulin saksalaisen Christianin äänen Skypessä keväällä 2010. Taivaallinen ääni, erikoinen ja suloinen, ajattelin heti.

Silloin en vielä tiennyt, miten ihanilta tulevan puolisoni kasvot ja hiukset tuntuvat, kun niitä silittää. En osannut kuvitella, miten hyvältä Christianin iho voi tuoksua.

Kun pyykki pyöri, alkoi rakkaus. Christian tuoksuu myskiltä.

Nykyisin pystyn haistamaan, milloin Christian on väsynyt. Uupuneena hän tuoksuu mannapuurolta, iloisena myskiltä.

Tutustuimme netin kirjekaveripalstalla. Aluksi kirjoittelimme ihan vain ystävinä, sitten skypetimme. Lomamatkalla Berliinissä sain käydä hänen luonaan pesemässä pyykkiä. Kun pyykki pyöri, alkoi rakkaus.

Keväällä 2011 muutin Christianin luokse Saksaan. Christian viihtyy Suomessa hyvin, hän rakastaa kalaa ja ruisleipää. On silti selvää, että asumme Saksassa, koska ilmasto on siellä mukavampi ja minä hallitsen kielen. Christian on koulutukseltaan arkkitehti ja osaa suomea vain muutaman kirosanan verran.

On huvittavaa, että sokealta naiselta kysytään aina ensimmäisenä, onko hänen kumppaninsakin sokea. Christian on näkevä. Meitä yhdistää luovuus ja uteliaisuus maailmaa kohtaan.

Haaveilin vuosia kustannussopimuksesta. Kirjoittaminen on minulle elinehto. Olen julkaissut pari omakustannekirjaa. Osaan kymmensormijärjestelmän, ja kirjoitan tavallisella tietokoneella. Tekstiä ääneen puhuvat ruudunlukuohjelmat ovat korvaamaton apu.

Kun kirjoitan näkevien maailmasta, käytän mielikuvitustani.

Esikoisromaanini Hiljaa pimeässä julkaisu Nordbooksilta toissa vuonna oli minulle tärkeä asia.

Kun kirjoitan näkevien maailmasta, käytän mielikuvitustani. Kirjoista olen oppinut näkevien maailman ilmauksia: joku vilkaisee murhaavasti, kurtistaa kulmiaan, näyttää välinpitämättömältä. Jos en tiedä, miltä jokin asia näyttää, kysyn Christianilta.

Terveyteni on vuosien mittaan reistaillut usein. Minulle on tehty lihavuusleikkaus ja olen sairastanut masennusta. Selkärankani on osin tehty metallista, koska sairastin Scheuermannin tautia eli selkänikamien kasvuhäiriötä, jota piti hoitaa leikkauksella.

Kestän fyysisiä vaivoja hyvin enkä valita pienestä. Koska ongelmia on ollut, olen vastapainoksi oppinut arvostamaan elämän ihania asioita.

"Ketjusta tunnustelen, miltä eläimet tai vaikka smurffit näyttävät.”
"Ketjusta tunnustelen, miltä eläimet tai vaikka smurffit näyttävät.”

Nautin hyvästä ruuasta ja viineistä kuten cavasta ja chiantista. Rakastan eläimiä, erityisesti opaskoiraani Ikeä ja kissaani Toivoa. Eläimet antavat lämpöä ja lohtua.

Haluan näyttää hyvältä, vaikka en sitä itse näe. Nautin siitä tunteesta.

Käyn säännöllisesti kampaajalla ja värjäytän kulmakarvojani ja ripsiäni. Haluan näyttää hyvältä, huolitellulta. Vaikka en itse sitä näe, nautin siitä tunteesta.

Minulla on paljon ystäviä, sekä näkeviä että sokeita. Olen aktiivinen somessa, seuraan ja kommentoin maailman tapahtumia.

Juuri nyt unelmoin minun ja Christianin häistä, jotka ovat keväällä 2018. Niistä tulee isot. Naimisiin mennään vain kerran, joten haluamme panostaa häihin. Haluan näyttävän puvun, meikin ja kampauksen.

Syrjinnän vastustaminen on minulle tärkeää. Haluaisin näkevien ymmärtävän, että sokeat ovat aivan samanlaisia ihmisiä kuin muutkin. Joukossamme on hyviä tyyppejä ja ikäviä ihmisiä kuten kaikkialla muuallakin.

Kierrän kouluissa kertomassa sokean arjesta. Lasten kysymykset ovat mahtavia ja vilpittömiä: Onko unissasi kuvia ja kuinka löydät kotiin? Miten erotat makuuhuoneen ja vessan etkä mene pissalle sänkyyn?

Lapset ansaitsevat asiallista tietoa ja selkeitä vastauksia. Kerron, että unessa aistini toimivat samoin kuin hereilläkin. Uneni perustuvat siis ääniin ja tuntoon. Painajaisteni taustalla soi lähes aina kammottava musiikki.

”Vanhempieni koira Vanttu mahtuu syliin paremmin kuin oma opaskoirani."
”Vanhempieni koira Vanttu mahtuu syliin paremmin kuin oma opaskoirani."

Osaan olla kipakka ja pitää puoleni. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä ärhäkämmäksi olen muuttunut. Minulle ei ryppyillä.

Tähän on vaikuttanut se, miten nykyisessä kotimaassani Saksassa suhtaudutaan sokeisiin. Siellä meidät nähdään edelleen autettavina ja muista riippuvaisina. Asenne on paljon vanhanaikaisempi kuin Suomessa, jossa sokeat hyväksytään osaksi yhteiskuntaa.

En siedä holhoamista. Haluan pitää kiinni hulluistakin unelmista.

En siedä holhoamista enkä kestä ihmisiä, jotka mitätöivät toisten unelmia. Minulle on annettu alentuvia neuvoja "ihan sinun parastasi ajatellen" ja varoiteltu "ettet nyt vain putoaisi korkealta". Kuka tuollaista haluaa kuulla? En minä ainakaan.

Elämäni on omani, ja haluan pitää kiinni hulluistakin unelmista. Jokainen päivä voi tuoda seikkailun.

Yksi seikkailu on edessä ihan pian. Christian ja minä hyppäämme tuntemattomaan ja lähdemme vuodeksi vapaaehtoistöihin toiselle puolelle maapalloa, Australiaan.

En tunne ketään koko mantereelta. En ole koskaan aiemmin matkustanut Euroopan ulkopuolelle. Vanhempani ja ystäväni jäävät kauas. Karanteenimääräysten vuoksi en voi ottaa mukaan opaskoiraani. Jo 18-sivuisen viisumihakemuksen tekeminen oli sellainen urakka, että itku tuli.

Mutta tiedän, että yhdessä minä ja Christian pärjäämme missä tahansa. Minä en pelkää."

38-vuotias Jonna Mononen on koulutukseltaan filosofian maisteri ja ammatiltaan kirjailija. Hän asuu kihlattunsa Christian Heynken, 38, kanssa. Jonna rakastaa hajuvesiä ja otti rintaansa pienen mustan kissatatuoinnin 30-vuotislahjaksi itselleen.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 5/2017.

Kirje ystävältä

Rakas Jonna,

Olemme tunteneet toisemme vauvasta asti. Vanhempamme tapasivat Näkövammaisten keskusliiton sopeutumisvalmennuskurssilla ja huomasivat, että me kaksi sokeaa vauvaa viihdyimme yhdessä.

Vuosien mittaan sinusta on tullut minulle enemmän kuin ystävä. Olet minulle kuin sisko, ja minulla on kunnia tuntea olevani veljesi. Luotan sinuun ja tiedän, että sinä luotat minuun. Meillä on omalaatuiset jutut ja aivan kipeä yhteinen huumori.

Tapaamme aina, kun olet Suomessa. Lisäksi puhumme Skypessä ja kirjoitamme usein toisillemme. En hämmästynyt sitä, että muutit Saksaan enkä sitä, että olet nyt lähdössä Australiaan. Menet ja teet unelmistasi totta. Niin olet aina tehnyt.

Ilman sinua en eläisi nykyisenlaista riippumatonta ja itsenäistä elämää omassa kodissani. Sinä tuuppasit minua, sinä kannustit lähtemään lapsuudenkodista omille siiville. Ilman sinua en olisi koskaan uskaltanut ottaa sellaista askelta. En unohda sitä koskaan.

Rakkaudella

Heikki

tuulamoi

Sokea Jonna Mononen: "Haluan pitää kiinni hulluistakin unelmista"

Jonna on ihana! Tutustuin häneen vasta pari vuotta sitten hänen kirjoitustensa takia - ja siksi, että tyttäreni on käynyt samaa Savonlinnan yliopistoa ja kummityttäreni on on ollut samassa koulussa Jonnan kanssa. Kirjan julkkareissa tapasimme sekä Imatralaa kirjakaupassa, jossa Jonna oli markkinoimassa kirjaansa. Kiitos Jonna; olety avartanut maailmaani :)
Lue kommentti

Tässä on lasteni äiti, tiesi Hau Pham heti Lienin nähtyään. Lienin suurin rakkauden teko on miehensä vanhempien hoitaminen kaukana kotimaastaan.

Hau: Kun näin Lienin, tiesin heti, että siinä on tulevien lasteni äiti. Tapasimme vuonna 1994. Olin tullut Suomesta lomalle entiseen kotimaahani Vietnamiin ja menin hankkimaan paitoja Lienin perheen ompelimosta.

Lien: Olin vasta 17-vuotias ja ihan hirveän ujo. Hau pyysi vanhemmiltani lupaa viedä minut syömään.

Olin käynyt ulkona syömässä vain sukulaisteni kanssa. Minulla oli ollut muitakin kosijoita, mutta vanhempani eivät olleet hyväksyneet heitä. Vietnamissa perhe päättää tyttären avioliitosta.

Hau: Lien haluaisi päättää meidänkin tyttäremme tulevasta miehestä, kun taas minun mielestäni hänen kuuluu saada valita itse. Ehkä minä näen tämän asian suomalaisittain, koska olen asunut täällä 9-vuotiaasta asti. Suomalaisittain myös toimimme. Tytär saa valita itse.

Lien: Kuka voisi tietää äitiä paremmin, mikä on tyttärelle parasta? Ei kukaan.

"Menimme kihloihin kaksi viikkoa ensitapaamisen jälkeen."

Hau: Minä tiesin aina, että kun tapaan sen oikean, olen hänen kanssaan loppuelämäni. Menimme kihloihin kaksi viikkoa ensitapaamisen jälkeen ja vuotta myöhemmin naimisiin. En ole koskaan halunnut irtosuhteita enkä loukata ketään, vähiten itseäni. Oli minulla ollut joitain suhteita ennen Lieniä, mutta ei niitä voi verrata tähän. Lien on kohtaloni. Samalla tavalla kun kengälle on oikea pari, hän on parini.

Lien: Kun menet ulos ja tapaat muita naisia, rukoilen, että sinä olisit oikea mies ainoastaan minulle.

Hau: Olet turhaan mustasukkainen etkä pidä siitä, että olen muille naisille ystävällinen. Se on yksi parisuhteemme haasteista.

Lien: Koskaan ei voi olla liian varma. Sydän on niin ihmeellinen, ja sydämesi on vain sinun. Sitä ei pysty pakottamaan.

Hau: Pelon takia Lien on halunnut pitää oman pankkitilin ja asunnon siitä huolimatta, että minun omaisuuteni kuuluu molemmille.

Lien: Haluan varmistaa, että jos jotain tapahtuu, en jää puille paljaille.

Hau: Järjestely sopii minulle. Olen aina ollut rehellinen. Kerroin jo kosiessani, etten ole rikas mies, mutta olen ahkera. Lupasin pitää Lienistä ja tulevista lapsistamme hyvää huolta. Kerroin myös, että tulevan vaimoni olisi hyväksyttävä se, että vanhempani tulevat osaksi perhettämme. Isäni oli jo silloin sairas.

Lien: Vuosi tapaamisemme jälkeen tulin Suomeen ja menimme saman tien naimisiin.

Lien Nguyen ja Hau Pham pyörittävät marketin salaattibaaria ja kahvilaa Helsingissä.
Lien Nguyen ja Hau Pham pyörittävät marketin salaattibaaria ja kahvilaa Helsingissä.

Hau: Järjestin Lienin töihin samaan ruokakauppaan, jossa itse työskentelin. Siitä lähtien olemme tehneet töitä yhdessä. Olen esimies, mutta molemmilla on yhtä paljon päätäntävaltaa. En halunnut itselleni työntekijää vaan vaimon ja elämänkumppanin.

Lien: Sanon aina, että sinä haaveilet liikaa, mutta olen usein väärässä. Monet unelmistamme ovat toteutuneet.

Hau: Esimerkiksi kotimme. Kävelimme usein iltakävelyllä tietyn rivitalon ohi. Sen pihalla aviopari teki yhdessä puutarhatöitä. Minä sanoin Lienille, että kuules vaimo, tuo tulee olemaan meidän kotimme.

"Äidistäni tuli suhteemme kovin koettelemus."

Lien: Vuotta myöhemmin muutimme siihen taloon.

Hau: Kaksikerroksinen koti oli suuri helpotus. Vanhempani saivat toisen kerroksen. Silti äidistäni tuli suhteemme tähän asti suurin koettelemus. Hän oli niin mustasukkainen vaimostani.

Lien: Se oli raskasta aikaa.

Hau: Lien kertoi, että kun en ollut paikalla, äitini haukkui häntä isälleni. Aluksi sitä oli vaikea uskoa, mutta tiesin, ettei Lien valehdellut. Ja kuulinhan minä haukut loppujen lopuksi itsekin, kun jäin kerran kotiin salakuuntelemaan.

Lien: Yritin laittaa kaikki sanat sisälleni piiloon ja ajattelin, ettei niitä ole. En voinut puolustautua ja sanoa vastaan. Minut on kasvatettu niin.

Hau: Tilanne kärjistyi niin, että Lien pyysi minua hankkimaan itselleen asunnon, jotta suhteemme kestäisi. Tein niin. Lien muutti, ja lapset jäivät asumaan minun ja vanhempieni luokse. Kun isäni teki kuolemaa, pyysin Lieniä palaamaan kotiin.

Lien: Anopille oli puhjennut dementia, eikä hän muistanut mitään aiemmista ilkeyksistä. Yhtäkkiä hänestä oli tullut kiltti, vanha nainen.

"Miksi juuri minä sain vanhemmat hoidettavakseni?"

Hau: Silti hänen hoitamisensa on välillä raskasta. Kun työpäivän jälkeen haistan jo ovella, että äitini on pissannut ja kakannut ties minne, on vaikea olla tuntematta katkeruutta. Miksi meistä sisaruksista juuri minä sain vanhemmat hoidettavakseni? Lähes aina katkeruus kuitenkin häviää, kun näen vaimoni ja lapseni. Meillä on hyvä perhe.

Lien: Tähän asti olemme pystyneet puhumaan ja selviämään haasteista.

Hau: Toisin kuin monet tuntemani ihmiset, jotka ovat tiistaina rakastuneita ja torstaina eroavat.

Lien: Meillä on ollut alusta asti sopimus, että jommankumman pitää ottaa riidassa lepyttäjän rooli. Molemmat eivät voi olla yhtä aikaa vihaisia. Opin sen vanhemmiltani. Joskus, kun Hau on ihan raivona, käsken häntä katsomaan peilistä, miten typerältä hän näyttää.

Hau: Töissä esimiehen pitää olla myös tiukka ja näyttää siltä.

Lien: Teemme pitkiä työpäiviä. Välillä olen hirveän väsynyt. Silloin menen lenkille tai jumppaan kotona.

Hau: Me teemme lasten kanssa kotitöitä sillä aikaa.

Lien: Hyvä mies hoitaa kotityöt.

Hau: En tee kaikkea, mutta mielestäni riittävästi. Minulle perheen ja parisuhteen hyvinvointi tulee ykkösenä, toisin kuin monella suomalaisella pariskunnalla. Tuntuu, ettei suhteissa osata sitoutua ja antaa anteeksi.

Lien: Ehkä elämä on liian helppoa täällä?

Hau: Sen takia ihmiset ehkä kuvittelevat, että vaihtamalla paranee, mutta jäävät loppujen lopuksi yksin. Minä ajattelen, että rakkaus on yhteisen elämän rakentamista ja vaikeuksista yli pääsemistä. Anteeksi antaminen ja saaminen ovat minulle sitä suurta rakkautta, josta kaikki koko ajan puhuvat.

Lien: Minä en osaa puhua rakkaudesta. Olen liian vanhanaikainen sellaiseen. En kerro rakastavani, mutta luotan, että Hau tietää sen. Minähän olen tullut tänne, synnyttänyt kaksi lasta ja jaan elämäni Haun kanssa.

Hau: Lien on myös hyvä äiti. Sekin on suuri rakkaudenteko.

Lien: Suurin rakkaudentekoni on Haun vanhempien hoitaminen.

"Olemme jo aika vanhoja romantiikkaan."

Hau: Mutta kyllä sinä välillä toivoisit minun olevan romanttisempi. Pitäisi olla kuin katsomiesi korealaisten rakkauselokuvien päähenkilö. Mielikuvitushahmo, joka oikeassa elämässä kuitenkin pettää naista.

Lien: Ehkä välillä kaipaisin enemmän romantiikkaa nyt, kun lapset ovat jo isompia, mutta toisaalta me olemme jo aika vanhoja.

Hau: Osaan minä nykyisin jo halata sinua. Olet opettanut sen minulle. Mutta rakkaudesta puhuminen on meille molemmille vaikeaa.

Lien: Jo sen sanomisen ajatteleminen tuntuu sydämessä kipuna.

Hau: Lapselle pystyn sanomaan, että rakastan sinua.

Lien: Minä katson sinua ja ajattelen niin, mutta en saa sitä ulos suustani. En tiedä, mitä tapahtuisi, jos sanoisin sen.

Hau: Ehkä me vielä saamme sen toisillemme sanottua. Kunhan tässä nyt vielä hetki hioudutaan yhdessä.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 9/2017.

Pienet rakkauden teot

Lien: Hau saa tavata ystäviään ja entisiä työkavereitaan, vaikka minusta olisi kiva olla vain perheen kesken.

Hau: Tunnemme toisemme niin hyvin, että tiedän, jos Lienillä on jokin hätänä, vaikka hän ei sitä suoraan sanoisikaan. Yritän aina korjata asian. Annan Lienin myös nukkua rauhassa.

Johannes ja Hanna Brotherus

Tanssija ja koreografi Hanna Brotherus halusi antaa lapsilleen kaiken: hoitaa heidät kotona, tehdä itse lastenruuat ja vaatteet. Kun lapset kasvoivat murrosikäisiksi, väsymys tuli vaivihkaa. 

"Minulla oli voimakas tarve suoda lapsilleni aito lapsuus, jossa soitetaan, leikitään ja leivotaan aamuisin voimaleipää. Halusin antaa heille kaiken hyvän, minkä olen saanut ja myös todella nähdä heistä jokaisen", koreografi ja tanssija Hanna Brotherus, 49, sanoo.

Hannalla on neljä lasta, Robert, Johannes, Amos ja Elsa, muusikko äänisuunnittelija Antti Ikosen kanssa. Nyt Hanna asuu Helsingin Töölössä ja on kihloissa muusikko Mikko Kuustosen kanssa.

Kun lapset olivat pieniä, Hanna ompeli lapsille eläinasuja, kuljetti heitä soittotunneille ja otti heidät mukaansa tanssiharjoituksiin.

"Se, että lapset ovat esiintyneet teoksissani pienestä asti, oli minulle myös sellainen ’ota heidät mukaan tai kuole’ -tyyppinen ratkaisu. En halunnut laittaa heitä alle 4-vuotiaina päiväkotiin, eivätkä lasten hoitopäivät voineet olla niin pitkiä kuin taiteilijan työpäivät."

"Jatkuvasti kuljimme kodin ja musiikkiopiston väliä. Johannes ja Elsa soittivat viulua, Robert kitaraa ja Amos selloa. Jokaisella oli kaksi omaa soittotuntia viikossa ja lisäksi ryhmätunti. Suzuki-menetelmään kuului vielä se, että joka päivä harjoitellaan aikuisen kanssa kotona ja aikuinen on mukana tunneilla. Sitten poljin fillarilla toiselle puolelle kaupunkia hakemaan luomuavokadoa, koska halusin tehdä kaikki lastenruuat itse ja piti olla kotona tehtyä leipää ja kotona tehdyt vaatteet, siis silitetyt vaatteet! Aika hullua."

Vähitellen iski väsymys.

"Tuli lasten murrosiät, ero lasten isästä, olivat rankat vuodet, jolloin lisäksi pikkusiskoni kuoli. Silloin joogasin ja ajattelin, että minulla on vain tämän yhden maton verran sitä, mitä voin kontrolloida. Johannes otti kantaakseen sisarustensakin huolia. Perheen toisena lapsena hänellä on sovittelijan rooli. Hänen kanssaan on myös helppo olla, sillä hän ei yritä muuttaa toista. Hän kuuntelee."

Lue lisää Hanna Brotheruksesta ja hänen pojastaan muusikko Johannes Brotheruksesta Kodin Kuvalehdestä 16/17.