Vuosi sitten Tomi ja Susanna juhlivat 21. hääpäiväänsä Tallinnassa. "Saimme avainkortit hotellihuoneeseen ja söimme kahdestaan. Oli ihanaa."

Riihimäkeläinen aviopari Tomi ja Susanna Tuominen paljasti numerossa 14-15/2011, että pitkän suhteen salaisuus on kutittelu. Nyt he käyvät puhumassa hyvästä avioliitosta.

Tomi: "Rakastan yhä Susannan kuorsaamista. Tykkään siitä, kun en itse vielä nuku ja vaimo kuorsaa vieressä. Se ääni on minulle kuin sydänlääke.

Ennen nukahtamista vedän Isä meidän -rukouksen. Silloin kaikki on hyvin. Ihmisellä pitäisi olla iltaisin rauhallinen olo, ei yhtään vihaisuutta.

Rakastuin Susannaan tulisesti 1988 Alavuden erityisammattikoulussa ja pian jo polvistuin. Sanoin: Kulti, rakas, pusipusi, minä haluan sinut.

Viime heinäkuussa juhlimme 21. hääpäiväämme. Sitä vietimme kuten aina: menimme ravintolaan ja söin valkosipuliperunat. Syön joka hääpäivä valkosipuliperunat, vaikka joidenkin mielestä ne haisevat.

Susanna on maailman kaunein nainen. Ihan kuin Miss Suomi. Ihailen häntä myös näyttelijänä. Keskiviikkoisin käymme näytelmäkerhossa.

Sitäkin arvostan, että Susanna on niin tarkkaavainen. Kun lähdemme kotoa, hän muistaa avaimet. Minä en aina muista.

Käymme yhä töissä Rivakan toimintakeskuksessa ja lauantaisin saunassa seitsemästä kahdeksaan. Susanna on söpöliinini. Haluan edelleen kutitella häntä, ja mökötyksen päälle annetaan pusu.

Tänä vuonna sain virsimerkin. Opettelin ulkoa 25 virttä ja sain diplomin seinälle. Se oli juhlapäivä.

Elämäntarinani on tässä: rakastan Susannaa niin kauan kuin elän."

Toista pitää kuunnella

Susanna: "Kodin Kuvalehden juttu oli meille tärkeä. Sen jälkeen olemme käyneet Tompan kanssa puhujakeikoilla. Olemme puhuneet avioliitostamme ja itsemääräämisoikeudesta.

Vaikka meillä on Downin syndrooma, mekin olemme ihmisiä. Osaamme puhua rehellisesti ja kuunnella toista. Tunnen asiat omassa rinnassani, ja minulla on niistä mielipide. Mielipiteeni on, ettei minua ja Tomppaa saa erottaa. Ei koskaan. Niin paljon häntä rakastan.

Avioliitto säilyy, kun kuuntelee toista. Pitää puhua rauhallisesti ja selvästi. Jos puhuu toisen päälle, asiat menevät sekaisin.

Jos Tompalla on huoli, kysyn: Voitko avautua mulle? Osaan kuunnella tarkasti. Pidän salaisuudet.

Uutta elämässämme on keilaus. Olen oppinut myös käyttämään taitavasti iPadia ja katson sieltä musiikkivideoita ja HPK:n matseja. Jos HPK voittaa, tanssimme ja huudamme niin, että ääni lähtee."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2016.

Tomi ja Susanna kertovat videolla, mitä on rakkaus
kodinkuvalehti.fi/videot
 

Kun Juuso Erjanko ei voinut enää pelata jalkapalloa, intohimo vaihtui täytekakkuihin. Kahta samanlaista kakkua hän ei ole tehnyt.

Miten innostuit täytekakuista?

Olen aina tykännyt leipoa, mutta siihen ei ole ollut paljon aikaa. Halusin ammattifutariksi, mutta kolme vuotta sitten pelatessa murtuivat reisiluu ja lonkkanivel. Jouduin sairaalaan viikoksi.

Huoneessa oli iso telkkari, mutta siitä näkyi vain jenkkikanava, jolta tuli kakkuohjelmia. Kakkuja katsoessa syttyi kipinä: vau, tuollaistakin voisi tehdä!

Helppo koristelu syntyy valkoisesta sokerimassasta ja printatusta syötävästä valokuvasta.
Helppo koristelu syntyy valkoisesta sokerimassasta ja printatusta syötävästä valokuvasta.

Mikä sai sinut koukkuun?

Huomasin, miten erilaisia kakut voivat olla. Päätin kokeilla, mihin omat taidot riittäisivät. En alkuun tiennyt, millaisia kakkuja alkaisin tehdä.

Kun näen netissä hienon kakun, haluan tehdä samanlaisen, mutta vielä upeamman. Lopulta ideoin kakun aina alusta loppuun itse.

Myös maku on tärkeä. Haluan kakun täytteeksi jotain raikasta, joka sopii yhteen koristelussa käytettävän sokerimassan kanssa.

Montako kakkua olet tehnyt?

Pelkkiä kakkuja on syntynyt ainakin kolmekymmentä parin viime vuoden aikana. Kääretorttuja ja muffinsseja olen valmistanut vähintäänkin tuplasti. Kahta samanlaista kakkua en ole tehnyt, enkä varmaan teekään. Haluan aina uutta ja erilaista.

Jokaisesta Juuson tekemästä kakusta on muistona valokuva.
Jokaisesta Juuson tekemästä kakusta on muistona valokuva.

Mikä on suosikkityövaiheesi?

Syömistä tuskin lasketaan, joten koristelu on suosikkini. Se vaatii huolellisuutta, pitkää pinnaa ja kärsivällisyyttä.
Koristelen kakut lähes aina sokerimassalla. Siihen voi piirtää elintarviketussilla, ja massaa on helpompi muotoilla kuin marsipaania.

Olen harjaantunut taitavaksi massan käsittelijäksi. Mitä tasaisempaa massa on, sitä helpompi koristeita on tehdä.

Ideat koristeluihin vain tulevat. Viime kesänä tein pallogrillin muotoisen kakun, johon näpersin lihavartaat sokerimassasta. Ihan ensimmäinen kakkuni oli valtava lippalakki. Siskolleni tein syntymäpäiväksi käsilaukun, pomolle jättidonitsin ja tuttavalle tohtorinhatun.

Nappulakenkäkakun koristelussa vierähti lähes neljä tuntia.
Nappulakenkäkakun koristelussa vierähti lähes neljä tuntia.

Mistä joudut luopumaan täytekakkujen takia?

En ehdi olla paljon kavereiden kanssa. Kakkuihin menee valtavasti aikaa, jopa päiviä.

Perhe kannustaa kakkujen tekoon, ja vanhemmat kustantavat raaka-aineet. Tuttavatkin taitavat tykätä, koska olen saanut jo oikeita tilauksia. Ja kaverit tulevat mielellään syömään luomuksiani.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 17/2016.

Juuson vinkit aloittelijoille

1. Varaa aikaa. Kakun koristeluun kuluu helposti tunteja, jopa päivä, jos tehtävänä on paljon yksityiskohtia. Koristeiden tekemistä kannattaa harjoitella.
2. Käytä kääretorttupohjaa. Isosta levystä on helppo muotoilla kappaleita.
3. Tee varasuunnitelma. Kukaan ei tiedä, millaisen kakun olit aikonut tehdä, joten voit muuttaa suunnitelmaa. Kerran korvasin kesken loppuneen sokerimassan hedelmillä.

Sarjassa tutut ihmiset paljastavat tärkeän lauseensa.

”Elämällä on tapana tuoda mukanaan suruja. Surut eivät kuitenkaan saa värjätä kaikkea mustaksi. Mitä enemmän kohtaamme ikäviä asioita, sitä ahkerammin meidän pitäisi viljellä iloa ja etsiä uusia ilon lähteitä.

Voimalauseeni on ensimmäisestä romaanistani Suden Vuosi. Olen kirjoittanut sen itse, mutta ajatus on peräisin suosikkifilosofiltani Michel de Montaignelta. Montaigne koki elämässään paljon ikäviä asioita, mutta oli siitä huolimatta loputtoman iloinen ja utelias.

Elämässä on väistämättä paitsi valoja myös varjoja. Ilman varjoja emme erottaisi valoisia kohtia.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2017.

Kodin Kuvalehti täyttää 50 vuotta. Tässä juttusarjassa esittelemme ihmisiä, joihin liittyy luku viisikymmentä. Mustosten kolmas poika on nyt 50-senttinen. Hänestä kaivataan sählykaveria.

J-kirjaimella se alkaa, tämän 50-senttisen ihmisen nimi. Sen verran tiedetään, kun vanhemmat ovat nimeltään Jonna ja Janne ja isoveljet Joona ja Jasper.

Jonna ja Janne Mustosen kolmas poika syntyi Pohjois-Karjalan keskussairaalassa Joensuussa.

Etukäteen isoveli Joona, 8, toivoi, että vauva on söpö ja että hänestä tulee sählykaveri. Toinen toiveista on jo toteutunut. Joonan mielestä vauvan kädet ovat erityisen suloiset.

”Minä haluan laittaa oman sormen sen pienen nyrkin sisälle.”

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2017.

Henry Vistbacka soittaa ja laulaa kaduilla jopa 50 tuntia viikossa.

"Aloitin katusoittajana 11 vuotta sitten. Kaikki alkoi hetken mielijohteesta. Olin utelias kokeilemaan, miltä kadulla soittaminen tuntuu.

Alussa rämpytin vain 15:tä eri kappaletta. Olen ottanut jonkin verran laulu- ja soittotunteja, mutta pääosin olen itseoppinut muusikko.

Suomalaiset ovat melko ujoja, ja heillä on kynnys pysähtyä kuuntelemaan. Mutta jos yksikin ohikulkija pysähtyy, toisen ja kolmannenkin on helpompi pysähtyä.

Soitan 10–50 tuntia viikossa ja tienaan sen verran, että pärjään. Joskus saan 50 sentin kolikkoja, joskus 50 euron seteleitä. Keikkailen ja levytän useiden bändien kanssa ja toimin kansalaisjärjestöissä, mutta katusoitto on pääelinkeinoni.

Joskus saan 50 sentin kolikkoja, joskus 50 euron seteleitä.

Helsingissä Stockmannin nurkilla kolikoita antavat hyvinpukeutuneet suomenruotsalaisrouvat, Sörnäisissä taas laitapuolen kulkijat. Toisinaan rahaa antavat romanikerjäläiset. Ihmisen sosiaalinen asema ei määritä myötätunnon määrää.

Kerran soittoani pysähtyi kuuntelemaan mies, joka oli juuri päässyt vankilasta. Vaistosin, että hän oli jotenkin tosi sydän auki, ja päädyin tarjoamaan hänelle yösijan. Pidämme yhä yhteyttä, ja tavatessamme halaamme.

On myös ohikulkijoita, joihin kiinnitän huomiota vuodesta toiseen, mutta joiden kanssa en koskaan puhu. Ajan mittaan huomaan luonnostelevani heille elämäntarinoita. Mietin: mitä tuo ihminen on elämässään tehnyt ja kokenut?

Yksi mieleenpainuvimmista hahmoista on eräs viisikymppinen mies, joka pukeutuu aina kiiltäviin housuihin. Kerran näin, kuinka häntä vastaan käveli nuori nainen, joka oli myös pukeutunut kiiltäviin housuihin. Mies kääntyi katsomaan naisen perään. Jäin miettimään, kokikohan hän tunnistaneensa hengenheimolaisensa.”

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2017.