Pienenä Jari Louhelainen oli duunariperheen merkillinen lapsi, joka luki Neiti Etsiviä ja radioelektroniikkaa, hälisi tunneilla ja passitettiin koulupsykologille. Isona hän selvitti Viiltäjä-Jackin arvoituksen.

Syyskuun viides alkaa niin kuin Jari Louhelaisen perjantait aina. Aamulla hän syö pari paistettua kananmunaa, katsoo puhelimestaan sähköpostit ja heittää tyttäret leedsiläisen yläasteen portille.

Kyyti kerran viikossa on 17-vuotiaalle Rebeccalle ja 12-vuotiaalle Sophielle luksusta, jota vain isä pystyy tarjoamaan. Äiti Riitta Partanen ei lähde autolla­ vääränpuoleiseen liikenteeseen, vaikka perhe on asunut Englannissa pian­ 14 vuotta.

Maanantaista torstaihin Jari on valkotakkinen geenitutkija ja professori John Mooresin yliopistossa Liverpoolissa. Perjantaina hän muuttuu koti-isäksi, joka kuuntelee samaa korealaista poppia kuin tyttärensä ja katsoo perheen kanssa kung fu -elokuvia. Tai vaimon. Tyttöjä on vuosi vuodelta vaikeampaa irrottaa tietokoneelta.

Tämä viikonloppu tosin poikkeaa tavallisesta,­ sillä nyt aletaan markkinoida kirjaa, jonka taustaksi Jari on tehnyt melkoisen löydön: hän on selvittänyt geenitutkijan menetelmillä, kuka Viiltäjä-Jackinä tunnettu murhaaja oli.

Mutta hei, oikeasti, 126 vuotta vanha murha. Ketä kiinnostaa? Niin Jari ajattelee.
Puoliltapäivin Jarin sähköpostiin kilahtaa­ viesti, jonka perusteella ainakin joku on kiinnostunut. Jari ja Viiltäjä-­kirjan kirjoittaja Russell Edwards kutsutaan tv:n ajankohtaisohjelmaan kertomaan kirjasta. Hyvästi, perheviikon­loppu.

Lauantaina Jari matkustaa BBC:n studioille Salfordiin, sunnuntaiaamuna käynnistyvät tv-kamerat.

Kun kuvaus on ohi, touhukas ohjelma-assistentti pyydystää Jarin ja Russellin ja ohjaa heidät toiseen lähetyskoppiin. Myös kolme radiokanavaa haluaa haastattelun.

Kun miehet ehtivät tuoleilleen, haastattelupyyntöjä on seitsemän. Sitten yksitoista.­ Jari­ pujottaa kuulokkeet korvilleen ja kuuntelee kiinnostuneena, miten­ toimittaja toisensa jälkeen taistelee suustaan nimeä­ ”Louhelainen”.

BBC Sheffield, suora lähetys. Hörp­päys kahvia. Radiokanava Ranskasta,
14 miljoonaa kuulijaa, suora lähetys. Lisää kahvia.

Haastattelut jatkuvat Lontoossa. ITV, ITN, CNN, Al-Jazeera. Junassa hytti­kaveri pyytää Jarilta nimikirjoituksen paperinenäliinaan.­

Kymmenen päivää myöhemmin Jari palaa kotiin ja huomaa, että sähköposti on tukossa. Uusia haastatteluja. Avunpyyntöjä tuntemattomilta: Voisiko Jari tutkia, myrkytettiinkö asiakkaani sittenkin? Saisiko merestä löytyneestä torsosta selvää, onko siinä meidän isoisä?

Jarista on tullut julkkis.

Arkista oravan sylkeä

Muutama viikko myöhemmin Jari Louhelainen istuu yliopiston pikaruokalassa ja maistaa päivän toista karamelli­lattea. Musta t-paita mainostaa pientä elektronisen musiikin levy-yhtiötä, otsahiukset ovat kasvaneet silmille. Naapuri­pöydässä äänekäs opiskelijatyttöjen parvi suunnittelee tulevaa viikonloppua. Koulun kuuluisin proffa ei saa heiltä silmäystäkään.

Jos Viiltäjä-kohua ei olisi, viikkoa voisi kuvailla keskiverroksi. Jari on esitellyt tuleville rikostutkijoille, miltä näyttävät tulipalossa kuolleen ihmisen jäänteet. Pohtinut väitöskirjan tekijän kanssa, saisiko käpyihin jääneistä sylkiroiskeista irti oravan DNA:ta. Tutkinut rotan lihasnäytteitä selvittääkseen, miten huippu-urheilijoiden palautumista voisi parantaa. Geenitutkijan arkea.

Mutta kohu on päällä, ja Jari on juuri vapautunut puhelinhaastattelusta.

”Haastattelut sujuvat jo. Ääni vain välillä­ käheytyy”, hän sanoo.

Jari on selittänyt taas yhdelle toimittajalle, että Viiltäjä-Jackin henkilöllisyydestä on muitakin todisteita kuin kirjassa kerrotut. Yksityiskohtia piti jättää pois, ettei tekstistä olisi tullut liian tieteellistä.

Jari puhuu vuolaasti mutta kiihkottomasti, ei maalaa eikä käytä ylisanoja, mutta vastaa kaikkeen. Mikä on mitokondriaalinen DNA? Miten voi tietää, että­ kuivunut verijälki on yli sata vuotta vanha? Mikä oli ensimmäinen muisti­kuvasi maailmasta?

”Istuin kodin ikkunalaudalla Helsingin Alppilassa ja kuuntelin kilpa-autojen jylyä”, Jari­ vastaa.

Oli kesä 1963, Jari vuoden vanha ja käynnissä historian viimeiset Eläin­tarhan ajot. Duunariperheen ikkun­a­laudalla istui tuleva tiedemies.

Poika, joka hurahti

Alppilan-koti oli yksiö, jossa Jarilla oli oma kirjahyllyllä rajattu nukkumasoppi. Keittokomerossa tuoksui usein perunamuusi; liesituulettimen virkaa toimitti metalliketjulla avattava räppänä katon rajassa. Kaksioon perhe muutti, kun poika oli kahdentoista.

Isä oli kasvanut pohjoiskarjalaisella pientilalla ja tullut töiden perässä Helsinkiin metallihiojaksi. Äitikin oli maalta, Lempäälästä. Hän oli siivoustyönjohtaja ja kauppiasperheestä: hänen isänsä myi visakoivuja ja hevosia, muttei vaurastunut. Myyntitulot hupenivat kuppiloihin.

Koska kotona ei ollut tilaa, sisaruksia eikä yhteistä tekemistä äidin ja isän kanssa, Jari viihtyi ulkona, juoksi kilpaa ja pelasi kavereiden kanssa lätkää iltakymmeneen. Välillä poikaparvi jäi ulos myöhempäänkin, kävi vaikka heittämässä lumipalloja rehtorin makuuhuoneen ikkunaan.

Koulussa Jari oli villin maineessa.

”Varmaan puhuin koko ajan, kyselin. Joku koulupsykologi testasikin minut ja sanoi vanhemmille, ettei pojassa vikaa ole. Se on vain kiinnostunut kaikesta ja selvästi älykäs. Mutta ei sellaista lukijoille tarvitse mainita”, Jari sanoo.

Jari myös luki. Kotona ei ollut kirjoja, mutta hän haki Kallion kirjastosta
12 kirjaa joka viikko. Hän ahmi Viisikot ja Neiti Etsivät, tietokirjan sähköelektroniikasta ja kaikki Victor Hugon romaanit.

Luonnontieteistä Jari innostui 12-vuotiaana, kun keskikoulun opettaja käski kirjoittaa aineen silkkiperhosesta. Jari lainasi kirjan silkin rakenteen molekyyli­biologiasta ja haltioitui. Miten se voikin olla niin symmetrinen!

Kohta Jari tiesi kaiken perhosista, sitten linnuista. Hän liittyi joka ainoaan lintutieteelliseen yhdistykseen Kemin ja Helsingin välillä saadakseen niiden lehdet ja lisää tietoa. Jossain vaiheessa Jarin huoneessa asui 14 eksoottista siivekästä. Ne aloittivat isossa häkissään­ hirveän mekastuksen joka aamu kello viisi.

”Minä aina hurahdin kaikkeen.”

Harrastuksia Jari rahoitti luuttuamalla iltaisin Helsingin kaupungin liikennelaitoksen konttoreita. Äidistä se oli tärkeää.

”Viesti oli, että luet läksysi tai teet näitä töitä lopun ikääsi.”

Vaikein on parasta

Jari havahtui äidin neuvoihin vasta viimeisenä lukiovuotena ja alkoi opiskella vimmatusti. Kaverit pitivät nörttinä, mutta kaikki numerot nousivat kahdella. Enempää ei voi kerralla nostaa, luokanvalvoja pahoitteli. Magnan papereilla pääsi opiskelemaan kemiaa.

”Eivät vanhemmat minua yliopistoon patistaneet. Se oli oma ideani. Olin perheessä sellainen mutantti.”

Erityisesti Jari ihastui biokemiaan, koska se oli monimutkaista ja edellytti loputtomasti työtä. Opettajakin oli vaativa. Jos joku ei osannut, professori kirjoitti oikean vastauksen taululle niin vihaisesti,­ että liitu muuttui savuksi. Jari­ kuului puolen tusinan opiskelijan joukkoon, johon professori panosti.

”Me suosikit esitimme julkisesti, että en lukenut yhtään, nyt mennään tenttiin tuurilla. Luulen, että todellisuudessa kaikki lukivat hulluina. Kilpailimme paremmuudesta.”

Väitöskirjaa Jari lähti tekemään Tukholman Karoliiniseen instituuttiin, jonne hän pääsi tutkimaan syövän genetiikkaa. Samassa laboratoriossa sattui olemaan toinenkin suomalainen, lapinlahtelainen Partasen Riitta.

”Siellä hän tutki syöpäproteiineja. En tiedä, hänellä oli sellainen määrätietoinen ote, melkein äidillinen”, Jari kertoo ja ensimmäistä kertaa vähän hakee sanoja.­

”Meillä oli samanlainen tapa ajatella. Jotain sellaista sen täytyi olla.”

Riitta ja Jari muuttivat yhteen, ja Rebecca­ syntyi 1997. Jari piti kuukau­sien mittaisen isyysvapaan, vaikka väitöskirjan ohjaaja hermostui.

Väitöksen valmistuttua Jari ja Riitta saivat tutkijan paikat Englannista. Briteissä yliopiston hanat olivat vanhoilliset – yksi kuumalle ja toinen kylmälle vedelle – mutta geenitutkimus huippumodernia. Jari uppoutui laboratoriotöihin. Myöhemmin hän pääsi myös opettamaan ja huomasi nauttivansa luennoista täysille saleille.

Sitten, syyskuisena päivänä vuonna 2011, Jarin­ huoneeseen astui kalju mies.

Murha ei kiinnosta

Jari tiesi miehen. Hänen nimensä oli Russell Edwards, ja hän kantoi mukanaan todistetta murhasta.

Russellin salkusta paljastui sinisen ja ruskean kirjava yli satavuotias hartiahuivi. Se oli löytynyt Viiltäjä-Jackin uhrin­ Catherine Eddowesin viereltä. Russell oli tarjonnut huivia aineistoksi useille tutkijoille, mutta nämä eivät olleet innostuneet.

”Minuakaan ei kiinnostanut murhan ratkaiseminen vaan se, mitä todistuskappaleesta saisi irti näin pitkän ajan jälkeen”, Jari sanoo.

Russell oli työväenluokasta noussut kiinteistösijoittaja, jolla oli varaa keskittyä harrastukseensa, Viiltäjä-Jackiin. Huivin hän oli ostanut huuto­kaupasta.

Huivin ikä sopi tarinaan, jonka mukaan yksi murhapaikalla käyneistä poliiseista oli poiminut sen talteen ja vienyt ompelijavaimolleen. Sellainen oli tavallista vuoden 1888 Lontoossa, jossa köyhillä oli pulaa vaatteistakin. Vaimo ei ilahtunut verisestä lahjasta, vaan kätki sen arkkuun. Siellä se säilyi yli sata vuotta suvun­ irvokkaana muistoesineenä.

Kun Jari alkoi tutkia huivia, hän selvitti ensimmäiseksi, että tahrat tosiaan olivat ihmisen verta. Sen jälkeen hän onnistui eristämään läikistä DNA:ta. Suoritus oli loistava, mutta ei auttanut pidemmälle. Jostain olisi pitänyt kaivaa Catherine Eddowesin jälkeläinen suoraan alenevassa naispolvessa ja verrata löytöä hänen DNA:hansa.

Tutkimukset jumittivat. Sitten kävi kuin elokuvissa.

Russell istahti kotonaan nojatuoliin, avasi television – ja kuvaruudulla puhui juuriaan etsivä­ nainen. Tämä kertoi olevansa sukua Viiltäjä-Jackin uhrille nimeltä Catherine Eddowes. Tarkkaan ottaen­ hän oli Catherinen tyttärentyttärentyttärentytär.

Nainen suostui DNA-testiin.

Kun Jari vertasi huivista eristettyä DNA:ta naisen näytteeseen, osuma oli täydellinen. Huivissa todella oli Catherine Eddowesin­ verta.

”Siinä vaiheessa alkoi minullakin verenpaine­ nousta”, Jari myöntää.

Hän tutki huivia vielä rikosteknisillä valoilla, jotka paljastavat ihmissilmälle näkymättömiä asioita. Ällistyksekseen Jari huomasi läikkiä, jotka näyttivät siemennesteeltä. Sitä pitikin löytyä, kun Viiltäjä-Jackista oli kyse!

Kun tahroista saatiin kuin ihmeen kaupalla DNA:ta, Russell palkkasi sukututkijoita selvittämään epäiltyjen jälkeläisiä. Jos heiltäkin saataisiin näyte, syyllinen varmistuisi.
Pääepäillyn sukulainen kielsi ehdottomasti nimensä julkaisemisen, mutta antoi luvan näytteen ottoon.

Sen ansiosta helmikuussa 2014 Jari saattoi sanoa sen varmasti: huivissa oli sekä uhrin että­ pääepäillyn DNA:ta. Näytteestä selvisi sekin, että­ Viiltäjä-Jackin silmät olivat olleet­ ruskeat.

Kaikki Jarin selville saama täsmäsi Aaron Kosminskiin, joka murhien aikaan oli 23-vuotias ja asui Lontoossa Whitechapelin kurjilla kulmilla. Aaron oli rutiköyhä ja mieleltään sairas: hän kuuli ääniä, suostui syömään vain jätteitä ja kieltäytyi peseytymästä.­

Kosminskia epäiltiin Viiltäjä-Jackiksi jo vuonna 1888, mutta todisteet eivät riittäneet tuomioon. Varmuutta yhden maailman kuuluisimman sarjamurhaajan syyllisyydestä saatiin odottaa siihen asti, että kuvaan astui Jari Louhelainen.

Jännä fiilis

Kaiken Viiltäjä-tutkimisen jälkeen Jari odottaa lähinnä lomaa

”En vieläkään tajua olleeni selvittämässä kuuluisaa murhaa”, hän sanoo.
Tapahtumat tuntuvat epätodelliselta, vaikka kalenteri­ täyttyy luentokutsuista, nuorempi tytär kantaa Viiltäjä-Jack-kirjaa mukanaan koulussa ja postipoika haluaa samaan selfie-kuvaan.

Parhaillaan ovat käynnissä keskustelut tv- ja tuotantoyhtiöiden kanssa. Tarinasta halutaan dokumenttia, draamaa ja sarjakuvaa. Myös yhteistyöstä Suomen poliisin kanssa on puhuttu.

”Olen minä palannut labraankin. Työn alla ovat muun muassa afrikkalaisten elefanttien DNA-näytteet. Tutkimme, voisiko elefanttien sukupuolen määrittää maastosta kerätyistä ulosteista.”

Vähitellen Jarin mieleen on alkanut hiipiä mukava tunne. Sillä ei ole mitään tekemistä julkisuuden kanssa. Eikä rahan.­ Jari ei saanut Viiltäjä-projektista euroakaan.

Kyse on asiasta, jonka vain toinen tiedeihminen voi täysin ymmärtää. Sellainen kuin oma vaimo.

”Kun onnistuu näyttämään jotain ensimmäistä­ kertaa maailmassa... Se on jännä fiilis.”

Katso video ja kurkista Jarin laboratorioon!
Arvaatko, ketä "tutkijaa" huippututkija Jari Louhelainen ihailee?


Miten läheinen voi auttaa alkoholistia? Mitä ei ainakaan kannata tehdä? Raitistunut alkoholisti Petri Kankaanpää antaa neljä neuvoa.

Alkoholistin läheinen joutuu pohtimaan usein vaikeita kysymyksiä, joista vaikein on ehkä tämä: Miten voin auttaa? Mitä minun ei ainakaan kannata tehdä?

Vaasalainen Petri Kankaanpää, 46, on raitistunut alkoholisti. Hän aloitti päihdekokeilut 10-vuotiaana ja raitistui vuonna 2010.  

Tässä Petrin neljä neuvoa alkoholistin läheisille:

1. Lakkaa ymmärtämästä liikaa. Lähde mieluummin pois. 

"Alkoholismi on sairaus. Sairauteen kuuluu se, että ihminen ei tajua omaa tilaansa. Juopon mielestä vika on aina muissa.

Niin oli minunkin mielestäni. En nähnyt itselläni minkäänlaista ongelmaa, ongelma oli vain läheisilläni.  Alkoholismi tekee ihmisestä kyynisen ja tunnekylmän, eikä suojamuuria murra mikään.

Kerran rupesin juomaan vain siksi, että oli vastatuuli. Syy juomiseen löytyy aina.

Siksi uskon, että alkoholistia ei pidä ymmärtää liikaa. Ymmärtäminen vain mahdollistaa juomisen. 

Tietenkin voi jankuttaa, että mene hoitoon. Mutta ei se auta. Alkoholisti etsii syyn juomiselleen, sanoi tai teki läheinen ihan mitä tahansa.

Itse rupesin kerran juomaan vain siksi, että oli vastatuuli. Syy juomiseen löytyy aina, oli siinä järkeä tai ei.

Neuvoisinkin: lakkaa ymmärtämästä ja häivy. Saattaa kuulostaa kovalta, mutta oman kokemukseni mukaan se on ainut keino, joka toimii. Häipyminen on tavallaan tapa osoittaa alkoholistille rakkautta.

Itsekin jäin lopulta yksin. Olin juonut kaikki ystäväni, parisuhteeni, työpaikkani, rahani. Vasta kun saavutin pohjani, hakeuduin hoitoon." 

 2. Älä kaada viinoja lavuaariin.

"Moni läheinen etsii kotoa pulloja ja kaatelee viinoja lavuaariin, koska kuvittelee auttavansa.

Ei kannattaisi. Juoppo löytää viinansa aina. Tarve juoda on niin pakonomainen, ettei juomista estä mikään.

Kun viinat kaadetaan lavuaarista, alkoholistista tuntuu samalta kuin koirasta, jolta otetaan luu pois. Olo on epätoivoinen, vihainen ja hallitsematon, eikä viinanhimo ainakaan lievene." 

Alkoholisti ei sukujuhlissa yleensä montaa minuuttia viihdy. Hänellä on aina kiire pois, juomaan kunnolla ja rauhassa.

3. Kutsu alkoholisti sukujuhliin.

"Jos mietit, uskallatko kutsua juoppoa sukulaista vaikkapa ylioppilasjuhliin, kutsu vaan.

Useimmat puliveivarit ovat korostetun hyväkäytöksisiä ja nöyriä. Harvalla on tapana rähistä. 

Sitä paitsi alkoholisti ei sukujuhlissa yleensä montaa minuuttia viihdy. Hänellä on aina kiire pois, juomaan kunnolla ja rauhassa."

4. Raitistunutta alkoholistia ei tarvitse suojella.

"Jos läheisesi on raitistunut alkoholisti, voit ottaa rennosti. Sinun ei tarvitse suojella häntä viinalta. Jos hän tulee kylään, viinipulloja ei tarvitse piilottaa kaappiin.

Minua ei häiritse yhtään, jos kihlattuni ottaa joskus lasin tai kaksi punaviiniä. Viinanhimo ei iske vaan käy päinvastoin: viinin haju alkaa etoa minua niin, että karkaan kauemmas sohvalle istumaan.

Työpaikan pippaloissakin käyn, vaikka muut juovat. Pois lähden ajoissa, sillä en tykkää katsella kännistä menoa.

Välit vanhoihin ryyppykavereihin on kuitenkin viisainta katkaista. Itse en ehtinyt edes katkaista niitä, sillä kaikki neljä parasta juoppokaveriani ovat raitistumiseni jälkeen kuolleet.

Oli onnellinen ihme, että minulle kävi toisin."

Lintulan luostarissa tunnetaan superruuat. Nunna Nektaria hoitaa yrttimaata ja valmistaa sen sadosta vahvistavaa teetä.

Kiire katkeaa heti luostarin portin sisäpuolella. Valkoisen kirkon ympäristö on luonnonkaunis, ja raikas ilma tuntuu hyvältä hengittää. Näin ajattelee nunna Nektaria, joka on asunut 20 vuotta Heinäveden Lintulassa, pohjoismaiden ainoassa ortodoksisessa nunnaluostarissa. Hänen kuuliaisuustehtävänsä on vastata luostarin yrttiviljelmistä.

Lintulan luostari on toiminut Heinävedellä vuodesta 1946.
Lintulan luostari on toiminut Heinävedellä vuodesta 1946.

Lintulan hyvin hoidetuilla yrttimailla kasvaa kolmisenkymmentä yrttiä komeasta valerianasta moniin minttulajikkeisiin. Yrttiviljelystä on viime vuosina tullut yhä tärkeämpi elinkeino luostarille. Lintulassa tehdään teesekoituksia, superruuista käyviä viherjauheita ja uusimpana luonnonkosmetiikkaa.

Nuoret poimulehdet sopivat salaatteihin.
Nuoret poimulehdet sopivat salaatteihin.

"Luostarimme edesmennyt johtaja, äiti Marina kasvatti selleriä ja kuivatti sitä hieman myytäväksi. Häneltä sain tehtäväksi sellerimaan hoitamisen, ja vuosi vuodelta viljelmät ovat laajenneet. Ehkä minulla on multasormi", Nektaria arvelee.

Lintulan tarhassa viihtyvät muun muassa karjalanminttu, viherminttu ja suklaaminttu, joka maistuu After eight -konvehdeilta. Jopa Kreikan Athos-vuorelta munkkiluostarista saatu minttulajike viihtyy eteläsavolaisessa maassa.

Minttua käytetään muun muassa luostarin iltahetkiteehen.
Minttua käytetään muun muassa luostarin iltahetkiteehen.

Viljeltyjen yrttien ja kasvisten lisäksi nunnat keräävät luostaria ympäröiviltä niityiltä villinä kasvavaa nokkosta, vuohenputkea, maitohorsmaa, mesiangervoa, poimulehteä, puna-apilaa, siankärsämöä ja voikukan lehtiä. Niitä kuivataan myyntiin sekä käytetään luostarin keittiössä.

Luostarin yrttisekoituksia varten nunnat keräävät myös villikasveja.
Luostarin yrttisekoituksia varten nunnat keräävät myös villikasveja.

Elämänmuutos viisikymppisenä

Nunna Nektarian tie luostariin alkoi pienestä eteläsuomalaisesta maalaiskunnasta. Hän omaksui kristilliset arvot luterilaisilta vanhemmiltaan niin, että Raamattu oli jo lapsena hänen lempikirjansa. Aikuisena hän opiskeli yhteiskuntatieteitä, solmi pitkän avioliiton, sai neljä lasta ja teki uraa julkisella sektorilla hallinto- ja kehittämistehtävissä.

Lasten aikuistuttua hänellä oli aikaa syventyä miettimään, miten hän haluaa loppuelämänsä elää. Ortodoksinen usko vetosi Nektariaan, mutta uskontokunnan vaihtaminen ei tuntunut olevan tarpeeksi.

"50-vuotiaana aloin miettiä, voisiko minusta tulla nunna. Rippi-isäni rohkaisi minua, joten otin yhteyttä Lintulan luostariin, missä minut toivotettiin tervetulleeksi", Nektaria kertoo.

Hän jätti taakseen työn ja kodin, sai uuden nimen sekä tehtävät luostariyhteisössä. Lapset olivat iloisia äitinsä onnesta.

"Heidän mielestään luostari on hyvä paikka minulle", Nektaria sanoo.

Aikaiset herätykset ja sääntöjen omaksuminen tuntuivat Nektariasta luontevilta.

"Jumalanpalvelukset aamuin illoin ovat minusta arjen ihanuutta. Koska olen rakastanut aina kasveja, yrttimaa on erityisen mieleinen kuuliaisuustehtävä."

Yrttimaan hoitaminen on Nektarialle mieluinen tehtävä.
Yrttimaan hoitaminen on Nektarialle mieluinen tehtävä.

Voimaa viherjauheesta

Lintulassa eletään ulkoisesti vaatimatonta elämää. Päivää rytmittävät jumalanpalvelukset, ruokailut ja kahvitauot.

Yhteisten rutiinien välillä Nektaria tekee kuuliaisuustöitään, joita ovat luostarin matkamuistomyymälän hoitaminen, ikonimaalaus, keskustelut matkailijoiden kanssa, yrttiviljelmien hoito ja tuotteiden valmistaminen kasveista.

Puutarhan tuotteita myydään luostarin kaupassa.
Puutarhan tuotteita myydään luostarin kaupassa.

"Päivät ovat erilaisia. Joskus voin maalata koko päivän, toisinaan taas voin olla tarpeen mukaan pellolla tai kaupassa."

Yrttimaan satoa hyödyntäessään Nektaria on oppinut, että kuivatusta vuohenputkesta ja lehtikaalista tehty viherjauhe antaa potkua keitolle tai letuille. Ruokalusikallisesta kuivattua nokkosta taas voi hauduttaa vahvaa mutta terveellistä hunajateetä, joka sisältää rautaa ja c-vitamiinia.

"Nokkosessa on jopa enemmän kalsiumia kuin maidossa."

Luostariyhteisöön kuuluu kahdeksan nunnaa ja yksi viitankantajasisar, joka ei ole vielä antanut luostarilupauksiaan. Nunnilla ei ole omaisuutta eikä tuloja, vaan he saavat luostarista kaiken tarvitsemansa. Matkailu on luostarin elinkeinoista tärkein.

Matkailu on Lintulan luostarille tärkeä elinkeino.
Matkailu on Lintulan luostarille tärkeä elinkeino.

Viime keväänä luostarin 120-vuotisjuhlien yhteydessä siunattiin käyttöön yrttihalli, jonka ansiosta hyötykasveja voidaan kuivata entistä enemmän. Hallissa on kolme kuivauskaappia.

Nektaria kuivaaa sadon yrttihallin kuivauskaapeissa.
Nektaria kuivaaa sadon yrttihallin kuivauskaapeissa.

"Yhteen mahtuu kottikärryllinen yrttejä, jotka kuivuvat vuorokaudessa 35 asteessa. Kotioloissa yrttien kuivaaminen onnistuu uunissa samalla tavalla pienessä lämpötilassa", nunna Nektaria vinkkaa.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 15/2016

Pyhiinvaelluskävelylle ei tarvitse lähteä Euroopan toiselle laidalle, sillä mielenkiintoisia reittejä löytyy kotimaastakin. Lintulan luostarin alueen 51 hehtaarista suurin osa on metsää. Luostarin puutarhan takaa lähtee pyhä polku, joka johtaa Valamon luostariin. 16 kilometrin reitti kulkee pitkin metsäpolkua, hiekkatietä ja pitkospuita. Kävelyretriittiin voi yhdistää yöpymiset Lintulan ja Valamon luostareissa.

Lintulan luonnonkauniissa ympäristössä on helppo hiljentyä.
Lintulan luonnonkauniissa ympäristössä on helppo hiljentyä.

Katriina Pietilä-Junturalle mankelointi on äidiltä peritty tapa, sunnuntairituaali ja parisuhteen koetus.

Miten kauan olet mankeloinut? 

Aina. Äitini mankeloi ja ­vanhempi sisareni myös. Kävin lukion jälkeen talouskoulun, jossa opetettiin mankeloinnin säännöt. Sain äidiltä Upon klassikkomankelin kihlajais- tai häälahjaksi 1980-luvulla.  

Millaisia tunteita mankelointi sinussa herättää?

Tunnen olevani osa sukupolvien ketjua. Tällaisia töitä naiset ovat aina tehneet. Mies auttaa tietysti vetämään ja laskostamaan lakanat.

Miten usein mankeloit?

Noin kahden viikon välein tai aina, kun on tarpeeksi lakanapyykkiä. On ihana viikon­lopputraditio pestä ja lajitella pyykit ja sitten mankeloida. Kun tyttäremme olivat pieniä, he istuivat ravisteltavien lakanoiden alla tai heittivät nallen siihen päälle pomppimaan.

”Mies on saanut ope­tella, että  taittelemme lakanat ­minun  tapaani”, Katriina sanoo.
”Mies on saanut ope­tella, että taittelemme lakanat ­minun tapaani”, Katriina sanoo.

Mitä mankelointi sinulle antaa?

Se on ihanaa vastapainoa työlle. Kun museossa säilöö kulttuuriperintöä, tulosta ei heti näe. Mankelointi on selkeää käsityötä, josta palkinnoksi saan siistit rullat kaappiin. Illalla on ihanaa pujahtaa raikkaisiin, sileisiin lakanoihin. Se on arjen luksusta, jonka olen itse saanut aikaan.

Oletko koukussa mankelointiin?

Todellakin! Meillä on vapaa-ajan asunto Ruotsin puolella, ja sinnekin minun piti saada mankeli, etteivät lakanat olisi ryppyisiä. Olen kahden mankelin loukussa. Mankeloin lakanat, tyynyliinat, astiapyyhkeet ja kesällä myös kylpypyyhkeet, kun ne ovat kuivuneet narulla.

Oletko koskaan yrittänyt vähentää mankelointia? 

Käyhän se välillä mielessä. Tai ei puuhasta ainakaan viitsi kertoa muille. Keskustelemme siitä Facebookissa meän­kielen murreryhmässä. Siellä on kaksi koulukuntaa: ne, jotka mankeloivat, ja ne, jotka eivät. Siksi minulla on nyt pinssikin, jossa lukee ”Mie manklaan”. En tosin tiedä, mihin olen pannut sen... Ei sitä viitsi töissä käyttää.

Katriinan pyyhe­kaapissa on vain tasaisia taitteita.
Katriinan pyyhe­kaapissa on vain tasaisia taitteita.

Ovatko läheisesi huolestuneet mankeloinnistasi?

Nuoremmat sisareni puistelevat päätään ja sanovat, että olen aivan kuin äitini. Kälynikin oli pöyristynyt siitä, että joku vielä mankeloi.

Parisuhteessamme sunnuntain mankelointihetki on rituaali, joka valmistaa tulevaan viikkoon. Mies on saanut opetella, että taittelemme lakanat minun tapaani, koska olen vasenkätinen. Siinä on parisuhde koetuksella.

Kiusaako sinua, jos joudut nukkumaan ryppyisissä lakanoissa?

No, ei sitä eroa kyllä huomaa, jos totta puhutaan.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 8/2014.

  1. Mankeloitavien lakanoiden pitää olla hieman kosteita. Jos kostutat ne suihkepullolla, rullaa lakanat ja anna kosteuden vetäytyä hetki ennen mankelointia.
  2. Syötä huolellisesti taiteltu lakana mankeliin ja anna sen pyöriä ainakin viisi minuuttia. Froteepyyhkeet kannattaa pyöräyttää vain kerran, jotta niistä ei tule liian littanoita.
  3. Säästät aikaa, kun jätät viimeisen lakanan mankeliin ja annat sen kuivua siellä. Myös puu­villapyyhkeet on hyvä jättää pidemmäksi aikaa suoristumaan.
Pergamentti

Katriina rakastaa mankelointia: "Eihän tästä oikein viitsi kertoa muille"

Mikä on sen ihanampaa kuin viikonloppuna viikkosiivouksen ja saunan jälkeen pujahtaa sileisiin mankeloituihin lakanoihin? Sehän on juuri sitä arjen luksusta! Kotona nuorena likkana jo opittiin mankeloinnin salat; äiti mankeloi aina kaiken. Meillä se on yleensä sunnuntai, kun lakanapyykkiä pestään, koneesta lakanat kuivausrumpuun, säätö mankelikuivaksi, lakanoiden veto ja mankelointi saman tien. Saavat sitten kuivahtaa pyykkipirkossa ennen kuin vien ne kaappiin. Ei se tunnu edes työläältä,...
Lue kommentti
Roller derby -harrastajan kolme oivallusta:

Tässä sarjassa ihmiset kertovat, mikä auttaa heitä jaksamaa. Tiina Rusanen, 27, harjoittelee roller derbyä parhaimmillaan seitsemänä päivänä viikossa.

1. Jokaisella on vahvuutensa.

Ihastuin roller derbyn fyysisyyteen. Lajissa taklataan täysillä. Vaikka olen pienikokoinen, voin käyttää pienuutta vahvuutena pysymällä taklaustilanteissa matalana. Kaikenlaiset kehot, pikkuisesta kaksimetriseen, ovat pelin ja joukkueen kannalta tarpeellisia.

Derbyssä vallitsevat suvaitsevaisuuden kulttuuri ja feministiset arvot. Ketään ei syrjitä esimerkiksi seksuaalisen suuntautumisen perusteella. Jokainen saa olla sellainen kuin on.

2. Onnellisuuden eteen pitää tehdä työtä.

Ei riitä, että treenaa vartaloa, on harjoitettava myös mieltä. Pelaan parhaiten onnellisena, joten kisoja edeltävällä viikolla joogaan ja meditoin joka päivä. Teen mielikuvaharjoituksia, pyrin olemaan vakaa ja voimakas.

Tässä lajissa ketään ei syrjitä. Jokainen saa olla sellainen kuin on.

Kaksi vuotta sitten polveni olivat huonossa kunnossa ja luulin, että minun täytyy lopettaa pelaaminen. Muistutan itselleni, kuinka kiitollinen saan olla, kun kehoni toimii.

3. Kuunteleminen kasvattaa.

Olin aiemmin aika jääräpää. Derby on opettanut minulle muiden ihmisten kuuntelemista ja kompromissien tekoa. Edelleen sooloilen kentällä, mutta haluan oppia kurinalaiseksi.

Meillä on tiivis joukkue, ja vietämme paljon aikaa yhdessä. En voi kehua vieläkään olevani suuri myönnytysten tekijä, mutta hyväksi joukkuepelaajaksi olen kasvamassa.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2016.