Pienenä Jari Louhelainen oli duunariperheen merkillinen lapsi, joka luki Neiti Etsiviä ja radioelektroniikkaa, hälisi tunneilla ja passitettiin koulupsykologille. Isona hän selvitti Viiltäjä-Jackin arvoituksen.

Syyskuun viides alkaa niin kuin Jari Louhelaisen perjantait aina. Aamulla hän syö pari paistettua kananmunaa, katsoo puhelimestaan sähköpostit ja heittää tyttäret leedsiläisen yläasteen portille.

Kyyti kerran viikossa on 17-vuotiaalle Rebeccalle ja 12-vuotiaalle Sophielle luksusta, jota vain isä pystyy tarjoamaan. Äiti Riitta Partanen ei lähde autolla­ vääränpuoleiseen liikenteeseen, vaikka perhe on asunut Englannissa pian­ 14 vuotta.

Maanantaista torstaihin Jari on valkotakkinen geenitutkija ja professori John Mooresin yliopistossa Liverpoolissa. Perjantaina hän muuttuu koti-isäksi, joka kuuntelee samaa korealaista poppia kuin tyttärensä ja katsoo perheen kanssa kung fu -elokuvia. Tai vaimon. Tyttöjä on vuosi vuodelta vaikeampaa irrottaa tietokoneelta.

Tämä viikonloppu tosin poikkeaa tavallisesta,­ sillä nyt aletaan markkinoida kirjaa, jonka taustaksi Jari on tehnyt melkoisen löydön: hän on selvittänyt geenitutkijan menetelmillä, kuka Viiltäjä-Jackinä tunnettu murhaaja oli.

Mutta hei, oikeasti, 126 vuotta vanha murha. Ketä kiinnostaa? Niin Jari ajattelee.
Puoliltapäivin Jarin sähköpostiin kilahtaa­ viesti, jonka perusteella ainakin joku on kiinnostunut. Jari ja Viiltäjä-­kirjan kirjoittaja Russell Edwards kutsutaan tv:n ajankohtaisohjelmaan kertomaan kirjasta. Hyvästi, perheviikon­loppu.

Lauantaina Jari matkustaa BBC:n studioille Salfordiin, sunnuntaiaamuna käynnistyvät tv-kamerat.

Kun kuvaus on ohi, touhukas ohjelma-assistentti pyydystää Jarin ja Russellin ja ohjaa heidät toiseen lähetyskoppiin. Myös kolme radiokanavaa haluaa haastattelun.

Kun miehet ehtivät tuoleilleen, haastattelupyyntöjä on seitsemän. Sitten yksitoista.­ Jari­ pujottaa kuulokkeet korvilleen ja kuuntelee kiinnostuneena, miten­ toimittaja toisensa jälkeen taistelee suustaan nimeä­ ”Louhelainen”.

BBC Sheffield, suora lähetys. Hörp­päys kahvia. Radiokanava Ranskasta,
14 miljoonaa kuulijaa, suora lähetys. Lisää kahvia.

Haastattelut jatkuvat Lontoossa. ITV, ITN, CNN, Al-Jazeera. Junassa hytti­kaveri pyytää Jarilta nimikirjoituksen paperinenäliinaan.­

Kymmenen päivää myöhemmin Jari palaa kotiin ja huomaa, että sähköposti on tukossa. Uusia haastatteluja. Avunpyyntöjä tuntemattomilta: Voisiko Jari tutkia, myrkytettiinkö asiakkaani sittenkin? Saisiko merestä löytyneestä torsosta selvää, onko siinä meidän isoisä?

Jarista on tullut julkkis.

Arkista oravan sylkeä

Muutama viikko myöhemmin Jari Louhelainen istuu yliopiston pikaruokalassa ja maistaa päivän toista karamelli­lattea. Musta t-paita mainostaa pientä elektronisen musiikin levy-yhtiötä, otsahiukset ovat kasvaneet silmille. Naapuri­pöydässä äänekäs opiskelijatyttöjen parvi suunnittelee tulevaa viikonloppua. Koulun kuuluisin proffa ei saa heiltä silmäystäkään.

Jos Viiltäjä-kohua ei olisi, viikkoa voisi kuvailla keskiverroksi. Jari on esitellyt tuleville rikostutkijoille, miltä näyttävät tulipalossa kuolleen ihmisen jäänteet. Pohtinut väitöskirjan tekijän kanssa, saisiko käpyihin jääneistä sylkiroiskeista irti oravan DNA:ta. Tutkinut rotan lihasnäytteitä selvittääkseen, miten huippu-urheilijoiden palautumista voisi parantaa. Geenitutkijan arkea.

Mutta kohu on päällä, ja Jari on juuri vapautunut puhelinhaastattelusta.

”Haastattelut sujuvat jo. Ääni vain välillä­ käheytyy”, hän sanoo.

Jari on selittänyt taas yhdelle toimittajalle, että Viiltäjä-Jackin henkilöllisyydestä on muitakin todisteita kuin kirjassa kerrotut. Yksityiskohtia piti jättää pois, ettei tekstistä olisi tullut liian tieteellistä.

Jari puhuu vuolaasti mutta kiihkottomasti, ei maalaa eikä käytä ylisanoja, mutta vastaa kaikkeen. Mikä on mitokondriaalinen DNA? Miten voi tietää, että­ kuivunut verijälki on yli sata vuotta vanha? Mikä oli ensimmäinen muisti­kuvasi maailmasta?

”Istuin kodin ikkunalaudalla Helsingin Alppilassa ja kuuntelin kilpa-autojen jylyä”, Jari­ vastaa.

Oli kesä 1963, Jari vuoden vanha ja käynnissä historian viimeiset Eläin­tarhan ajot. Duunariperheen ikkun­a­laudalla istui tuleva tiedemies.

Poika, joka hurahti

Alppilan-koti oli yksiö, jossa Jarilla oli oma kirjahyllyllä rajattu nukkumasoppi. Keittokomerossa tuoksui usein perunamuusi; liesituulettimen virkaa toimitti metalliketjulla avattava räppänä katon rajassa. Kaksioon perhe muutti, kun poika oli kahdentoista.

Isä oli kasvanut pohjoiskarjalaisella pientilalla ja tullut töiden perässä Helsinkiin metallihiojaksi. Äitikin oli maalta, Lempäälästä. Hän oli siivoustyönjohtaja ja kauppiasperheestä: hänen isänsä myi visakoivuja ja hevosia, muttei vaurastunut. Myyntitulot hupenivat kuppiloihin.

Koska kotona ei ollut tilaa, sisaruksia eikä yhteistä tekemistä äidin ja isän kanssa, Jari viihtyi ulkona, juoksi kilpaa ja pelasi kavereiden kanssa lätkää iltakymmeneen. Välillä poikaparvi jäi ulos myöhempäänkin, kävi vaikka heittämässä lumipalloja rehtorin makuuhuoneen ikkunaan.

Koulussa Jari oli villin maineessa.

”Varmaan puhuin koko ajan, kyselin. Joku koulupsykologi testasikin minut ja sanoi vanhemmille, ettei pojassa vikaa ole. Se on vain kiinnostunut kaikesta ja selvästi älykäs. Mutta ei sellaista lukijoille tarvitse mainita”, Jari sanoo.

Jari myös luki. Kotona ei ollut kirjoja, mutta hän haki Kallion kirjastosta
12 kirjaa joka viikko. Hän ahmi Viisikot ja Neiti Etsivät, tietokirjan sähköelektroniikasta ja kaikki Victor Hugon romaanit.

Luonnontieteistä Jari innostui 12-vuotiaana, kun keskikoulun opettaja käski kirjoittaa aineen silkkiperhosesta. Jari lainasi kirjan silkin rakenteen molekyyli­biologiasta ja haltioitui. Miten se voikin olla niin symmetrinen!

Kohta Jari tiesi kaiken perhosista, sitten linnuista. Hän liittyi joka ainoaan lintutieteelliseen yhdistykseen Kemin ja Helsingin välillä saadakseen niiden lehdet ja lisää tietoa. Jossain vaiheessa Jarin huoneessa asui 14 eksoottista siivekästä. Ne aloittivat isossa häkissään­ hirveän mekastuksen joka aamu kello viisi.

”Minä aina hurahdin kaikkeen.”

Harrastuksia Jari rahoitti luuttuamalla iltaisin Helsingin kaupungin liikennelaitoksen konttoreita. Äidistä se oli tärkeää.

”Viesti oli, että luet läksysi tai teet näitä töitä lopun ikääsi.”

Vaikein on parasta

Jari havahtui äidin neuvoihin vasta viimeisenä lukiovuotena ja alkoi opiskella vimmatusti. Kaverit pitivät nörttinä, mutta kaikki numerot nousivat kahdella. Enempää ei voi kerralla nostaa, luokanvalvoja pahoitteli. Magnan papereilla pääsi opiskelemaan kemiaa.

”Eivät vanhemmat minua yliopistoon patistaneet. Se oli oma ideani. Olin perheessä sellainen mutantti.”

Erityisesti Jari ihastui biokemiaan, koska se oli monimutkaista ja edellytti loputtomasti työtä. Opettajakin oli vaativa. Jos joku ei osannut, professori kirjoitti oikean vastauksen taululle niin vihaisesti,­ että liitu muuttui savuksi. Jari­ kuului puolen tusinan opiskelijan joukkoon, johon professori panosti.

”Me suosikit esitimme julkisesti, että en lukenut yhtään, nyt mennään tenttiin tuurilla. Luulen, että todellisuudessa kaikki lukivat hulluina. Kilpailimme paremmuudesta.”

Väitöskirjaa Jari lähti tekemään Tukholman Karoliiniseen instituuttiin, jonne hän pääsi tutkimaan syövän genetiikkaa. Samassa laboratoriossa sattui olemaan toinenkin suomalainen, lapinlahtelainen Partasen Riitta.

”Siellä hän tutki syöpäproteiineja. En tiedä, hänellä oli sellainen määrätietoinen ote, melkein äidillinen”, Jari kertoo ja ensimmäistä kertaa vähän hakee sanoja.­

”Meillä oli samanlainen tapa ajatella. Jotain sellaista sen täytyi olla.”

Riitta ja Jari muuttivat yhteen, ja Rebecca­ syntyi 1997. Jari piti kuukau­sien mittaisen isyysvapaan, vaikka väitöskirjan ohjaaja hermostui.

Väitöksen valmistuttua Jari ja Riitta saivat tutkijan paikat Englannista. Briteissä yliopiston hanat olivat vanhoilliset – yksi kuumalle ja toinen kylmälle vedelle – mutta geenitutkimus huippumodernia. Jari uppoutui laboratoriotöihin. Myöhemmin hän pääsi myös opettamaan ja huomasi nauttivansa luennoista täysille saleille.

Sitten, syyskuisena päivänä vuonna 2011, Jarin­ huoneeseen astui kalju mies.

Murha ei kiinnosta

Jari tiesi miehen. Hänen nimensä oli Russell Edwards, ja hän kantoi mukanaan todistetta murhasta.

Russellin salkusta paljastui sinisen ja ruskean kirjava yli satavuotias hartiahuivi. Se oli löytynyt Viiltäjä-Jackin uhrin­ Catherine Eddowesin viereltä. Russell oli tarjonnut huivia aineistoksi useille tutkijoille, mutta nämä eivät olleet innostuneet.

”Minuakaan ei kiinnostanut murhan ratkaiseminen vaan se, mitä todistuskappaleesta saisi irti näin pitkän ajan jälkeen”, Jari sanoo.

Russell oli työväenluokasta noussut kiinteistösijoittaja, jolla oli varaa keskittyä harrastukseensa, Viiltäjä-Jackiin. Huivin hän oli ostanut huuto­kaupasta.

Huivin ikä sopi tarinaan, jonka mukaan yksi murhapaikalla käyneistä poliiseista oli poiminut sen talteen ja vienyt ompelijavaimolleen. Sellainen oli tavallista vuoden 1888 Lontoossa, jossa köyhillä oli pulaa vaatteistakin. Vaimo ei ilahtunut verisestä lahjasta, vaan kätki sen arkkuun. Siellä se säilyi yli sata vuotta suvun­ irvokkaana muistoesineenä.

Kun Jari alkoi tutkia huivia, hän selvitti ensimmäiseksi, että tahrat tosiaan olivat ihmisen verta. Sen jälkeen hän onnistui eristämään läikistä DNA:ta. Suoritus oli loistava, mutta ei auttanut pidemmälle. Jostain olisi pitänyt kaivaa Catherine Eddowesin jälkeläinen suoraan alenevassa naispolvessa ja verrata löytöä hänen DNA:hansa.

Tutkimukset jumittivat. Sitten kävi kuin elokuvissa.

Russell istahti kotonaan nojatuoliin, avasi television – ja kuvaruudulla puhui juuriaan etsivä­ nainen. Tämä kertoi olevansa sukua Viiltäjä-Jackin uhrille nimeltä Catherine Eddowes. Tarkkaan ottaen­ hän oli Catherinen tyttärentyttärentyttärentytär.

Nainen suostui DNA-testiin.

Kun Jari vertasi huivista eristettyä DNA:ta naisen näytteeseen, osuma oli täydellinen. Huivissa todella oli Catherine Eddowesin­ verta.

”Siinä vaiheessa alkoi minullakin verenpaine­ nousta”, Jari myöntää.

Hän tutki huivia vielä rikosteknisillä valoilla, jotka paljastavat ihmissilmälle näkymättömiä asioita. Ällistyksekseen Jari huomasi läikkiä, jotka näyttivät siemennesteeltä. Sitä pitikin löytyä, kun Viiltäjä-Jackista oli kyse!

Kun tahroista saatiin kuin ihmeen kaupalla DNA:ta, Russell palkkasi sukututkijoita selvittämään epäiltyjen jälkeläisiä. Jos heiltäkin saataisiin näyte, syyllinen varmistuisi.
Pääepäillyn sukulainen kielsi ehdottomasti nimensä julkaisemisen, mutta antoi luvan näytteen ottoon.

Sen ansiosta helmikuussa 2014 Jari saattoi sanoa sen varmasti: huivissa oli sekä uhrin että­ pääepäillyn DNA:ta. Näytteestä selvisi sekin, että­ Viiltäjä-Jackin silmät olivat olleet­ ruskeat.

Kaikki Jarin selville saama täsmäsi Aaron Kosminskiin, joka murhien aikaan oli 23-vuotias ja asui Lontoossa Whitechapelin kurjilla kulmilla. Aaron oli rutiköyhä ja mieleltään sairas: hän kuuli ääniä, suostui syömään vain jätteitä ja kieltäytyi peseytymästä.­

Kosminskia epäiltiin Viiltäjä-Jackiksi jo vuonna 1888, mutta todisteet eivät riittäneet tuomioon. Varmuutta yhden maailman kuuluisimman sarjamurhaajan syyllisyydestä saatiin odottaa siihen asti, että kuvaan astui Jari Louhelainen.

Jännä fiilis

Kaiken Viiltäjä-tutkimisen jälkeen Jari odottaa lähinnä lomaa

”En vieläkään tajua olleeni selvittämässä kuuluisaa murhaa”, hän sanoo.
Tapahtumat tuntuvat epätodelliselta, vaikka kalenteri­ täyttyy luentokutsuista, nuorempi tytär kantaa Viiltäjä-Jack-kirjaa mukanaan koulussa ja postipoika haluaa samaan selfie-kuvaan.

Parhaillaan ovat käynnissä keskustelut tv- ja tuotantoyhtiöiden kanssa. Tarinasta halutaan dokumenttia, draamaa ja sarjakuvaa. Myös yhteistyöstä Suomen poliisin kanssa on puhuttu.

”Olen minä palannut labraankin. Työn alla ovat muun muassa afrikkalaisten elefanttien DNA-näytteet. Tutkimme, voisiko elefanttien sukupuolen määrittää maastosta kerätyistä ulosteista.”

Vähitellen Jarin mieleen on alkanut hiipiä mukava tunne. Sillä ei ole mitään tekemistä julkisuuden kanssa. Eikä rahan.­ Jari ei saanut Viiltäjä-projektista euroakaan.

Kyse on asiasta, jonka vain toinen tiedeihminen voi täysin ymmärtää. Sellainen kuin oma vaimo.

”Kun onnistuu näyttämään jotain ensimmäistä­ kertaa maailmassa... Se on jännä fiilis.”

Katso video ja kurkista Jarin laboratorioon!
Arvaatko, ketä "tutkijaa" huippututkija Jari Louhelainen ihailee?


Anne Mikkola huolehti yrittäjänä kaikesta niin, että alkoi kuvitella olevansa korvaamaton. Sitten tuli pyöräkolari, joka sekoitti muistin mutta opetti, mikä on tärkeintä.

On heinäkuun ilta vuonna 2015. Istun ravintolamme patiolla untuvatakki päällä ja villasukat jalassa, myyn lippuja Jonna Tervomaan keikalle. Tämä on ainoa muisto, joka minulla on kolaria edeltävältä päivältä.

Mieheni Jari on kertonut minulle, että Tervomaan keikkaa seuraava päivä meni näin: Oli torstai ja olin iloinen, kun minulla oli keskellä viikkoa vapaapäivä. Harvinaista herkkua ravintoloitsijalle heinäkuussa. Olimme ostaneet Jarin kanssa alkukesästä uudet maastopyörät ja päätimme lähteä 30 kilometrin pyöräretkelle Oulusta Yli-Kiiminkiin.

Kännykästäni löytyy siltä päivältä kuva, jossa minulla on pyöräilykypärä päässä ja Jari pussaa minua poskelle. Seuraava kuva on otettu sairaalassa.

OLIMME POLKENEET asvalttipätkää vasta alle kymmenen kilometriä. Pidin toisessa kädessäni juomapulloa, toinen käsi oli pyörän tangolla. Vauhtimme oli aika hiljainen.

Minä pyöräilin edellä, Jari perässä. Yhtäkkiä vasemmalta tuli auto, ja olen ilmeisesti painanut liian äkäisesti pelkkää etujarrua. Lensin päälleni asvalttiin ja menin sokkiin.

Jari soitti ambulanssin. Joku nainen pysäytti autonsa ja tuli auttamaan, hätisti samalla katselijoita ja kännykällä kuvia ottavia pois. Etuhampaani oli irronnut ja haljennut, Jari nappasi tyngän kadulta. Ambulanssissa se laitettiin maitolasiin, ja heti ensiavussa tynkä istutettiin suuhuni. Myöhemmin sen päälle rakennettiin uusi hammas.

Oikea puoli kasvoistani oli ruvella huulesta silmäkulmaan ja hampaita oli vaurioitunut. Huuli oli haljennut, joten se piti ommella kiinni. Pyöräilykypärän etuosan styroksi oli mennyt lyttyyn.

Ilman pyöräilykypärää en todennäköisesti  olisi enää elossa.

Lääkäri sanoi, että ilman kypärää en todennäköisesti olisi enää elossa tai ainakin olisin vammautunut hyvin vakavasti. Se on pysäyttävä ajatus.

NOUSUKAUSI OLI Oulussa kiivaimmillaan 1990-luvun lopulla. Olin silloin reilu kolmekymppinen kolmen lapsen äiti: Eetu oli 11-vuotias, Emmi kahdeksan ja kuopuksemme Olga kaksivuotias. Olin ammatiltani kokki ja erittäin kiinnostunut järjestämään tilaisuuksia isoillekin seurueille.

Sana kiiri nopeasti, ja aloin saada firmoilta yhteydenottoja. Järjestin Nokian tuhansien ihmisten pikkujoulut, sitten yritysten virkistysmatkoja, joissa ajettiin moottorikelkoilla Venäjän puolelle Venehjärvelle suomenkieliseen kylään. Päätin perustaa yhden naisen yrityksen, joka tuotti sekä catering- että ohjelmapalveluja.

Vuoden päästä minulla oli viisi työntekijää ja kolme ravintolaa Oulun seudulla. Työtahti ja kasvuyrityksen paine oli kova. Jari jatkoi omassa työssään terveydenhuoltoalan apuvälineteknikkona, mutta auttoi, minkä ehti.

"Pienestä pitäen olen tykännyt ulkoilla. Potkukelkka luisti kotona Keminmaalla."
"Pienestä pitäen olen tykännyt ulkoilla. Potkukelkka luisti kotona Keminmaalla."

Yrittäjänä pystyin vaikuttamaan aikatauluihin niin, että olin aamut lasten kanssa kotona. Tein meille aamupalaa ja kuskasin lapset kouluun ja hoitoon.

Kävimme koko perhe tutustumassa matkailukohteisiin Suomessa ja Venäjällä. Teimme autolla reissuja Ruotsiin, Norjaan ja Saksaan ja etsimme matkoilla uusia ideoita omaan yritykseemme. Lasten mielipiteistä oli paljon hyötyä jo silloin.

LAMA ALKOI vuonna 2008. Oulun seudulla se tarkoitti sitä, että Nokian ja muiden vahvojen it-alan yritysten toiminta supistui huomattavasti. Asiakaskuntani oli muodostunut vain yrityksistä, joten myös yritykseni myynti romahti.

Päätin myydä kaikki muut liiketoiminnat ja keskittyä vain yhteen ravintolaan. Suuntasin myynnin nyt yritysten sijaan yksittäisille asiakkaille. Tilausravintolana tunnettu Rauhala muuttui lounasravintolaksi. Jännitin, miten uudistus otettaisiin vastaan Oulussa ja tulisiko vähän keskustan ulkopuolella sijaitsevaan ravintolaan asiakkaita. Olin valtavan huojentunut, kun tuli.

Nykyisin tärkeintä on, että kaikki voivat hyvin ja töissäkin on hauskaa.

Kolme vuotta sitten uskalsin avata samaan pihapiiriin toisen lounasravintolan. Siellä näkyy ekologisuus. Pöydät, tuolit ja kahvimukit ovat kaikki erilaisia, sillä ne on hankittu kierrätyskeskuksesta ja kirpputoreilta.

Taantuman vuodet ovat olleet hyvin työläitä ja taloudellisesti isoja riskejä. Työntekijäni olivat melko nuoria, ja olin kuin kanaemo. Minulla oli aina viimeinen sana, vastuu kaikesta ja kaikista. Hoidin yrityksen taloushallinnon, suunnittelin viikoittaiset ruokalistat, tilasin tavarat ja hain ne tukusta. Tein lehti-ilmoitukset tapahtumistamme, hankin esiintyjät, olin aina paikalla jokaisessa tilaisuudessa.

Huomaamattani aloin kuvitella olevani yli-ihminen ja korvaamaton.

MITÄ ON TAPAHTUNUT? Missä minä olen? Nämä olivat ensimmäiset kysymykseni, kun heräsin pyöräonnettomuuden jälkeisenä aamuyönä sairaalassa.

Kännykkäni oli yöpöydällä, ja soitin Jarille. Häneltä kuulin, että olin toistanut samoja kysymyksiä jo koko illan, ja siksi tyttäremme Olga oli jättänyt yöpöydälle lapun.

Se lappu on yhä tallella. Siinä lukee: "Olet ollut pyöräkolarissa. Pyörä on ehjä. Töissä kaikki hyvin. Nyt on 17.7.2015. Ei tarvitse huolehtia, kaikki hoituu. Nyt lepää rauhassa."

Ymmärsin, ja lopetimme puhelun. Kahden minuutin kuluttua soitin Jarille uudestaan ja kysyin samoja asioita.

Ja jälleen kahden minuutin kuluttua.

Pääsin sairaalasta kotiin toipumaan heti onnettomuuden jälkeisenä päivänä. Viikon päästä halusin palata töihinkin, vaikka naamani näytti hurjalta ja syöminen oli hankalaa.

Ne olivat kuitenkin pieniä murheita sen rinnalla, että lähimuistini ei toiminut kunnolla.

Tuntui, että muistini oli pistetty palasiksi hattuun. Sieltä nostin aina palan, jota yritin sovittaa oikeaan kohtaan aikajanalla.

Tuntui, että muistini oli pistetty palasiksi hattuun. Sieltä nostin aina palan, jota yritin sovittaa oikeaan kohtaan aikajanalla. Valokuvat olivat iso apu. Selasin myös molempien ravintoloideni Facebook-sivuja ja aloin hahmottaa asioita niiden kautta.

Jari näytti minulle kuvia lomamatkastamme Mikkelissä. Loma yhdessä sisareni perheen kanssa oli ollut juhannuksen jälkeen, ja kuvissa näytän onnelliselta. En edelleenkään muista matkasta mitään mutta uskon, että meillä on ollut mukava reissu.

OLEN MUUTTUNUT pyöräkolarin jälkeen herkemmäksi. Olen kuullut, että ihmisillä, joilla on aivovamma, saattaa olla normaalia voimakkaammat tunnereaktiot. Minullakin on. Kävin kolarin jälkeen neuropsykologisessa testissä, jossa todettiin, että oireeni viittaavat aivovamman aiheuttamaan muistihäiriöön.

Nykyään minun on vaikea pidätellä tunteitani. Varsinkin alussa minun oli vaikea kertoa onnettomuudesta. Puhe ryöpsähti hillittömäksi itkuksi. Se nolotti. Tuntui, että olisi pitänyt pyytää anteeksi hallitsematonta käytöstä. Yllätyin, kun monet tulivatkin jälkeenpäin kertomaan omista rankoista kokemuksistaan ja kiittivät, että kerroin.

Nyt, puolentoista vuoden totuttelun jälkeen, en enää mieti tunnereaktioitani paljon. Jos alan itkeä jotain asiaa, niin sitten alan. Reagoin herkästi erityisesti siihen, jos tutulle ihmiselle on tapahtunut jotakin ikävää.

Kiitollisuus on kasvanut. Nyt tajuan senkin, että yksin en ole mitään.

Moni sanoo, ettei minusta huomaa, mitä olen joutunut käymään läpi. Se on tarkoitettu kohteliaisuudeksi mutta minusta tuntuu välillä raskaalta, koska tajuan, miten paljon olen muuttunut.

MUISTINI EI OLE PALANNUT entiselleen. Tekemiseni näyttää tehokkaalta, mutta teen kovasti töistä sen eteen, että asiat pysyvät päässäni.

Joudun kirjoittamaan kaiken ylös. Ravintolassa pikkujoulu- ja kesäsesonkien vetäminen on onnettomuuden jälkeen aiempaa rankempaa sekä fyysisesti että henkisesti.

Asioiden järjestäminen vaatii minulta nyt äärimmäistä keskittymistä ja huolellisuutta. Tuntuu, että muistini on 110-prosenttisesti käytössä. Se kuormittaa ja väsyttää mieltä. Stressinsietokykyni on tämän vuoksi heikompi kuin ennen. Jos on kova kiire ja olen sopinut itselleni liian tiukan aikataulun, minua masentaa, harmittaa ja itkettää.

KIITOLLISUUS ELÄMÄÄ, läheisiäni ja työkavereitani kohtaan on suurempi kuin koskaan ennen. Tajuan, että en ole yksin mitään, kukaan ei ole. Olen aina ollut suorapuheinen, mutta kolarin jälkeen sanon aiempaa enemmän positiivisia asioita. Viimeksi kiitin nuorta kokkiamme siitä, miten hyvin hän hoitaa homman kiireessäkin.

Jarin kanssa puhumme nykyään usein, miten kiitollisia olemme, että meillä on edelleen toisemme, terveys on hyvällä mallilla ja kolme lastamme ovat läheisiä sekä keskenään että meidän kanssamme.

"Olin mieheni Jarin kanssa Kuusamossa patikoimassa ja melomassa. Se oli ihana reissu syksyllä 2014."
"Olin mieheni Jarin kanssa Kuusamossa patikoimassa ja melomassa. Se oli ihana reissu syksyllä 2014."

Olen joutunut opettelemaan vastuun jakamista ja luottamaan, että toiset pärjäävät töissä ilman valvovaa silmää. He pärjäävät. Aiemmin olin aina mukana, jos ravintolassa oli jokin tapahtuma. Nykyään olen paikalla vain, jos siitä erikseen sovitaan.

Kaikki lapsemme ovat mukana ravintolabisneksessämme. Eetu vastaa IT-asioista ja hoitaa keikoilla ääni- ja valotekniikan. Emmi on ottanut vastuun markkinoinnista. Olga opiskelee ravintoloissamme oppisopimuksella taloushallintoa.

OLEN OPPINUT ARMOLLISUUTTA. Joskus saan sähköpostiini aamulla tarjouspyynnön häistä tai syntymäpäiväjuhlista, ja jos en ole vastannut iltapäivään mennessä, asiakas on kiukkuinen. Onko meillä oikeasti niin kiire?

Ennen kolaria soimasin itseäni kovasti, jos en pysynyt joka hetki tiukassa työtahdissa kiinni. Nyt teen parhaani, ja sen täytyy riittää.

Ennen tein viittä asiaa yhtä aikaa, nykyään yhden asian kerrallaan alusta loppuun.

Ennen tein viittä asiaa yhtä aikaa, nykyään yhden asian kerrallaan alusta loppuun. Tällaisen tavan olisin voinut opetella ilman onnettomuuttakin.

LEVON MERKITYKSEN ymmärrän ihan eri tavoin kuin ennen onnettomuutta. Päähän kohdistuvissa iskuissa lepo on tärkeää toipumisessa.

Onneksi voin itse vaikuttaa työaikatauluihini. Harvoin sovin aikaiseksi aamuksi mitään, jotta voin nukkua aamulla vähän pidempään, vaikka yhdeksään. Päivän tärkeimmät työt hoidan aamupalan jälkeen kotoa. Hyvin nukutun yön jälkeen aamupäivän tunnit ovat tehokkaimpia työtunteja. Muistinikin pelaa silloin parhaiten.

Varaan kalenteriini etukäteen viikon liikuntahetket.

Varaan kalenteriini etukäteen viikon liikuntahetket. Harrastan kestävyysurheilulajeja kuten juoksua, hiihtoa ja pyöräilyä.

Pyöräilemään lähdin taas Jarin kanssa pian onnettomuuden jälkeen. Kuljen neljän kilometrin työmatkani pyörällä, mutta onnettomuuden jälkeen en ole vielä uskaltanut tehdä pitkiä pyörälenkkejä yksin. Talvella en pyöräile ollenkaan.

KOLARIN TÄRKEIN OPETUS on ollut kyky pysähtyä. Onnettomuuden jälkeen niin oli pakko tehdä. Nyt ymmärrän, että tarvitsin sen pysähtymisen taidon.

Lapseni elivät 20 vuotta niin, että äiti saattoi lähteä töihin lähes koska tahansa. Vapaapäivä saattoi vaihtua työpäiväksi. Siinä mielessä minuun ei voinut luottaa.

Nykyään perhe menee aina töiden edelle. Yhteisen ajan merkitys on kasvanut entisestään, samoin traditioiden. Kaikki lapset ovat jo muuttaneet pois kotoa, mutta vietämme perheen kesken saunailtoja tai kokkaamme yhdessä vaikka sushia tai leivomme sämpylöitä. Jos emme näe, ainakin soittelen kaikkien lasteni kanssa päivittäin.

OLEN KYSYNYT LAPSILTA, harmittaako heitä, että tein niin paljon töitä heidän ollessaan pieniä. He sanovat, etteivät ole koskaan ajatelleet asiaa sillä tavalla. Kotona oli aina jompikumpi vanhemmista. Lisäksi lapsista oli hauskaa reissata yhdessä eri matkailukohteissa. Siinä yhdistyivät huvi ja työ.

"Tuorepastaa tekemässä kotona tyttäreni Emmin kanssa."
"Tuorepastaa tekemässä kotona tyttäreni Emmin kanssa."

Menneitä on turha jäädä jossittelemaan. Jokainen tekee valintoja sen hetken tietojen ja olosuhteiden mukaan ja yrittää tehdä oikein. Kun tilanteet muuttuvat, voi tehdä toisin.

Murehtiminen ei auta mitään eikä haikailu kuulu tyyliini. Menetin kolarissa jotakin, mutta sain muuta tilalle. Elämästä löytyy aina paljon asioita, joista voi olla kiitollinen.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 3/17.

Kirje lapsilta

Hei äiti,

toivottavasti tiedät, kuinka paljon arvostamme sinua. Vaikka olet ollut omistautunut työllesi, olet aina tukenut meitä ja antanut aikaasi. Työsi on ollut perheemme yhteinen asia: me lapset olemme saaneet olla ravintoloissasi kokkina, tiskaajana, siivoojana, roudarina, lipunmyyjänä - eri-ikäisinä erilaisissa hommissa. Se on ollut arvokasta oppia työelämään.

Yksi perhettämme yhteen nivonut asia on ollut ruoka. Vaikka nyt aikuisina olemme asuneet eri kaupungeissa, olemme silti kokoontuneet koko perhe saman pöydän ääreen.

Eräs ruokatraditio on erityisen tärkeä. Ravintola-alalla pikkujoulukausi on vilkas, joten joulun tullessa olet varmasti ollut aina aivan poikki. Silti joka ikinen joulu jokainen meistä on saanut toivoa sinulta, mitä haluaa jouluna syödä. Olga toivoi monta vuotta peräkkäin "nakkipottuja", iskä tietysti kinkkua. Kaikkien toiveet toteutuivat, ja ravintoloitsijan kotona joulupöydässä syötiin nakkikeittoa.

Vielä yksi tärkeä asia: Kiitos äiti!

Emmi, Eetu ja Olga

Kodin Kuvalehdellä on nyt mahtavat 50 000 Facebook-kaveria! Juhlaviikon kunniaksi esittelemme ulkosuomalaisia lukijoitamme ja heidän ruokatottumuksiaan. Tällä kertaa esittäytyy Australian Melbournessa asuva Airi Repetti.

Airi Repetti, miten päädyit Melbourneen?

"Olen asunut Australiassa jo 23 vuotta, sillä mieheni on syntyperäinen melbournelainen.

Tyttäremme Laura, 22, on jo työelämässä, ja Sonja, 20, opiskelee Melbournen yliopistossa. Laura ja Sonja ovat sekä Australian että Suomen kansalaisia ja puhuvat englannin lisäksi myös suomea. Molemmat asuvat vielä kotona."

"Suomesta kaipaan paistettuja silakoita ja rahkapiirakkaa." 

Millaista ruokaa syötte arkena?

"Perheemme ruokakulttuuri on muovautunut sekoitukseksi suomalaista, italialaista ja australialaista keittiötä.

Aamiaiseksi syön yleensä kaurapuuroa ja mustikoita. Syön sitä monena aamuna viikossa."

"Käymme joka vuosi keräämässä mustikoita läheisellä mustikkatilalla, ja pari vuotta sitten minua haastateltiinkin marjojen keruusta täkäläiseen The Age -lehteen."

Airi Repetti antoi australialaislehteen suomalaisen mustikkapiirakkaohjeen.
Airi Repetti antoi australialaislehteen suomalaisen mustikkapiirakkaohjeen.

"Torstaisin meillä syödään yleensä lasagnea, jonka minä valmistan - vuosia sitten suomalaislehdestä talteenotetun ohjeen mukaan. Se on koko perheen suosikkiruoka."

Lasagnea suomalaisohjeella.
Lasagnea suomalaisohjeella.

Mitä ruokaa kaipaat Suomesta?

"Kaipaan paistettuja silakoita ja rahkapiirakkaa. Nykyään kaupoista saa jo erikoisempiakin aineksia, mutta valmiin ruoan maku ei aina ole se muistojen herkku, milloin mistäkin syystä.

Myös täkäläisen kaasu-uunin käyttö vaikuttaa makuun, vaikka olen kyllä sitä mieltä, että pullasta tulee siinä paljon mehevämpää! Kesti aikansa ennen kuin totuin kaasun käyttöön, mutta nyt en kyllä enää vaihtaisi sähköhellaan.

Täytekakkuja täällä ei osata leipoa. Ne ovat yleensä tosi kuivia, ja leipomoistakin ostetut kauniit luomukset varsin mauttomia ja ylimakeita."

Naistenviikolla nimipäiviään viettävät sisarukset Leena-Maija, Saara, Reetta ja Johanna tietävät, että sisarussuhde kestää kaikki elämän myrskyt. Nimipäivät vietettiin kesäisin perheen kotipaikalla maalla, johon kutsuttiin niin naapureita kuin sukulaisiakin.

Sisarukset Saara Karttunen, 37, Reetta Oksanen, 35, Johanna Manninen, 31 ja Leena-Maija Karttunen, 29, juhlivat nimipäiviään naistenviikolla ikäjärjestyksessä, peräkkäisinä päivinä. Nimipäivänsankareiden vanhemmat kovasti väittävät, että kyseessä on sattuma.  

"Luulen, että ehkä kolme ensimäistä nimeä on valittu sattumalta, neljännes on jo jatkettu tarkoituksella", Saara arvelee. 

Neljä sisarusta kasvoivat maatilalla Tervon Talluskylässä, jossa heidän kotipitäjänsä tunnetaan nimellä Väärän tila.

Lapsuuden nimipäiväjuhliin kuului äidin leipoma mansikkakakku.

Perheessä nimipäiviä juhlittiin koko perheen, joskus jopa lähisukulaisten ja naapureiden voimin. Naiset muistavat, että lapsuuden nimipäiväjuhliin kuului äidin leipoma mansikkakakku, pieniä lahjoja ja pionit, jotka äiti antoi ottaa kukkapenkistä talteen.  

"Nimipäivät olivat meillä varmaan siksikin niin iso juttu, kun maaseudulla virikkeitä on vähemmän verrattuna kaupunkiin. On kiva kutsua ystäviä kylään, juoda kahvia ja syödä kakkua yhdessä", Saara miettii. 

Maatilatöitä ja lapsuudenleikkejä

Lapsuuden kesiä muistellessa kaikkia naurattaa, sillä lypsykarjatilan hoitamiseen liittyy paljon hauskoja muistoja. Sisarusten kesäloma alkoi joka vuosi niin, että pelloilta kerättiin kivet ja tehtiin perunaa.

"Muistan vieläkin, kun tehtiin yhteisiä kesälomareissuja ja katseltiin muiden peltoja miettien, että tuolla asuu onnellisia lapsia, kun ei näy pelloilla kiviä", Reetta nauraa. Johanna vielä jatkaa, että vaikka lapset tekivätkin osansa tilan eteen, pakko ei koskaan ollut. Isää ja äitiä autettiin maatilatöissä mielellään.  

"Aika nuorena jo siskojen kanssa ymmärrettiin, että jos me ei auteta vanhempia, niin he joutuvat tekemään työt kahdestaan yötä myöten", Leena-Maija kertoo.

"Halusin auttaa vanhempia maatilan hoidossa niin paljon, että rippikouluikäisenä suunnittelin kesän rippileirinkin niin, että pääsisin kotiin heinäntekoon", Johanna tunnustaa.

Kerran teimme Johannan kanssa sopimuksen, että samalla, kun hän kitkee kasvimaata, minä luen hänelle ääneen Harry Potter -kirjaa. - Leena-Maija Karttunen

"Myönnän, että joskus keksin keinoja laistaa maatilatöistä. Kerran teimme Johannan kanssa sopimuksen, että samalla, kun hän kitkee kasvimaata, minä luen hänelle ääneen Harry Potter -kirjaa. Johannalle se sopi hyvin, sillä hän taas ei välittänyt lukemisesta ja oli ahkera", Leena-Maija kertoo.  

Maatilan kesiin kuului myös paljon tyttöjen yhteisiä leikkejä. Kerran tytöt tekivät sahajauhokasasta kirkon ja leikkivät häitä. Reetta oli urkuri, Saara pappi, Johanna morsian ja Leena-Maija sulhanen.  

"Silloin meidän äiti jopa ajoi 40 kilometrin päähän Pielavedelle ja osti meille häälahjan", Reetta nauraa.

 Äiti lähti usein mukaan lastensa leikkeihin ja tällä kertaa kuvasi tyttärien häät. Hääleikissä Johanna oli morsiamena ja Leena-Maija sulhasena.
Äiti lähti usein mukaan lastensa leikkeihin ja tällä kertaa kuvasi tyttärien häät. Hääleikissä Johanna oli morsiamena ja Leena-Maija sulhasena.

Äidillä oli tapana lähteä mukaan tyttärien leikkeihin. Siskot muistelevat kertaa, jolloin äiti suostui heille hammaslääkärileikkiin potilaaksi. 

"Leikki tosin loppui lyhyeen, kun äiti sattui kesken kaiken kysymään, että kenenköhän suussa hammaslääkärin välineitä oli käytetty viimeksi. Reetta ja Saara vastasivat, että kissan", Leena-Maija kikattaa. 

Sisarussuhde kuin omenapuu

Väärän sisarukset ovat tiimi, jossa voi tukeutua toinen toiseensa tilanteessa kuin tilanteessa. 

"Olen joskus kuvaillut meitä omenapuuna, jossa on jalostettuja oksia. Yksi oksa kasvattaa tiettyä omenaa, ja toinen kasvattaa toista, mutta runko on sama", Reetta kuvailee.  

Oma sisko on sellainen PMMP:n sanojen mukainen paskapäinen paras kaveri, jolle suuttuu kaikkein eniten, mutta kaikkein tiukimmassa tilanteessa siskot ovat heitä, joihin voi aina tukeutua. - Johanna Manninen

"Oma sisko on sellainen PMMP:n sanojen mukainen paskapäinen paras kaveri, jolle suuttuu kaikkein eniten, mutta kaikkein tiukimmassa tilanteessa siskot ovat heitä, joihin voi aina tukeutua", Johanna luonnehtii. Hän jatkaa, että silloin, kun hän masentui, siskoista sai kaikkein tärkeimmän tuen. 

"Olen puhunut Reetan kanssa satoja tunteja puhelimessa ja kaikkein tiukimpana hetkenä Leena-Maija tuli luokseni hoitamaan lapsia", Johanna kertoo. 

Sittemmin elämä on vienyt tyttöjä eri suuntiin. Sisarukset ovat asuneet jo pitkään eri paikkakunnilla, mutta kauimmaksi lähti Saara, joka tekee tällä hetkellä lähetystyötä Siperiassa.  

Siskoa ymmärtää puolesta sanastakin. - Saara Karttunen

"Siskoa ymmärtää puolesta sanastakin. On hassua, mutta tuntuu, että etäisyys on lähentänyt meitä. Onneksi nykyisin on netti ja WhatsApp, joten pidämme yhteyttä, vaikka asunkin kaukana", Saara kertoo.

Leena-Maija, Johanna, Reetta ja Saara näkevät toisiaan nykyisin koko porukalla kerran tai pari vuodessa.
Leena-Maija, Johanna, Reetta ja Saara näkevät toisiaan nykyisin koko porukalla kerran tai pari vuodessa.

"Myönnetään tosin, että kun yhdelle soittaa, kuulee kaikkien kuulumiset samalla. Tarina saattaa tosin matkalla muuttua vähän", Leena-Maija nauraa. 

Pitkän etäisyyden vuoksi siskot näkevät nykyisin koko porukalla kerran tai pari vuodessa. Tänä kesänä yhteisesti tavataan taas nimipäivien merkeissä, Väärällä. Leena-Maija vakuuttaa, että mansikkakakkua on taas tiedossa.

"Ja haetaan pionit kukkapenkistä. Tosin ehkä nyt meidän lapset käyvät poimimassa ne meille äidin kukkapenkistä. Luvan kanssa tietenkin", Johanna toteaa. 

Kodin Kuvalehdellä on nyt mahtavat 50 000 Facebook-kaveria! Juhlaviikon kunniaksi esittelemme ulkosuomalaisia lukijoitamme ja heidän ruokatottumuksiaan. Nyt esittäytyy Anu Besson Australian Perthista.

Anu Besson, milloin muutit Perthiin?

"Olen asunut Perthissä, Australian länsirannikolla, kesäkuusta 2011 asti. Perthiä kutsutaan maailman eristyneimmäksi kaupungiksi, sillä täältä on yli 2 000 kilometriä lähimpään isoon kaupunkiin Adelaideen. Asun täällä ranskalaismieheni kanssa." 

Millainen on tyypillinen arkiruokasi?

"Se vaihtelee. Mieheni on ranskalainen ja tällä hetkellä syömme anopin kokkaamia ruokia, koska hän on kylässä. Tyypilliset ruuat ovat erilaisia salaatteja ja proteiinia, kuten grillikanaa, kananmaksaa, lampaankyljyksiä tai munakasta."

Lounassalaatti australialaiseen tyyliin. Toisessa annoksessa graavilohta, avokadoa, juureksia ja vihanneksia; toisessa grillattua paprikaa, kesäkurpitsaa, tomaattia ja vuohenjuustoa. Kastikkeena maustettu majoneesi.
Lounassalaatti australialaiseen tyyliin. Toisessa annoksessa graavilohta, avokadoa, juureksia ja vihanneksia; toisessa grillattua paprikaa, kesäkurpitsaa, tomaattia ja vuohenjuustoa. Kastikkeena maustettu majoneesi.

"Kun olemme kaksin, ostamme arkena usein takeawayta: intialaista, japanilaista, thaimaalaista tai vietnamilaista ruokaa. Nämä ovat tyypillisesti erilaisia mausteisia riisi- tai nuudeliannoksia kanan kera.

Australialainen ruokavalio on hyvin vaihteleva, koska maassa asuu rikas kirjo eri kulttuureja. Aussit tykkäävät grillata, myös gourmet-purilaiset ovat suosittuja."

Mitä suomalaisia ruokia teet siellä?

"En juuri tee suomalaisia ruokia, ellei lihapullia lasketa. Syön lounaaksi ostosalaatteja tai take away -annoksia, ja illalla kokkaamme usein salaattia ja lihaa.

Täältä ei saa yhtä laajaa valikoimaa jugurtteja, viilejä, ruokakermoja tai piimää kuin Suomesta, enkä kaipaa perunapohjaisia ruokia."

Anu suosii salaatteja. Herkullisia ja tuoreita raaka-aineita on Perthistä helppo löytää.
Anu suosii salaatteja. Herkullisia ja tuoreita raaka-aineita on Perthistä helppo löytää.

"Ruisleipää leivon itse Ikean valmisjauhoista. Annan taikinan kohota yli yön uunissa, jolloin siihen tulee hapan vivahde oikean ruisleivän tapaan.

Suomalaisruokia syön lähinnä suomalaisten juhlissa, kuten jouluna ja juhannuksena Perthin Suomi-talolla: itsetehdyt suomiherkut katoavat aina parempiin suihin hetkessä ja keräämme näin varoja Suomi-talon toimintaan."

Mitä australaisessa ruokakulttuurissa ihailet tai ihmettelet?

"Aussit syövät paljon avokadoja ja punajuuria, etenkin aamiaisella, lounaalla ja brunssilla. Äskettäin eräs ministeri jopa väitti, että nuoret tuhlaavat rahansa avokadoihin asuntolainojen sijasta!

Australia on kahvilakulttuurin mekka, ja pizzerian tai pubin sijaan lähes joka lähiössä on suosittu kahvila tai useampi, joissa perheet ja kaverit kokoontuvat viikonloppuisin. Aussit rakastavat kahvia, ja se onkin täällä ensiluokkaista: jokainen kuppi tehdään kahvilassa tilauksesta, vastajauhetuista pavuista, sitä ei koskaan kaadeta kahvipannusta.

Läpi vuoden jatkuva kesäinen sää kannustaa yhteisölliseen terassi-, piknik-, ja grillauskulttuuriin."

 Pavlova eli marenkitorttu suosittu jälkiruoka Australiassa erityisesti jouluna.
 Pavlova eli marenkitorttu suosittu jälkiruoka Australiassa erityisesti jouluna.