Susanna ja Tomi Tuominen ovat olleet naimisissa 21 vuotta. Videolla he kertovat, miltä rakkaus tuntuu. Laulaapa Tomi myös lemmenlaulun.

Riihimäkeläiset Susanna ja Tomi Tuominen ovat olleet naimisissa jo 21 vuotta, mutta rakkaus roihuaa yhä yhtä vahvana kuin suhteen alussa.

"Susanna on maailman kaunein nainen. Hänen kuorsauksensa ääni on minulle kuin sydänlääke", Tomi sanoo.

Susanna ja Tomi ovat tiettävästi Suomen ainut aviopari, jolla on Downin syndrooma.

Parisuhteen vaalijoina he ovat mestareita. He puhuvat toisistaan aina kauniisti, eivät piikittele, juhlivat mitättömimpiäkin juhlapäiviä mahtipontisesti ja mököttävät korkeintaan viisi minuuttia.

Tällä videolla Tuomiset kertovat oman rakkaustarinansa. Ja lopuksi laulavat sen.

Lue koko juttu Susannan ja Tomin kuulumisista 15.12. ilmestyvästä Kodin Kuvalehdestä.

 

Jaani Vilkkilä on 44-vuotias pappi. Hän asuu Helsingissä, harrastaa balettia ja on neljän lapsen isä.

"Baletti ei ole poikien harrastus. Niin joku tokaisi minulle 1970-luvun lopulla vantaalaisessa lähiössä. Minä uskoin, vaikka olisin halunnut kokeilla.

Luokallani oli tyttö, joka harrasti balettia. Nähtyäni hänen tanssivan ajattelin, että tuohon minäkin pystyisin. Sen sijaan aloin harrastaa yleisurheilua. Huomasin, että olen motorisesti lahjakas ja koordinaationi pelaa.

Koulun discoissa välttelin tanssimista. Minusta oli kauhea ajatus, että olisin tanssilattialla katseiden kohteena, joku näkisi liikkeeni ja pitäisi niitä väärinä.

Vasta kolmikymppisenä löysin tarpeeksi rohkeutta ja aloin harrastaa nykytanssia. Tykkäsin siitä, mutta harrastus jäi, kun muutin toiselle paikkakunnalle.

Voinko tulla, vaikka en osaa mitään? Juuri sinun kaltaisillesi tämä ryhmä on, vastasi opettaja.

Pari vuotta sitten löysin Vapaan Tanssikoulun miesten balettiryhmän, koska lapseni harrastavat samassa rakennuksessa. Syksyllä 2014 otin härkää sarvista ja soitin ryhmän vetäjälle. Voinko tulla, vaikka en osaa mitään? Juuri sinun kaltaisillesi tämä ryhmä on, vastasi opettaja.

Meitä on ryhmässä seitsemän miestä, ja tanssimme keran viikossa puolitoista tuntia. Harjoittelemme oikeaa balettia niin puhtaasti kuin liikkuvuus antaa periksi. Olemme tosissamme mutta emme jäykkäniskaisia. Fiilis ryhmässä on hyvä. Jotkut meistä ovat laiheliineja, toiset enemmänkin tynnyrivatsaista painonnostajatyyppiä. Ruumiinrakenteella ei ole väliä. Pääasia on, että me kaikki tanssimme.

Meillä on balettitossut, miesten mallia, ei kärkitossuja. Tossujen hankkiminen kasvatti itsetuntoa, sillä niistä tuli oikean tanssijan olo. Niitä lukuun ottamatta meininki tanssisalilla on kuin missä tahansa liikuntaharrastuksessa. Minä pistelen menemään juoksutrikoissa ja t-paidassa.

Kun teen liikesarjoja, näen mielessäni itseni kevyempänä ja notkeampana kuin olenkaan. Silmäys peiliin kertoo karun totuuden. Betonipossuko se siellä hyppii?

Olen ylpeä siitä, että uskalsin keski-iässä lähteä toteuttamaan lapsuuteni unelmaa.

Omien rajojen yli meneminen on ollut hieno kokemus. Baletin myötä minusta on tullut enemmän minä. Olen ylpeä siitä, että uskalsin keski-iässä lähteä toteuttamaan lapsuuteni unelmaa.

Enää en mieti, olisiko minusta voinut tulla ammattitanssija, jos olisin aloittanut oikeassa iässä. Otan kropastani irti sen, minkä vielä voin. Olen iloinen, että jalka yhä nousee ja intoa riittää. Haaveilen, että vielä jonain päivänä venyn spagaattiin.

Nykyisin voisin hyvin mennä tanssimaan villisti discon keskilattialle. Ihan sama, jos joku katselisi. Antaisin palaa vain."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 20/2016.

Sarjassa tutut ihmiset paljastavat tärkeän lauseensa.

”Muutama vuosi sitten kirjoitin lyhytelokuvaa ystäväni Miina Maasolan kanssa. En ollut koskaan aiemmin kirjoittanut, olin vain näytellyt. Koko ajan Miina hoki minulle, että minun pitää uskoa haaveisiin, niin ne toteutuvat.

Käsikirjoitus oli tuotantoyhtiöllä, kun Miina vuonna 2014 menehtyi auto-onnettomuudessa. Päätin, että uskallan tehdä projektin loppuun, vaikka Miinan oli pitänyt liidata kaikki. Opin valtavasti elokuvan tekemisestä ja käsikirjoittamisesta. Sain Miinalta paljon viestikapuloita, tämän elämänohjeenkin.

Putous oli tv-ohjelma, jonne tiesin haluavani. Koekuvauksissa ajattelin taas Miinan sanoja. Uskalsin toivoa, ja haaveeni toteutui.

 

Anne-Maarit Koivuniemestä, kapinallisesta teinistä, kasvoi huolehtiva aikuinen tytär. Kaiken muutti Alzheimerin tauti. Siihen sairastuivat sekä isä että äiti.

LIKAA IKKUNOISSA, pölyä lattioilla. Murrettuja lukkoja. Nippukaupalla lehtiä kaikkialla, komeroissa ja vaatehuoneiden lattioilla.

Kun katselin ympärilleni vanhempieni kodissa syksyllä 2009, ymmärsin vihdoin, miksi he olivat menneinä kuukausina eristäytyneet sinne keskenään ja pitäneet meidät lapset matkan päässä. Edellisenä jouluna he eivät olleet kiinnostuneita näkemään minua tai kolmea sisarustani ollenkaan.

Äidin ja isän kanssa jouluna 1970. Taisin saada lahjaksi äidin tekemän nuken.
Äidin ja isän kanssa jouluna 1970. Taisin saada lahjaksi äidin tekemän nuken.

Arki oli lipsahtanut heidän otteestaan.

Avaimet olivat aina hukassa, minkä vuoksi lukot piti särkeä. Imuria ei ollut käytetty aikoihin, ikkunoiden pesusta puhumattakaan. Lehtiä he olivat tilanneet aina vain lisää, yhteensä 22 erilaista. Tilauksia he eivät enää osanneet lopettaa.

Me lapset olimme alkaneet saada outoja puheluita. Sama asia kerrottiin kahteen kertaan tai jankutettiin kadonneista avaimista. Isä, joka oli aina ollut hyväkäytöksinen mies, oli muuttunut kireäksi. Hän hermoili auton huolloista ja veropapereista ja saattoi tiuskia pikkujutuista.

Yhteistuumin me sisarukset otimme vaikean asian puheeksi vanhempiemme kanssa: Haluamme, että muistinne tutkitaan. Meillä on teistä huoli.

Isä ja äiti vaikuttivat helpottuneilta siitä, että joku otti tilanteesta vastuuta.

Ei tullut huutoa, ei ongelman kiistämistä. Isä ja äiti vaikuttivat helpottuneilta siitä, että joku otti tilanteesta vastuuta. He suostuivat laajoihin tutkimuksiin.

Pitkästä aikaa pääsimme astumaan lapsuudenkotimme, 70-luvulla rakennetun omakotitalon kynnyksen yli. Epäjärjestys pisti silmään heti.

Teimme talossa suursiivouksen ja varasimme ajat muistihoitajan ja lääkärin tutkimuksiin. Isä oli täyttänyt 70, äiti oli 69-vuotias. Fyysisesti molemmat olivat hyvässä kunnossa.

Tammikuussa 2010 he saivat saman diagnoosin samana päivänä. Menimme vastaanotolle yhdessä. Lääkärin puhuessa pitelin äitiä kädestä.

Molemmilla oli todettu Alzheimerin tauti.

TEINI-IÄSSÄ OLIN HANKALA. Huusin, kapinoin ja paiskoin ovia.

Perusasiat perheessämme olivat kunnossa. Isä työskenteli Huittisissa kaupungininsinöörinä, äiti oli aluksi kotirouva, myöhemmin perhepäivähoitaja. Olin lapsista toiseksi vanhin. Koulussa pärjäsin mukavasti. Luin ja kirjoitin paljon, soitin viulua ja kävin laulutunneilla.

Kodin ankarat säännöt ja tiukat kotiintuloajat kuitenkin ahdistivat. Minulla oli paljon kavereita, joiden kanssa olisin halunnut mennä vapaammin. Lukiossa kuuluin tiiviiseen neljän tytön ryhmään. Kuuntelimme fiftarimusiikkia, kuten Eddie Cochrania ja Elvistä, kampasimme tukat poninhännälle ja halveksimme paikallisia punkkareita. Univormuumme kuuluivat leveät valkoiset housut ja punaiset villatakit.

Kirjoitin ylioppilaaksi keväällä 1983. Samana vuonna minut valittiin Maito ja Terveys -yhdistyksen Maitotytöksi. Hakemuksen kilpailuun äiti lähetti minulta salaa. Työ maitotyttönä mahdollisti muuton pois kotoa Helsinkiin. Jaoin Kontulassa kaksion kämppiksen kanssa.

Maitotyttönä pääsin kiertämään maata. Tässä tervehdin isäntiä maatalousnäyttelyssä 1983.
Maitotyttönä pääsin kiertämään maata. Tässä tervehdin isäntiä maatalousnäyttelyssä 1983.

Kiersin pitkin maata markkinoimassa maitotuotteita, puhuin terveistä elämäntavoista marketeissa, messuilla ja kouluissa. Nautin vapaudestani suunnattomasti. Kotoa päästyäni minulla oli olo, että nyt kaikki on mahdollista.

ETÄÄNNYIN VANHEMMISTANI. Ajattelin, että he ovat jäykkiä ja konservatiivisia eivätkä ymmärrä minua.

Asuin eri puolilla Suomea, kävin talouskoulun Porissa, opiskelin apuhoitajaksi Helsingissä ja työskentelin pääkaupunkiseudulla päiväkodissa ja kotisairaanhoidossa.

Lähelle lapsuudenkotia palasin vuonna 1990, kun pääsin Poriin opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Ainoa lapseni, ihana poikani Robert, syntyi lyhyeksi jääneestä liitostani vuonna 1993. Vasta kun minusta itsestäni tuli äiti, aloin ymmärtää vanhempiani paremmin. Kapinani lakkasi. Isä ja äiti toivottivat tervetulleiksi perhejuhliin niin minut, poikani kuin ex-miehenikin, jonka kanssa välini säilyivät hyvinä.

Poikani Robertin kanssa olemme aina olleet läheiset.
Poikani Robertin kanssa olemme aina olleet läheiset.

Käytännössä olin yksinhuoltaja. Kaikki apu tuli tarpeeseen, etenkin kun pojan vähän kasvettua aloin tehdä vuorotyötä sairaanhoitajana Satakunnan keskussairaalassa.

Nyt jälkeenpäin tuntuu, että lapsi varttui hetkessä.

TIETO VANHEMPIEN SAIRAUDESTA oli meille sisaruksille järkytys, mutta myös helpotus. Oudot oireet ja muuttunut käytös saivat vihdoin selityksen. Sekä isä että äiti saivat heti lääkityksen, joka hidastaa Alzheimerin taudin etenemistä.

Diagnoosi oli kova paikka erityisesti isälle. Hän ei pitänyt siitä, että aiheesta puhuttiin. Äitikään ei osannut käsitellä asiaa.

Tajusimme, että he tarvitsevat apua kotiin. Kaupungilta saimme järjestymään niin kotisairaanhoidon käynnit kuin ateriapalvelunkin. Helppoa se ei ollut, sillä isä pisti kampoihin kaikessa. Hän peruutti ateriapalvelun kahdesti, minä pyysin sen takaisin.

Me pärjäämme kyllä, isä jankutti. Ette pärjää.

Me pärjäämme kyllä, isä jankutti. Ette pärjää. Ette enää, me selitimme uudelleen ja uudelleen, ja pikkuhiljaa isä ja äiti myöntyivät ottamaan avun vastaan. Hyvä niin, sillä lääkityksestä huolimatta etenkin isän tila huononi nopeasti.

Pikkuveljeni ryhtyi vanhempiemme taloudelliseksi edunvalvojaksi ja minusta tuli isän ja äidin etäomaishoitaja. Vuorollamme kävimme talolla leikkaamassa ruohon ja tekemässä lumityöt.

Tuntui luonnolliselta, että suurin osa uuteen tilanteeseen liittyvästä vastuusta lankesi minulle. Ammattini takia tiesin sairaudesta eniten. Lisäksi sisaruksillani oli kotona pieniä lapsia, minun poikani oli jo aikuinen.

Välillä myös riitelimme. Kun puhutaan vanhempien sairastamisesta ja pärjäämisestä, pelissä ovat suuret tunteet.

ÄIDIN JA ISÄN tilanne sai uuden käänteen, kun isä talvella kävelylenkillä liukastui ja katkaisi kätensä kahdesta kohdasta. Käsi leikattiin ja se parani, mutta me lapset ymmärsimme, etteivät isä ja äiti pärjää enää kaksin kotona. Ilahduimme, kun kaupunki tarjosi heille pariskuntapaikkaa dementiakodista.

Paikka oli kuitenkin pettymys. Muut siellä asuvat olivat paljon huonommassa kunnossa kuin vanhempamme. Äidille ei ollut juttuseuraa, ja vanhemmillani oli käytössä vain pikkuinen huone. Ikänsä suuressa talossa asuneille ihmisille sellaiseen ahtautuminen oli järkytys.

Kaupungin virkailijoiden ilmeiseksi yllätykseksi kieltäydyimme pysyvästä paikasta. Oli keksittävä muuta.

Minusta tuli vanhempieni omaishoitaja.

Hain ja sain virkavapaata työstäni sairaalassa. Helmikuussa 2015 muutin kimpsuineni ja kissoineni isän ja äidin luokse, huoneeseen, josta olin muuttanut pois yli kolmekymmentä vuotta aiemmin. Taloon, jossa en koskaan enää olisi uskonut asuvani. Minusta tuli vanhempieni omaishoitaja.

KUKA TUO NAINEN ON, kyseli isäni välillä ja katseli epäluuloisesti äitiäni. "Sun vaimos. Oon ollut jo yli viiskytä vuotta!" vastasi äiti topakasti. Jälkeenpäin lohduttelin häntä ja selitin, ettei isä tarkoita pahaa. Sairaus siinä vain puhui.

Välillä isä havahtui, alkoi vimmaisesti kiirehtiä kouluun tai työmaalle. Joskus hän pyysi minua etsimään kanssaan kotia, koska talo, jossa olimme, tuntui niin vieraalta.

Kärsivällisyyteni kasvoi. Huomasin, ettei muistisairaan kanssa kannata kinata. On parempi nyökkäillä, rauhoitella ja olla vain lähellä. Samojen asioiden jankkaamisesta ei pidä hermostua. Välillä voi vastata itse vähän eri sanoilla kuin edellisellä kierroksella. Tärkeintä on, että tunnelma säilyy mukavana.

Silti pinnani paloi joskus. Saatoin sanoa isälle ja äidille hyvinkin vihaisesti. Suuttuminen on inhimillistä, asia joka omaishoitajalle täytyy välillä suoda. Riita ei riko muistisairasta. Todennäköisesti hän ei enää hetken päästä muista koko juttua.

Jaksoin, koska tiesin, ettei tämä ole ikuista. Virkavapaani kesti puolisen vuotta. Sinä aikana etsimme ja löysimme isälle ja äidille hyvän pariskuntapaikan hoitokodista Huittisten naapurikunnasta Sastamalasta. He muuttivat sinne syksyllä 2015.

Lupasin äidille vuosia sitten, ettei häntä ja isää eroteta toisistaan. Sen lupauksen olen pitänyt.

Hoitokodissa vanhemmillani on oma pieni huoneisto, jossa on erillinen sisäänkäynti. On makuuhuone, olohuone ja keittosyvennys. On talon omassa keittiössä valmistettu ruoka ja tehostettu hoito sekä pieni ylimääräinen makuuhuone, johon tarvittaessa saa sairaalasängyn.

Sastamala-kodissa voi olla loppuun asti. Lupasin äidille vuosia sitten, ettei häntä ja isää eroteta toisistaan. Sen lupauksen olen pitänyt.

Muistisairaille ei ole paratiisia maan päällä. En odota vanhemmilleni mitään erityistä. Hyväksyn tavallisuuden ja ymmärrän henkilökunnan ajoittaisen kiireen. Tärkeintä on, että isällä ja äidillä on nyt turvallinen olo ja rauhallinen mieli.

En mieti sitä, sairastunko kenties itse samaan sairauteen jonain päivänä. Etukäteen sellaista ei kannata surra.

TAPAAN VANHEMPIANI lähes joka viikonloppu ja soittelemme päivittäin. Isän ja äidin huoneessa palvelutalossa on vihko, johon voi kirjata kuulumisia. Äidin kaunis käsiala on muuttunut horjuvaksi mutta on yhä ymmärrettävää. Hän kirjoittaa usein vihkoon saman lauseen: kova ikävä lapsia, odotamme, koska joku tulisi.

Tahdon pitää vanhempani arjessa mukana ja elämässä kiinni. Usein vien heidät käymään lapsuudenkodissani tai rakkaalla Kiikoisten mökillä. Äidille on tärkeää päästä katsomaan tuttuja paikkoja.

Päällimmäinen tunteeni vanhempiani kohtaan on nyt rakkaus.

Isä ei niitä tunnista. Hän kävelee enää vain tuettuna eikä juuri puhele. Joskus hän silti yllättää. Mökkimatkoilla käymme ABC:llä syömässä. Isä saattaa katsella jotakuta ruokailijaa ja tokaista yhtäkkiä kovalla äänellä, että tonkaan ei kannattaisi kyllä enää mitään syödä. Siinä ei auta kuin hymyillä pahoittelevasti.

Päällimmäinen tunteeni vanhempiani kohtaan on nyt rakkaus. Riidat ja vänkäämiset ovat loppuneet. Kaikki menneet asiat on pyydetty ja annettu anteeksi.

LÄHEISEN OSA on ollut minulle kasvun paikka. Muistan, miten vuosia sitten sanoin sisaruksilleni, että takapuolia en pese, siinä menee minun rajani. Sen rajan olen ylittänyt monta kertaa. Kummallista on, ettei se edes tunnu erikoiselta.

"Olen aina ollut kiinnostunut toisten auttamisesta. Heikommat ja väärinkohdellut ovat sydäntäni lähellä", Anne-Maarit sanoo.
"Olen aina ollut kiinnostunut toisten auttamisesta. Heikommat ja väärinkohdellut ovat sydäntäni lähellä", Anne-Maarit sanoo.

Olimme vanhempieni kanssa pitkään etäisiä, mutta tämä yhteinen aika on korvannut sen. Olen saanut takaisin jotakin tuttua varhaislapsuudesta. Muistan, miten isä otti minut mukaan työmailleen, jutteli projekteistaan, luotti minuun. Se oli meidän juttumme. Nykyhetkessä on jotain samaa. Pidän vanhemmistani huolta, koska haluan tehdä niin. Menen katsomaan heitä, koska minulla on ikävä.

Välillämme on paljon lämpöä, huumoriakin. Isä ja äiti ovat oppineet näyttämään tunteitaan ja halaavat ja suukottavat minua usein. Toisiaan he ottavat kädestä kiinni, kun menevät nukkumaan.

TAVALLINEN ARKI riittää vanhemmilleni. Uutisiin tai dokumentteihin isä ei enää jaksa keskittyä, mutta valokuvien katselusta vanhempani saavat paljon iloa. Mökillä isä ja äiti katselevat, kun leikkaan nurmikkoa tai käyn uimassa.

Toisinaan vien isänikin järveen. Hän nauttii vedessä olemisesta, vaikka ei enää muista, miten uidaan. Onneksi ranta on matala ja minä neuvon vieressä.

Kumarru. Käänny. Mene seljälles. Rentoudu.

Kaikki hyvin, isä.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 18/2016.

Rakas äiti

Olet ihminen, joka ei koskaan kieltäydy auttamasta muita, huolehtivainen ja ihana. Minun elämässäni olet ollut turva ja tuki. Muistan, että lapsuudessani meillä oli välillä rahallisesti tosi tiukkaa. Silti pidit aina huolta, että minulla oli kaikkea, mitä tarvitsin.

Huolenpitosi jatkuu edelleen, vaikka olen jo aikuinen. Kutsut minua saunaan ja syömään ja laitat viestejä, joissa kyselet, miten minulla menee tai toivotat hyvää yötä.

Välillä mietin, miten jaksat opiskella, tehdä töitä ja hoitaa mummua ja pappaa. Vain harvoin sanot, että väsyttää. Asetat muut ihmiset itsesi edelle. Yritän auttaa sinua pienillä asioilla, kuten neuvomalla tietokoneen ja älypuhelimen käytössä.

Muistan, että papasta tuli kärttyisä, kun hän sairastui. Oli kamala kuunnella, miten ilkeä hän välillä oli sinulle. Olisin halunnut suojella sinua siltä kiukulta. Oli helpotus, kun sairaus lopulta sai nimen.

Nykyään pappa on leppynyt. Hän saattaa herkistyä ja alkaa itkeä, kun ei muista jotain. Silloin sinä lohdutat.

En olisi voinut toivoa parempaa äitiä. Kun tulet vanhaksi, aion parhaani mukaan pitää sinusta huolta.

Rakkaudella poikasi Robert

Anneli Koivunen

Anne-Maaritin molemmilla vanhemmilla on Alzheimerin tauti

Jutussa lukee; "Hoitokodissa vanhemmillani on oma pieni huoneisto, jossa on erillinen sisäänkäynti. On makuuhuone, olohuone ja keittosyvennys. On talon omassa keittiössä valmistettu ruoka ja tehostettu hoito sekä pieni ylimääräinen makuuhuone, johon tarvittaessa saa sairaalasängyn. Sastamala-kodissa voi olla loppuun asti. Lupasin äidille vuosia sitten, ettei häntä ja isää eroteta toisistaan. Sen lupauksen olen pitänyt." Tässä on käynyt hyvin ja hoivakoti löytynyt. Tänä vuonna, 2017, tullaan...
Lue kommentti

Ilona Aarnio on ikänsä joutunut venyttämään penniä. Isosta perheestä hän ei silti ole halunnut tinkiä.

"Jo alle kouluikäisenä tiesin, ettei raha kasva puussa. Kun näin kotona keittiön pöydällä elämäni ensimmäiset appelsiinit, äiti sanoi, että saan syödä niistä yhden. Hedelmäkorissa oli kuusi appelsiinia, yksi jokaiselle perheenjäsenelle: minulle, kolmelle isosiskolle, isälle ja äidille.

Opettajavanhempieni palkat olivat sen verran pienet, että meillä oli harvoin varaa ylimääräiseen herkutteluun.

Jouluaatto 1963. Istun Eila-äidin sylissä.
Jouluaatto 1963. Istun Eila-äidin sylissä.

Ison perheen kuopuksena jouduin käyttämään isosiskoiltani pieniksi jääneitä vaatteita ja urheiluvälineitä. Äiti ompeli paljon itse.

Elämäni tähtihetkiä oli, kun viisivuotiaana sain upouudet harjoituskaunoluistimet. Isosiskot olivat aloittaneet luistelun käytetyillä hokkareilla. Tunsin olevani lellipentu. En millään malttanut odottaa luistinradalle pääsyä, vaan harjoittelin luistelemista makuuhuoneen villamatolla.

Kun pyysin isältä jotain tavaraa, hän katsoi minua silmiin ja totesi: "Voi kulta pieni, minä ostaisin sen sinulle, mutta kun meillä ei ole rahaa."

Ymmärsin asian täysin, kun se sanottiin minulle suoraan. Raha ei riittänyt.

VIIKKORAHAA ei meidän perheessämme jaettu. Kaikista hankinnoista piti neuvotella erikseen. Paras aika neuvotteluille oli koulusta kotiin palanneiden vanhempieni iltapäiväkahvit. Silloin he eivät olleet vielä ruuanlaitosta ja muista illan toimista uupuneita.

Perheemme asui opettajan asunnossa vanhassa koulutalossa Leppävirran keskustassa. Vanhemmat maksoivat meidän lasten lukukausimaksut ja koulutarvikkeet, mutta huvin vuoksi ei saanut ostaa mitään.

Aloin tienata omaa rahaa 11-vuotiaana hoitamalla silloin tällöin naapurin vauvaa. Kun teininä halusin alkaa meikata, maksoin ripsivärini itse. Sama päti myöhemmin reikien laittamiseen korviin ja ajokorttiin.

Isä kuoli yllättäen, kun olin 15-vuotias. Jäimme asumaan kolmisin äidin ja vielä kotona asuvan isosiskon kanssa. Lensin pesästä viimeisenä ja muutin lukion jälkeen Kuopioon opiskelemaan. Minusta tuli markkinointimerkonomi.

JO LAPSENA TIESIN, että haluan monta lasta. Kauppaoppilaitoksen pikkujouluissa tutustuin kivaan poikaan, lasteni tulevaan isään. Reilua vuotta myöhemmin olimme kihloissa, tulin raskaaksi ja menimme naimisiin. Esikoispoikamme syntyi, kun olin 21-vuotias.

Olin onnellinen siitä, että sain olla äiti. Pari vuotta myöhemmin saimme tyttären. Tiesin, että elämäntehtäväni on iso perhe.

Perhe on Ilonalle kaikki kaikessa. Annu-tyttären Venla-vauvaa ihastelee mummin kanssa Ilonan tyttäristä toinen, Ada.
Perhe on Ilonalle kaikki kaikessa. Annu-tyttären Venla-vauvaa ihastelee mummin kanssa Ilonan tyttäristä toinen, Ada.

Kuopiosta oli vaikea löytää sopivaa vuokra-asuntoa, joten päätimme hakea kaupungin vuokratonttia ja aravalainaa ja rakentaa perheelle oman talon.

Elettiin 1980-luvun puoliväliä. Se oli aikaa, jolloin pankit suorastaan syytivät edullista lainarahaa asiakkailleen. Mekin otimme aravalainan lisäksi vielä tavallista pankkilainaa. Samoihin aikoihin perustimme mieheni kanssa oman mainostoimiston. Toinen poikamme syntyi, ja elämä hymyili.

Muutama vuosi myöhemmin tajusimme, että tulomme eivät riittäneet lainojen hoitamiseen. Meidän oli pakko myydä omakotitalomme. Pankkikriisi kolkutti ovella, ja lainojen korot alkoivat nousta.

KUN OLIMME MYYNEET kotimme, muutimme Kuopiosta Helsinkiin ja saimme molemmat vakituiset työpaikat, minä mainosalalta ja mies it-alalta.

Luopuminen talosta oli helpompaa, kun kaikki eivät tienneet, että muutto johtui pelkästään taloudellisista syistä. Meille jäi suuri velka, jonka pankki muutti kulutusluotoksi.

Olin innoissani uusista töistäni. Teimme mieheni kanssa hartiavoimin hommia saadaksemme perheen talouden tasapainoon. Korot kuitenkin karkasivat käsistä.

Emme pystyneet lyhentämään velkaa, sillä rahat menivät korkojen maksamiseen. Emme aina kyenneet maksamaan kaikkia muita laskuja, joten osa niistä meni ulosottoon. Menetimme luottokelpoisuutemme. Se tuntui tosi pahalta.

Saimme 1990-luvulla vielä tytön ja pojan, niin että lopulta perheessämme oli viisi lasta. Lapset antoivat voimaa punnertaa mahdottomalta näyttävässä taloudellisessa tilanteessa. Rahahuolet olivat aikuisten asioita. Kun käytimme lapsilisät ja palkkatulot järkevästi, raha riitti asumiseen, ruokaan ja vaatteisiin.

Minusta tuli penninvenyttämisen mestari. Löysin aina tarjoukset.

Tarjoustalo, Hongkong ja kauppojen tarjoukset tulivat vuosien varrella tutuiksi. Minulla oli päässäni täydelliset tiedostot siitä, mitä kukin perheenjäsen tarvitsee, kenelle pitää ostaa kalsareita kenelle sukkia. Pidin silmät auki ja nappasin heti kiinni, jos löysin tarvitsemani tavaran sopivaan hintaan.

Omista menoistani tingin niin paljon kuin pystyin. Tein arjen selviytymisestä suorastaan taidetta, minusta tuli penninvenyttämisen mestari. Tiesin tarkkaan, mistä mitäkin saa halvimmalla.

Joskus shoppailin jotain pientä myös itseäni lohduttaakseni, kun olin alavireinen tai tuntui siltä, etten jaksa talousongelmien suossa rämpimistä.

RUOKAKAUPASSA kävin pari kertaa viikossa ja työntelin kukkurallisia ostoskärryjä, sillä seitsenhenkiseen perheeseen upposi paljon syötävää. Minulle on aina ollut tärkeää, että ruokaa on riittävästi ja se on mahdollisimman hyvää, vaikka kaikesta muusta tingittäisiin.

Vaikka juoksin tarjousten perässä, jouduin silti välillä tinkimään ruuan laadusta. Lapset söivät usein jauhelihaa ja pastaa.

Toisinaan panimme pystyyn hampurilaiskioskin. Aikuiset auttoivat hampurilaisten tekemisessä, ja kukin lapsi sai toimia kioskin pitäjänä. Se oli hauskaa, eikä ruoka maksanut paljon.

Lastenkutsuille tein aina kaiken itse täytekakuista alkaen. Yksi edullinen hitti olivat tähtipiparkakkumuotilla leikatut kurkunpalat ja kermaviilikastike.

Meillä on aina ollut avoimien ovien koti, ja lasten kaverit ovat olleet tervetulleita. Ulko-ovi kävi usein, kun lapset kavereineen kulkivat sisään ja ulos.

Lastenkutsuille tein aina kaiken itse täytekakuista alkaen. Yksi edullinen hitti olivat tähtipiparkakkumuotilla leikatut kurkunpalat ja kermaviilikastike.

Olen perinyt ennakkoluulottoman luovuuden ja kekseliäisyyden lapsuudenkodistani. Moni asia voidaan tehdä toisin kuin mihin on totuttu. Vaikka rahaa on vähän, koti voi olla viihtyisä ja ruoka maukasta.

JOULU OLI lapsiperheessä tietysti vuoden kohokohta. Ostin joulukoristeet usein jo tammikuussa, kun ne olivat huokeimmillaan. Samoin hankin joulun jälkeen sianlihaa pakastimeen myöhempää käyttöä varten, kun sitä sai puoli-ilmaiseksi.

Lapset antoivat voimaa jaksaa. Rahahuolet olivat aikuisten asioita.

Vanhin tyttäreni vinkkasi nuoremmalle veljelleen, että kalleimmat joululahjat kannattaa pyytää joulupukilta. Näin isältä ja äidiltä ei mene niin paljon rahaa jouluostoksiin.

Lapsilla ei ollut säännöllistä viikkorahaa, mutta jokainen kymmenen vuotta täyttänyt sai joulun alla kuusikymmentä euroa ostaakseen muille perheenjäsenille pienen joululahjan. Halusin lasten ymmärtävän, ettei joulussa ole kyse vain lahjojen saamisesta vaan myös antamisen ilosta.

VÄLILLÄ OLI helpompiakin ajanjaksoja. 1990-luvun puolivälissä ostimme paritalon puolikkaan ja kävimme talvisin yhdessä laskettelemassa. Rahan kanssa piti edelleen olla tarkkana, mutta silloin meillä oli mahdollisuuksia saada vaihtelua arkeen. Mieheni teki kuitenkin lähes aina töitä, ja arjen pyörittäminen, lasten asiat ja yhteisen yrityksen paperityöt jäivät huolekseni.

Lopulta erosimme. Kuopuksemme oli vielä vauva ja esikoinen seitsemäntoistavuotias. Käytännön vastuu lapsista jäi minulle. Taloveloista selvittyäni sain niskaani uusia velkoja, eikä päivähoitomaksuihin ja veroihin ollut aina rahaa. Niin tuli ulosottomies jälleen tutuksi.

Tein koko 1990-luvun copywriterin töitä freelancerina. Vuosituhannen vaihteesta asti olin myös yritysvalmentaja. Muutaman vuoden kuluttua työtä oli lopulta niin vähän, että jouduin ajamaan yritystoiminnan alas saadakseni työttömyyskorvausta.

Työtilanteet ovat vaihdelleet, mutta minun on edelleen vaikea myydä itseäni ja osaamistani.

Sen jälkeen työkeikkojen saaminen oli hankalaa, koska minulla ei ollut yritystä, jonka kautta laskuttaa. Samoihin aikoihin muutin kolmen lapsen kanssa kaupungin vuokra-asuntoon.

INNOSTUN IHMISISTÄ ja haluan tukea ja kannustaa muita. Niinpä kouluttauduin avioeron jälkeen naurujoogaohjaajaksi, tunnekehoterapeutiksi ja ratkaisukeskeiseksi valmentajaksi.

Työtilanteet ovat vaihdelleet, mutta minun on edelleen vaikea myydä itseäni ja osaamistani, vaikka muiden valmistamia tuotteita kyllä markkinoin mielelläni.

50-vuotisjuhlani sujuivat hauskoissa tunnelmissa.
50-vuotisjuhlani sujuivat hauskoissa tunnelmissa.

Muutama vuosi sitten olin ystävieni kanssa piknikillä Helsingin Roihuvuoressa kirsikankukkajuhlissa. Grillasimme kanaa ja vihanneksia, herkuttelimme ja nautimme elämästä. Kuohuviiniäkin oli tarjolla. Mietin siellä istuessani, miten rikasta elämäni on rahapulasta huolimatta. Raha-asiat eivät ole sisintäni. Silti olen joskus tuntenut itseni toisen luokan kansalaiseksi ja epäkelvoksi ihmiseksi, jonka otsassa on köyhyyden leima.

Suurin osa lapsistani asuu jo omillaan. Kotona on enää koulua käyvä nuorimmainen. Olen paljon tekemisissä lasteni kanssa, ja puhelin soi yhtenään.

Rahaan liittyvä säätäminen tuntuu iän karttuessa raskaammalta.

Eräänä juhannuksena ystäväni lainasi minulle isoa kotiaan, ja vietimme lasten ja heidän perheidensä kanssa kaksi mukavaa päivää yhdessä. Teimme ruokaa, pelasimme ja hupsuttelimme. Iloa melkein ilmaiseksi.

RAHALLA EI SINÄNSÄ ole minulle merkitystä. Toisaalta, jos minulla olisi paljon rahaa, voittaisin vaikka lotossa, maksaisin laskut pois ja veisin koko perheen Floridaan.

Rahaan liittyvä säätäminen tuntuu iän karttuessa raskaammalta. Joudun yhä ajattelemaan toimeentuloani paljon.

Haluan silti yhä uskoa, että kun jaksan sinnikkäästi jatkaa, vastaan tulee vielä toisenlaisiakin aikoja ja hyviä työtilanteita.

En suostu lopettamaan elämästä nauttimista rahavaikeuksien takia. Elämääni mahtuisi nyt mukava kumppanikin.

Minä, Ilo-mummi, viihdyn rakkaiden pienten ihmisteni seurassa.
Minä, Ilo-mummi, viihdyn rakkaiden pienten ihmisteni seurassa.

Maailma on täynnä ilmaista iloa ja asioita, joita ei rahalla saa: ystävyyttä ja rakkautta."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 15/2016.

Rakas äiti

Olet uskomattoman innostava, ja myönteisyytesi ja elämänilosi ovat olleet ohjenuoranamme lapsesta asti.

Monesti emme ole edes huomanneet, miten painavaa taakkaa kannat mukanasi, sillä olet saanut arjen tuntumaan juhlalta. Saatoit esimerkiksi täyttää kalliimman ketsuppipullon halvemmalla ketsupilla, jotta me lapset olisimme olleet onnellisia.

Olet sanonut, että pitää uskoa unelmiinsa ja kulkea niitä kohti, vaikka se tuntuisi välillä vaikealta. Ja että onnellisuus ei ole rahasta kiinni.

Opetit, että onnekkain on ihminen, joka saa tehdä työtä, joka ei tunnu työltä.

Sekin oli tärkeä oppi, että jos et elä tänään, et elä ikinä. Jokainen päivä on tärkeä osa tätä mahtavaa seikkailua.

Jaat ympärillesi iloa, hellyyttä ja hyvinvointia enemmän kuin kukaan tuntemamme ihminen. Meidän oma pyyteetön mamma, hassunhauska Ilo-mummi.

Tyttäresi Ada ja Annu