Espoolainen Terttu Laiho, 75, harrastaa muun muassa oopperaa ja vapaaehtoistyötä. Hän on 12-vuotiaan autistisen tytön tukihenkilö.
Espoolainen Terttu Laiho, 75, harrastaa muun muassa oopperaa ja vapaaehtoistyötä. Hän on 12-vuotiaan autistisen tytön tukihenkilö.

Terttu Laiho, 75, kärsi vuosikymmeniä mielenterveyden ongelmista ja pelkäsi olla yksin. Ystävästä tuli Tertun pelastava enkeli.

"TYÖKAVERINI HOUKUTTELIVAT minut mukaansa hengellisille naistenpäiville Lohjan Vivamoon. Tai oikeammin raahasivat minut väkisin: olin silloin vakavasti masentunut mutta päätin silti lähteä. Siitä on nyt 26 vuotta.

Vivamossa eräs työntekijä tervehti minua. Kysyin, saisinko yrittää puhua hänen kanssaan. En ollut varma, pystyisinkö puhumaan mitään.

Hän laittoi kätensä käsieni päälle. Sain voimakkaan itkukohtauksen, koska kosketus tuntui niin hyvältä. Sitten puhuimme puolitoista tuntia.

Se oli yksi elämäni tärkeimmistä käännekohdista. Siitä alkoi pitkä ja hidas paranemisprosessi.

 

KOSKETUKSEN KAIPUU on vaivannut minua koko ikäni. Jo lapsena koin, että ihoni on vastenmielinen.

Nuorena ajattelin, ettei kukaan halua koskea minua. En osaa sanoa, mistä sain sen ajatuksen päähäni. Minulle on kerrottu, että olin ihan kaunis.

Kotikaupungissani Raumalla kävin Pelastusarmeijan kokoontumisissa. Menin sinne ensimmäisen kerran pitkän seurustelusuhteeni loputtua. Siellä minua kiehtoivat musiikki ja laulu, sillä jo alle kouluikäisenä suunnittelin, että minusta tulee laulajatar.

Musiikkiakin enemmän kiinnosti kokoontumissalin edessä ollut katumuspenkki.

Menin höpisemään syntejäni vain siksi, että tulisin kosketetuksi.

Näin, miten upseerit laittoivat käsivartensa penkillä syntejään tunnustavien ihmisten harteille. Menin penkkiin höpisemään syntejäni vain siksi, että tulisin kosketetuksi. Hellyyden kaipuuni oli valtava.

Sitä saattaa selittää lapsuuteni. Isäni loukkaantui rintamalla ja siirrettiin armeijan sisähommiin Hämeenlinnaan.­ Myös äitini muutti sinne. Minä jäin äidinäidin hoiviin Raumalle.

Mummilla ei ollut tapana pitää lapsia sylissään tai vierellään, vaikka hän muuten hoiti minua varmaan hyvin. Mummi oli itse joutunut lähtemään kotoa töihin kuusivuotiaana.

Tämä kuva on otettu Raumalla, kun asuin mummin luona. Olin kolmevuotias.
Tämä kuva on otettu Raumalla, kun asuin mummin luona. Olin kolmevuotias.

 

VANHEMPANI JÄIVÄT VIERAIKSI minulle varhaislapsuudessa, sillä tapasin heitä harvoin silloin kun heillä oli varaa käydä katsomassa minua. Äidin ymmärsin äidiksi,­ mutta isä oli vain mies, jota sanottiin isäksi.

Muutin asumaan vanhempieni luo kuitenkin jo alle kouluikäisenä. Kahden vuoden välein minulle syntyi pikkuveli ja pikkusisko.

Ambulanssia odotellessani katselin isän tuskaa.

Elämäni muuttui 12-vuotiaana. Istuin keittiön puu­sohvalla neulomassa, kun ovikello soi. Alakerran täti tuli kysymään, onkohan isäni humalassa, koska hän makaa kellarin lattialla. Isä oli tullut töistä ja saanut voimakkaita rintakipuja viedessään pyörää kellariin.

Hain apua, ja joku soitti ambulanssin. Sen tuloa odotellessani katselin kauhuissani isän tuskaa.

Seuraavana yönä isä kuoli sairaalassa sydäninfarktiin.

 

KOIN JOTAIN KAUHEAA seuraavana päivänä kaupassa käytyäni: tunsin kuristavan tunteen kurkussa, ja minun oli vaikea hengittää.

Siitä lähtien en koko kesänä käynyt ulkona yksin. Kotonakaan en uskaltanut olla yksin. Pelkäsin koko ajan kuolevani, ja tukehtumisen tunne vaivasi minua.

Äiti vei minut lääkäriin.

Lääkäri sanoi, ettei minua tarvitse pakottaa kouluun syksyllä, koska olin niin ahdistunut.­ Pidin koulunkäyntiä kuitenkin itsestään selvänä ja menin kouluun pelostani huolimatta.

Pidin aina huolen siitä, että koulumatkalla joku oli huutomatkan päässä, jotta en kuolisi yksin.

 

KUOLEMANPELKO JA TUNNE tukehtumisesta jäivät elämääni. Suoriuduin jotenkuten keskikoulun loppuun ja kesäisin tein töitä. Rahasta oli pulaa, eikä meillä ollut aina edes riittävästi ruokaa.

Viimeisen kouluvuoden kesällä sain töitä Rauma-Repolan lautatarhalta. Taisin tehdä työni hyvin, sillä syksyllä pääsin Rauma-Repolan telakalle piirtäjäksi.

Kävin tansseissa ja harrastin musiikkia. Sain hankituksi jopa oman pianon. Voitin monena vuonna klassisen musiikin laulukilpailun.

Kerran osallistuin iskelmälaulukilpailuun, jossa lauloin iskelmän Kuolleet lehdet. Voitin ja sain palkinnoksi hopealautasen.

Harrastuksissa tapasin mukavia miehiä. Joihinkin ihastuin palavasti, mutta suhteet pysyivät viattomina.

Olimme molemmat mustasukkaisia ja suhteemme oli raastava.

Työpaikallani rakastuin Ruotsista muuttaneeseen komeaan, minua 12 vuotta vanhempaan insinöörimieheen.

Valitettavasti hän oli naistenmies. Olimme molemmat­ hyvin mustasukkaisia, ja suhteemme oli raastava.

Viiden vuoden jälkeen lopetin seurustelun. Hänen kanssaan olisin mennyt naimisiin, jos hän olisi jättänyt muiden naisten tapailun.

 

SUHTEEN PÄÄTYTTYÄ muutin ensin Turkuun ja myöhemmin Helsinkiin.

Vointini oli tanssiharrastuksen aikana paljon parempi, mutta silloin tällöin tunsin ahdistusta. Tukehtumisen tunne ja pelkokohtaukset eivät poistuneet, vaikka kävin terapiassa, sain lääkkeitä ja olin muutamia viikkoja sairaalajaksoilla.

Sairaalassa voin aina paremmin,­ koska koin olevani turvassa ja tiesin, etten ole yksin. Olen aina ollut sosiaalinen ja minulla on ollut paljon ystäviä, mutta yksin­ ollessani pelkäsin kuolevani.

Olin onnellinen, kun kelpasin edes jollekin.

Kävin useilla terapeuteilla ja jouduin myös muutaman terapeutin seksuaalisesti hyväksikäyttämäksi.  Olin niin heikoilla, että olin vain onnellinen, kun kelpasin edes jollekin. Myöhemmin syyllistin itseäni, etten ollut hangoitellut vastaan.

Tässä kuvassa olen kolmekymppinen. Siihen aikaan minun oli paha olla.
Tässä kuvassa olen kolmekymppinen. Siihen aikaan minun oli paha olla.

TYÖELÄMÄSSÄ olin 52-vuotiaaksi asti. Eläkkeelle jäämiseni johtui ensisijaisesti selkäongelmista, mutta toki psyykkinen sairaus vaikutti myös.

Ennen työkyvyttömyyseläkkeelle jäämistäni onnistuin saamaan työpaikan, jonka kautta pitkä terapiani maksettiin. Ihmettelen, että sain pitää työpaikkani, koska olin sairauteni vuoksi usein poissa.

Roikuin työaikana joskus tunteja puhelimessa ahdistukseni takia. Puhuin terapeuteilleni ja ystävilleni.

Asuin Lauran kanssa yhdessä lähes kymmenen vuotta.

Elämääni on aina ilmaantunut auttajia, jotka ovat kuin tipahtaneet taivaasta tukemaan minua. Työssäni kohtasin todellisen pelastavan enkelin, kun ystävystyin työkaverini Lauran kanssa.

Laura ilmoitti minulle heti, että ei aio jättää matkustamista minun takiani ja kehotti minua päättämään, haluanko tukehtua kotimaassa vai ulkomailla.

 

PELKÄSIN YKSINOLOA, joten asuin Lauran kanssa yhdessä lähes kymmenen vuotta. Idea samaan asuntoon muuttamisesta syntyi alun perin siitä, että Laura ei löytänyt itselleen yksiötä. Vuokrasimme yhdessä kaksion.

Vuonna 1979 saimme ostettua omat asunnot samasta­ rapusta. Aluksi minun oli vaikea uskaltaa olla­ yksin etenkin öisin. Kymmenen vuoden päästä muutimme jälleen, silloinkin samaan taloon Espooseen.

Lauran ystävyys kantoi minua vaikeimpien aikojen yli. Hän oli hirveän sinnikäs. Meillä oli myös isoja riitoja, mutta nykyään olemme hyvissä väleissä.

 

AHDISTUS ALKOI lieventyä erittäin hitaasti. En osaa edes sanoa tarkkaan, missä vaiheessa se lähti.

Nyt olen sinut asian kanssa ja tunnen olevani terve. Saan edelleen silloin tällöin sydämentykytystä, mutta lääkärit sanovat, että se on vaaratonta.

Söin mielialalääkkeenä diapamia melkein 20 vuotta. Lopetin sen käytön kerralla 42-vuotiaana, koska aloin kaivata lääkkeistä vapaata elämää.

Olin tuskastunut siihen, ettei diapam poistanut tukehtumisen tunnetta. Kerran hain lääkepurkin, iskin sen pianon päälle ja vain päätin, etten avaa purkkia enää.

Vieroitusoireet ovat kauheinta, mitä olen elämässäni kokenut.

Diapamin jättämisen vieroitusoireet ovat kauheinta, mitä olen elämässäni kokenut. Olin silloin kuusi viikkoa sairaalassa.

Sairaalasta päästyäni maailma näytti aivan uudelta. Innostuin niin, etten tohtinut käyttää edes aurinkolaseja, ettei mikään näkemäni enää vääristyisi.

 

AHDISTUSOIREET JATKUIVAT mutta eivät sen pahempina kuin diapamin aikana. Pystyin palaamaan työhön.

Tämän jälkeen minulla oli myös paha masennusjakso, jonka aikana olin vuoden verran poissa töistä. Silloin päädyin muutaman kerran sairaalaan, jossa minulle­ haluttiin antaa sähkösokkeja. Kieltäydyin niistä jyrkästi.

Haluni olla yksin on vahvistunut.

Yksin oleminen oli vuosikymmeniä elämäni pelottavimpia­ asioita. Nyt olen asunut yksin jo neljännesvuosisadan, ja yksin olemisen haluni on vahvistunut.

Olen sosiaalinen ja puhun paljon puhelimessa, mutta olen melko tyytyväinen elämääni yksin. Ajatus naimisiinmenosta tympii vuosi vuodelta enemmän. Parisuhteen arjen tylsyys pelottaa.

 

TÄYTIN 75 VUOTTA huhtikuussa. Minua sanotaan usein nuorekkaaksi. Myös äitini ja mummini olivat ikääntyneinäkin nuorekkaan oloisia.

Teen paljon vapaaehtoistyötä. Suoritin Laajasalon kristillisessä opistossa sielunhoitajan koulutuksen ja ohjasin Olarin seurakunnassa Espoossa kuusi vuotta mielenterveyskuntoutujien omaisten ryhmää.

Päivystän Hiljaisuuden kappelissa ja käyn siellä sielunhoidollisia keskusteluja. Seurakunnan tapahtumissa hakeudun usein vieraan tai yksin olevan seuraan.

Mielenterveydestä voi ja pitää puhua.

Sana-lehdessä oli aikoinaan minusta juttu, jonka ansiosta moni tietää taustastani. Aina, kun tulee puhetta­ psyyken asioista, kerron itsestäni avoimesti.

Olen aina jutellut sairaudestani myös työkavereilleni. Haluan viestittää, että mielenterveydestä voi ja pitää puhua.

Mielenterveyskuntoutujien ryhmässä moni omainen sanoi, että pahinta on se, ettei voi puhua­ vapaasti.

 

USKO ON OLLUT pitkään tärkeä osa elämääni. Se kulkee oikeastaan koko ajan mukana.

Uskoni alkoi arkisesti. Olin nuorena laulamassa puistossa Pelastusarmeijan väen kanssa. Työkaverini näkivät sen ja kysyivät, olenko uskossa. Nykäisin pappia hihasta ja kysyin, mitä minun pitäisi vastata. Pappi sanoi, että voin sanoa olevani.

Kun kerroin tästä äidilleni, hän tokaisi vain: 'Tommonen ja sanoo olevansa uskossa.'

Moni ajattelee, että uskoon kuuluu jotenkin,­ että ihmisen pitäisi olla täydellinen. Itse hain vuosikymmeniä hyväksyntää muilta ihmisiltä. Jumalalle kelpasin sellaisena kuin olin, sairaana ja rikkinäisenä.

Nyt koen suurta lämpöä itseäni kohtaan. Kun katson elämääni taaksepäin, olen valtavan kiitollinen Jumalan­ ja ihmisten avusta. Ihmisistä tykkään, Vapahtajassani riipun."

Ystävät ovat minulle tärkeitä. Kuvassa saksalainen ystäväni Karin.
Ystävät ovat minulle tärkeitä. Kuvassa saksalainen ystäväni Karin.

 

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2015.

Arja Tiili ei suostu häpeämään eroaan, kiusatuksi tulemista, särkyneitä unelmia. "Haluan katkaista häpeän ketjun. Erokin voi olla joskus lapsen etu, sillä lapsi vaistoaa heti, jos vanhemmat eivät rakasta toisiaan." 

Lapselle on puhuttava erosta suoraan ja selkeästi.

Niin Arja Tiiliä oli neuvottu eroseminaarissa, ja niin hän myös oli päättänyt tehdä.

Sitten tuli päivä, jolloin viisivuotias Pinka-tytär alkoi kysellä.

"Miks te isän kanssa erositte?" Pinka kysyi.

"Koska emme osanneet ratkaista meidän ongelmia", Arja vastasi suoraan ja selkeästi.

"Miks te ette osanneet ratkaista teidän ongelmia?" Pinka jatkoi.

"Joskus asiat vain ovat niin monimutkaisia, etteivät ne ratkea, vaikka kuinka yrittäisi. Ja sitten on parempi erota, niin ei ole riitaa", Arja vastasi ja tunsi, kuinka suoruus ja selkeys olivat vaivihkaa haihtumassa.

"Miks te sitten riitelitte? Miks ette vaikka halanneet?"

"Kyllä me halattiinkin."

"Miks ette vaan pyytäneet toisiltanne anteeksi?"

"Kyllä me pyydettiinkin."

"Olisitte sopineet. Miks ette vaan sopineet?"

Mitä kuuluu, kaikki hyvin? Arja haki Pinkan Montessori-päiväkodista Herttoniemestä.
Mitä kuuluu, kaikki hyvin? Arja haki Pinkan Montessori-päiväkodista Herttoniemestä.

Joskus vain käy niin

Niinpä, Arja mietti. Miksi emme vain sopineet?

Niinhän lapsiakin aina käsketään tekemään.

Mieleen tuli vain yksi vastaus: koska joskus elämässä vain käy niin.

Joskus juuri ero tekee perheestä ehjän.

Joskus vain käy niin, että äiti ja isä ovat onnellisempia eri kodeissa.

Joskus asiat vain menevät eri tavalla kuin toivoo, ja sitten on surtava hetki ja mietittävä, mikä on seuraavaksi paras vaihtoehto.

Mieluummin Arja olisi toki luvannut: kyllä lapseni, kaikki ongelmat ratkeavat aina. Mutta hän ei halunnut valehdella.

Sen sijaan hän selitti, että myös ne asiat, jotka eivät ratkea ikinä, voi oppia hyväksymään. Hyväksyä voi eronkin, sillä joskus juuri ero tekee perheestä ehjän.

"Lapsi vaistoaa heti, jos vanhemmat eivät rakasta toisiaan, ja alkaa kantaa siitä syyllisyyttä."

"Niin käy vain silloin, jos vanhemmat ovat sinut eronsa kanssa. Lapsen on nähtävä omin silmin, että äiti ja isä voivat paremmin erillään kuin yhdessä", Arja sanoo.

"Jos vanhemmat häpeilevät eroaan tai potevat siitä loputonta syyllisyyttä, häpeä siirtyy lapseen. Sen ketjun olen halunnut katkaista."

Siksi Arja on alusta asti puhunut avoimesti Pinkan ja tämän ystävien kanssa siitä, että Pinkalla on kaksi kivaa ja rakasta kotia: toinen äidin luona Vuosaaressa, toinen isän luona Töölössä.

Arja on halunnut tehdä lapselleen selväksi, että perhe, jossa vanhemmat asuvat eri kodeissa, on yhä perhe. Ihan yhtä hyvä ja oikea kuin muutkin perheet.

"Joskus ero voi olla lapsen etu. Lapsi vaistoaa heti, jos vanhemmat eivät rakasta toisiaan, ja alkaa kantaa siitä syyllisyyttä. Niin minäkin pienenä aloin."

Viihtykää, vanhemmat!

Kertaakaan isä ei sanonut rakastavansa Arjaa. Mutta joka aamu hän herätti Arjan koputtamalla tämän oveen ja laulamalla: Makeasti oravainen makaa sammalhuoneessansa.

Aamupuuron isä oli kattanut pöytään valmiiksi.

Isän ääni oli tumma ja pehmeä, tangoääni. Tangolaulajan urasta hän oli haaveillut, mutta postinlajittelija hänestä oli tullut.
Isä puhui harvoin, tunteista ei koskaan.

"Päätin yhdistää vanhempani, olla iloinen liima heidän välillään." 

"Sota oli jättänyt isään jälkensä. Hän nieli pahaa oloa niin paljon, että sai lopulta omituisia raivokohtauksia. Päättelin, että kotona saa puhua, kunhan ei puhu mistään hankalasta."

Isä, äiti, Arja ja kolme isosisarusta asuivat Itä-Helsingissä Myllypuron pahamaineisessa kerrostalolähiössä, jonka piha kuhisi kavereita.
Arjan syntyessä vanhemmat olivat yli nelikymppisiä, hänestä ikivanhoja.

"Häpeilin sitä, että vanhempani eivät tuntuneet rakastavalta parilta. En nähnyt heidän halaavan tai tekevän mitään yhdessä", Arja sanoo.

"Päätin yhdistää vanhempani, olla iloinen liima heidän välillään. Minusta tuli viihdyttäjä, joka tanssi telkkarin edessä, kun muut yrittivät katsoa uutisia. Kuvittelin, että jos olen tosi helppo ja hauska, iloni tarttuu äitiin ja isään."

Itä-Helsingin Myllypurossa, lapsuusmaisemissa, olo tuntuu kotoisalta.
Itä-Helsingin Myllypurossa, lapsuusmaisemissa, olo tuntuu kotoisalta.

Arja ei ole vieläkään varma, mikä hänen syvin toiveensa oli. Se, että äiti ja isä pysyisivät aina yhdessä? Vai se, että he voisivat hyvin?

"Vaikka joskus toivoin heidän eroaan, olisin todennäköisesti surrut sitäkin. Vaikeimmalta tuntui puhumattomuus. Vaistosin, että jokin oli pielessä, mutta en tiennyt mikä."

"Jos yksi unelma särkyy, keksin uuden unelman. Menen aina eteenpäin."

Äiti työskenteli nuorena tyttönä piikana, myöhemmin siivoojana ja myyjänä. Hänellä oli kaksi elämänohjetta. Ensimmäinen oli tämä: Kyllä elämä opettaa, jos ei muuta, niin hitaasti kävelemään.

Se tarkoittaa, että aina kannattaa ottaa edes pieni askel eteenpäin.

Toinen ohje oli tämä: Kaatunutta maitoa on turha jäädä miettimään.

"Vasta aikuisena olen tajunnut, kuinka viisaita ohjeet olivat. Huomaamattani olen myös noudattanut niitä. Jos yksi unelma särkyy, keksin uuden unelman. Menen aina eteenpäin."

Rohkea hiiri

Päähänsä Arja painoi knallihatun. Ylleen hän puki miesten mustan puvuntakin, johon kiinnitetyssä pinssissä luki "Ei ydinvoimalle".

Sitten hän lähti kouluun.

Joka aamu häntä pelotti. Kiusaajat tulisivat, se oli varmaa, mutta tulisivatko ne tuon vai tämän nurkan takaa, matikantunnin jälkeen vai sitä ennen, huutelisivatko tänään läskiksi vai huoraksi, löisivätkö.

Kiusaajat olivat pari vuotta vanhempia tyttöjä. Heidän katseensa oli tyhjä ja kova, heitä pelkäsi koko Myllypuron yläaste. Sellaisille tytöille ei sanota vastaan.

"Juoksin pakoon niin lujaa kuin pystyin. Muuta en voinut. Olin kuin nurkkaan ajettu hiiri, joka odotti seuraavaa lyöntiä."

Ehkä Arja oli hiiri, mutta hän oli knallihattupäinen hiiri.

"Tajusin koko ajan, että minussa ei ole mitään vikaa. Ajattelin vain, että kiusaajillani oli tosi paha olla."

Nurkassakin hän piti hatustaan ja puvuntakistaan kiinni kuin olisi pitänyt kiinni itsestään, eikä edes harkinnut niistä luopumista.

"Uskalsin erottua massasta. Olin myös itsepäinen. Olin päättänyt, etten jää yhtenäkään kouluaamuna kotiin, enkä jäänyt", Arja sanoo.

"Tajusin koko ajan, että minussa ei ole mitään vikaa. Ajattelin vain, että kiusaajillani oli tosi paha olla."

Kiusaajat yrittivät saada Arjan pelkäämään. Siinä he onnistuivat.

He yrittivät saada Arjan häpeämään, mutta siinä he epäonnistuivat.

Se vei pohjan kiusaamiselta. On niin tylsää yrittää murtaa jotakuta, jolla ei ole aikomustakaan murtua. Kolme vuotta kiusaajat yrittivät, sitten he luovuttivat.

"Sain voimani siitä, että omat kaverini eivät koskaan jättäneet minua. Hekään eivät uskaltaneet sanoa kiusaajille vastaan mutta he seisoivat koko ajan vieressäni. Se riitti. Mutta suurin pelastukseni oli tanssi."

Vuonna 1992 Arja tanssi Svenska Balettskolanissa.
Vuonna 1992 Arja tanssi Svenska Balettskolanissa.

Turvassa lavalla

Arjan jalassa on punaiset kärkitossut. Punaisessa puvussa sädehtii kultainen lieska.

Esityksen nimi on Punainen liekki.

Kyseessä on 15-vuotiaalle Arjalle varta vasten tehty variaatio, jossa on kaikki mahdolliset klassisen baletin temput: fouettepiruetit, maneesipiruetit, hyppyjä ja vauhtia.

Arja on nopea ja hyvä pirueteissa. Esiintymistä hän rakastaa.

"Lavalla tuntui kuin jokin suurempi voima olisi liikutellut minua. Sain olla hyväksyvän katseen kohteena ja tehdä sitä, mitä rakastin. Samaa tunnetta en ole saanut mistään muusta."

15-vuotiaana Arja tanssi koreografian Punainen liekki.
15-vuotiaana Arja tanssi koreografian Punainen liekki.

Arja oli aloittanut balettitunnit Helsingin tanssiopistossa vasta 12-vuotiaana. Sitä ennen hän oli tanssinut vain jazztanssia, mutta oli ollut siinä niin hyvä, että opettaja oli patistanut hakemaan opiston vapaaoppilasluokalle.

Arja haki ja pääsi. Hän oli muita jäljessä, mutta halusi heti kärkitossut.

"Kehityin nopeasti. Yhtäkkiä pystyin tekemään tuplapiruetin sijasta triplapiruetin ja pian voitin suomenmestaruuksia. Tanssista tuli turvapaikka, johon pakenin kiusaamista."

"Vain kerran tungin sormet kurkkuun. Vedin ne heti pois, sillä ajatuskin oksentamisesta ällötti."

17-vuotiaana Arja aloitti tanssiopinnot Tukholmassa, Svenska Balettskolanissa. Treenejä oli aamukahdeksasta iltaseitsemään kuutena päivänä viikossa. Aikaa baareissa notkumiseen ei ollut.

Kun kerran oli kotibileet, lopputulos oli, että yksi balettitanssija roikkui parvekkeen kaiteesta, toinen repi verhotangot alas ja kolmas nukahti vessaan.

"Rutiini puuttui", Arja selittää.

Kämppäkavereina oli kolme tanssijatyttöä. Yksi sairasti anoreksiaa, toinen bulimiaa. Arja jatkoi syömistä, vaikka ystävät ympärillä kuihtuivat.

"Se oli ehkä äitini ansiota. Hän oli hoivannut meitä kokkaamalla joka päivä terveellistä kotiruokaa, lihapatoja ja laatikoita. Syödä pitää, äiti tolkutti, ja minä söin. Vaikka pidin duunarivanhempiani silloin toivottoman vanhanaikaisina, he antoivat elämääni terveen pohjan."

Arja laihdutti, kun opettaja käski, mutta hoiti homman kuin hampaidenpesun moittimatta itseään.

Vain kerran Arja oli vähällä lipsahtaa. Hän oli Tukholmassa asuvan tätinsä luona syömässä ihania pihvejä ja söi muutaman liikaa.

"Ajattelin, että apua, nyt lihoin. Päätin kokeilla oksennustaktiikkaa, sitähän kaverinikin käyttivät. Tungin sormet kurkkuun, mutta vedin ne heti pois. Ajatuskin oksentamisesta ällötti. Päätin mieluummin lihoa."

Arja ei hävennyt kehoaan, vaikka tanssinopettaja tokaisi usein, että laihdutapas kolme kiloa. Hän kyllä laihdutti, kun opettaja käski, mutta hoiti homman kuin hampaidenpesun moittimatta itseään.

Kerran kotona käydessään hän oli kutistunut niin, että isä pelästyi.

"Olet laihtunut. Käytätkö sinä huumeita?" isä kysyi.

Arja tuijotti isää, posket lommolla ja nuttura kireällä.

"Oot sä tosissas? Mä oon ihan hirveessä kilpakunnossa", hän tiuskaisi.

Tanssinäytöksiä vanhemmat kävivät katsomassa harvoin, mutta kun isä vuonna 2008 kuoli, Arja löysi hänen kätköistään pienen puulaatikon.

"Laatikko oli täynnä lehtiartikkeleita minusta ja balettikilpailuistani. Isä taisi olla minusta aika ylpeä."

Takaisin kouluun

Arja valmistui balettitanssijaksi, mutta prima ballerinaa hänestä ei tullut.

"En jäänyt vatvomaan, miksi niin kävi, vaan päätin ryhtyä nykytanssijaksi."

Nyt Arja tunnetaan paitsi nykytanssijana, myös palkittuna koreografina ja Arja Tiili Dance Company -tanssiryhmän taiteellisena johtajana.

Tällä hetkellä hänen pääprojektinsa on Suomen kouluja kiertävä Break the Fight -hanke, joka sisältää työpajatoimintaa, breakdance-esityksiä, räppiä ja keskustelua koulukiusaamisesta.

"Kehon muuttuminen on minulle ehkä kovempi pala kuin myönnänkään. Mutta näin on hyvä."

Työpajan alussa Arja ja ryhmään kuuluvat räppärit ja tanssijat kertovat omista kiusaamiskokemuksistaan. Joka luokalla on aina vähintään yksi oppilas, joka pysyy koko keskustelun hiljaa, mutta jonka silmistä heijastuvan surun Arja tunnistaa.

"Hienointa on, kun nuori tulee kiittämään ja sanomaan, ettei ole koskaan ennen jutellut näin avoimesti kiusaamisesta."

Työpajan aikana opetellaan myös muutama breakdance-liike. Itse Arja ei ole tanssinut seitsemään vuoteen. Vatsan hermotukset vaurioituivat keisarileikkauksessa pahasti, ja toipuminen kesti vuosia.

"Kehon muuttuminen on minulle ehkä kovempi pala kuin myönnänkään. Olin lapsena pullea, nuorena kilpaurheilijamaisen timmi ja nyt taas pullea. Mutta näin on hyvä. Elämän kuuluukin muuttua. Nyt intohimoni on suunnitella esityksiä muille."

Antaa roikkua

Aamuisin Arja herättää Pinkan. Oravalaulua hän ei laula. Mieluummin hän halaa, kutsuu kullaksi, sanoo että rakastaa.

"Haluan sanoa sen ääneen. Vaikka tiesin minäkin pienenä, että minua rakastettiin, vanhempani vain eivät sanoneet sitä."

Jos Pinka saa päättää, illalla syödään muusia ja kalapuikkoja.

Kotiruokaa sen olla pitää, Arja huomaa ajattelevansa, ja pystyy juuri ja juuri tarjoilemaan kalapuikkoja, vaikka ne ovat melkein eineksiä eikä äitikään niitä 1980-luvulla tarjoillut.

Yhdeksältä Arja ja Pinka menevät vierekkäin nukkumaan.

Sillä viikolla kun Pinka on isän luona, Arja valvoo myöhään ja katsoo telkkaria. Lempiohjelmia ovat Vain elämää, Idols ja muut tosi-tv-kisailut.

"Totuus on, että balettia käyn katsomassa nykyään harvoin. Sen sijaan minua kiehtovat ohjelmat, joissa taviksesta voi tulla tähti", Arja sanoo.

"Kun kuuntelin Saara Aallon laulavan X Factorissa Abbaa, minä vain itkin. Hänen laulunsa ovat minulle taide-elämyksiä. Ne herättävät minussa tunteita, yhtä suuria kuin jokin hieno nykytanssi- tai teatteriesitys. Saaraa fanitan siksikin, että hän on ollut altavastaaja ja kiusattu."

Olohuoneen sohvalla makoillessaan Arjan katse osuu usein telkkarin johtoihin. Ne roikkuvat rumasti seinällä. Ovat roikkuneet jo kaksi vuotta, erosta asti.

"Olisi ihanaa, jos olisin saanut laitettua johdot nätisti piiloon sellaiseen putkeen. Mutta en ole. Antaa niiden siis roikkua. Kaikki on koko ajan vähän epätäydellistä, ja se on minusta ihan fine."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 13/2017.

"Kiusattu ei jaksa loputtomiin, eikä kenenkään kuulu pelätä", Jonna sanoo. Hänen nettikiusaamisensa päättyi vasta, kun poliisi puuttui asiaan.

Me ei lopeteta ennenkö makaat toinen jalka haudassa.

Niin blogin kommenteissa luki. Haukkumisviestejä oli alkanut tulla pari viikkoa aikaisemmin.

Lutka. Huora. Tekopyhä. Kaikki toivovat sinun kuolevan.

Jonna Reijonen oli pyytänyt lopettamaan, tämä oli vastaus. Jonna oli 17-vuotias.

Blogi oli ihan tavallinen, sellainen joita 17-vuotiaat pitävät.

”Sanomisiani vääristeltiin ja vanhemmistani leviteltiin juoruja. Alussa en puhunut viesteistä kenellekään, vaan yritin miettiä, kuka niitä kirjoitti.”

Välillä ajattelin, etten välitä. Sitten tuli olo, että ne ovat ihan oikeassa.

Lopulta selvisi, että kirjoittaja oli entinen kaveri, tutun porukan jäsen. Ennen riitoja yhdessä oli juteltu ja naurettu.

”Kun sain tietää kirjoittajan kavereineen, itketti joka aamu ja ilta. Välillä ajattelin, etten välitä. Sitten tuli olo, että ne ovat ihan oikeassa.”

Jonna makasi sängyssä ja kuunteli musiikkia. Lempikappaleessa laulettiin: Kuka siitä sanoikaan, et tuu mitään olemaan, matkaan kohti unelmaa, en välitä vaik puhutaan...

”Yritin vielä ajatella positiivisesti. Kuvittelin, että tämä on tavallista teiniriitaa.”

Peilissä näkyvä tyttö oli vieras

Kun viestejä oli tullut pari kuukautta, Jonna otti puhelimen käteen suunnilleen maailmanpyörän vaiheilla. Hän oli luokkaretkellä Helsingissä ja uskalsi vihdoin soittaa tädilleen.

”Kerroin, mitä on tapahtunut ja että pelkään mennä kouluun. Täti oli ihana ja auttoi ja kuunteli, mutta uhkailut ja blogiin tulevat viestit jatkuivat.”

Viestejä tuli vähintään yksi päivässä.

Hirtä ittes. Sulla ei ole tässä maailmassa mitään ja ansaitset kaiken pahan.

Viestejä tuli vähintään yksi päivässä.

Aamulla Jonna katsoi peiliin. Hän näki siellä vieraan tytön. Sellaisen, joka ansaitsee jokaisen ilkeän sanan eikä mitään muuta.

Sitten puhelin taas kilahti.

Kiusaaminen levisi netistä kouluun

Yksikään paikka maailmassa ei ollut turvallinen. Netti oli kaikkialla kaiken aikaa, ja kiusaaminen levisi myös Jonnan käymään ammattikouluun. Tilanteeseen yritettiin puuttua.

Koulukuraattorin oven edessä tuntui jotenkin nololta odottaa. Kiusaajakin oli kutsuttu omaan keskusteluunsa.

”Muistan vieläkin, kun kuulin askeleet rapuissa ja ajattelin, että nyt se tulee.”

Haluutko, et tapan sut tähän heti ja nyt?

Niin kiusaaja sanoi.

Koulussa ei kuuluisi itkeä, vaan opiskella.

”Nostin kädet ylös ja sanoin, että anna mennä, en jaksa enää.”

Sitten Jonna alkoi itkeä.

”Vaikka ei koulussa kuuluisi itkeä. Siellä kuuluisi opiskella ja olla kavereiden kanssa.”

Kuraattorin kanssa käydyt keskustelut eivät auttaneet.

Julkisilla paikoilla liikkuminen alkoi pelottaa

Viedään asia poliisille, Jonnan täti ehdotti. Jotain pitäisi tehdä, ei 17-vuotiaan elämä voi olla tällaista, ei kenenkään.

”Yritin vastustella poliisijuttua ja sanoa, ettei ole mitään hätää, mutta asia eteni.”

Jonna kävi koulussa enää harvoin.

Hän alkoi pelätä julkisilla paikoilla liikkumista. Jos joku huutaa jotakin, käy kimppuun? Lääkäri määräsi paniikkioireisiin lääkityksen ja myöhemmin rauhoittavan lääkityksen.

Hän lakkasi hymyilemästä.

Hän ei luottanut enää kavereihin. Tutustuminen oli vaikeaa.

Kaikille olisi parempi, jos kuolisin.

”Minusta tuli niin vainoharhainen."

Jonna ajatteli, että kaikille olisi parempi, jos hän kuolisi.

”Sitä on vaikea selittää, mutta jokainen askel tuntui kamalan raskaalta. Jo se, että olisi pitänyt siirtää jalkaa eteenpäin.”

Lopulta kiusaaja pyysi anteeksi

Sinä päivänä satoi. Jonnan ja kiusaajan välinen sovittelutilaisuus pidettiin rikos- ja riita-asioiden sovittelutoimistossa. Jonnaa pelotti.

”Muistan parhaiten, miten paljon sydämeni hakkasi. Se ei ollut ikinä ennen hakannut samalla tavalla. Olin aivan yksin, kiusaajalla oli äiti mukanaan.”

Kiusaaja sanoi, että jos paikalla olisivat kaikki, jotka Jonnaa vihaavat, he eivät mahtuisi yhden pöydän ääreen, vaikka pöytä olisi suuri.

Raha ei voi korvata sitä, miten kamalalta minusta on tuntunut.

Mutta lopulta kiusaaja pyysi anteeksi. Jonnan mielestä hän tuntui olevan aidosti pahoillaan.

”Sen takia alensin korvausvaatimuksiakin. Ajattelin, että raha ei voi korvata sitä, miten kamalalta minusta on tuntunut ja että on väärin laittaa vain yksi ihminen maksamaan siitä.”

Kun Jonna käveli poliisitalolta kotiin päin, maisema näytti vähän erilaiselta kuin ennen. Huomenna kaikki on paremmin, hän ajatteli. Voin jatkaa koulua ja nostaa numeroita.

Tuntui helpoimmalta jäädä kotiin

Hiusalan opinnot kestivät kolme kuukautta.

”Sitten alkoi oksettaa aina kun oli hetki ajatella. Mieleen tulivat kaikki puheet ja sanat, vaikka järki sanoi, että kiusaaminen on mennyttä.”

Hävetti kertoa, että pelkään taas, vaikka kaikki on hyvin.

Tuntui helpommalta jäädä kotiin, vetää peitto pään yli. Vaikkei Jonna olisi halunnut mitään muuta enemmän kuin olla taas iloinen ja tavallinen.

”En voinut ajatuksilleni mitään. Sanontahan on, että anteeksi voi antaa, mutta ei unohtaa.”

”Muille sanoin lopettaneeni koulun sen takia, että asunnossani oli sisäilmaongelmia. Hävetti kertoa, että pelkään taas, vaikka kaikki on hyvin.”

Uudet tilanteet ahdistavat Jonnaa. Mitä tuo oikeasti ajattelee? Kelpaanko, osaanko? Mitä on hymyn takana?

Ennen olin ihminen, joka tutustui toisiin ihan tuosta  vain.

”Olen huomannut, että yritän miellyttää muita. Jos jään jonkun tuntemattoman ihmisen kanssa kahdestaan, sydän alkaa tykyttää varsinkin, jos kyseessä on nainen.”

Kun kaupan kassalla pitää maksaa, Jonnan kädet usein tärisevät, jos lähellä oli paljon vieraita.

”Ennen olin ihminen, joka tutustui toisiin ihan tuosta vain ilman mitään ongelmia. Muutuin araksi.”

Uudessa kaupungissa tuntuu turvalliselta

Jonna muutti uuteen kaupunkiin vähän aikaa sitten. Uusien katujen ja talojen keskellä tuntuu vähän helpommalta.

”Hymyilen jo aika paljon.”

Ympärilläni on rakastavia ihmisiä, joiden kainalossa voin itkeä.

”Osaan käsitellä ahdistusta ja ennakoida, koska se tulee. Silloin osaan hakeutua tilanteista pois ja mennä rauhoittumaan.”

Jonnalla on avopuoliso ja kaveriporukka, läheisiäkin ystäviä, Johanna ja Suvi.

Kun Jonna pilkkoo salaattia lemmikkipupulleen Veikko Kurjalalle ja tietää, että illalla tulee muutama ystävä kylään katsomaan telkkaria, hänen olonsa on turvallinen.

Aamulla töihin, illalla poikaystävän viereen nukkumaan, sitä ennen lenkki koiran kanssa. Arki on hyvää.

”Vanhalle paikkakunnalle palaaminen tuntuu pelottavalta puhumattakaan siitä, että aloittaisin koulun. Mutta pystyn käymään töissä ja ympärilläni on rakastavia ihmisiä, joiden kainalossa voin itkeä.”

Hymy ja haaveet tulivat vihdoin takaisin

Ennen nukahtamista Jonna miettii usein: Kenenkään ei kuulu pelätä. Jokainen tekee virheitä, mutta niitä voi pyytää anteeksi ja oppia.

”Jos näet, että jotakuta kiusataan, puutu peliin. Jos et uskalla, sano asiasta jollekin. Älä katso vierestä, koska pahimmassa tapauksessa se saattaa olla viikon päästä myöhäistä.”

Jonkun pitää sanoa, että kiusaaminen ei käy.

Kiusattu ei jaksa loputtomiin. Siksi muiden pitää joskus puhua niiden puolesta, joita kiusataan juuri nyt.

”Jonkun pitää sanoa, että kiusaaminen ei käy. Vaikka nykyään taas höpötän aika paljon, oman tarinan kertominen ei todellakaan ole helppoa.”

Hetken tuntuu, että on taas se sama 17-vuotias, jonka jokainen puhelimen piippaus saa säpsähtämään. Joka uskoo, ettei ole mitään eikä mikään koskaan muutu.

Jonna on nyt 22-vuotias. Hän haaveilee ammatista, jossa voisi olla nuorten kanssa tekemisissä. Ehkä auttaa heitä, omien kokemusten jälkeen. Rivitalosta, muutamasta lapsesta, joskus viiden vuoden päästä.

Hänellä on taas unelmia. Unelmat tuntuvat sellaisilta, että ne voi saavuttaa.