Vanhuksia hoitava Athanase: Kotimaassani opin, että töitä pitää tehdä kunnolla

Rouva on istunut yksin ainakin vartin ja vain katsellut pöytää koristavaa tulppaanikimppua. Atte jättää tiskikoneen lataamisen sikseen. Hän istuu rouvan viereen.

"Mitä kuuluu?" hän kysyy.

Rouva kääntää rauhallisesti katseensa Atteen. Vieressä televisio näyttää iltapäivän sarjoja tyhjille sohville.

"Ei sovi minulle tällainen. Miä olen vähän kuin hukkaan heitetty", rouva vastaa.

Atte kumartuu lähemmäksi.

"Ei sinun tarvitse tuntea niin. Olet tehnyt sinun kaikki työt. Sitä eläkkeellä olo on, että saa rentoutua."

"Kun oltiin nuoria, käytiin aina tanssimassa. Olin sukkela jaloistani."

"Mitä sie nyt jaksaisit tehdä?"

"En oikein mitään, kun olen... minkäs ikäinen miä olen? Yli 80 ainakin."

"Jaksatko lähteä minun kanssa kävelemään?"

"Kyllä miä jaksan!"

Rouva ei tarvitse apua, kun hän nousee tuolilta ja tarttuu rollaattorin kahvoihin. Hän kävelee hoivakodin käytävät kaksi kertaa päästä päähän. Atte pysyy vierellä koko matkan.

Vielä neljä vuotta sitten Atte oli Athanase Murima. Tavallinen ruandalainen nimi taipui Ateksi kotkalaisessa lähihoitajakoulussa. Nyt Atte on 25-vuotias ja vakituisessa työssä Kotkan Karhuvuorikodissa.

Aten kodin seinällä, peilin päällä on kuva Aten äidistä. Äiti sai surmansa Ruandan kansanmurhassa.

Huhtikuu tuo alakulon

Kun lentoaseman ulko-ovi avautui, Athanase otti monta askelta taaksepäin. Ei näin kylmää voi olla olemassakaan!

Täti ei sanonut mitään, ojensi vain toppatakin, josta Athanase oli kieltäytynyt lentoaseman sisällä.

17-vuotias Athanase oli juuri saapunut Suomeen. Täällä jo vuosia asunut täti oli vihdoin saanut pojan luokseen.

25-vuotias isosisko joutui jäämään Ruandaan, sillä perheenyhdistäminen koski vain alaikäisiä huollettavia.

Nyt seitsemän vuotta myöhemmin Athanase on Atte ja asuu vuokrayksiössä Kotkan keskustassa. Yhdistetyn olo- ja makuuhuoneen seinällä on kehystetty kuva hymyilevästä naisesta.

Tuttu mies halkaisi viidakkoveitsellä hänen äitinsä ja vielä syntymättömän pikkuveljen.

Jos kuvaa ei olisi, Atella ei olisi aavistustakaan, miltä hänen äitinsä näytti. Atte oli kolmevuotias, kun vanhemmat kuolivat Ruandan kansanmurhassa.

Hhuhtikuussa 1994 murhattiin melkein koko Aten suku.

Atte on kuullut siitä paljon tarinoita. Yksikin sukulaispoika näki piilosta, kun tuttu mies halkaisi viidakkoveitsellä hänen äitinsä ja vielä syntymättömän pikkuveljen. Sama mies asuu yhä sukulaispojan naapurina.

Atte ei muista niistä ajoista mitään, mutta aina huhtikuussa häneen iskee alakulo.

Silloin hän istuu äidin kuvan edessä ja puhuu kaikille, joita ei enää ole.

"Sodan jälkeen täti löysi siskon ja minut. Hän on ollut minulle äiti ja isä niin kauan kuin muistan."

Monen maan auttajat

Karhuvuorikodissa kaikki on uutta ja siistiä. Attendon pyörittämä hoivakoti avautui vajaa vuosi sitten.

Kotkan kaupunki on sijoittanut tänne 34 asukasta, joista useimmilla on muistisairaus. Melkein kaikille tämä on loppuelämän koti.

Hoivakodin työyhteisö antaa aavistuksen siitä, ketkä meitäkin hoitavat sitten, kun vanhenemme.

"Lähihoitajakoulutus kiinnostaa maahanmuuttajia. Työ vanhusten parissa on järkevä vaihtoehto, jos haluaa työllistyä ja on yhtään taipumusta alalle", kodin johtaja Marika Autio kertoo.

"Hoitajien ja vanhusten pitää ymmärtää toistensa puhetta."

Nyt Karhuvuorikodissa on 14 suomalaissyntyistä hoitajaa ja kuusi muualta tullutta. On Atte Ruandasta ja Milica Dragic Kroatiasta. Anna Hovi tuli Suomeen Pietarista inkeriläisen miehensä kanssa, mutta hänen juurensa ovat Siperiassa.

On myös kolme filippiiniläistä sairaanhoitajaa. Juliene Casio, Remmar Malapit ja Shae Romualdo opiskelivat suomen kieltä jo kotimaassaan. Kerran he pitivät täällä juhlat. Asukkaat saivat maistaa itse tehtyjä kevätkääryleitä, sovittaa kukikkaita vaatteita ja tanssia filippiiniläisen musiikin tahtiin.

"Kaikki hoitajat ovat valikoituneet tarkan rekrytointiprosessin kautta ja puhuvat hyvää suomea", Marika sanoo.

"Kieli on avainasia. Hoitajien ja vanhusten pitää ymmärtää toistensa puhetta."

Libyalainen lääkäri Salaheldin Mohamed käy hoivakodissa vapaaehtoisena kolme kertaa viikossa.

Kuunteluun ei tarvita kieltä

Sitten on viisi vapaaehtoista, jotka puhuvat suomea vähän tai eivät ollenkaan. Suurimman osan aikaa vapaaehtoiset asuvat Kotkan vastaanottokeskuksessa ja odottavat turvapaikkapäätöstä, mutta kolmesti viikossa he tulevat tänne.

Yhteistyö alkoi, kun turvapaikanhakijat halusivat mielekästä tekemistä ja yhteyttä suomalaisiin. Hoivakodissa taas kaivattiin ihmisiä seurustelemaan asukkaiden kanssa.

Toiminta on vapaaehtoista myös asukkaille.

Vaikka yhteistä kieltä ei aina ole, vapaaehtoiset osaavat kuunnella ja istua vierellä. He lähtevät seuraksi ulos ja auttavat ruokailussa niitä, jotka eivät enää itse pysty käyttämään lusikkaa ja haarukkaa.

"Mietimme heti alussa, että toiminta on vapaaehtoista myös asukkaille. Jos joku sanoo, ettei halua tavata turvapaikanhakijoita, kunnioitamme hänen toivettaan."

Kukaan ei ole sanonut.

Keskustelu Taina Tuonosen kanssa sujuu puhekoneella. Lähihoitaja Anna Hovi sijaa vuoteen.

Tanssia ja it-tukea

Taina Tuononen on pyytänyt Aten atk-avuksi huoneeseensa. Atte kyyhöttää Tainan pyörätuolin vieressä ja yrittää ymmärtää, miksei tämän tablettitietokone suostu ottamaan yhteyttä nettiin.

Oikeastaan Taina on Aten kollega: vielä kymmenen vuotta sitten hän työskenteli lähihoitajana Kotkan sairaalassa.

Nyt Taina asuu Karhuvuorikodissa. Puhumisen apuna on kommunikaattori, johon Taina näppäilee viestejä hitaasti kirjain kerrallaan. Hän on oppinut kiteyttämään sanottavansa.

Taina pystyy tanssimaan hitaita, kun Atte pitää kiinni.

"Tylsää", Taina kirjoittaa vastaukseksi kysymykseen, miltä hoitajasta tuntuu siirtyä hoidettavan rooliin.

"Kelmi", on Tainan vastaus siihen, millainen kaveri Atte on.

"Okei, se loppui sitten tähän", Atte sanoo ja on paiskaavinaan tabletin menemään.

"Hyvä huumori", Taina kirjoittaa ja nauraa.

Taina tahtoisi tabletilta tanssimusiikkia. Onneksi biisilista käynnistyy kännykästäkin. Taina pystyy tanssimaan hitaita, kun Atte pitää kiinni. Ensimmäisenä listalta tulee Patsy Clinea: Crazy, I’m crazy for feeling so lonely.

Naapurihuoneen rouva rullaa avoimen oven ohi pyörätuolillaan.

"Ai jaa, Taina tanssii. Se aina vikittelee tuon Aten. Miäkin nuorena joka ilta kävin tansseis. Kotkan teatteritalossa oli aina joku hyvä orkesteri Helsingistä", rouva kertoo sukkelalla Kymenlaakson murteella.

Kolmen kappaleen jälkeen Taina istuu lepäämään.

"Ainoa", hän kirjoittaa.

"Ainoa mikä?" Atte kysyy.

Taina näppäilee lauseen loppuun.

"Tanssittaja."

Kun ulkona on huono ilma, kävelylle mennään käytävälle.

Atte toteuttaa lapsuuden haavetta

Ensimmäiset kaksi vuotta Atte asui tädin lähellä Lappeenrannassa. Hän oppi sanomaan mie ja sie ja opiskeli viittä vaille hitsariksi.

Ammattikoulu jäi kesken, kun Atte oivalsi, ettei hän haluakaan nostella metallia lopun ikäänsä.

"Muistan, kun makasin kokonaisen yön valveilla ja mietin, mitä haluan tehdä elämälläni. Sinä yönä päätin, että teen niin kuin lapsena haaveilin. Minusta tulee lääkäri", Atte kertoo.

Siis lukioon? Ei, silloin pitäisi elää opintotuella ja ottaa lainaa. Sisko oli Ruandassa yksin ja työttömänä. Aten oli päästävä nopeasti työn syrjään, jotta pystyisi auttamaan siskoa.

Atte valitsi hitaan tien. Hän pääsi Kotkaan opiskelemaan lähihoitajaksi ja alkoi tehdä töitä koulun ohella.

Kun väsyttää melkein itkuun asti, Atte ajattelee siskoaan.

Aamuvuoro hoivakodissa kesti seitsemästä kolmeen iltapäivällä. Oppitunnit alkoivat neljältä ja jatkuivat kahdeksaan.

Aika monta kertaa Atte havahtui hereille kesken luennon.

Kaksi vuotta sitten Atte valmistui lähihoitajaksi. Viime toukokuussa hän sai vakipaikan Karhuvuorikodista, ja nyt hän opiskelee taas. Sairaanhoitajakoulu alkoi tammikuussa.

Töissä viikonloppuisin, iltavuoroja aina kun ehtii. Arkena koulua kahdeksasta neljään.

Puolet Aten palkasta saa sisko.

Vapaat hetket kuluvat koneella pänttäämässä. Miten happi kulkikaan keuhkoihin ja hiilidioksidi ulos? Keuhkorakkulat näyttävät piirroskuvassa viinirypäleiltä.

Joskus väsyttää niin, että on itku tulla. Silloin Atte ajattelee siskoa Ruandassa.

Puolet lähihoitajan palkasta riittää Aten elämiseen. Puolet saa sisko.

"Kyllä minä jaksan", Atte sanoo.

"Jaksan opiskella vielä sairaanhoitajastakin eteenpäin. Luulen, että asenne ratkaisee – ja kasvatus. Kotimaassani ihmisten pitää tehdä kunnolla töitä, että he saisivat edes ruokaa."

Hoitajat noudattavat asukkaiden aikataulua, ja nyt Anita Fredriksson haluaa levolle.

Kauheana päivänä muistisairaalle äidille tulee hätä lapsistaan.

Sellainen päivä, että huh

Uuni on lämmennyt 180 asteeseen. Lähihoitaja Elisa Rytkönen sekoittaa purkillisen ruokakermaa kinkku-pastavuoan sekaan ja nostaa astian uuniin. Päivällinen on tullut kermaa vaille valmiina Attendon keittiöstä.

"Joka toinen torstai täällä tuoksuu tuore pulla, kun keittiö lähettää valmiin pullataikinan. Asukkaat tykkäävät leipoa", Elisa kertoo.

Atte komppaa. Töissä on välillä tosi hauskaa.

"Sitten joskus tulee niin kauhea päivä, että huh huh", hän sanoo.

Kauheana päivänä on monta asukasta kipeänä yhtä aikaa tai muistisairaalle äidille tulee hätä lapsistaan. Minne he ovat joutuneet? Minne minä heidät jätin?

Atte pitää kädestä, yrittää tyynnytellä. Lapset ovat aikuisia ja omissa kodeissaan. Heillä ei ole hätää.

Antaa hevosen surra

Hyvänä päivänä on rentoa. Kaikki hymyilevät ja sanovat, että oletpa siä hyvä hoitaja.

Hyvänä päivänä Atte vie miehet saunaan ja grillaa heidän kanssaan makkaraa katetulla terassilla. Kuuntelee miesten jutut, kysyy, otatteko lisää olutta.

"Tuntuu, että silloin ei edes tee mitään. Juttelee vain ja kuuntelee."

Kerran Atte kysyi 97-vuotiaalta asukkaalta, miten tämä oli onnistunut pääsemään niin pitkälle elämässään.

"Hän vastasi, että hän on antanut hevosen surra, kun hevosella on isompi pää. Se oli hyvin sanottu. Kaikesta ei tarvitse kantaa murhetta."

Työkaverit valitsivat sairaanhoitaja Marjaana Jäntin syksyn 2015 työntekijäksi. Heidi Sysi-Aho, Dsodso Kalume-Mukuna ja Elisa Rytkönen onnittelevat.

Mitä tarkoittaa vittu?

Joskus on meinannut pistää murheeksi. Esimerkiksi alkuaikoina Lappeenrannassa, kun Atte yritti löytää ikäisiään ystäviä.

Koska muu nuoriso notkui illat marketin liepeillä, sinne meni Attekin. Kukaan ei ryhtynyt juttusille, mutta Atte oppi uuden sanan.

"Menin tädin luo ja kysyin, mitä tarkoittaa vittu."

Ensimmäiset suomalaiset ystävät Atte sai kaksi vuotta myöhemmin Kotkassa.

Vaikka muut huutelisivat mitä tahansa, Tiia rauhoittaa.

Kohtaamiset eivät aina alkaneet hyvin. Yksikin lähihoitajatyttö kiroili ankarasti työkavereilleen, kun kuuli, että Atte oli tulossa sijaiseksi: hän ei ikinä pystyisi tekemään töitä mustan miehen kanssa.

"Ensimmäisen työvuoron jälkeen olimme kavereita", Atte sanoo.

"Vähän sen jälkeen kuulin, kun tyttö piti luennon isälleen. Hän sanoi, että Atte on kuule tehnyt kolmessa vuodessa enemmän töitä kuin sinä ikinä, älä ole rasisti."

Sittemmin ystäviä on löytynyt lisää, ja on löytynyt Tiia. Hän ja Atte olivat puoli vuotta lähihoitajina samassa työpaikassa. Seurustelu alkoi pikku hiljaa.

"Tiia on tosi rakastava. Vaikka muut huutelisivat mitä tahansa, hän rauhoittaa. Hän sanoo, että jotkut suomalaisista ovat ihan sairaita, toiset hyviä ihmisiä. Se on siinä."

Mennään mummojen mukaan

Kuukin se kurkisti aitan takaa, kun tulin sinua tapaamaan. Suuta sä suikkasit, korvaani kuiskasit: omasi olen ainiaan.

Else Vasara laulaa radion mukana. Kulkurin valssi. Kultainen nuoruus. Moni asia on unohtunut, mutta laulujen sanat hän osaa yhä.

Joku haluaa mennä päivällisen jälkeen vuoteeseen odottamaan iltapalaa ja iltalääkkeitä. Jotkut haluavat aikaisin nukkumaan, toiset valvovat myöhään.

"Me mennään sen mukaan, mitä he haluavat. Täällä on hyviä mummoja", Atte kehaisee.

Taina pyytää Attea tanssimaan vielä kerran, hoivakodin ainoaa mieshoitajaa. Tietenkin Atte lähtee.

"Eikös tuo jo riitä?" kysyy sama rouva, joka bongasi tanssijat aiemmin päivällä.

Ei hänen äänensä ole oikeasti närkästynyt.

"Sinun vuoro on seuraavaksi", Atte lupaa.

"En voi tulla, kun tuo jalka ei pidä", rouva vastustaa.

"No, yhdellä jalalla sitten. Eikä tarvitse edes nousta pyörätuolista."

"En miä lähde sinun kanssa."

"Mitä, et minun kanssa!"

"En kenenkään kanssa enää. Putoaisin kärryistä."

Televisiossa pääministeri sanoo mikrofoniin, että itsekkyys Suomessa ylittää sairauden asteen. Katselusohvat ovat taas tyhjillään.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 6/2016.