Kirjailija pohti lapsensa kanssa rakkausasioita.

Auttaisivatko appelsiinit muistamaan ensirakkauden?

Olen pohtinut rakkausasioita. Mietintäni saavuttivat huipentumansa eräänä sateisena aamuna, kun sain tilaisuuden puida tyttäreni kanssa matojen rakkauselämää. Kerron siitä tuonnempana lisää, mutta pahoittelen, matojutussa ei ole onnellista loppua.

Kirjailijantyöni vuoksi joudun ajattelemaan useinkin epämääräisiä juttuja, omia rakkaudenhetkiäni unohtamatta.

VASTIKÄÄN KIRJOITIN erästä tarinaa, jonka takia minun oli palattava ensirakastumisen päiviin. Muistin, että ensirakastunut on sekaisin. Ensi-rakastunut ei elä ruualla eikä juomalla. Ensirakastunut ei tarvitse juuri mitään. Omiin hetkiini kuuluivat appelsiinit, joten juoksin Alepaan ostamaan kilon appelsiineja.

Kirjoitin tarinaani ja söin appelsiineja puoli päivää. Niiden voimalla yritin mielikuvitella tarinaani imelän lopun. Eihän siitä hyvä tullut.

"Ensirakkauden harhaa on juuri se, ettei muka tarvitse mitään. Haha. Tarvitseepas!"

Ensirakkauden harhaa on juuri se, ettei muka tarvitse mitään. Haha. Tarvitseepas! Jotain suolaista! Oliiveja! Suolakurkkuja!

Mielikuvittelin myös lasten romanssikesän Pasilan betoniviidakossa. Oma esiteinini ei juurikaan suostunut auttamaan. Hänen näkyvin rakkautensa suuntautuu tällä hetkellä kännykkään.

MUTTA NYT KOHTI luvattuja matoja.

Kaupunkilaislasteni suhtautuminen hyönteisiin noudattaa hienoa kaarta: viha, epäluulo, tutustuminen, kiinnostus, ihastus, rakkaus - ja syksyn tullen kaipuu.

Aina alkukesästä sekä iso että pieni lapsi kirkuvat kauhusta kaikille lähelle tuleville pienillekin hyönteisille banaanikärpäsistä lähtien. Hitaasti pelko muuttuu epäluuloksi, jonka jälkeen rakkausläpimurto on yleensä lähellä.

Loppukesästä:

"Ooh, kato äiti, tosi iso kärpänen. Ihana. Mä haluun sen kotieläimeksi! Pliis!"

TÄNÄ VUONNA RAKASTUMINEN alkoi päiväkotimatkalla pelastaessamme kastematoja, jotka hukkumiskuoleman pelossa olivat nousseet asfaltille haukkaamaan happea. Me päätimme pelastaa ne kaikki.

Sitten yksi mato katkesi.

Tytär alkoi järkyttyneenä itkeä. Minä jaoin lohtua:

"Ei kuule mitään hätää, sillä katso."

Nostin kämmennelleni madon kaksi puolikasta. Ja kas, nehän mönkivät oikein terhakkaasti molemmat.

"Siitä meinasi tulla sadistinen loppumatka. Tytär olisi halunnut pätkiä kaikki madot."

"What?" ihmetteli tytär. Itku katkesi. Ei meinannut tällainen matomeininki mahtua hänen maailmankuvaansa.

"Siis rakastuuko noi?" hän kysyi, enkä totta puhuen tiedä, oliko äänessä iloa vai järkytystä.

"Ehkä", sanoin vähän varauksella. "Ainakin ne voivat nyt mönkiä yhtä matkaa maan alle."

Siitä meinasi tulla sadistinen loppumatka. Tytär olisi halunnut pätkiä kaikki madot.

ILLALLA TARKISTELIN vähän matotietouttani, eikä madonpätkien tarina päättynyt kovinkaan romanttisesti. Katkaistujen kastematojen osat vain näyttävät jäävän eloon. Todellisuudessa madon etu- ja takapää eivät voi tulla toimeen ilman toisiaan.

Joka tapauksessa juuri nyt kesäilma on täynnä rakkautta, moniäänistä, monen näköistä. On lentävää rakkautta ja mönkivää rakkautta. On appelsiinin tuoksuista imelää ihastusta ja merisuolaista, oliivipuita humisuttavaa huumaa. On teinin piippaileva kännykkä ja sinne tuleva ensi-ihastumista enteilevä pieni viesti.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 12/2016.

Monika Parer syntyi Pohjanmaalla, mutta muutti kielitaidottomien vanhempiensa kanssa Australiaan viisivuotiaana. Tunne suomalaisista juurista on yhä vahva.

Lapsuudestani Suomessa muistan vain välähdyksiä. Kirkkain niistä on pyörällä ajamisen opettelu viisivuotiaana ladon kulmalla parhaan ystäväni Kirsin kanssa.

Asuin Pohjanmaalla Teuvan Riipinkylässä yhdessä isoveljieni Antin ja Juhan ja vanhempieni Eilan ja Simon kanssa. Oli vanha sukutalo, isän synnyinkoti. Oli 30 hehtaaria maata, metsää ja peltoa sekä lypsylehmiä.

Vanhoista kuvista olen nähnyt, että lapsuuteni oli hyvin suomalainen. Me sisarukset hiihdimme, rakensimme lumiukkoja, jännitimme joulupukkia ja pääsimme mukaan heinätöihin.

Äitini oli tyytyväinen elämäämme, mutta isäni, taitava puuseppä, halusi muuta. Hän oli syntynyt suureen perheeseen, toiseksi nuorimmaksi kuudestatoista sisaruksesta. Veljistä kaksi, Juho ja Martti, olivat muuttaneet Australian koillisosaan Queenslandiin 1960-luvun alussa.

"Tule tänne. Täällä tarvitaan ammattitaitoista väkeä. Australian valtio maksaa osan matkakustannuksista", he houkuttelivat lähettämissään kirjeissä. Isän kaukokaipuu vahvistui.

 Setäni otti tämän kuvan minusta, kun asuimme vielä Suomessa.
Setäni otti tämän kuvan minusta, kun asuimme vielä Suomessa.

1950-70-luvuilla tuhannet suomalaiset lähtivät Australiaan pakoon työttömyyttä ja korkeita veroja. Vähäväkinen Australia taas halusi siirtolaisia ja auttoi siksi matkakustannuksissa.

"Isä ja äiti eivät osanneet sanaakaan englantia."

Lopulta äitikin myöntyi. Lähdimme siirtolaisiksi syksyllä 1974. Minä olin viisivuotias, Juha seitsemän ja Antti kahdentoista. Vanhempani olivat reilusti yli kolmekymppisiä eivätkä osanneet sanaakaan englantia.

MATKA KESTI kaksi yötä ja kolme päivää. Me lapset nukuimme lentoasemien sohvilla, leikimme odotustiloissa, olimme malttamattomia ja innoissamme. Minulla oli oranssi lippalakki ja vaalea pörrötukka. Luonteeltani olin villi poikatyttö, tottunut menemään isoveljieni vanavedessä.

Australian Cairnsissa, Korallimeren rannalla, Juho-setä oli meitä vastassa lentokentällä.

Alkoi uusi elämämme. Isä sai töitä Juhon tupakkafarmilta. Suomalaisilla oli seudulla maine hyvinä työmiehinä.

Farmilla asuimme karussa, ahtaassa parakissa. Ensimmäisen jouluateriamme uudessa maassa söimme parakissa uimahoususillamme. Australian kesä on kuumimmillaan vuodenvaihteen tienoilla, eikä meillä ollut ilmastointia.

Pian opimme tropiikissa elämisen pelisäännöt. Jos unohtaa kengät lojumaan pihalle, niiden sisään voi ryömiä purevia hämähäkkejä tai pieniä myrkkysammakoita. Mitään makeaa ei saa jättää esiin, koska pienet ahneet muurahaiset löytävät kaiken hetkessä. Paahtavaa aurinkoa täytyy varoa aina.

Ensimmäisenä syksynä Australiassa retkeilimme eukalyptusmetsässä.
Ensimmäisenä syksynä Australiassa retkeilimme eukalyptusmetsässä.

Kerran erehdyimme uimaan meressä väärään aikaan vuodesta. Meduusa poltti veljeäni Juhaa, joka oli teho-osastolla kolme päivää ja sairaalassa kymmenen. Tapahtuman jälkeen hän ei uinut meressä vuosiin.

Koulunkäynti oli aluksi vaikeaa. Koska en osannut englantia, en saanut sanotuksi opettajalle, että minun täytyy päästä vessaan. Housuthan siinä kastuivat.

Minä ja veljeni opimme kielen kuitenkin nopeasti koulussa ja uusilta kavereiltamme. Vanhempani taas kävivät maahanmuuttajille tarkoitettuja kielikursseja. Äidille kieli jäi paremmin päähän kuin isälle. Kielitaitonsa ansiosta äiti sai paikallisia ystäviäkin, mutta töihin hän ei koskaan mennyt.

PÄÄSIMME muuttamaan pois parakkikodista, kun isä sai uuden työpaikan neljänsadan kilometrin päästä Townsvillesta. Siellä asui hänen toinen veljensä Martti.

"Suurelle tontille kohosi uusi talo, sauna ja jopa omatekoinen golfkenttä."

Teuvan kotimme myynnistä saadut rahat isä sijoitti suureen tonttiin vähän kaupungin ulkopuolella Alligator Creekissä. Sinne kohosi uusi kotitalo, pian myös sauna ja jopa omatekoinen golfkenttä. Isä teki sen huvikseen, koska maata riitti.

1970- ja 1980-luvuilla Townsvillen suomalaisyhteisö oli vilkas. Pelasimme lentopalloa, retkeilimme ja söimme yhteisiä sunnuntaipäivällisiä pitkissä pöydissä. Kotonamme kävi paljon vieraita. Kyläilyt huipentuivat saunomiseen ja joskus myös siihen, että miehet ottivat iloisesti kuppia. Suomalaiset juomatavat tulivat monella mukana uuteen kotimaahan.

Nykyään Townsvillen suomalaisyhteisö on hajonnut. Monet ovat kuolleet, jotkut palanneet Suomeen, toiset muuttaneet isompiin kaupunkeihin kuten Brisbaneen.

Kun elintaso ja työllisyystilanne Suomessa koheni, tulijoiden määrä väheni. Meidän lisäksemme Townsvillessa on jäljellä enää vain muutama suomalaistaustainen perhe.

LUKION LOPPUUN mennessä minusta oli tullut enemmän aussi kuin suomalainen. Ymmärsin vanhempieni puhetta, mutta itse en enää juuri puhunut suomea.

Lukion jälkeen opiskelin liiketaloutta ja bisnestä ja valmistuin kirjanpitäjäksi. Aviomeheni Dave Parerin tapasin 1987. Kun hän tuli ensimmäistä kertaa meille kylään, isä suomalaiskavereineen oli saunomassa. Tuleva appiukko tuli punakkana pyyhe lanteilla kättelemään, ja hänen kaverinsa hyppivät taustalla uima-altaaseen ja vitsailivat suomeksi.

Mieheni Dave työskentelee kaivosalalla.
Mieheni Dave työskentelee kaivosalalla.

Onneksi Dave ei pienistä pelästynyt, vaan kosi pian. Tyttäremme Kiala ja Anita syntyivät 1996 ja 1999. Vanhempani hoitivat heitä pieninä ja puhuivat heille pelkkää suomea. Tytöt eivät kuitenkaan oppineet kieltä muutamaa fraasia lukuun ottamatta.

"Meitä ei ymmärretty, kun yritimme tehdä Kauppatorilla ostoksia suomeksi."

VUONNA 2004 minä, veljeni ja äitini matkustimme yhdessä Suomeen. Minulle ja Juhalle kerta oli ensimmäinen sitten lapsuuden. Yllätys oli suuri, kun yritin Helsingin Kauppatorilla tehdä ostoksia suomeksi. Nuori myyjä ei ymmärtänyt meitä. Parhaiten asiointi sujui kaikkialla englanniksi.

Hämmästyimme, miten paljon Suomi oli kansainvälistynyt niinä vuosikymmeninä, kun olimme olleet poissa. Oli outoa törmätä tummaihoisiin myyjiin ja tarjoilijoihin, jotka puhuivat paljon parempaa suomea kuin me.

Teuvalta en muistanut juuri mitään. Synnyinkotimme oli päässyt pahasti rapistumaan. Kävimme myös kirkkomaalla, jossa lepäsi pitkä rivi Rintaloita. Isän ja äidin sisarukset muistivat meidät lapsina, mutta eivät enää tunnistaneet.

Jos emme olisi aikanaan lähteneet siirtolaisiksi, asuisin varmaan yhä Teuvalla. Perhe on aina ollut minulle niin tärkeä, etten luultavasti olisi halunnut muuttaa kauas heistä.

Tunne suomalaisista juurista oli hämmästyttävän vahva. Ensimmäisestä vierailusta jäi halu matkustaa uudelleen Suomeen ja nähdä lisää synnyinmaata.

Neljän vuoden kuluttua tulimme takaisin isolla porukalla ja vietimme joulun pohjoisessa Suomessa. Kävimme laskettelemassa ja koiravaljakkoajeluilla ja maistelimme poroa. Se oli hieno matka. Kiala ja Anita ihastuivat Suomeen syvästi.

Meistä eniten Suomeen on kaivannut äitini Eila, jolta jäi Pohjanmaalle kuusi siskoa. Heistä vain yksi on vuosikymmenten mittaan käynyt Australiassa.

Kolmen sukupolven naiset. Keskellä Eila ja Monika, äiti ja tytär. Reunoilla Monikan tyttäret Kiala ja Anita.
Kolmen sukupolven naiset. Keskellä Eila ja Monika, äiti ja tytär. Reunoilla Monikan tyttäret Kiala ja Anita.

Äiti on nyt 77-vuotias. Viime vierailullaan Suomeen vuonna 2013 hän sairastui ja joutui viettämään päiviä sairaalassa. Sittemmin hän ei ole tahtonut lentää niin kauas. Äiti on sanonut, ettei hän palaa Suomeen enää milloinkaan.

"Perheellämme ei enää ole täydellistä yhteistä kieltä."

Äidin muisti pätkii välillä muissa asioissa, mutta synnyinmaansa ja äidinkielensä hän muistaa kirkkaasti. Englanti sen sijaan on iän myötä kadonnut. Täydellistä yhteistä kieltä perheellämme ei enää ole.

Onneksi perinteet elävät. Äidiltäni olen oppinut leipomaan korvapuusteja ja paistamaan joulupipareita. Tyttäreni Kialan ystävät pyytävät usein meillä käydessään minua leipomaan tiger caken, tiikerikakun. Kotiamme koristavat puiset suomalaiset pannunaluset ja poronsarvesta tehdyt kynttilänjalat.

Veljelläni Antilla on täällä Townsvillessa uima-altaansa reunalla oikea sauna. Siellä otamme kunnon löylyjä. Perheemme aussijäsenet, minun aviomieheni ja Antin vaimo, ilkeävät tulla kuumuuteen vain toviksi. Välillä he katselevat minun, Antin ja Juhan löylyttelyä ja uimista ja pyörittelevät silmiään: crazy Finns!

ELÄMÄNI AUSTRALIASSA muuttuu pian. Townsville jää taakse, sillä mieheni Daven työpaikka siirtyy tuhansien kilometrien päähän täältä, länsirannikolle Perthiin. Minä ja tytöt muutamme hänen mukanaan, äitini ja veljeni jäävät tänne.

Tilanne on saanut minut miettimään uudella tavalla valintaa, jonka äitini joutui 1970-luvulla tekemään. Hän jätti läheiset sisaruksensa ja synnyinmaansa tukeakseen isäni unelmaa. He halusivat rakentaa lapsilleen paremman tulevaisuuden uudessa kotimaassa.

Toivon, että elämä Perthissä tarjoaa kiinnostavia mahdollisuuksia omille tyttärilleni.

HAAVEILEN SIITÄ, että voisin joskus asua Suomessa kokonaisen vuoden ja kokea neljä vuodenaikaa. Onneksi Dave pitää Suomesta ja jakaa unelmani. Ehkäpä sitten joskus eläkkeellä.

Kesällä 2015 perheeni mökkeili joitain päiviä Vimpelissä. Eräänä iltana menin siellä yksin saunaan. Sen verran aussi minusta on tullut, että pidin päälläni bikinit. Sen verran suomalaista minussa on jäljellä, että nautin rantasaunan hiljaisuudesta.

Hämärässä lämmössä aloin hyräillä laulua, jonka opin lapsena äidiltäni. Sitä en unohda koskaan: Hämä-hämä-häkki kiipes langalle, tuli sade rankka...

Tässä sarjassa ihmiset kertovat, miten jaksavat paremmin. Vinskin hoitaminen antoi Varpu Hietaniemelle itsevarmuutta ja syyn lähteä ulos.

1. Muutos on omissa käsissäni.

Jos en olisi itse hakeutunut kuntouttavaan työtoimintaan, olisin varmaan vieläkin kotona.

Olen kärsinyt masennuksesta ja paniikkihäiriöstä. Neljä vuotta sitten valmistuin tekstiiliartesaaniksi, mutta en juuri pystynyt tekemään töitä. Olin vuosikaudet kotona. Jos en lähtenyt aamulla johonkin, en lähtenyt koko päivänä.

Onneksi sain elämääni hevoset. Ne kiskovat minut neljän seinän sisältä.

Kun TE-toimisto ehdotti minulle kuntouttavaa tallityötä, vastasin heti kyllä. Aloitin muutamalla tunnilla viikossa. Nyt teen sekalaisia tallitöitä kolmena päivänä viikossa aina neljä tuntia kerrallaan. Töitä lisätään kuntoutumiseni mukaan.

2. Väsymys on hyvästä.

Olen ehkä outo, koska tykkään talikoida jätöksiä. Työpäiväni tallilla alkaa lannanluonnilla. Siinä jotenkin sielu lepää.

Meillä kaikilla kuntoutujilla on omat hoitohevoset. Minun hoidokkini on 8-vuotias suomenhevonen Vinski. Tulen aina iloiseksi, kun näen Vinskin.

Tallilla en tunne oloani taakaksi vaan koen että minusta on oikeasti hyötyä. Tallityöt ovat selkeitä ja mielekkäitä. Päivät kuluvat nopeasti. Työpäivän jälkeen olen fyysisesti väsynyt, mutta minulla on hyvä tekemisen vire.

3.  Hei, minä pystyn!

Hevosia pitää kunnioittaa. Jos hevonen säikähtää, se saattaa potkia tai nousta takajaloilleen.

Joskus voi olla turvallisempaa päästää narusta irti kuin roikkua väkisin mukana.

Eläimiä hoitaessani olen tullut entistä varmemmaksi. Pari kertaa iso hevonen on saanut talutuksessani hepulit, mutta olen selvinnyt siitä enkä enää hermoile turhia.

Oppiminen on tapahtunut kuin huomaamatta, kivuttomasti vähitellen. Samaa varmuutta voin ehkä vielä joskus hyödyntää normaalissa työelämässä.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 23/2016.

Näyttelijä Vuokko Hovatta heräsi ennen aikojaan ja hoiti muistiaan torkkumalla. Olipa päivä -sarjassa tutut ihmiset kertovat, miten päivä sujui.

HERÄSIN AAMULLA raivostuttavaan, jurnuttavaan ääneen. Ääni tuntui tulevan viereisen talon työmaalta rakenteita pitkin sänkyyni asti. Miksi rakennustyöt pitää aloittaa kuudelta?

Unet jäivät turhan lyhyiksi, sillä illalla tulin laulukeikalta kotiin vasta kymmenen jälkeen. Työni takia en koskaan pääse aikaisin nukkumaan.

VAATTEET OLIN VALINNUT jo edellisenä iltana. Pukeuduin lempiasuuni mekkoon ja tein seitsemän minuutin pikameikin.

AAMIAISEKSI SÖIN luomukananmunan, rahkaa, oman siirtolapuutarhamökkini omenoista keitettyä hilloa, siemeniä, tyrnimehua ja kahvia.

Söin yksin, sillä tyttäreni oli tänään isällään. Hän asuu luonani vuoroviikoin.

KATSON AINA aamu-tv:tä, kun syön aamupalaa. Parhaimmillaan kuulen kuudet uutiset aamun aikana.

"Isä-näytelmän lavasteisiin kuuluu kuvia esittämästäni tyttärestä."
"Isä-näytelmän lavasteisiin kuuluu kuvia esittämästäni tyttärestä."

SAIN YSTÄVÄLTÄ KYYDIN töihin Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilaan. Matkalla ehdin harjata takkuisen tukkani.

Harjoittelimme näytelmää, joka kertoo muistisairaasta isästä. Minä näyttelen tytärtä, ja isää näyttelee ystäväni Jari Pehkonen. Suosittelen näytelmää kaikille muistisairautta kohdanneille. Omalla isoäidilläni oli Alzheimerin tauti.

NÄYTTELIJÄT EIVÄT yleensä sairasta, mutta nyt kaksi kollegaa oli kotona. Jos flunssa iskee, harjoituksista on tärkeä olla pois, ettei tartuta muita.

"Näyttämö on vino, ja välillä pitää lepuuttaa selkää. Taustalla Sesa Lehto."
"Näyttämö on vino, ja välillä pitää lepuuttaa selkää. Taustalla Sesa Lehto."

TREENIEN JÄLKEEN lähdin Helsingin keskustaan tekemään mainosspiikkiä. Junassa teinipojat pakoilivat lipuntarkastajia ja suloinen pikkutyttö katsoi pelokkaasti touhua viulu selässään.

SAIN VIESTIN siskoltani, joka on reissussa. Hän kertoi työmatkansa sujuvan hyvin ja kyseli kuulumisiani.

TULIN RATIKALLA KOTIIN vähän yli neljä. Söin ostamani thaipikaruuan ja katsoin hetken tabletilta tv-sarjaa The Crown. Pesin nopeasti villapyykkiä ja ripustin sen kuivumaan.

SUOSIN PÄIVÄUNIA, ja nyt torkuin vartin verran. Se kuulemma tekee muistille hyvää. Kello soi 17.30, jotta ehdin takaisin töihin, Komisario Palmun erehdys -esitykseen. Pian vaihdoin jo teatterilla jumppavaatteita.

Kollegani kanssa teemme aina ennen esitystä puolen tunnin kehonhuollon. Näyttelijän työ on fyysistä, iän myötä sen huomaa.

Näytös meni hyvin. Kotona söin Gambas Pil-Piliä eli tulisia katkarapuja ja puhuin ystävän kanssa lohdullisen puhelun. Aiheena oli tuleva yhteinen matkamme, jota odotamme innolla.

"Ennen kuin yleisö tulee saliin, pidän kehonhuoltohetken."
"Ennen kuin yleisö tulee saliin, pidän kehonhuoltohetken."

VIIMEISEKSI ILLALLA ajattelin edessä häämöttävää lomaa. Nukahdin puoliltaöin rauhallisin mielin. Tämä oli vaiherikas ja hyväntuulinen päivä.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 2/2017.

Elokuvaohjaaja Selma Vilhusen isä teki itsemurhan, kun Selma oli puolivuotias. Sitä ennen hän kirjoitti vauvalleen 21 kirjettä. Kirjeiden isä tuntuu tutulta.

Sukkiksia ei ollut, joten kenkä painoi ja puristi. Oscar-gaalassa Hollywoodissa Selma Vilhusen kantapäässä paisui rakko.

"Ympärilläni parveili kuvankauniita nuoria miehiä juomatarjottimien kanssa valkoisissa puvuissa. Kaikki oli niin överiä, että vähän hihitytti."

Selman ohjaama Pitääkö mun kaikki hoitaa? -lyhytelokuva oli ehdolla Oscar-palkinnon saajaksi. Kulunut viikko oli ollut ihmeellinen: cocktailtilaisuuksia, brunsseja ja illallisia maailman kuuluisimpien elokuva-alan ammattilaisten kanssa.

"Pyörimme ykkösissämme ja edustimme hulluna. Kaikesta kimalluksesta huolimatta keskustelut olivat syvällisiä ja mielenkiintoisia. Paljon puhuttiin esimerkiksi siitä, etteivät naiset vieläkään ole alallamme tasa-arvoisia miesten kanssa."

"Olen elämäni juhlissa, mutta minulla on huonot kengät ja jalat muussina."

Kun voittoa ei tullut, pettymys kirpaisi vain muutaman minuutin. Kaikki oli liian loisteliasta harmitteluun.

Paitsi kengät! Ne olivat ihanat ja korkeat mutta liian pienet.

Olen elämäni juhlissa, mutta minulla on huonot kengät ja jalat muussina. Miten tyhmää. Muut kiertelevät juttelemassa ihmisten kanssa, minä vain istun.

Niin Selma ajatteli Los Angelesin Dolby-teatterissa helmikuussa 2014.

Hetken hän ajatteli myös äitiä ja isää. Ilman heitä hänestä ei olisi tullut taiteilijaa. Tai olisi ainakin tullut erilainen.

Patalapun syntymäpäivä

Patalapun syntymäpäivä on 13.10.1976. Silloin Selman äiti virkkasi sen fuksianpunaisesta langasta. Seuraavana päivänä syntyi Selma.

Selma ja äiti ovat juhlineet patalappua aina. Kun Selma oli lapsi, he lauloivat onnittelulaulun ja heittivät lapun ilmaan yhtä monta kertaa kuin se täytti vuosia.

Tänä syksynä 40 vuotta täyttäessään Selma sai äidiltä viestin: hyvää patalapun syntymäpäivää. Mukana seuranneessa kuvassa moneen kertaan parsittu patalappu oli asetettu arvokkaasti teekupin viereen.

"Äiti ja omat jutut äidin kanssa, ne olivat jo lapsena aika ihania asioita."

Äiti huolehti. Hän valahti helpotuksesta hervottomaksi, kun eskari-ikäinen Selma palasi ehjänä maahan kiivettyään kuusikerroksisen talon katolle Tampereen Kalevassa.

Äiti hassutteli. Hänen kanssaan puettiin kimaltavat juhlavaatteet, kiedottiin huiveja vyötäisille ja tanssittiin Moskovan sinfoniaorkesterin esittämä Carmen-ooppera läpi olohuoneen lattialla, tai vähintään levyn A-puoli.

"En osannut surra tuntematonta ihmistä. Niinhän lapsi ajattelee."

Isä oli tehnyt itsemurhan, kun Selma oli puolivuotias. Hän kärsi mielenterveysongelmista.

"Tuntuu, että olen aina tiennyt asian. Ei sitä ole kerrottu mitenkään juhlallisesti tiettynä päivänä. Isä halusi tappaa itsensä, sanoi äiti aina suoraan."

Selma mietti isää harvoin. Oli vain yksi perhe ja perheessä kaksi ihmistä: äiti ja Selma. Miten muutenkaan olisi voinut olla? Kukaan ei puuttunut, kukaan ei ollut liikaa.

"Ymmärsin, että muut olivat surullisia isän kuolemasta, mutta en osannut surra tuntematonta ihmistä. Niinhän lapsi ajattelee."

Vain joskus, kun äiti viipyi kauppareissulla viisi minuuttia sovittua pidempään, Selma pelkäsi hiljaisessa kodissa. Yhtäkkiä aika tuntui pysähtyneen ja olohuone näytti hetken vieraalta.

Jos äidille on käynyt jotakin? Silloin olen ihan yksin maailmassa.

Sitten avain rapisi ulko-oven lukossa.

Millaisia miehet ovat?

Lomakkeessa kysyttiin toiveita tulevan isäntäperheen suhteen. Isä ja veli, Selma kirjoitti.

Hän lähti vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin Virginian Portsmouthiin 16-vuotiaana.

"Koin miessukupuolen jotenkin vieraaksi lajiksi. Äitikään ei koskaan seurustellut patisteluistani huolimatta. En ollut nähnyt kotona ketään kalsarisillaan rötköttämässä sohvalla."

"Kukaan ei edustanutkaan koko maailman mieheyttä."

Toive toteutui. Uudessa perheessä oli isä ja pikkuveli. Isä maalasi lentotukialuksia, äiti työskenteli pahvilaatikkotehtaan konttorissa. Kun isä söi, hän laittoi kaksi kertakäyttölautasta päällekkäin, ettei friteeratun ruuan rasva tihkunut pöydälle.

Muisto naurattaa Selmaa nyt.

"Perheenjäsenet olivat tietenkin tavallisia ihmisiä kaikkine erikoislaatuisuuksineen. Kukaan ei edustanutkaan koko maailman mieheyttä."

Selma soitti äidille ensimmäisen kerran jouluna. Vaihto-oppilasjärjestö oli ohjeistanut, ettei kuuteen kuukauteen kannattaisi pitää yhteyttä, jotta vältyttäisiin koti-ikävältä.

Virginia tuntui jättimäiseltä parkkipaikalta. Oli betonipunkkereita toisensa perään ja matala, samea taivas.

Joskus iltaisin Selmaa itketti.

Toisaalta high schoolissa oli hyvä taidekouluohjelma. Joka koulupäivä kello 12 Selma sai bussikyydin tanssistudiolle ja tanssi siellä iltaan asti.

"Jotain sysäytyi liikkeelle. Aloin kirjoittaa paljon, päiväkirjaa ja paperisia kirjeitä ystäville, kymmeniä sivuja kerrallaan. Halusin välittää muillekin asioita ja tunnelmia, jotka koin ylevöittäviksi. Taiteilijaksi kasvaminen alkoi."

"Barbeille oli lapsena ihana tehdä vaatteita ja lavasteita."

Tai ei ehkä alkanut, oli alkanut jo aiemmin, Selma peruuttaa. Pienistä hetkistä. Ei ylevistä, aika tavallisista.

Siitä, että barbeille oli lapsena ihana tehdä vaatteita ja lavasteita. Että ala-asteelle ostettiin videokamera, jolla sai tehdä Meidän Luokan Uutiset. Että 12-vuotiaana pystyi pyöräilemään ystävän kanssa aamuneljältä tallille kuvaamaan hoitohevosia. Aamulla oli niin kaunis valo. Kuvia otettiin filmitolkulla. Niiden kehittäminen maksoi.

Hienoja kuvia, sanoi äiti. Hän lopetti sairaanhoitajana työskentelemisen, kun Selma oli kahdeksan ja kouluttautui kuvataiteilijaksi.

Isän ja Selman päivä

Surettaa, kun minulla ei ole paljon tietoa isästä. Ihmiset eivät oikein koskaan ole kertoneet mitään, Selma sanoi 20-vuotiaana äidilleen.

Odotas vähän, äiti vastasi, meni vinttiin ja palasi kädessään iso kirjekuori. Sen sisällä oli pieniä kuoria. Jokaisen yläkulmassa luki: kirje vauvalleni.

"Kirjeissä isä juttelee lapselleen, minulle."

Isän kirjeitä oli 21 liuskaa, puolen vuoden aikana kirjoitettuja. Kun kauniit konekirjoitusarkit oikoi ja pinosi, muodostui eräänlainen kokonaisuus.

"Kirjeissä isä juttelee lapselleen, minulle. Ajattelen hänen luoneen samalla testamenttia itsestään. Hän jätti jälkeensä sen, mitä pystyn antamaan."

Selma luki kirjeet yksin. Hän ei koskaan kysynyt äidiltä, miksi tämä antoi kirjeet vasta silloin ja juuri silloin. Ehkä äiti aikaisemmin vain unohti.

"Isän lauseet tuntuivat omilta ja tutuilta. Se oli hurjinta. Tunnistin niissä isän äänen, vaikken muista kuulleeni sitä. Se kuulosti omalta ääneltäni."

Seuraavana keväänä Selma ohjasi opiskelupaikassaan Turun taideakatemiassa lyhytelokuvan Päivä isän kanssa. Filmillä luetaan isän kirjeitä. Niissä isä kertoo, mitä aikoo tehdä vauvansa kanssa, kunhan ensi kesä koittaa.

Selma muistaa yhä, että talli tuoksui lapsena turvalliselta. Isä ei koskaan nähnyt hänen ratsastavan.
Selma muistaa yhä, että talli tuoksui lapsena turvalliselta. Isä ei koskaan nähnyt hänen ratsastavan.

Mennään retkelle rattailla katsomaan puistoa. Pitää varoa, etteivät humalaiset sedät kaada rattaita. Levitän nurmikolle viltin ja otan äitisi tekemät eväät esiin. Katson, ettet pistä suuhusi mitään epäsopivaa.

Kamera kuvaa maisemaa ja naurua.

"Se oli aika runollinen juttu, tosi onnistunut. Ja tärkeä minulle."

Viimeistään silloin Selma tiesi, että tätä hän haluaa tehdä: kertoa tarinoita kuvien kautta, näyttää mahdollisuuksia ja erilaisia maailmoja. Ei muuta.

"Varman päälle pelaaminen ja realismi eivät ole olleet vaihtoehtoja, kun olen suunnitellut elämääni. Miksi niiden pitäisi olla tärkeitä?"

Tuplasti rakkautta

Selmalla on teoria: Lapsena hän ei osannut kaivata isää, koska tavallaan isää ei ollut koskaan ollut olemassa. Parikymppisenä hän kaipasi isää, koska olo tuntui epävarmalta.

Kaikkien parikymppisten olo tuntuu epävarmalta.

Jos saisin rakkautta äidin lisäksi myös isältä, se olisi tavallaan sata prosenttia enemmän rakkautta.

"Jokaisella on oma tarinansa, jolla selittää epävarmuuttaan. Minulla se oli se, että isä on poissa elämästäni."

Jos isä olisi, hän toisi uuden näkökulman maailman monimuotoisuuteen ja kaoottisuuteen, Selma ajatteli. Jos saisin rakkautta äidin lisäksi myös isältä, se olisi tavallaan sata prosenttia enemmän rakkautta, hän laski. Osaisiko isä kertoa, miksi olen tällainen?

"Vuosien mittaan aloin ajatella, etten voi saada kysymyksiin vastauksia isältä. Ne pitää etsiä ja kertoa itse. "

Ei trauma, pelkkä ikävä

Lisää elokuvia, puoliso, lapsi, valvottuja öitä, työtä lapsi tississä kiinni, halu ottaa puolisosta ero, päätös palata yhteen, Oscar-ehdokkuus, kiukku siihen liittyvistä lööpeistä. ("Suomalaisäitien elokuva pääsi ehdokkaaksi." Olisiko samoin kirjoitettu miehistä?)

Niin vuodet opiskelun jälkeen kuluivat. Surun ja ilon sekoittava hämmennys voimistui. Olenko tosiaan kohta nelikymppinen?

Aikaisemmin 40 vuotta tuntui vanhalta, keski-ikäiseltä ja kalkkikselta. Mitä lähemmäs ikä tuli, sitä vähemmältä se tuntui.

"Olen monessa asiassa yhä sama tyyppi kuin 20 vuotta sitten. Ikävuodet kulkevat kerrostumina mukana eivätkä häviä mihinkään. Aina vain ollaan jonkin uuden kynnyksellä!"

Miten sulla on ihan hirveesti tukkaa, elokuvan isä kysyy ja lämmittää lapselleen palan pitsaa mikrossa.

Tänä syksynä uutta oli Selman käsikirjoittaman ja ohjaaman Tyttö nimeltä Varpu -elokuvan ensi-ilta. Elokuvan Varpu on 12-vuotias, äidin kanssa kahden asuva ja hevosia rakastava tyttö. Hän karkaa kotoa löytääkseen isänsä, jota ei ole tavannut koskaan.

Varpu löytää isän.

Miten sulla on ihan hirveesti tukkaa, elokuvan isä kysyy ja lämmittää lapselleen palan pitsaa mikrossa.

No, mä oon kasvattanu niitä koko mun elämän, Varpu vastaa ja katsoo isää kulmien alta.

"Sain tavallaan fiktion kautta mahdollisuuden tavata isäni. On hurjaa, että tällaista voi tehdä elokuvan keinoin. Minulle isän etsiminen on ollut henkistä, mutta elokuvassa isä on lihaa ja verta."

Elokuvan isä tulee ponitalleille katsomaan tyttärensä ratsastuskisoja. Olisiko minun isäni tullut, Selma mietti joskus. Ajatus ei enää tunnu vatvomisen arvoiselta.

"Isän ikävän ei ole pakko olla kipu tai trauma. Se voi olla vain ikävää."

30 neliön pesä

Toisinaan Selma tanssii seitsemänvuotiaan tyttärensä kanssa, kun on tullut töistä, ennen kuin valmistaa hänelle spagettia ja härkiskastiketta ja lukee Prinssi Kaspiania.

"Se on sellainen intiaanitanssi, rakkausaiheinen. Meillä on tanssiin omat sanat, hyvin yksinkertaiset."

Tyttärellä on myös isä, joka asuu samassa kodissa. Noin vuosi sitten perhe asui vielä 30 neliön yksiössä.

"Se oli pesä. Lattialla oli yksi iso ja yksi pieni patja, kaapissa kaksi kattilaa ja jokaisella asukkaalla kaksi vaatekertaa."

Pesään päädyttiin, kun unelmien kodista löytyi hometta ja kaksi vuotta myöhemmin seuraavastakin.

"Vaikka elämässä tapahtuisi kamalia, ihmisestä löytyy valtava määrä rakkautta, jota kannattaa vaalia."
"Vaikka elämässä tapahtuisi kamalia, ihmisestä löytyy valtava määrä rakkautta, jota kannattaa vaalia."

Vanhaan elämään kuuluvat tavarat kipattiin kaatopaikalle: vuosien mittaan vaivalla hankitut taidekirjat, kaunein isoäidin kutoma räsymatto, lapsuuden luottopehmolelut, kirjahyllyt, joilla ei tehnyt mitään ilman kirjoja.

"Yhtä rakasta villapaitaa rokotin mukana viime kevääseen, kunnes jätin sen kuvauskeikalla porilaiseen roskikseen."

Yksiössäkin oli hyvä olla. Siellä oli perhe. Nykyisessäkään, suuremmassa kodissa ei ole paljon tavaroita. Niitä ei ole varaa ostaa tai niitä ei kaivata.

"Asiat ovat vielä aika hyvin, kun kukaan ei kuole. Kaikilla on vielä mahdollisuus korjata virheensä tai ainakin yrittää sitä."

"Ihminen taitaa tarvita aika vähän. En muista kovin tarkkaan, mitä olen joutunut heittämään pois. Se kertoo jotain ihmisen suhteesta tavaraan. Vähemmällä pärjäisi ihan hyvin. Enää en raijaa omaa museota mukana, sillä omistaminen ei ollutkaan niin merkityksellistä."

Tyhjässä kodissa Selma ajatteli: Asiat ovat vielä aika hyvin, kun kukaan ei kuole. Kaikilla on vielä mahdollisuus korjata virheensä tai ainakin yrittää sitä. Pelkkä elossa oleminen on valtava asia.

Se taisi olla isän opetus.

Jouluksi Selma osti pesään sähkörummut, jotta elämässä olisi iloa. Kolmihenkisen perheen jokainen jäsen hakkasi niitä vuorollaan yhtä huonosti. Aattona rummut koristeltiin. Niistä tuli joulukuusi.

Isä näyttää kivalta

Sellainen kaverikylä, josta pitää palata kotiin ihan yksin aika ison tien yli ei ole pikku juttu. Sellaisesta Selman tytär vastikään palasi.

"Lapsi jäi kauemmas kuin koskaan ja tuli aikanaan kotiin, pimpotteli ovikelloa. Maailma laajeni. Lapsen kasvoilla oli ylpeä hymy. Minua hykerrytti ja itketti."

Saunassa Selmaa saattaa itkettää, kun tytär pyytää äitiä ottamaan syliin. Hän on yhtä aikaa iso ja pieni. Lauteilla Selma miettii, tällaistako on olla äiti, koko ajan liikuttaa ja pelottaa?

Joskus Selma on miettinyt myös, voiko isän sairaus periytyä hänelle. Entä tyttärelle?

"En ole kuitenkaan hirveästi pelännyt. Olen ajatellut, että isällä oli lapsuudesta asti hyvin erilainen elämä kuin minulla tai tyttärelläni. Ei meidän tarvitse kulkea samaa polkua."

Jos Selma asettaa tyttärensä ensimmäisen luokan koulukuvan isänsä kuvan viereen ja katsoo, hän huomaa jotakin samaa.

Selma on nyt 14 vuotta vanhempi kuin isä kuollessaan. Isän kirjeistä tai rakkaimmasta valokuvasta Selma ei luopunut homeenkaan vuoksi.

"Olen kova hukkailemaan juttuja, mutta noita en ole halunnut hukata."

Mustavalkoisessa potretissa kohti katsoo pitkätukkainen mies. Kuva on ehkä äidin ottama.

"Isä näyttää kivalta ja sielukkaalta."

Jos Selma asettaa tyttärensä ensimmäisen luokan koulukuvan isänsä kuvan viereen ja katsoo, hän huomaa jotakin samaa: häivähdyksen tutusta ilmeestä tai leuan kaaresta.

Mutta silloin pitää katsoa niin tarkkaan, ettei enää voi olla varma, kuvitteleeko vai ei.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 22/2016.