Kirjailija pohti lapsensa kanssa rakkausasioita.

Auttaisivatko appelsiinit muistamaan ensirakkauden?

Olen pohtinut rakkausasioita. Mietintäni saavuttivat huipentumansa eräänä sateisena aamuna, kun sain tilaisuuden puida tyttäreni kanssa matojen rakkauselämää. Kerron siitä tuonnempana lisää, mutta pahoittelen, matojutussa ei ole onnellista loppua.

Kirjailijantyöni vuoksi joudun ajattelemaan useinkin epämääräisiä juttuja, omia rakkaudenhetkiäni unohtamatta.

VASTIKÄÄN KIRJOITIN erästä tarinaa, jonka takia minun oli palattava ensirakastumisen päiviin. Muistin, että ensirakastunut on sekaisin. Ensi-rakastunut ei elä ruualla eikä juomalla. Ensirakastunut ei tarvitse juuri mitään. Omiin hetkiini kuuluivat appelsiinit, joten juoksin Alepaan ostamaan kilon appelsiineja.

Kirjoitin tarinaani ja söin appelsiineja puoli päivää. Niiden voimalla yritin mielikuvitella tarinaani imelän lopun. Eihän siitä hyvä tullut.

"Ensirakkauden harhaa on juuri se, ettei muka tarvitse mitään. Haha. Tarvitseepas!"

Ensirakkauden harhaa on juuri se, ettei muka tarvitse mitään. Haha. Tarvitseepas! Jotain suolaista! Oliiveja! Suolakurkkuja!

Mielikuvittelin myös lasten romanssikesän Pasilan betoniviidakossa. Oma esiteinini ei juurikaan suostunut auttamaan. Hänen näkyvin rakkautensa suuntautuu tällä hetkellä kännykkään.

MUTTA NYT KOHTI luvattuja matoja.

Kaupunkilaislasteni suhtautuminen hyönteisiin noudattaa hienoa kaarta: viha, epäluulo, tutustuminen, kiinnostus, ihastus, rakkaus - ja syksyn tullen kaipuu.

Aina alkukesästä sekä iso että pieni lapsi kirkuvat kauhusta kaikille lähelle tuleville pienillekin hyönteisille banaanikärpäsistä lähtien. Hitaasti pelko muuttuu epäluuloksi, jonka jälkeen rakkausläpimurto on yleensä lähellä.

Loppukesästä:

"Ooh, kato äiti, tosi iso kärpänen. Ihana. Mä haluun sen kotieläimeksi! Pliis!"

TÄNÄ VUONNA RAKASTUMINEN alkoi päiväkotimatkalla pelastaessamme kastematoja, jotka hukkumiskuoleman pelossa olivat nousseet asfaltille haukkaamaan happea. Me päätimme pelastaa ne kaikki.

Sitten yksi mato katkesi.

Tytär alkoi järkyttyneenä itkeä. Minä jaoin lohtua:

"Ei kuule mitään hätää, sillä katso."

Nostin kämmennelleni madon kaksi puolikasta. Ja kas, nehän mönkivät oikein terhakkaasti molemmat.

"Siitä meinasi tulla sadistinen loppumatka. Tytär olisi halunnut pätkiä kaikki madot."

"What?" ihmetteli tytär. Itku katkesi. Ei meinannut tällainen matomeininki mahtua hänen maailmankuvaansa.

"Siis rakastuuko noi?" hän kysyi, enkä totta puhuen tiedä, oliko äänessä iloa vai järkytystä.

"Ehkä", sanoin vähän varauksella. "Ainakin ne voivat nyt mönkiä yhtä matkaa maan alle."

Siitä meinasi tulla sadistinen loppumatka. Tytär olisi halunnut pätkiä kaikki madot.

ILLALLA TARKISTELIN vähän matotietouttani, eikä madonpätkien tarina päättynyt kovinkaan romanttisesti. Katkaistujen kastematojen osat vain näyttävät jäävän eloon. Todellisuudessa madon etu- ja takapää eivät voi tulla toimeen ilman toisiaan.

Joka tapauksessa juuri nyt kesäilma on täynnä rakkautta, moniäänistä, monen näköistä. On lentävää rakkautta ja mönkivää rakkautta. On appelsiinin tuoksuista imelää ihastusta ja merisuolaista, oliivipuita humisuttavaa huumaa. On teinin piippaileva kännykkä ja sinne tuleva ensi-ihastumista enteilevä pieni viesti.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 12/2016.

Tässä sarjassa ihmiset paljastavat tärkeän lauseensa.

"Kun olin nuori, aikuismainen asioiden hoitaminen kuulosti tylsältä. Halusin elää täysillä ja tunteella, en järkeillä ja laskelmoida.

Aina ei voi heittäytyä tunteen varaan.

Oivalsin vasta melko varttuneena, että aina tärkeintä ei olekaan avoimuus ja kaikkien vaihtoehtojen pitäminen auki. Joskus on katsottava tiukasti kohti päämäärää ja luotava itselle strategia sinne selviämiseksi. Aina ei voi heittäytyä tunteen varaan. Täytyy tietää, mitä haluaa, ja suunnitella, miten sen voi saavuttaa.

Ystävällisyys ja rauhallinen argumentointi vievät pidemmälle kuin nyrkin pöytään lyöminen ja vaatiminen. On pidettävä päämäärä kirkkaana ja muistettava, mihin on matkalla."

Sinikan kulttuurisuositukset

Kirja: "Teos isoäidin ja tyttärenpojan kreiseistä pohdiskeluista naurattaa ääneen. Lapsi luo kielellään maailman uusiksi. Jos tämä ei ole syvällistä, niin mikä on?" Pirkko Saisio: Spuuki Spidermän ja raju Nonna, Siltala 2017.

Konsertti: "Chisu säestää Meidän Festivaaleilla ensimmäisen kerran koko keikan yksin itseään. Bändinsä kanssa hänet voi nähdä kesällä monella paikkakunnalla." Chisu Järvenpää-talossa 27.7. klo 19.

Elokuva: "Elokuvat pysyvät teattereiden ohjelmistossa nykyisin vain vähän aikaa, elleivät ole kassamagneetteja. Rauman festareilla on uusia ja vuoden, parin takaisia elokuvia." Blue Sea Film Festival Raumalla 17.–20.8.

Ria Hafren
Seuraa 
Liittynyt17.8.2015

Kirjailija Sinikka Nopolan voimalause: ”Päämäärä kirkkaana!”

Hmm... Samaa mieltä aika paljon. Minulla on ollut elämäni aikana useita juttuja, jotka olen halunnut tavoittaa. Eka ISO oli just toi, mistä about kerroit: Halusin töihin Mainostoimistoon. Menin opiskelemaan Hankeniin. Otin pääaineekseni Markkinoinnin (vaikka silloin kuulin tätä, 1970-luvulla: "Miten sinä, joka olet nai-nen, otat pääaineeksesi Markkinoinin?"). 10 v. myöhemmin Pääsin töihin Mainostoimistoon :0). Jossa opin KAIKEN Mainonnasta je hemmetin paljon myös Markkinoinnista :0)! Nykyään...
Lue kommentti

Joonas Koskinen alkoi vapaaehtoiseksi Suomen Mielenterveysseuralle, koska halusi auttaa sosiaalisia tilanteita jännittäviä nuoria.

Kodin Kuvalehden Hyväntekijät joulupöydässä -juttuun osallistunut Joonas Koskinen, 29, ajattelee, että yhden ihmisen tukeminen vaikuttaa koko yhteiskunnan hyvinvointiin:

"Lähellä sydäntäni ovat erityisesti sosiaalisia tilanteita jännittävät nuoret. Tiedän murrosiän kokemuksistani, kuinka rajoittavaa on murehtia vaikkapa tapaamisia etukäteen. Joillakin pelot voivat estää kanssakäymisen ja suorastaan lamaannuttaa.

Kun puolitoista vuotta sitten kuulin Suomen Mielenterveysseuran paikallisseurasta, nuorten omasta Yeesistä, oli helppo päätös lähteä mukaan toimintaan.

Opiskelen puheviestintää, ja myös graduni käsittelee sosiaalisten tilanteiden jännittämistä.

Nyt vedän Yeesin ja Kohtaus ry:n yhdessä järjestämiä 'Jännittäviä tapaamisia'. Niissä on lupa jännittää! Samanlaisista ongelmista kärsivät pääsevät kohtaamaan toisiaan. Opiskelen puheviestintää, ja myös graduni käsittelee sosiaalisten tilanteiden jännittämistä.

Olen käynyt Yeesin kautta kouluissa. Se saa ymmärtämään, kuinka tärkeää on ehkäistä mielenterveysongelmia ennalta. Arkojen ja vetäytyvien tukeminen vähentää myös kiusaamista. Nuorten itsetunto vahvistuu, kun he pääsevät jakamaan ajatuksia ja tunteita sekä saavat onnistumisen ja hyväksymisen kokemuksia.

Antamalla aikaani ja huomiotani voin parantaa toisen ihmisen elämää.

Olen myös tukihenkilö 14-vuotiaalle pojalle. Antamalla aikaani ja huomiotani voin parantaa toisen ihmisen elämää. Olemme esimerkiksi käyneet yhdessä kylpylässä uimassa. Tukihenkilöksi pääsin Helsingin Diakonissalaitoksen kautta.

Uskon, että mitä enemmän ihmisten empaattisia ominaisuuksia ruokitaan, sitä enemmän ne kehittyvät. Ihmisten auttaminen vaikuttaa lopulta koko yhteiskunnan hyvinvointiin."

Lähde mukaan! yeesi.fi/vapaaehtoistoiminta.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2016.

Anne Mikkola huolehti yrittäjänä kaikesta niin, että alkoi kuvitella olevansa korvaamaton. Sitten tuli pyöräkolari, joka sekoitti muistin mutta opetti, mikä on tärkeintä.

On heinäkuun ilta vuonna 2015. Istun ravintolamme patiolla untuvatakki päällä ja villasukat jalassa, myyn lippuja Jonna Tervomaan keikalle. Tämä on ainoa muisto, joka minulla on kolaria edeltävältä päivältä.

Mieheni Jari on kertonut minulle, että Tervomaan keikkaa seuraava päivä meni näin: Oli torstai ja olin iloinen, kun minulla oli keskellä viikkoa vapaapäivä. Harvinaista herkkua ravintoloitsijalle heinäkuussa. Olimme ostaneet Jarin kanssa alkukesästä uudet maastopyörät ja päätimme lähteä 30 kilometrin pyöräretkelle Oulusta Yli-Kiiminkiin.

Kännykästäni löytyy siltä päivältä kuva, jossa minulla on pyöräilykypärä päässä ja Jari pussaa minua poskelle. Seuraava kuva on otettu sairaalassa.

OLIMME POLKENEET asvalttipätkää vasta alle kymmenen kilometriä. Pidin toisessa kädessäni juomapulloa, toinen käsi oli pyörän tangolla. Vauhtimme oli aika hiljainen.

Minä pyöräilin edellä, Jari perässä. Yhtäkkiä vasemmalta tuli auto, ja olen ilmeisesti painanut liian äkäisesti pelkkää etujarrua. Lensin päälleni asvalttiin ja menin sokkiin.

Jari soitti ambulanssin. Joku nainen pysäytti autonsa ja tuli auttamaan, hätisti samalla katselijoita ja kännykällä kuvia ottavia pois. Etuhampaani oli irronnut ja haljennut, Jari nappasi tyngän kadulta. Ambulanssissa se laitettiin maitolasiin, ja heti ensiavussa tynkä istutettiin suuhuni. Myöhemmin sen päälle rakennettiin uusi hammas.

Oikea puoli kasvoistani oli ruvella huulesta silmäkulmaan ja hampaita oli vaurioitunut. Huuli oli haljennut, joten se piti ommella kiinni. Pyöräilykypärän etuosan styroksi oli mennyt lyttyyn.

Ilman pyöräilykypärää en todennäköisesti  olisi enää elossa.

Lääkäri sanoi, että ilman kypärää en todennäköisesti olisi enää elossa tai ainakin olisin vammautunut hyvin vakavasti. Se on pysäyttävä ajatus.

NOUSUKAUSI OLI Oulussa kiivaimmillaan 1990-luvun lopulla. Olin silloin reilu kolmekymppinen kolmen lapsen äiti: Eetu oli 11-vuotias, Emmi kahdeksan ja kuopuksemme Olga kaksivuotias. Olin ammatiltani kokki ja erittäin kiinnostunut järjestämään tilaisuuksia isoillekin seurueille.

Sana kiiri nopeasti, ja aloin saada firmoilta yhteydenottoja. Järjestin Nokian tuhansien ihmisten pikkujoulut, sitten yritysten virkistysmatkoja, joissa ajettiin moottorikelkoilla Venäjän puolelle Venehjärvelle suomenkieliseen kylään. Päätin perustaa yhden naisen yrityksen, joka tuotti sekä catering- että ohjelmapalveluja.

Vuoden päästä minulla oli viisi työntekijää ja kolme ravintolaa Oulun seudulla. Työtahti ja kasvuyrityksen paine oli kova. Jari jatkoi omassa työssään terveydenhuoltoalan apuvälineteknikkona, mutta auttoi, minkä ehti.

"Pienestä pitäen olen tykännyt ulkoilla. Potkukelkka luisti kotona Keminmaalla."
"Pienestä pitäen olen tykännyt ulkoilla. Potkukelkka luisti kotona Keminmaalla."

Yrittäjänä pystyin vaikuttamaan aikatauluihin niin, että olin aamut lasten kanssa kotona. Tein meille aamupalaa ja kuskasin lapset kouluun ja hoitoon.

Kävimme koko perhe tutustumassa matkailukohteisiin Suomessa ja Venäjällä. Teimme autolla reissuja Ruotsiin, Norjaan ja Saksaan ja etsimme matkoilla uusia ideoita omaan yritykseemme. Lasten mielipiteistä oli paljon hyötyä jo silloin.

LAMA ALKOI vuonna 2008. Oulun seudulla se tarkoitti sitä, että Nokian ja muiden vahvojen it-alan yritysten toiminta supistui huomattavasti. Asiakaskuntani oli muodostunut vain yrityksistä, joten myös yritykseni myynti romahti.

Päätin myydä kaikki muut liiketoiminnat ja keskittyä vain yhteen ravintolaan. Suuntasin myynnin nyt yritysten sijaan yksittäisille asiakkaille. Tilausravintolana tunnettu Rauhala muuttui lounasravintolaksi. Jännitin, miten uudistus otettaisiin vastaan Oulussa ja tulisiko vähän keskustan ulkopuolella sijaitsevaan ravintolaan asiakkaita. Olin valtavan huojentunut, kun tuli.

Nykyisin tärkeintä on, että kaikki voivat hyvin ja töissäkin on hauskaa.

Kolme vuotta sitten uskalsin avata samaan pihapiiriin toisen lounasravintolan. Siellä näkyy ekologisuus. Pöydät, tuolit ja kahvimukit ovat kaikki erilaisia, sillä ne on hankittu kierrätyskeskuksesta ja kirpputoreilta.

Taantuman vuodet ovat olleet hyvin työläitä ja taloudellisesti isoja riskejä. Työntekijäni olivat melko nuoria, ja olin kuin kanaemo. Minulla oli aina viimeinen sana, vastuu kaikesta ja kaikista. Hoidin yrityksen taloushallinnon, suunnittelin viikoittaiset ruokalistat, tilasin tavarat ja hain ne tukusta. Tein lehti-ilmoitukset tapahtumistamme, hankin esiintyjät, olin aina paikalla jokaisessa tilaisuudessa.

Huomaamattani aloin kuvitella olevani yli-ihminen ja korvaamaton.

MITÄ ON TAPAHTUNUT? Missä minä olen? Nämä olivat ensimmäiset kysymykseni, kun heräsin pyöräonnettomuuden jälkeisenä aamuyönä sairaalassa.

Kännykkäni oli yöpöydällä, ja soitin Jarille. Häneltä kuulin, että olin toistanut samoja kysymyksiä jo koko illan, ja siksi tyttäremme Olga oli jättänyt yöpöydälle lapun.

Se lappu on yhä tallella. Siinä lukee: "Olet ollut pyöräkolarissa. Pyörä on ehjä. Töissä kaikki hyvin. Nyt on 17.7.2015. Ei tarvitse huolehtia, kaikki hoituu. Nyt lepää rauhassa."

Ymmärsin, ja lopetimme puhelun. Kahden minuutin kuluttua soitin Jarille uudestaan ja kysyin samoja asioita.

Ja jälleen kahden minuutin kuluttua.

Pääsin sairaalasta kotiin toipumaan heti onnettomuuden jälkeisenä päivänä. Viikon päästä halusin palata töihinkin, vaikka naamani näytti hurjalta ja syöminen oli hankalaa.

Ne olivat kuitenkin pieniä murheita sen rinnalla, että lähimuistini ei toiminut kunnolla.

Tuntui, että muistini oli pistetty palasiksi hattuun. Sieltä nostin aina palan, jota yritin sovittaa oikeaan kohtaan aikajanalla.

Tuntui, että muistini oli pistetty palasiksi hattuun. Sieltä nostin aina palan, jota yritin sovittaa oikeaan kohtaan aikajanalla. Valokuvat olivat iso apu. Selasin myös molempien ravintoloideni Facebook-sivuja ja aloin hahmottaa asioita niiden kautta.

Jari näytti minulle kuvia lomamatkastamme Mikkelissä. Loma yhdessä sisareni perheen kanssa oli ollut juhannuksen jälkeen, ja kuvissa näytän onnelliselta. En edelleenkään muista matkasta mitään mutta uskon, että meillä on ollut mukava reissu.

OLEN MUUTTUNUT pyöräkolarin jälkeen herkemmäksi. Olen kuullut, että ihmisillä, joilla on aivovamma, saattaa olla normaalia voimakkaammat tunnereaktiot. Minullakin on. Kävin kolarin jälkeen neuropsykologisessa testissä, jossa todettiin, että oireeni viittaavat aivovamman aiheuttamaan muistihäiriöön.

Nykyään minun on vaikea pidätellä tunteitani. Varsinkin alussa minun oli vaikea kertoa onnettomuudesta. Puhe ryöpsähti hillittömäksi itkuksi. Se nolotti. Tuntui, että olisi pitänyt pyytää anteeksi hallitsematonta käytöstä. Yllätyin, kun monet tulivatkin jälkeenpäin kertomaan omista rankoista kokemuksistaan ja kiittivät, että kerroin.

Nyt, puolentoista vuoden totuttelun jälkeen, en enää mieti tunnereaktioitani paljon. Jos alan itkeä jotain asiaa, niin sitten alan. Reagoin herkästi erityisesti siihen, jos tutulle ihmiselle on tapahtunut jotakin ikävää.

Kiitollisuus on kasvanut. Nyt tajuan senkin, että yksin en ole mitään.

Moni sanoo, ettei minusta huomaa, mitä olen joutunut käymään läpi. Se on tarkoitettu kohteliaisuudeksi mutta minusta tuntuu välillä raskaalta, koska tajuan, miten paljon olen muuttunut.

MUISTINI EI OLE PALANNUT entiselleen. Tekemiseni näyttää tehokkaalta, mutta teen kovasti töistä sen eteen, että asiat pysyvät päässäni.

Joudun kirjoittamaan kaiken ylös. Ravintolassa pikkujoulu- ja kesäsesonkien vetäminen on onnettomuuden jälkeen aiempaa rankempaa sekä fyysisesti että henkisesti.

Asioiden järjestäminen vaatii minulta nyt äärimmäistä keskittymistä ja huolellisuutta. Tuntuu, että muistini on 110-prosenttisesti käytössä. Se kuormittaa ja väsyttää mieltä. Stressinsietokykyni on tämän vuoksi heikompi kuin ennen. Jos on kova kiire ja olen sopinut itselleni liian tiukan aikataulun, minua masentaa, harmittaa ja itkettää.

KIITOLLISUUS ELÄMÄÄ, läheisiäni ja työkavereitani kohtaan on suurempi kuin koskaan ennen. Tajuan, että en ole yksin mitään, kukaan ei ole. Olen aina ollut suorapuheinen, mutta kolarin jälkeen sanon aiempaa enemmän positiivisia asioita. Viimeksi kiitin nuorta kokkiamme siitä, miten hyvin hän hoitaa homman kiireessäkin.

Jarin kanssa puhumme nykyään usein, miten kiitollisia olemme, että meillä on edelleen toisemme, terveys on hyvällä mallilla ja kolme lastamme ovat läheisiä sekä keskenään että meidän kanssamme.

"Olin mieheni Jarin kanssa Kuusamossa patikoimassa ja melomassa. Se oli ihana reissu syksyllä 2014."
"Olin mieheni Jarin kanssa Kuusamossa patikoimassa ja melomassa. Se oli ihana reissu syksyllä 2014."

Olen joutunut opettelemaan vastuun jakamista ja luottamaan, että toiset pärjäävät töissä ilman valvovaa silmää. He pärjäävät. Aiemmin olin aina mukana, jos ravintolassa oli jokin tapahtuma. Nykyään olen paikalla vain, jos siitä erikseen sovitaan.

Kaikki lapsemme ovat mukana ravintolabisneksessämme. Eetu vastaa IT-asioista ja hoitaa keikoilla ääni- ja valotekniikan. Emmi on ottanut vastuun markkinoinnista. Olga opiskelee ravintoloissamme oppisopimuksella taloushallintoa.

OLEN OPPINUT ARMOLLISUUTTA. Joskus saan sähköpostiini aamulla tarjouspyynnön häistä tai syntymäpäiväjuhlista, ja jos en ole vastannut iltapäivään mennessä, asiakas on kiukkuinen. Onko meillä oikeasti niin kiire?

Ennen kolaria soimasin itseäni kovasti, jos en pysynyt joka hetki tiukassa työtahdissa kiinni. Nyt teen parhaani, ja sen täytyy riittää.

Ennen tein viittä asiaa yhtä aikaa, nykyään yhden asian kerrallaan alusta loppuun.

Ennen tein viittä asiaa yhtä aikaa, nykyään yhden asian kerrallaan alusta loppuun. Tällaisen tavan olisin voinut opetella ilman onnettomuuttakin.

LEVON MERKITYKSEN ymmärrän ihan eri tavoin kuin ennen onnettomuutta. Päähän kohdistuvissa iskuissa lepo on tärkeää toipumisessa.

Onneksi voin itse vaikuttaa työaikatauluihini. Harvoin sovin aikaiseksi aamuksi mitään, jotta voin nukkua aamulla vähän pidempään, vaikka yhdeksään. Päivän tärkeimmät työt hoidan aamupalan jälkeen kotoa. Hyvin nukutun yön jälkeen aamupäivän tunnit ovat tehokkaimpia työtunteja. Muistinikin pelaa silloin parhaiten.

Varaan kalenteriini etukäteen viikon liikuntahetket.

Varaan kalenteriini etukäteen viikon liikuntahetket. Harrastan kestävyysurheilulajeja kuten juoksua, hiihtoa ja pyöräilyä.

Pyöräilemään lähdin taas Jarin kanssa pian onnettomuuden jälkeen. Kuljen neljän kilometrin työmatkani pyörällä, mutta onnettomuuden jälkeen en ole vielä uskaltanut tehdä pitkiä pyörälenkkejä yksin. Talvella en pyöräile ollenkaan.

KOLARIN TÄRKEIN OPETUS on ollut kyky pysähtyä. Onnettomuuden jälkeen niin oli pakko tehdä. Nyt ymmärrän, että tarvitsin sen pysähtymisen taidon.

Lapseni elivät 20 vuotta niin, että äiti saattoi lähteä töihin lähes koska tahansa. Vapaapäivä saattoi vaihtua työpäiväksi. Siinä mielessä minuun ei voinut luottaa.

Nykyään perhe menee aina töiden edelle. Yhteisen ajan merkitys on kasvanut entisestään, samoin traditioiden. Kaikki lapset ovat jo muuttaneet pois kotoa, mutta vietämme perheen kesken saunailtoja tai kokkaamme yhdessä vaikka sushia tai leivomme sämpylöitä. Jos emme näe, ainakin soittelen kaikkien lasteni kanssa päivittäin.

OLEN KYSYNYT LAPSILTA, harmittaako heitä, että tein niin paljon töitä heidän ollessaan pieniä. He sanovat, etteivät ole koskaan ajatelleet asiaa sillä tavalla. Kotona oli aina jompikumpi vanhemmista. Lisäksi lapsista oli hauskaa reissata yhdessä eri matkailukohteissa. Siinä yhdistyivät huvi ja työ.

"Tuorepastaa tekemässä kotona tyttäreni Emmin kanssa."
"Tuorepastaa tekemässä kotona tyttäreni Emmin kanssa."

Menneitä on turha jäädä jossittelemaan. Jokainen tekee valintoja sen hetken tietojen ja olosuhteiden mukaan ja yrittää tehdä oikein. Kun tilanteet muuttuvat, voi tehdä toisin.

Murehtiminen ei auta mitään eikä haikailu kuulu tyyliini. Menetin kolarissa jotakin, mutta sain muuta tilalle. Elämästä löytyy aina paljon asioita, joista voi olla kiitollinen.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 3/17.

Hei äiti,

toivottavasti tiedät, kuinka paljon arvostamme sinua. Vaikka olet ollut omistautunut työllesi, olet aina tukenut meitä ja antanut aikaasi. Työsi on ollut perheemme yhteinen asia: me lapset olemme saaneet olla ravintoloissasi kokkina, tiskaajana, siivoojana, roudarina, lipunmyyjänä - eri-ikäisinä erilaisissa hommissa. Se on ollut arvokasta oppia työelämään.

Yksi perhettämme yhteen nivonut asia on ollut ruoka. Vaikka nyt aikuisina olemme asuneet eri kaupungeissa, olemme silti kokoontuneet koko perhe saman pöydän ääreen.

Eräs ruokatraditio on erityisen tärkeä. Ravintola-alalla pikkujoulukausi on vilkas, joten joulun tullessa olet varmasti ollut aina aivan poikki. Silti joka ikinen joulu jokainen meistä on saanut toivoa sinulta, mitä haluaa jouluna syödä. Olga toivoi monta vuotta peräkkäin "nakkipottuja", iskä tietysti kinkkua. Kaikkien toiveet toteutuivat, ja ravintoloitsijan kotona joulupöydässä syötiin nakkikeittoa.

Vielä yksi tärkeä asia: Kiitos äiti!

Emmi, Eetu ja Olga

Kodin Kuvalehdellä on nyt mahtavat 50 000 Facebook-kaveria! Juhlaviikon kunniaksi esittelemme ulkosuomalaisia lukijoitamme ja heidän ruokatottumuksiaan. Tällä kertaa esittäytyy Australian Melbournessa asuva Airi Repetti.

Airi Repetti, miten päädyit Melbourneen?

"Olen asunut Australiassa jo 23 vuotta, sillä mieheni on syntyperäinen melbournelainen.

Tyttäremme Laura, 22, on jo työelämässä, ja Sonja, 20, opiskelee Melbournen yliopistossa. Laura ja Sonja ovat sekä Australian että Suomen kansalaisia ja puhuvat englannin lisäksi myös suomea. Molemmat asuvat vielä kotona."

"Suomesta kaipaan paistettuja silakoita ja rahkapiirakkaa." 

Millaista ruokaa syötte arkena?

"Perheemme ruokakulttuuri on muovautunut sekoitukseksi suomalaista, italialaista ja australialaista keittiötä.

Aamiaiseksi syön yleensä kaurapuuroa ja mustikoita. Syön sitä monena aamuna viikossa."

"Käymme joka vuosi keräämässä mustikoita läheisellä mustikkatilalla, ja pari vuotta sitten minua haastateltiinkin marjojen keruusta täkäläiseen The Age -lehteen."

Airi Repetti antoi australialaislehteen suomalaisen mustikkapiirakkaohjeen.
Airi Repetti antoi australialaislehteen suomalaisen mustikkapiirakkaohjeen.

"Torstaisin meillä syödään yleensä lasagnea, jonka minä valmistan - vuosia sitten suomalaislehdestä talteenotetun ohjeen mukaan. Se on koko perheen suosikkiruoka."

Lasagnea suomalaisohjeella.
Lasagnea suomalaisohjeella.

Mitä ruokaa kaipaat Suomesta?

"Kaipaan paistettuja silakoita ja rahkapiirakkaa. Nykyään kaupoista saa jo erikoisempiakin aineksia, mutta valmiin ruoan maku ei aina ole se muistojen herkku, milloin mistäkin syystä.

Myös täkäläisen kaasu-uunin käyttö vaikuttaa makuun, vaikka olen kyllä sitä mieltä, että pullasta tulee siinä paljon mehevämpää! Kesti aikansa ennen kuin totuin kaasun käyttöön, mutta nyt en kyllä enää vaihtaisi sähköhellaan.

Täytekakkuja täällä ei osata leipoa. Ne ovat yleensä tosi kuivia, ja leipomoistakin ostetut kauniit luomukset varsin mauttomia ja ylimakeita."