Maritilla ja Pertillä on yhteinen harrastus.
Maritilla ja Pertillä on yhteinen harrastus.

Marit Kaihari halusi talon, jossa olisi tilaa koko suvulle. Koska muut eivät innostuneet, hän rakensi sen salaa perheeltään. Yksi talo ei kuitenkaan riittänyt.

Kun Marit Kaiharin ensimmäinen avioliitto purkautui, hän päätti rakentaa Sipooseen talon. Yksin, kertomatta edes lapsilleen, minne oikeasti lähti aina aamuisin.

Nyt talossa asuu myös Pertti, Maritin nuoruusvuosien poikaystävä ja nykyinen aviomies.

Rakentaminen jatkuu.

”Ostimme Pertin kanssa tontin ihan tämän nykyisen tontin vierestä ja rakennamme siihen yhteisen kodin. Olen nyt itseni rajanaapuri”, Marit kertoo.

Kun rakentaminen alkaa, montun kaivaa kaivuri ja sähkötöihin palkataan sähkömies, mutta muuten Marit ja Pertti tekevät kahdestaan hartiavoimin kaiken, mikä vain mahdollista.

Miksi ihmeessä taas uusi talo?

”Rakentaminen on niin hauskaa”, Marit selittää.

Entä tämä nykyinen talo, 450 omin käsin nikkaroitua neliötä kukkulan huipulla?

”Sitä varten minulla ei ole suunnitelmia. Katsellaan parin vuoden kuluttua, kun uusi talo on valmis. Ehkä joku lapsista muuttaa vanhaan taloon.”

Unkarissa Marit ja Pertti kunnostavat satavuotiasta rauniotaloa

Viidestä lapsesta kotona asuu enää nuorin poika, 20-vuotias. Kaikki viisi ovat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että äiti on kovin harvoin tavattavissa nykyään. Etenkään loma-aikoina.

Silloin Marit ja Pertti ovat Unkarissa. Siellä he kunnostavat satavuotiasta rauniotaloa ja viinitarhaa. Viime kesänä he uusivat talovanhuksen katon, muun muassa ottivat alas ja pesivät sen kaikki 3000 kattotiiltä. Ja kun Maritilla on talvilomaa opettajan työstään, hän porhaltaa Unkariin leikkaamaan viiniköynnöksiä.

”Vaikka en yhtään osaa. Kun otan sakset käteen, naapureiden puskaradio tietää jo, että ihan väärin se taas leikkaa.”

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2016. Juttu Maritin ensimmäisen talon rakentamisesta on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 17/2013 ja voit lukea sen tästä.

"Kiusattu ei jaksa loputtomiin, eikä kenenkään kuulu pelätä", Jonna sanoo. Hänen nettikiusaamisensa päättyi vasta, kun poliisi puuttui asiaan.

Me ei lopeteta ennenkö makaat toinen jalka haudassa.

Niin blogin kommenteissa luki. Haukkumisviestejä oli alkanut tulla pari viikkoa aikaisemmin.

Lutka. Huora. Tekopyhä. Kaikki toivovat sinun kuolevan.

Jonna Reijonen oli pyytänyt lopettamaan, tämä oli vastaus. Jonna oli 17-vuotias.

Blogi oli ihan tavallinen, sellainen joita 17-vuotiaat pitävät.

”Sanomisiani vääristeltiin ja vanhemmistani leviteltiin juoruja. Alussa en puhunut viesteistä kenellekään, vaan yritin miettiä, kuka niitä kirjoitti.”

Välillä ajattelin, etten välitä. Sitten tuli olo, että ne ovat ihan oikeassa.

Lopulta selvisi, että kirjoittaja oli entinen kaveri, tutun porukan jäsen. Ennen riitoja yhdessä oli juteltu ja naurettu.

”Kun sain tietää kirjoittajan kavereineen, itketti joka aamu ja ilta. Välillä ajattelin, etten välitä. Sitten tuli olo, että ne ovat ihan oikeassa.”

Jonna makasi sängyssä ja kuunteli musiikkia. Lempikappaleessa laulettiin: Kuka siitä sanoikaan, et tuu mitään olemaan, matkaan kohti unelmaa, en välitä vaik puhutaan...

”Yritin vielä ajatella positiivisesti. Kuvittelin, että tämä on tavallista teiniriitaa.”

Peilissä näkyvä tyttö oli vieras

Kun viestejä oli tullut pari kuukautta, Jonna otti puhelimen käteen suunnilleen maailmanpyörän vaiheilla. Hän oli luokkaretkellä Helsingissä ja uskalsi vihdoin soittaa tädilleen.

”Kerroin, mitä on tapahtunut ja että pelkään mennä kouluun. Täti oli ihana ja auttoi ja kuunteli, mutta uhkailut ja blogiin tulevat viestit jatkuivat.”

Viestejä tuli vähintään yksi päivässä.

Hirtä ittes. Sulla ei ole tässä maailmassa mitään ja ansaitset kaiken pahan.

Viestejä tuli vähintään yksi päivässä.

Aamulla Jonna katsoi peiliin. Hän näki siellä vieraan tytön. Sellaisen, joka ansaitsee jokaisen ilkeän sanan eikä mitään muuta.

Sitten puhelin taas kilahti.

Kiusaaminen levisi netistä kouluun

Yksikään paikka maailmassa ei ollut turvallinen. Netti oli kaikkialla kaiken aikaa, ja kiusaaminen levisi myös Jonnan käymään ammattikouluun. Tilanteeseen yritettiin puuttua.

Koulukuraattorin oven edessä tuntui jotenkin nololta odottaa. Kiusaajakin oli kutsuttu omaan keskusteluunsa.

”Muistan vieläkin, kun kuulin askeleet rapuissa ja ajattelin, että nyt se tulee.”

Haluutko, et tapan sut tähän heti ja nyt?

Niin kiusaaja sanoi.

Koulussa ei kuuluisi itkeä, vaan opiskella.

”Nostin kädet ylös ja sanoin, että anna mennä, en jaksa enää.”

Sitten Jonna alkoi itkeä.

”Vaikka ei koulussa kuuluisi itkeä. Siellä kuuluisi opiskella ja olla kavereiden kanssa.”

Kuraattorin kanssa käydyt keskustelut eivät auttaneet.

Julkisilla paikoilla liikkuminen alkoi pelottaa

Viedään asia poliisille, Jonnan täti ehdotti. Jotain pitäisi tehdä, ei 17-vuotiaan elämä voi olla tällaista, ei kenenkään.

”Yritin vastustella poliisijuttua ja sanoa, ettei ole mitään hätää, mutta asia eteni.”

Jonna kävi koulussa enää harvoin.

Hän alkoi pelätä julkisilla paikoilla liikkumista. Jos joku huutaa jotakin, käy kimppuun? Lääkäri määräsi paniikkioireisiin lääkityksen ja myöhemmin rauhoittavan lääkityksen.

Hän lakkasi hymyilemästä.

Hän ei luottanut enää kavereihin. Tutustuminen oli vaikeaa.

Kaikille olisi parempi, jos kuolisin.

”Minusta tuli niin vainoharhainen."

Jonna ajatteli, että kaikille olisi parempi, jos hän kuolisi.

”Sitä on vaikea selittää, mutta jokainen askel tuntui kamalan raskaalta. Jo se, että olisi pitänyt siirtää jalkaa eteenpäin.”

Lopulta kiusaaja pyysi anteeksi

Sinä päivänä satoi. Jonnan ja kiusaajan välinen sovittelutilaisuus pidettiin rikos- ja riita-asioiden sovittelutoimistossa. Jonnaa pelotti.

”Muistan parhaiten, miten paljon sydämeni hakkasi. Se ei ollut ikinä ennen hakannut samalla tavalla. Olin aivan yksin, kiusaajalla oli äiti mukanaan.”

Kiusaaja sanoi, että jos paikalla olisivat kaikki, jotka Jonnaa vihaavat, he eivät mahtuisi yhden pöydän ääreen, vaikka pöytä olisi suuri.

Raha ei voi korvata sitä, miten kamalalta minusta on tuntunut.

Mutta lopulta kiusaaja pyysi anteeksi. Jonnan mielestä hän tuntui olevan aidosti pahoillaan.

”Sen takia alensin korvausvaatimuksiakin. Ajattelin, että raha ei voi korvata sitä, miten kamalalta minusta on tuntunut ja että on väärin laittaa vain yksi ihminen maksamaan siitä.”

Kun Jonna käveli poliisitalolta kotiin päin, maisema näytti vähän erilaiselta kuin ennen. Huomenna kaikki on paremmin, hän ajatteli. Voin jatkaa koulua ja nostaa numeroita.

Tuntui helpoimmalta jäädä kotiin

Hiusalan opinnot kestivät kolme kuukautta.

”Sitten alkoi oksettaa aina kun oli hetki ajatella. Mieleen tulivat kaikki puheet ja sanat, vaikka järki sanoi, että kiusaaminen on mennyttä.”

Hävetti kertoa, että pelkään taas, vaikka kaikki on hyvin.

Tuntui helpommalta jäädä kotiin, vetää peitto pään yli. Vaikkei Jonna olisi halunnut mitään muuta enemmän kuin olla taas iloinen ja tavallinen.

”En voinut ajatuksilleni mitään. Sanontahan on, että anteeksi voi antaa, mutta ei unohtaa.”

”Muille sanoin lopettaneeni koulun sen takia, että asunnossani oli sisäilmaongelmia. Hävetti kertoa, että pelkään taas, vaikka kaikki on hyvin.”

Uudet tilanteet ahdistavat Jonnaa. Mitä tuo oikeasti ajattelee? Kelpaanko, osaanko? Mitä on hymyn takana?

Ennen olin ihminen, joka tutustui toisiin ihan tuosta  vain.

”Olen huomannut, että yritän miellyttää muita. Jos jään jonkun tuntemattoman ihmisen kanssa kahdestaan, sydän alkaa tykyttää varsinkin, jos kyseessä on nainen.”

Kun kaupan kassalla pitää maksaa, Jonnan kädet usein tärisevät, jos lähellä oli paljon vieraita.

”Ennen olin ihminen, joka tutustui toisiin ihan tuosta vain ilman mitään ongelmia. Muutuin araksi.”

Uudessa kaupungissa tuntuu turvalliselta

Jonna muutti uuteen kaupunkiin vähän aikaa sitten. Uusien katujen ja talojen keskellä tuntuu vähän helpommalta.

”Hymyilen jo aika paljon.”

Ympärilläni on rakastavia ihmisiä, joiden kainalossa voin itkeä.

”Osaan käsitellä ahdistusta ja ennakoida, koska se tulee. Silloin osaan hakeutua tilanteista pois ja mennä rauhoittumaan.”

Jonnalla on avopuoliso ja kaveriporukka, läheisiäkin ystäviä, Johanna ja Suvi.

Kun Jonna pilkkoo salaattia lemmikkipupulleen Veikko Kurjalalle ja tietää, että illalla tulee muutama ystävä kylään katsomaan telkkaria, hänen olonsa on turvallinen.

Aamulla töihin, illalla poikaystävän viereen nukkumaan, sitä ennen lenkki koiran kanssa. Arki on hyvää.

”Vanhalle paikkakunnalle palaaminen tuntuu pelottavalta puhumattakaan siitä, että aloittaisin koulun. Mutta pystyn käymään töissä ja ympärilläni on rakastavia ihmisiä, joiden kainalossa voin itkeä.”

Hymy ja haaveet tulivat vihdoin takaisin

Ennen nukahtamista Jonna miettii usein: Kenenkään ei kuulu pelätä. Jokainen tekee virheitä, mutta niitä voi pyytää anteeksi ja oppia.

”Jos näet, että jotakuta kiusataan, puutu peliin. Jos et uskalla, sano asiasta jollekin. Älä katso vierestä, koska pahimmassa tapauksessa se saattaa olla viikon päästä myöhäistä.”

Jonkun pitää sanoa, että kiusaaminen ei käy.

Kiusattu ei jaksa loputtomiin. Siksi muiden pitää joskus puhua niiden puolesta, joita kiusataan juuri nyt.

”Jonkun pitää sanoa, että kiusaaminen ei käy. Vaikka nykyään taas höpötän aika paljon, oman tarinan kertominen ei todellakaan ole helppoa.”

Hetken tuntuu, että on taas se sama 17-vuotias, jonka jokainen puhelimen piippaus saa säpsähtämään. Joka uskoo, ettei ole mitään eikä mikään koskaan muutu.

Jonna on nyt 22-vuotias. Hän haaveilee ammatista, jossa voisi olla nuorten kanssa tekemisissä. Ehkä auttaa heitä, omien kokemusten jälkeen. Rivitalosta, muutamasta lapsesta, joskus viiden vuoden päästä.

Hänellä on taas unelmia. Unelmat tuntuvat sellaisilta, että ne voi saavuttaa.

Yrittäjä Sari Ojala, 49, asuu Pudasjärvellä kihlattunsa Mika Käsmän kanssa. Sarin aikuiset tyttäret asuvat Oulussa, ja uusperheeseen kuuluvat myös Mikan viisi lasta. Sari pitää Syötteellä markettia, pubia ja kiinteistönvälityspalvelua.

Sari Ojala teki uraa, kunnes avioero pysäytti. Virkanainen opiskeli metsuriksi ja rakastui poromieheen. "Elämä voi muuttua, kun sen ottaa omiin käsiinsä."

"Käteni tärisivät ja saatoin kiertää mäntyä pitkään. Pitääkö minun uskaltaa kaataa tämä?

Puun kaatamisessa on paljon tekijöitä. Pitää katsoa, mistä tuulee ja mihin päin puu kaatuu. Isä sanoo, että pitää katsoa, minne puu on rentallaan.

Aloin opiskella metsuriksi 44-vuotiaana. Koulutus kesti puolitoista vuotta, ja sinä aikana opin elämästä enemmän kuin maisterintutkintoa suorittaessani, enemmän kuin aiemmin elämässäni.

Opin, että sahaan tarttuminenkin vaatii rohkeutta. Tilanteista pitää selviytyä. Ei voi sahata puoleenväliin. Hanskoja ei voi heittää tiskiin ja ajatella, että se oli tässä.

Tiedonjanoni on ollut aina valtava. Haluan tehdä asiat kunnolla. Opiskelin lukion jälkeen ensin myyntiteknikon tutkinnon ja olin töissä kotikaupunkini Pudasjärven elinkeinotoimessa. Työn ohessa opiskelin vielä datanomiksi.

OLIN 26-VUOTIAS, kun tyttäreni Kastanja syntyi. Viisi vuotta myöhemmin syntyi Karoliina. Rakkaus omaa lapseen oli selittämätöntä ja vahvaa. Tyttärien syntymä muutti elämäni ensimmäisen kerran täysin.

Kun tytöt olivat alakouluikäisiä, tahdoin opiskella lisää. Otin virkavapaata, ja muutimme Pudasjärveltä Ouluun.

Alle kolmessa vuodessa opiskelin Oulun ylipistossa tietojenkäsittelytieteestä filosofian maisteriksi. Se onnistui, koska olin aloittanut opintoja avoimessa yliopistossa. Töihin verrattuna opiskelu tuntui helpolta, ja tahdin sai määrätä itse.

"Yhtenä tavallisena iltana mieheni keräsi tavaroitaan, kun tulin töistä kotiin. Samana iltana hän lähti."

Opintojeni jälkeen muutimme takaisin Pudasjärvelle, Syötteen kylään. Asuin silloin tyttärien kanssa kolmisin, ja minulla oli yhteishuoltajuus heidän isänsä kanssa.

Vedin itseni tiukoille. Kuljin töissä sadan kilometrin päässä Kuusamossa. Työskentelin opettajana ja aikuiskouluttajana sekä vedin opetukseen ja elinkeinojen kehittämiseen liittyviä projekteja. Työmatkoihin kului kaksi ja puoli tuntia päivässä.

Töiden ohella opiskelin opettajan ja rehtorin pätevyydet. Ajattelin rehtorin opintojen auttavan, jos hakisin aikuiskoulutuksen hallinnollisiin tehtäviin.

OLIN MENNYT NAIMISIIN ja perustanut uusperheen. Toinen lapsistani oli ala-asteella, toinen yläkoulussa. Toimin Pudasjärvellä kunnanvaltuutettuna. Työni virkanaisena ja kunnallispoliitikkona oli verkostoitumista ja kontaktien hyödyntämistä. Arki oli jakkupukuelämää ja reissaamista.

Yhtenä tavallisena iltana mieheni keräsi tavaroitaan, kun tulin töistä kotiin. Samana iltana hän lähti. Oli loppuvuosi 2011.
En tiennyt mistä oli kyse, enkä tiennyt, minne hän meni.

Monta kertaa tuli katsottua peiliin ja mietittyä, mitä minä olen tehnyt väärin. Miksi minä en kelpaa?

Oli yllättävän raskasta miettiä, mitä muut minusta ajattelevat. Vetäydyin kylän elämästä enkä halunnut tavata ketään. Pelkäsin, että joku kysyy, mitä teille kuuluu. Kun meille ei kuulunut mitään.

PIILOTTELIN AVIOEROA kaikilta. Tytöt tiesivät, että jotakin oli tapahtunut, mutta juuri muuta en voinut kertoa edes heille, koska en tiennyt itsekään.

Kipristelin töissä puoli vuotta puolikuntoisena, koulutin opettajia käyttämään työssään verkko-opetusta. Projekti päättyi toukokuun lopussa ja seuraava olisi käynnistynyt kesäkuun alussa, mutta en jatkanut. En pystynyt, koska oman elämäni käsitteleminen vei niin paljon voimia.

Tiesin, mitä seuraavaksi tekisin. Pudasjärvellä käynnistyi lokakuussa Koillis-Suomen aikuiskoulutuksen järjestämä metsurikoulutus, ja halusin oppia ne työt.

Lapsuudessani meillä oli kotona metsät ympärillä. Isäni teki maataloustöiden ohessa töitä metsurina, ja vaikka olin tyttö, sain osallistua metsätöihin.

Olimme ostaneet veljeni kanssa kotimetsät omaksi, enkä halunnut olla pelkkä kaupunkilaismetsänomistaja. Halusin osata tehdä metsätöitä.

Mietin, meneekö koulutukseni ja panostukseni työuraan hukkaan, jos jään töistä pois ja lähden opiskelemaan metsuriksi.

Sitten ajattelin, ettei elämässä aina tarvitse pelata varman päälle. Päätin tehdä sitä, mihin on palo.

OLIN METSURIKOULUTUKSEN ainoa nainen. Osa opiskelijoista oli kokeneita metsureita, osa vasta haaveili alasta ja tähtäsi metsätalousinsinööriksi.

Opiskelukaverini olivat kannustavia. Joskus he kantoivat minulle moottorisahan, öljyn ja bensan metsään, vaikka pärjäsin hyvin itsekin.

Luennoilla kävimme läpi erilaisia metsätyyppejä ja puuston mittausta ja arviointia. Opettelimme laskemaan, paljonko kuutioita puupinossa on. Opintoihin kuului myös paljon työssäoppimista. Tein sitä omassa metsässäni lapsuudenkodin lähellä. Kaadoin puita, karsin niistä oksat, katkoin rungon sopivan mittaisiksi tukeiksi ja pinosin puut.

Menin metsään seitsemän kahdeksan aikaan aamulla, kun tuli valoisaa. Aluksi lähdin pois kolmen tunnin päästä. Lopulta olin harjaantunut ja pystyin tekemään seitsemän tunnin päiviä.

Luonnon kanssa työskenteleminen opettaa pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä. Ei riittänyt, että raivaan yhden neliömetrin, vaan piti raivata kahdeksan hehtaaria.

METSÄSSÄ KÄVELLESSÄNI katsoin mäntyrivejä. Ne olivat niin kauniita, ja muutaman vuoden päästä ne olisivat paksuja tukkeja. Sitä ajatteli, että ne olivat luonnon tai metsän omia, mutta ne olivatkin minun. Se oli hieno tunne.

En tehnyt metsätöitä itseäni varten, vaan kahta tytärtäni varten. En tule itse näkemään päivää, jolloin raivaamani taimikot ovat isoja. Metsänhoito on yhtä aikaa elämän määräaikaisuuden ja elämän jatkuvuuden ymmärtämistä.

"Mieheni lähdöstä oli kulunut melkein vuosi, enkä ollut vieläkään kertonut erosta. Nyt oli pakko."

Taivaalta tuli räntää, mutta minä sahasin. Metsässä työn jälki näkyi. Isä tuli sanomaan, että tule jo pois sieltä, mutta en malttanut.
Töiden ohessa isä opetti, miten viilataan sahanterä, miten sekoitetaan öljyt ja bensat ja kuinka saha putsataan.

Kaksi kuukautta koulutuksen alkamisen jälkeen tulin metsästä hikisenä isäni ja äitipuoleni luokse. Katsoimme isän työhuoneessa tietokoneelta kuvia isän syntymäpäiviltä. Yhtäkkiä äitipuoleni kysyi minulta, että mikä se on homman nimi.

Mieheni lähdöstä oli kulunut melkein vuosi, enkä ollut vieläkään kertonut erosta. Nyt oli pakko kertoa.

OLI KÄÄNTEENTEKEVÄÄ, että joku penkoi asian ulos minusta. Sen jälkeen kaikki oli helpompaa. Kun kerroin erosta toiselle, kerroin tilanteesta samalla itsellenikin.

Toipuminen lähtee siitä, että uskaltaa kohdata totuuden. Toteaa itsellensä, että näin se on ja eihän sille mitään voi.

"Metsätöillä oli parantava vaikutus. En tarvinnut lääkkeitä tai terapiaa." 

Nakkasin kananmunankuoret evästauolla lumen päälle. Huomasin, että kuoret olivat erivärisiä kuin lumi. Väriero oli pieni, mutta näin sen.
Aloin nähdä eri sävyjä.

Kuulin, kuinka tuuli humisi metsässä ja miten talitiaiset ja hömötiaiset lauloivat. Niitä ei huomannut silloin, kun oli oikein paha olla.

Metsätöillä oli parantava vaikutus. En tarvinnut lääkkeitä tai terapiaa. Metsä ja fyysinen työ auttoivat.

Metsurinkoulutuksen jälkeen palaaminen projekti- ja opetustöihin ei tuntunut oikealta. En halunnut elää enää kellokortin kanssa.

"Hieroimme poronlihakauppaa pitkin syksyä. Mietin, voisikohan tässä olla jotakin." 

Mietin, mitä tekisin, jotta voisin pysyä Syötteen kylässä. Suoritin kiinteistönvälittäjän tutkinnon. Sitten viime syksynä ostin kaupan ja pubin.

Vaati rohkeutta, että uskalsin ostaa liiketoiminnan. Ravintola-ala oli minulle täysin vieras. Luotin kuitenkin siihen, että kaikenlaisia asioita voi oppia. Asenne ja halu ovat tärkeimmät.

Nyt teen pubissa mustikkashotteja ja lasken oluita. Kaupassa käytän veikkauskonetta ja arvioin, paljonko maitoa tilataan kylmäkaappiin viikonlopuksi. Ne ja monet muut hommat ovat minulle ihan uusia asioita.

OSTATKO PORONLIHAA, Mika kysyi minulta viime syksynä kaupassani. Hän oli poromies ja Taivalkosken paliskunnan poroisäntä eli paliskunnan johtaja. Lapsemme olivat olleet samassa koulussa, ja olimme asuneet samalla kylällä kymmenen vuotta.

Hieroimme poronlihakauppaa pitkin syksyä. Mietin, voisikohan tässä olla jotakin. Hän oli salskea mies ja vapaana.

Olihan siinä.

"Vaikka kuinka käy suo-ojan pohjalla, elämä voi muuttua, kun sen ottaa omiin käsiinsä." 

Meidän ei koskaan tarvinnut sanoa ääneen, että alamme seurustella. Yhtenä päivänä vain söimme kahdestaan pubissani. Minä söin lohisalaattia ja Mika poronkäristystä. Sen jälkeen olemme olleet koko ajan yhdessä.

En ollut ajatellut, että löytäisin tämän ikäisenä enää ketään. Olin valmistautunut elämään yksin. Mutta kyllä näin on paljon parempi.

Porot olivat ainoina todistajina, kun Sari ja Mika menivät kihloihin.
Porot olivat ainoina todistajina, kun Sari ja Mika menivät kihloihin.

OLEN ONNELLINEN nyt. Elämän edessä on ollut pakko nöyrtyä. Mutta vaikka kuinka käy suo-ojan pohjalla, elämä voi muuttua, kun sen ottaa omiin käsiinsä. Olen oppinut, että ei pidä elää muille eikä muiden kautta. Pitää elää omaa elämäänsä.

Mika on kuin muuri selkäni takana. Meillä on äärimmäinen arvostus ja kunnioitus toisiamme kohtaan.

Romanttisesti sanotaan, että ihmiselle on olemassa toinen puolisko. Meillä se on kyllä niin. Sovimme toisillemme äärettömän hyvin.

Olemme molemmat maatilalta lähtöisin, ja myös Mika on työskennellyt metsurina. Koti, perhe ja työ ovat meille tärkeitä, ja meillä on samanlainen huumorintaju.

Olemme kiireisiä yrittäjiä, mutta aikaisin aamulla meillä on aina yhteinen hetki. Silloin käymme ruokkimassa porot. Ajamme kelkalla ensin yhdelle aitaukselle ja sitten toiselle.

Täytämme kelkan perässä olevan ruokintakaukalon rehulla, ajamme ympäri poroaitaa ja laskemme rehua. Pienemmissä aitauksissa on huonokuntoisempia poroja, joille viemme jäkälää.

HELMIKUUSSA MINULLA oli kiire ehtiä avaamaan kauppani yhdeksältä. Kävimme yhdellä poroaitauksella ja tulimme takaisin kotiin. Mika sanoi, että käydään vielä toisellakin. Katsoin kelloa ja sanoin, että tiukalle menee, mutta lähdenhän minä.

Mika pyysi minua ajamaan moottorikelkalla sisään poroaitaukseen ja laittoi veräjän kiinni perässä. Sitten hän käveli kelkan viereen ja polvistui.
Mika kosi minua aamuhämärissä, karvareuhka päässä.

Vastausta ei tarvinnut miettiä.

Kaikki on ollut meille selvää koko ajan. Heti syksyllä seurustelun alussa Mika sanoi minulle, että jonain päivänä on poroherra polvillaan sinun edessäsi. Eihän siinä kauaa mennyt.

Meillä on hyvällä tuurilla noin 30 vuotta aikaa olla yhdessä. Joskus tuntuu, että miksi niin vähän."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 9/2017.