Elli on innokas uimari, mutta aina ei kiinnosta. Varsinkaan silloin, kun vesi on kylmää ja tuulee.

Elli on musta labradorinnoutaja, syntynyt 27. helmikuuta 2016. Ellistä saattaa tulla puolentoista vuoden päästä sokeiden opaskoira. Sitä ennen se elää kotikoiran elämää helsinkiläisessä hoitoperheessä. Tervetuloa seuraamaan Ellin elämää!

Katso kaikki Elli-videot.

Ria Hafren
Seuraa 
Liittynyt17.8.2015

Elli-koiranpentu: Hyrr, onko pakko uida?

On ollut Huippuihanaa lukea Ellistä ja nähdä kaikki suloiset videot. Minulla itselläni on musta labbis Sintti. Alkujaan tyttäreni koira, mutta rauhallinen Sintti stressaantui yhä enemmän ruuhkavuosien perheestä (äiti, isä, 3 v. tytär (joka riehui paljon, toinen musta labbis Muikku), Sintti muutti luokseni 23.12.2016. Tyttäreni on kouluttanut Sintin niiin upeasti, että minäkin voin pitää hänet enimmäkseen irti täällä Lauttasaaren Myllykallion ja rannan maisemissa :0) :0)! Vain Yksi ihminen on...
Lue kommentti

Kodin Kuvalehti aikoo tehdä äitien kehumisen maailmanennätyksen! Tule mukaan ja lähetä meille yhteiskuva itsestäsi ja äidistäsi. 

Kodin Kuvalehti kutsuu nyt kaikki mukaan kehumaan äitejään. Osallistu haasteeseen ja lähetä meille yhteiskuva itsestäsi ja äidistäsi. Kuva voi olla uusi tai vaikka vuosikymmenten takaa.

Kirjoita kuvan yhteyteen yksi asia, josta haluat äitiäsi kiittää, ja lähetä kuva osoitteeseen kodinkuvalehti.fi/kiitosaiti tai instagramissa #kiitosäiti #kodinkuvalehti.

Katso tästä, kuinka Kodin Kuvalehden toimitus kiittää omia äitejään:

Päätoimittaja Minna McGill kiittää Liisa-äitiään: "Kiitos äiti, kun hymyilet ja naurat paljon, soitat usein ja vieläkin huikkaat ovelta lähtiessäni, että muistathan ajaa varovasti."
Päätoimittaja Minna McGill kiittää Liisa-äitiään: "Kiitos äiti, kun hymyilet ja naurat paljon, soitat usein ja vieläkin huikkaat ovelta lähtiessäni, että muistathan ajaa varovasti."

 

Toimituspäällikkö Maria Tuominen kiittää Arja-äitiään: "Kiitos äiti, että opetit kulkemaan pelotta pimeässä." Kuva on vuodelta 1975.
Toimituspäällikkö Maria Tuominen kiittää Arja-äitiään: "Kiitos äiti, että opetit kulkemaan pelotta pimeässä." Kuva on vuodelta 1975.

 

Tuottaja-toimittaja Ulla Ahvenniemi kiittää Leena-äitiään: "Kiitos äiti, että et koskaan arvostele minua vaikka ehkä mietit, miksi luistimet ja monot lojuvat eteisemme lattialla vielä vappuna. Kiitos, että tiedän joka hetki olevani rakastettu." Kuva on esikoistyttären ristiäisistä vuodelta 2002.
Tuottaja-toimittaja Ulla Ahvenniemi kiittää Leena-äitiään: "Kiitos äiti, että et koskaan arvostele minua vaikka ehkä mietit, miksi luistimet ja monot lojuvat eteisemme lattialla vielä vappuna. Kiitos, että tiedän joka hetki olevani rakastettu." Kuva on esikoistyttären ristiäisistä vuodelta 2002.

 

Community manager Arja Kuittinen kiittää Ritva-äitiään: "Kiitos äiti, että pidit minusta hyvää huolta! Kannustit, rohkaisit ja rakastit." Kuva on vuodelta 1968.
Community manager Arja Kuittinen kiittää Ritva-äitiään: "Kiitos äiti, että pidit minusta hyvää huolta! Kannustit, rohkaisit ja rakastit." Kuva on vuodelta 1968.

 

Toimittaja Anna Sillanpää kiittää Soile-äitiään: "Kiitos äiti ilosta, naurusta ja kyvystä nähdä kaikessa hyvää. Kiitos siitä, että olet opettanut, että harvaa asiaa kannattaa pelätä ja kaikki järjestyy aina." Kuva on vuodelta 1977.
Toimittaja Anna Sillanpää kiittää Soile-äitiään: "Kiitos äiti ilosta, naurusta ja kyvystä nähdä kaikessa hyvää. Kiitos siitä, että olet opettanut, että harvaa asiaa kannattaa pelätä ja kaikki järjestyy aina." Kuva on vuodelta 1977.

 

Toimituspäällikkö Sanna Tyry kiittää Kikka-äitiään: "Kiitos äiti maailman parhaasta kaalilaatikosta ja porsaankyljyksistä. Poimimistasi puolukoista. Ompelemistasi vaatteista. Superpitkästä pinnasta. Loputtomista kehuista. Äidin- ja mumminrakkaudesta." Kuva on häistä vuodelta 2002.
Toimituspäällikkö Sanna Tyry kiittää Kikka-äitiään: "Kiitos äiti maailman parhaasta kaalilaatikosta ja porsaankyljyksistä. Poimimistasi puolukoista. Ompelemistasi vaatteista. Superpitkästä pinnasta. Loputtomista kehuista. Äidin- ja mumminrakkaudesta." Kuva on häistä vuodelta 2002.

 

Toimittaja Jenni Rinkinen kiittää Piipe-äitiään: ”Kiitos äiti, kun sain olla kotona kiukkuinen ja hankala. Kiitos, että yhteisessä ruokapöydässämme on aina tilaa naurulle ja itkulle.” Kuva on vuodelta 1978.
Toimittaja Jenni Rinkinen kiittää Piipe-äitiään: ”Kiitos äiti, kun sain olla kotona kiukkuinen ja hankala. Kiitos, että yhteisessä ruokapöydässämme on aina tilaa naurulle ja itkulle.” Kuva on vuodelta 1978.

Taitoluistelun MM-kisojen katsomossa mietitään taas: miten luistelija kestää kameroiden ristitulessa, kun suoritus on mennyt ihan pieleen. Entinen taitoluistelija Mila Kajas-Virtanen tietää.

Taas vääntyy tv-katsojan sydän solmuun: Taitoluistelija on satsannut kaikkensa juuri tähän suoritukseen MM-jäällä, mutta hyppy jääkin vajaaksi tai luistelija kaatuu pyllylleen. Ohjelman päätyttyä hän jää kaikkien katsottavaksi odottamaan murskaavia pisteitä. Televisiokamerat tähtäävät kasvoihin.

Miltä luistelijasta sellaisella hetkellä tuntuu, MM-kisojen viestintäpäällikkö ja entinen taitoluistelija Mila Kajas-Virtanen?

"Kyllähän siinä monesti ovat sanat vähissä. Luistelija ja valmentaja istuvat vierekkäin ja tuijottavat kaukaisuuteen", Mila kertoo ja naurahtaa.

Toisaalta kaikki luistelijat oppivat jo nuoresta, mikä on pelin henki. Kameran eteen pitää jäädä. Siitäkin huolimatta, että harmittaa vietävästi.

"Olisi hyvin epäurheilijamaista, jos vain häipyisi eikä jäisi kuuntelemaan pisteitä. Joskus niinkin on tapahtunut, mutta ei enää nykypäivänä."

Erityisen karvaalta tuntuu, jos luistelija on jo ehtinyt riemuita hyvästä suorituksesta, mutta pisteet jäävätkin vaisuiksi.

Häipyminen olisi tyhmää myös taloudelliselta kannalta. Hetket suorituksen jälkeen ovat monesti ainoita, jolloin urheilija pääsee näyttämään henkilökohtaisten sponsoreittensa logoja. Kilpailupuvussa niitä ei saa olla, mutta suorituksen jälkeen luistelija vetää päälleen edustushupparin tai -fleecen.

"Monen urheilijan sopimuksessa lukee, että yhteistyökumppaneiden logojen pitää näkyä aina, kun he esiintyvät kuvissa. Jos urheilija haluaa, että sponsori on mukana jatkossakin, sopimuksesta kannattaa pitää kiinni", Mila muistuttaa.

Erityisen karvaalta tuntuu, jos luistelija on jo ehtinyt riemuita hyvästä suorituksesta, mutta pisteet jäävätkin vaisuiksi.

"Sekin kuuluu lajiin. Arvioijat voivat tarkistaa suorituksen hidastuksena videolta, ja pisteet laskevat, jos piruettiin ei tullut tarpeeksi kierroksia tai ilmalento jäi hitusen vajaaksi."

"Jäätanssiparit osaavat vetää roolinsa hymyillen loppuun asti."

Luistelijaa ei erikseen valmenneta siihen, että hänen pitäisi näyttää iloista ilmettä myös ohjelman jälkeen. Silti moni jatkaa hymyilemistä, vaikka sitten kyynelten läpi. Yleisölle tulee parempi mieli, kun pettynyt luistelija jaksaa vilkutella ja heittää lentosuukkoja.

"Olen huomannut, että etenkin jäätanssiparit osaavat vetää roolinsa hymyillen loppuun asti: jäätanssi on teatraalisempi laji kuin taitoluistelu. Yksinluistelijat näyttävät herkemmin ilmeellään, että pieleen meni", Mila kertoo.

Pistelaskunurkkauksen nimi on suomalainen keksintö.

Vaan mikä onkaan sen nurkkauksen nimi, jonne taitoluistelija istahtaa odottamaan pisteitä? Se on kiss and cry, suomeksi suukota ja itke. Nimi on kansainvälisessä käytössä, mutta sen juuret ovat supisuomalaiset.

"Nimen keksi suomalaisen taitoluistelun grand old lady Jane Erkko 1970-80-lukujen taitteessa, kun Suomessa järjestettiin arvokisat. Ennen sitä puhuttiin vain nurkkauksesta, jossa pisteet annetaan."

Taitoluistelun MM-kisat Helsingissä 29.3.–2.4.2017.
 

Villasukkien tekeminen on rentouttavaa – mutta onko se kutomista vai neulomista? Kysyimme Kielitoimistosta. Kerro sinäkin!

Tämä on tullut selväksi: villasukkien tekemistä kuvaava sana jakaa suomalaiset.

Kun Kodin Kuvalehti teki nettiin villasukkakyselyn, vastaajia oli liki 1800. Heistä kaksi kolmesta oli ehdottomasti sitä mieltä, että kutoo villasukkia. Joka kolmas oli yhtä ehdottomasti sitä mieltä, että neuloo villasukkia.

Neuloa vai kutoa -pohdinta on ikivanha. Jo 1800-luvun lopulla laadittiin ohjelma käsityönopetuksen järjestämisestä kansakouluissa ja neuvottiin käyttämään sanaa ”neuloa” silloin, kun vaate valmistetaan puikoilla. Käytäntö on jatkunut opettajien koulutuksessa siitä asti.

Ammattikäytössä villasukkia neulotaan, ja esimerkiksi Suuri Käsityö -lehden ohjeissa puikoilla varmasti neulotaan. Kutominen liittyy ammattilaisten mielestä kangaspuihin, ja sanojen käyttäminen sekaisin aiheuttaisi vain sekaannusta.

Murre ratkaisee

Mutta mutta. On myös Kielitoimisto ja suomen kielen lautakunta. Niissä ollaan sitä mieltä, että villasukkaa voi sekä neuloa että kutoa.

Kutoa-sanan ensimmäisenä selityksenä on Kielitoimiston sanakirjassakin selitys kankaan valmistamisesta kangaspuissa tai koneella. Silti kutoa-sanaa voi Kielitoimiston mukaan käyttää yleiskielessä myös samoin kuin neuloa-sanaa: voi kutoa oikeaa ja nurjaa ja tehdä kutomalla villasukan tai villapuseron.

Kansa voi siis edelleen sekä kutoa että neuloa villasukkia. Ja niin se tekee. Ratkaisevin asia on lopulta se, miltä murrealueelta on kotoisin. Länsisuomalaiset kutovat sukkaa silloin, kun itäsuomalaiset neulovat. Etelä- ja Pohjois-Suomessa valtaosa kutoo.

Kuulostaa jotenkin tutulta, eikö? Aivan niin, vihta ja vasta. Niissäkin on keskellä Suomea murreraja, ja hyvin samankaltainen kuin kutomisessa ja neulomisessa. Ne, jotka neulovat villasukkia, tekevät saunaan vastan. Ne, jotka kutovat, myös vihtovat.

(vasta ja vihta -tieto päivitetty 27.3. klo 19.40)

Kerro alla kommenttikentässä, mitä sanaa sinä villasukkien tekemisestä käytät ja teetkö vihdan vai vastan. Kerro myös, mistä päin Suomea olet. Katsotaan, pätevätkö murrerajat vai ovatko käytännöt sekoittuneet. Kiitos!

 

 

Kun ruotsalaisdekkaristi Emelie Schepp sai hylkäyskirjeen kustantajalta, hän sisuuntui ja tilasi 4999 omakustannekirjaa.

Emelie Schepp, irtisanouduit työstäsi mainostoimistossa kirjoittaaksesi kirjan. Hui!

Todellakin hui. Minulla ei ollut mitään tietoa, miten kirjan voisi kirjoittaa. Yritin päätellä lukemistani kirjoista, kuinka tarinan voi rakentaa. Menin joka ilta kellariin kello 20, kun olin lähettänyt lapseni Filippan ja Philipin nukkumaan. Suljin puhelimen ja istuin pimeässä. Asetin tavoitteekseni kirjoittaa viisi sivua yössä.

Käsikirjoitus syntyi, mutta ei kelvannut kustantajille.

Niin siinä kävi. Ajattelin, että onneksi en ollut kertonut kirjoittamisesta kuin miehelleni. Olin suunnitellut, että on hauskempaa julistaa: ”minä olen kirjoittanut kirjan” kuin ”minä aion kirjoittaa kirjan.”

Surtuani sisuunnuin ja tilasin käsikirjoituksestani 4999 omakustannekirjaa. Muutamaa viikkoa myöhemmin kuorma-auto ajoi pihatiellemme ja kannoin miehen kanssa kaikki kirjat kellariin.

Omakustanteet eivät ole kellarissa.

Eivät, hommasin niistä jokaisen maailmalle itse. Matkustin ympäri Ruotsia marketteihin, toreille ja jälleenmyyjien toimistoihin. Annoin lukijoiden tuntea kirjan hyppysissään samalla kun kerroin siitä. He alkoivat suositella kirjaani muille.

Kuukauden kuluttua kellari oli tyhjä.

Sain kustannussopimuksen, ja nyt kirjaa on myyty yli puoli miljoonaa kappaletta 29 maassa. Aika hyvä osoitus siitä, että unelmiin kannattaa uskoa, eikö?

Emelie Scheppin esikoisteos Ikuisesti merkitty (HarperCollins Nordic 2017) kertoo häikäilemättömästä syyttäjästä Jana Berzeliuksesta, joka tutkii maahanmuuttoviraston toiminnanjohtajan murhaa.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 6/2017.