Kodin Kuvalehti selvitti kyselyssään, mikä puolison rahankäytössä ottaa eniten päähän. Naisten ja miesten vastauksissa oli eroa

Naisten mielestä miehet eivät ole oikein jyvällä siitä, paljonko rahaa kuluu.

Miehiä potuttavat naisten harkitsemattomat ostokset.

Molempia ottaa päähän, jos kumppani kovin saita tai tuhlaavainen.

Kodin Kuvalehti kysyi nettisivuillaan perheiden rahankäytöstä. Vastaajia kertyi 648. Näin he vastasivat kysymykseen, mikä puolison rahankäytössä ärsyttää. 

Naista ärsyttää miehen rahankäytössä

1 Mies ei ymmärrä, mihin kaikkeen kodin arjessa kuluu rahaa.

2 Mies kuluttaa rahojaan autoon ja muihin vempeleisiin.

3 Mies saitailee, kun pitäisi ostaa jotain lapsille.

Näin naiset vastasivat:

"Hän ei osta yhtään ylimääräistä kaupasta. Hän ei huomioi millään tavoin lahjoin esim. syntymäpäivänä tai jouluna minua. Häntä pitää patistaa ostamaan yhteisiä asioita, kuten wc-paperia tai maitoa."

"Kaikenlaisten koneiden ja värkkien ostelu. Ei riitä naula ja vasara, täytyy olla naulauskone, ei riitä maali ja pensseli, pitää olla maaliruisku."

"Hän saattaa ostaa pelejä tai autoon jotain, kun minun listallani on aina ensin lasten tarpeet. Itse jään aina viimeiseksi."

"Joka syksy jaksaa yllättyä siitä, että lapset tarvitsevat uusia vk- ja talvivaatteita edellisten jäätyä pieneksi. Mieltää nämä ja muutakin ns. yllättäviksi ja ylimääräisiksi menoiksi, vaikka ne toistuvat joka vuosi!"

Miestä ärsyttää naisen rahankäytössä

1 Ei mikään.

2 Heräteostokset.

3 Turhat ostokset.

Näin miehet vastasivat:

"Järkyttävä määrä erilaisia purkkeja ympäri kämppää."

"Ostetaan asioita, joita ei oikeasti tarvita."

Molempia hiertää

1 Puolison erilainen suhtautuminen rahaan.

2 Saituus.

3 Tuhlailu.

Näin vastattiin:

"Mitään ylimääräistä ei laiteta yhteiseen hyvään, vaan hän käyttää kaikki itseensä. Esim. veronpalautuksista hän osti moottoripyörän, minä hellan."

"Hän on hyvin pihi ja tarkka rahastaan. Hän tekee sijoitusjuttuja lopuilla, vaikka sille rahalle olisi joinakin kuukausina ja palavastikin käyttöä, esimerkiksi lapsen ulkovaatteet tai muu yllättävän iso rahanmeno."

"Impulsiivisesti tehdyt kalliit hankinnat. Minä mietin ja vertaan hintoja, enkä välttämättä sittenkään päädy ostamaan jotain. Lainarahalla hankittu uusi auto ärsytti myös, kun entinenkin olisi kelvannut mielestäni hyvin."

Mikä sinut ja kumppanisi saa riitelemään raha-asioista? Kerro keskustelukentässä.

Tammikuun kirjoissa tutustutaan juutalaisten historiaan ja kuolemantuomittuun.

Samuel Davidkin: Esikoisten lunastus – Aarteen metsästäjät

En vielä luettuanikaan ymmärrä, mitä aarretta tarinan roistot ja sankarit etsivät ja minkä takia he toisiaan murhasivat. Ei haittaa: tämä dekkari ei kerro niinkään rikoksista, vaan Helsingin juutalaisten historiasta ja tavasta nähdä maailmaa. Se on uutta ja viehättävää. Tarja Hirvasnoro

Carina Bergfeldt: Seitsemän päivää jäljellä – Viimeisiä sanoja

Yhden ihmisen tarina on aina enemmän kuin vain yhden ihmisen tarina. Ruotsalaistoimittaja kertoo kuolemaantuomitun teksasilaismiehen elämästä paitsi haastattelemalla häntä itseään, myös kuulemalla esimerkiksi uhrien omaisia, tuomittuun rakastunutta naista ja tuomion täytäntöön panevaa viranomaista. Tositarina Vaughn Rossista on lohduton jokaisen osapuolen kannalta. Kuolemaansa Ross ehti odottaa yksin sellissään kymmenen vuotta. Anna Pihlajaniemi

Kun nykyiset noin 60-vuotiaat olivat teinejä, he luistivat säännöistä ja tulivat joskus kotiin humalassa. Sen paljastaa Kodin Kuvalehden juttu vuodelta 1971.

"Yön hiljaisuus talossa; nukkuvien hengitys kuuluu vaimeana ympäri huoneita tassuttelevan valvojan korviin. Puolenyön hetki on ohitse. Ikkunasta toiseen hän vaeltaa, savukkeen pää hehkuu pimeässä; missä se poika viipyy?"

Noin pakahduttavasti kuvaa huolentäyteisiä öitään teinipojan äiti Kodin Kuvalehdessä marraskuussa 1971. Siis siihen aikaan, kun nykyiset noin kuusikymppiset elivät murrosikäisiä vuosiaan eivätkä kaikesta päätellen olleet sen kuuliaisempia kuin myöhempienkään aikojen teinit.

Äiti pohtii, johtuisiko hänen pelkonsa itseluottamuksen puutteesta. Jos hän vaikka kuuluu niihin vanhempiin, jotka erehtyvät varjelemaan lasta liikaa. Lapsihan lakkaisi kunnioittamasta vanhempaansa, jos tämä komentaisi, että "sinä tulet kotiin kello yhdeksän, koska minä sanon niin, ja sillä siisti".

Tosin tämän päivän silmin katsottuna äidillä oli vähän syytäkin pelätä. Hän jatkaa:

"Se pelko heräsi silloin kun poika, lapsi ihan vielä, tuli ensimmäisen kerran alkoholiin tutustuttuaan uudenvuoden hipoista melkein kulmakarvoillaan kotiin ja lunta oli paksuina paakkuina alushousunkin vyötärönkauluksen alla. Pakkasta oli toistakymmentä astetta…"

Eikä silloin ollut kännyköitä, joilla olisi voinut koettaa lasta tavoitella. Ei edes lankapuhelimia joka taloudessa.

Hyh hyh, te 50-luvulla syntyneet teininroikaleet!

Koira on ihmisen paras ystävä ja fiksuin terapeutti, koska se ei pilaa suhdetta puhumalla.

En ymmärrä, miten ihmiset selviytyvät ilman koiraa.

Minä en selviäisi. Tarvitsen elämääni yhden yliherkän villakoiran.

Veikko säikkyy vieraita. Toisinaan se pissii sisälle, kun on niin iloinen, että on ihan pakko vain pissata.

Se on rasittava. Rakastan sitä.

Yksi sen parhaista puolista on se, ettei se puhu. Pidän sanoista, mutta joskus väsyn niihin. Veikon seurassa ei tarvitse olla nokkela. Voin toki yrittää olla, mutta ei se kuitenkaan naura, joten ihan sama.

Nelivuotisen suhteemme aikana meillä kahdella ei ole ollut yhtään väärinkäsitystä. Suosittelenkin hiljaisuutta kaikkiin rakkaussuhteisiin. Puhuminen on yliarvostettua, järkevämpää on vain rapsuttaa toista mahasta.

Veikolle on aivan sama, mitä päässäni liikkuu, kunhan pääni ilmestyy joka ilta töistä kotiin. Riitän sille aina.

Mikä parasta, Veikko ei sääli. Se on ystävässä mahtava ominaisuus. Jos olen surullinen, Veikko kallistaa ehkä päätään söpösti, mutta siinä se.

Sen jälkeen se on taas oma röyhkeä karvainen itsensä ja jatkaa vaatimistaan: Vie minut kakalle! Anna kuivattua ankanlihaa! Helli! Nyt!

Veikko pitää minut käynnissä.

Jos minun pitäisi antaa lapsilleni vain yksi elämänohje, sanoisin: Mene koiran kanssa ulos.

Sen jälkeen olet aina vähän iloisempi. Lupaan.

Miten voisi ja uskaltaisi puuttua, jos joku päästelee rasistisia heittoja bussissa tai illanvietossa? SPR:n Ei rasismille! -hankkeen koordinaattori Janette Grönfors neuvoo.

Se tuntuu hirveältä, kun sitä joutuu todistamaan:

Joku julistaa bussissa tai raitiovaunussa suureen ääneen, että toiseen uskontoon tai etniseen ryhmään kuuluvat ihmiset ovat loisia ja terroristeja. Solvattua ryhmää edustava ihminen istuu parin penkkirivin päässä. Me muut katselemme kiusaantuneina ulos ikkunasta.

Jotenkin pitäisi puuttua, mutta miten?

Veri pakkaa kasvoille pelkästä ajatuksesta, että nousisin paikaltani kaikkien tuijotettavaksi ja käskisin julistajaa olemaan hiljaa. Entä jos hän käy päälle? Entä jos kaikki muut vaikenijat ovatkin samaa mieltä kuin julistaja?

Pysy kiusatun rinnalla

Janette Grönfors on SPR:n Ei rasismille! -hankkeen koordinaattori. Hän tietää, mitä jokainen voi tilanteessa vähintään tehdä.

Tärkeintä on, ettei suunsoiton kohteeksi joutunut jää yksin. Mene siis hänen luokseen tai pyydä hänet viereesi istumaan, pois huutelijan läheltä. Sano hänelle, että huutelija tekee väärin etkä hyväksy sellaista käytöstä.

"Aikuisen pitää aina puolustaa lasta."

"Aivan välttämätöntä se on silloin, kun uhrina on lapsi. Aikuisen pitää aina puolustaa lasta", Janette Grönfors painottaa.

Hän rohkaisee myös hakemaan reippaasti tukea muilta ympärillä olevilta. Kun yksi tohtii sanoa ääneen, ettei noin saa käyttäytyä, moni muukin rohkaistuu komppaamaan.

"Kyllä suomalaiset edelleen tietävät, mikä on oikein ja mikä väärin ja haluavat auttaa. Jos ihmisellä ei ole rohkeutta puolustaa heikommassa asemassa olevaa, ketä hän sitten puolustaisi?"

Muista oma turvallisuutesi

Janette Grönfors muistuttaa, että puolustajan on muistettava huolehtia myös omasta turvallisuudestaan. Puuttumisen tapa riippuu paljon siitä, millainen ihminen siellä suutansa soittaa.

"Jos huutelija on humalassa, käyttäytyy aggressiivisesti ja on muutenkin pelottava, ainakaan naisihmisen ei kannata mennä komentamaan häntä hiljaiseksi", Janette Grönfors sanoo.

Jos tilanne syntyy julkisessa liikennevälineessä, paras vaihtoehto on käydä kertomassa siitä kuljettajalle tai junassa konduktöörille: Tuolla on ihminen, joka käyttäytyy huonosti. Voitko poistaa hänet kyydistä?

"Kuljettaja on vastuussa matkustajien turvallisuudesta. Jos suunsoittaja vaikuttaa uhkaavalta, kuljettaja soittaa paikalle poliisin."

Uskalla sanoa tyhmää vitsiä tyhmäksi

Kaikkein noloimmalta tuntuu, jos rasistisen möläytyksen päästää oma tuttu.

Se tulee usein aivan puskista: istutaan seurassa, puhutaan mukavia – ja kesken kaiken joku heittää törkyisen vitsin somaleista, juutalaisista, romaneista, vammaisista tai homoista.

Mitäs silloin tehdään?

"Epävarma liittyy helpommin naurajien joukkoon."

"Jos ihminen on epävarma omista arvoistaan ja asemastaan porukassa, hän liittyy helpommin naurajien joukkoon", Janette Grönfors toteaa.

"Mutta jos aikuinen ihminen tietää, kuka on ja mitä muiden pilkkaamisesta ajattelee, hän tekee tilanteessa muutakin kuin vain jättää nauramatta. Tuttujen vitsailuun puuttuminen ei edes vaadi yletöntä rohkeutta: riittää, kun sanoo, että minusta tuo oli tosi tyhmä juttu."

  • Mene uhrin luo ja pysy hänen rinnallaan, kunnes tilanne on ohi.
  • Sano ääneen, ettei tuollainen käytös sovi. Hae tukea ympärillä olevilta ihmisiltä.
  • Julkisessa liikennevälineessä pyydä kuljettajaa tai junassa konduktööriä puuttumaan asiaan.
  • Jos huutelija vaikuttaa uhkaavalta, hälytä paikalle poliisi.