Kolmasluokkalainen Iines asuu Espoossa isänsä Antin, äitinsä Essin ja 6-vuotiaan siskonsa Tuulin kanssa. Iines harrastaa harmonikansoittoa. Hän valitsi soittimen, koska tykkää painella nappuloita.

Hyvät isät hoitavat asiat hyvin ja reippaasti, sanoo 9-vuotias Iines. Pokémon-kieltä ei tarvitse ymmärtää.

Isät opettavat lapsille taitoja.

Mun isä on tosi hyvä musiikissa ja taitava skeittaamaan ja korjaamaan kaikkia juttuja. Hyvät isät osaavat hoitaa asiat hyvin ja reippaasti.

Isät voivat opettaa lapsille paljon taitoja. Oma isäni on Nuuksion retkellä opettanut partiotaitoja kuten veistämään ja sytyttämään nuotion.

Iskä osaa tehdä lihapullia ja spagettikastiketta ja leipäjuuresta leipää. Kerran se laittoi siihen chiliä, ja lopputulos oli kyllä liian tulinen.

Minä olen opettanut isälle esimerkiksi hämähäkin suojautumiskeinoista. Isä hämmästyy, kun löydän Pokémon-sovelluksen, josta se ei edes tiedä. Iskä ei ymmärrä Pokémon-kieltä, mutta ei se haittaa.

Kiireessä on joskus järkeä.

Aikuisten elämässä on kiirettä. Kiire voi olla hyödyllistäkin, jos siinä on jotain järkeä. Järkeä kiireessä on esimerkiksi silloin, kun mennään yhdessä harrastuksiin.

Kun iskä tulee illalla kotiin, se usein tekee töitä tietokoneella. Joskus vähän rasittaa, kun pyydän, että tule leikkimään tasapainolaudalla, ja se sanoo, että teen ensin tämän loppuun. Se kestää miljoona vuotta.

Ärsyttävintä on, kun isä hoputtaa kaverilta kotiin, vaikka on hauska puuha menossa. Isä on tiukkana myös, jos on kylmä ja unohdan takin kouluun. Jos olen liian pitkään WhatsAppissa, se sanoo, että Iines, nyt sun kannattaa harjoitella, huomenna on soittotunti.

Kun iskä on tosi tiukkana, se sanoo, että joku roti, mieti vähän. Varmaan se sanoi niin, kun olin pieni ja piirsin tussilla otsaani.

Molemmat voivat pyytää anteeksi.

Iskä hermostuu ja voi kiroilla, jos vaikka kattila tippuu varpaille. Jos iskä on tiuskinut, hän pyytää anteeksi, ja niin teen minäkin, jos tiuskin.

Iskä on itsepäinen ja lempeä, mutta ei liian.

Kun kiireet menevät ohi ja iskä rentoutuu, hän ilmeilee. Iskällä on hyvä huumorintaju ja se osaa tehdä hassuja ilmeitä omasta päästään. Hyvällä tuulella iskä kutsuu minua Inkuksi ja kullaksi. Iskä sanoo, että olen nätti.

Tärkeintä on lohdutus.

Isät hoitavat lapsia ja lukevat niille kirjoja. Kun olin vauva, olin tosi söpö ja iskä luki minulle Puppe menee kauppaan -kirjaa. Nyt luen fantasiakirjoja, Harry Pottereita ja Soturikissoja. Kun isä lukee iltasatua siskolleni Tuulille, menen viereen kuuntelemaan, jos tarina on hyvä.

Isät myös kannustavat lasta musiikissa ja muuten. Kun opin kulkemaan yksin bussilla, iskä sanoi, että se on ylpeä minusta. Olin, että jee!

Parasta isissä on se, että ne osaavat lohduttaa. Jos kaadun, isä laittaa laastarin ja halaa. Isä myös ottaa syliin, jos on paha mieli vaikka jostain riidasta koulussa.

Kun isästä tulee vanha, voin piristää sitä ja kertoa sille vanhoja vitsejä. Isä nauraa aina, kun aloitan nakkivitsin ja sanon asiallisella äänellä, että Wikipedian mukaan nakki on pienikokoinen ruokamakkara.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 21/2016.

Armo loukkaa oikeudentajuamme, ja niin sen kuuluukin mennä, sanoo Helsingin Kallion seurakunnan kirkkoherra Teemu Laajasalo.

Armo on huolettomuutta.

Konsultti sanoisi, että Jumalan ydinosaamista on huolehtiminen. Ja tietysti hän kehottaisi ihmisiä ulkoistamaan huolensa ydinosaajalle.

Jos kerran on olemassa Jumala, joka haluaa kantaa meidän maallisia murheitamme, miksi emme käyttäisi hänen palvelujaan?

Kun näemme vauvan yksin itkemässä ilman aikuista, menemme vauvan luo ja haluamme huolehtia hänestä. Jos puistossa makaa aikuinen humalainen ja valittaa, emme ehkä lähde auttamaan yhtä määrätietoisesti. Saatamme järkeillä, että itsepähän on saattanut itsensä tuohon tilaan.

Jumalan armossa on kysymys siitä, että Jumala katsoo jokaista ihmistä samalla tavalla kuin me katsomme yksin jätettyä pientä lasta. Armo on ansiotonta rakkautta meidän osaksemme.

Armo on kaikille sama.

Jos ihminen on ajanut ylinopeutta, tuntuu oikeudenmukaiselta, että hän saa siitä sakot. Jos hän on pienituloinen, hän saa kohtuullisuuden nimissä pienemmät sakot. Sekin on helppo hyväksyä.

Laki on looginen. Siinä toteutuu oikeudenmukaisuus ja kohtuullisuus.

Armo sen sijaan loukkaa oikeudentajuamme, koska armo on kaikille sama. Se menee tappiin asti. Murhamies ja lainkirjainta noudattava esimerkkikansalainen ovat samalla viivalla.

Armon vaakakupissa ei paina vähäpäästöinen auto eikä Punaisen Ristin kuukausilahjoitus.

Armo kyykyttää.

Armo edellyttää suostumista pieneksi. Se edellyttää kyykkyyn menemistä, ja se on meille ihmisille kauhean häiritsevää. Haluaisimme olla kontrollissa ja hallita. Erehdymme ajattelemaan, että olemme aina moraalisia ja tyylikkäitä.

Mutta olemmeko me? Katsomme televisiosta kuvia nälkään kuolevista lapsista. Jos voisimme pelastaa yhden lapsen antamalla euron, mutta päätämme olla antamatta, eikö kysymys ole murhasta? Tietoisen analyysin jälkeen jätämme antamatta euron ja lapsi kuolee. Silloin meitä auttaa armo.

Minut armo pudottaa polvilleni uudestaan ja uudestaan. Ilman armoa en voisi toimia virassani enkä luottamustehtävässäni World Visionin hallituksessa. Siellä saan kuulla eri puolilta maailmaa yksityiskohtaista dataa kärsimyksestä. Saatamme joutua pohtimaan, lopetammeko rahoituksen sokeiden lasten koululta vai lapsi-prostituoitujen kuntoutukselta.

Voin syyttää maailmanpolitiikkaa ja kehitysapurahojen leikkauksia, mutta se ei poista vastuuta eikä kärsimystä. Niiden edessä ihminen vajoaa polvilleen, eikä jäljellä ole muuta kuin armo.

Armo antaa uuden alun.

Kaikki me kompuroimme ja mokaamme. Olit sitten pappi, konkurssin tehnyt perheyrittäjä, eronnut tai rikoksentekijä, haluat uuden alun.

Teetin Kallion kirkkoon padovalaisena käsityönä rippituolin. En siksi, että luterilaisen kirkon pitäisi ottaa käyttöön yhtä aktiivinen ripittäytyminen kuin katolisessa kirkossa vaan siksi, että halusin rippituolilla sanoa: tämä talo on uudelleen aloittamisen talo.