Moni nainen määrää kotona huomaamattaan kaiken lastenhoitoon liittyvän, sanoo psykoterapeutti Elina Reenkola. 

Äiti on diktaattori. 

Usein toistellaan, kuinka alistettuja naiset yhteiskunnassa ovat. Se on valitettavan totta. Toisaalta yhtä totta on, että kotona naiset ovat yhä kovimpia vallankäyttäjiä.

Äiti on ihmisen elämässä ensimmäinen diktaattori. Usein äiti on se, joka päättää, mitä lapsi ensimmäiseksi syö: pulloruokaa vai rintamaitoa. Usein äiti määrää myös, millaisiin vaatteisiin lapsi puetaan ja mihin aikaan tämä menee nukkumaan. Huomaamattaan moni nainen määrää kaikki lastenhoitoon liittyvät säännöt.

Kyse on pienistä, arkisista rutiineista, tavasta koskettaa lasta hellästi tai rajusti tai olla koskettamatta lainkaan. Kotona nainen käyttää näkymätöntä piilovaltaa, jonka merkitystä helposti vähätellään.

Selkeimmin roolijako näkyy maissa, joissa naisilla on vähiten yhteiskunnallista valtaa. Siellä äideillä on kotona rajaton yksinvaltius. 

Lastenhoito on rankkaa.

Parhaimmillaan äidin valta tarkoittaa myötätuntoa ja rakkautta lapsen avuttomuutta kohtaan. Kutsun sitä äitivoimaksi. Äitivoima ei rajoitu biologiseen äitiyteen, vaan sitä voi olla myös isillä, adoptiovanhemmilla ja lapsen muilla läheisillä hoitajilla.

Äitivoimaa voi käyttää myös väärin, sillä siihen sisältyy valta nujertaa pieni ihminen. Lapsena koetut laiminlyönnit saattavat unohtua mielestä, mutta ruumiin muistista ne eivät katoa. Toipua voi silti lähes kaikesta.

Vaikka äitiyden pimeistä puolista puhutaan nykyään paljon, moni yllättyy niistä silti. Naisille on yhä tabu myöntää, että he uupuvat lastensa kanssa.

Alle kolmivuotiaiden hoivaaminen on sitovaa ja raskasta, jatkuvaa tunteenpurkauksien tyynnyttelyä. Koti voi alkaa tuntua vankilalta, vaikka lapset olisivat kuinka rakkaita. Kotiäidin työ on ympärivuorokautista. Siksi se on usein rankempaa kuin palkkatyö.

Hyvä äiti saa tuntea vihaa.

Myytti täydellisestä äidistä elää yhä yllättävän vahvana. Sitä vahvistavat sadut: niissä oma äiti on aina pelkästään hyvä, ja pahuus kuuluu äitipuolille ja noita-akoille.

Naisten on vaikea hyväksyä sitä, että äidinrakkauteen kuuluvat myös vihan tunteet.

On ihan tervettä tuntea välillä vihaa lastaan kohtaan. Tunteet ovat eri asia kuin teot. 

Lapsi ei kasva psykopaatiksi, jos hänelle välillä suutahtaa. Päinvastoin hän oppii, että vaikka äiti joskus vihastuu, rakkaus jatkuu.

Valta luo kateutta.

Peniskateudesta on jauhettu vuosikymmeniä, mutta jostain syystä kohtukateudesta vaietaan. Se tarkoittaa miesten kateutta sitä kohtaan, että naisilla on kyky luoda elämää.

Jos ihminen kadehtii jotakin, hän reagoi yleensä mitätöimällä. Naisia on alistettu vuosisatoja. Ehkä kateudessa piilee syy siihenkin, ettei Yhdysvaltain presidentiksi valittu Hillary Clintonia

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 23/2016.

 

Armo loukkaa oikeudentajuamme, ja niin sen kuuluukin mennä, sanoo Helsingin Kallion seurakunnan kirkkoherra Teemu Laajasalo.

Armo on huolettomuutta.

Konsultti sanoisi, että Jumalan ydinosaamista on huolehtiminen. Ja tietysti hän kehottaisi ihmisiä ulkoistamaan huolensa ydinosaajalle.

Jos kerran on olemassa Jumala, joka haluaa kantaa meidän maallisia murheitamme, miksi emme käyttäisi hänen palvelujaan?

Kun näemme vauvan yksin itkemässä ilman aikuista, menemme vauvan luo ja haluamme huolehtia hänestä. Jos puistossa makaa aikuinen humalainen ja valittaa, emme ehkä lähde auttamaan yhtä määrätietoisesti. Saatamme järkeillä, että itsepähän on saattanut itsensä tuohon tilaan.

Jumalan armossa on kysymys siitä, että Jumala katsoo jokaista ihmistä samalla tavalla kuin me katsomme yksin jätettyä pientä lasta. Armo on ansiotonta rakkautta meidän osaksemme.

Armo on kaikille sama.

Jos ihminen on ajanut ylinopeutta, tuntuu oikeudenmukaiselta, että hän saa siitä sakot. Jos hän on pienituloinen, hän saa kohtuullisuuden nimissä pienemmät sakot. Sekin on helppo hyväksyä.

Laki on looginen. Siinä toteutuu oikeudenmukaisuus ja kohtuullisuus.

Armo sen sijaan loukkaa oikeudentajuamme, koska armo on kaikille sama. Se menee tappiin asti. Murhamies ja lainkirjainta noudattava esimerkkikansalainen ovat samalla viivalla.

Armon vaakakupissa ei paina vähäpäästöinen auto eikä Punaisen Ristin kuukausilahjoitus.

Armo kyykyttää.

Armo edellyttää suostumista pieneksi. Se edellyttää kyykkyyn menemistä, ja se on meille ihmisille kauhean häiritsevää. Haluaisimme olla kontrollissa ja hallita. Erehdymme ajattelemaan, että olemme aina moraalisia ja tyylikkäitä.

Mutta olemmeko me? Katsomme televisiosta kuvia nälkään kuolevista lapsista. Jos voisimme pelastaa yhden lapsen antamalla euron, mutta päätämme olla antamatta, eikö kysymys ole murhasta? Tietoisen analyysin jälkeen jätämme antamatta euron ja lapsi kuolee. Silloin meitä auttaa armo.

Minut armo pudottaa polvilleni uudestaan ja uudestaan. Ilman armoa en voisi toimia virassani enkä luottamustehtävässäni World Visionin hallituksessa. Siellä saan kuulla eri puolilta maailmaa yksityiskohtaista dataa kärsimyksestä. Saatamme joutua pohtimaan, lopetammeko rahoituksen sokeiden lasten koululta vai lapsi-prostituoitujen kuntoutukselta.

Voin syyttää maailmanpolitiikkaa ja kehitysapurahojen leikkauksia, mutta se ei poista vastuuta eikä kärsimystä. Niiden edessä ihminen vajoaa polvilleen, eikä jäljellä ole muuta kuin armo.

Armo antaa uuden alun.

Kaikki me kompuroimme ja mokaamme. Olit sitten pappi, konkurssin tehnyt perheyrittäjä, eronnut tai rikoksentekijä, haluat uuden alun.

Teetin Kallion kirkkoon padovalaisena käsityönä rippituolin. En siksi, että luterilaisen kirkon pitäisi ottaa käyttöön yhtä aktiivinen ripittäytyminen kuin katolisessa kirkossa vaan siksi, että halusin rippituolilla sanoa: tämä talo on uudelleen aloittamisen talo.

Lapsi kuulee ja ymmärtää paljon enemmän kuin erokriisiä läpikäyvät aikuiset luulevat.

Suru kuuluu asiaan.

Minulle vanhempieni ero tuli puskista. Olin juuri täyttänyt kymmenen.

Olin surullinen ja vihainen. Isän pois muuttaminen teki kipeää, sillä olen aina ollut isän tyttö. Varhaislapsuuteni loppui eroon. Esimerkiksi joulu ei ole koskaan tuntunut samalta kuin ennen.

Vanhempien pitäisi puhua lapselle erosta ajoissa. Heidän pitäisi selittää, että vanhemmat eivät enää rakasta toisiaan kuten ennen ja että he muuttavat erilleen jonkin ajan päästä. Missään nimessä erosta ei pidä kertoa vasta silloin, kun uudet asunnot on jo hankittu ja muutto on ovella.

Lapsen tahtoa ei saa jyrätä.

Uusista kuvioista pitää puhua lapselle rauhallisesti. Ei saa huutaa eikä haukkua ketään. Lapsen mielipidettä esimerkiksi siitä, missä hän haluaa asua, täytyy kuunnella.

Lapsi huomaa kyllä, millaiset välit aikuisilla on. Jos vanhemmat riitelevät, lapsi ahdistuu, koska hän rakastaa sekä isää että äitiä.

Se, että halusin muuttaa isän luokse, oli omalle äidilleni kova paikka. Pääsimme kuitenkin tilanteesta yli. Nyt välimme ovat paremmat kuin koskaan.

Puhevälit ovat tärkeät.

Olen ollut onnekas, koska kaikki elämäni aikuiset ovat puheväleissä. Eroperheissä kasvaneita kavereita kuunnellessa olen tajunnut, että paljon huonomminkin voisi olla.

Lapsen elämää helpottaa paljon, jos eronneet vanhemmat tulevat edes jotenkin toimeen keskenään. On tärkeää, että molemmissa kodeissa voi puhua vapaasti ja olla rennosti. Silloin lapsi tuntee olevansa kotona.

Sisarusten saaminen on outoa.

Äidilläni on lapsi uuden puolisonsa kanssa. Isälleni ja äitipuolelleni on tulossa kolmas yhteinen lapsi. Uusien sisarusten syntymä tuntui aluksi kummalliselta. Olin todella karheana asiasta, mustasukkainenkin. Mietin, ovatko uudet tulokkaat tärkeämpiä kuin minä. Vanhempani yrittivät auttaa huomioimalla välillä erityisesti minua. Se helpotti hieman.

Nyt isompana olen tottunut tilanteeseen. Tavallaan on jopa kivaa, että elämässä on uusia läheisiä. Hyväksymistä on helpottanut se, ettei minua ole painostettu nuorempieni vahdiksi ja passaajaksi. Vastuu heistä on aikuisten. Niin sen kuuluu olla.

Vaikeat tunteet menevät ohi.

Erokriisin keskellä eläville lapsille ja aikuisille haluaisin sanoa, että kaikesta selviää. Asiat helpottuvat vuosien myötä, suru ja kiukku lientyvät. Ei kannata stressata liikaa.

Tärkeintä on, että aikuiset luovat lapsen elämään turvallisen ilmapiirin. Lapsi oivaltaa, ettei kaikki tärkeä katoa, vaikka perhekuvio muuttuu. Selkeät raamit ovat tärkeät – mitä tapahtuu seuraavaksi, kuka päättää mistäkin, millaiset ovat kotien pelisäännöt.

Minua on auttanut se, että tiedän sekä isän että äidin rakastavan minua. Molemmat välittävät ja tukevat.

Nyt, kuusi vuotta eron jälkeen, harmittavat enää lähinnä käytännön asiat. Koko ajan pitää reissata isältä äidille ja takaisin. Aina jokin tavara on väärässä paikassa.

Intohimo ei ole työssä välttämätöntä, mutta motivaatio on. Sinä voit antaa sitä työkaverille.

Työlläsi on merkitystä.

Suurin osa maailman ihmisistä tekee työtä saadakseen leivän pöytään. Palkka on ihan riittävä motivaatio työn tekemiseen, suurta intohimoa ei tarvita.

Työhönsä voi motivoitua, vaikka se ei kutsumusammatti olisikaan. Työ kuin työ voi imaista mukaansa, jos sille antautuu. Kassatyöntekijä voi ajatella vain työntävänsä leipäpaketteja eteenpäin tai sitten olevansa aitiopaikalla kohtaamassa ihmisiä heidän arjessaan. Sairaalan siivooja voi ajatella vain luuttuavansa lattiaa tai nähdä itsensä tärkeänä osana sairaalan henkilökuntaa.

Kun merkityksen näkee, työn ilo ja imu säilyvät. Motivaation kannalta oleellista on, että tunnemme hallitsevamme tehtävän, meillä on siihen vaikutusvaltaa ja olemme työyhteisömme tarpeellisia ja hyväksyttyjä jäseniä.

Sinäkin osaat kehua.

Arvostuksen saaminen kasvattaa motivaatiota ja tekee työstä entistä helpompaa ja mielekkäämpää. Jokaisella on oikeus saada työstään palautetta.

Jokainen myös tietää, miten hyvältä kehut tuntuvat. Siksi niitä kannattaa opetella antamaan myös itse. Sen sijaan, että odotat palautteen antamisen olevan vain esimiehesi tehtävä, voit kannustaa työkaveria itse. Paljon ei vaadita. Pystyyn nostettu peukku, henkilökohtainen kiitos tai julkinen kehu saavat aikaan paljon hyvää.

Vähän sinnepäin riittää.

Työhömme liittyy paljon turhakkeita. Aikaa kuluu oheistoimintoihin kuten erilaisten raporttien ja kirjausten tekemiseen. Jos ydintyö peittyy kaiken sälän alle, turhaudumme ja väsymme. Itse olen yrittänyt poistaa turhat kokoukset, jotta saan aikaa ydintyölle. 

On turha haaskata voimavaroja tehtäviin, jotka eivät vaadi täyttä panosta. Mieti, mitkä asiat voit tehdä vähän vasemmalla kädellä ilman, että siitä on haittaa kokonaisuudelle. Kukaan ei ehdi kaikkea ja kaikki mokaavat joskus. Täydellistä ei ole kenelläkään. Pääasia on, että kaikki palapelin palat eivät ole hukassa yhtä aikaa.

Pysähdy ja palaudu.

Lomasta lomaan sinnittely uuvuttaa. Palautua pitää muulloinkin kuin lomalla, ihan joka päivä. Arjen taakkaa pitäisi laskea selästään usein vaikka vain vähän kerrallaan.

Nykyelämässä riittää vaatimuksia: työssä pitäisi antaa itsestään 110 prosenttia, ja vapaa-ajasta pitäisi vähintään nauttia täysillä.

Kiireessä kytkemme itsemme helposti automaatio-ohjaukselle ja suoritamme elämää. Elämä on nyt, ei vasta lomalla tai eläkkeellä.