Lääketieteen ja kirurgian tohtori Heimo Langinvainio on tehnyt Suomen Kennelliitolle Hyvää elämää koiran kanssa -tutkimuksen. Hän asuu Espoossa ja ulkoilee 7-vuotiaan mäyräkoiransa Napoleonin kanssa.

Ihmisen paras ystävä tekee onnelliseksi, mutta voi parantaa myös parisuhdetta, sanoo Heimo Langinvainio.

Koira tuo iloa.

Parhaimmillaan koira vaikuttaa laajasti omistajansa hyvinvointiin. Koira voi tyydyttää meissä perustavanlaatuisia psykologisia tarpeita.

Onnellisuutta elämään ei tuo koira itsessään vaan suhde, joka sen kanssa muodostuu. Mitä parempi tuo suhde on, sen onnellisempi on ihminen. Kaikkien koirien kanssa ei synny samanlaista suhdetta. Suhde ei voi perustua pelkkään koulutukseen, vaan nimenomaan vuorovaikutukseen.

Katsekontakti rakkaan koiran kanssa aiheuttaa oksitosiinin eli rakkaushormonin ryöpyn sekä isännässä että koirassa. Kun koira heiluttaa häntäänsä iloisena isäntänsä huomiosta, palkitsee se lemmikin omistajaa.

Iloa voi saada monesta asiasta, vaikka purjehtimisesta, mutta eläimen kanssa koettavaa vastavuoroisuutta ei monesta asiasta saa.

Koira hoitaa ihmissuhteita.

Koiran ulkoiluttajat tietävät, että karvaisen kaverin kanssa on helpompaa olla sosiaalinen kuin ilman koiraa. Joskus suhde lemmikkiin täydentää puutteellisia ihmissuhteita. Koira voi olla jopa tärkeämpi kuin toinen ihminen.

Eläinystävän seura vähentää yksinäisyyttä, mutta tutkimuksessa huomattiin, että koira erityisesti yhdistää perhettä. Lemmikki on yhteinen juttu ja harrastus. Eläimestä huolehtiminen opettaa lapsille vastuuta.

Koira vahvistaa myös parisuhdetta. Kun kaikkia tunnetiloja ei tarvitse kohdistaa puolisoon, kumppani pääsee vähemmällä. Rakas lemmikki voi tosin olla niin suosittu, että siitä ollaan mustasukkaisia. Kohtelisitpa minua kuin koiraa!

Koira pitää terveempänä.

Koiran omistajat liikkuvat enemmän ja nousevat useammin tuolista kuin koirattomat. Kun lemmikki voi hyvin, kunnon lisäksi voi kasvaa myös itsetunto. Elämänhallinnan tunne voi parantua, kun koira tottelee. Hyvässä suhteessa myös koira kasvattaa isäntäänsä.

Lemmikin helliminen ja sille lepertely tutkitusti vähentävät stressiä ja pitävät masennusta loitolla. Koiraperheissä nauretaan ja leikitään usein paljon.

Fiksu koira on omistajansa ylpeys. Mäyräkoirani Napoleonin velmu luonne paljastuu, kun katson televisiota voileipälautanen vieressäni. Se siirtyy viereiseen huoneeseen haukahtelemaan, ja kun menen katsomaan, mikä on hätänä, se vilistää nappaamaan leipäni.

Lemmikin kuolemaa saa itkeä.

Tietenkin koira sitoo ja siitä koituu kuluja. Koiraansa kuitenkin kiintyy niin, että sen kuolemaa suree kuin ystävän menetystä. Se on luonnollista.

Koira lohduttaa ja nuolee kättä, kun sen omistaja on allapäin. Se osaa tulkita äänensävyjä eikä koskaan sano pahasti. Se hyväksyy ihmisensä varauksetta ja ilahtuu vilpittömästi, kun sen isäntä tai emäntä saapuu kotiin.

Koiran kanssa saa tunteilla vapaasti. Se tekee monille meistä hyvää.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 2/2017

Armo loukkaa oikeudentajuamme, ja niin sen kuuluukin mennä, sanoo Helsingin Kallion seurakunnan kirkkoherra Teemu Laajasalo.

Armo on huolettomuutta.

Konsultti sanoisi, että Jumalan ydinosaamista on huolehtiminen. Ja tietysti hän kehottaisi ihmisiä ulkoistamaan huolensa ydinosaajalle.

Jos kerran on olemassa Jumala, joka haluaa kantaa meidän maallisia murheitamme, miksi emme käyttäisi hänen palvelujaan?

Kun näemme vauvan yksin itkemässä ilman aikuista, menemme vauvan luo ja haluamme huolehtia hänestä. Jos puistossa makaa aikuinen humalainen ja valittaa, emme ehkä lähde auttamaan yhtä määrätietoisesti. Saatamme järkeillä, että itsepähän on saattanut itsensä tuohon tilaan.

Jumalan armossa on kysymys siitä, että Jumala katsoo jokaista ihmistä samalla tavalla kuin me katsomme yksin jätettyä pientä lasta. Armo on ansiotonta rakkautta meidän osaksemme.

Armo on kaikille sama.

Jos ihminen on ajanut ylinopeutta, tuntuu oikeudenmukaiselta, että hän saa siitä sakot. Jos hän on pienituloinen, hän saa kohtuullisuuden nimissä pienemmät sakot. Sekin on helppo hyväksyä.

Laki on looginen. Siinä toteutuu oikeudenmukaisuus ja kohtuullisuus.

Armo sen sijaan loukkaa oikeudentajuamme, koska armo on kaikille sama. Se menee tappiin asti. Murhamies ja lainkirjainta noudattava esimerkkikansalainen ovat samalla viivalla.

Armon vaakakupissa ei paina vähäpäästöinen auto eikä Punaisen Ristin kuukausilahjoitus.

Armo kyykyttää.

Armo edellyttää suostumista pieneksi. Se edellyttää kyykkyyn menemistä, ja se on meille ihmisille kauhean häiritsevää. Haluaisimme olla kontrollissa ja hallita. Erehdymme ajattelemaan, että olemme aina moraalisia ja tyylikkäitä.

Mutta olemmeko me? Katsomme televisiosta kuvia nälkään kuolevista lapsista. Jos voisimme pelastaa yhden lapsen antamalla euron, mutta päätämme olla antamatta, eikö kysymys ole murhasta? Tietoisen analyysin jälkeen jätämme antamatta euron ja lapsi kuolee. Silloin meitä auttaa armo.

Minut armo pudottaa polvilleni uudestaan ja uudestaan. Ilman armoa en voisi toimia virassani enkä luottamustehtävässäni World Visionin hallituksessa. Siellä saan kuulla eri puolilta maailmaa yksityiskohtaista dataa kärsimyksestä. Saatamme joutua pohtimaan, lopetammeko rahoituksen sokeiden lasten koululta vai lapsi-prostituoitujen kuntoutukselta.

Voin syyttää maailmanpolitiikkaa ja kehitysapurahojen leikkauksia, mutta se ei poista vastuuta eikä kärsimystä. Niiden edessä ihminen vajoaa polvilleen, eikä jäljellä ole muuta kuin armo.

Armo antaa uuden alun.

Kaikki me kompuroimme ja mokaamme. Olit sitten pappi, konkurssin tehnyt perheyrittäjä, eronnut tai rikoksentekijä, haluat uuden alun.

Teetin Kallion kirkkoon padovalaisena käsityönä rippituolin. En siksi, että luterilaisen kirkon pitäisi ottaa käyttöön yhtä aktiivinen ripittäytyminen kuin katolisessa kirkossa vaan siksi, että halusin rippituolilla sanoa: tämä talo on uudelleen aloittamisen talo.

Lapsi kuulee ja ymmärtää paljon enemmän kuin erokriisiä läpikäyvät aikuiset luulevat.

Suru kuuluu asiaan.

Minulle vanhempieni ero tuli puskista. Olin juuri täyttänyt kymmenen.

Olin surullinen ja vihainen. Isän pois muuttaminen teki kipeää, sillä olen aina ollut isän tyttö. Varhaislapsuuteni loppui eroon. Esimerkiksi joulu ei ole koskaan tuntunut samalta kuin ennen.

Vanhempien pitäisi puhua lapselle erosta ajoissa. Heidän pitäisi selittää, että vanhemmat eivät enää rakasta toisiaan kuten ennen ja että he muuttavat erilleen jonkin ajan päästä. Missään nimessä erosta ei pidä kertoa vasta silloin, kun uudet asunnot on jo hankittu ja muutto on ovella.

Lapsen tahtoa ei saa jyrätä.

Uusista kuvioista pitää puhua lapselle rauhallisesti. Ei saa huutaa eikä haukkua ketään. Lapsen mielipidettä esimerkiksi siitä, missä hän haluaa asua, täytyy kuunnella.

Lapsi huomaa kyllä, millaiset välit aikuisilla on. Jos vanhemmat riitelevät, lapsi ahdistuu, koska hän rakastaa sekä isää että äitiä.

Se, että halusin muuttaa isän luokse, oli omalle äidilleni kova paikka. Pääsimme kuitenkin tilanteesta yli. Nyt välimme ovat paremmat kuin koskaan.

Puhevälit ovat tärkeät.

Olen ollut onnekas, koska kaikki elämäni aikuiset ovat puheväleissä. Eroperheissä kasvaneita kavereita kuunnellessa olen tajunnut, että paljon huonomminkin voisi olla.

Lapsen elämää helpottaa paljon, jos eronneet vanhemmat tulevat edes jotenkin toimeen keskenään. On tärkeää, että molemmissa kodeissa voi puhua vapaasti ja olla rennosti. Silloin lapsi tuntee olevansa kotona.

Sisarusten saaminen on outoa.

Äidilläni on lapsi uuden puolisonsa kanssa. Isälleni ja äitipuolelleni on tulossa kolmas yhteinen lapsi. Uusien sisarusten syntymä tuntui aluksi kummalliselta. Olin todella karheana asiasta, mustasukkainenkin. Mietin, ovatko uudet tulokkaat tärkeämpiä kuin minä. Vanhempani yrittivät auttaa huomioimalla välillä erityisesti minua. Se helpotti hieman.

Nyt isompana olen tottunut tilanteeseen. Tavallaan on jopa kivaa, että elämässä on uusia läheisiä. Hyväksymistä on helpottanut se, ettei minua ole painostettu nuorempieni vahdiksi ja passaajaksi. Vastuu heistä on aikuisten. Niin sen kuuluu olla.

Vaikeat tunteet menevät ohi.

Erokriisin keskellä eläville lapsille ja aikuisille haluaisin sanoa, että kaikesta selviää. Asiat helpottuvat vuosien myötä, suru ja kiukku lientyvät. Ei kannata stressata liikaa.

Tärkeintä on, että aikuiset luovat lapsen elämään turvallisen ilmapiirin. Lapsi oivaltaa, ettei kaikki tärkeä katoa, vaikka perhekuvio muuttuu. Selkeät raamit ovat tärkeät – mitä tapahtuu seuraavaksi, kuka päättää mistäkin, millaiset ovat kotien pelisäännöt.

Minua on auttanut se, että tiedän sekä isän että äidin rakastavan minua. Molemmat välittävät ja tukevat.

Nyt, kuusi vuotta eron jälkeen, harmittavat enää lähinnä käytännön asiat. Koko ajan pitää reissata isältä äidille ja takaisin. Aina jokin tavara on väärässä paikassa.