Toimittaja Ira Koivu on julkaissut kirjan Vapaa viinistä. Hänen nykyinen lempijuomansa on kaakao.

Riippuvuus alkoholista on vaikeaa, ei selvin päin eläminen, sanoo raitistumisestaan kirjan kirjoittanut toimittaja Ira Koivu.

KALLISKIN VIINI KOUKUTTAA.

Pieni nautinto, oma aikuishetki. Niin määrittelin alussa tissutteluni.

Kokkasin vuohenjuustosalaattia, ostin kallista, hyvää valkoviiniä ja join lasillisen. Pikkuhiljaa join joka ilta. Kun erosin ja jäin lapseni kanssa kahdestaan, lasillisesta saattoi tulla pullollinen.

Tytär ei koskaan nähnyt minua humalassa, sillä join vain hänen nukkuessaan. Aloin odottaa yhä kärsimättömämmin, että hän nukahtaisi.

Moni kuvittelee, ettei ongelmaa voi tulla, jos juo vain hienointa samppanjaa designlaseista. Höpöhöpö. Riippuvuus voi syntyä ihan yhtä helposti kuin ostamalla Siwasta mäyräkoiran. Useimmat alkoholistit ovat tavallisia, töissä käyviä vanhempia, eivät kodittomia katuojassa.

Turrutin viinillä yksinäisyyttäni, mutta samalla turtui iloni. Aamuisin päätin, että illalla en ota, ja silti otin. Hävetti. Tajusin, että minulla oli riippuvuus, joka oli vaarassa kehittyä alkoholismiksi.

ALKOHOLIRIIPPUVAINEN EI OLE HEIKKO.

Ulospäin kukaan ei huomannut ongelmaani. Hoidin vaativan työni hyvin. Aamuisin surautin marjasmoothien, poljin 13 kilometrin työmatkan pyörällä edestakaisin ja kävin pilateksessa.

Olin itseäni kohtaan armoton. Suoritin arkea, ja suorituksistani palkitsin itseäni viinillä.

Usein väitetään, että alkoholiriippuvainen on heikko. Ei ole. Moni piiskaa itseään täydellisyyteen kaikilla muilla elämänalueilla, jotta kompensoisi juomisen. Se vaatii voimia.

RAITISTUMINEN EI OLE TAISTELUA.

Runsas vuosi sitten marraskuussa lopetin juomisen. Lopullinen päätös syntyi erään illanvieton jälkeisenä aamuna. Tunsin itseni alakuloisemmaksi kuin koskaan. Olin menettänyt iloni, elämänhaluni, kykyni haaveilla.

Olin kuvitellut, että raitistuminen olisi vaikeaa. Mieleeni olivat painuneet väitteet, joiden mukaan se merkitsisi loppuelämän kestävää taistelua. Kukaan ei ollut kertonut, että raitistuminen voi olla myös helppoa ja ihanaa. Minulle se oli.

Juomista vastaan olin joutunut taistelemaan. Kun lopetin juomisen, loppui taistelukin. Olin viimein vapaa. Raitistumiseen ei tarvita aina AA-kerhoa tai uskoontuloa. Itse löysin avun lukemalla kaiken riippuvuudesta.

En ajattele, etten koskaan enää voi juoda vaan että minun ei enää koskaan tarvitse juoda.

RAITTIUS SAA OLLA YKSITYISASIA.

Useimmat ystäväni tukivat raitistumistani. Osa ihmetteli, miksi en ryhtynyt kohtuukäyttäjäksi. Mielelläni olisinkin. Ihailen ihmisiä, jotka ottavat yhden lasillisen ja pystyvät lopettamaan siihen. Minä en pysty. Siksi on helpompaa, etten ota lainkaan.

Menen mielelläni yhä baariin, vaikka kaverini ottavat oluen ja minä en. En halua käännyttää muita. Siksi toivoisin, ettei absolutismianikaan tuomittaisi. Toisinaan törmään ihmisiin, jotka reagoivat hyökkäävästi, kun en juo. Tiedän monia, jotka ovat raitistuneet muilta salaa, koska eivät jaksa puolustautua.

Olen oppinut, että raittiutta ei tarvitse selitellä. Se on yksityisasiani. Juhlissa voin vain sanoa: ei kiitos, nyt en ota.

UNELMAT PALASIVAT.

Raitistuminen muutti kaiken. Ahdistus katosi, ilo ja rentous palasivat. Tuntuu ihanalta nähdä, kuinka ylpeä tyttäreni minusta nyt on.

Minulla on taas voimia unelmoida. Toteutin juuri lapsuudenhaaveeni: muutin pikkukaupunkiin, ostin hevosen ja ryhdyin yrittäjäksi.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 1/2017.

Onnellinen kohtalotoveri

Ira Koivu: "Raitistuminen voi olla helppoa"

Kuin peiliin katsoisi! Ei ihan kaikki mene yksi yhteen, mutta muutaman sanan vaihtamalla olisin voinut itse kirjoittaa tämän. Tiesin, etten voi olla ainoa, joka kokee asian näin, mutta oli ravisuttavaa lukea oma tarina lehdestä. Kiitos! Itse en voi ihan niin avoimesti omasta tilanteesta avautua työn takia, ettei "maine mene". Olen selittänyt raitistumistani terveyssyillä, jotta ei tarvitsisi myöntää riippuvuutta. Muutamalle hyvälle ystävälle aion nyt näyttää tämän tekstin ja sanoa, että siinä...
Lue kommentti

Armo loukkaa oikeudentajuamme, ja niin sen kuuluukin mennä, sanoo Helsingin Kallion seurakunnan kirkkoherra Teemu Laajasalo.

Armo on huolettomuutta.

Konsultti sanoisi, että Jumalan ydinosaamista on huolehtiminen. Ja tietysti hän kehottaisi ihmisiä ulkoistamaan huolensa ydinosaajalle.

Jos kerran on olemassa Jumala, joka haluaa kantaa meidän maallisia murheitamme, miksi emme käyttäisi hänen palvelujaan?

Kun näemme vauvan yksin itkemässä ilman aikuista, menemme vauvan luo ja haluamme huolehtia hänestä. Jos puistossa makaa aikuinen humalainen ja valittaa, emme ehkä lähde auttamaan yhtä määrätietoisesti. Saatamme järkeillä, että itsepähän on saattanut itsensä tuohon tilaan.

Jumalan armossa on kysymys siitä, että Jumala katsoo jokaista ihmistä samalla tavalla kuin me katsomme yksin jätettyä pientä lasta. Armo on ansiotonta rakkautta meidän osaksemme.

Armo on kaikille sama.

Jos ihminen on ajanut ylinopeutta, tuntuu oikeudenmukaiselta, että hän saa siitä sakot. Jos hän on pienituloinen, hän saa kohtuullisuuden nimissä pienemmät sakot. Sekin on helppo hyväksyä.

Laki on looginen. Siinä toteutuu oikeudenmukaisuus ja kohtuullisuus.

Armo sen sijaan loukkaa oikeudentajuamme, koska armo on kaikille sama. Se menee tappiin asti. Murhamies ja lainkirjainta noudattava esimerkkikansalainen ovat samalla viivalla.

Armon vaakakupissa ei paina vähäpäästöinen auto eikä Punaisen Ristin kuukausilahjoitus.

Armo kyykyttää.

Armo edellyttää suostumista pieneksi. Se edellyttää kyykkyyn menemistä, ja se on meille ihmisille kauhean häiritsevää. Haluaisimme olla kontrollissa ja hallita. Erehdymme ajattelemaan, että olemme aina moraalisia ja tyylikkäitä.

Mutta olemmeko me? Katsomme televisiosta kuvia nälkään kuolevista lapsista. Jos voisimme pelastaa yhden lapsen antamalla euron, mutta päätämme olla antamatta, eikö kysymys ole murhasta? Tietoisen analyysin jälkeen jätämme antamatta euron ja lapsi kuolee. Silloin meitä auttaa armo.

Minut armo pudottaa polvilleni uudestaan ja uudestaan. Ilman armoa en voisi toimia virassani enkä luottamustehtävässäni World Visionin hallituksessa. Siellä saan kuulla eri puolilta maailmaa yksityiskohtaista dataa kärsimyksestä. Saatamme joutua pohtimaan, lopetammeko rahoituksen sokeiden lasten koululta vai lapsi-prostituoitujen kuntoutukselta.

Voin syyttää maailmanpolitiikkaa ja kehitysapurahojen leikkauksia, mutta se ei poista vastuuta eikä kärsimystä. Niiden edessä ihminen vajoaa polvilleen, eikä jäljellä ole muuta kuin armo.

Armo antaa uuden alun.

Kaikki me kompuroimme ja mokaamme. Olit sitten pappi, konkurssin tehnyt perheyrittäjä, eronnut tai rikoksentekijä, haluat uuden alun.

Teetin Kallion kirkkoon padovalaisena käsityönä rippituolin. En siksi, että luterilaisen kirkon pitäisi ottaa käyttöön yhtä aktiivinen ripittäytyminen kuin katolisessa kirkossa vaan siksi, että halusin rippituolilla sanoa: tämä talo on uudelleen aloittamisen talo.