Toimittaja Ira Koivu on julkaissut kirjan Vapaa viinistä. Hänen nykyinen lempijuomansa on kaakao.
Toimittaja Ira Koivu on julkaissut kirjan Vapaa viinistä. Hänen nykyinen lempijuomansa on kaakao.

Riippuvuus alkoholista on vaikeaa, ei selvin päin eläminen, sanoo raitistumisestaan kirjan kirjoittanut toimittaja Ira Koivu.

KALLISKIN VIINI KOUKUTTAA.

Pieni nautinto, oma aikuishetki. Niin määrittelin alussa tissutteluni.

Kokkasin vuohenjuustosalaattia, ostin kallista, hyvää valkoviiniä ja join lasillisen. Pikkuhiljaa join joka ilta. Kun erosin ja jäin lapseni kanssa kahdestaan, lasillisesta saattoi tulla pullollinen.

Tytär ei koskaan nähnyt minua humalassa, sillä join vain hänen nukkuessaan. Aloin odottaa yhä kärsimättömämmin, että hän nukahtaisi.

Moni kuvittelee, ettei ongelmaa voi tulla, jos juo vain hienointa samppanjaa designlaseista. Höpöhöpö. Riippuvuus voi syntyä ihan yhtä helposti kuin ostamalla Siwasta mäyräkoiran. Useimmat alkoholistit ovat tavallisia, töissä käyviä vanhempia, eivät kodittomia katuojassa.

Turrutin viinillä yksinäisyyttäni, mutta samalla turtui iloni. Aamuisin päätin, että illalla en ota, ja silti otin. Hävetti. Tajusin, että minulla oli riippuvuus, joka oli vaarassa kehittyä alkoholismiksi.

ALKOHOLIRIIPPUVAINEN EI OLE HEIKKO.

Ulospäin kukaan ei huomannut ongelmaani. Hoidin vaativan työni hyvin. Aamuisin surautin marjasmoothien, poljin 13 kilometrin työmatkan pyörällä edestakaisin ja kävin pilateksessa.

Olin itseäni kohtaan armoton. Suoritin arkea, ja suorituksistani palkitsin itseäni viinillä.

Usein väitetään, että alkoholiriippuvainen on heikko. Ei ole. Moni piiskaa itseään täydellisyyteen kaikilla muilla elämänalueilla, jotta kompensoisi juomisen. Se vaatii voimia.

RAITISTUMINEN EI OLE TAISTELUA.

Runsas vuosi sitten marraskuussa lopetin juomisen. Lopullinen päätös syntyi erään illanvieton jälkeisenä aamuna. Tunsin itseni alakuloisemmaksi kuin koskaan. Olin menettänyt iloni, elämänhaluni, kykyni haaveilla.

Olin kuvitellut, että raitistuminen olisi vaikeaa. Mieleeni olivat painuneet väitteet, joiden mukaan se merkitsisi loppuelämän kestävää taistelua. Kukaan ei ollut kertonut, että raitistuminen voi olla myös helppoa ja ihanaa. Minulle se oli.

Juomista vastaan olin joutunut taistelemaan. Kun lopetin juomisen, loppui taistelukin. Olin viimein vapaa. Raitistumiseen ei tarvita aina AA-kerhoa tai uskoontuloa. Itse löysin avun lukemalla kaiken riippuvuudesta.

En ajattele, etten koskaan enää voi juoda vaan että minun ei enää koskaan tarvitse juoda.

RAITTIUS SAA OLLA YKSITYISASIA.

Useimmat ystäväni tukivat raitistumistani. Osa ihmetteli, miksi en ryhtynyt kohtuukäyttäjäksi. Mielelläni olisinkin. Ihailen ihmisiä, jotka ottavat yhden lasillisen ja pystyvät lopettamaan siihen. Minä en pysty. Siksi on helpompaa, etten ota lainkaan.

Menen mielelläni yhä baariin, vaikka kaverini ottavat oluen ja minä en. En halua käännyttää muita. Siksi toivoisin, ettei absolutismianikaan tuomittaisi. Toisinaan törmään ihmisiin, jotka reagoivat hyökkäävästi, kun en juo. Tiedän monia, jotka ovat raitistuneet muilta salaa, koska eivät jaksa puolustautua.

Olen oppinut, että raittiutta ei tarvitse selitellä. Se on yksityisasiani. Juhlissa voin vain sanoa: ei kiitos, nyt en ota.

UNELMAT PALASIVAT.

Raitistuminen muutti kaiken. Ahdistus katosi, ilo ja rentous palasivat. Tuntuu ihanalta nähdä, kuinka ylpeä tyttäreni minusta nyt on.

Minulla on taas voimia unelmoida. Toteutin juuri lapsuudenhaaveeni: muutin pikkukaupunkiin, ostin hevosen ja ryhdyin yrittäjäksi.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 1/2017.

Onnellinen kohtalotoveri

Ira Koivu: "Raitistuminen voi olla helppoa"

Kuin peiliin katsoisi! Ei ihan kaikki mene yksi yhteen, mutta muutaman sanan vaihtamalla olisin voinut itse kirjoittaa tämän. Tiesin, etten voi olla ainoa, joka kokee asian näin, mutta oli ravisuttavaa lukea oma tarina lehdestä. Kiitos! Itse en voi ihan niin avoimesti omasta tilanteesta avautua työn takia, ettei "maine mene". Olen selittänyt raitistumistani terveyssyillä, jotta ei tarvitsisi myöntää riippuvuutta. Muutamalle hyvälle ystävälle aion nyt näyttää tämän tekstin ja sanoa, että siinä...
Lue kommentti

MLL:n ohjelmajohtaja Marie Rautava varoittaa, että suoritusten ja kilpailun korostaminen voi saada lapsen lopettamaan harrastuksen kokonaan.

Suorittaminen vie ilon.

Harrastuksen pitää olla lapsen oma valinta. Ei niin, että vanhempi toteuttaa lapsen kautta omia haaveitaan. Suoritusten ja kilpailun korostaminen voi saada lapsen lopettamaan harrastuksen kokonaan – etenkin, jos hän kokee olevansa ryhmän heikoin lenkki.

Moni lapsi haluaa ponnistella ja kehittyä harrastuksessaan, mutta kaikista ei tarvitse tulla Teemu Selännettä tai Saara Aaltoa. Harrastus saa olla puhdasta ajanvietettä, ja silti siinä voi oppia keskittymistä, kurinalaisuutta, ryhmässä toimimista ja muiden huomioimista.

Minulta vei lapsena liikunnan ilon käytäntö, jossa opettaja kirjasi jokaisen pallonheiton pituuden ja juoksutestin tuloksen. Koripallojoukkueesta jäin pois, kun olin aina kilpailuissa vaihtopenkillä, ja ainoan jälki-istuntoni sain liikuntatunnilta lintsaamisesta. En edelleenkään pidä liikunnasta.

Ryhmän pitää olla turvallinen.

Jokainen lapsi haluaa kuulua joukkoon ja olla arvostettu ja pidetty. Koulussa kiusattu lapsi voi saada harrastusryhmästä kavereita, ja joku toinen saa sieltä onnistumisen elämyksiä, joita koulu ei tarjoa.

Onkin äärimmäisen tärkeää, että harrastusryhmissä panostetaan yhteishengen rakentamiseen. Se pitää muistaa myös silloin, kun vakiintuneeseen ryhmään tulee uusia jäseniä.

12-vuotiasta tytärtäni ehdotettiin telinejumpassa kilpailuryhmään, mutta kerran ryhmässä käytyään hän ei suostunut menemään toista kertaa: kukaan lapsista ei ollut toivottanut häntä tervetulleeksi.

Tiukat aikataulut uuvuttavat.

Jos harrastaminen monta kertaa viikossa sopii lapselle ja vanhemmille, hyvä. Jos aikatauluttamisesta ja kuskaamisesta tulee stressi, on syytä miettiä, tätäkö me varmasti haluamme.

"Vanhemmillakin on oikeus omaan aikaan ilman velvollisuuksia."

Kannattaa seurata lapsen jaksamista. Koulutyö ei saisi kärsiä, aikaa pitäisi jäädä kavereille ja oleiluun, ja välillä saa olla vähän tylsää.

Aikaa tarvitaan myös perheen rentoon yhdessäoloon. Harrastaa voi myös koko perheen voimin, vaikka pelaamista tai retkeilyä. Sitä paitsi vanhemmillakin on oikeus omaan aikaan ilman velvollisuuksia.

Lapset ovat eriarvoisessa asemassa.

Monet harrastusvälineet ja osallistumismaksut ovat niin kalliita, ettei kaikilla perheillä ole varaa niihin. Olisi toivottavaa, että kunnat ja järjestöt lisäisivät edullisia ja maksuttomia harrastusmahdollisuuksia.

Haja-asutusalueilla lapset ovat eriarvoisessa asemassa jo etäisyyksien vuoksi. Koulupäiviin voisikin järjestää enemmän harrastustoimintaa. Myös koulujen tiloja ja välineitä voisi käyttää enemmän sekä ohjattuihin että oppilaiden omatoimisiin harrastuksiin.

Lukeminenkin on harrastus.

Joskus on hyvä miettiä, mitä harrastaminen tarkoittaa. Se ei ole vain aikaan, paikkaan ja rahaan sidottua ohjattua toimintaa. Kotona lukeminen, pelaaminen ja piirtäminen ovat oikein hyviä harrastuksia.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 17/2017.

Marie Rautava

MLL:n ohjelmajohtaja kävi lapsena partiossa ja oli vartionsa huonoin suunnistaja. Se ei haitannut, koska partiokavereiden kanssa oli niin hauskaa.

Peilin sijaan kannattaa katsoa läheisten katseita.

Suomalainen etsii itseään.

Me suomalaiset häpeämme ihan kaikkea. Olemme kuin murrosikäisiä: kapinoimme järjettömästi tai emme uskalla olla omia itsejämme. Uskon, että tämä johtuu sota-ajan läheisyydestä ja siitä, että etsimme kansana ja ihmisinä vielä identiteet-tiämme.

Moni häpeää vartaloaan, mutta silti alastomuus on meille suomalaisille suhteellisen luontevaa. Se luontevuus on hyvä alku.

Poistu peilin edestä.

Itsensä tuijottaminen on aina huono idea. Päädyn itsekin peilin edessä ajattelemaan, että kauheaa, rypyt oikein hyökkäävät esiin. Parempi on lähteä pois peilin edestä, etsiä peilejä läheisistä ja katsoa itseään heidän silmin. Heidän katseensa on rakastava. Olemme itseämme kohtaan armottomia ja kriittisiä, mutta muut näkevät meidät aivan eri silmin.

Ajattele kroppaasi ulkonäön sijaan toiminnan kautta: mikä upea väline, joka pystyy vaikka mihin!

Hoikkuus ei ole onnistumisen merkki.

Välillä koen huonoa omaatuntoa siitä, että olen hoikka. Hoikkuuteen liitetään ajatuksia itsekurista ja itsevarmuudesta, mutta hoikkuus ei ole mikään onnistumisen merkki.

Vaikka olen ollut aina laiha, suhde itseeni ja kehooni ei ole silti ongelmaton. Olen sairastanut syömishäiriötä, ortoreksiaa, jossa on pakkomielle syödä terveellisesti ja jossa syömisen suunnittelu alkaa hallita elämää. Lisäksi lähipiirissäni on ollut mies, joka nuoruudessani säännöllisesti muistutti siitä, että olen ruma. Tätä traumaa olen käsitellyt terapiassa. Onneksi vaikeat asiat voi parhaassa tapauksessa kääntää vahvuudeksi.

Kehuminen kannattaa.

Kun uskallamme paljastaa heikkoutemme, otamme ne haltuun ja olemme vahvempia. Myyttejä ja kipeitä mielikuvia kannattaa purkaa yhdessä. Vertaistuki on tärkeää: on ihana huomata, että muut pyörittelevät samoja ajatuksia. Melkein kaikki miettivät, kelpaavatko.

Kun hyväksyt itsesi, hyväksyt myös muut. Muista antaa niin tutuille kuin tuntemattomillekin myönteistä palautetta. Kommentti hyvästä huulipunasävystä tai kivoista kengistä voi pelastaa päivän. Se parantaa myös omaa fiilistä.

Nauti naiseudestasi.

Naisellisuuden käsitteen laajentaminen tekisi hyvää meille kaikille. Naiseuttaan voi ilmentää juuri kuten haluaa: kukilla tai meikillä tai vaikka sporttisuudella, mikä omalta tuntuukin.

Tärkeintä on muistaa, että olet mahtava ja arvokas sellaisena kuin olet, vatsamakkaroiden määrä ei vaikuta siihen yhtään.

Kukaan ei mahdu muottiin.

Keväällä kuvasin työparini kanssa Älä laihduta -päivän yhteydessä 150 vapaaehtoista. Oli naisia ja miehiä eri puolelta Suomea.

Jokainen kuvattavista poseerasi kameramme edessä alasti mallinuken takana. Mallinuken takaa näkyi nuken jalkoja paksumpia pohkeita, reisiä, vyötäröitä ja käsivarsia. Viesti oli selvä: tämä nukke on väärän kokoinen – minä en. Kukaan ei täytä täydellisyyden vaatimuksia, joita meille syötetään.

Kirjoitus on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14/2017.

Mirkku Merimaa

48-vuotias valokuvaaja asuu Hausjärvellä avomiehensä kanssa. Työparinsa Nina Stoltin kanssa Mirkulla on Älä mahdu muottiin -kuvaprojekti ulkonäköpaineita vastaan. Mirkku harrastaa maastopyöräilyä ja hänellä on viha-rakkaussuhde isoihin, kivisiin mäkiin.