Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulun ekologisen taloustieteen tutkijatohtori Markus Vinnari tutkii ruuan tulevaisuutta.

Jos syöminen perustuisi järkeen, kaikki olisivat kasvissyöjiä, sanoo ruokatutkija Markus Vinnari.

 

JOKAINEN VAIKUTTAA RUUALLA.

1900-luvun alussa suomalainen söi 30 kiloa lihaa vuodessa. Nyt määrä on noin 80 kiloa. Länsimainen, runsas lihansyönti aiheuttaa muun muassa ilmastonmuutosta ja rehevöittää Itämerta. Koska ympäristöuhat koskevat meistä jokaista, ruokavaliommekaan ei ole yksityisasia. Jokainen vaikuttaa syömisellään, halusi tai ei.

Ihmisen ruokavalio koskettaa myös niitä maapallomme yli 65 miljardia eläintä, jotka menettävät vuosittain henkensä lihansyönnin vuoksi. Jos ruokavaliomme perustuisi järkeen eikä tunteeseen tai tottumukseen, kaikki olisivat jo kasvissyöjiä.

SYÖMME SITÄ MITÄ SYÖTETÄÄN.

Ihmiset kuvittelevat syövänsä sitä, mitä itse haluavat. Se on harhaluulo.

Oikeasti ihmiset syövät sitä, mikä on halpaa ja helposti saatavilla. Jos liha on kaupassa halvempaa kuin kasvikset tai lounasruokalassa on tarjolla kolme liharuokaa, onko se vapaasti valitsemista? Ei. Aloittaa voisi esimerkiksi siitä, että kasviproteiinit, kuten nyhtökaura, asetettaisiin lounasruokaloissa ensimmäiseksi vaihtoehdoksi.

Ruokavalintojamme tekevät puolestamme työpaikkaruokaloiden vastuukokit, kauppojen sisäänostajat ja poliitikot.

VAADI PAREMPAA KASVISRUOKAA.

Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu se, että ruokaa ei saa moittia. Ravintolassa asiakas sanoo nöyrästi, että kiitos hyvää oli, vaikka ruoka olisi ollut kamalaa.

Suomalaisravintoloiden kasvisruoka on viime vuosina hieman parantunut, mutta hyväksi en sitä kehuisi vieläkään. Itse annan kokeille mielelläni palautetta ja palautan huonon annoksen keittiöön. On kuluttajan vastuulla vaatia laadukkaampaa kasvisruokaa.

SYÖ LIHAA EDES VÄHÄN VÄHEMMÄN.

Minusta tuli vegaani hyvin hitaasti. 2000-luvun alussa jätimme vaimoni kanssa pois ensin punaisen lihan, sitten broilerin, kalan, lopulta myös maitotaloustuotteet ja kananmunat. Tarvittaessa joustan yhä. Jos matkustan konferenssiin ulkomaille, eikä tarjolla ole vegaaniruokaa, syön kasvisruokaa. Seuraavana päivänä palaan omaan ruokavaliooni.

Eläinperäisistä tuotteista luopuminen ei välttämättä ole helppoa. Silti sitä kannattaa yrittää. Pyrimmehän paremmiksi ihmisiksi elämässä muutenkin. Emme lakkaa pyrkimästä, vaikka hyvänä ihmisenä eläminen on vaikeaa.

Pienikin muutos on parempi kuin ei mitään. Jos haluat vegaaniksi mutta et pysty luopumaan juustoista, ryhdy vegaaniksi, joka syö silloin tällöin juustoja. Kukaan ei ole täydellinen, mutta jokainen voi pyrkiä vähän parempaan.

VÄHITELLEN KAIKISTA TULEE KASVISSYÖJIÄ.

Olen lähes varma, että vuoteen 2050 mennessä kaikista suomalaisista tulee kasvissyöjiä.

Suurimmalle osalle kasvissyönti ei tule olemaan tietoinen valinta, vaan muutos tapahtuu huomaamatta. Yhä useampi alkaa tiedostaa lihansyönnin eettiset ongelmat ja ympäristövaikutukset. Uskon myös uuteen teknologiaan. Kun laboratorioissa onnistutaan kehittämään keinoliha tai kasvispohjainen proteiinilähde, jonka maku ja hinta ovat kohdillaan, ruokakulttuurimme mullistuu.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 4/2017.

 

Markus

Vinnari

 

41-vuotias Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulun ekologisen taloustieteen tutkijatohtori tutkii ruuan tulevaisuutta. Hän asuu perheineen Tampereella ja pitää kasvissyönnistä sekä klassisista urheiluautoista, vaikka ei autoilla ajakaan.

Verkossa ilkeily on helpompaa kuin vitsailu, sanoo aivotutkija Katri Saarikivi.

Tunnemme, vaikka se ei näy.

Internet on puutteellinen. Siellä keskusteluista välittyy vain asiasisältö, tunteet jäävät vähemmälle huomiolle. Laitteemme eivät välitä hymyjämme tai tuohtunutta ilmettämme.

Kun tunteet puuttuvat, empatia estyy. Silloin on helppo laukoa kamaliakin asioita, nimitellä ja kirjoittaa tappouhkauksia.

Monet keskustelupalstat ovat vihoviimeinen paikka, mihin kenenkään kannattaa mennä. Valitettavasti.

Ongelma piilee siinä, että sosiaalinen media ja pikaviestintäsovellukset matkivat kasvokkain tapahtuvaa viestintää. Kasvokkain me kuitenkin näemme toisen eleet ja ilmeet, somessa emme.

Vaikka tunteet eivät näy, ne ovat olemassa. Iloa tai surua voi toki yrittää ilmaista netissä hymiöillä, mutta silloin kyse on aina tietoisesta valinnasta. Emoji ei välttämättä kerro lähettäjän todellisesta mielialasta mitään.

Emme ymmärrä, mitä empatia on.

Netissä vellovaa keskustelukulttuuria parantaisi paljon jo se, että ihmiset ymmärtäisivät, mitä empatia todella on. Usein siitä puhutaan jotenkin pehmeänä asiana tai tunteena.

Empatia ei kuitenkaan ole tunne, vaan isompi kokoelma taitoja, joita tukee liuta aivojen mekanismeja. Niiden avulla ihmisten välille syntyy yhteys, ja saamme mahdollisuuden astua hetkeksi toisen ihmisen saappaisiin.

Silloin myös toisen ajatuksia ja tunteita ymmärtää paremmin.

Tutun ihmisen kanssa on jo olemassa yhteys, jolloin hänen äänensävynsä ja tapansa puhua pystyy paremmin kuvittelemaan myös pikaviestistä.

Tuntemattoman ihmisen teksti sen sijaan on meille aivan tyhjää. Mielellämme ei ole aineksia, joista rakentaa empatiaan tarvittavaa kuvaa ihmisestä. Emme tunne hänen persoonaansa tai elämäntilannettaan. Siksi emme myöskään osaa niin hyvin samaistua häneen.

Kun toisen loukkaantunutta mieltä ei joudu itse kohtaamaan, on helppo päästää ilkeyksiä suustaan.

Netissä vitsailu on riski.

Käytämme digitaalisia työkaluja kommunikoimiseen yhä enemmän, vaikka ne eivät toimi riittävän hyvin.

Siihen asti kunnes tunteemme välittyvät netinkin kautta sulavasti, meidän ihmisten tulisi itse kiinnittää huomiota käyttäytymiseemme.

Viestiin voi rohkeasti kirjoittaa, että nyt jostain syystä tuohduin. Jo se avaa väylän empatian syntymiselle ja auttaa vastaanottajaa ymmärtämään tilannetta paremmin.

Somekeskusteluissa unohdamme usein, että joku ihan oikeasti lukee lähettämämme viestin. Tai että se lukija on toinen ihminen.

Erityisen vaikeaa netissä on huumori. Kun vitsailijan äänensävyä ei kuule, emme ymmärrä sanomaa vitsiksi. Kasvokkain leikkisästi heitetty letkautus kääntyy pelkän tekstin muodossa aivan eri sävyyn.

Ota vastuu puheistasi.

Netti ei tunteiden puuttumisen vuoksi ole aina paras paikka keskustelulle, joten kannattaa miettiä, kenen kanssa ja mistä siellä ylipäätään haluaa jutella.

Ihmisten pitäisi yhdessä huomata ja tunnustaa, että internet estää empatian synnyn. Sen myötä alkaisimme ottaa enemmän vastuuta omasta käytöksestämme.

Jokainen voi nimittäin harjoitella empatiaa läpi koko elämänsä. Myös netissä.

Artikkeli julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2017.

Armo loukkaa oikeudentajuamme, ja niin sen kuuluukin mennä, sanoo Helsingin Kallion seurakunnan kirkkoherra Teemu Laajasalo.

Armo on huolettomuutta.

Konsultti sanoisi, että Jumalan ydinosaamista on huolehtiminen. Ja tietysti hän kehottaisi ihmisiä ulkoistamaan huolensa ydinosaajalle.

Jos kerran on olemassa Jumala, joka haluaa kantaa meidän maallisia murheitamme, miksi emme käyttäisi hänen palvelujaan?

Kun näemme vauvan yksin itkemässä ilman aikuista, menemme vauvan luo ja haluamme huolehtia hänestä. Jos puistossa makaa aikuinen humalainen ja valittaa, emme ehkä lähde auttamaan yhtä määrätietoisesti. Saatamme järkeillä, että itsepähän on saattanut itsensä tuohon tilaan.

Jumalan armossa on kysymys siitä, että Jumala katsoo jokaista ihmistä samalla tavalla kuin me katsomme yksin jätettyä pientä lasta. Armo on ansiotonta rakkautta meidän osaksemme.

Armo on kaikille sama.

Jos ihminen on ajanut ylinopeutta, tuntuu oikeudenmukaiselta, että hän saa siitä sakot. Jos hän on pienituloinen, hän saa kohtuullisuuden nimissä pienemmät sakot. Sekin on helppo hyväksyä.

Laki on looginen. Siinä toteutuu oikeudenmukaisuus ja kohtuullisuus.

Armo sen sijaan loukkaa oikeudentajuamme, koska armo on kaikille sama. Se menee tappiin asti. Murhamies ja lainkirjainta noudattava esimerkkikansalainen ovat samalla viivalla.

Armon vaakakupissa ei paina vähäpäästöinen auto eikä Punaisen Ristin kuukausilahjoitus.

Armo kyykyttää.

Armo edellyttää suostumista pieneksi. Se edellyttää kyykkyyn menemistä, ja se on meille ihmisille kauhean häiritsevää. Haluaisimme olla kontrollissa ja hallita. Erehdymme ajattelemaan, että olemme aina moraalisia ja tyylikkäitä.

Mutta olemmeko me? Katsomme televisiosta kuvia nälkään kuolevista lapsista. Jos voisimme pelastaa yhden lapsen antamalla euron, mutta päätämme olla antamatta, eikö kysymys ole murhasta? Tietoisen analyysin jälkeen jätämme antamatta euron ja lapsi kuolee. Silloin meitä auttaa armo.

Minut armo pudottaa polvilleni uudestaan ja uudestaan. Ilman armoa en voisi toimia virassani enkä luottamustehtävässäni World Visionin hallituksessa. Siellä saan kuulla eri puolilta maailmaa yksityiskohtaista dataa kärsimyksestä. Saatamme joutua pohtimaan, lopetammeko rahoituksen sokeiden lasten koululta vai lapsi-prostituoitujen kuntoutukselta.

Voin syyttää maailmanpolitiikkaa ja kehitysapurahojen leikkauksia, mutta se ei poista vastuuta eikä kärsimystä. Niiden edessä ihminen vajoaa polvilleen, eikä jäljellä ole muuta kuin armo.

Armo antaa uuden alun.

Kaikki me kompuroimme ja mokaamme. Olit sitten pappi, konkurssin tehnyt perheyrittäjä, eronnut tai rikoksentekijä, haluat uuden alun.

Teetin Kallion kirkkoon padovalaisena käsityönä rippituolin. En siksi, että luterilaisen kirkon pitäisi ottaa käyttöön yhtä aktiivinen ripittäytyminen kuin katolisessa kirkossa vaan siksi, että halusin rippituolilla sanoa: tämä talo on uudelleen aloittamisen talo.

Lapsi kuulee ja ymmärtää paljon enemmän kuin erokriisiä läpikäyvät aikuiset luulevat.

Suru kuuluu asiaan.

Minulle vanhempieni ero tuli puskista. Olin juuri täyttänyt kymmenen.

Olin surullinen ja vihainen. Isän pois muuttaminen teki kipeää, sillä olen aina ollut isän tyttö. Varhaislapsuuteni loppui eroon. Esimerkiksi joulu ei ole koskaan tuntunut samalta kuin ennen.

Vanhempien pitäisi puhua lapselle erosta ajoissa. Heidän pitäisi selittää, että vanhemmat eivät enää rakasta toisiaan kuten ennen ja että he muuttavat erilleen jonkin ajan päästä. Missään nimessä erosta ei pidä kertoa vasta silloin, kun uudet asunnot on jo hankittu ja muutto on ovella.

Lapsen tahtoa ei saa jyrätä.

Uusista kuvioista pitää puhua lapselle rauhallisesti. Ei saa huutaa eikä haukkua ketään. Lapsen mielipidettä esimerkiksi siitä, missä hän haluaa asua, täytyy kuunnella.

Lapsi huomaa kyllä, millaiset välit aikuisilla on. Jos vanhemmat riitelevät, lapsi ahdistuu, koska hän rakastaa sekä isää että äitiä.

Se, että halusin muuttaa isän luokse, oli omalle äidilleni kova paikka. Pääsimme kuitenkin tilanteesta yli. Nyt välimme ovat paremmat kuin koskaan.

Puhevälit ovat tärkeät.

Olen ollut onnekas, koska kaikki elämäni aikuiset ovat puheväleissä. Eroperheissä kasvaneita kavereita kuunnellessa olen tajunnut, että paljon huonomminkin voisi olla.

Lapsen elämää helpottaa paljon, jos eronneet vanhemmat tulevat edes jotenkin toimeen keskenään. On tärkeää, että molemmissa kodeissa voi puhua vapaasti ja olla rennosti. Silloin lapsi tuntee olevansa kotona.

Sisarusten saaminen on outoa.

Äidilläni on lapsi uuden puolisonsa kanssa. Isälleni ja äitipuolelleni on tulossa kolmas yhteinen lapsi. Uusien sisarusten syntymä tuntui aluksi kummalliselta. Olin todella karheana asiasta, mustasukkainenkin. Mietin, ovatko uudet tulokkaat tärkeämpiä kuin minä. Vanhempani yrittivät auttaa huomioimalla välillä erityisesti minua. Se helpotti hieman.

Nyt isompana olen tottunut tilanteeseen. Tavallaan on jopa kivaa, että elämässä on uusia läheisiä. Hyväksymistä on helpottanut se, ettei minua ole painostettu nuorempieni vahdiksi ja passaajaksi. Vastuu heistä on aikuisten. Niin sen kuuluu olla.

Vaikeat tunteet menevät ohi.

Erokriisin keskellä eläville lapsille ja aikuisille haluaisin sanoa, että kaikesta selviää. Asiat helpottuvat vuosien myötä, suru ja kiukku lientyvät. Ei kannata stressata liikaa.

Tärkeintä on, että aikuiset luovat lapsen elämään turvallisen ilmapiirin. Lapsi oivaltaa, ettei kaikki tärkeä katoa, vaikka perhekuvio muuttuu. Selkeät raamit ovat tärkeät – mitä tapahtuu seuraavaksi, kuka päättää mistäkin, millaiset ovat kotien pelisäännöt.

Minua on auttanut se, että tiedän sekä isän että äidin rakastavan minua. Molemmat välittävät ja tukevat.

Nyt, kuusi vuotta eron jälkeen, harmittavat enää lähinnä käytännön asiat. Koko ajan pitää reissata isältä äidille ja takaisin. Aina jokin tavara on väärässä paikassa.

Intohimo ei ole työssä välttämätöntä, mutta motivaatio on. Sinä voit antaa sitä työkaverille.

Työlläsi on merkitystä.

Suurin osa maailman ihmisistä tekee työtä saadakseen leivän pöytään. Palkka on ihan riittävä motivaatio työn tekemiseen, suurta intohimoa ei tarvita.

Työhönsä voi motivoitua, vaikka se ei kutsumusammatti olisikaan. Työ kuin työ voi imaista mukaansa, jos sille antautuu. Kassatyöntekijä voi ajatella vain työntävänsä leipäpaketteja eteenpäin tai sitten olevansa aitiopaikalla kohtaamassa ihmisiä heidän arjessaan. Sairaalan siivooja voi ajatella vain luuttuavansa lattiaa tai nähdä itsensä tärkeänä osana sairaalan henkilökuntaa.

Kun merkityksen näkee, työn ilo ja imu säilyvät. Motivaation kannalta oleellista on, että tunnemme hallitsevamme tehtävän, meillä on siihen vaikutusvaltaa ja olemme työyhteisömme tarpeellisia ja hyväksyttyjä jäseniä.

Sinäkin osaat kehua.

Arvostuksen saaminen kasvattaa motivaatiota ja tekee työstä entistä helpompaa ja mielekkäämpää. Jokaisella on oikeus saada työstään palautetta.

Jokainen myös tietää, miten hyvältä kehut tuntuvat. Siksi niitä kannattaa opetella antamaan myös itse. Sen sijaan, että odotat palautteen antamisen olevan vain esimiehesi tehtävä, voit kannustaa työkaveria itse. Paljon ei vaadita. Pystyyn nostettu peukku, henkilökohtainen kiitos tai julkinen kehu saavat aikaan paljon hyvää.

Vähän sinnepäin riittää.

Työhömme liittyy paljon turhakkeita. Aikaa kuluu oheistoimintoihin kuten erilaisten raporttien ja kirjausten tekemiseen. Jos ydintyö peittyy kaiken sälän alle, turhaudumme ja väsymme. Itse olen yrittänyt poistaa turhat kokoukset, jotta saan aikaa ydintyölle. 

On turha haaskata voimavaroja tehtäviin, jotka eivät vaadi täyttä panosta. Mieti, mitkä asiat voit tehdä vähän vasemmalla kädellä ilman, että siitä on haittaa kokonaisuudelle. Kukaan ei ehdi kaikkea ja kaikki mokaavat joskus. Täydellistä ei ole kenelläkään. Pääasia on, että kaikki palapelin palat eivät ole hukassa yhtä aikaa.

Pysähdy ja palaudu.

Lomasta lomaan sinnittely uuvuttaa. Palautua pitää muulloinkin kuin lomalla, ihan joka päivä. Arjen taakkaa pitäisi laskea selästään usein vaikka vain vähän kerrallaan.

Nykyelämässä riittää vaatimuksia: työssä pitäisi antaa itsestään 110 prosenttia, ja vapaa-ajasta pitäisi vähintään nauttia täysillä.

Kiireessä kytkemme itsemme helposti automaatio-ohjaukselle ja suoritamme elämää. Elämä on nyt, ei vasta lomalla tai eläkkeellä.