Howard Jacobs, 61, on molekyylibiologi ja biotekniikan instituutin johtaja. Hän on syntynyt Lontoossa ja asunut Suomessa 20 vuotta.

Teillä on aivan mahtava maa, muistuttaa Englannista Suomeen muuttanut biologi Howard Jacobs.

Suomi on juuri sopivan outo.

Täydellinen paikka. Niin ajattelin, kun muutin Suomeen parikymmentä vuotta sitten. Teillä on upea luonto, ihailtava tasa-arvo ja rauhallinen yhteiskunta.

Maa oli kaltaiselleni punkkarimolekyylibiologille juuri sopivan outo. Muun maailman näkökulmasta vaikkapa avantouinti on erikoinen harrastus.

Myykää itseänne!

Suomalaiset eivät tunnu tajuavan saavutustensa ja osaajiensa arvoa. Leuka pystyyn! 

Suomessa on aina kunnioitettu tietoa ja koulutusta. Esimerkiksi kaikkialla muualla vappu on vain työväen juhla, mutta täällä juhlivat myös ylioppilaat. Niin harmaahapsiset vanhukset kuin sinfoniaorkesterin soittajatkin painavat lakin päähänsä merkkinä suorittamastaan tutkinnosta.

Täällä koulutus on nähty perusoikeutena ja tienä vauraaseen yhteiskuntaan. Niukkoinakin aikoina on aina jostain löydetty rahaa kouluille, kirjastoille ja yliopistoille.

Panostukset ovat tuottaneet upeita tuloksia. Millenium-palkittu Linus Torvalds on hyvä esimerkki suomalaisesta, joka on onnistunut luomaan korkean osaamisen pohjalta menestystuotteen. Hänen kehittämänsä Linux-käyttöjärjestelmä on tunnettu koko maailmassa.

Lähtekää ylpeästi näyttämään ja myymään huippuosaamistanne!

Koulutuksesta ei saa leikata.

Suomen kaltaiselle pienelle maalle ainoa tapa menestyä on satsata tieteeseen ja siihen pohjautuvaan liiketoimintaan.

On todella huolestuttavaa, jos tieteeltä ja koulutukselta aletaan vaatia nopeita tuottoja. Kun sellaisia ei luonnollisesti ole näköpiirissä, saadaan tekosyy leikata yliopistojen ja muun tutkimuksen rahoitusta. Päättäjien pitäisi tajuta, että tieteen rahoittaja joutuu aina ottamaan riskin. Hyödyt näkyvät hitaasti. Riski on kuitenkin otettava. 

Vaalikaa luontoanne!

Suomen ainutlaatuisesta luonnosta täytyy pitää huolta. Erityisen haavoittuvainen on pohjoisen luonto. Monet lajit ovat jo nyt katoamassa sukupuuttoon. Se muistuttaa meitä siitä, että tulevaisuudessa luonnon monimuotoisuus vähenee myös muualla maailmassa, mikäli jatkamme luonnonvarojen tuhlausta nykyiseen malliin.

Rakastan täkäläistä talvea ja erityisesti aurinkoista pikkupakkasta. Sekin on upeaa, kun loistava talvipäivä hiipuu tunteja kestävään hämärään. No, kesäsää ei aina ole paras mahdollinen, mutta hei, teillä on neljä vuodenaikaa! 

Armo loukkaa oikeudentajuamme, ja niin sen kuuluukin mennä, sanoo Helsingin Kallion seurakunnan kirkkoherra Teemu Laajasalo.

Armo on huolettomuutta.

Konsultti sanoisi, että Jumalan ydinosaamista on huolehtiminen. Ja tietysti hän kehottaisi ihmisiä ulkoistamaan huolensa ydinosaajalle.

Jos kerran on olemassa Jumala, joka haluaa kantaa meidän maallisia murheitamme, miksi emme käyttäisi hänen palvelujaan?

Kun näemme vauvan yksin itkemässä ilman aikuista, menemme vauvan luo ja haluamme huolehtia hänestä. Jos puistossa makaa aikuinen humalainen ja valittaa, emme ehkä lähde auttamaan yhtä määrätietoisesti. Saatamme järkeillä, että itsepähän on saattanut itsensä tuohon tilaan.

Jumalan armossa on kysymys siitä, että Jumala katsoo jokaista ihmistä samalla tavalla kuin me katsomme yksin jätettyä pientä lasta. Armo on ansiotonta rakkautta meidän osaksemme.

Armo on kaikille sama.

Jos ihminen on ajanut ylinopeutta, tuntuu oikeudenmukaiselta, että hän saa siitä sakot. Jos hän on pienituloinen, hän saa kohtuullisuuden nimissä pienemmät sakot. Sekin on helppo hyväksyä.

Laki on looginen. Siinä toteutuu oikeudenmukaisuus ja kohtuullisuus.

Armo sen sijaan loukkaa oikeudentajuamme, koska armo on kaikille sama. Se menee tappiin asti. Murhamies ja lainkirjainta noudattava esimerkkikansalainen ovat samalla viivalla.

Armon vaakakupissa ei paina vähäpäästöinen auto eikä Punaisen Ristin kuukausilahjoitus.

Armo kyykyttää.

Armo edellyttää suostumista pieneksi. Se edellyttää kyykkyyn menemistä, ja se on meille ihmisille kauhean häiritsevää. Haluaisimme olla kontrollissa ja hallita. Erehdymme ajattelemaan, että olemme aina moraalisia ja tyylikkäitä.

Mutta olemmeko me? Katsomme televisiosta kuvia nälkään kuolevista lapsista. Jos voisimme pelastaa yhden lapsen antamalla euron, mutta päätämme olla antamatta, eikö kysymys ole murhasta? Tietoisen analyysin jälkeen jätämme antamatta euron ja lapsi kuolee. Silloin meitä auttaa armo.

Minut armo pudottaa polvilleni uudestaan ja uudestaan. Ilman armoa en voisi toimia virassani enkä luottamustehtävässäni World Visionin hallituksessa. Siellä saan kuulla eri puolilta maailmaa yksityiskohtaista dataa kärsimyksestä. Saatamme joutua pohtimaan, lopetammeko rahoituksen sokeiden lasten koululta vai lapsi-prostituoitujen kuntoutukselta.

Voin syyttää maailmanpolitiikkaa ja kehitysapurahojen leikkauksia, mutta se ei poista vastuuta eikä kärsimystä. Niiden edessä ihminen vajoaa polvilleen, eikä jäljellä ole muuta kuin armo.

Armo antaa uuden alun.

Kaikki me kompuroimme ja mokaamme. Olit sitten pappi, konkurssin tehnyt perheyrittäjä, eronnut tai rikoksentekijä, haluat uuden alun.

Teetin Kallion kirkkoon padovalaisena käsityönä rippituolin. En siksi, että luterilaisen kirkon pitäisi ottaa käyttöön yhtä aktiivinen ripittäytyminen kuin katolisessa kirkossa vaan siksi, että halusin rippituolilla sanoa: tämä talo on uudelleen aloittamisen talo.