Maija ilmoniemi on 35-vuotias bloggaaja ja yrittäjä, joka asuu sinkkuna Helsingissä.

Jos huolehdit taloudestasi, sinulla on varaa myös heittäytyä uuteen.

Toteuta omia unelmiasi.

Elin pitkään toisten odotusten mukaan. Olen yrittäjäperheen suorittajatytär Keski-Suomesta. Nuorena luulin, että elämä on suora putki: opiskelut, työpaikka, asuntolaina, perhe.

Pitkään vedin täysillä. Valmistuin maisteriksi ja perustin 26-vuotiaana oman yrityksen, viestintätoimiston. Paiskin töitä, halusin menestyä ja tienata. Oli tärkeää päästä kilistelemään samppanjalaseja hotelli Kämpin baariin.

Hurja työtahti ja pintaliito kuitenkin kostautuivat. Kroppa reistaili, olin uupunut. Lopulta ymmärsin sen johtuvan siitä, että olin väärällä polulla. Luovuin yrityksestäni. Sain tärkeän opin: jos et kuuntele itseäsi, voit huonosti.

Älä jättäydy toisen varaan.

Mieti aina, mitä itse haluat. Toisen varaan jättäytyminen hidastaa omien unelmien toteuttamista ja vähentää jyrkästi tuloja. Se voi heijastua pitkälle tulevaisuuteen. Jos nainen esimerkiksi jää vuosiksi kotiin hoitovapaalle, eläke pienenee selvästi.

Minä opin itsestäni huolehtimisen vaikeimman kautta. Vuonna 2012 rakastuin. Mies muutti Ruotsiin uransa takia, ja minä lähdin mukaan, hyppäsin tyhjään. Elimme miehen ehdoilla ja rahoilla. Oma elämäni jäi sivurooliin, eikä omien työkuvioiden käynnistämiseen koskaan tuntunut löytyvän oikeaa hetkeä. Elin edustusvaimon elämää vailla suunnitelmia tai omaa palkkaa. Tämä kostautui, kun mies jouluna 2013 ilmoitti jättävänsä minut.

Palasin Suomeen rahattomana, työttömänä ja asunnottomana. Oli pakko lainata vanhemmilta rahaa ja mennä sossun luukulle. Mietin, miten ihmeessä jouduin tähän.

Uskalla näyttää haavasi.

Et saa apua, jos muut eivät tiedä, että tarvitset sitä. Eron jälkeen oli kova paikka kertoa muille, että tarvitsin kattoa pääni päälle. Haurauden paljastaminen kuitenkin kannatti. Sain terapiajakson julkiselta puolelta. Ystävä tarjosi minulle asuntonsa vuokralle, ja sain paljon tsemppausta. Tärkeimmät ihmiset pysyivät vierelläni. Olen löytänyt paljon sellaista, minkä arvoa ei voi rahassa mitata.

Älä pelkää heittäytymistä.

Muutoksia ei pidä pelätä. Uusiin haasteisiin tarttumalla tai uraa rohkeasti vaihtamalla voi kohentaa omaa talouttaan. Epäonnistuneistakin yrityksistä jää yleensä jotain käteen. Puoli vuotta eroni jälkeen lähdin Norjaan, jossa työskentelin apulaisena kalastusteollisuudessa. Halusin tienata rahaa ja nauttia luonnosta ja hiljaisuudesta. Kohdalle sattui kuitenkin huono kalavuosi. Tulin takaisin Suomeen seuraavana vuonna, jälleen tyhjän päälle. En silti kadu aikaa Norjassa. Opin uutta, pärjäsin yksin. Pala sydäntäni jäi Norjaan.

Seiso omilla jaloillasi.

Taloudellinen tilanteeni on yhä haasteellinen. Joudun miettimään rahan riittävyyttä joka ainoa päivä. En enää koskaan halua olla taloudellisesti täysin riippuvainen toisesta ihmisestä. Ikinä ei voi tietää, mitä tapahtuu. Rakkaus voi loppua ja sinisilmäinen luottamus kostautua. Siksi jokaisen meistä pitäisi suhtautua raha-asioihin realistisesti. Nainen tarvitsee oman tilin aina. Se antaa mahdollisuuden riippumattomuuteen. Suosittelen avioehtoa ja omaa säästösuunnitelmaa ihan jokaiselle.

 

 

Itsenäinen nainen

"Naisella täytyy olla omat rahat"

Olen täsmälleen samaa mieltä. Ihmettelen kuinka vielä nykyaikanakin osa nuorista naisista jättäytyy miehen elätettäväksi. Rakkausavioliitto voi päättyä milloin vain toisen kyllästymiseen tai kuolemaan. Oma raha antaa vapauden hengittää ja toimia itsenäisesti. Siitä ei kannata luopua yhdenkään miehen vuoksi. Jos mies vaatii naista jäämään kotiin, hälytyskellojen pitäisi soida ja lujaa. Se on ensimmäinen merkki väärästä vallankäytöstä.
Lue kommentti
Itsenäinen nainen

"Naisella täytyy olla omat rahat"

Äitini muistutti minua jatkuvasti nuorena, että muista elää elämäsi siten, että pystyt tarvittaessa elämään omillasi.Se neuvo on aina pysynyt takaraivossani ja olen tosiaankin pitänyt huolta siitä, että pärjään myös omilla tuloillani. Jopa ammatinvalinta meni kylmästi sen mukaan.Olen itsekin monesti ihmetellyt naisia, jotka vapaaehtoisesti ovat vuositolkulla kotona kotihoidontuella ja puolison elätettävänä. Mitäs sitten jos tulee avioero omasta tai miehen toiveesta, puolison kuolema tai pakko...
Lue kommentti

Armo loukkaa oikeudentajuamme, ja niin sen kuuluukin mennä, sanoo Helsingin Kallion seurakunnan kirkkoherra Teemu Laajasalo.

Armo on huolettomuutta.

Konsultti sanoisi, että Jumalan ydinosaamista on huolehtiminen. Ja tietysti hän kehottaisi ihmisiä ulkoistamaan huolensa ydinosaajalle.

Jos kerran on olemassa Jumala, joka haluaa kantaa meidän maallisia murheitamme, miksi emme käyttäisi hänen palvelujaan?

Kun näemme vauvan yksin itkemässä ilman aikuista, menemme vauvan luo ja haluamme huolehtia hänestä. Jos puistossa makaa aikuinen humalainen ja valittaa, emme ehkä lähde auttamaan yhtä määrätietoisesti. Saatamme järkeillä, että itsepähän on saattanut itsensä tuohon tilaan.

Jumalan armossa on kysymys siitä, että Jumala katsoo jokaista ihmistä samalla tavalla kuin me katsomme yksin jätettyä pientä lasta. Armo on ansiotonta rakkautta meidän osaksemme.

Armo on kaikille sama.

Jos ihminen on ajanut ylinopeutta, tuntuu oikeudenmukaiselta, että hän saa siitä sakot. Jos hän on pienituloinen, hän saa kohtuullisuuden nimissä pienemmät sakot. Sekin on helppo hyväksyä.

Laki on looginen. Siinä toteutuu oikeudenmukaisuus ja kohtuullisuus.

Armo sen sijaan loukkaa oikeudentajuamme, koska armo on kaikille sama. Se menee tappiin asti. Murhamies ja lainkirjainta noudattava esimerkkikansalainen ovat samalla viivalla.

Armon vaakakupissa ei paina vähäpäästöinen auto eikä Punaisen Ristin kuukausilahjoitus.

Armo kyykyttää.

Armo edellyttää suostumista pieneksi. Se edellyttää kyykkyyn menemistä, ja se on meille ihmisille kauhean häiritsevää. Haluaisimme olla kontrollissa ja hallita. Erehdymme ajattelemaan, että olemme aina moraalisia ja tyylikkäitä.

Mutta olemmeko me? Katsomme televisiosta kuvia nälkään kuolevista lapsista. Jos voisimme pelastaa yhden lapsen antamalla euron, mutta päätämme olla antamatta, eikö kysymys ole murhasta? Tietoisen analyysin jälkeen jätämme antamatta euron ja lapsi kuolee. Silloin meitä auttaa armo.

Minut armo pudottaa polvilleni uudestaan ja uudestaan. Ilman armoa en voisi toimia virassani enkä luottamustehtävässäni World Visionin hallituksessa. Siellä saan kuulla eri puolilta maailmaa yksityiskohtaista dataa kärsimyksestä. Saatamme joutua pohtimaan, lopetammeko rahoituksen sokeiden lasten koululta vai lapsi-prostituoitujen kuntoutukselta.

Voin syyttää maailmanpolitiikkaa ja kehitysapurahojen leikkauksia, mutta se ei poista vastuuta eikä kärsimystä. Niiden edessä ihminen vajoaa polvilleen, eikä jäljellä ole muuta kuin armo.

Armo antaa uuden alun.

Kaikki me kompuroimme ja mokaamme. Olit sitten pappi, konkurssin tehnyt perheyrittäjä, eronnut tai rikoksentekijä, haluat uuden alun.

Teetin Kallion kirkkoon padovalaisena käsityönä rippituolin. En siksi, että luterilaisen kirkon pitäisi ottaa käyttöön yhtä aktiivinen ripittäytyminen kuin katolisessa kirkossa vaan siksi, että halusin rippituolilla sanoa: tämä talo on uudelleen aloittamisen talo.

Lapsi kuulee ja ymmärtää paljon enemmän kuin erokriisiä läpikäyvät aikuiset luulevat.

Suru kuuluu asiaan.

Minulle vanhempieni ero tuli puskista. Olin juuri täyttänyt kymmenen.

Olin surullinen ja vihainen. Isän pois muuttaminen teki kipeää, sillä olen aina ollut isän tyttö. Varhaislapsuuteni loppui eroon. Esimerkiksi joulu ei ole koskaan tuntunut samalta kuin ennen.

Vanhempien pitäisi puhua lapselle erosta ajoissa. Heidän pitäisi selittää, että vanhemmat eivät enää rakasta toisiaan kuten ennen ja että he muuttavat erilleen jonkin ajan päästä. Missään nimessä erosta ei pidä kertoa vasta silloin, kun uudet asunnot on jo hankittu ja muutto on ovella.

Lapsen tahtoa ei saa jyrätä.

Uusista kuvioista pitää puhua lapselle rauhallisesti. Ei saa huutaa eikä haukkua ketään. Lapsen mielipidettä esimerkiksi siitä, missä hän haluaa asua, täytyy kuunnella.

Lapsi huomaa kyllä, millaiset välit aikuisilla on. Jos vanhemmat riitelevät, lapsi ahdistuu, koska hän rakastaa sekä isää että äitiä.

Se, että halusin muuttaa isän luokse, oli omalle äidilleni kova paikka. Pääsimme kuitenkin tilanteesta yli. Nyt välimme ovat paremmat kuin koskaan.

Puhevälit ovat tärkeät.

Olen ollut onnekas, koska kaikki elämäni aikuiset ovat puheväleissä. Eroperheissä kasvaneita kavereita kuunnellessa olen tajunnut, että paljon huonomminkin voisi olla.

Lapsen elämää helpottaa paljon, jos eronneet vanhemmat tulevat edes jotenkin toimeen keskenään. On tärkeää, että molemmissa kodeissa voi puhua vapaasti ja olla rennosti. Silloin lapsi tuntee olevansa kotona.

Sisarusten saaminen on outoa.

Äidilläni on lapsi uuden puolisonsa kanssa. Isälleni ja äitipuolelleni on tulossa kolmas yhteinen lapsi. Uusien sisarusten syntymä tuntui aluksi kummalliselta. Olin todella karheana asiasta, mustasukkainenkin. Mietin, ovatko uudet tulokkaat tärkeämpiä kuin minä. Vanhempani yrittivät auttaa huomioimalla välillä erityisesti minua. Se helpotti hieman.

Nyt isompana olen tottunut tilanteeseen. Tavallaan on jopa kivaa, että elämässä on uusia läheisiä. Hyväksymistä on helpottanut se, ettei minua ole painostettu nuorempieni vahdiksi ja passaajaksi. Vastuu heistä on aikuisten. Niin sen kuuluu olla.

Vaikeat tunteet menevät ohi.

Erokriisin keskellä eläville lapsille ja aikuisille haluaisin sanoa, että kaikesta selviää. Asiat helpottuvat vuosien myötä, suru ja kiukku lientyvät. Ei kannata stressata liikaa.

Tärkeintä on, että aikuiset luovat lapsen elämään turvallisen ilmapiirin. Lapsi oivaltaa, ettei kaikki tärkeä katoa, vaikka perhekuvio muuttuu. Selkeät raamit ovat tärkeät – mitä tapahtuu seuraavaksi, kuka päättää mistäkin, millaiset ovat kotien pelisäännöt.

Minua on auttanut se, että tiedän sekä isän että äidin rakastavan minua. Molemmat välittävät ja tukevat.

Nyt, kuusi vuotta eron jälkeen, harmittavat enää lähinnä käytännön asiat. Koko ajan pitää reissata isältä äidille ja takaisin. Aina jokin tavara on väärässä paikassa.