Iina tietää, että kiusaajan sanat ovat niin isoja, ettei niitä saa helposti pois mielestä.

Kiusaaminen pelottaa

Minua on kiusattu aika alkuajoista asti. Eskarissa kiusattiin eniten. Siitä haukuttiin, kun olen aika lyhyt ja herkkä. Vaikka en voi sille mitään itse.

Kun menin aamulla eskariin, laitoin takin naulakkoon ja sitten katsoin, kenen leikkiin voisin päästä mukaan. Kukaan ei sanonut, että tule tänne. Olisin heti mennyt.

Joku aikuinen ehkä luuli, että halusinkin olla yksin. Ei saisi luulotella, pitäisi kysyä.

Kun aloin itkeä iltapäivällä eskaritaksissa niitä pilkkaamisia, yksi tyttö potki ja sanoi, että mitä tuo pillittää. Siitä tuli pelottava ja surullinen olo. Olisin halunnut olla kotona äidin ja isän kanssa.

Lohduttaminen auttaa

Isi hermostui aina kovasti, kun kuuli kiusaamisesta. Hän sanoi, että nyt pitää heti tehdä tälle asialle jotain. Isi oli tosi hyvä puolustaja.

Äitikin lohdutti. Äiti sanoi, että olen maailman ihanin tyttö, osaan ajatella muita ja että äiti ja isi ovat minusta ylpeitä. Lohduttaminen on auttanut tosi paljon.

Äiti ja isi puhuivat asiasta päiväkodissa. Myös eskariope puuttui asiaan, kun kerroin. Ei kuitenkaan aina riitä, että aikuinen sanoo, ettei saa kiusata. Kiusaaminen voi loppua ja alkaa uudelleen. Kiusaamista voi olla myös se, ettei oteta mukaan porukoihin. Sitä aikuinen ei ehkä huomaa.

Äidille ja isille kertominen oli vaikeaa, jos oli oikein paha mieli. Ja silloin kun huomasin, että äidille ja isillekin tuli paha mieli siitä kertomisesta.

Synttärikutsu voi olla supertärkeä

Sain ensimmäisen kaverisynttärikutsun ekaluokan syyskuussa. Tulin niin iloiseksi! Olin päiväkodissa nähnyt, miten toiset saivat kutsuja. Ne olivat aina vaatelokeroiden päällä, kyllä ne huomasi. Juhlia edeltävänä iltana oli vaikea nukkua ilosta.

Lähetän WhatsApp-viestejä parin tytön kanssa. Ryhmämme nimi on Perhostytöt. Tuntuu superkivalta kuulua porukkaan. Ystävä on sellainen, joka puhuu kiltisti, kutsuu synttäreille, pitää toisen puolta ja leikkii keppihevosilla.

Pahat sanat eivät unohdu

Kun olen väsynyt tai vaikka jostain asiasta surullinen, kiusaamisjutut tulevat herkästi mieleen, vaikkei niitä enää kovin paljon ole.

Kiusaajan sanat ovat niin isoja, ettei sellaisia unohda helposti. Jos haluaisin tutustua uuteen kaveriin, saatan miettiä, kelpaanko. Ja jos se, joka kiusasi eniten, on lähelläni, haluan heti kauemmas. Alan pelätä, että se alkaa taas.

Luulen, ettei kiusaaja itse enää seuraavana päivänä edes muista, että on kiusannut.

Aikuisen pitää puolustaa lasta

Kiusaamisessa on pahinta, että aiheuttaa toiselle pahan mielen. Se on sikaväärin ja saa itkemään. Jos ei tykkää, miksei voi vain olla hiljaa?

Vanhempien ja opettajien pitäisi puuttua kiusaamiseen heti, ettei se jatku. Joskus se auttaa. Mutta jos on oikein kovapäisiä ihmisiä, jotka eivät halua totella opettajiakaan, niin eivät ne lopeta millään.

Tahtoisin sanoa kiusaajalle, että hei, voisitko lopettaa ja mennä vaikka johonkin paikkaan ihan vain rauhoittumaan?

Vierailija

8-vuotias Iina Tujunen: "Äidille ja isille oli vaikea kertoa kiusaamisesta"

Ihana Iina! Olet rohkea, viisas ja älykäs tyttö! Ominaisuuksia joista on varmasti iloa elämässä nyt ja aikuisena. Yritä olla välittämättä kiusaajista vaikka se ei helppoa olekaan. Ihanaa että olet saanut ystäviä. Toivottavasti kaikki kiusatut saisivat. Se auttaa kestämään typeriä kiusaajia. Kuten sanoit, heitä ei välttämättä kukaan saa lopettamaan. Valitettavasti. Äidille ja isälle kannattaa aina kertoa vaikka he tulisivat surullisiksi. Surullisimpia he ovat siitä jos et kerro heille! Oikein...
Lue kommentti
Serafina Eljaala käy lukiota ja asuu kahden koiransa kanssa palvelutalo Rudolfissa Helsingissä.

Jokaisen nuoren kannattaisi hankkia iäkkäämpi ystävä, sanoo lukiolainen Serafina Eljaala. "Vanhusten ansiosta olen oppinut arvostamaan nuoruutta."

Kaveruus ei katso ikää.

"Puoli vuotta sitten muutin vanhusten palvelutaloon. Asun omassa yksiössäni ja elän oikeastaan aika samanlaista elämää kuin muutkin ikäiseni. Ero on siinä, että nyt minulla on myös vanhoja ystäviä. Talossa asumiseen kuuluu, että me nuoret pidämme seuraa vanhuksille muutaman tunnin viikossa.

Leivomme pullaa ja käymme ulkoilemassa. Se on kivaa ja vähentää minunkin yksinäisyyttäni. Asun nyt ensimmäistä kertaa poissa kotoa.

"Tyynestä on tullut yksi parhaista kavereistani."

Samanikäisten ystävieni kanssa vitsailemme paljon, mutta vanhojen kavereitteni kanssa käymme enemmän vakavia keskusteluja. Palvelutaloon muutettuani opin, että samanmielisyys ja yhteiset kiinnostuksen kohteet tuovat ihmisiä yhteen iästä riippumatta.

Minulla on kaksi koiraa, jotka asuvat palvelutalossa kanssani. Koirien avulla olen tutustunut Tyyneen, josta on tullut yksi parhaista kavereistani täällä. Hän tulee aina iloiseksi nähdessään koirani. Löydämme lemmikeistä aina yhteistä keskusteltavaa."

Tunnen olevani tärkeä.

"Moni vanhus on sanonut, miten kiva heistä on, että asun heidän kanssaan. Osa vanhuksista on kertonut myös luottamuksellisia asioitaan minulle. Tiedän, että jos minusta tuntuu siltä, voin puhua luottamuksellisia asioitani heille.

Joka kerta, kun teemme asukkaiden kesken jotain yhdessä, näen, että läsnäolollani on väliä.

Kerran lähdimme käymään kirkossa. Vaikka en ole uskovainen, kokemus on jäänyt mieleeni. Erityisen siitä teki eräs mummo, joka toivoi minun osallistuvan ehtoolliselle hänen kanssaan. Se oli hänelle tärkeää. Kokemus oli minullekin merkittävä. Tuntui hyvältä, että hän halusi juuri minut mukaansa."

Positiivinen asenne kantaa.

"Palvelutalossa asuvilla vanhuksilla on monenlaisia terveysongelmia. Osaa heistä tilanne masentaa. Sitten on heitä, jotka kaikesta huolimatta jaksavat nähdä asiat myönteisesti. Se on ihailtavaa.

Kaverini Esko on yksi talon positiivisimmista ihmisistä. Hänen asenteestaan opin, että elämästä tulee helpompaa, kun jaksaa nähdä asioiden valoisan puolen. Hänen hyvä mielensä tarttuu minuunkin.

"Vanhuksilla on vähemmän ennakkoluuloja kuin nuorilla."

Vanhuksiin tutustuminen on tehnyt minusta rohkeamman. En ole enää niin ujo vaan uskallan tutustua ihmisiin paremmin kuin aiemmin. Ennen palvelutaloon muuttamista asuin 17 vuotta samassa kerrostalossa, jossa tunsin vain muutaman naapureistani. Palvelutalossa tunnen kaikki saman talon asukkaat.

Nuoret muodostavat helposti ennakkoluuloja toisistaan. Aina kun tutustun uuteen nuoreen, minusta tuntuu, että hänellä on jo oletus siitä, millainen olen. Vanhuksilla ei näitä ennakkoluuloja ole. Täällä minut on otettu vastaan avoimesti ja hyväksytty sellaisena kuin olen."

Nyt arvostan nuoruuttani.

"Vanhusten kanssa ymmärtää sen tosiasian, että jokainen meistä vanhenee. Heidän ansiostaan olen oppinut arvostamaan nuoruuttani.

En ennen tiennyt muistisairauksista mitään, mutta nyt olen tutustunut muistisairaisiin vanhuksiin. Heistä on tullut minulle tärkeitä. Kaverisuhteemme on monimutkainen, sillä he eivät muista minua. Vaikka tutustumme aina uudestaan, kohtaaminen on ilo molemmille."

Serafina Eljaala

19-vuotias lukiolainen asuu palvelutalo Rudolfissa Helsingissä kahden koiransa kanssa. Serafinan poikaystävä laulaa hänelle joka ilta tuutulaulun, vaikka ääniviestillä.

Lääkitsemme surua kuin sairautta ja välttelemme menetyksen kohdanneita. Suru on suurempi tabu kuin kuolema.

Surusta ei tarvitse päästä yli.

Ajattelemme usein, että surulla on alku ja loppu. Taustalla on näkemys siitä, että suru etenee kaavamaisesti ja päättyy joskus. Käsitys surun vaiheista on kuitenkin vuosikymmenten takaa ja vanhentunut. Jokaisen kokemus surusta on yksilöllinen.

Surun sijaan meidän tulisi puhua menetys­kokemuksesta. Kokemus on jotain, joka muuttaa ihmistä ja säilyy osana tätä loppuelämän. Surusta jää jälki.

Olen menettänyt kaksi lastani raskausaikana ja koen, että menetyksestä ei pääse yli koskaan. Menetykseni ovat osa minua ja vaikuttavat elämässäni kaikkeen: siihen, mitä teen työkseni, millainen äiti olen, miten kohtaan muut ihmiset ja kuinka koen luonnon.

Tein tutkimuksen suomalaisesta surusta ja pyysin ihmisiä lähettämään minulle kirjeitä menetyksistään. Moni kertoi ajattelevansa, ettei suru pääty koskaan.

Kukaan ei ole turvassa surulta.

Ihmiset välttelevät surevan kohtaamista. Se aiheuttaa sen, että menetyksen kokenut pelkää ottaa asian puheeksi. Häntä pelottaa, etteivät muut osaa kohdata häntä.

Moni kertoi kirjeissä, että surevaa jopa kartetaan kuin tarttuvatautista. Kaupassa vaihdetaan hyllyväliä eivätkä naapurit uskalla tulla samaan hissiin. Olisin saattanut pitää kertomuksia uskomattomina, jos en itse olisi menettänyt lapsiani ja kokenut samaa.

Luulen karttamisen johtuvan siitä, että niin pitkään kuin välttelemme surevan kohtaamista, voimme uskotella itsellemme olevamme turvassa surulta. Todellisuudessa kaikki kohtaavat surua jossain vaiheessa elämää.

Suru on osa ihmisyyttä. Olemme surevia jo syntyessämme, sillä rakkauden ja välittämisen hinta on luopuminen.

Suru ei ole sairaus.

Suru on suurempi tabu yhteiskunnassamme kuin kuolema. Sen näkee siitä, miten yhteiskunta hoitaa surevia. Läheisen menettäneen on mentävä lääkäriin saadakseen sairauslomaa töistään. Avuksi annetaan usein lääkitys. Tällä yhteiskunta antaa viestin, että suru on kuin sairaus, joka tulee hoitaa pois.

Lääkärit kirjoittavat hautajaisiin rauhoittavia ja osa surevista haluaa niitä, sillä he haluavat selviytyä hautajaisista arvokkaasti. He pelkäävät romahtavansa kesken kaiken. Ymmärrän tarpeen ottaa rauhoittavia. Silti mietin, milloin ihmisellä on lupa romahtaa tässä yhteiskunnassa, jos ei läheisen hautajaisissa.

Puhu surustasi.

Osaamme jo keskustella hyvästä kuolemasta. Nyt on aika avata keskustelu hyvästä surusta. Surusta pitäisi voida puhua avoimesti työpaikalla, päiväkodeissa ja kouluissa.

Surevilla olisi tuhannen taalan paikka ottaa asia puheeksi silläkin uhalla, että se aiheuttaa kiusallisia tilanteita. Kun minulta kysytään, montako lasta minulla on, vastaan usein suoraan, että kaksi elävää ja kaksi kuollutta. Vaikka se järkyttää, ajattelen sen olevan velvollisuuteni. Pehmitän tietä heille, jotka eivät vielä ole oivaltaneet, että suru koskee meitä kaikkia.

Pelkäämme surevien kohtaamista, sillä emme tiedä, miten suruun tulisi ottaa osaa. Ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa, mutta yhden neuvon voin antaa meille kaikille.

Seuraavan kerran, kun kohtaat surevan, huomioi hänen murheensa. Kankeita osanoton sanoja ei välttämättä tarvita. Voit todeta, että kuulit mitä hänelle on tapahtunut ja olet pahoillasi.

Mari Pulkkinen

Suomalaista surua tutkinut 43-vuotias asuu Hämeenlinnassa kahden poikansa ja puolisonsa kanssa. Teini-ikäisen äitinä Marin tekee iloiseksi erityisesti nykynuorten ennakkoluulottomuus kohdata erilaisia ihmisiä.

Lapsetttomuussurija

Tutkija Mari Pulkkinen: "Älä välttele surevaa"

Niin totta! Sanotaan, että puhuminen läheisille auttaa. No, auttoihan se siihen asti, kun kahdelta läheiseltä kuulikin, että olin kuormittanut heitä liikaa. Menetyksen kokeneita ei paitsi osta, myöskän usein haluta kohdata. Minä olen ainakin oppinut läksyni: surusta ei saa puhua tai negatiivisä tunteita purkaa, koska silloin kuormittaa läheisiä liikaa. Tilipilipom ja auringonpaistetta vaan!
Lue kommentti