Lastensuojelu pelastaa lapsia minkä ehtii, mutta se ei riitä. Jos työntekijöitä ei saada äkkiä lisää, tulee yhä enemmän vääriä vastauksia, surullisia lööppejä ja piiloon jäävää hätää, sanoo Kirsi Nurmi.

LASTENSUOJELUA EI VOI TEHDÄ HYVIN.
Lastensuojelun työntekijät eivät tee työtään riittävän hyvin. Se onkin mahdotonta. Suosituksen mukaan yhdellä lastensuojelun työntekijällä tulisi olla 35 asiakasta, mutta ihan tavallista on, että asiakkaita on 70, pahimmillaan jopa sata. Aikaa per asiakas on siis viikossa karkeasti puoli tuntia. Yhden työpäivän aikana asiakkaana saattaa olla kaupasta karkkia näpistänyt koululainen, perheväkivaltaa kokenut lapsi, huumeista vieroittuva nuori, syömishäiriön riuduttama teini ja täysin passiivinen vauva. Työhuone on niin täynnä hätää, että on vaikea valita, mitä tulipaloa yrittää sammuttaa ensimmäisenä.

TARJOLLA VÄÄRIÄ VASTAUKSIA.
Kun lastensuojeluun soittaa hirveän väsynyt äiti ja sanoo, että minun on pakko saada nukkua edes yksi yö, vastaus on usein karu: Yritä pärjätä, ajan myötä helpottuu, soitan joskus. Jokainen sosiaalityöntekijä haluaisi sanoa, että saat vauvan viikonlopuksi tukiperheeseen – mutta siinä jonossa on jo 150 vielä kriittisempää odottajaa. Hyvin monessa kaupungissa tämä lopen uupunut äiti saa apua vasta, kun prakaa kokonaan ja joutuu vaikka osastohoitoon. Tai kun tulee lööppi lehteen, että äiti ravisteli vauvaa.

HUOLTORIITA ON KIROSANA.
Huoltoriita on lastensuojelussa kirosana. Sosiaalityöntekijän edessä on silloin kaksi hänelle ennestään täysin vierasta ihmistä ja kaksi täysin toisistaan poikkeavaa käsitystä. Kuinka kukaan voi lyhyessä ajassa ottaa kantaa, kumman luona lapsen tulee asua? Välillä vanhemmat tekevät vuoron perään lastensuojeluilmoituksia toisistaan: äidin luona on juotu siideriä, isän luona oltu nälissään. Osa ilmoituksista on kiusantekoa, osaa vakavaa huolta. Huoltoriitojen selvittämiseen pitäisi olla erillinen taho. Se olisi reilua vanhempia ja etenkin lapsia kohtaan.

PERHEIDEN HÄTÄ EI NÄY PAPERILLA.
Monesti sosiaalityöntekijä näkee lapsesta heti, että kaikki ei ole kunnossa, mutta se ei riitä. Esimerkiksi huostaanotoissa pitäisi saada vakuutettua myös hallinto-oikeus, ja ne käsittelyt ovat usein paperien perusteella päättämistä. Miten osoittaa aukottomasti paperilla, että lapsella on tuskainen ilme aina, kun isä yrittää koskea? Että kahdeksanvuotias vapisee, kun äiti katsoo häntä silmiin. Kun lapsi sanoo, että mun koti on maailman paras paikka, kuinka todistan paperilla, että tämä lapsi valehtelee peloissaan? Toivoisin, että päätösten tekijät tapaisivat enemmän itse näitä ihmisiä, eivät vain papereita.

PALJON PAHAA JÄÄ TAPAHTUMATTA.
Kun tapahtuu hirveitä asioita, keskitytään siihen, että lastensuojelun työntekijät ovat tehneet virheen. Miksi ei sanota, että kun Suomessa perheiden ja lasten pahoinvointi on näin valtavan suurta, onneksi näitä ei tapahdu enempää! Lastensuojelun avulla on saatu monta lasta pelastettua. Salassapitosäädösten sitoma sossu ei vain voi soittaa iltapäivälehtiin ja kertoa, että säästin taas viime hetkellä lapsen vähintäänkin varmalta pahoinpitelyltä.

LISÄÄ AIKUISIA JA HETI.
Olen varma, että lastensuojelun avulla Suomessa on saatu monta Eerika-tytön kaltaista lasta pelastettua. Yhtä varma olen, että näitä lapsia on koko ajan jossakin. 1990-luvun alun laman aikaan leikattiin kaikkia palveluita, eikä niitä ole 20 vuodessa nostettu ennalleen. Lopputulos on karmea. Todennäköisesti pahoinvoinnin rahallinenkin hinta on lopulta suurempi kuin palveluiden. Priorisointi ja organisointi eivät enää riitä. On helppo sanoa, mitä lapset tarvitsevat – lisää aikuisia. Niin paljon työntekijöitä, että jokainen asiakas voitaisiin hoitaa kunnolla.

Lue lisää Suoria sanoja täältä.

MLL:n ohjelmajohtaja Marie Rautava varoittaa, että suoritusten ja kilpailun korostaminen voi saada lapsen lopettamaan harrastuksen kokonaan.

Suorittaminen vie ilon.

Harrastuksen pitää olla lapsen oma valinta. Ei niin, että vanhempi toteuttaa lapsen kautta omia haaveitaan. Suoritusten ja kilpailun korostaminen voi saada lapsen lopettamaan harrastuksen kokonaan – etenkin, jos hän kokee olevansa ryhmän heikoin lenkki.

Moni lapsi haluaa ponnistella ja kehittyä harrastuksessaan, mutta kaikista ei tarvitse tulla Teemu Selännettä tai Saara Aaltoa. Harrastus saa olla puhdasta ajanvietettä, ja silti siinä voi oppia keskittymistä, kurinalaisuutta, ryhmässä toimimista ja muiden huomioimista.

Minulta vei lapsena liikunnan ilon käytäntö, jossa opettaja kirjasi jokaisen pallonheiton pituuden ja juoksutestin tuloksen. Koripallojoukkueesta jäin pois, kun olin aina kilpailuissa vaihtopenkillä, ja ainoan jälki-istuntoni sain liikuntatunnilta lintsaamisesta. En edelleenkään pidä liikunnasta.

Ryhmän pitää olla turvallinen.

Jokainen lapsi haluaa kuulua joukkoon ja olla arvostettu ja pidetty. Koulussa kiusattu lapsi voi saada harrastusryhmästä kavereita, ja joku toinen saa sieltä onnistumisen elämyksiä, joita koulu ei tarjoa.

Onkin äärimmäisen tärkeää, että harrastusryhmissä panostetaan yhteishengen rakentamiseen. Se pitää muistaa myös silloin, kun vakiintuneeseen ryhmään tulee uusia jäseniä.

12-vuotiasta tytärtäni ehdotettiin telinejumpassa kilpailuryhmään, mutta kerran ryhmässä käytyään hän ei suostunut menemään toista kertaa: kukaan lapsista ei ollut toivottanut häntä tervetulleeksi.

Tiukat aikataulut uuvuttavat.

Jos harrastaminen monta kertaa viikossa sopii lapselle ja vanhemmille, hyvä. Jos aikatauluttamisesta ja kuskaamisesta tulee stressi, on syytä miettiä, tätäkö me varmasti haluamme.

"Vanhemmillakin on oikeus omaan aikaan ilman velvollisuuksia."

Kannattaa seurata lapsen jaksamista. Koulutyö ei saisi kärsiä, aikaa pitäisi jäädä kavereille ja oleiluun, ja välillä saa olla vähän tylsää.

Aikaa tarvitaan myös perheen rentoon yhdessäoloon. Harrastaa voi myös koko perheen voimin, vaikka pelaamista tai retkeilyä. Sitä paitsi vanhemmillakin on oikeus omaan aikaan ilman velvollisuuksia.

Lapset ovat eriarvoisessa asemassa.

Monet harrastusvälineet ja osallistumismaksut ovat niin kalliita, ettei kaikilla perheillä ole varaa niihin. Olisi toivottavaa, että kunnat ja järjestöt lisäisivät edullisia ja maksuttomia harrastusmahdollisuuksia.

Haja-asutusalueilla lapset ovat eriarvoisessa asemassa jo etäisyyksien vuoksi. Koulupäiviin voisikin järjestää enemmän harrastustoimintaa. Myös koulujen tiloja ja välineitä voisi käyttää enemmän sekä ohjattuihin että oppilaiden omatoimisiin harrastuksiin.

Lukeminenkin on harrastus.

Joskus on hyvä miettiä, mitä harrastaminen tarkoittaa. Se ei ole vain aikaan, paikkaan ja rahaan sidottua ohjattua toimintaa. Kotona lukeminen, pelaaminen ja piirtäminen ovat oikein hyviä harrastuksia.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 17/2017.

Marie Rautava

MLL:n ohjelmajohtaja kävi lapsena partiossa ja oli vartionsa huonoin suunnistaja. Se ei haitannut, koska partiokavereiden kanssa oli niin hauskaa.

Peilin sijaan kannattaa katsoa läheisten katseita.

Suomalainen etsii itseään.

Me suomalaiset häpeämme ihan kaikkea. Olemme kuin murrosikäisiä: kapinoimme järjettömästi tai emme uskalla olla omia itsejämme. Uskon, että tämä johtuu sota-ajan läheisyydestä ja siitä, että etsimme kansana ja ihmisinä vielä identiteet-tiämme.

Moni häpeää vartaloaan, mutta silti alastomuus on meille suomalaisille suhteellisen luontevaa. Se luontevuus on hyvä alku.

Poistu peilin edestä.

Itsensä tuijottaminen on aina huono idea. Päädyn itsekin peilin edessä ajattelemaan, että kauheaa, rypyt oikein hyökkäävät esiin. Parempi on lähteä pois peilin edestä, etsiä peilejä läheisistä ja katsoa itseään heidän silmin. Heidän katseensa on rakastava. Olemme itseämme kohtaan armottomia ja kriittisiä, mutta muut näkevät meidät aivan eri silmin.

Ajattele kroppaasi ulkonäön sijaan toiminnan kautta: mikä upea väline, joka pystyy vaikka mihin!

Hoikkuus ei ole onnistumisen merkki.

Välillä koen huonoa omaatuntoa siitä, että olen hoikka. Hoikkuuteen liitetään ajatuksia itsekurista ja itsevarmuudesta, mutta hoikkuus ei ole mikään onnistumisen merkki.

Vaikka olen ollut aina laiha, suhde itseeni ja kehooni ei ole silti ongelmaton. Olen sairastanut syömishäiriötä, ortoreksiaa, jossa on pakkomielle syödä terveellisesti ja jossa syömisen suunnittelu alkaa hallita elämää. Lisäksi lähipiirissäni on ollut mies, joka nuoruudessani säännöllisesti muistutti siitä, että olen ruma. Tätä traumaa olen käsitellyt terapiassa. Onneksi vaikeat asiat voi parhaassa tapauksessa kääntää vahvuudeksi.

Kehuminen kannattaa.

Kun uskallamme paljastaa heikkoutemme, otamme ne haltuun ja olemme vahvempia. Myyttejä ja kipeitä mielikuvia kannattaa purkaa yhdessä. Vertaistuki on tärkeää: on ihana huomata, että muut pyörittelevät samoja ajatuksia. Melkein kaikki miettivät, kelpaavatko.

Kun hyväksyt itsesi, hyväksyt myös muut. Muista antaa niin tutuille kuin tuntemattomillekin myönteistä palautetta. Kommentti hyvästä huulipunasävystä tai kivoista kengistä voi pelastaa päivän. Se parantaa myös omaa fiilistä.

Nauti naiseudestasi.

Naisellisuuden käsitteen laajentaminen tekisi hyvää meille kaikille. Naiseuttaan voi ilmentää juuri kuten haluaa: kukilla tai meikillä tai vaikka sporttisuudella, mikä omalta tuntuukin.

Tärkeintä on muistaa, että olet mahtava ja arvokas sellaisena kuin olet, vatsamakkaroiden määrä ei vaikuta siihen yhtään.

Kukaan ei mahdu muottiin.

Keväällä kuvasin työparini kanssa Älä laihduta -päivän yhteydessä 150 vapaaehtoista. Oli naisia ja miehiä eri puolelta Suomea.

Jokainen kuvattavista poseerasi kameramme edessä alasti mallinuken takana. Mallinuken takaa näkyi nuken jalkoja paksumpia pohkeita, reisiä, vyötäröitä ja käsivarsia. Viesti oli selvä: tämä nukke on väärän kokoinen – minä en. Kukaan ei täytä täydellisyyden vaatimuksia, joita meille syötetään.

Kirjoitus on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14/2017.

Mirkku Merimaa

48-vuotias valokuvaaja asuu Hausjärvellä avomiehensä kanssa. Työparinsa Nina Stoltin kanssa Mirkulla on Älä mahdu muottiin -kuvaprojekti ulkonäköpaineita vastaan. Mirkku harrastaa maastopyöräilyä ja hänellä on viha-rakkaussuhde isoihin, kivisiin mäkiin.