Lihavuudesta näytelmän tehnyt Raisa Omaheimo:
Raisa Omaheimo, 38, miettii, miksi kauniit, ihanat ja älykkäät naiset tärväävät koko elämänsä laihduttamiseen.  Omaheimo on Helsingin Takomo-teatterissa nähdyn Läski-monologin käsikirjoittaja ja esittäjä.
Raisa Omaheimo, 38, miettii, miksi kauniit, ihanat ja älykkäät naiset tärväävät koko elämänsä laihduttamiseen. Omaheimo on Helsingin Takomo-teatterissa nähdyn Läski-monologin käsikirjoittaja ja esittäjä.

"Lihavan ei pidä hävetä tai laihtua, vaan iloita ihanasta itsestään", sanoo teatterintekijä Raisa Omaheimo.

Lihava voi olla terve

Olen saanut lääkäriltä neuvoksi lähteä lenkille, vaikka olen mennyt vastaanotolle valittamaan yskää. Laihduttamista tuputetaan ratkaisuksi, olipa ongelma mikä tahansa.

Lihava ihminen voi olla liikunnallinen, hyväkuntoinen ja terve. Laiha ihminen voi olla huonossa kunnossa ja sairas.

Toki suuri määrä ylipainoa nostaa tiettyjen sairauksien riskiä, mutta niin nostavat myös liikkumattomuus, tupakointi tai huonot perintötekijät.

Vaate saa olla tiukka

Pukeuduin monta vuotta vain mustiin kaapuihin. Sellaisiahan ”isojen tyttöjen” vaateosastolla myydään, siellä liikkeen perimmäisessä nurkassa. Suurin osa suurten kokojen vaatteista tuntuu tähtäävän kehon peittämiseen.

Kun ostin ensimmäiset pillifarkut kahdeksan vuotta sitten, tuli ihana olo, että olenpa mahtavan näköinen.

Isokokoinenkin saa halutessaan pukeutua vartalonmyötäisiin asuihin. Tärkeintä on, että omissa vaatteissa on hyvä ja kaunis olla.

Bikinivartalon saa, kun on vartalo ja laittaa sen päälle bikinit.

Monet naiset odottavat laihtumista, jotta voisivat käyttää seksikkäitä alusvaatteita. Odotellessa saattaa kulua parikymmentä vuotta tai pahimmillaan koko elämä. Se on surullista. Jokaisen pitäisi voida ostaa mielettömät pitsihepenet, jos sellaisista tykkää.

Kaikki eivät halua muuttua

Televisiossa laihdutetaan: Suurin pudottaja! Rakas,sinusta on tullut pullukka! Missä ovat lehtijutut ja televisio-ohjelmat siitä, että joku ei laihtunut yhtään ja on tosi onnellinen? Tai tarinat ihmisistä, jotka lihoivat ja löysivät rakkauden?

Yhteiskunnallinen keskustelu pyörii lähinnä sen ympärillä, että lihavia opastetaan, kuinka he voivat laihtua. Lihavat ovat joko neuvojen, ohjeiden ja huolen kohteita tai vastuuttomia kansantalousmenojen tuottajia. Heiltä ei kysytä, mitä he tarvitsisivat voidakseen hyvin.

Laihtuminen on vaikeaa

Neuvot perunoiden kalorimäärästä eivät auta ketään. Kyllä jokainen suomalainen tietää, mikä on lautasmalli ja että ruisleipä on terveellistä.

Syömiseen liittyvä problematiikka on tosi monimutkaista. Laihduttamiseen tähtäävät pikaratkaisut tuottavat vain epäonnistumista ja häpeää. Sama tapa pudottaa painoa ei sovi kaikille.

Jokaisella on oikeus syödä kakunpala ja nauttia. On surullista, että työpaikan kahvipöydässä lietsotaan kimpassa syyllisyyttä repsahduksista ja vedetään kakku suuhun huulet mutrussa. Sitten syödään lounaalla kolme salaatinlehteä ja voivotellaan.

Ylipainoinen, kehu itseäsi

Kun seisoin viime viikolla bussipysäkillä, tuntematon suomalaismies sanoi: "Sä olet tosi ruma ja läski". Näin on tapahtunut kymmeniä kertoja, eri ympäristöissä.

Viime vuosina nimittely on lisääntynyt. Sosiaaliseen mediaan tottuneet ihmiset kuvittelevat, että sananvapauden varjolla voi laukoa mitä tahansa.

Muutos voi alkaa vain omasta itsestä. Ensin jokainen voisi päättää lopettaa itsensä haukkumisen: onpa iso maha, näytänpä väsyneeltä.

Yritän tietoisesti kehua itseäni sekä yksin että kouluikäisen tyttäreni kuullen: olenpa sinnikäs, vahva ja mahtava. Kaikkien kehujen ei tarvitse liittyä ulkonäköön.

Ella L.

Lihavuudesta näytelmän tehnyt Raisa Omaheimo: "Jokainen on bikinikunnossa"

On aivan uskomatonta, miten ihmiset kuvittelevat olevansa oikeutettuja arvostelemaan toisten, ja vieläpä täysin vieraiden ihmisten ulkonäköä. Henkilökohtaisesti en koskaan ole törmännyt tällaiseen - vaikka en todellakaan pienikokoisimmasta päästä olekaan - mutta jatkuvasti kuulee samanlaisia tarinoita. Tosi inspiroiva teksti! Kiitos.
Lue kommentti
Serafina Eljaala käy lukiota ja asuu kahden koiransa kanssa palvelutalo Rudolfissa Helsingissä.

Jokaisen nuoren kannattaisi hankkia iäkkäämpi ystävä, sanoo lukiolainen Serafina Eljaala. "Vanhusten ansiosta olen oppinut arvostamaan nuoruutta."

Kaveruus ei katso ikää.

"Puoli vuotta sitten muutin vanhusten palvelutaloon. Asun omassa yksiössäni ja elän oikeastaan aika samanlaista elämää kuin muutkin ikäiseni. Ero on siinä, että nyt minulla on myös vanhoja ystäviä. Talossa asumiseen kuuluu, että me nuoret pidämme seuraa vanhuksille muutaman tunnin viikossa.

Leivomme pullaa ja käymme ulkoilemassa. Se on kivaa ja vähentää minunkin yksinäisyyttäni. Asun nyt ensimmäistä kertaa poissa kotoa.

"Tyynestä on tullut yksi parhaista kavereistani."

Samanikäisten ystävieni kanssa vitsailemme paljon, mutta vanhojen kavereitteni kanssa käymme enemmän vakavia keskusteluja. Palvelutaloon muutettuani opin, että samanmielisyys ja yhteiset kiinnostuksen kohteet tuovat ihmisiä yhteen iästä riippumatta.

Minulla on kaksi koiraa, jotka asuvat palvelutalossa kanssani. Koirien avulla olen tutustunut Tyyneen, josta on tullut yksi parhaista kavereistani täällä. Hän tulee aina iloiseksi nähdessään koirani. Löydämme lemmikeistä aina yhteistä keskusteltavaa."

Tunnen olevani tärkeä.

"Moni vanhus on sanonut, miten kiva heistä on, että asun heidän kanssaan. Osa vanhuksista on kertonut myös luottamuksellisia asioitaan minulle. Tiedän, että jos minusta tuntuu siltä, voin puhua luottamuksellisia asioitani heille.

Joka kerta, kun teemme asukkaiden kesken jotain yhdessä, näen, että läsnäolollani on väliä.

Kerran lähdimme käymään kirkossa. Vaikka en ole uskovainen, kokemus on jäänyt mieleeni. Erityisen siitä teki eräs mummo, joka toivoi minun osallistuvan ehtoolliselle hänen kanssaan. Se oli hänelle tärkeää. Kokemus oli minullekin merkittävä. Tuntui hyvältä, että hän halusi juuri minut mukaansa."

Positiivinen asenne kantaa.

"Palvelutalossa asuvilla vanhuksilla on monenlaisia terveysongelmia. Osaa heistä tilanne masentaa. Sitten on heitä, jotka kaikesta huolimatta jaksavat nähdä asiat myönteisesti. Se on ihailtavaa.

Kaverini Esko on yksi talon positiivisimmista ihmisistä. Hänen asenteestaan opin, että elämästä tulee helpompaa, kun jaksaa nähdä asioiden valoisan puolen. Hänen hyvä mielensä tarttuu minuunkin.

"Vanhuksilla on vähemmän ennakkoluuloja kuin nuorilla."

Vanhuksiin tutustuminen on tehnyt minusta rohkeamman. En ole enää niin ujo vaan uskallan tutustua ihmisiin paremmin kuin aiemmin. Ennen palvelutaloon muuttamista asuin 17 vuotta samassa kerrostalossa, jossa tunsin vain muutaman naapureistani. Palvelutalossa tunnen kaikki saman talon asukkaat.

Nuoret muodostavat helposti ennakkoluuloja toisistaan. Aina kun tutustun uuteen nuoreen, minusta tuntuu, että hänellä on jo oletus siitä, millainen olen. Vanhuksilla ei näitä ennakkoluuloja ole. Täällä minut on otettu vastaan avoimesti ja hyväksytty sellaisena kuin olen."

Nyt arvostan nuoruuttani.

"Vanhusten kanssa ymmärtää sen tosiasian, että jokainen meistä vanhenee. Heidän ansiostaan olen oppinut arvostamaan nuoruuttani.

En ennen tiennyt muistisairauksista mitään, mutta nyt olen tutustunut muistisairaisiin vanhuksiin. Heistä on tullut minulle tärkeitä. Kaverisuhteemme on monimutkainen, sillä he eivät muista minua. Vaikka tutustumme aina uudestaan, kohtaaminen on ilo molemmille."

Serafina Eljaala

19-vuotias lukiolainen asuu palvelutalo Rudolfissa Helsingissä kahden koiransa kanssa. Serafinan poikaystävä laulaa hänelle joka ilta tuutulaulun, vaikka ääniviestillä.

Lääkitsemme surua kuin sairautta ja välttelemme menetyksen kohdanneita. Suru on suurempi tabu kuin kuolema.

Surusta ei tarvitse päästä yli.

Ajattelemme usein, että surulla on alku ja loppu. Taustalla on näkemys siitä, että suru etenee kaavamaisesti ja päättyy joskus. Käsitys surun vaiheista on kuitenkin vuosikymmenten takaa ja vanhentunut. Jokaisen kokemus surusta on yksilöllinen.

Surun sijaan meidän tulisi puhua menetys­kokemuksesta. Kokemus on jotain, joka muuttaa ihmistä ja säilyy osana tätä loppuelämän. Surusta jää jälki.

Olen menettänyt kaksi lastani raskausaikana ja koen, että menetyksestä ei pääse yli koskaan. Menetykseni ovat osa minua ja vaikuttavat elämässäni kaikkeen: siihen, mitä teen työkseni, millainen äiti olen, miten kohtaan muut ihmiset ja kuinka koen luonnon.

Tein tutkimuksen suomalaisesta surusta ja pyysin ihmisiä lähettämään minulle kirjeitä menetyksistään. Moni kertoi ajattelevansa, ettei suru pääty koskaan.

Kukaan ei ole turvassa surulta.

Ihmiset välttelevät surevan kohtaamista. Se aiheuttaa sen, että menetyksen kokenut pelkää ottaa asian puheeksi. Häntä pelottaa, etteivät muut osaa kohdata häntä.

Moni kertoi kirjeissä, että surevaa jopa kartetaan kuin tarttuvatautista. Kaupassa vaihdetaan hyllyväliä eivätkä naapurit uskalla tulla samaan hissiin. Olisin saattanut pitää kertomuksia uskomattomina, jos en itse olisi menettänyt lapsiani ja kokenut samaa.

Luulen karttamisen johtuvan siitä, että niin pitkään kuin välttelemme surevan kohtaamista, voimme uskotella itsellemme olevamme turvassa surulta. Todellisuudessa kaikki kohtaavat surua jossain vaiheessa elämää.

Suru on osa ihmisyyttä. Olemme surevia jo syntyessämme, sillä rakkauden ja välittämisen hinta on luopuminen.

Suru ei ole sairaus.

Suru on suurempi tabu yhteiskunnassamme kuin kuolema. Sen näkee siitä, miten yhteiskunta hoitaa surevia. Läheisen menettäneen on mentävä lääkäriin saadakseen sairauslomaa töistään. Avuksi annetaan usein lääkitys. Tällä yhteiskunta antaa viestin, että suru on kuin sairaus, joka tulee hoitaa pois.

Lääkärit kirjoittavat hautajaisiin rauhoittavia ja osa surevista haluaa niitä, sillä he haluavat selviytyä hautajaisista arvokkaasti. He pelkäävät romahtavansa kesken kaiken. Ymmärrän tarpeen ottaa rauhoittavia. Silti mietin, milloin ihmisellä on lupa romahtaa tässä yhteiskunnassa, jos ei läheisen hautajaisissa.

Puhu surustasi.

Osaamme jo keskustella hyvästä kuolemasta. Nyt on aika avata keskustelu hyvästä surusta. Surusta pitäisi voida puhua avoimesti työpaikalla, päiväkodeissa ja kouluissa.

Surevilla olisi tuhannen taalan paikka ottaa asia puheeksi silläkin uhalla, että se aiheuttaa kiusallisia tilanteita. Kun minulta kysytään, montako lasta minulla on, vastaan usein suoraan, että kaksi elävää ja kaksi kuollutta. Vaikka se järkyttää, ajattelen sen olevan velvollisuuteni. Pehmitän tietä heille, jotka eivät vielä ole oivaltaneet, että suru koskee meitä kaikkia.

Pelkäämme surevien kohtaamista, sillä emme tiedä, miten suruun tulisi ottaa osaa. Ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa, mutta yhden neuvon voin antaa meille kaikille.

Seuraavan kerran, kun kohtaat surevan, huomioi hänen murheensa. Kankeita osanoton sanoja ei välttämättä tarvita. Voit todeta, että kuulit mitä hänelle on tapahtunut ja olet pahoillasi.

Mari Pulkkinen

Suomalaista surua tutkinut 43-vuotias asuu Hämeenlinnassa kahden poikansa ja puolisonsa kanssa. Teini-ikäisen äitinä Marin tekee iloiseksi erityisesti nykynuorten ennakkoluulottomuus kohdata erilaisia ihmisiä.

Lapsetttomuussurija

Tutkija Mari Pulkkinen: "Älä välttele surevaa"

Niin totta! Sanotaan, että puhuminen läheisille auttaa. No, auttoihan se siihen asti, kun kahdelta läheiseltä kuulikin, että olin kuormittanut heitä liikaa. Menetyksen kokeneita ei paitsi osta, myöskän usein haluta kohdata. Minä olen ainakin oppinut läksyni: surusta ei saa puhua tai negatiivisä tunteita purkaa, koska silloin kuormittaa läheisiä liikaa. Tilipilipom ja auringonpaistetta vaan!
Lue kommentti