Yrittäjä ja luovuusguru Saku Tuomisen mielestä käyttädymme töissä kuin lapset ja käytämme työajan tehottomaan puuhailuun.

Työajat pitää poistaa.

Minusta on järkevämpää, että ihmisille määritellään selkeät tehtävät ja he saavat itse päättää, koska ja missä he niitä tekevät. Jos joku on niin tehokas, että saa kaiken tehtyä kolmessa päivässä, se pitää sallia ja antaa loppuviikko vapaaksi. Kun sanon suomalaisille johtajille, että työajat pitäisi poistaa, he vastaavat usein, ettei se ole realismia isoissa firmoissa. Miksei? Maailma on täynnä isoja pörssiyrityksiä, joissa se toimii. Yhtenä esimerkkinä vaikkapa amerikkalainen Best Buy, jonka liikevaihto yli 15 miljardia dollaria.

Teemme töitä kuin koululaiset.

Käyttäydymme töissä kuin pienet lapset ja olemme henkisesti kuin peruskoululaisia. Kun vastaan tulee pienikin ongelma, ensimmäinen reaktio on valittaa ja huutaa esimiestä apuun sen sijaan, että ratkaisisimme ongelmat itse. Laitamme meileihimme cc:ksi esimiehen, mikä vastaa kouluaikojen opettajalle vietyä omenaa. Haluamme, että esimies näkee, kuinka ahkeria ja kilttejä me olemme olleet.

Vietämme liikaa aikaa työpaikalla.

Jos ihminen miettii asioita uupuneena ja tylsistyneenä työpöytänsä ääressä, hän on ahkera. Jos hän menee miettimään asioita jäätelötötterö kädessä torille, hän lintsaa. Työpäivässämme on paljon tehtäviä, jotka olisi järkevä tehdä muualla kuin toimistossa. Koko työkulttuurimme perustuu edelleen tehdastyön ja kellokortin logiikalle, vaikka valtaosa työstämme on tietotyötä, joka vaatii ajatusten työstämistä, ideointia ja suunnittelua. Siihen toimisto ei aina ole paras ympäristö.

Työkulttuurimme perustuu kyttäämiseen.

Emme luota aikuisiin ihmisiin. Kyttäämme ja kontrolloimme työntekijöitä, ja se tapahtuu tehokkuuden ja luovuuden kustannuksella. Järkevämmässä työviikossa asioita rytmitetään ja niputetaan. Järkevää on pitää rutiinipalaverit lyhyinä ja hoitaa keskittymistä vaativat asiat muualla kuin avokonttorissa. Poikkeuksen muodostavat tietysti paikalla olemista vaativat ammatit, kuten kirurgin, bussinkuljettajan tai vaikkapa kokin työt.

Ihmiset eivät uuvu, koska he tekevät paljon töitä.

Ihmiset uupuvat enemmän ja helpommin kuin koskaan. En usko, että suurin ongelma on se, että he tekevät liikaa töitä. Isompi ongelma on se, että työtehtävät ovat epämääräisiä. Vaikka töitä tekisi valtavasti, tuntuu, että mitään ei saa aikaiseksi. Se uuvuttaa. Ihminen saa tyydytystä saadessaan jotain aikaan.

Palaverit ovat sekä liian lyhyitä että pitkiä.

Vatvomme tunnin asioita, jotka olisi mahdollista päättää kymmenessä minuutissa ja toisaalta me yritämme ratkaista haastavia asioita aivan liian lyhyessä ajassa. Päivät täyttyvät tehottomasta puuhailusta, säätämisestä. Tästä seuraa, että ajaudumme tekemään kunnon töitä lähinnä vain iltaisin ja viikonloppuisin.

Emme keskity huolella mihinkään.

Kun palaamme illalla kotiin, yritämme laskea kierroksia valkoviinillä. Sen seurauksena nukumme huonosti ja tarvitsemme kahvia saadaksemme aamulla koneemme käyntiin. Vietämme päivämme kahvin ja valkoviinin välimaastossa.

Huonosta johtamisesta puhutaan paljon, mutta ehkä kaikkein suurin johtamisongelma on jokaisen työtä tekevän korvien välissä. Harva osaa johtaa itseään.

Peilin sijaan kannattaa katsoa läheisten katseita.

Suomalainen etsii itseään.

Me suomalaiset häpeämme ihan kaikkea. Olemme kuin murrosikäisiä: kapinoimme järjettömästi tai emme uskalla olla omia itsejämme. Uskon, että tämä johtuu sota-ajan läheisyydestä ja siitä, että etsimme kansana ja ihmisinä vielä identiteet-tiämme.

Moni häpeää vartaloaan, mutta silti alastomuus on meille suomalaisille suhteellisen luontevaa. Se luontevuus on hyvä alku.

Poistu peilin edestä.

Itsensä tuijottaminen on aina huono idea. Päädyn itsekin peilin edessä ajattelemaan, että kauheaa, rypyt oikein hyökkäävät esiin. Parempi on lähteä pois peilin edestä, etsiä peilejä läheisistä ja katsoa itseään heidän silmin. Heidän katseensa on rakastava. Olemme itseämme kohtaan armottomia ja kriittisiä, mutta muut näkevät meidät aivan eri silmin.

Ajattele kroppaasi ulkonäön sijaan toiminnan kautta: mikä upea väline, joka pystyy vaikka mihin!

Hoikkuus ei ole onnistumisen merkki.

Välillä koen huonoa omaatuntoa siitä, että olen hoikka. Hoikkuuteen liitetään ajatuksia itsekurista ja itsevarmuudesta, mutta hoikkuus ei ole mikään onnistumisen merkki.

Vaikka olen ollut aina laiha, suhde itseeni ja kehooni ei ole silti ongelmaton. Olen sairastanut syömishäiriötä, ortoreksiaa, jossa on pakkomielle syödä terveellisesti ja jossa syömisen suunnittelu alkaa hallita elämää. Lisäksi lähipiirissäni on ollut mies, joka nuoruudessani säännöllisesti muistutti siitä, että olen ruma. Tätä traumaa olen käsitellyt terapiassa. Onneksi vaikeat asiat voi parhaassa tapauksessa kääntää vahvuudeksi.

Kehuminen kannattaa.

Kun uskallamme paljastaa heikkoutemme, otamme ne haltuun ja olemme vahvempia. Myyttejä ja kipeitä mielikuvia kannattaa purkaa yhdessä. Vertaistuki on tärkeää: on ihana huomata, että muut pyörittelevät samoja ajatuksia. Melkein kaikki miettivät, kelpaavatko.

Kun hyväksyt itsesi, hyväksyt myös muut. Muista antaa niin tutuille kuin tuntemattomillekin myönteistä palautetta. Kommentti hyvästä huulipunasävystä tai kivoista kengistä voi pelastaa päivän. Se parantaa myös omaa fiilistä.

Nauti naiseudestasi.

Naisellisuuden käsitteen laajentaminen tekisi hyvää meille kaikille. Naiseuttaan voi ilmentää juuri kuten haluaa: kukilla tai meikillä tai vaikka sporttisuudella, mikä omalta tuntuukin.

Tärkeintä on muistaa, että olet mahtava ja arvokas sellaisena kuin olet, vatsamakkaroiden määrä ei vaikuta siihen yhtään.

Kukaan ei mahdu muottiin.

Keväällä kuvasin työparini kanssa Älä laihduta -päivän yhteydessä 150 vapaaehtoista. Oli naisia ja miehiä eri puolelta Suomea.

Jokainen kuvattavista poseerasi kameramme edessä alasti mallinuken takana. Mallinuken takaa näkyi nuken jalkoja paksumpia pohkeita, reisiä, vyötäröitä ja käsivarsia. Viesti oli selvä: tämä nukke on väärän kokoinen – minä en. Kukaan ei täytä täydellisyyden vaatimuksia, joita meille syötetään.

Kirjoitus on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14/2017.

Mirkku Merimaa

48-vuotias valokuvaaja asuu Hausjärvellä avomiehensä kanssa. Työparinsa Nina Stoltin kanssa Mirkulla on Älä mahdu muottiin -kuvaprojekti ulkonäköpaineita vastaan. Mirkku harrastaa maastopyöräilyä ja hänellä on viha-rakkaussuhde isoihin, kivisiin mäkiin.

Itseluottamus ei ole ylimielisyyttä, vaikka meillä usein niin luullaan.

Usko, että onnistut.

Itseluottamus on Suomessa tabu. Ajattelemme helposti, että näkyvästi itseensä luottava on ylimielinen. Se ei pidä paikkansa. Itseluottamus on ihmisen synnynnäinen ominaisuus, kun taas ylimielisyys kumpuaa sisäisestä epävarmuudesta.

Olen asunut Australiassa, ja vaimoni on sieltä kotoisin. Australiassa ihmiset uskaltavat sanoa, että ovat jossain asiassa hyviä ja toisessa huonoja. Myös Pohjois-Amerikassa voi huoletta tuoda esiin, että on aika taitava siinä mitä tekee.

Itseluottamusta tarvitaan kaikkialla: töissä, kotona ja ihmissuhteissa. Lisäksi useat tutkimukset ovat osoittaneet, että ne, jotka uskovat onnistuvansa, myös onnistuvat.

Sinussa on kaikki valmiina.

Kuvittele yksivuotias, joka opettelee kävelemään. Harjoitellessaan lapsi tarvitsee oppimishalua, luovuutta, periksiantamattomuutta, sinnikkyyttä ja kykyä aloittaa alusta epäonnistumisen jälkeen. Jokainen terve lapsi käyttää hyväkseen näitä taitoja, joita kutsun nimellä ”menestyjän tehdasasetukset”.

Kaikki, mitä menestymiseen ja onnistumiseen tarvitaan, on meissä jo valmiina. Itseluottamus on eräänlainen ihmisenä olemisen perustila. 

Luontainen itseluottamus alkaa kadota 3–5 vuoden iässä, kun lapsen ajattelutaidot kehittyvät. Tuossa iässä lapset alkavat matkia ja oppivat vertailemaan itseään muihin.

Oregonin yliopiston tutkimuksessa haastateltiin ala-asteikäisiä, joilta kysyttiin, osaavatko he mielestään tanssia, laulaa, piirtää ja kertoa tarinoita. Jokainen lapsi kertoi osaavansa kaikkia. Noin viisitoista vuotta myöhemmin heitä haastateltiin uudelleen. Nyt yksikään ei vastannut osaavansa kaikkia. Suurin osa kertoi osaavansa yhtä ja muutama vastaaja kahta asiaa.

Tulos tuskin tarkoittaa, että haastateltavien taidot huonontuivat. Sen sijaan itseluottamus ja usko omiin taitoihin laskivat.

Yksi syy huonoon itseluottamukseen olivat korkeat vaatimukset, joita aikuisiksi kasvaneet haastateltavat asettivat omalle suoritukselleen. Nuo kuvitteelliset rajat estivät heitä kokemasta itseluottamusta.

Virhe on opettaja.

Luontaisen itseluottamuksen voi löytää, kun alkaa ymmärtää omaa ajatteluaan. On hyvä oivaltaa, että luontainen itseluottamus ei riipu ulkoisesta palautteesta. Sen ainoa lähde on ihmisen oma mieli. 

Mieti, miten suhtaudut virheisiin. Ovatko epäonnistumiset sinulle ongelmia, joita pitää kaikin keinoin välttää? 

Tutkimuksen valossa näyttää siltä, että etenkin naisilla on taipumusta perfektionismiin, joka johtaa virheiden välttelyyn. Virheet ovat kuitenkin väistämättömiä ja kehittymisen kannalta tärkeitä. 

Jos epäonnistuminen pelottaa, kannattaa käyttää ”onnistun tai opin” -ajattelua. Silloin yrittämisestä voi seurata kaksi asiaa: joko onnistuminen tai epäonnistuminen ja oppiminen. Kun virheet eivät ole isku itseluottamukseen, voi huoletta kokeilla ja epäonnistua.

Meistä tulee kiitollisia vasta, kun menetämme sen, mitä meillä on.

Keskitymme puutteisiin.

Terapeutin työssä olen huomannut, että emme osaa olla kiitollisia siitä, mitä meillä on.

Todellisuudessa useimmilla meistä on kaikki hyvin. Kun kaikki on hyvin pitkään, totumme siihen ja kaikesta hyvästä ympärillämme alkaa tulla itsestäänselvyys. Ei aikaakaan, kun se, mikä alun perin oli meille lahja, etu ja hyvä asia, on mielessämme muuttunut oikeudeksi. Oikeus taas muuttuu vaivihkaa vaatimukseksi, ja lakkaamme keskittymästä siihen, mitä meillä on. Alamme ajatella puutteita ja lopulta kiitollisuutemme katoaa.

Vasta menetys tekee kiitolliseksi.

Ihmiset, jotka ovat menettäneet eniten, ovat usein kaikkein kiitollisimpia. Kun joutuu luopumaan jostain tärkeästä, havahtuu ajattelemaan, mikä elämässä on merkityksellistä.

Itse havahduin, kun olin hiljattain menettää koko omaisuuteni. Olin mukana epäonnistuneessa yrityskaupassa ja ajauduin tilanteeseen, jossa oli todennäköistä, että muutamien kuukausien päästä meillä ei olisi enää kotia eikä minulla töitä. Tein kaikkeni asian korjaamiseksi, mutta mikään ei tuntunut auttavan.

Tilanne oli vaikea pitkään, mutta hiljalleen aloin hyväksyä kohtaloni. Lakkasimme vastustamasta tulevaa. Lopulta kuin ihmeen kaupalla tilanne ratkesi niin, ettemme menettäneet mitään. Kokemus kuitenkin opetti sen, ettei onnellisuuteni ole kiinni olosuhteista.

Ole kiitollinen vastoinkäymisistäsi.

Meidän tulisi nöyrästi hyväksyä se, kun jotain pahaa tapahtuu. Vastoinkäymiset usein kasvattavat meitä ihmisinä, vaikka sitä on hetkessä vaikea huomata.

Voimme itse valita, miten suhtaudumme vaikeuksiimme. Voimme joko katkeroitua ja muuttua kyynisiksi tai nöyrtyä ja kuunnella, mitä vaikeudet tahtovat meille opettaa. Kun hyväksyt vastoinkäymisesi, huomaat, mitä hyvää ne sinussa synnyttivät.

Kuolemansairas ihminen on äärimmäinen esimerkki siitä, miten vastoinkäyminen kasvattaa ihmismieltä. Tieto omasta kuolemasta järkyttää, mutta asian käsiteltyään ja hyväksyt­tyään ihminen muuttuu. Hänessä alkaa näkyä valo. Kun omaiset tulevat lohduttamaan kuolevaa, hän lohduttaakin heitä. Se on ihmeellistä.

Kiitollisena saat olla oma itsesi.

Jos vastustat sitä, mitä sinulle tapahtuu, luot elämääsi kärsimystä. Kiitollisuus on kykyä olla läsnä. Jos et voi elää tässä hetkessä, et voi myöskään olla oma itsesi.

Yksi tärkeimmistä kysymyksistä on, pidämmekö maailmaa hyväntahtoisena vai pahantahtoisena. Kysymys tarkoittaa perimmiltään sitä, elämmekö pelossa vai rakkaudessa.

Pelossa elävä on vakuuttunut siitä, että maailma on pahantahtoinen ja näkee ympäröivät ihmiset uhkana. Ihminen, joka näkee maailman hyväntahtoisena, saa sen myötä luvan olla oma itsensä. Hän kokee olevansa riittävä ja hyvä eikä hänen tarvitse osoittaa muille olevansa jotain muuta kuin on. Silloin voi myös tehdä virheitä ja olla keskeneräinen.

Ja kiitollinen.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 11/2017.

text.

6|

Verkossa ilkeily on helpompaa kuin vitsailu, sanoo aivotutkija Katri Saarikivi.

Tunnemme, vaikka se ei näy.

Internet on puutteellinen. Siellä keskusteluista välittyy vain asiasisältö, tunteet jäävät vähemmälle huomiolle. Laitteemme eivät välitä hymyjämme tai tuohtunutta ilmettämme.

Kun tunteet puuttuvat, empatia estyy. Silloin on helppo laukoa kamaliakin asioita, nimitellä ja kirjoittaa tappouhkauksia.

Monet keskustelupalstat ovat vihoviimeinen paikka, mihin kenenkään kannattaa mennä. Valitettavasti.

Ongelma piilee siinä, että sosiaalinen media ja pikaviestintäsovellukset matkivat kasvokkain tapahtuvaa viestintää. Kasvokkain me kuitenkin näemme toisen eleet ja ilmeet, somessa emme.

Vaikka tunteet eivät näy, ne ovat olemassa. Iloa tai surua voi toki yrittää ilmaista netissä hymiöillä, mutta silloin kyse on aina tietoisesta valinnasta. Emoji ei välttämättä kerro lähettäjän todellisesta mielialasta mitään.

Emme ymmärrä, mitä empatia on.

Netissä vellovaa keskustelukulttuuria parantaisi paljon jo se, että ihmiset ymmärtäisivät, mitä empatia todella on. Usein siitä puhutaan jotenkin pehmeänä asiana tai tunteena.

Empatia ei kuitenkaan ole tunne, vaan isompi kokoelma taitoja, joita tukee liuta aivojen mekanismeja. Niiden avulla ihmisten välille syntyy yhteys, ja saamme mahdollisuuden astua hetkeksi toisen ihmisen saappaisiin.

Silloin myös toisen ajatuksia ja tunteita ymmärtää paremmin.

Tutun ihmisen kanssa on jo olemassa yhteys, jolloin hänen äänensävynsä ja tapansa puhua pystyy paremmin kuvittelemaan myös pikaviestistä.

Tuntemattoman ihmisen teksti sen sijaan on meille aivan tyhjää. Mielellämme ei ole aineksia, joista rakentaa empatiaan tarvittavaa kuvaa ihmisestä. Emme tunne hänen persoonaansa tai elämäntilannettaan. Siksi emme myöskään osaa niin hyvin samaistua häneen.

Kun toisen loukkaantunutta mieltä ei joudu itse kohtaamaan, on helppo päästää ilkeyksiä suustaan.

Netissä vitsailu on riski.

Käytämme digitaalisia työkaluja kommunikoimiseen yhä enemmän, vaikka ne eivät toimi riittävän hyvin.

Siihen asti kunnes tunteemme välittyvät netinkin kautta sulavasti, meidän ihmisten tulisi itse kiinnittää huomiota käyttäytymiseemme.

Viestiin voi rohkeasti kirjoittaa, että nyt jostain syystä tuohduin. Jo se avaa väylän empatian syntymiselle ja auttaa vastaanottajaa ymmärtämään tilannetta paremmin.

Somekeskusteluissa unohdamme usein, että joku ihan oikeasti lukee lähettämämme viestin. Tai että se lukija on toinen ihminen.

Erityisen vaikeaa netissä on huumori. Kun vitsailijan äänensävyä ei kuule, emme ymmärrä sanomaa vitsiksi. Kasvokkain leikkisästi heitetty letkautus kääntyy pelkän tekstin muodossa aivan eri sävyyn.

Ota vastuu puheistasi.

Netti ei tunteiden puuttumisen vuoksi ole aina paras paikka keskustelulle, joten kannattaa miettiä, kenen kanssa ja mistä siellä ylipäätään haluaa jutella.

Ihmisten pitäisi yhdessä huomata ja tunnustaa, että internet estää empatian synnyn. Sen myötä alkaisimme ottaa enemmän vastuuta omasta käytöksestämme.

Jokainen voi nimittäin harjoitella empatiaa läpi koko elämänsä. Myös netissä.

Artikkeli julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2017.