Yrittäjä ja luovuusguru Saku Tuomisen mielestä käyttädymme töissä kuin lapset ja käytämme työajan tehottomaan puuhailuun.

Työajat pitää poistaa.

Minusta on järkevämpää, että ihmisille määritellään selkeät tehtävät ja he saavat itse päättää, koska ja missä he niitä tekevät. Jos joku on niin tehokas, että saa kaiken tehtyä kolmessa päivässä, se pitää sallia ja antaa loppuviikko vapaaksi. Kun sanon suomalaisille johtajille, että työajat pitäisi poistaa, he vastaavat usein, ettei se ole realismia isoissa firmoissa. Miksei? Maailma on täynnä isoja pörssiyrityksiä, joissa se toimii. Yhtenä esimerkkinä vaikkapa amerikkalainen Best Buy, jonka liikevaihto yli 15 miljardia dollaria.

Teemme töitä kuin koululaiset.

Käyttäydymme töissä kuin pienet lapset ja olemme henkisesti kuin peruskoululaisia. Kun vastaan tulee pienikin ongelma, ensimmäinen reaktio on valittaa ja huutaa esimiestä apuun sen sijaan, että ratkaisisimme ongelmat itse. Laitamme meileihimme cc:ksi esimiehen, mikä vastaa kouluaikojen opettajalle vietyä omenaa. Haluamme, että esimies näkee, kuinka ahkeria ja kilttejä me olemme olleet.

Vietämme liikaa aikaa työpaikalla.

Jos ihminen miettii asioita uupuneena ja tylsistyneenä työpöytänsä ääressä, hän on ahkera. Jos hän menee miettimään asioita jäätelötötterö kädessä torille, hän lintsaa. Työpäivässämme on paljon tehtäviä, jotka olisi järkevä tehdä muualla kuin toimistossa. Koko työkulttuurimme perustuu edelleen tehdastyön ja kellokortin logiikalle, vaikka valtaosa työstämme on tietotyötä, joka vaatii ajatusten työstämistä, ideointia ja suunnittelua. Siihen toimisto ei aina ole paras ympäristö.

Työkulttuurimme perustuu kyttäämiseen.

Emme luota aikuisiin ihmisiin. Kyttäämme ja kontrolloimme työntekijöitä, ja se tapahtuu tehokkuuden ja luovuuden kustannuksella. Järkevämmässä työviikossa asioita rytmitetään ja niputetaan. Järkevää on pitää rutiinipalaverit lyhyinä ja hoitaa keskittymistä vaativat asiat muualla kuin avokonttorissa. Poikkeuksen muodostavat tietysti paikalla olemista vaativat ammatit, kuten kirurgin, bussinkuljettajan tai vaikkapa kokin työt.

Ihmiset eivät uuvu, koska he tekevät paljon töitä.

Ihmiset uupuvat enemmän ja helpommin kuin koskaan. En usko, että suurin ongelma on se, että he tekevät liikaa töitä. Isompi ongelma on se, että työtehtävät ovat epämääräisiä. Vaikka töitä tekisi valtavasti, tuntuu, että mitään ei saa aikaiseksi. Se uuvuttaa. Ihminen saa tyydytystä saadessaan jotain aikaan.

Palaverit ovat sekä liian lyhyitä että pitkiä.

Vatvomme tunnin asioita, jotka olisi mahdollista päättää kymmenessä minuutissa ja toisaalta me yritämme ratkaista haastavia asioita aivan liian lyhyessä ajassa. Päivät täyttyvät tehottomasta puuhailusta, säätämisestä. Tästä seuraa, että ajaudumme tekemään kunnon töitä lähinnä vain iltaisin ja viikonloppuisin.

Emme keskity huolella mihinkään.

Kun palaamme illalla kotiin, yritämme laskea kierroksia valkoviinillä. Sen seurauksena nukumme huonosti ja tarvitsemme kahvia saadaksemme aamulla koneemme käyntiin. Vietämme päivämme kahvin ja valkoviinin välimaastossa.

Huonosta johtamisesta puhutaan paljon, mutta ehkä kaikkein suurin johtamisongelma on jokaisen työtä tekevän korvien välissä. Harva osaa johtaa itseään.

Armo loukkaa oikeudentajuamme, ja niin sen kuuluukin mennä, sanoo Helsingin Kallion seurakunnan kirkkoherra Teemu Laajasalo.

Armo on huolettomuutta.

Konsultti sanoisi, että Jumalan ydinosaamista on huolehtiminen. Ja tietysti hän kehottaisi ihmisiä ulkoistamaan huolensa ydinosaajalle.

Jos kerran on olemassa Jumala, joka haluaa kantaa meidän maallisia murheitamme, miksi emme käyttäisi hänen palvelujaan?

Kun näemme vauvan yksin itkemässä ilman aikuista, menemme vauvan luo ja haluamme huolehtia hänestä. Jos puistossa makaa aikuinen humalainen ja valittaa, emme ehkä lähde auttamaan yhtä määrätietoisesti. Saatamme järkeillä, että itsepähän on saattanut itsensä tuohon tilaan.

Jumalan armossa on kysymys siitä, että Jumala katsoo jokaista ihmistä samalla tavalla kuin me katsomme yksin jätettyä pientä lasta. Armo on ansiotonta rakkautta meidän osaksemme.

Armo on kaikille sama.

Jos ihminen on ajanut ylinopeutta, tuntuu oikeudenmukaiselta, että hän saa siitä sakot. Jos hän on pienituloinen, hän saa kohtuullisuuden nimissä pienemmät sakot. Sekin on helppo hyväksyä.

Laki on looginen. Siinä toteutuu oikeudenmukaisuus ja kohtuullisuus.

Armo sen sijaan loukkaa oikeudentajuamme, koska armo on kaikille sama. Se menee tappiin asti. Murhamies ja lainkirjainta noudattava esimerkkikansalainen ovat samalla viivalla.

Armon vaakakupissa ei paina vähäpäästöinen auto eikä Punaisen Ristin kuukausilahjoitus.

Armo kyykyttää.

Armo edellyttää suostumista pieneksi. Se edellyttää kyykkyyn menemistä, ja se on meille ihmisille kauhean häiritsevää. Haluaisimme olla kontrollissa ja hallita. Erehdymme ajattelemaan, että olemme aina moraalisia ja tyylikkäitä.

Mutta olemmeko me? Katsomme televisiosta kuvia nälkään kuolevista lapsista. Jos voisimme pelastaa yhden lapsen antamalla euron, mutta päätämme olla antamatta, eikö kysymys ole murhasta? Tietoisen analyysin jälkeen jätämme antamatta euron ja lapsi kuolee. Silloin meitä auttaa armo.

Minut armo pudottaa polvilleni uudestaan ja uudestaan. Ilman armoa en voisi toimia virassani enkä luottamustehtävässäni World Visionin hallituksessa. Siellä saan kuulla eri puolilta maailmaa yksityiskohtaista dataa kärsimyksestä. Saatamme joutua pohtimaan, lopetammeko rahoituksen sokeiden lasten koululta vai lapsi-prostituoitujen kuntoutukselta.

Voin syyttää maailmanpolitiikkaa ja kehitysapurahojen leikkauksia, mutta se ei poista vastuuta eikä kärsimystä. Niiden edessä ihminen vajoaa polvilleen, eikä jäljellä ole muuta kuin armo.

Armo antaa uuden alun.

Kaikki me kompuroimme ja mokaamme. Olit sitten pappi, konkurssin tehnyt perheyrittäjä, eronnut tai rikoksentekijä, haluat uuden alun.

Teetin Kallion kirkkoon padovalaisena käsityönä rippituolin. En siksi, että luterilaisen kirkon pitäisi ottaa käyttöön yhtä aktiivinen ripittäytyminen kuin katolisessa kirkossa vaan siksi, että halusin rippituolilla sanoa: tämä talo on uudelleen aloittamisen talo.

Lapsi kuulee ja ymmärtää paljon enemmän kuin erokriisiä läpikäyvät aikuiset luulevat.

Suru kuuluu asiaan.

Minulle vanhempieni ero tuli puskista. Olin juuri täyttänyt kymmenen.

Olin surullinen ja vihainen. Isän pois muuttaminen teki kipeää, sillä olen aina ollut isän tyttö. Varhaislapsuuteni loppui eroon. Esimerkiksi joulu ei ole koskaan tuntunut samalta kuin ennen.

Vanhempien pitäisi puhua lapselle erosta ajoissa. Heidän pitäisi selittää, että vanhemmat eivät enää rakasta toisiaan kuten ennen ja että he muuttavat erilleen jonkin ajan päästä. Missään nimessä erosta ei pidä kertoa vasta silloin, kun uudet asunnot on jo hankittu ja muutto on ovella.

Lapsen tahtoa ei saa jyrätä.

Uusista kuvioista pitää puhua lapselle rauhallisesti. Ei saa huutaa eikä haukkua ketään. Lapsen mielipidettä esimerkiksi siitä, missä hän haluaa asua, täytyy kuunnella.

Lapsi huomaa kyllä, millaiset välit aikuisilla on. Jos vanhemmat riitelevät, lapsi ahdistuu, koska hän rakastaa sekä isää että äitiä.

Se, että halusin muuttaa isän luokse, oli omalle äidilleni kova paikka. Pääsimme kuitenkin tilanteesta yli. Nyt välimme ovat paremmat kuin koskaan.

Puhevälit ovat tärkeät.

Olen ollut onnekas, koska kaikki elämäni aikuiset ovat puheväleissä. Eroperheissä kasvaneita kavereita kuunnellessa olen tajunnut, että paljon huonomminkin voisi olla.

Lapsen elämää helpottaa paljon, jos eronneet vanhemmat tulevat edes jotenkin toimeen keskenään. On tärkeää, että molemmissa kodeissa voi puhua vapaasti ja olla rennosti. Silloin lapsi tuntee olevansa kotona.

Sisarusten saaminen on outoa.

Äidilläni on lapsi uuden puolisonsa kanssa. Isälleni ja äitipuolelleni on tulossa kolmas yhteinen lapsi. Uusien sisarusten syntymä tuntui aluksi kummalliselta. Olin todella karheana asiasta, mustasukkainenkin. Mietin, ovatko uudet tulokkaat tärkeämpiä kuin minä. Vanhempani yrittivät auttaa huomioimalla välillä erityisesti minua. Se helpotti hieman.

Nyt isompana olen tottunut tilanteeseen. Tavallaan on jopa kivaa, että elämässä on uusia läheisiä. Hyväksymistä on helpottanut se, ettei minua ole painostettu nuorempieni vahdiksi ja passaajaksi. Vastuu heistä on aikuisten. Niin sen kuuluu olla.

Vaikeat tunteet menevät ohi.

Erokriisin keskellä eläville lapsille ja aikuisille haluaisin sanoa, että kaikesta selviää. Asiat helpottuvat vuosien myötä, suru ja kiukku lientyvät. Ei kannata stressata liikaa.

Tärkeintä on, että aikuiset luovat lapsen elämään turvallisen ilmapiirin. Lapsi oivaltaa, ettei kaikki tärkeä katoa, vaikka perhekuvio muuttuu. Selkeät raamit ovat tärkeät – mitä tapahtuu seuraavaksi, kuka päättää mistäkin, millaiset ovat kotien pelisäännöt.

Minua on auttanut se, että tiedän sekä isän että äidin rakastavan minua. Molemmat välittävät ja tukevat.

Nyt, kuusi vuotta eron jälkeen, harmittavat enää lähinnä käytännön asiat. Koko ajan pitää reissata isältä äidille ja takaisin. Aina jokin tavara on väärässä paikassa.