Yrittäjä ja luovuusguru Saku Tuomisen mielestä käyttädymme töissä kuin lapset ja käytämme työajan tehottomaan puuhailuun.

Työajat pitää poistaa.

Minusta on järkevämpää, että ihmisille määritellään selkeät tehtävät ja he saavat itse päättää, koska ja missä he niitä tekevät. Jos joku on niin tehokas, että saa kaiken tehtyä kolmessa päivässä, se pitää sallia ja antaa loppuviikko vapaaksi. Kun sanon suomalaisille johtajille, että työajat pitäisi poistaa, he vastaavat usein, ettei se ole realismia isoissa firmoissa. Miksei? Maailma on täynnä isoja pörssiyrityksiä, joissa se toimii. Yhtenä esimerkkinä vaikkapa amerikkalainen Best Buy, jonka liikevaihto yli 15 miljardia dollaria.

Teemme töitä kuin koululaiset.

Käyttäydymme töissä kuin pienet lapset ja olemme henkisesti kuin peruskoululaisia. Kun vastaan tulee pienikin ongelma, ensimmäinen reaktio on valittaa ja huutaa esimiestä apuun sen sijaan, että ratkaisisimme ongelmat itse. Laitamme meileihimme cc:ksi esimiehen, mikä vastaa kouluaikojen opettajalle vietyä omenaa. Haluamme, että esimies näkee, kuinka ahkeria ja kilttejä me olemme olleet.

Vietämme liikaa aikaa työpaikalla.

Jos ihminen miettii asioita uupuneena ja tylsistyneenä työpöytänsä ääressä, hän on ahkera. Jos hän menee miettimään asioita jäätelötötterö kädessä torille, hän lintsaa. Työpäivässämme on paljon tehtäviä, jotka olisi järkevä tehdä muualla kuin toimistossa. Koko työkulttuurimme perustuu edelleen tehdastyön ja kellokortin logiikalle, vaikka valtaosa työstämme on tietotyötä, joka vaatii ajatusten työstämistä, ideointia ja suunnittelua. Siihen toimisto ei aina ole paras ympäristö.

Työkulttuurimme perustuu kyttäämiseen.

Emme luota aikuisiin ihmisiin. Kyttäämme ja kontrolloimme työntekijöitä, ja se tapahtuu tehokkuuden ja luovuuden kustannuksella. Järkevämmässä työviikossa asioita rytmitetään ja niputetaan. Järkevää on pitää rutiinipalaverit lyhyinä ja hoitaa keskittymistä vaativat asiat muualla kuin avokonttorissa. Poikkeuksen muodostavat tietysti paikalla olemista vaativat ammatit, kuten kirurgin, bussinkuljettajan tai vaikkapa kokin työt.

Ihmiset eivät uuvu, koska he tekevät paljon töitä.

Ihmiset uupuvat enemmän ja helpommin kuin koskaan. En usko, että suurin ongelma on se, että he tekevät liikaa töitä. Isompi ongelma on se, että työtehtävät ovat epämääräisiä. Vaikka töitä tekisi valtavasti, tuntuu, että mitään ei saa aikaiseksi. Se uuvuttaa. Ihminen saa tyydytystä saadessaan jotain aikaan.

Palaverit ovat sekä liian lyhyitä että pitkiä.

Vatvomme tunnin asioita, jotka olisi mahdollista päättää kymmenessä minuutissa ja toisaalta me yritämme ratkaista haastavia asioita aivan liian lyhyessä ajassa. Päivät täyttyvät tehottomasta puuhailusta, säätämisestä. Tästä seuraa, että ajaudumme tekemään kunnon töitä lähinnä vain iltaisin ja viikonloppuisin.

Emme keskity huolella mihinkään.

Kun palaamme illalla kotiin, yritämme laskea kierroksia valkoviinillä. Sen seurauksena nukumme huonosti ja tarvitsemme kahvia saadaksemme aamulla koneemme käyntiin. Vietämme päivämme kahvin ja valkoviinin välimaastossa.

Huonosta johtamisesta puhutaan paljon, mutta ehkä kaikkein suurin johtamisongelma on jokaisen työtä tekevän korvien välissä. Harva osaa johtaa itseään.

Meistä tulee kiitollisia vasta, kun menetämme sen, mitä meillä on.

Keskitymme puutteisiin.

Terapeutin työssä olen huomannut, että emme osaa olla kiitollisia siitä, mitä meillä on.

Todellisuudessa useimmilla meistä on kaikki hyvin. Kun kaikki on hyvin pitkään, totumme siihen ja kaikesta hyvästä ympärillämme alkaa tulla itsestäänselvyys. Ei aikaakaan, kun se, mikä alun perin oli meille lahja, etu ja hyvä asia, on mielessämme muuttunut oikeudeksi. Oikeus taas muuttuu vaivihkaa vaatimukseksi, ja lakkaamme keskittymästä siihen, mitä meillä on. Alamme ajatella puutteita ja lopulta kiitollisuutemme katoaa.

Vasta menetys tekee kiitolliseksi.

Ihmiset, jotka ovat menettäneet eniten, ovat usein kaikkein kiitollisimpia. Kun joutuu luopumaan jostain tärkeästä, havahtuu ajattelemaan, mikä elämässä on merkityksellistä.

Itse havahduin, kun olin hiljattain menettää koko omaisuuteni. Olin mukana epäonnistuneessa yrityskaupassa ja ajauduin tilanteeseen, jossa oli todennäköistä, että muutamien kuukausien päästä meillä ei olisi enää kotia eikä minulla töitä. Tein kaikkeni asian korjaamiseksi, mutta mikään ei tuntunut auttavan.

Tilanne oli vaikea pitkään, mutta hiljalleen aloin hyväksyä kohtaloni. Lakkasimme vastustamasta tulevaa. Lopulta kuin ihmeen kaupalla tilanne ratkesi niin, ettemme menettäneet mitään. Kokemus kuitenkin opetti sen, ettei onnellisuuteni ole kiinni olosuhteista.

Ole kiitollinen vastoinkäymisistäsi.

Meidän tulisi nöyrästi hyväksyä se, kun jotain pahaa tapahtuu. Vastoinkäymiset usein kasvattavat meitä ihmisinä, vaikka sitä on hetkessä vaikea huomata.

Voimme itse valita, miten suhtaudumme vaikeuksiimme. Voimme joko katkeroitua ja muuttua kyynisiksi tai nöyrtyä ja kuunnella, mitä vaikeudet tahtovat meille opettaa. Kun hyväksyt vastoinkäymisesi, huomaat, mitä hyvää ne sinussa synnyttivät.

Kuolemansairas ihminen on äärimmäinen esimerkki siitä, miten vastoinkäyminen kasvattaa ihmismieltä. Tieto omasta kuolemasta järkyttää, mutta asian käsiteltyään ja hyväksyt­tyään ihminen muuttuu. Hänessä alkaa näkyä valo. Kun omaiset tulevat lohduttamaan kuolevaa, hän lohduttaakin heitä. Se on ihmeellistä.

Kiitollisena saat olla oma itsesi.

Jos vastustat sitä, mitä sinulle tapahtuu, luot elämääsi kärsimystä. Kiitollisuus on kykyä olla läsnä. Jos et voi elää tässä hetkessä, et voi myöskään olla oma itsesi.

Yksi tärkeimmistä kysymyksistä on, pidämmekö maailmaa hyväntahtoisena vai pahantahtoisena. Kysymys tarkoittaa perimmiltään sitä, elämmekö pelossa vai rakkaudessa.

Pelossa elävä on vakuuttunut siitä, että maailma on pahantahtoinen ja näkee ympäröivät ihmiset uhkana. Ihminen, joka näkee maailman hyväntahtoisena, saa sen myötä luvan olla oma itsensä. Hän kokee olevansa riittävä ja hyvä eikä hänen tarvitse osoittaa muille olevansa jotain muuta kuin on. Silloin voi myös tehdä virheitä ja olla keskeneräinen.

Ja kiitollinen.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 11/2017.

text.

6|

Verkossa ilkeily on helpompaa kuin vitsailu, sanoo aivotutkija Katri Saarikivi.

Tunnemme, vaikka se ei näy.

Internet on puutteellinen. Siellä keskusteluista välittyy vain asiasisältö, tunteet jäävät vähemmälle huomiolle. Laitteemme eivät välitä hymyjämme tai tuohtunutta ilmettämme.

Kun tunteet puuttuvat, empatia estyy. Silloin on helppo laukoa kamaliakin asioita, nimitellä ja kirjoittaa tappouhkauksia.

Monet keskustelupalstat ovat vihoviimeinen paikka, mihin kenenkään kannattaa mennä. Valitettavasti.

Ongelma piilee siinä, että sosiaalinen media ja pikaviestintäsovellukset matkivat kasvokkain tapahtuvaa viestintää. Kasvokkain me kuitenkin näemme toisen eleet ja ilmeet, somessa emme.

Vaikka tunteet eivät näy, ne ovat olemassa. Iloa tai surua voi toki yrittää ilmaista netissä hymiöillä, mutta silloin kyse on aina tietoisesta valinnasta. Emoji ei välttämättä kerro lähettäjän todellisesta mielialasta mitään.

Emme ymmärrä, mitä empatia on.

Netissä vellovaa keskustelukulttuuria parantaisi paljon jo se, että ihmiset ymmärtäisivät, mitä empatia todella on. Usein siitä puhutaan jotenkin pehmeänä asiana tai tunteena.

Empatia ei kuitenkaan ole tunne, vaan isompi kokoelma taitoja, joita tukee liuta aivojen mekanismeja. Niiden avulla ihmisten välille syntyy yhteys, ja saamme mahdollisuuden astua hetkeksi toisen ihmisen saappaisiin.

Silloin myös toisen ajatuksia ja tunteita ymmärtää paremmin.

Tutun ihmisen kanssa on jo olemassa yhteys, jolloin hänen äänensävynsä ja tapansa puhua pystyy paremmin kuvittelemaan myös pikaviestistä.

Tuntemattoman ihmisen teksti sen sijaan on meille aivan tyhjää. Mielellämme ei ole aineksia, joista rakentaa empatiaan tarvittavaa kuvaa ihmisestä. Emme tunne hänen persoonaansa tai elämäntilannettaan. Siksi emme myöskään osaa niin hyvin samaistua häneen.

Kun toisen loukkaantunutta mieltä ei joudu itse kohtaamaan, on helppo päästää ilkeyksiä suustaan.

Netissä vitsailu on riski.

Käytämme digitaalisia työkaluja kommunikoimiseen yhä enemmän, vaikka ne eivät toimi riittävän hyvin.

Siihen asti kunnes tunteemme välittyvät netinkin kautta sulavasti, meidän ihmisten tulisi itse kiinnittää huomiota käyttäytymiseemme.

Viestiin voi rohkeasti kirjoittaa, että nyt jostain syystä tuohduin. Jo se avaa väylän empatian syntymiselle ja auttaa vastaanottajaa ymmärtämään tilannetta paremmin.

Somekeskusteluissa unohdamme usein, että joku ihan oikeasti lukee lähettämämme viestin. Tai että se lukija on toinen ihminen.

Erityisen vaikeaa netissä on huumori. Kun vitsailijan äänensävyä ei kuule, emme ymmärrä sanomaa vitsiksi. Kasvokkain leikkisästi heitetty letkautus kääntyy pelkän tekstin muodossa aivan eri sävyyn.

Ota vastuu puheistasi.

Netti ei tunteiden puuttumisen vuoksi ole aina paras paikka keskustelulle, joten kannattaa miettiä, kenen kanssa ja mistä siellä ylipäätään haluaa jutella.

Ihmisten pitäisi yhdessä huomata ja tunnustaa, että internet estää empatian synnyn. Sen myötä alkaisimme ottaa enemmän vastuuta omasta käytöksestämme.

Jokainen voi nimittäin harjoitella empatiaa läpi koko elämänsä. Myös netissä.

Artikkeli julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2017.

Armo loukkaa oikeudentajuamme, ja niin sen kuuluukin mennä, sanoo Helsingin Kallion seurakunnan kirkkoherra Teemu Laajasalo.

Armo on huolettomuutta.

Konsultti sanoisi, että Jumalan ydinosaamista on huolehtiminen. Ja tietysti hän kehottaisi ihmisiä ulkoistamaan huolensa ydinosaajalle.

Jos kerran on olemassa Jumala, joka haluaa kantaa meidän maallisia murheitamme, miksi emme käyttäisi hänen palvelujaan?

Kun näemme vauvan yksin itkemässä ilman aikuista, menemme vauvan luo ja haluamme huolehtia hänestä. Jos puistossa makaa aikuinen humalainen ja valittaa, emme ehkä lähde auttamaan yhtä määrätietoisesti. Saatamme järkeillä, että itsepähän on saattanut itsensä tuohon tilaan.

Jumalan armossa on kysymys siitä, että Jumala katsoo jokaista ihmistä samalla tavalla kuin me katsomme yksin jätettyä pientä lasta. Armo on ansiotonta rakkautta meidän osaksemme.

Armo on kaikille sama.

Jos ihminen on ajanut ylinopeutta, tuntuu oikeudenmukaiselta, että hän saa siitä sakot. Jos hän on pienituloinen, hän saa kohtuullisuuden nimissä pienemmät sakot. Sekin on helppo hyväksyä.

Laki on looginen. Siinä toteutuu oikeudenmukaisuus ja kohtuullisuus.

Armo sen sijaan loukkaa oikeudentajuamme, koska armo on kaikille sama. Se menee tappiin asti. Murhamies ja lainkirjainta noudattava esimerkkikansalainen ovat samalla viivalla.

Armon vaakakupissa ei paina vähäpäästöinen auto eikä Punaisen Ristin kuukausilahjoitus.

Armo kyykyttää.

Armo edellyttää suostumista pieneksi. Se edellyttää kyykkyyn menemistä, ja se on meille ihmisille kauhean häiritsevää. Haluaisimme olla kontrollissa ja hallita. Erehdymme ajattelemaan, että olemme aina moraalisia ja tyylikkäitä.

Mutta olemmeko me? Katsomme televisiosta kuvia nälkään kuolevista lapsista. Jos voisimme pelastaa yhden lapsen antamalla euron, mutta päätämme olla antamatta, eikö kysymys ole murhasta? Tietoisen analyysin jälkeen jätämme antamatta euron ja lapsi kuolee. Silloin meitä auttaa armo.

Minut armo pudottaa polvilleni uudestaan ja uudestaan. Ilman armoa en voisi toimia virassani enkä luottamustehtävässäni World Visionin hallituksessa. Siellä saan kuulla eri puolilta maailmaa yksityiskohtaista dataa kärsimyksestä. Saatamme joutua pohtimaan, lopetammeko rahoituksen sokeiden lasten koululta vai lapsi-prostituoitujen kuntoutukselta.

Voin syyttää maailmanpolitiikkaa ja kehitysapurahojen leikkauksia, mutta se ei poista vastuuta eikä kärsimystä. Niiden edessä ihminen vajoaa polvilleen, eikä jäljellä ole muuta kuin armo.

Armo antaa uuden alun.

Kaikki me kompuroimme ja mokaamme. Olit sitten pappi, konkurssin tehnyt perheyrittäjä, eronnut tai rikoksentekijä, haluat uuden alun.

Teetin Kallion kirkkoon padovalaisena käsityönä rippituolin. En siksi, että luterilaisen kirkon pitäisi ottaa käyttöön yhtä aktiivinen ripittäytyminen kuin katolisessa kirkossa vaan siksi, että halusin rippituolilla sanoa: tämä talo on uudelleen aloittamisen talo.

Lapsi kuulee ja ymmärtää paljon enemmän kuin erokriisiä läpikäyvät aikuiset luulevat.

Suru kuuluu asiaan.

Minulle vanhempieni ero tuli puskista. Olin juuri täyttänyt kymmenen.

Olin surullinen ja vihainen. Isän pois muuttaminen teki kipeää, sillä olen aina ollut isän tyttö. Varhaislapsuuteni loppui eroon. Esimerkiksi joulu ei ole koskaan tuntunut samalta kuin ennen.

Vanhempien pitäisi puhua lapselle erosta ajoissa. Heidän pitäisi selittää, että vanhemmat eivät enää rakasta toisiaan kuten ennen ja että he muuttavat erilleen jonkin ajan päästä. Missään nimessä erosta ei pidä kertoa vasta silloin, kun uudet asunnot on jo hankittu ja muutto on ovella.

Lapsen tahtoa ei saa jyrätä.

Uusista kuvioista pitää puhua lapselle rauhallisesti. Ei saa huutaa eikä haukkua ketään. Lapsen mielipidettä esimerkiksi siitä, missä hän haluaa asua, täytyy kuunnella.

Lapsi huomaa kyllä, millaiset välit aikuisilla on. Jos vanhemmat riitelevät, lapsi ahdistuu, koska hän rakastaa sekä isää että äitiä.

Se, että halusin muuttaa isän luokse, oli omalle äidilleni kova paikka. Pääsimme kuitenkin tilanteesta yli. Nyt välimme ovat paremmat kuin koskaan.

Puhevälit ovat tärkeät.

Olen ollut onnekas, koska kaikki elämäni aikuiset ovat puheväleissä. Eroperheissä kasvaneita kavereita kuunnellessa olen tajunnut, että paljon huonomminkin voisi olla.

Lapsen elämää helpottaa paljon, jos eronneet vanhemmat tulevat edes jotenkin toimeen keskenään. On tärkeää, että molemmissa kodeissa voi puhua vapaasti ja olla rennosti. Silloin lapsi tuntee olevansa kotona.

Sisarusten saaminen on outoa.

Äidilläni on lapsi uuden puolisonsa kanssa. Isälleni ja äitipuolelleni on tulossa kolmas yhteinen lapsi. Uusien sisarusten syntymä tuntui aluksi kummalliselta. Olin todella karheana asiasta, mustasukkainenkin. Mietin, ovatko uudet tulokkaat tärkeämpiä kuin minä. Vanhempani yrittivät auttaa huomioimalla välillä erityisesti minua. Se helpotti hieman.

Nyt isompana olen tottunut tilanteeseen. Tavallaan on jopa kivaa, että elämässä on uusia läheisiä. Hyväksymistä on helpottanut se, ettei minua ole painostettu nuorempieni vahdiksi ja passaajaksi. Vastuu heistä on aikuisten. Niin sen kuuluu olla.

Vaikeat tunteet menevät ohi.

Erokriisin keskellä eläville lapsille ja aikuisille haluaisin sanoa, että kaikesta selviää. Asiat helpottuvat vuosien myötä, suru ja kiukku lientyvät. Ei kannata stressata liikaa.

Tärkeintä on, että aikuiset luovat lapsen elämään turvallisen ilmapiirin. Lapsi oivaltaa, ettei kaikki tärkeä katoa, vaikka perhekuvio muuttuu. Selkeät raamit ovat tärkeät – mitä tapahtuu seuraavaksi, kuka päättää mistäkin, millaiset ovat kotien pelisäännöt.

Minua on auttanut se, että tiedän sekä isän että äidin rakastavan minua. Molemmat välittävät ja tukevat.

Nyt, kuusi vuotta eron jälkeen, harmittavat enää lähinnä käytännön asiat. Koko ajan pitää reissata isältä äidille ja takaisin. Aina jokin tavara on väärässä paikassa.