Selina Juul. Tanskassa palkitun Stop Spild Af Mad -liikkeen perustanut 34-vuotias nainen poimii laarista aina yksittäiset banaanit, koska muut hamuavat terttuja.

On aika lopettaa ruuan haaskaaminen, sanoo ruokahävikin vastaisen liikkeen perustaja Selina Juul.

PELASTA MAAILMA KEITTIÖSSÄ.
Muutin 13-vuotiaana Neuvostoliitosta Tanskaan. Lapsuudessani ruokaa oli niukasti, mutta tanskalaisille yltäkylläisyys ei merkinnyt mitään. Järkytyin, kun koulukaverini heittivät joka päivä lounaspakettinsa roskikseen. Se oli kuin maan tapa. Maailmassa viskataan ruokaa menemään miljardi tonnia joka vuosi. Samaan aikaan miljardi ihmistä näkee nälkää. Ruokajäte aiheuttaa 14 prosenttia kasvihuonekaasuista. Jos jatkamme tähän malliin, tarvitsemme vuonna 2030 kaksi planeettaa.

RUUAN EI KUULU OLLA VIRHEETÖNTÄ.
Maanviljelijät heittävät kolmasosan sadosta roskiin lähinnä kauneusvirheiden vuoksi. Sama jatkuu kaupassa: jos hedelmässä on pari pilkkua, kukaan ei osta sitä. Omasta puusta pudonneet madonsyömät omenat kyllä kelpaavat. Euroopan unioni perui asetuksensa siitä, etteivät kurkut saa olla kaarevia, mutta kaupassa ei silti näy käyriä kurkkuja. Hollantilainen kauppa kokeili venkuraisten porkkanoiden myymistä, mutta ne eivät kelvanneet asiakkaille. Olemme menettäneet kosketuksen siihen, miltä ruoka oikeasti näyttää. Moni ei myöskään tiedä, milloin ruoka pilaantuu. Paketissa lukeva viimeinen käyttöpäivä tarkoittaa tosiaan, ettei ruokaa sen jälkeen pitäisi syödä. Parasta ennen -merkintä taas ei tarkoita ruuan muuttumista myrkylliseksi. Se on vain makusuositus.

JÄÄKAAPPI EI OLE HAUTAUSMAA.
Nosta vanhempi ruoka jääkaapissa etualalle, älä tuuppaa sitä takaseinään muumioitumaan. Ellet jaksa tehdä ostoslistaa, ota aamulla kännykällä kuva jääkaappisi sisällöstä. Ruokakaupassa voit katsoa kuvaa. Älä mene kauppaan nälkäisenä äläkä osta sitä sun tätä suunnittelematta, mihin ruoka-aineet käytät. Jos aiot kokata reseptin mukaan, mieti, mihin käytät ylijäävät ainekset.

OSTA YKSI, MAKSA YKSI.
Totta kai kaupat haluavat, että ostamme liikaa ruokaa. Ennen koreja kannettiin käsivarrella, nykyään niitä voi vetää perässä. Ostoskärryt ovat kuin tankkereita.
Ruokaa myös myydään ”osta kolme, maksa kaksi” -tarjouksilla. Älä lankea niihin, ellei sinulle tule vieraita. Tuskin tarvitset kolmea pakettia. Syö loppuun se, mitä ostat. Neljäsosa ruokahävikistä tulee tähteistä, jotka jäävät pakettien pohjalle. Jugurttitölkit voi leikata auki ja kaapia tyhjäksi. Myös ravintola-annokset ovat usein turhan isoja. Lopun pyytäminen kotiin vietäväksi ei ole noloa. Ravintolaruoka on hyvää vielä kotonakin.

OTA IISISTI KEITTIÖSSÄ.
Suurin osa perheistä kokkaa aina liikaa. Emme kuitenkaan asu Pohjois-Koreassa. Jos pääruuan loppuminen pelottaa, varaa leipää tai salaattia. Pahin paniikki iskee jouluna ja pääsiäisenä, koska kauppa saattaa olla kiinni jopa päivän. Vähempikin riittäisi. Notkuva pöytä tarkoittaa sitä, että ruokaa jää yli tai että kaikki ovat ähkyssä. Ruuan jakaminen on hyvä idea. Poikaystäväni kanssa koputamme naapurin rouvan ovelle, jos emme saa kaikkea syödyksi.

Armo loukkaa oikeudentajuamme, ja niin sen kuuluukin mennä, sanoo Helsingin Kallion seurakunnan kirkkoherra Teemu Laajasalo.

Armo on huolettomuutta.

Konsultti sanoisi, että Jumalan ydinosaamista on huolehtiminen. Ja tietysti hän kehottaisi ihmisiä ulkoistamaan huolensa ydinosaajalle.

Jos kerran on olemassa Jumala, joka haluaa kantaa meidän maallisia murheitamme, miksi emme käyttäisi hänen palvelujaan?

Kun näemme vauvan yksin itkemässä ilman aikuista, menemme vauvan luo ja haluamme huolehtia hänestä. Jos puistossa makaa aikuinen humalainen ja valittaa, emme ehkä lähde auttamaan yhtä määrätietoisesti. Saatamme järkeillä, että itsepähän on saattanut itsensä tuohon tilaan.

Jumalan armossa on kysymys siitä, että Jumala katsoo jokaista ihmistä samalla tavalla kuin me katsomme yksin jätettyä pientä lasta. Armo on ansiotonta rakkautta meidän osaksemme.

Armo on kaikille sama.

Jos ihminen on ajanut ylinopeutta, tuntuu oikeudenmukaiselta, että hän saa siitä sakot. Jos hän on pienituloinen, hän saa kohtuullisuuden nimissä pienemmät sakot. Sekin on helppo hyväksyä.

Laki on looginen. Siinä toteutuu oikeudenmukaisuus ja kohtuullisuus.

Armo sen sijaan loukkaa oikeudentajuamme, koska armo on kaikille sama. Se menee tappiin asti. Murhamies ja lainkirjainta noudattava esimerkkikansalainen ovat samalla viivalla.

Armon vaakakupissa ei paina vähäpäästöinen auto eikä Punaisen Ristin kuukausilahjoitus.

Armo kyykyttää.

Armo edellyttää suostumista pieneksi. Se edellyttää kyykkyyn menemistä, ja se on meille ihmisille kauhean häiritsevää. Haluaisimme olla kontrollissa ja hallita. Erehdymme ajattelemaan, että olemme aina moraalisia ja tyylikkäitä.

Mutta olemmeko me? Katsomme televisiosta kuvia nälkään kuolevista lapsista. Jos voisimme pelastaa yhden lapsen antamalla euron, mutta päätämme olla antamatta, eikö kysymys ole murhasta? Tietoisen analyysin jälkeen jätämme antamatta euron ja lapsi kuolee. Silloin meitä auttaa armo.

Minut armo pudottaa polvilleni uudestaan ja uudestaan. Ilman armoa en voisi toimia virassani enkä luottamustehtävässäni World Visionin hallituksessa. Siellä saan kuulla eri puolilta maailmaa yksityiskohtaista dataa kärsimyksestä. Saatamme joutua pohtimaan, lopetammeko rahoituksen sokeiden lasten koululta vai lapsi-prostituoitujen kuntoutukselta.

Voin syyttää maailmanpolitiikkaa ja kehitysapurahojen leikkauksia, mutta se ei poista vastuuta eikä kärsimystä. Niiden edessä ihminen vajoaa polvilleen, eikä jäljellä ole muuta kuin armo.

Armo antaa uuden alun.

Kaikki me kompuroimme ja mokaamme. Olit sitten pappi, konkurssin tehnyt perheyrittäjä, eronnut tai rikoksentekijä, haluat uuden alun.

Teetin Kallion kirkkoon padovalaisena käsityönä rippituolin. En siksi, että luterilaisen kirkon pitäisi ottaa käyttöön yhtä aktiivinen ripittäytyminen kuin katolisessa kirkossa vaan siksi, että halusin rippituolilla sanoa: tämä talo on uudelleen aloittamisen talo.

Lapsi kuulee ja ymmärtää paljon enemmän kuin erokriisiä läpikäyvät aikuiset luulevat.

Suru kuuluu asiaan.

Minulle vanhempieni ero tuli puskista. Olin juuri täyttänyt kymmenen.

Olin surullinen ja vihainen. Isän pois muuttaminen teki kipeää, sillä olen aina ollut isän tyttö. Varhaislapsuuteni loppui eroon. Esimerkiksi joulu ei ole koskaan tuntunut samalta kuin ennen.

Vanhempien pitäisi puhua lapselle erosta ajoissa. Heidän pitäisi selittää, että vanhemmat eivät enää rakasta toisiaan kuten ennen ja että he muuttavat erilleen jonkin ajan päästä. Missään nimessä erosta ei pidä kertoa vasta silloin, kun uudet asunnot on jo hankittu ja muutto on ovella.

Lapsen tahtoa ei saa jyrätä.

Uusista kuvioista pitää puhua lapselle rauhallisesti. Ei saa huutaa eikä haukkua ketään. Lapsen mielipidettä esimerkiksi siitä, missä hän haluaa asua, täytyy kuunnella.

Lapsi huomaa kyllä, millaiset välit aikuisilla on. Jos vanhemmat riitelevät, lapsi ahdistuu, koska hän rakastaa sekä isää että äitiä.

Se, että halusin muuttaa isän luokse, oli omalle äidilleni kova paikka. Pääsimme kuitenkin tilanteesta yli. Nyt välimme ovat paremmat kuin koskaan.

Puhevälit ovat tärkeät.

Olen ollut onnekas, koska kaikki elämäni aikuiset ovat puheväleissä. Eroperheissä kasvaneita kavereita kuunnellessa olen tajunnut, että paljon huonomminkin voisi olla.

Lapsen elämää helpottaa paljon, jos eronneet vanhemmat tulevat edes jotenkin toimeen keskenään. On tärkeää, että molemmissa kodeissa voi puhua vapaasti ja olla rennosti. Silloin lapsi tuntee olevansa kotona.

Sisarusten saaminen on outoa.

Äidilläni on lapsi uuden puolisonsa kanssa. Isälleni ja äitipuolelleni on tulossa kolmas yhteinen lapsi. Uusien sisarusten syntymä tuntui aluksi kummalliselta. Olin todella karheana asiasta, mustasukkainenkin. Mietin, ovatko uudet tulokkaat tärkeämpiä kuin minä. Vanhempani yrittivät auttaa huomioimalla välillä erityisesti minua. Se helpotti hieman.

Nyt isompana olen tottunut tilanteeseen. Tavallaan on jopa kivaa, että elämässä on uusia läheisiä. Hyväksymistä on helpottanut se, ettei minua ole painostettu nuorempieni vahdiksi ja passaajaksi. Vastuu heistä on aikuisten. Niin sen kuuluu olla.

Vaikeat tunteet menevät ohi.

Erokriisin keskellä eläville lapsille ja aikuisille haluaisin sanoa, että kaikesta selviää. Asiat helpottuvat vuosien myötä, suru ja kiukku lientyvät. Ei kannata stressata liikaa.

Tärkeintä on, että aikuiset luovat lapsen elämään turvallisen ilmapiirin. Lapsi oivaltaa, ettei kaikki tärkeä katoa, vaikka perhekuvio muuttuu. Selkeät raamit ovat tärkeät – mitä tapahtuu seuraavaksi, kuka päättää mistäkin, millaiset ovat kotien pelisäännöt.

Minua on auttanut se, että tiedän sekä isän että äidin rakastavan minua. Molemmat välittävät ja tukevat.

Nyt, kuusi vuotta eron jälkeen, harmittavat enää lähinnä käytännön asiat. Koko ajan pitää reissata isältä äidille ja takaisin. Aina jokin tavara on väärässä paikassa.