"Minua ärsytti, että vanhempani antoivat itseään kohdeltavan kuin jotain orjia. He eivät vaatineet minulta mitään", kertoo Viikon lukijakommentin kirjoittaja.

KK valitsee Kodinkuvalehti.fi-sivujen keskusteluista parhaan kommentin ja palkitsee sen kirjoittajan.

Viime viikon parhaan kommentin KK:n netissä julkaistuun juttuun kirjoitti nimimerkki Vierailija. Hän otti kantaa lukijan kirjeeseen "Pelkään puhua lapseni kanssa". Lukija oli kirjeessä kertonut kärsivänsä 19-vuotiaan kotona asuvan tyttärensä haistattelusta ja halveksuvasta käytöksestä.

Kirjoittaja kommentoi artikkelia näin:

"Minäkin olin tuollainen tytär. Minua ärsytti, että vanhempani antoivat itseään kohdeltavan kuin jotain orjia. Iloisina aina olivat puolestani, kun minulla meni hyvin ja aina kehuivat kaikesta, mutta mitään eivät minulta vaatineet.

Osittain käyttäydyin huonosti, koska hain rajaa. Halusin vanhempien olevan auktoriteetteja.

Muutaman kerran vanhempani sanoivat selkeästi ei. Vaikka hetken kiukuttelin, tuntui hetken päästä hyvältä, että roolit ovat oikein päin. Välillä nimittäin tuntui, että minä olin se vanhempi, joka laati sääntöjä ja käskytti muita. Otin sen paikan, koska vanhempani antoivat niin tapahtua, mutta en minä siitä nauttinut.

Muutin kotoa ja aloin pikkuhiljaa käyttäytyä paremmin, mutta vieläkin saatan ärsyyntyä liian helposti. Eniten minua on auttanut lasten saaminen. Kunnioitus vanhempiani kohtaan on noussut hurjasti, kun mietin, miten paljon he ovat kuitenkin nähneet vaivaa vuokseni viimeisten 30 vuoden aikana.

Itselleni on tärkeää, että lapseni tulevat kunnioittamaan minua. En kannata kovaa kuritusta, mutta minulla on selkeät rajat ja tärkeää, että minullakin on hyvä olla. Jos jotain herkkua on vähän jäljellä ja minunkin tekee sitä mieli, herkku jaetaan kaikkien kesken. En toimi kuten äitini, että kaikki vain lapsille.

Yritän opettaa lapsille, että äiti on yhtä tärkeä ihminen kuin hekin. Koska tiedän, että sellaisen äidin lapsetkin haluavat."

Mitä mieltä sinä olet? Kommentoi alla olevassa Kommentti-kentässä.

fHUOM! Vain kirjautuneet käyttäjät voidaan palkita viikon lukijakommenttia valittaessa.

Kokki Teresa Välimäki herätti kuopuksen kirkonmenoihin ja ikävöi äitiä. Olipa päivä -sarjassa tutut ihmiset kertovat, miten päivä sujui.

UNIVELKAISENA EN uskaltanut luottaa sisäiseen kellooni, vaan jouduin turvautumaan herätykseen. Kello soi puoli kahdeksalta.

Valmistin aamupalan itselleni sekä miehelleni Lasselle: ruisleipää, raparperikeittoa ja maustamatonta jogurttia, johon sekoitin itse tekemääni nektariini-minttuhilloa.

Kahviini lorautin puolet maitoa kuten aina. Opin juomaan kahvia vasta yli kolmikymppisenä enkä ole vieläkään mieltynyt vahvaan kahviin.

OLIN KUOPUKSENI unilukkari. Kesän rippikoululaisena hänen on osallistuttava jumalanpalveluksiin, mutta teinin vuorokausirytmille kirkonmenot ovat armottoman aikaisin. Minun oli kuskattava hänet kirkkoon, jotta hän ehtisi ajoissa. Nappasin työvaatteet mukaan, sillä jatkoin matkaani juoksemaan ystäväni kanssa ja siitä suoraan iltavuoroon ravintolaani.

SUIHKUN JÄLKEEN SUUNTASIN Super Bowl -kesäravintolaani, joka sijaitsee Helsingissä Hernesaaren rannassa. Rakastan paikan rentoa, lähes ulkomaista tunnelmaa. Kaikki tuntuvat olevan siellä erityisen hyvällä tuulella.

"Pyöritän kesäravintolaa Johanna Lindholmin kanssa."
"Pyöritän kesäravintolaa Johanna Lindholmin kanssa."

TYÖPÄIVÄN PÄÄTYTTYÄ kahdeksalta soitin kotiin ja kyselin ruokatoiveita. Aku pyysi pitsarahaa ja Vilma oli kavereillaan, joten sovimme Lassen kanssa syövämme lohikeittoa, jota oli edellispäiviltä jäljellä.

Kipaisin kaupasta maitoa ja leipää sekä jälkkäriksi jäätelöä. Huolestuin, kun en löytänyt manteli-Magnumia. Toivottavasti lempimakuni valmistusta ei ole lopetettu!

MINULLA ON IKÄVÄ äitiä. Äiti kuoli vuosi sitten, ja kaipaan häntä joka päivä.

Perhe on minulle rakkainta maailmassa. Nyt olen itsenäistymistä opettelevien teinien äiti, ja joskus tuntuu, etten saa olla lasteni kanssa tarpeeksi. Kaverit ja harrastukset vievät heidät kokonaan. Odotan kolmen viikon Amerikan-matkaamme eniten juuri siksi, että saamme olla yhdessä. Tämä matka ei ole teineille palkinto vaan pakko!

Vaikka kaipaan yhdessäoloa lasten kanssa, myös oma aika on minulle tärkeää. Huomaan, että jos laiminlyön itseäni, se näkyy nopeammin kuin nuorempana. Hyvä uni, hyvä ruoka ja hyvät ystävät ovat tärkeämpiä kuin ehkä koskaan.

"Äitiäni kaipaan joka päivä."
"Äitiäni kaipaan joka päivä."

INHOAN ZOMBIE-ELOKUVIA, mutta Lasse pitää niistä. Välttyäkseni näkemästä niitä inhotuksia, pakenin Elle-lehden ihanaan maailmaan. Luen paljon lehtiä ja nimenomaan paperilehtiä. Taidan olla lehtimyyjien toiveasiakas!

KUULOSTELIN PEDISSÄ, koska ulko-ovi kolahtaa.

Kun Aku tuli kotiin, nousin sanomaan hänelle hyvää yötä ja viemään hänelle lahjaksi saamani lämpövyön. Hän on valitellut selkäsärkyä ja toivon, että
lämpö auttaa siihen.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 16/2016.

Toimintaterapeutti Heli Leppäkankaan paras työkaveri, Veeru-hevonen, kopsuttelee mennessään ja rakastaa porkkanaa.

Toimintaterapeutti Heli Leppäkangas näkee työssään joka päivä, miten hyvää eläinten kanssa toimiminen ihmiselle tekee.

Leppäkangas antaa eläinavusteista toimintaterapiaa työkavereinaan Veeru-hevonen, lampaat Väinö ja Lyyli sekä ranskanluppakorvakanit Aatu ja Eeva. Hänen asiakkaansa ovat enimmäkseen lastenpsykiatrian ja lastensuojelun asiakkaita.

"Terapiahevoseni Veeru ei noteeraa ollenkaan vaikkapa ratsastajansa äkillisiä kiljaisuja tai pakkoliikkeitä", Leppäkangas kertoo.

Hän on opiskellut Lapin yliopistossa green carea eli vihreää hoivaa. Sen ajatuksena on kuntouttaa ihmisiä luonnon ja eläinten avulla. 

Lue lisää siitä, miten eläimiä käytetään ihmisten hoitajina Kodin Kuvalehdestä 6/2017.

 

Heitä pois -pakkaaminen ei kuulosta järin ekologiselta, mutta sitä se juuri on. Sitä paitsi se säästää matkalaukussa tilaa tuliaisille.

Ensin katse vaatekaapin  unohdetuimpaan nurkkaan. Siellä kyyristelevät vaatteet, jotka on kerta kaikkiaan pidetty loppuun.

Tiedäthän, juuri ne nyppyyntyneet paidat ja saumoista irvistelevät housut, joita ei kehtaa viedä kirpputorille eikä UFF:n laatikkoon. Kotinurkilla niissä ei ilkeä liikkua ollenkaan, koska vastaan voi tulla tuttuja, eikä mökillekään voi varastoida loputtomasti röntöstelyvaatteita.

Sinänsä lumppukasassa ei ole mitään häpeilemistä. On erinomaisen ekologista käyttää vaatteita niin pitkään kuin ne suinkin pysyvät päällä. Ongelma niistä tulee vasta loppumetreillä.

Viime vuonna astui voimaan säädös, joka kieltää tekstiilijätteen viemisen kaatopaikalle. Lumppujen keräysastioita saa kuitenkin etsiä kissojen ja koirien kanssa.

Myös jotkut kauppaketjut (H&M, Kappahl, Lindex) ovat alkaneet kerätä vanhoja vaatteita, mutta nekään eivät aina ole kätevän matkan päässä.

Heittäisikö siis vaaterasut vanhaan tapaan sekajätteeseen poltettaviksi?

Ratkaisu: älä heitä, vaan kokoa hylkiövaatteista villi matkagarderoobi. Pakkaa matkalaukkuun kaikenlaista, yhdistele sydämesi kyllyydestä ja vasta viimeisen kerran käytettyäsi pudota roskikseen.

Ujosteluun ei ole aihetta. Kunnon ihmiset Kreikan ja Thaimaan turistirannoilla ovat jo nähneet kaiken, etkä todennäköisesti tapaa heitä koskaan uudelleen.

Mikä parasta, matkalaukkusi sen kun kevenee matkan edetessä, ja lähtöpäivänä siinä on runsaasti tilaa tuliaisille.

Tietysti kaikkein ekologisinta olisi, jos voisit heittää vaatteet matkakohteen lumppukeräykseen. Jos sellaista ei löydy, voit ainakin panostaa eettisiin tuliaisiin, vaikka paikallisten valmistamiin käsitöihin ja maataloustuotteisiin.

Tällaiselle matkakikkailulle on muuten maailmalla nimikin. Se on throw away packingia eli heitä pois -pakkaamista.

Täysi-ikäisenkin puolesta voi olla huolesta hermona, kirjoittaa Minna McGill pääkirjoituksessaan.

Rojahdan työpäivän päätteeksi sohvalle ja avaan telkkarin. Jään tuijottelemaan Sinkkuelämää-sarjan uusintoja (sillä mitäpä sitä tähdellisempää).

Yhdessä jaksossa uraohjus Miranda kiirehtii töistä kotiin, jotta ehtisi nähdä pienen poikansa hereillä. Kun lastenhoitaja sanoo, että poika nukkuu jo, Miranda huokaisee pettymyksestä. Siinä kaikki.

Oikeassa elämässä vanhempi käy ainakin kurkkaamassa ovelta, että kaikki hyvin.

Voi teitä tv-käsikirjoittajia, eihän se niin mene. Oikeassa elämässä vanhempi käy ainakin kurkkaamassa ovelta, että kaikki hyvin.

Esikoiseni oppi nukkumaan päiväunet vaunuissa ulkosalla. Tämän tästä kävin niihin vaunuihin kurkkaamassa. Työnsin naamani hänen pienten kasvojensa eteen vain tunteakseni hänen hengityksensä. Joskus painoin käden varovasti hänen rintaansa vasten ja tunnustelin. Että pamppaileehan se sydän vielä?

Sanotaan, että syvimmällä vanhemmuudessa on tarve pitää jälkikasvu hengissä. Siinä epäonnistumista me myös pelkäämme eniten. Sen on kokenut myös Virpi Haatainen, joka olisi vaikka hengittänyt tyttärensä puolesta kriisin hetkellä (juttu lehdessä numero 6, sivulla 86).

Minä osaan vieläkin olla huolesta hermona.

Yhtenä talviyönä herään kello 3.21. Säpsähdän tajutessani, ettei alaovi ole käynyt. Esikoinen ei ole enää vaunujen kopassa, vaan täysi-ikäinen ja ystäviensä kanssa ulkona.

Odotan ja odotan. Minuutti tuntuu tunnilta. Ja nuoren kännykästä tietysti akku loppu.

Ahdistaa pakkanen, luminietokset ja maailman kaikki vaarat. Odotan ja odotan. Minuutti tuntuu tunnilta. Ja nuoren kännykästä tietysti akku loppu.

Kun kello 5.05 avain kääntyy ulko-ovessa, ponkaisen ylös sängystä, juoksen alakertaan, hyppään lapsen kaulaan enkä hetkeen päästä irti.

Ja kun lapseni nukkuu jo, vielä kerran käyn kurkkaamassa ovelta.

Huh, elämässä kaikki jälleen hyvin.

Artikkeli on lehden 6/17 pääkirjoitus.