"Minua ärsytti, että vanhempani antoivat itseään kohdeltavan kuin jotain orjia. He eivät vaatineet minulta mitään", kertoo Viikon lukijakommentin kirjoittaja.

KK valitsee Kodinkuvalehti.fi-sivujen keskusteluista parhaan kommentin ja palkitsee sen kirjoittajan.

Viime viikon parhaan kommentin KK:n netissä julkaistuun juttuun kirjoitti nimimerkki Vierailija. Hän otti kantaa lukijan kirjeeseen "Pelkään puhua lapseni kanssa". Lukija oli kirjeessä kertonut kärsivänsä 19-vuotiaan kotona asuvan tyttärensä haistattelusta ja halveksuvasta käytöksestä.

Kirjoittaja kommentoi artikkelia näin:

"Minäkin olin tuollainen tytär. Minua ärsytti, että vanhempani antoivat itseään kohdeltavan kuin jotain orjia. Iloisina aina olivat puolestani, kun minulla meni hyvin ja aina kehuivat kaikesta, mutta mitään eivät minulta vaatineet.

Osittain käyttäydyin huonosti, koska hain rajaa. Halusin vanhempien olevan auktoriteetteja.

Muutaman kerran vanhempani sanoivat selkeästi ei. Vaikka hetken kiukuttelin, tuntui hetken päästä hyvältä, että roolit ovat oikein päin. Välillä nimittäin tuntui, että minä olin se vanhempi, joka laati sääntöjä ja käskytti muita. Otin sen paikan, koska vanhempani antoivat niin tapahtua, mutta en minä siitä nauttinut.

Muutin kotoa ja aloin pikkuhiljaa käyttäytyä paremmin, mutta vieläkin saatan ärsyyntyä liian helposti. Eniten minua on auttanut lasten saaminen. Kunnioitus vanhempiani kohtaan on noussut hurjasti, kun mietin, miten paljon he ovat kuitenkin nähneet vaivaa vuokseni viimeisten 30 vuoden aikana.

Itselleni on tärkeää, että lapseni tulevat kunnioittamaan minua. En kannata kovaa kuritusta, mutta minulla on selkeät rajat ja tärkeää, että minullakin on hyvä olla. Jos jotain herkkua on vähän jäljellä ja minunkin tekee sitä mieli, herkku jaetaan kaikkien kesken. En toimi kuten äitini, että kaikki vain lapsille.

Yritän opettaa lapsille, että äiti on yhtä tärkeä ihminen kuin hekin. Koska tiedän, että sellaisen äidin lapsetkin haluavat."

Mitä mieltä sinä olet? Kommentoi alla olevassa Kommentti-kentässä.

fHUOM! Vain kirjautuneet käyttäjät voidaan palkita viikon lukijakommenttia valittaessa.

"Et sä mulle mikään taakka ole. Tyyppi. Heppuli", Anu Panula sanoo puolisolleen Hannu Kahiluodolle.

Anu Panula haluaa hoitaa Alzheimeria sairastavaa puolisoaan itse, vaikka hermot välillä koetuksella ovatkin. "Olen ajatellut, että pidän Hannun kotona niin kauan kuin hän muistaa minut."

Tämä on totta ja tapahtunutta, vaikka tuntuukin teatterilta.

Paikka: Teatteri La Stradan kahvio Tampereella.

Kohtaus: Teatterin taiteellinen johtaja Anu Panula istuu pöydän ääressä ja maistaa mukista kahvia. Anun puoliso Hannu Kahiluoto istuu isossa plyysipintaisessa nojatuolissa. Hän katsoo eteensä koko kohtauksen ajan.

ANU: "Sä et muista, minkä ikäinen sun isäsi oli, kun kuoli?"

HANNU: "En."

ANU: "Olisiko ollut 84? Hänelläkin oli Alzheimer, mutta ei me sitä sulla osattu epäillä. Tyhmät."

Anu pyyhkäisee silmiään. Kahvion tiskin takaa kuuluu tiskauksen kolinaa.

ANU: "Entä minkä ikäinen sinä olet?"

HANNU: "En minä muista."

ANU (tiukasti): "Muistat!"

HANNU: "Seitsemänkymmentä suunnilleen."

ANU: "Joo, 71."

Kaksi La Stradan kehitysvammaista näyttelijää kävelee ohi. He juttelevat iloisesti keskenään.

ANU: "Mä olen niin rakastunut kehitysvammaisiin! He tekevät innoissaan jokaista näytelmää."

HANNU: "Elämä on pelkkää näytelmää."

ANU (nauraa): "No meillä on, täytyy sanoa."

Kohtauksen loppu.

Anu lukee teatterilla käsikirjoitusta, Hannu on aina lähellä.
Anu lukee teatterilla käsikirjoitusta, Hannu on aina lähellä.

Aamun järjestykset

Hannun kasvot ovat sileät ja hengitys rauhallista. Hän ei kuule eikä huomaa, että Anu kierähtää ylös parisängyn puoliskolta.

Yhdeksältä aamulla alkaa Anun paras työaika. Silloin kukaan ei keskeytä eikä kysele samaa asiaa koko ajan uudestaan.

Anu ottaa esille revyyn käsikirjoituksen ja jatkaa koreografian suunnittelua. Tässä kohdassa näytöstä kaksi näyttelijää nojaa lavastesillan kaiteeseen. Tuossa yksi heistä istahtaa lavan reunalle.

Revyy on teatteri La Stradan tämän kevään näytös, ja La Strada on Anun ja Hannun toinen koti. Anu perusti teatterin vuonna 2009. Suurin osa sen näyttelijöistä on kehitysvammaisia.

Puolen päivän aikaan Hannu herää ja menee vessaan. Hän osaa panna yöllä kastuneen vaipan jätesäkkiin, mutta suihkussa Anu tulee avuksi. Hannun niskassa ja selässä on ammattimuusikon vaivoja. Nikamat kuluivat, kun joutuivat kannattelemaan trumpettia joka päivä 40 vuoden ajan.

Olohuoneessa odottaa Hannun rakas kiikkustuoli. Kotona oltaessa hän enimmäkseen istuu. Toiselle tuolille Anu on pinonnut päivän vaatteet: paidan, housut ja sukat. Hän on pannut ne pukemisjärjestykseen.

Anu istui Hannun vieressä, kun lääkäri ensimmäistä kertaa sanoi nimen Alzheimer. Itku pääsi.

Kahvia, pari juusto-kinkku-tomaattileipää, lasillinen monivitamiinimehua. Anu tekee aamiaisen niin kuin on aina tehnyt. Siinä ei ole mitään uutta eikä vaivalloista.

Tässä sen sijaan on: Joka aamu Anu liimaa Alzheimer-lääkelaastarin Hannun selkään ja kumoaa hänen kouraansa kasan erikokoisia lääketabletteja. Joka aamu Hannu vastustaa.

"Minä en usko mihinkään laastareihin! Mitä pillereitä sinä minulle taas syötät? Minä vihaan pillereitä!"

Anu selittää, perustelee, maanittelee ja suuttuu. Vähän aikaa kumpikin huutaa toiselle niin lujaa kuin jaksaa.

Sitten aamurutiinit on suoritettu.

Yllätysvieras Alzheimer

Eteisen lattialla oli punainen lammikko. Hannun hiukset ja paita olivat veressä, mies itse sekava. Oli elokuu 2014, ja Anu oli juuri tullut kotiin teatterilta. Hän soitti ambulanssin.

Hannu oli kaatunut. Kaatumisen oli aiheuttanut alkoholi, puoli vuotta jatkunut humala.

Mikä viikonpäivä tänään on? Monesko päivä ja mitä kuuta?

"Sanoin lääkärille, että älkää päästäkö häntä kotiin, ennen kuin hän selviää kunnolla. Muuten juominen alkaa taas", Anu kertoo.

Hannu viipyi sairaalassa yli kolme kuukautta. Anu kuuli, että jo rankasta juomaputkesta vieroittuminen veisi aikaa, mutta oli siinä muutakin. Lääkäri lähetti Hannun muistitestiin.

Mikä viikonpäivä tänään on? Monesko päivä ja mitä kuuta? Mikä on tämä paikka, jossa olet?

Hannu ei pärjännyt testissä erityisen hyvin, mutta Anun mielestä siinä ei ollut mitään kummallista. Sairaalan rutiinit toistuivat samanlaisina, ja mies oli pumpattu täyteen rauhoittavia lääkkeitä. Ihmekös, jos päivät menivät sekaisin.

Kotonakaan Anu ei ollut kiinnittänyt huomiota Hannun muistamattomuuteen. Varmaan muisti pätki, mutta niin se tekee, jos ihmisellä on alkoholiongelma.

Joulukuussa 2014 Hannun aivoista otettiin magneettikuva. Sen jälkeen selityksiä oli enää yksi.

Anu istui Hannun vieressä, kun lääkäri ensimmäistä kertaa sanoi nimen Alzheimer.

"Itku pääsi", Anu sanoo.

"Minä en muista siitä mitään", sanoo Hannu.

 Anu, 60, on koulutukseltaan tanssija, näyttelijä ja koreografi. Hannu, 71, soitti trumpettia muun muassa Tampere Filharmoniassa.
Anu, 60, on koulutukseltaan tanssija, näyttelijä ja koreografi. Hannu, 71, soitti trumpettia muun muassa Tampere Filharmoniassa.

Tuttu hahmo tiskillä

Syksyllä 1966 Anu ja Hannu tapasivat ensimmäistä kertaa, eikä se ollut rakkautta ensi silmäyksellä.

Hannu oli 21-vuotias muusikko ja soitti trumpettia Kansallisoopperan bändissä. Anu oli 10-vuotias ja tuli oopperaan balettikoululaiseksi - balettirotaksi, niin kuin siellä sanottiin. Balettirotat niiasivat kaikille vanhemmille ihmisille, jotka tulivat koululla heitä vastaan, myös bändiläisille. Niin oopperassa oli tapana.

"Rakastan edelleen Hannun huumorintajua. Saan nauraa joka päivä."

1970-luvun lopussa Anu oli ammattitanssija ja esiintyi Savonlinnan oopperajuhlien Viimeiset kiusaukset -oopperassa. Esitysten jälkeen tanssijat kokoontuivat baariin, ja yhtenä iltana Hannu oli siellä.

Anu huomasi tutun hahmon tiskin luona. Komea nuori mies, samannäköinen kuin Anun isä, kapellimestari Jorma Panula nuorena. Anu oli aina ollut isän tyttö.

"En minä tarkkaan tiedä, mihin minä Hannussa rakastuin. Kun kolisee, niin kolisee."

Katseiden tasolle se silloin jäi. Hannu oli naimisissa.

Kesällä 1992 Pyynikin kesäteatterissa esitettiin Kesäillan valssi ja Tampereen Komediateatterissa Jääkärin morsian. Anu oli mukana kesäillassa, Hannu jääkärissä, ja yhtenä iltana teatterit haastoivat toisensa jalkapallo-otteluun. Siellä Anu sai kuulla, että Hannu oli juuri eronnut.

Yhteen muutettiin 1994. Seuraavana vuonna vietettiin häitä ja Hannun 50-vuotispäiviä, ja jouluaattona syntyi tytär Joseppiina.

"Giuseppe Verdi on meidän lempisäveltäjä, ja hänen vaimonsa nimi oli Giuseppina. Suomeksi Jooseppi ja Joseppiina", Anu kertoo nimivalinnasta.

Naimisiinmenosta on yli kaksi vuosikymmentä, mutta yksi ei ole muuttunut.

"Rakastan edelleen Hannun huumorintajua. Saan nauraa joka päivä", Anu sanoo.

"Vanhaa sotilashuumoria", sanoo Hannu.

Yhdessä 24 tuntia

Ja kummallakin sykki sydämessä sykki sellainen pieni trallalla, lemmenkipinä toisilleen, jaa.

Tekniikan porukka on käynnistänyt levyn. Tapio Rautavaaran ääni täyttää La Stradan teatterisalin.

Lavalla seisovat näyttelijät käsi kädessä. He laulavat levyn mukana ja muistavat katsoa toisiaan silmiin aina, kun Anu muistuttaa. Työn alla on kuplettimestari Alfred Tannerin lauluista koostettu revyy. Ensi-ilta on sitten, kun näyttelijät ovat oppineet laulujen sanat.

"Kakaroita he minulle ovat. Minun toinen perheeni", Anu sanoo.

Vuosia La Strada harjoitteli pienissä, väliaikaisissa tiloissa. Kun vanha elokuvateatteri Pirkankadulla tuli vuokralle 2015, Anu otti henkilökohtaisen lainan ja remontoi tilat La Stradan käyttöön. Ystävät tulivat talkoisiin.

Talkooväkeä on tarvittu sen jälkeenkin. Tytär Joseppiina on soittanut viulua ja näytellyt melkein jokaisessa produktiossa. Isä Jorma Panula on säveltänyt ja sovittanut näytelmiin musiikkia. Veli Sami Panula on teatterin säveltäjä-kapellimestari.

"Köyhän teatterin pitää käyttää hyväksi kaikki sukulaiset. He eivät ilkeä pyytää korvausta."

Mukana on myös ammattinäyttelijöitä, hekin ilmaiseksi, eikä palkkaa saa Anukaan. Hänen toimenkuvaansa kuuluu muun muassa teatterin taiteellinen johtajuus, koreografia, ohjaaminen, näytteleminen, laulaminen, siivoaminen, lippujen myynti ja apuraha-anomusten laatiminen.

"Juuri sain tietää, että Taiteen edistämiskeskus on myöntänyt minulle puolen vuoden työskentelyapurahan. Kahdeksan talkoovuoden jälkeen!" Anu riemuitsee.

Myös Hannulle on teatterissa vakituinen tehtävä. Hän istuu kahviossa tai katsomossa, seuraa harjoituksia ja ottaa välillä nokoset.

Minne Anu menee, sinne menee myös Hannu.

Teatteriharjoitukset kehitysvammaisten näyttelijöiden kanssa ovat hulppeita. ”Näyttelijöiden innostus on mieletön. Se auttaa jaksamaan myös kotona."
Teatteriharjoitukset kehitysvammaisten näyttelijöiden kanssa ovat hulppeita. ”Näyttelijöiden innostus on mieletön. Se auttaa jaksamaan myös kotona."

Viimeinen huvi elämässä

"Onko tämä heppuli teidän?"

Anu ei tajua kysymystä. Ei hän tajua tilannettakaan. Hän on hätkähtänyt hereille omasta vuoteestaan. Kello on seitsemän, ulkona sysipimeä pakkasaamu ja sängyn vieressä kaksi poliisia.

Poliisit tarkoittavat heppulilla Hannua, sen Anu oivaltaa nopeasti. Mies seisoo ovella ja näyttää eksyneeltä.

Ohikulkija oli hälyttänyt apua, kun oli huomannut rappukäytävässä harhailevan puolialastoman miehen. Onneksi Hannu osasi kertoa poliiseille nimensä. Seurue pääsi sisälle, koska Hannu oli jättänyt oven raolleen lähtiessään.

"Se oli todella pelottavaa", Anu sanoo.

Hannun harhailut alkoivat noin vuosi sitten ensimmäisen kouristuskohtauksen jälkeen. Se vasta pelottava olikin. Hannu istui kaikessa rauhassa kiikkustuolissaan ja katseli televisiota, kun kohtaus tuli. Hänen vartalonsa jäykistyi tiukkaan lukkoon. Suupielestä tuli vaahtoa.

"Eikä hän ollut ottanut pisaraakaan alkoholia. Kerroin sen ensihoitajillekin."

Hannu sai epilepsialääkityksen, joka osoittautui liian rajuksi. Hän alkoi eksyillä.

Kun Anu pistäytyi lähikaupassa, Hannu lähti perään eikä löytänyt takaisin. Kerran hän ilmestyi kantakapakan ovelle, kun Anu oli teatterin kenraaliharjoituksissa. Tuttu tarjoilija soitti Anulle: Mitä tehdään, ulkona on hirveän kylmä ja miehellä vain takki, kengät ja alushousut?

"Onneksi se lääkitys saatiin purettua", Anu sanoo.

"Se teki kyllä täysin sekopääksi", Hannu sanoo.

Enää Anu ei jätä Hannua yksin.

Kaksi tai kolme kertaa viikossa Anu ja Hannu kävelevät kotoa teatterille ja harjoitusten jälkeen takaisin kotiin. Kotimatkalla saatetaan poiketa kantapaikassa ottamassa yhdet oluet. Anu pitää huolen, että Hannun lasissa on korkeintaan ykköstä. Se on lääkärin määräys.

"Mutta kun minua eivät lääkärit määrää. Se on asia sillä tavalla. Minä olen sen ikäinen ihminen, että pystyn päättämään itse asioista", Hannu sanoo ja painottaa jokaista lausetta.

Anu ei raaski kertoa, että oikeastaan lääkäri ei sallisi edes ykkösolutta. Sekin altistaa epilepsiakohtauksille, jos sitä juo suuria määriä.

"Mutta mitä se olisi, jos vietäisiin sekin huvi, mikä elämässä on jäljellä? Meille tulisi vain isommat tappelut", Anu sanoo.

Niin kauan kuin muistaa

"Käypäs muuten kohta vessassa."

"Joo, täytyy kattoo."

"Ei kun vessa on tuossa."

"Tiedän, missä vessa on."

"Niin, mutta kun et aina muista. Vaikka sanot, että just kävit, tiedän, että et käynyt."

Kotona on 12 laatikollista aikuisten vaippoja. Ne kustantaa kaupunki.

"En hae päivätoimintapaikkaa, koska en halua. Hannu ei tuntisi siellä ketään ja kyselisi minua koko ajan."

Kun lähdetään teatterille, Anu ottaa kassiin vaihtovaatteet. Istuimille Hannun alle Anu sujauttaa muovisuojan.

Joskus Anu pesee kolme pesukoneellista pyykkiä päivässä. Joskus pitää vaihtaa märät sänkyvaatteet ja avata ikkunat tuuletusasentoon kesken yön.

Kun mies lähtee yöllä viereltä, Anu havahtuu. Meneehän hän vessaan eikä ulko-ovelle? Iltaisin Anu panee oven takalukkoon ja rakentaa vetolaukusta ansan sen eteen.

Jotenkin kaikkeen tottuu. Kyllä se menee näinkin.

"Tuntuu tärkeältä auttaa, kun rakastaa. Niin yksinkertaista se on", Anu selittää.

Hän tietää, että voisi hakea Hannulle päivätoimintapaikkaa. Hän voisi viedä Hannun sinne muutamaksi tunniksi ja hoitaa rauhassa omia asioitaan.

"En hae, koska en halua. Hannu ei tuntisi siellä ketään ja kyselisi minua koko ajan. Olen ajatellut, että pidän Hannun kotona niin kauan kuin hän muistaa minut."

”Kyllä siinä ajatukset pimenivät”, Joseppiina Kahiluoto kertoo hetkestä, jolloin sai kuulla isän Alzheimerista.
”Kyllä siinä ajatukset pimenivät”, Joseppiina Kahiluoto kertoo hetkestä, jolloin sai kuulla isän Alzheimerista.

"Nyt ei jaksa yhtään!"

Tänäkin kesänä Anu ja Hannu lähtevät kuukaudeksi Italiaan. Anu piirtää ilmaan Sisilian ääriviivat ja tökkää sormellaan sen länsireunaan. Siellä on tuttu Trapanin kaupunki.

"Kuin kotio menisi", Hannu sanoo.

"Älä muuta sano. Täytyy vain ensin ryöstää pankki. Visa vinkuu taas", Anu vastaa.

"Joseppiina sanoo, että sinun, äiti, täytyy tehdä ratkaisuja. Minä vastaan, että enkä tee."

Viime kesän reissulla oli mukana myös Joseppiina. Anun riemuksi tytär lupasi lähteä matkaan nytkin.

"Reissu oli Joseppiinalle rankka. Hän ei ole tottunut minun normielämääni. Trapanissa minä välillä sysäsin hommia hänelle, että vie sinä tuo vaipparoskis."

Joskus Anu soittaa Joseppiinalle, että nyt hän repeää.

Hän ei jaksa enää yhtään kertaa kertoa Hannulle, missä ollaan (kotona) ja onko tuo kello oikeassa (on) ja onko nyt päivä vai ilta (päivä).

Hän ei jaksa tapella lääkkeistä joka herran aamu. Taas hän ja Hannu ovat huutaneet toisilleen kuin rantapirut.

"Joseppiina sanoo, että sinun, äiti, täytyy tehdä ratkaisuja. Minä vastaan, että enkä tee."

Hannu tuntee hänet vielä.

Vielä yksi kohtaus

Paikka: La Strada -teatterin kahvio.

Kohtaus: Hannu istuu nojatuolissa ja katsoo eteensä. Anu puhuu hiukan kiihtyneenä.

"Et sä mulle mikään taakka ole. Tyyppi. Heppuli."

ANU: "Kaikki kysyvät, että tarviinko minä lepoa, miten minä jaksan. En minä mitään lepoa tarvitse! Sun auttaminen on minun tehtävä. Ihan yhtä raskasta on tehdä töitä kehitysvammaisten kanssa, ja silti heiltäkin saa hurjasti voimaa."

HANNU: "Jos työstänsä saa jotain, niin se on jo paljon. Mä en saanut Tiivisteteollisuudesta mitään."

ANU: "Se olikin sun eka työpaikka, varmaan 50 vuotta sitten. Olit ihan kakara silloin."

HANNU: "Joo, niin olin, mutta kun siellä piti laittaa kirjaan vessassa käynnitkin."

Molemmat vaikenevat. Taustalta kuuluu näyttelijöiden naurua.

ANU (ääni särkyen): "Toiseen kiintyy koko ajan enemmän. Tiedät sä, kun toiseen iskee sairaus, se vain lujittuu se suhde."

Anu pysähtyy katsomaan Hannua. Hänen huulensa ovat pienessä hymyssä. Hannun asento ei muutu.

ANU: "Et sä mulle mikään taakka ole. Tyyppi. Heppuli."

Hannu vilkaisee Anun kasvoja ja hymyilee takaisin. Sitten hän kääntyy taas katsomaan eteensä.

Kohtauksen loppu.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 12/2017.

 

Toimittaja Tarja Hirvasnorolle pyöräily on ennen kaikkea pään huoltoa.

Pyöräilylenkkini ensimmäinen vartti on taas silkkaa hatutusta.

Ruumiillisesta rasituksesta se ei johdu, koska reitin alku on pelkkää alamäkeä. Se kumpuaa puhtaasti pääni sisältä. Siellä ilmeisesti asustaa joku, jonka mielestä mikään, mitä teen, ei ole tarpeeksi hyvää.

Etpä ole viitsinyt vetää intervalleja, kun ei pyöräily suju yhtään nopeammin kuin keväällä, sisäinen ääni natkuttaa.

Ja samaa junnausta se on muuten töissäkin, se jatkaa.

Ääni käy läpi joukon muitakin elämän osa-alueita, joissa olen epäonnistunut, ennen kuin se heittää bravuurinsa: Ja taas sinä kieriskelet itsesäälissä, vaikka pitäisi keskittyä kuntoiluun! Opettele jo keskittymään, aikuinen ihminen!

Huomioni alkaa karkailla päätä kiristävän vanteen alta ympäristöön.

Seuraavat puoli tuntia pyörälenkistä ovatkin sitten jauhamista. Mieli jauhaa päivän harmitusteemaa, jalat polkimia, ja sekä pää että jalat ovat yhtä vihaisia. Hyvä niin, sillä reitin tiukimmat ylämäet osuvat tähän puolituntiseen.

Mutta samaan aikaan tapahtuu muutakin. Huomioni alkaa karkailla päätä kiristävän vanteen alta ympäristöön.

Kappas, osmankäämien sikarit ovat jo valmiita.

Mitä ihmettä, lauloiko tuolla pajulintu, vaikka nyt on jo melkein syksy?

Loppulenkin aikana hiki valuu kunnolla. Sen mukana – tämä on joka kerta yhtä ihmeellistä! – valuvat kuonat pään sisältä. Sisäisen äänen jurputus vaimenee ja pienenee. Lopulta se kuulostaa vain huvittavalta, vähän kuin kiukkuisesti kimittävältä sarjakuvahahmolta.

Luin juuri tutkimuksesta, jonka mukaan säännöllinen liikunta vähentää stressiä, masennusta, aggressiota ja kyynisyyttä. Niin se tosiaan taitaa tehdä.

Minulla se toimii myös käänteisesti: mitä useammin hatuttaa, sitä tehokkaammin kunto nousee.