"Minua ärsytti, että vanhempani antoivat itseään kohdeltavan kuin jotain orjia. He eivät vaatineet minulta mitään", kertoo Viikon lukijakommentin kirjoittaja.

KK valitsee Kodinkuvalehti.fi-sivujen keskusteluista parhaan kommentin ja palkitsee sen kirjoittajan.

Viime viikon parhaan kommentin KK:n netissä julkaistuun juttuun kirjoitti nimimerkki Vierailija. Hän otti kantaa lukijan kirjeeseen "Pelkään puhua lapseni kanssa". Lukija oli kirjeessä kertonut kärsivänsä 19-vuotiaan kotona asuvan tyttärensä haistattelusta ja halveksuvasta käytöksestä.

Kirjoittaja kommentoi artikkelia näin:

"Minäkin olin tuollainen tytär. Minua ärsytti, että vanhempani antoivat itseään kohdeltavan kuin jotain orjia. Iloisina aina olivat puolestani, kun minulla meni hyvin ja aina kehuivat kaikesta, mutta mitään eivät minulta vaatineet.

Osittain käyttäydyin huonosti, koska hain rajaa. Halusin vanhempien olevan auktoriteetteja.

Muutaman kerran vanhempani sanoivat selkeästi ei. Vaikka hetken kiukuttelin, tuntui hetken päästä hyvältä, että roolit ovat oikein päin. Välillä nimittäin tuntui, että minä olin se vanhempi, joka laati sääntöjä ja käskytti muita. Otin sen paikan, koska vanhempani antoivat niin tapahtua, mutta en minä siitä nauttinut.

Muutin kotoa ja aloin pikkuhiljaa käyttäytyä paremmin, mutta vieläkin saatan ärsyyntyä liian helposti. Eniten minua on auttanut lasten saaminen. Kunnioitus vanhempiani kohtaan on noussut hurjasti, kun mietin, miten paljon he ovat kuitenkin nähneet vaivaa vuokseni viimeisten 30 vuoden aikana.

Itselleni on tärkeää, että lapseni tulevat kunnioittamaan minua. En kannata kovaa kuritusta, mutta minulla on selkeät rajat ja tärkeää, että minullakin on hyvä olla. Jos jotain herkkua on vähän jäljellä ja minunkin tekee sitä mieli, herkku jaetaan kaikkien kesken. En toimi kuten äitini, että kaikki vain lapsille.

Yritän opettaa lapsille, että äiti on yhtä tärkeä ihminen kuin hekin. Koska tiedän, että sellaisen äidin lapsetkin haluavat."

Mitä mieltä sinä olet? Kommentoi alla olevassa Kommentti-kentässä.

fHUOM! Vain kirjautuneet käyttäjät voidaan palkita viikon lukijakommenttia valittaessa.

Santerista ja Tuuliasta tuli vanhempia teineinä (KK 8/2016). Pari päätyi eroon, mutta Vanessan asioista päätetään silti yhdessä.

Vanessa on nyt kaksivuotias. Hän osaa sanoa "äiti" ja "isi" ja rakentaa mielellään Dubloista torneja.

Tänä syksynä Santeri, 19, muutti Vanessan ja hänen äitinsä Tuulian, 18, luota takaisin lapsuuskotiinsa. Tuulia ja Vanessa muuttivat asumaan Laukaan keskustaan vuokrakolmioon.

"Loppuaikoina taisimme olla enemmänkin äiti ja isi kuin pariskunta. Mutta Santeri on edelleen tosi hyvä isä tyttärelleen", Tuulia sanoo.

Vanessa viettää yhden arki-illan ja joka toisen viikonlopun Santerin kanssa Santerin isän luona. Silloin Santeri vie Vanessan puistoon ja antaa keinussa kovat vauhdit.

Tuulia opiskelee lukiossa ja toivoo valmistuvansa vuoden kuluttua. Sitten hän opiskelee sosionomiksi, ehkä.

"Välillä on raskaampaa ja välillä ei. Kun Vanessa nukahtaa illalla kahdeksalta, alan tehdä läksyjä. Joskus olen niin väsynyt, että vain makailen sängyllä."

Vanessa näyttää onnelliselta, Tuulia ajattelee hakiessaan tyttärensä päiväkodista. Pärjäämme kyllä, ajatus jatkuu.

Tuulia aikoo ostaa Vanessalle joululahjaksi leikkikeittiön ruokia, sillä Vanessa on kova kokkaamaan. Santeri ostaa rekka-auton. Asiasta on sovittu puhelimessa.

"Vaikka olemme eronneet, ajattelemme molemmat eniten Vanessan parasta. Kuinka moni aikuinen pystyy samaan? Erotessa ei tarvitse riidellä, ainakaan lapsen kuullen."

Jouluaatoksi Vanessa ja Tuulia menevät Tuulian vanhemmille, kuten viikonloppuisin muutenkin. Tuulia astuu iskän lämmittämään saunaan ja on hetken aika pieni tyttö itsekin.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2016.

Lue juttu Santerista ja Tuuliasta:

Santerista tuli isä 17-vuotiaana

Stailisti Outi Broux kuulee suomalaisnaisten tarinat kauneuden takaa. Myös hän itse on ollut näkymätön, lapseton ja vieras itselleen.

Naisella on kauniisti kaartuva ylähuuli ja harakanvarpaat silmäkulmissa, sen Outi Broux näkee heti. Varttia myöhemmin hän tietää asiakkaastaan enemmän.

Nainen on elänyt 15 vuotta yksin, tavannut miehen ja tajunnut, kuinka vähän on itseään rakastanut. Siksi hän istuu tässä, oppimassa meikkausta tavaratalon kosmetiikkaosastolla. Outi tekee hänelle sumusilmät, häivyttää silmäkulman ryppyjä.

Monen tunnin, monen sekaihon ja liian monen uhrautuvaisen naisen jälkeen Outi kerää sutinsa ja siveltimensä, koko työkalupakin. Ryppyotsaiselta asiakkaalta on kotiin viemisiksi valkoisia liljoja. Ne ovat kiitos sanoista, jotka silottivat mieltä.

"Kauneus ei ole pinnallista vaan syvällistä."

Outi Broux, 52, on stailannut, meikannut, kammannut ja kuvannut 35 vuotta. Yksi ei ole sinä aikana muuttunut.

"Kauneus ei ole pinnallista vaan syvällistä. Jokaisella on elämän kokoinen tarina siitä, miksi haluaa näyttää kauniimmalta."

Väärässä luokassa

Bussissa tuoksui nafta ja Outia oksetti. Eväsleivät olivat laukussa uimapuvun ja Anttilan kuvaston vieressä, mutta ei katkussa voinut syödä. Oli kesäkuu 1972 ja

Outi Broux oli Järvisen Outi, kymmenen vuotta.

Oli alkamassa Outin viimeinen huoleton lapsuuden kesä, mutta sitä hän ei vielä tiennyt. Hän vain istui kuumassa linja-autossa pikkuveljien ja -siskon kanssa matkalla Turusta Alastarolle.

Perillä mummolassa Outi kulki navetassa ja metsässä, keräsi kaksi heinäkuista viikkoa mansikoita pellolla ja tuhlasi palkkansa kauppa-autossa mummolan tienhaarassa.

Iltaisin saunan jälkeen mamma opetti Outille, kuinka papiljotit rullataan ja sormikiharat kieputetaan. Kun olisi pitänyt jo nukkua, Outi pyysi pikkusiskon hetekalleen ja otti laukusta Anttilan kuvaston. Kuka sä olisit? Mitkä hiukset leikkaisit? Minkä vaatteen valitsisit? Samaa ei saa valita!

Elokuussa ennen koulun alkua sisarukset palasivat kotiin Turkuun äidin luo. Ensimmäisenä koulupäivänä Outi istui taas bussissa, mutta nyt yksin. Linja-auto vei Outin Jyrkkälän lähiöstä oppikouluun keskustaan. Kotoa kouluun oli vain kymmenisen kilometriä, mutta matka oli liian pitkä.

"Olin työväenluokkaan kuuluvan, eronneen yksinhuoltajan lapsi. Sen sain tuntea."

"Uusi kouluni oli Turun suomenkielisen eliitin opinkehto. Luokkajako oli todella kova. Minä olin työväenluokkaan kuuluvan, eronneen yksinhuoltajan lapsi. Sen sain tuntea."

Outia ei varsinaisesti kiusattu. Ei sellaista kiusata, jota ei ole. Hän vain jäi yksin, kunnes löysi muutaman muun syrjityn.

"Meillä oli oma porukka, yhdellä ylipainoisella, yhdellä diabeetikolla ja minulla."

Kaikki opettajatkaan eivät sulattaneet työväenluokkaa. He kyllä tiesivät, miksi Outi koulussa oli: siksi, että hän oli ollut lähiökoulun paras oppikouluun siirtyjä ja saanut kaupungilta stipendin keskustan hienoon kouluun.

Osa opettajista oli tiukkoja mutta tasapuolisia. Toiset olivat vain tiukkoja. Äidinkielen tunnit olivat lähinnä oikeinkirjoitusta, eikä lukihäiriöistä tiedetty juuri mitään. Kun Outi kirjoitti keilioppi ja Soumi, hän oli siis toivoton ja kehno.

Outi kavensi kaverien farkut niin tiukoiksi että soi.

Koulupäivän jälkeen bussi vei kotiin. Vuokratalojen lähiössä kavereita oli kaikkialla. Outi kavensi heidän farkkunsa niin tiukoiksi että soi ja tienasi rahaa omiinsa.

Äiti teki kolmea työtä: somisti Wiklundin tavaratalon ikkunoita, suunnitteli ja ompeli vaatteita, siivosi iltaisin hammaslääkärin vastaanottohuonetta. Silloin lapsia hoitivat lapsenlikat, joille Outi teki lauantaisin hiuksiin laineet tansseja varten.

Outi sai ehdot kemiasta ja fysiikasta vuorotellen. Hän pakkasi kirjat mukaan mummolaan lähtiessään ja selvisi ehdoista, kunnes yhtenä kesänä ei pakannut.

Luokalle jäämisellä ei ollut väliä. Outin kouluinto oli lopahtanut. Turun kaupunginkirjaston ylimmästä kerroksesta oli löytynyt lehtiosasto: Vogue ja muut suuren maailman muotilehdet. Musiikkiosastolla oli David Bowie ja hänen hurja tyylinsä.

Elokuussa 1977 Outi aloitti oppikoulun viimeisen luokan. Syyskuussa hän lopetti sen. 16 vuotta tuli täyteen, oppivelvollisuus loppui, eikä mikään saanut häntä jäämään.

Outi ei kysellyt todistuksen perään. Hän päätti pärjätä.

Enemmän on enemmän

Outi tiesi, mitä tahtoi tehdä: kauneutta ja muotia. Äiti tiesi, mitä Outin pitää tehdä: töitä, jos ei kerran koulu maistu.

Outi pakkasi kenkiä kenkäkaupassa ja pyyhki pöytiä rekkakuskien ravintolassa satamassa. Meikkitehtaan hihnalla hän ajoi huulipunamassaa metallimuottiin ja tärisytti kuplat pois. Aina ei tärisyttänyt, koska sekundapunia sai ostaa pilkkahinnalla.

– Olin oman elämäni huippumalli, epäonnistuneilla meikkikokeiluilla kuorrutettu. Mitään ei voinut olla liikaa.

Turun seudulla oli 1970-luvun lopulla paljon vaatetusteollisuutta, ja Outi tutustui kahteen saksalaiseen muotikuvaajaan. Outi lupasi tyhjentää roskikset, keittää kahvit ja viedä postit, tehdä mitä vain, kunhan saisi olla studiolla.

Ikävistä asioista voi seurata jotain hyvää. "Jos kouluvuodet eivät olisi olleet niin traumaattisia, olisiko minusta löytynyt yhtä paljon uhoa myöhemmin?"
Ikävistä asioista voi seurata jotain hyvää. "Jos kouluvuodet eivät olisi olleet niin traumaattisia, olisiko minusta löytynyt yhtä paljon uhoa myöhemmin?"

Ensin Outi oli riesa. Sitten kuvauksiin tuli nuoria mannekiineja ja Outi pääsi näyttämään. Hän oli muotilehtensä lukenut ja teki perässä Charlien enkelit -kiharoita ja sinisiä silmämeikkejä. Tavoite oli selvä: oma kansio ja ulkomaille.

"Haaveilin suuresta muotimaailmasta. Suomi oli minusta apinoiden planeetta, jossa ei ollut mitään, nothing."

17-vuotiaana Outi sai saksalaiskuvaajilta elämänsä ensimmäisen ja ainoan kirjallisen työtodistuksen. Se ja näytekansio kainalossa hän lähti Hampuriin, pääsi tekemään kampauksia ja fantasiaperuukkeja hienoimpiin hiusnäytöksiin.

Pian Hampurikin alkoi tuntua käpykylältä. Pariisiin!

"Halu tulla äidiksi oli minulle yhtä itsestään selvä kuin halu tehdä kaunista."

Lomalla Marokossa Outi tapasi 17 vuotta vanhemman ranskalaisen tekstiilisuunnittelijan. Hän rakastui mieheen, aikuisuuteen ja siihen, että pääsee Ranskaan. Ennen EU:ta työlupaa oli vaikea saada, mutta kun oli 18 ja Pariisissa, kaikki järjestyi. Mennään naimisiin! Silloin saa työluvan ja lapsia.

"Halu tulla äidiksi oli minulle yhtä itsestään selvä kuin halu tehdä kaunista. En yhtään miettinyt, että olisin liian nuori."

Raskaus alkoi pian ja loppui nopeasti.

"Ensimmäinen kohdunulkoinen raskaus oli hirveä sokki. Että niinkin voi käydä. Lääkärit vakuuttivat, että se oli huonoa tuuria, uutta yrittämään vain."

Avioliitto kesti kaksi vuotta ja päättyi enemmän miehen mustasukkaisuuteen kuin lapsettomuuteen.

Kohta tuli toinen kohdunulkoinen raskaus.

Ja kolmas.

Avioliitto kesti kaksi vuotta ja päättyi enemmän miehen mustasukkaisuuteen kuin lapsettomuuteen. Muistoksi avioliitosta Outille jäi sukunimi Broussoulox, josta tuli Broux.

Kotona liian kaksin

Tavaratalon kosmetiikkaosastolta kävelee Helsingin keskustan läpi Outi Brouxin kotiin kahdessatoista minuutissa. Kotitalon rappukäytävässä Outin ääni pehmenee.

"Ukko on hyvin kiltti, mutta pientä mustasukkaisuutta on ilmassa."

Kynnysmatolta ei pääse eteenpäin pussailematta.

"Äiti tuli, äiti tuli, äiti tuli!"

Ukko heiluttaa häntää, Sohvi haistelee liljapakettia. Brysselingriffoni Ukko tuli Outille vuosi sitten pentuna, viisivuotias Sohvi viime keväänä. Sohvia oli yritetty kennelissä astuttaa, mutta pentujen saanti ei onnistunut. Hän sopii hyvin Outin kotiin.

Outi tosin ei puhu kodista vaan putkasta. Se on vähättelyä.

Huoneen ja keittiön asunto Töölössä on kyllä pieni mutta viihtyisä. Ikkunalaudalla on ikoni ja Buddha-patsas, keittiön ylähyllyllä kuivuneita ruusuja. Olohuoneen pöydän Outi hankki Hampurista, kun palasi sinne Pariisin-vuosien ja avioeron jälkeen.

Mies ei ollut mustasukkainen. Hänestä tulisi hyvä isä.

Hampurissa meni hienosti. Outi teki muotikuvauksia ja -näytöksiä, suunnitteli vaatteita ja työskenteli kaupungin ylellisimmän yökerhon sisäänheittäjänä. Hän oppi saksan ja tapasi aivan erityisen saksalaismiehen. Mies ei ollut mustasukkainen. Hänestä tulisi hyvä isä.

Lasta vain ei tullut. Tuli lisää pelottavia, surullisia kohdunulkoisia raskauksia. Kuudennen jälkeen lääkäri kertoi kohdun olevan kaikkien kaavintojen vuoksi niin täynnä arpia, ettei raskaus voisi koskaan alkaa oikeassa paikassa. Outi oli 26-vuotias.

"Ajattelin, että olen maailmankaikkeuden turhin olento, loinen, hang around -tyyppi."

Se oli kova tuomio.

"Ajattelin, että olen maailmankaikkeuden turhin olento, loinen, hang around -tyyppi. Elämän tarkoitushan on syntyä ja saada perillisiä."

Outi halusi takaisin Suomeen. Jos hän ei saisi omia lapsia, hän halusi ainakin olla lähellä sisarusten lapsia eikä mikään Hampurin-täti.

Sitä paitsi Suomen muotimaailma tarvitsi Outia.

"Aloin paahtaa täysillä. Olin työnarkkari", hän sanoo.

"Kun perustin yrityksen ja koulutin nuoria, meikkitaiteilijoita tai stailisteja ei tunnistettu Suomessa edes ammatiksi. Taistelin, että sain meidät eläkekassaan."

Kotikeittiön testilaboratorio: Outille voiteita, geelejä ja ampulleja, Ukolle ja Sohville jauhelihaa.
Kotikeittiön testilaboratorio: Outille voiteita, geelejä ja ampulleja, Ukolle ja Sohville jauhelihaa.

Kouluttamisen lisäksi Outi kiersi maailmaa meikkauskeikoilla, kuvasi ja stailasi muotia mainoksiin, pääsi  tekemään Ruotsin Elle-lehden kansia ja oli kotona liian vähän. Kun oli, hän ja saksalaismies olivat liian kaksin. He yrittivät adoptoida lapsen, mutta turhaan: Outi oli yksityisyrittäjä ja mies töissä samassa yrityksessä.

Toinen avioliitto päättyi, kun Outi oli kolmekymppinen.

"Ajattelin, että minulla ei ole oikeutta tuomita ketään muuta lapsettomuuteen."

Taloon autioon

Keskellä pientä Töölön-kotia on suuri, kultakehyksinen peili. Nelikymppisenä Outi ei sietänyt katsoa siihen.

Outin elämän raskaimmat vuodet osuivat vuosituhannen vaihteeseen. Silloin talvisaappaiden vetoketjut eivät menneet kiinni, sormukset juuttuivat sormiin, kaupassa piti valita suurenmoisille naisille tarkoitettuja vaatteita koon 34 sijasta. Outi lihoi vuodessa 30 kiloa.

"Kun tutut tulivat kadulla vastaan, he eivät tunteneet minua. Enkä minä tuntenut itseäni."

Tuttu plastiikkakirurgi kysyi, onko Outin kilpirauhasarvot tutkittu. Ei oltu.

Pahinta oli, ettei Outi käsittänyt, mistä oli kyse.

Yhtä ymmällään olivat lääkärit. Outi oli loputtoman väsynyt ja sai lääkityksen masennukseen. Kun olo tuli entistä huonommaksi, hän sai lisää lääkkeitä.

Kahden pitkän vuoden jälkeen tuttu plastiikkakirurgi kysyi, onko Outin kilpirauhasarvot tutkittu. Ei oltu.

"Kilpirauhasen vajaatoiminnan selviäminen oli valtava huojennus. Lisäksi se pelasti henkeni. Kehoon oli kertynyt nestettä jo niin paljon, että hengitys oli vaikeaa. Sydämen pysähdys ei ollut kaukana."

Kilpirauhasen vajaatoiminta ei parane, mutta hoidoksi riittää yksi valkoinen pilleri joka aamu. Oikeat lääkkeet saatuaan Outi jaksoi taas tehdä töitä ja kuntoilla. Vuoden kuluttua hän oli 30 kiloa kevyempi.

– Muistan aina sen riemun, kun sain oman minäni takaisin. Vaikka en minä ihan ennalleni tullut.

18-vuotiaana Outi kuvattiin Pariisissa pehmopunkkarina, kajalkynä suussa ja elämä edessä.
18-vuotiaana Outi kuvattiin Pariisissa pehmopunkkarina, kajalkynä suussa ja elämä edessä.

Tiistaina 11. syyskuuta 2001, samaan aikaan kun matkustajakoneet lensivät New Yorkissa pilvenpiirtäjiin, Outi seisoi Punaisella torilla Moskovassa ja teki kaupat autiotilasta Yläneellä. Kuusi päivää aiemmin hän oli täyttänyt neljäkymmentä.

Outi osti maatilan yhdessä pitkäaikaisen miesystävänsä kanssa, mutta parisuhde päättyi pian sen jälkeen. Hän päätti jättää ulkomaankeikat vuodeksi ja kunnostaa ränsistynyttä tilaa yksin.

Ensihurmoksessa hän tilasi uudet tapetit. Sen jälkeen hän alkoi purkaa seiniä, opetteli kaivamaan perustuksia ja valamaan betonia.

"Ajattelin, että jos miehet tähän pystyvät, pystyn minäkin."

Kun ajatus lentokentästä sai vielä vuodenkin kuluttua Outin vatsan kipeäksi,  hän luopui ulkomaantöistä melkein kokonaan. Reissaa Outi tosin vieläkin, ajaa syksyisin ja keväisin tavaratalokiertueilla Suomea ristiin rastiin.

Kun tienviitan näkeminen naurattaa, Outi arvaa jo, mistä on kyse: lukihäiriö siinä taas ilmoittelee itsestään. Ei kyltissä taida lukea Laihai vaan Laihia.

Onnellisuus nyt

Keittiön kaapissa on kaksi lautasta ja kaksi lasia, laatikossa kaksi haarukkaa ja kaksi veistä. Kahvikuppeja on neljä.

"Keitetäänkö kahvit?" Outi kysyy ja Aki menee keittämään.

"Ihana mies."

Seurustelu Akin kanssa on kestänyt kaksi vuotta, viisikymppisestä.

"Lähden töihin kun pitää lähteä ja tulen kun pääsen. Miehen täytyy kestää se. Niin tylyillä kriteereillä nykyään mennään."

Ikääntymisen parhaita puolia on, ettei kukaan enää toivo viisikymppiseltä lapsia. Pitkään  toivoi. Silloin suru lapsettomuudesta yllätti Outin aina uudestaan, vaikka  hän luuli siitä jo päässeensä.

"Suhteiden alussa miehet ovat olleet sitä mieltä, että lapsettomaksi jäämisellä ei ole merkitystä. Myöhemmin he ovat huomanneet, että on sillä. Se on vaikuttanut itsetuntooni paljon, mutta ymmärrän heitä."

Outin ensimmäisellä aviomiehellä on nyt kolme tytärtä, toisella poika, pitkäaikaisella miesystävällä tytär.

"Olen onnellinen heidän puolestaan. Minulle elämä toi toisenlaisia hyviä asioita. Tädin rooli on ollut äitiyden korvike. Ja nyt nämä koirat."

Niin, koirat. Viisikymppissynttäriensä jälkeen Outi sanoi siskolleen, että haaveilee brysselingriffonista ja joskus sen vielä ottaa. Sisko totesi rodun elävän 18-vuotiaaksi. Että minkähän ikäisenä Outi aikoo koiran hankkia?

"Päätin, että happiness now!"

Nyt arkeen kuuluvat jokapäiväiset koirakävelyt Töölönlahden ympäri. Koirapuistossa on oma mammapiiri, josta Outi juuri  kantoi kassillisen pieneksi jääneitä koiranvaatteita Sohvia varten. Toppapuku ja välikausitakki ovat kaupasta, mutta suurimman osan vaatteista Outi tekee itse.

"Akin toivomuksesta neuloin Ukolle HIFK-villapaidan, Barack Obaman jatkokauden kunniaksi tein jenkkilippupaidan. Nyt korissa neulomistaan odottavat vaaleanharmaa ja vaaleanpunainen villalankakerä. Sohville voi ostaa myös tyttölankoja."

Kaunis mieli

Seuraavana päivänä Outi Broux on taas tavaratalon kosmetiikkaosastolla. Asiakkaalla on pehmeä iho, jota tämä ei ole meikannut vuoteen.

Ei sen jälkeen kun puolisolla todettiin nopeasti etenevä Parkinsonin tauti. Miehen hoitaminen on fyysisesti raskasta ja henkisesti raskaampaa. Kasvojen silittäminen hyvällä voiteella lohduttaa.

"Älä anna itsesi rupsahtaa", Outi sanoo meikin jälkeen ja koskee naista olkapäähän.

Hän ainakaan ei aio. Siksi hän käy radiofrekvenssihoidoissa niin kuin Madonna ja surruttaa keittiössä kasvojaan partakoneen näköisellä laitteella, joka puhdistaa ihoa ja imeyttää geelejä. Ensimmäiset botox-pistokset silottivat Outin otsaa jo vuosikymmen sitten.

"Nuorempana kauneuden kaipuussa oli näyttämisen halua. Nyt haen sitä, että on hyvä olla ja hyväksyn itse itseni."

Outi hakee paljon muutakin. Hän tahtoisi tehdä runovideoita, suunnitella koirien vaatemalliston, oppia soittamaan kitaraa ja stailata vanhoja taloja. Jättää sitten kun -elämän ja heittäytyä enemmän. Lakata sääennusteita katsoessa vain ihmettelemästä, että onpas iso järvi, pakata koirat autoon ja ajaa katsomaan Laatokkaa.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 20/2013.

Keppihevostelu ei ole pelkkää leikkiä vaan kuntoa vaativa liikuntalaji.

Keppihevonen ei ole leikin asia. Vaikka se näyttää täytetyltä kankaanpalalta, josta sojottaa keppi, se on enemmän.

Omistajansa silmissä se on ihan oikea hevonen.

Keppihevoset eli kepparit ovat niin oikeita, että Suomeen on perustettu Suomen Keppihevosyhdistys. Se pitää näyttelyitä ja järjestää jokakeväiset Keppihevosten SM-kisat, joissa kisataan muun muassa esteratsastuksessa.

”Kepparikisat ovat fyysisesti rankka liikuntalaji. Nuoret ratsastajat hyppivät taitavasti ja tosissaan”, ompelija Eija Nordström kertoo.

Kisat pisteytetään samoin kriteerein kuin elävien hevosten kisat.

"Tärkeintä on aitous"

Pietarsaarelainen Eija alkoi valmistaa keppihevosia työkseen kolme vuotta sitten. Ensimmäistä kepparia kehitellessä vaikeuksia tuotti turpa. Se piti jättää avonaiseksi, jotta sisään saisi ujutettua kuolaimet, mutta alaleuka ei saanut repsottaa. Löysäleukainen hevonen ei nimittäin näytä oikealta, ja lelulla taas ei halua ratsastaa kukaan.

”Tein toistakymmentä versiota ennen kuin onnistuin”, Eija sanoo.

”Tärkeintä kepparissa on aitous. Siksi sen sieraimien on kiillettävä ja väriyhdistelmien oltava virallisten värimääritelmien mukaiset.”

Yksi keppihevonen maksaa noin sata euroa. Eija tunnustaa koeratsastaneensa muutaman hevosistaan, tosin muiden katseilta salaa.

Useimmat harrastajat ovat nuoria tyttöjä, monet teini-ikäisiäkin. Eivät mitä tahansa tyttöjä, vaan tyttöjä, joilla on mahtava mielikuvitus ja kyky eläytyä. 

Suomen Keppihevosyhdistys: viuhku.net/sky
 

Jos hempeily on pinnallisuutta, haluan tulla pinnallisemmaksi, kirjoittaa Anna Sillanpää kolumnissaan.

Seurasin pelikentän laidalla poikani futispeliä, kun viereeni istahti noin 80-vuotias Grace Kellyn näköinen eteläafrikkalaisrouva.

"Talvi on tullut", rouva sanoi ja huokaisi juhlallisesti.

"Tuntuu, että jäädyn."

Etkä jäädy, ajattelin ja tuijotin naisen paljaita, geelilakattuja varpaita, joita hän kipristeli sandaaleissaan. Nainen oli pukeutunut pörrövillatakkiin ja valtaviin aurinkolaseihin, mutta sukkia hänellä ei ollut.

Olihan tyypillinen talvisää, 20 astetta ja häikäisevä auringonpaiste.

Ei tietenkään. Olihan tyypillinen talvisää, 20 astetta ja häikäisevä auringonpaiste.

Kun Suomessa on kesä, Afrikassa on talvi. Öisin lämpötila putoaa lähelle nollaa. Koululaiset istuvat aamuisin luokassa viltit yllään, sillä lämmitystä ei ole. Mieheni on alkanut nukkua pipo päässä. Päivisin aurinko paahtaa niin, että pärjää teepaidalla. Eteläafrikkalainen talvi on kuin suomalainen kesä: hädin tuskin olemassa. Täkäläiset ottavat siitä silti kaiken irti. He ehtivät jopa talvimasentua. Ravintolat mainostavat pahanmakuisia terveysjuomia, joissa on punajuurta ja inkivääriä. Ne nujertavat kuulemma paitsi talviflunssan myös talvimasennuksen.

Onneksi täkäläisillä on edes minitalvensa. Muuten he olisivat vielä valoisampia ja kohteliaampia kuin nyt. Sitä en ehkä kestäisi. Kun ulkoilutan Veikko-koiraani, jokainen vastaantulija huikkaa: Nauti kävelystäsi! Upea koira sinulla!

Minä vastaan: Niin sinullakin! Mahtavaa kävelyä sinullekin! Fantastista päivänjatkoa!

Palaan pissilenkiltä kuin nousuhumalassa. Aivan kuin jokainen tuntematon olisi silittänyt hiukan poskeani ja paijannut päätäni. Eivät korulauseet tietenkään mitään merkitse, eivät syvää kiintymystä kuten suomalainen moi, mutta kyllä ne kummasti kohottavat maanpinnasta.

On aivan sama, onko lämpö aitoa. Jos käytös on ystävällistä, se on ystävällistä ja tekee maailmasta siedettävämmän paikan. Keinotekoinen, pinnistelty ystävällisyys vasta arvostettavaa onkin, sillä sen eteen joku hapannaama on joutunut näkemään erityisen paljon vaivaa.

Näe vastaantulija. Älä esitä, ettet näe. Hymyile edes.

Tärkein afrikkalainen käyttäytymissääntö tuntuu olevan: Näe vastaantulija. Älä esitä, ettet näe. Hymyile edes.

Sääntö opetetaan jo pienenä. Kun vien lapseni kouluun, jokainen eteeni ilmestyvä lapsi sanoo minulle "huomenta rouva". Tervehdi aikuista -sääntö on niin automaattinen, etteivät edes ujot lapset tajua, että he voisivat ujoilla ja katsoa ohi.

On asioita, joista en lasteni koulussa pidä. Kiukustun siitä, että osa opettajista haluaa sanoa oppilaittensa koenumerot luokan edessä ääneen. Uskovatko he oikeasti häpeän voimaan?

Sen sijaan ihailen sitä, miten hellästi opettajat puhuvat oppilailleen. Prinsessani, enkelini, pikkurakkaani, he sanovat. Kun koulussa on päivänavaus, stereoista huudatetaan poppibiisejä, joissa hehkutetaan: Olet sankari, olet selviytyjä, pystyt mihin vain. Imelää? Ehdottomasti. Mutta jokaisen kuulemani aamunavauksen jälkeen uskon hetken, että­ pystyn mihin vain. Viime viikolla 12-vuotias tyttäreni teki matematiikan koetta. Istuin vieressä, valmiina tulkkaamaan, jos tarvittaisiin. Koe oli vaikea. Tyttäreni pidätteli kyyneliään. Opettaja kiirehti lohduttamaan. Hän kyykistyi tyttäreni viereen ja sanoi hitaasti ja painokkaasti yhden lauseen:

"Minä rakastan sinua."

 

Kodin Kuvalehden toimittaja Anna Sillanpää asui vuoden 2015 Etelä-Afrikassa.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2015.