Nostetaan Suomi-neito jaloilleen.

Nyt on korkea aika nostaa Suomi-neito jaloilleen talkoiden avulla. Ihmiset eläkkeelle, kun mittarissa on 65 vuotta, työpaikat luovutettakoot työttömille nuorille.

Muutakin voitaisiin tehdä: Kesälomat kaikille aloille yhtä pitkät. Viisivuotissopimukset pois kunnallisilta aloilta. Eduskuntaan ei yli 65-vuotiaita. Voisimme nostaa pienimpiä eläkkeitä. Nollasopimukset pois ja työtunteja niin, että palkalla tulee toimeen. Vanhuksista on pidettävä parempaa huolta.

Mummo Lahdesta

Mieheni kuoltua tytär muuttui. Hän vääristää asioita, ei suostu kuuntelemaan ja käy harvoin.

Ainoa lapseni, keski-ikäinen tyttäreni, on minua kohtaan ivallinen ja ilkeä. Se alkoi, kun mieheni kuoli kohta neljä vuotta sitten.

Ensimmäisen vuoden itkin ilkeitä tekstiviestejä. Olen pyytänyt, että puhutaan siitä, mikä häntä kalvaa, mutta se ei onnistu. Tyttäreni saattaa kirota ja huutaa täysillä. Hän vääristää asiat, eikä suostu kuuntelemaan asian oikeaa laitaa.

Saattaa mennä kuukausia, ettei tytär käy, vaikka asuu lähellä. Hänen käydessään yritän jutella asioita normaalisti.

Enää en pysty itkemäänkään, olen vain onneton, voimaton ja uneton. En tiedä, mitä tekisin. En ole saanut neuvoa ystäviltänikään, he sanovat vain, että on vaikea puuttua tilanteeseen. Olen ollut normaali äiti sekä mummi kahdelle lapsenlapselleni. Lapsenlapset ovat ihania, mutta kärsivät tästä kaikesta haukkumisesta.

Kun mieheni kuoltua jäin yksin, olin kaikkein heikoimmillani. Tuntuu, että kaikki vaikeudetkin tulevat silloin, lähimmäisiltä ei ole tukea ja tuntuu, ettei jaksa. Tyttärelläni on tukenaan mies ja perhe.

Leskimummi

Toinen mummi

Lukijan kirje: Tytär on ivallinen ja etäinen

Hyvä Leskimummi! Sinulla on todella ikävä elämäntilanne. Olen surullinen puolestasi ja tahtoisin auttaa sinua. Minulla on myös tytär, joka jäi nuorena leskeksi pienen vauvan kanssa muutama vuosi sitten. Hänen käyttäytyminen on ollut samankaltaista kuin sinun tyttärelläsi. Vihanpurkauksia, huutoa ja syyttelyä ilman mitään syytä. Minulla on ollut myös samoja tuntemuksia kuin sinulla. Kuinka oma tytär voi loukatakin niin paljon omaa äitiään? Olisiko niin että tyttärelläsi ei ole ketään muuta kelle...
Lue kommentti

Ulospäin kaikki näyttää hienolta, mutta ulkokuoren alla on paljon kiusaamista.

Työpaikkani siloisen ulkokuoren alla on paljon kiusaamista. Varsinkin yksi johtaja ottaa aina jonkun hampaisiinsa. Hän ryhtyy mustamaalaamaan tätä ensin sivulauseissa, sitten avoimemmin. Sitten alaiselta aletaan vähentää työtehtäviä. Vaino jatkuu niin kauan, että alainen ajautuu tilanteeseen, jossa ainoa terveenä selviytymisen mahdollisuus on lähteä.

Alaisilla on omat klikkinsä. Tietyillä osastoilla päälliköt eivät viihdy pitkään, sillä alaiset osaavat piilevän kiusanteon ja istumalakkoilun. Ulkoapäin katsova ei näe kiireiseltä vaikuttavan hyörinän läpi eikä ymmärrä, että kyse on teatterista. Kumma kyllä, johtokaan ei ihmettele sitä, miksi joillakin osastoilla esimiehet vaihtuvat tiuhaan.

Työntekijöistä on viimeksi kuluneiden vuosien aikana vaihtunut melkein puolet. Suuri osa jääneistä on henkisesti niin hajalla, että heistä on tullut osittain työkyvyttömiä. Ulospäin kaikki saadaan näyttämään hienolta, sen johto osaa.

Hammasta purren

Hosuli

Lukijan kirje: Joku on aina hampaissa

Ymmärrän, että ihmiset eivät yksin uskalla pitää puoliaan pelätessään menettävänsä työnsä. Mutta joukkovoima voisi tässä auttaa: jos riittävän moni yhdessä kertoo tilanteesta johdolle, luulisi sen vaikuttavan asiaan. Tosin oma kokemukseni on, että selän takana kyllä heristetään nyrkkiä, mutta kun pitäisi vastata puheistaan, katsotaan kengänkärkiä ja vaietaan. Kovin harvalla on selkärankaa ja siviilirohkeutta. Toisaalta luulisi tällaisen näkyvän tuloksissa. Turha hyörinä paljastuu jossain...
Lue kommentti

Olen yrittänyt saada ikääntyvät vanhempani muuttamaan paikkakunnallemme, jotta voisimme auttaa heitä, mutta he eivät halua muuttaa.

Vanhempani asuvat 500 kilometrin päässä perheestäni. Kun lapsemme olivat pieniä, he vierailivat meillä silti usein ja olivat lapsille läheisiä.

Nyt vanhempani ovat jo eläkkeellä. Yritimme saada heidät muuttamaan paikkakunnallemme, mutta he eivät suostuneet. Olisimme auttaneet muutossa.

Nyt tilanne on mennyt hankalaksi, sillä vanhempani eivät jaksa enää kovin usein käydä luonamme. Meillä on työmme ja lapsilla koulu, eikä vuodessa tule monta kertaa lähdettyä viikonloppuna heidän luokseen. Teen vuorotyötä, ja siitä palautuminen vaatii entistä enemmän aikaa, kun minullekin tulee lisää ikää.

Minua surettaa. Haluaisin mielelläni auttaa vanhempiani kiitokseksi siitä, miten paljon he meitä auttoivat, kun lapset olivat pieniä. Välimatkan vuoksi auttaminen ei onnistu. Olen joutunut kovettamaan itseni ja ajattelemaan, että heillä olisi enemmän täällä, mutta he eivät sitä halua.

Surullista

Vierailija

Lukijan kirje: Miten saisin vanhemmat lähelle?

Oletko ajatellut että nykyinen kotipaikkakunta on heidän kotinsa? Ei monikaan halua muuttaa kotoaan pois. Ja kun vanhenee, muutos on monelle vielä vaikeampi kuin "aktiivi-iässä". En tohtisi painostaa vanhempiani muuttamaan paikkakuntaa, jolleivät he sitä halua (eivätkä he halua), enkä missään tapauksessa haluaisi että omat lapseni tulisivat kertomaan minulle missä minun on "parempi" asua. Herranen aika.
Lue kommentti
Vierailija

Lukijan kirje: Miten saisin vanhemmat lähelle?

Ymmärrän huolesi täysin. Omakin äitini asuu melkein 500 kilometrin päässä ja odotan jo kauhulla aikaa, kun huomaan ettei hän enää pärjää. Mutta kuten edellinenkin kommentoija sanoi, ei tulisi kuuloonkaan että pyytäisin muuttamaan tänne. Eihän hän tunne täältä ketään, ei kaupunkia, ei paikkoja, ei ihmisiä, ei mitään muistoja missään! Olisi liikaa vaadittu - kuten myös se, että minä pakkaisin perheeni muuttoautoon ja muuttaisin sinne. Mutta ennemmin vaikka niin päin, jos olisi pakko.
Lue kommentti

Aito, välittävä ihminen ei kehu itseään ja hauku muita.

Vielä kolmekymppisenä luotin miltei kaikkiin ihmisiin. Onneksi silloin ei ollut Facebookia, olisin varmaan hyväksynyt kaikki kaveriksi.

Kun 35-vuotias ystäväni liittyi Facebookiin, hän tiesi sen jälkeen kaikista kaiken. Ikään kuin se ja se olisi vain hänelle siitä ja siitä asiasta uskoutunut. Ollessani kylässä hän sekoitti toisella kädellä ruokaa ja toisella selasi Facebookia. Hän arvosteli miehensä veljenvaimon päivityksiä, haukkui naapurinsa puutarhakuvaa, arvosteli kampaajansa herkkukuvia ja aliarvioi tätä, koska kampaaja oli ylipainoinen.

Meillä oli yhteinen ystävä, joka oli eronnut, ja hän oli päivittänyt Facebookiin uuden kumppaninsa kuvan. Se työnnettiin nenäni eteen halveksivasti ja minua yritettiin saada mukaan haukkumaan miehen ulkonäköä.

Ystäväni on työssä, jossa on salassapitovelvollisuus. Minulta meni luottamus häneen. Oli kuin hän olisi muuttunut 35-vuotiaasta aikuisesta naisesta kymmenvuotiaaksi juoruilevaksi tytöksi.

Katkaisin välit häneen. Hän ei ole arvoiseni eikä monen muunkaan, jota hän väittää ystäväkseen. Aito, välittävä ihminen ei kehu itseään ja hauku muita. Tämä nyt entinen ystäväni jäi myöhemmin kiinni valheista. Se on jollakin asteella hillinnyt hänen kaverimorkkaamistaan.

Aidon ystävän olkapäähän voi nojata, kertoa surunsa ja tietää varmasti, että asia pysyy vain kahdenkeskisenä. Sellaisesta olkapäästä saa paljon voimaa!

Tänään on paras päivä