Kodin Kuvalehden uudessa nettisarjassa annamme ulkomaanlukijoillemme mahdollisuuden kertoa elämästään. Sarjan aloittaa Saksassa asuva Helen.

On ilta, talo hiljenee vähitellen. Meidän nuorisomme, eli Emily, 19, Felix, 17,  ja Henrik, 15, on vetäytynyt huoneisiinsa ja luultavasti nettiin. Mieheni Urs purkittaa kellarissa hunajasatoaan.

Vielä näin pian Suomen-kesäloman jälkeen Düsseldorfiin laskeutuvat suihkukoneet ärsyttävät tärykalvoja ja mieli palaa Keski-Suomen Kivijärven hiljaisuuteen. Essenin kaupunki Ruhrin laaksossa ei tuntunut 25 vuotta sitten Ursiin tutustuttuani unelmien asuinsijalta, mutta tänä päivänä, ja etenkin kuluvana vuonna, jolloin Ruhrin aluetta juhlitaan Euroopan kulttuuri-pääkaupunkina, huomaan usein kuvailevani seutua vihreänä, kulttuuririkkaana, vierasystävällisenä.

Mieheni kautta minusta tuli aikoinaan osa vanhaa saksalaista sukua, jonka juuret yltävät kauas historiaan. Kun muutin Saksaan vuonna 1989, Berliinin muuri kaatui ja Saksat yhdistyivät. Olen toimittaja ja tein töitä suomalaisille medioille. Samalla kävin Essenin yliopistossa saksan kielen intensiivikurssin ja totuttelin elämään Saksassa. En muista kokeneeni kulttuurisokkia, olin pelkästään helpottunut sulautuessani katukuvaan. Ennen Saksaa olin nimittäin asunut Kiinassa, jossa en ollut voinut liikkua missään erottautumatta ympäristöstä.

Lasten syntymän myötä tein yritysviestintäprojekteja, kirjoitin ja toimitin julkaisuja.
Pystyin säätämään ajankäyttöäni joustavasti, kotiavuksi palkkasimme vuosittain
suomalaisia aupair-tyttöjä. Lasten ollessa pienempiä koin usein joutuvani puolustelemaan
haluani tehdä töitä; saksalaisittain tein liikaa ja suomalaisittain taas liian vähän.

USEIMMAT TÄÄLLÄ TUNTEMANII suomalaiset naiset ovat naimisissa emansipoituneiden
saksalaismiesten kanssa. Eivät liitot suomalaisten naisten kanssa kai muuten toimisi!
Nuorempi saksalainen naissukupolvi ajaa tasa-arvopolitiikkaa eteenpäin; viimeinkin
lasten päivähoitoon ja kouluun etsitään muutoksia, joilla naisten työssäkäynti helpottuisi.
Henrikin koulu, paikallinen Gymnasium eli oppikoulu, tarjoaa nyt ensi kertaa
mahdollisuuden kouluruokailuun, mutta ruoka on pääasiassa eineksiä. Kateellisena olen
kuunnellut ystävien juttuja Suomen koulujen erityisruokavalioista ja hedelmävälipaloista.

Tänään aamuilma tuntui jo syksyiseltä, joten en viitsinyt käydä kovin pitkällä aamulenkillä
koirien kanssa. Ihmisiin tutustuu helpoimmin lasten ja koirien kautta. Naapureista
muutamien kanssa olemme ystävystyneet, muiden kanssa olemme saksalaisittain
Sie eli teitittelytasolla. Taidan olla itsekin jo sen verran saksalaistunut, että teitittely tuntuu
luonnolliselta ja jopa joissain tapauksissa mukavalta. Kultaisia käytössääntöjä
olen varmasti rikkonut vuosien varrella. Eräs ystävä muistelee vieläkin, miten hämmästynyt
oli, kun kymmenisen vuotta sitten soitin etukäteen ilmoittamatta ovikelloa.

KOTIMATKALLA PISTÄYDYIN torilla, jossa tuttu torikauppias kyseli lomakuulumisia Suomesta. Samoin kirjakaupan Herr Decker tiedusteli, mitä pidin lahjaksi saamastani dekkarista, jonka ystäväni oli ostanut minulle. Maksoin velkani paperikaupassa, missä pojat voivat ostaa koulutarvikkeita tilille. Saksalaiset arvostavat henkilökohtaista palvelua, ja meilläkin on kantaleipomomme ja lihakauppiaamme, jotka todella satsaavat laatuun.

Kotona pistin pyykit pyörimään, hoidin sähköpostit ja tein taustatyötä tulevaa haastattelua
varten. Sähköposti ei Saksassa ole vieläkään niin yleisesti käytössä, että esimerkiksi koulu
voisi sillä informoida perheitä. Henrik saa koulusta päivittäin paperilappuja allekirjoitettavaksi,
ja minulle niistä päätyy vain murto-osa. Helpotuksekseni sain lounaan viritettyä eilisestä
ruoasta. Päivällä syömässä ovat vain Henrik ja minä, Felixin koulupäivä on pidempi ja
Emily on tällä hetkellä työharjoittelussa. 15-vuotiaan kanssa lounaskeskustelu sujuu
vaihtelevasti, teemoina tietokone, läksyt ja koirien ulkoilutus. 

ILTAPÄIVÄLLÄ TAPASIN TUTUN saksanpaimenkoiran emännän metsässä, raitis ilma
ja reipas kävely tekivät terää ja muistuttivat päätöksestäni nostaa kuntoa ja tiputtaa painoa. Tuttu fysioterapeutti on hoitanut polveni kuntoutusta, mutta kipua on edelleen. Olen oppinut arvostamaan saksalaista omalääkärisysteemiä, lääkärit todella tuntevat potilaansa. Toki viime vuosien talouskriisin myötä terveydenhuoltoa leikataan rajusti. Siitä huolimatta tulee turvallinen olo, kun vanha lastenlääkäri muistelee kotikäyntejään vastasyntyneen Emilyn luona.

Iltaa kohden talo täyttyy nälkäisistä nuorista, ja jokaisella on oma toiveensa ruuan suhteen.
Pojat äänestävät lihamakaronilaatikkoa, johon Emily ei suostu koskemaan. Eräs
aupaireistamme teki Emilyn mukaan sitä ihan liikaa. Päädymme grillaamaan, koska
ilta on lämmin ja kuiva. Urs hoitaa ruuanlaiton, niin kuin useimpina iltoina ollessaan kotona.

Kotona katsomme uutiset ja huomaan tutun elokuvan myöhäisillan ohjelmassa. Kuitenkin
vielä 20 vuodenkin jälkeen karsastan dubattuja elokuvia, ainakin jos pääroolissa on Harrison Ford. Urs on lämmittänyt saunan, joka meille rakennettiin asuttuani 15 vuotta Saksassa: ei enää julkisia sekasaunoja, missä löylynheitto on kielletty ja seremoniamestari lorauttaa juhlallisesti tasatunnein kiukaalle aromiesanssia.

Saunan hämyssä odottavat äidin lahjoittamat pellavaiset laudeliinat, siskolta saatu saunatyyny ja ystävän tuoma löylykiulu. Melkein voin kuulla laineiden liplatuksen Kivijärven laiturilla.

Terveisin,

Helen Copeland-Vollrath, Essen, Saksa

Asutko sinäkin ulkomailla? Haluatko kirjoittaa elämästäsi?
Ota yhteyttä toimitussihteeri Mari Karttuseen:
mari.karttunen(at)sanomamagazines.fi