Et edes tiennyt kaipaavasi, kun yhtäkkiä olet kuolemaisillasi ikävään. Vanha suola on alkanut janottaa. Mitä pitäisi tehdä?

Entinen ihastus on joskus kuin prinssin sadunvalkea ratsu: sen selässä voi viilettää auringonlaskuun, pois omasta tylsäksi käyneestä elämästä.

"Haikailu ei kerro nykyisestä elämäntilanteesta välttämättä mitään. Mutta voi olla, että kun käännät katseesi taaksepäin, haluat väistää tämänhetkisiä haasteita", kertoo kouluttaja ja eroasiantuntija Marika Rosenborg.

Vanhojen hyvien aikojen ikävöiminen on luonnollista. Teemme niin, kun jokin asia hiertää ja kyllästyttää. Vanhoille poluille vaeltava mieli etsii menneisyydestä ratkaisua tilanteeseen, joka on käsillä nyt.

Puolisolle ei ehkä kannata kertoa ajatuksiin ajautuneesta entisestä rakkaasta, mutta parisuhteen tilan ja omat toiveet voi ottaa puheeksi.

"Kumppanillasi on oikeus tietää, jos olet suhteeseen tyytymätön. Hän ei lue ajatuksiasi, joten niistä kertominen on ainoa keino saada tilanteeseen muutosta", Rosenborg kannustaa.

Ristiriidat ovat aina tilaisuus oppia tuntemaan itseään syvemmin. Mikä tunne minussa nousee, miksi, ja mitä sille pitäisi tehdä? Mistä tämä kaipuu kumpuaa? Mikä on minun vastuuni?

Voimakas vanhan suolan janotus voi kertoa myös katumuksesta. Kumppani ei sittenkään vaihtamalla parantunut. Ehkä asiat olisivat olleet korjattavissa ja ero vältettävissä. Ero on pitkä prosessi. Siinä ei voi oikaista kulkemalla lähtöruudun kautta.

"On syytä muistaa, että palatessaan yhteen entisen rakastettunsa kanssa ei palaa samaan suhteeseen, josta lähti. Suhteen sisäinen dynamiikka on muuttunut, eikä sitä voi jatkaa siitä, mihin viimeksi jäätiin. Säännöt on kirjoitettava uudelleen. On puhuttava yhdessä tulevaisuuden toiveista ja mietittävä, mitä erosta opittiin."

Yleensä eroon on syy. Oli asioita, jotka saivat kantapäänne vastakkain. Mikä nyt olisi muuttunut? Mitkä ongelmanne olisivat ratkenneet?

Tunteita ei voi valita, tekoja voi

Tunnet puolisosi jo niin hyvin, että tiedät hänen yllätyksensäkin ennalta. Tiedät, mitä hän aikoo seuraavaksi sanoa, arvaat, minkä ruuan hän ravintolassa valitsee.

Parisuhteen harmaantuessa houkutus hypätä ihastumisen värikylpyyn voi olla voimakas, ja entinen kumppani on helppo kohde.

"Ihminen ei ole tunteidensa armoilla. Tunteet eivät tuo vastuuvapautta. Tekoihimme voimme vaikuttaa, vaikka tunteita emme voikaan valita", muistuttaa Rosenborg ja kehottaa katsomaan tunnettaan hyväksyvin silmin.

"Vanhan ihastuksen pauloissa voi miettiä, olisiko tunteesta mahdollista nauttia, vaikka se ei saisikaan täyttymystä. Miksi kaiherruksen pitäisi johtaa tekoihin ja ehkä laittaa koko elämä uusiksi?"

Kun hyväksyy tunteensa sellaisinaan, niiden valta vähenee.

"Mitä enemmän tunnettaan pakenee, sitä suuremman otteen se ajatuksista ottaa."

Poltetta peiton alle

Menetetty tai saavuttamaton rakkaus saattaa jäädä ihon alle. Rakkauden muisto koteloituu sydämeen ja ihminen kantaa sitä mukanaan osaamatta irrottaa.

Se, mitä ruokimme, kasvaa. Mahdottomasta rakkaudesta voi kehittyä pakkomielle. Ihastuksesta irti päästäminen voi olla vaikeaa etenkin, jos suhde katkesi ennen aikojaan. Ajatus menetetystä elämän rakkaudesta voi tuntua katkeralta vielä vuosikymmenien päästä.

"Sitkeä ajatus siitä oikeasta, josta joutui luopumaan, on fantasia. Ihminen, jonka kanssa emme elä arkeamme, on aina jossain määrin mielikuvitusolento", muistuttaa Rosenborg.

Joskus jano on seksuaalista kipinää. Sinkkuelämässä tai nykyisessä parisuhteessa saattaa kaivata sitä, mitä entisen kumppanin kanssa vällyjen välissä koki. Siinä on riskinsä.

"Jollekin seksi entisen kumppanin kanssa on tuttuudessaan turvallista, mutta joku toinen hajottaisi itsensä. Ei ole olemassa oikeaa ja väärää. Tärkeää on vain olla rehellinen itselleen."

71%

Kodin Kuvalehden lukijakyselyyn vastanneista myöntää, että vanha suola on joskus janottanut.

75%

vastaajista kertoo, että entinen kumppani on eron jälkeen haikaillut takaisin.

Lähde: Kodin Kuvalehden nettikysely

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 12 / 2016.

Joskus suurinta rakkautta on se, että tunnustaa, ettei jaksa enää hoitaa läheistään.

"Kunnes kuolema meidät erottaa."

Niin vastaa moni suomalainen omaishoitaja, kun kysytään, kauanko hän aikoo hoitaa muistisairasta läheistään kotona.

Muistiliiton asiantuntijan Anita Pohjanvuoren mielestä lupaus on suuri rakkaudenosoitus, mutta vaatii paljon. Joskus liikaakin.

"Totuus on, että kaikista meistä ei ole omaishoitajiksi - eikä tarvitsekaan", Anita Pohjanvuori sanoo.

"On tärkeää uskaltaa sanoa ääneen, jos ei halua ryhtyä omaishoitajaksi tai on uupunut läheisensä hoitamiseen. Sen myöntäminen ei tee kenestäkään huonompaa ihmistä."

Päinvastoin: omien rajojen tunnustaminenkin voi olla joskus suurinta rakkautta.

Koti ei aina ole paras

Miten kauan omaishoitajan sitten on viisasta venyä?

Mistä hälytysmerkeistä hän tietää, ettei muistisairasta voi enää hoitaa kotona?  

"Yksi vakavimmista merkeistä on se, että muistisairas lähtee kotoaan yksin ja eksyy. Ammattiapua voidaan tarvita silloinkin, jos omaishoitaja asuu eri taloudessa eikä muistisairas muista enää syödä", Anita Pohjanvuori sanoo.

"Koti ei ole muistisairaalle aina paras paikka, vaan hän voi tuntea olonsa turvallisemmaksi esimerkiksi hoitokodissa. Suoraviivaisia ohjeita omaisille on mahdoton antaa, sillä jokainen ihminen on yksilö. Persoonallisuus ja sairauden vaihe vaikuttavat siihen, mikä hoitoratkaisu on kulloinkin paras."

Anita Pohjanvuori kertoo tavanneensa monia sitkeitä ja kilttejä omaishoitajia, jotka sinnittelevät jaksamisensa äärirajoilla.

Heille hän vakuuttaa, uudelleen ja uudelleen: teillä on oikeus huolehtia myös omasta hyvinvoinnistanne, se ei tee teistä itsekkäitä vaan hiukan onnellisempia - ja onnellisuuteen on omaishoitajallakin oikeus.

Viimeistään silloin, jos alkaa kärsiä unettomuudesta, alakulosta tai muista masennusoireista, omaishoitajan on aika sanoa ääneen: Enää en jaksa.

"Sekin on hyvä muistaa, ettei omaishoitajan arki ole aina kärsimystä. Jos parisuhteen perusta on hyvä, keskinäinen rakkaus ja hellyys voivat säilyä pitkäänkin." 

Pitääkö ex-miestä hoitaa?

Kun ikääntynyt, isästä eronnut äiti tai ex-puoliso sairastuu etenevään muistisairauteen, alkaa entistä monimutkaisempi pohdinta: Kuka hoitaa, kenen vastuulla muistisairas on?

"Yksiselitteistä vastausta on yhä vaikeampi löytää, sillä perhesuhteet ovat viime vuosina muuttuneet", Anita Pohjanvuori sanoo.

"Uusperheet ja erot ovat yleistyneet. Harva voi olettaa, että esimerkiksi ex-vaimo alkaisi hoitaa entistä miestään, ja siksi vastuu muistisairaasta vierähtää usein työikäisille lapsille." 

Työikäisillä tyttärillä ja pojilla taas saattaa olla paitsi ura, myös omia, pieniä lapsia. Omaishoitajaksi voi olla mahdoton ryhtyä, eikä sopivaa palvelutaloa tai hoivakotia välttämättä heti löydy.  

Päätyy muistisairaan läheinen mihin ratkaisuun tahansa, syyllisyyden tunteelta hän säästyy harvoin.

Siksi Anita Pohjanvuori kannustaakin kaikkia hakemaan itselleen vertaistukea. Joskus lohtua tuo pelkkä oivallus siitä, että ei ole yksin: tuhannet muutkin omaiset painivat samojen kysymysten ja riittämättömyyden tunteen kanssa.

 

 

 

Fyysinen pelleilijä päästelee hassuja ääniä, sananvääntelijä harrastaa sananmuunnoksia. Mitä huumorityyppiä sinä edustat?

1. Tarinaniskijä

Olet aina äänessä. Kerrot mieluiten tarinoita itsestäsi. Olet johtajatyyppi, joka määrittelee, mille nauretaan.

2. Jutunjatkaja

Vahvuutesi on tilannetaju. Kun tarinaniskijä vetäisee henkeä, lohkaiset väliin pari valittua sanaa ja saat muut nauramaan.

3. Nauraja

Kuuntelet mieluummin kuin puhut. Olet suosittu seuralainen, koska sinut saa helposti kikattamaan.

4. Sananvääntelijä

Kikkailet sanoilla ja harrastat palindromeja. Naurat, kun joku sanoo "Pasi Kuikka" tai "Pekka Karvonen". Oivallat sanaleikit nopeasti ja olet herkkä kielen sävyille.

5. Fyysinen pelleilijä

Kun haluat naurattaa, virnistelet, päästelet ääniä tai kävelet omituisesti.

6. Jekuttaja

Suunnittelet jatkuvasti kepposia. Rakastat piloja, läheistesi nolaamista (mieluiten julkisilla paikoilla) ja monimutkaisia polttarijuonitteluja.

Netin käytöstä voi jutella myös myönteisesti. Kokeile, niin yllätät sekä itsesi että lapsesi.

Me vanhemmat muistamme kyllä motkottaa lapsille netin käytöstä, mutta nämä kuusi tärkeää kysymystä jäävät helposti kysymättä: 

1. Mitä someen tänään kuuluu?

Onko sinulla tapana kysyä lapseltasi, miten koulupäivä sujui? 

Entä koska viimeksi kysäisit, syyllistämättä ja hyväntuulisesti: Mitäs someen kuuluu? Mitä olet tänään kännykälläsi touhunnut?

"Somemaailmasta kannattaisi jutustella lapsen kanssa yhtä usein ja luontevasti kuin jalkapallotreeneistä", Lapset ja digitaalinen media -yksikön asiantuntija Anniina Lundvall Pelastakaa Lapset ry:stä sanoo.

"Jos lapsi oppii luottamaan siihen, että vanhemmat ovat aidosti kiinnostuneita hänen some-elämästään eivätkä pelkästään paheksu sitä, hän uskaltaa kertoa helpommin myös ongelmista, kuten nettikiusaamisesta." 

2. Missä WhatsApp-ryhmissä olet mukana?

Nyt se kännykkä pois. Sinä se et tee muuta kuin roikut netissä.

Kuulostaako tutulta?

Me vanhemmat olemme luontaisia, taiturimaisia nettisyyllistäjiä. Pohjimmiltaan kyse on rakkaudesta ja huolesta. Emme tiedä, mitä lapsi netissä puuhaa, ja pelkäämme pahinta - tietämättä edes, mitä pahin voisi olla.

"On aina fiksumpaa kiinnostua kuin tuomita", Anniina Lundvall sanoo.

Kysy siis, millaisiin nettiporukoihin lapsi kuuluu. Minkänimisiin WhatsApp-ryhmiin? Ketä muita niissä on? Kysele nettikavereista kuten kyselisit luokkakavereista. Tärkeimmät somekaverit ovat useimmiten niitä, joiden seurassa lapsi viihtyy myös koulussa tai harrastuksissa.

3. Mikä netissä on sinusta kivointa?

Useimmat vanhemmat keskittyvät murehtimaan sitä, miten lapsen saisi netistä pois.

Anniina Lundvallista tärkeämpää olisi kysyä: Mikä netissä on sinusta niin ihanaa, että haluat olla siellä koko ajan?

"Vastaus on aina sama: ystävät. Sosiaaliset suhteet ovat se syy, miksi sekä me aikuiset että lapset tuijotamme kännykkäämme. Kun vanhemmat ymmärtävät sen, heidän on helpompi ymmärtää myös lastensa netin käyttöä."

Jos tuntuu, että lapsi tapaa kavereitaan vain kännykän ruudulla, voi kysyä: Haluaisitko, että pyydetään kavereitasi joskus meille kylään? Somesuhteet voivat olla aidosti tärkeitä, mutta lasta kannattaa kannustaa tapaamaan kavereitaan muutenkin kuin virtuaalisesti.

4. Oletko joskus pahoittanut mielesi netissä?

Kysy säännöllisesti, onko somessa tapahtunut jotain, mistä lapsi on pelästynyt tai pahoittanut mielensä. Hän on voinut saada viestiketjussa ilkeän kommentin, ulkonäölle on ehkä naureskeltu, valokuvia muokattu tai levitelty.

Jos lapsi kieltäytyy puhumasta, saavatko vanhemmat tutkia hänen kännykkänsä?  

"Yleensä eivät. Lapsella on oikeus yksityisyyteen kuten aikuisellakin", Anniina Lundvall sanoo.

"Toisaalta lapsen etu menee aina hänen yksityisyytensä edelle. Jos vanhemmat ovat vakavasti huolissaan lapsen hyvinvoinnista, heillä on oikeus katsoa lapsen viestit. Salaa niitä ei pitäisi katsoa silloinkaan, vaan aina lapsen läsnäollessa."

Entä jos lapsi ei suostu?

"Yleensä hän suostuu, kunhan ei joudu pelkäämään vanhempien suuttumista. Tärkeintä on saada lapsi luottamaan siihen, että olivatpa kuvat tai viestit miten kamalia ja hävettäviä tahansa, vanhemmat pysyvät hänen puolellaan."

5. Onko kaveriasi kiusattu?

Kiusaaja tarvitsee aina yleisön. Netissä yleisö voi olla valtava.

Tarkista, tietääkö lapsesi, miten hänen kannattaa toimia, jos näkee jonkun kiusaavan muita.

"Lasta voi neuvoa vaikkapa näin: Jos näet jonkun levittävän WhatsAppissa nolaavia kuvia tai viestejä kaveristasi, kirjoita viestiketjuun, että otetaan nämä täältä pois, ei jaeta näitä eteenpäin. Jos et uskalla puolustaa kiusattua itse, kerro kiusaamisesta jollekin aikuiselle", Anniina Lundvall sanoo. 

6. Kuka on lempivloggaajasi? Kenen YouTube-videoita tilaat?

Tiedätkö, millaisia tyyppejä lapsesi netissä ihailee? Kenen elämää ja videoita hän seuraa, kenen ajatuksia kuuntelee? Kuka saa hänet nauramaan?

Jututa lasta mutta tee jälleen kerran selväksi, että aikeesi ei ole moittia eikä arvostella. Lapsi voi nimittäin olettaa niin, ja saattaa siksi ensin sulkea suunsa.  

Mitä enemmän lapsesi nettielämästä tiedät, sitä myönteisemmin todennäköisesti yllätyt. Pikkuhiljaa huolikin ehkä helpottaa.

 

Isovanhemmat ovat osa elämämme tarinaa. Etsi vanhat valokuvat ja anna heidän kertoa. Tässä lista asioista, joista voit aloittaa.

Historiasta. Pulakaudet, sotavuodet, tekniikan kehittyminen... Tiedetäänhän nämä, vuosiluvut ja poliitikot. Mutta miltä se kaikki tuntui ihan oikeasti? Kun mummo kertoo, millaista oli paikata ikkunoita ilmahyökkäyksen jälkeen, oivallat ehkä jotain suurempaa kuin koulun historiantunneilla koskaan.

Faktoista. Nimetkää yhdessä valokuvien henkilöt, paikat ja vuosiluvut. Kohta ei välttämättä ole enää ketään, joka tunnistaisi sukulaisten kasvot vuosikymmenten takaa. Tiedot voivat nousta yllättävään arvoon myöhemmin. Sitä paitsi on aika huimaa tajuta olevansa ulkonäöltään ilmetty isoisotätinsä keski-iässä.

Ihmisistä. Onko suvussasi reagoitu vaikeuksiin raivolla tai mykkyydellä? Onko ahkeruutta arvostettu enemmän kuin kykyä pysähtyä nautiskelemaan? Suvun vaiheisiin perehtyessä ymmärtää selkeitä käyttäytymismalleja, jotka periytyvät sukupolvelta toiselle. Kun negatiiviset ajatusmallit ja toimintatavat tiedostaa, niitä on helpompi murtaa.

Salaisuuksista. Jos suvussa on vaiettu, kipeä asia, saattaako vaikeneminen johtua siitä, ettei kukaan ole koskaan kysynyt asiasta suoraan?

Hyväksymisestä. Kun vanha ihminen katsoo elämänkaartaan ja kertoo siitä, mukana on usein suurta viisautta. Vuodet opettivat ja kasvattivat, murheet kutistuivat, merkitykselliseksi osoittautuivat aivan muut asiat kuin arjessa usein luuli. Muisteleminen on suuntautumista tähän hetkeen ja tulevaisuuteen. Se sisältää eheytymisen ja sovinnon mahdollisuuden.

Mitä sinä olet oppinut isovanhemmiltasi? Entä tiedätkö sukusi vaiheista tarpeeksi? Kerro alla!