Masennus on sana, jota käytetään helposti väärin. Usein se sekoitetaan suruun. Miten surun ja masennuksen sitten erottaa toisistaan?

1. Suru ei ole sairaus. Masennus on.

Suru on normaali, luonnollinen tunne, joka hoivaa ja puhdistaa mieltämme. Useimmiten se on reaktio menetykseen: esimerkiksi läheisen kuolemaan, ihmissuhteen päättymiseen tai työpaikan menetykseen.

Suru ei ole sairaus. Siksi sitä ei tarvitse parantaa. Tärkeintä on, että sureva saa käsitellä surunsa rauhassa, omassa tahdissaan. 

Surematon tai pitkittynyt suru voivat kuitenkin johtaa sairastumiseen. Tätä sairautta kutsutaan masennukseksi.

Masennus on syvää alakuloa ja toivottomuuden tunnetta, joka kestää yhtäjaksoisesti kuukausia, jopa vuosia. Siihen liittyy aina monia samanaikaisia oireita: esimerkiksi lihomista tai laihtumista, unettomuutta ja voimakasta arvottomuuden tunnetta. 

Masennus ei parane ryhdistäytymällä vaan hoitamalla. Useimpia auttaa terapia, joitakin lääkkeet.

2. Suruun on selkeä syy. Masennukseen ei.

Suruun on yleensä selkeä syy, kuten läheisen menetys. Siksi ulkopuolistenkin on helppo ymmärtää sitä. 

Masennuksen syitä on vaikeampi jäljittää. Masentunut ei sure vain yhtä asiaa, vaan koko elämää leimaa hallitsematon, epämääräinen surun tunne.

Koska yksittäistä, näkyvää syytä masennukseen ei ole, ulospäin masentuneen elämä voi vaikuttaa hyvinkin onnelliselta. Siksi sairautta voi olla vaikea tunnustaa edes itselleen.

3. Surullinen ei kadota elämänhaluaan. Masentunut kadottaa.

Masentunut kadottaa mielenkiintonsa kaikkeen, mistä ennen nautti: lempiharrastuksiinsa, rakkaimpiinsa, tulevaisuuden suunnitteluun. Kyky tuntea iloa katoaa.

Surevasta voi tuntua raskaalta nähdä ystävää, mutta hän näkee tämän silti, ehkä jopa nauraa ja virkistyy. Hän voi lamaantua hetkellisesti, mutta ei menetä kokonaan kykyään tuntea mielihyvää.

Masentunut hautoo usein itsetuhoisia ajatuksia ja kyseenalaistaa koko elämän mielekkyyden. Sureva ei.

4. Masentunut syyttää itseään. Surullinen ei.

Masennukseen liittyy usein kohtuuton, musertava syyllisyyden tunne. Moni masentunut uskoo, että on aiheuttanut sairastumisensa itse - olemalla jotenkin niin huono ja heikko. Arvottomuuden tunne on osa sairautta. 

Suruun yhtä vahvoja itsesyytöksiä ei yleensä liity. 

Lähteet: Mielenterveystalo.fi, Psychology Today.

 

Ottaja imee läheisiltään aikaa, energiaa, palveluksia ja tunteita, mutta ei anna mitään vastineeksi. Kuulostaako tutulta? Suojelet itseäsi, kun pidät etäisyyttä ottajaan.

Noin kahdeksan prosenttia aikuisista ei ole oppinut vastavuoroisuuden taitoja, sanoo psykologi Tuija Matikka.

Jokainen lapsi syntyy ottajana ja taaperon perusasenne kuuluu ”kaikki mulle heti nyt”. Vähitellen lapsi kasvaessaan kuitenkin oppii, että pelkkä haluaminen ei ole reilua. Jos haluaa lainata kaverin lelua, joskus pitää antaa kaverinkin lainata omaansa.

He, jotka eivät opi, jäävät muita kuormittaviksi ottajiksi.

He ottavat toisilta vastaan aikaa, energiaa, palveluksia ja tunteita, mutta eivät anna mitään vastineeksi.

”Ottajat ovat usein menestyneitä, ja voivat ensitutustumisella vaikuttaa jopa anteliailta. Vastavuoroisuuden puutteen huomaa vasta vähitellen. ”

Siksi uusissa ihmissuhteissa kannattaa edetä varoen.

”Luotettavuus voi olla järkevää jopa testata, vaikka se vähän karulta kuulostaisikin. Viisas tutustumistapa on tehdä tuoreelle tuttavuudelle pyyteetön palvelus. Jos hän on ottaja, hän kuvittelee muiden olevan olemassa vain häntä varten ja on kärttämässä heti lisää.”

Ottaja ei huomaa olevansa musta aukko.

”Kun kyltymätön ottaja on bongattu, häneen viisasta pitää etäisyyttä. Häntä voi ja kannattaa auttaa hieman silloin tällöin, mutta vastakaikua ei kannata jäädä henkeä pidätellen odottamaan.”

Liika anteliaisuus vie voimat

Nyky-yhteiskunnassa ottajalle löytyy aina uusia ihmisiä kertakäyttösuhteeseen. Suurin ottajan onnenpotku on rajaton antaja, joka ei laske saataviaan.

”Antaminen kuulostaa ehkä hyvältä ja epäitsekkäältä, mutta myös liika anteliaisuus kuluttaa ihmistä”, Tuija Matikka sanoo.

Pakonomainen ja rajaton antaja uhrautuu siinä uskossa, että hänen pitää antaa vähästäänkin kaikki. Silloin hän päätyy helposti muiden ovimatoksi, eikä saa ansaitsemaansa arvostusta.

Antajan täytyy osata asettaa rajansa antamiselle ja tunnistaa salakavalat ottajat. Muuten ottajat imevät luottavaisen, empaattisen ja omantunnonherkän antajan tyhjiin.

”Seuraa ihmisten tekoja, älä puheita. Se on aina hyvä neuvo.”

Asiantuntijana psykologi Tuija Matikka, joka on soveltanut vastauksissaan Pennsylvanian yliopiston johtamisen professori Adam Grantin ajatuksia ottajista ja antajista.

Vastaa kyselyyn ja kerro elämäsi vaikeimmasta lauseesta. Vastanneiden kesken arvomme puutarhakirjan.

Mikä on vaikein asia, jonka olet joutunut lapsellesi kertomaan? Löysitkö oikeat sanat?

Vastaa kyselyymme 30.3. mennessä. Silloin arvomme vastanneiden kesken Gummeruksen puutarhakirjan Kukoistava keidas - pihan ja parvekkeen uusi loisto.

 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Puhumista on tärkeä jatkaa parisuhteessa, vaikka luulisi jo kuulleensa kaiken toisesta.

Jos tarpeeksi kauan kulkee ohi, ei vähitellen enää tunnekaan toista. Kokeilkaa näillä viidellä kysymyksellä, miten hyvin tunnette toisenne.

1. Mikä lapsuusmuisto on toiselle tärkeä?

2. Miten puolisosi musiikkimaku on muuttunut suhteenne aikana?

3. Minkä yhteiskunnallisen asian toinen haluaisi korjata?

4. Mitkä yhteiset unelmanne ovat jo toteutuneet?

5. Mitä tekisitte, jos voittaisitte lotossa?

Lähde: Väestöliiton Samarakas-parisuhdepelikortit

Kun mentalisti Pete Poskiparta oikein keskittää mielensä, hän osaa taivuttaa metallilusikan ajatuksen voimalla. Niin hän ainakin väittää - ja siltä se ainakin näyttää.

Pete Poskiparta aloitti taikatemppujen harjoittelemisen 10-vuotiaana.

"En ollut koulussa mikään neropatti, ysiluokan keskiarvo oli vähän päälle kuusi. Halusin vain taikoa, ja niin tein. En välittäisi muistella, mitä vanhemmat sanoivat, kun heille selvisi, etten jatka opintoja."

Kun Pete tapasi puolisonsa Marjan, Marjaa kiinnosti, kuinka ihmeessä miehen temput voivat olla mahdollisia. Kymmenen yhteisen vuoden jälkeen kiinnostus on laantunut.

"Ei kai yksikään nainen jatkuvasti jaksa olla fiiliksissä siitä, mitä puoliso on työpäivänsä tai -iltansa aikana tehnyt? Minun ajatuksiani Pete ei kuitenkaan onneksi ole oppinut lukemaan."

Lue Marjan ja Peten parisuhteesta Kodin Kuvalehden numerosta 6/2017, joka ilmestyy 16.3.