Antamisen ilo ja tavara yhdistyvät nykyään yhä harvemmin. Jos joku vielä jotakin julkisesti juhlii, kutsussa lukee toive rahalahjoituksesta johonkin lahjan saajalle läheiseen hyväntekeväisyyskohteeseen tai reilusti itselle. Jos itse muuten juhlisin, niin valitsisin tietenkin sen kaikkein klassisimman lahjoituskohteen, eli kodittomat kissat.

Vaikka tavaraa kerääviä ihmisiä on paljon, useimmat haluavat valita tavaransa itse. Jotta tavaralla voi aikuista ihmistä aidosti ilahduttaa, lahjan saaja, hänen makunsa ja tarpeensa pitää tuntea todella hyvin. Lisäksi annettavalla tavaralla on hyvä olla jokin tarina, siis joku muu kuin, että ostin lähiabsilta tulomatkalla. Minulla on myös tunne, että lahjoja kierretään entistä suruttomammin, pistetään siis vahinko kiertoon ja ennemmin tai myöhemmin vastaan tulee joku, joka aidosti ilahtuu – tai sitten lahja palautuu kierroksen tehtyään alkuperäiselle antajalle.

Ensimmäisen maailman surullisia tarinoita kertovat tarhatädit ja opettajat, jotka hukkuvat tuikkukynttilätyyppisiin lahjoihin ja saavat päänsärkyä jo sellofaanin rapinasta.

Viime viikolla oli omilla tavaramarkkinoillani hiljaista. Taloon ei tullut, mutta eipä juuri lähtenytkään paljon mitään. Eräänä kosteutta tihkuvana syysaamuna kuitenkin muistin ulkovarastossa jätesäkkeihin pakatut taulut, vuosi sitten kuolleen äidin seinällä aikoinaan roikkuneet öljyvärityöt. Taulut eivät vuoden koppirangaistuksesta näyttäneet olevan moksiskaan, vaan näyttivät täsmälleen yhtä perinteisen pönöttäviltä ja mahdollisimman epäsopivilta omille seinille. Googlekaan ei paljastanut niitä suurten taitelijoiden unohdetuiksi töiksi. Kirppuorille kuskaaminen tuntui kuitenkin hieman kurjalta, äidille ne olivat kuitenkin edustaneet jotain tavoiteltua vaurauden ja yhteiskunnallisen hyväksyttävyyden tasoa. Varovasti kyselin fb-kirppiksellä, huolisiko joku palvelutalo tai vastaava niitä ja iloni oli suuri, kun hoitaja juuri siitä vanhainkodista, jossa äitikin viimeiset ajat eleli, kertoi, että mielellään he ottavat noin kauniit taulut seinilleen.

Tästä ei antamisen ilo parane.

Tilanne päivä 48

- 2 esinettä

- Saldo -67 esinettä

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Elämä ei ole projekti, se on prosessi. Tai jos se on projekti, siinä on vain yksi deadline. Mutta minä olen projekti-ihminen, pidän siitä, että asioilla on alku ja loppu, eikä kaikki ole vain vaiheessa. Tämä projekti, jossa luovun yhdestä esineestä joka päivä vuoden ajan on synttärilahja itselleni. Se alkaa kun täytän 49 vuotta. Moni pyrkii keventymään ennen viisikymppisiä, minä kevennän ainakin tavarataakkaani. Siinä sivussa voin pohtia milloin ja miksi tavarasta tuli taakka.