Terveisiä tavarataivaasta

Tai kenties helvetistä, miten vain.

Maaliskuu jotenkin katosi alta pois, en ehtinyt ajatellakaan tavarasta luopumista, en tosin sen hankkimistakaan. Ehkäpä puoli vuotta aatteetonta maritusta on jo auttanut, epämääräisten läjien määrä on selvästi vähentynyt, kaapit pysyvät paremmin järjestyksessä ja ennen kaikkea, ostamisen kynnys on noussut. Ekaluokkalaisen kanssa olemme aloittamassa lelukierrätystä, esimerkiksi isot legot ovat luopumislistalla. Muoviset, lähes ydinpommin kestävät duplot ovat mukavia esineitä, koska ne tuottavat seuraavalle ja seuraavalle taaperolle yhtä suurta iloa kuin ensimmäisellekin. Ja aina uudet vanhemmat kiroavat hiljaa astuttuaan niiden päälle aamuyön hiljaisuudessa. Se sijaan ne pienemmät legot, ahdistavia esineitä, tarjoavat oikeastaan vain kertaluonteisen kokoamisen riemun, leikki valmiilla häkkyrällä jää usein lyhyeen, ennen kuin puolet minikokoisista osista on kadonnut imurin syövereihin tai lemmikkieläinten suihin.

Mutta se tavarataivas tai –helvetti. Sellaiseksi kuvittelin Japanin, jossa matkailimme noin kuukausi sitten. Ajattelin ennakkoon, että värivalojen loiste ja tavaran määrä ahdistaisi, kuten aurinkorantakohteiden basaarikaduilla, joissa jokainen koju tyrkyttää samaa krääsää.  Ennakkokäsitys myös oli, että Tokion kadulla joka toinen vastaantulija on jonkin sortin friikki tai vähintäänkin erikoisesti pukeutunut. Myös kaupungin valtavuus hiukan kammotti etukäteen. Ihan aiheellisesti voi ihmetellä, miksi tällaisen ennakkoluulolastin kanssa edes kannattaa lähteä matkaan. Mutta kun ennakkoluulotonta ihmistä ei ole olemassakaan, olennaisempaa on antaako luuloilleen tilaisuuden muuttua.

Tottakai Tokiossa oli tavaraa, sitä krääsääkin, mutta siisteys hämäsi. Insinööri näki kerran kadulla roskan, mutta samassa joku jo kiirehti poimimaan sen pois. Kadulla tupakoiminen oli kielletty, eikä olisi tullut mieleenkään sylkäistä purkkaa maahan. Roskiksia ei juurikaan ollut, vaan useimpien tokiolaisten käsilaukusta löytynee hengityssuojaimen lisäksi oma roskapussi.

ihan varmasti 13 miljoonan kaupungista löytyy vaikka minkälaista pallontallaajaa, mutta missään en ole nähnyt niin paljon ns. tavallisia ihmisiä, kuin Tokiossa. Asuimme vanhemmassa Asakusan kaupunginosassa, mutta kävimme myös aivan bisnescityn ytimessä. Tyyli ei juurikaan muuttunut, valtaosa näkemistämme japanilaisista näytti virkamiehiltä ja –naisilta.

Kaikkein eniten hämmästytti japanilaisten sydämellisyys. En ole käynyt Thaimaassa, mutta kuvittelen – ennakkoluuloinen kun olen – että siellä ollaan todella ystävällisiä, mutta hieman alamaisesti. Jos Tokiossa jäi hetkeksi kadunkulmaan ihmettelemään, niin pian oli nainen jakkupuvussaan, eläkeläinen villatakissaan tai teini hupparissaan kysymässä, että voiko auttaa. Kielitaidon puute ei estänyt japanilaismiestä opastamasta meitä lippuautomaatin käytössä. Korrektiuden äärilaidalla olivat tietysti vessa, jossa saattoi nappia painamalla valita kosken kohinan tai muun miellyttävän äänimaailman ihmiskehon vähemmän miellyttäviä ääniä peittämään.

Suuruuskaan ei ahdistanut, päinvastoin. Koska kaikki toimi niin loistavasti ja esimerkiksi metrolla liikkuminen oli todella kätevää, tuli mieleen suuri ajatus. Jos ihmiskunta aikoo selvitä kaikista itse aiheuttamistaan sotkuista ja sodista, kaikkien pitäisi oppia elämään kuin japanilaiset, nuo tolkun ihmiset.

 

Tilanne päivä 228

- 10 esinettä, legot ja pehmoleluja

+ 8 esinettä, matkamuistoja ja kurahousut

saldo -188 esinettä

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Elämä ei ole projekti, se on prosessi. Tai jos se on projekti, siinä on vain yksi deadline. Mutta minä olen projekti-ihminen, pidän siitä, että asioilla on alku ja loppu, eikä kaikki ole vain vaiheessa. Tämä projekti, jossa luovun yhdestä esineestä joka päivä vuoden ajan on synttärilahja itselleni. Se alkaa kun täytän 49 vuotta. Moni pyrkii keventymään ennen viisikymppisiä, minä kevennän ainakin tavarataakkaani. Siinä sivussa voin pohtia milloin ja miksi tavarasta tuli taakka.