Auton valot hävisivät mäen taakse. Hiljaisuus. Illan pimeydessä käveltiin koiran kanssa kotiin, sisälle lämpimään. Vasta seuraavana päivänä kengistäni tultiin ottamaan valokset ja kuvat. Urasyvyydetkin mitattiin. Myös kengänpohjissa olevat jääpiikit piti mitata. Yksitellen.

Keskustelu viranomaisten kanssa noudatti jo tuttua kaavaa.

- Ovatko nämä sinun kenkäsi?

- Eikäku ne on varmaan ilkeän sisarpuolen! Tai Tuhkimon?

- Yritätkö olla vitsikäs? Vastaa kysymykseen, ovatko nämä sinun kenkäsi? Oletko varma?

- No ei naurata, ei. Mutta onhan tää ihan kreisiä. Joo joo, ovat mun. Olen!

- Onko sinulla muita talvikenkiä? Kuinka monet?

- On. Ootapa, kun lasken; loskarit, vanhat talvilenkkarit, nilkkurit, pitkävartiset ja nämä.

- Oletko varma? 

- Olen. Eikäku. Joo. On mulla vielä coretexit. Kotona!

- Onko sinulla kumisaappaat? Millaiset?

- On. Kukalliset. Keltaiset. Ja punaiset. Ne kukalliset on rikki.

- Miten ne ovat rikki? Oletko varma?

- No.Toisesta on kanta vähän irti. Haittaaks se? Olen varma! Kun se toinen saapas jää aina kiinni mutaan! Ennen kuin kysyt, niin ne keltaiset on kotona. Olen varma. Eteiseen jäivät lähtiessäni.

- Onko jätesäiliönne tyhjennetty?

- What? Onko tää nyt joku ympäristötutkimus? Mitä meidän roskat tähän liittyy?

- Vastaa kysymyksiin! 

- Sorry. Ei ole tyhjennetty vielä.

- Oletko vienyt täältä roskia muualle? Oletko varma?

- Mihin olisin vienyt? Miksi? Olen varma. Etten ole vienyt. Mulla ei ole ainakaan todettu muistisairautta.

- Miksi et ole vienyt?”

- Miksi olisin, vasta eilen tulin enkä ole erityisen kova roskaamaan.

Mistähän johtuu, että viranomaisten mielestä siviili aina yrittää huijata? Yhä uudestaan tivataan: Oletko varma?! Hermostuu vähemmästäkin ja alkaa soperrella, vaikkei olisi ikipäivänä edes punaisia päin kävellyt. Heti tulee syyllinen olo. Kuten vaikka poliisiauton lipuessa rinnalle valoristeyksessä, tajuntaan iskee se kerta kansakoulun ruokalassa, kun tuli pihistettyä ylimääräinen näkkileipä ja voinappi. Kädet hikoaa. Nytkö siitä joutuu tilille? Paljonkohan siitä tulisi korvausvaadetta 48 vuoden korolla? Poliisin tutkiva katse saa pälyilemään. Se salaa jotain, siitä poliisi on vakuuttunut.

Vasta kuukausien kuluttua sain jälleen viranomaispuhelun. Kutsun saapua kuultavaksi.

- Miksi? Mitä kuultavaa minussa on? Hah. Kaunis ääni, joo. Sukuvika. Äiti oli kuorossa aikoinaan toinen altto. Kukahan se ensimmäinen oli? Itsekin olen ollut aika kova laulamaan.

Komisario ei vaivautunut selittämään. Lyhyt ilmoitus päivästä ja ajasta, jolloin kannattaa olla paikalla, ettei tulla hakemaan. Ja passi mukaan.

No oho. Hitto. Olisi pitänyt jättää se kypärä rantaan keskenään. Kaipa sen joku muu olisi löytänyt. Ja saanut syyt niskoilleen?

Tokkopa. Kesän aikana kuljettiin usein rantatietä. Ei siellä milloinkaan muita kulkijoita näkynyt. Hiljainen maalaiskylä. Aikuiset melkein kaikki töissä jossain muualla, vain muutama maajussi möyri pelloillaan yötä päivää. Lapsia ei kylällä taida olla montaa. Rannat pysyivät autioina.

Rantakivellä istuskellessa se kypärä tuli monta kertaa mieleen. Joskus öisinkin havahduin siihen näkyyn. Iltaisin ei tehnyt mieli mennä pihavalon kantamaa kauemmas. Mietin, mitä täällä on voinut tapahtua. Sekin ihmetytti, ettei sen enempää valtakunnan kuin paikallislehdissäkään ollut edes sitä pikku-uutista tapauksesta. Yleensä hiukankin erikoisemmat jutut nousivat jotain kautta esiin. Ei niin, että olisin toivonutkaan toimittajaa ovelleni tenttaamaan.

Juhannuksen tienoilla oli kyläkaupalla tosin päivitelty outoa hyörinää järvellä. Veneitä pörräsi pienen saaren ympärillä ja näytti siellä sukeltajiakin olleen. Kukaan ei kuitenkaan tiennyt asiasta sen enempää. Enkä sitten viitsinyt valaista asiaa minäkään. Enhän edes tiennyt, liittyivätkö asiat mitenkään toisiinsa. Ajattelin olevan parasta pitää matalaa profiilia, olisi vain hyvä, jos tapaus unohtuisi.

Kuulemistilaisuuteen mentäessä piti kulkea metallinpaljastimen läpi. Oikeasti? Mitä ne luulevat, että toisin tullessani? Tämmöinen täti. Teroitetun hiusneulan nutturassani?  Vaan pärähtihän se saamarin rakkine soimaan. Samassa oli virkakoneisto täydessä käynnissä. Henkilötarkastus oli tehty ennen kuin ehdin henkäistä. Alta aikayksikön olkalaukku oli jo käännetty nurin ja purettukin! Laukku kun sattui olemaan vetoketjusta ommeltu. Se tosiaan purkautui pitkäksi nauhaksi. Hitto. Konstaapeli oli hiukkasen hämillään yrittäessään kömpelösti saada nauhaläjästä laukun näköistä uudelleen. Lopulta laukun sisältö ojennettiin minulle muovikassissa. Ja lisäksi kasa vetoketjua. Kiva.

Syyllinen koko härdelliin löytyi lopulta. Lompakon sivutaskuun oli unohtunut metallinen kynsiviila. Se takavarikoitiin näyttävästi. Vaarallinen asehan se. Vartijat mulkoilivat edelleen epäluuloisesti ohjatessaan minut käytävän perälle istumaan. Luulisi täällä nähdyn kaikenlaista.

Sain kutsun sisälle kuulusteluhuoneeseen. Komisario Pollari esittäytyi. Ohjaako nimi ammatinvalintaa? Kuinka monesta Majurista tulee sotilas, Kasvista puutarhuri, Passista tullivirkailija tai Sikiöstä kätilö? Olisiko Kauhanen omimmillaan kauhan varressa vai maanrakentajana? Syntymässään ei pysty nimeensä vaikuttamaan, mutta kyllä kannattaa myöhemmin olla tarkkana, minkä nimen suostuu ottamaan - noin avioaikeissa - ettei menisi koko työura uusiin karmeihin. Ainakaan nimen takia.

Yritin keventää jotenkin uhkaavaa tunnelmaa, jos komisario olisi vielä muistanut aiemmin mainitsemani kuorotaustani. Erehdyn usein heittämään noloa, kulunutta läppää.

- Miksi kuulusteluhuone? Eikö tässä ole ihan läpihuutojuttu kyseessä? Löysin sen. Ilmoitin siitä. Luuletko, että alan laulaa?

Pollarin ilmekään ei värähtänyt.

- Otithan passin mukaasi, tarkistan henkilötietosi. Kuulustelu nauhoitetaan.

Sen jälkeen käytiin tapausta läpi alusta loppuun ja takaisin. Ja taas. Saatoinpa hiukan hikeentyäkin tästä jankkaamisesta. Miksi pitää toistaa samaa koko ajan? Kumpi meistä ei ymmärtänyt suomen kieltä?

- Tutkimuksissa on ilmennyt seikkoja, jotka on selvitettävä tarkemmin. Vaikuttaa siltä, ettet olet kertonut kaikkea. Passisi jää tänne. Et saa poistua maasta. Sinua epäillään tutkinnan häirinnästä, mahdollisesti osallisuudesta erääseen pimeään katoamistapaukseen.

- Voitko toistaa! Pimeään todellakin! Siis mitä te epäilette?

Sydämen syke paukutti korvissa. Eihän tämä voi olla totta. Ensin paleli, sitten otsalle nousi hiki. Alkoi etoa. Huone alkoi pyöriä silmissäni. Viimeinen näky oli Pollarin vääristyneet kasvot yläpuolellani.

.

.

.

Hehee. Näin kärsimättömälle ihmiselle pidemmän juonen kehittely ei ole ihan helppoa. Sen tiesin, mutta tarina lähti vähän varkain liikkeelle, näin talvisena keväänä kirjaimellisesti lapasesta! :) Saas nähdä, miten juttu etenee. Kiitos, jos seuraat mukana.

Kommentit (0)

Seuraa 

Kirjoitan, että kohina korvien välissä välillä vaimenisi. Tekstieni aihepiirit vaihtelevat mielikuvituksen tuotteista havaintoihin ympäristöstä. Joissain teksteissäni saattavat vilahtaa kertojaääninä myös koiramme. Työelämää käsittelin aiemmin ulkopuolisena, sivustakatsojana. Allina kalliolla. Nyt työttömyys jäi taakse - ainakin hetkeksi. Mutta kallion viisto pinta pitää Allin silti varuillaan.

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat